14.-17.06.2010

14-16.6.2010    Le Palais / Belle Ile

Kaunissaaressa myrskyä pitämässä

Jaska:

Belle Ile, paikallinen Kaunissaari on kooltaan 10×6 mailia. Saarella on vakituisia asukkaita noin 5.000 ja kesäkaudella asukasmäärä nousee noin 50.000:een, minkä päälle tulevat turistit. Erityisesti englantilaisia turisteja näkyi jo nyt paljon, vaikka vielä ollaan kaukana sesonkiajasta. Saaren kauneus perustuu vastakohtiin: toisaalta karuja vuonomaisia rantoja, toisaalta upeita hiekkarantoja ja Pohjanmeren rantadyynejä.

Tarkoituksemme oli viettää saarella pari yötä, mutta visiitti venyi neljän yön pituiseksi sään vuoksi, ja siksi, että päätimme tutustua saareen kunnolla autoretkellä. Tuuliennusteet olivat jatkuvasti 5-7 beaufortia, joten merelle ei todellakaan huvittanut lähteä. Kesäkuun 15. annettiin myrskyvaroitus yli 7 beaufortia, puuskissa 60-70 km/t, ja suurin osa ulkosatamassa keikkuneista veneistä siirrettiin sisäsatamaan, jossa ne täyttivät satama-altaan reunasta reunaan. Altaan olisi voinut ylittää kävelemällä veneestä veneeseen. Meillä perimmäisessä satamassa sen sijaan oli ihanteellinen rauha omassa laituriboxissamme.

Viereiseen paikkaan saapui ranskalaispariskunta hienolla Vindö-veneellä. Sellaisella, jossa on pitkä köli, lasikuiturunko ja mahonkiset ylärakenteet. Olisiko 9 metriä pitkä. Kippari oli Brestistä kotoisin, asunut 10 vuotta Göteborgissa  ja puhui siis jokseenkin sujuvasti ruotsia. Oli purjehtinut koko ikänsä, kilpaillut paljon, ja päättänyt, että sitten kun lopettaa kilpailemisen, hankkii nimenomaan Vindö-veneen. Sellainen oli sitten löytynyt toissakesänä Heiligenhavenista.

Mielenkiintoista oli, ettei tuo kippari ollut elämänsä aikana nähnyt näillä vesillä suomalaista purjevenettä ennen Vestervikingiä. Toki tiedämme, että moniakin suomalaisveneitä on alueella liikkunut, mutta ilmeisesti valtaosa Brestiin tai Camaretiin asti tulevista veneistä suuntaa suoraan Biskajan ylitse la Corunaan koluamatta näitä rantoja. Voipi myös olla, että jotkut suomalaisveneilijät jättävät nämä alueet väliin vuorovesivirtojen ja -satamien aiheuttamien lisähankaluuksien takia tai kuvitellen, että alueella on vaikea pärjäillä ilman ranskankielen taitoa. Viimeksi mainittu ei juurikaan pidä paikkaansa, vaikka toki alkeellinenkin ranskantaito elämistä helpottaa.

Ensimmäinen saaripäivä meni pääasiassa veneessä sadetta pidellen ja yazyä pelaten. Kyseessä oli sama rankkasade, joka siirtyi sitten kaakkoon ja aiheutti Provencessa ihmishenkiäkin vaatineet tulvat. Illalla sää selkeni ja lähdimme tutustumaan sataman upeaan Citadelle Vauban – linnoitukseen joka toimii nykyään osin museona, osin hotellina. Linnoituksen ensimmäinen vaihe oli rakennettu jo 1500-luvulla tarkoituksena suojata munkkeja ja paikallisia asukkaita merirosvoilta.

Myöhemmin 1700-luvulla paikallinen prefekti Vauban sai tehtäväkseen vahvistaa linnoitusta ja tuolloin linnaa laajennettiin moninkertaisesti.  1800-luvun lopulta se on ollut vankilakäytössä. Myös viimeisen sodan aikana, saaren ollessa miehitettynä saksalaiset pitivät täällä vankilaa. Muutama vankiselli oli jätetty ennalleen ja seiniltä löytyi vankien merkintöjä niin 1800-luvun loppupuolelta kuin miehityksenkin ajalta.

Linnoituksen hotellin vastaanotosta saimme kuulla, että museointi- ja muutostyöt olivat kestäneet vuosikymmeniä ja hotelli oli avattu vasta kolme vuotta sitten.

Illalla käytiin vielä varaamassa auto seuraavan päivän retkeä varten (Renault Twingo à 45 e/päivä) sekä katsomassa rannan bistrossa jalkapalloa. Tilattiin siihen oheen naposteluannos ja eikös lautaselta löytynyt niitä samoja sikarullia ”rillettes” joiden kanssa meikäläisellä oli epämieluisa kohtaaminen ja Brestissä.  Maku oli tallella, eikä Ilekään, joka yleensä on kaikkea muuta kuin kranttu ruoan suhteen, saanut alas kuin puolikkaan ensimmäisestä renkaasta.

Seuraava päivä meni sitten aurinkoisessa ja armottoman tuulisessa kelissä saarta ympäriinsä autolla kiertäen. Vuokraamosta saimme kartan, johon oli laadittu valmis reittiehdotus, kesto aamupäivällä kolme tuntia ja lounaan jälkeen iltapäivällä kolme tuntia. Tätähän me noudatimme. Jos joskus tulette Belle Ilelle, autoretki ehdottomasti kannattaa tehdä. En ryhdy nyt tässä kuvailemaan nähtyjä maisemia sen enempää, laitetaan sitten taas kunnon nettiyhteydestä joukko kuvia katseltavaksi, kertovat kuulemma enemmän kuin sanat. Lounaaksi osuimme hyvän Creperien kohdalle. Näitä creppejä on tullut syötyä täällä useamminkin. Ovat erilaisine täytteineen lähinnä täkäläinen versio pizzasta.

Aallonmurtajalle suuntautuneella iltakävelyllä todistimme ranskalaistenkin osaavan tarvittaessa käyttää karkeata kieltä. Erään isomman purjeveneen kapteeni oli katsonut asiakseen ladata veneen akkuja täpötäydessä satama-altaassa viereisten veneiden illastaessa avotilassa. Inkku ymmärsi kyllä ilmassa satelevien loukkausten sisällön, meikäläinen saattoi vain äänensävystä päätellä karkeusasteen, joka ei ollut vähäinen.

Aallonmurtajalla meinasi tukka lähteä tuulessa päästä, sen verran kova tuuli siellä oli. Meri oli vaahtopäissä ja aallot heittivät vettä korkealle aallonmurtajan yli suoraan niiden muutamien onnettomien veneiden päälle, jotka olivat jääneet ulkosataman poijuihin. Ei todellakaan ollut leppoisa yö tiedossa heillä.

Viimeinen Belle Ile päivä meni niitä näitä toimitellessa. Jotkut sisäsataman veneistä olivat uskaltautuneet lähtemään merelle, suurin osa odotti vielä kelin paranemista. Kävin vielä illalla capitanierien – eli siis satamakapteenin toimiston – ulkopuolella läppärin kanssa hyödyntämässä konttorin W-lan yhteyttä. Blogimme kommenteissa oli iloinen yllätys, viesti Angelica Heldtiltä, joka oli perinyt Vestervikingin isänsä Richard Heldtin jälkeen ja jonka nimi on kauppakirjassa, jolla Vestervikingin aikanaan ostimme. Hän oli jotakin kautta löytänyt blogimme ja ilahtunut kovasti havaitessaan Vestervikingin olevan edelleen hyvässä kunnossa. Angelica Heldt asuu Portugalissa ja saimme kutsun tapaamiseen, jos satumme Cascais Marinaan – todennäköisesti satumme. Olisi todella kiva kuulla häneltä lisää Vestervikingin matkoista 70-ja 80-luvuilla.

17.06.2010 Le Palais – Trinité-sur-Mer 16 mpk

Lasikuitu on mahonkia kovempaa.

Jaska:

Aamulla varustauduttiin lähtemään klo 8.30, kun sulun portit avattaisiin. Havaitsimme, että monet veneet olivat samoissa puuhissa. Heti aallonmurtajan suojasta merelle päästyämme alkoi jumalaton höykytys, pahempi kuin olimme odottaneet. Tuulta ei ollut enää myrskylukemia, siinä 9-11/m/s, mutta viime päivien tuulten jäljiltä aallokko oli vielä aika suurta, ja yllättäen lyhyttä ja jyrkkää. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että avointa selkää mantereelle oli vain viitisentoista mailia ja vesi suhteellisen matalaa, 20-30 metristä, mitkä yhdessä mantereelta puhaltavan pohjoistuulen kanssa (pystyvastaista reittimme suhteen!) nostavat terävän aallokon. Ei puhettakaan Atlantin loivista mainingeista.

Vaihtoehtoina oli puskea koneella eteenpäin ja toivoa, että aallokko ulompana saaresta laantuisi tai palata satamaan odottamaan parempaa keliä. Vuorovesivirta reitillämme kääntyisi nimittäin parin – kolmen tunnin kuluttua vastaiseksi ja purjeilla kryssiminen tässä aallokossa olisi merkinnyt sen verran hidasta etenemistä, että olisimme ehtineet 16 mpk taipaleella jämähtää tuohon vastavirtaan.

Päätimme edetä koneella ja katsoa miten tilanne kehittyy. Vauhtimme vaihteli lähes täysillä koneen tehoilla kolmesta neljään ja puoleen solmuun. Aina välillä keulasta pärskähti hehtolitra vettä kannelle, mutta avotilassa pysyimme sprayhoodin suojissa suhteellisen kuivina.

Pikkuhiljaa, kun päästiin lähemmäksi mannerta, alkoi aallokko tasaantua ja meno nopeutua. Sitä ennen ajoimme hetken aikaa myötävirrassa ja vastatuulessa aallokossa, jossa aaltojen suuntaa oli mahdoton määritellä. Ne vaan tulivat jokaisesta mahdollisesta suunnasta.

Saavutimme reittipisteen Rivière de Crac’h in suulla ja jatkoimme kohti Trinité-sur-Merin satamaa.

Jossakin vaiheessa huomasin, että joessa on jonkin verran virtausta, joka kuljetti Vestervikingiä sivuttain kulkusuuntaamme nähden. Saavuimme sataman aallonmurtajalle. Vieraslaituri oli heti aallonmurtajasta seuraava, ja sen päässä olevasta englantilaisveneestä, jonka olimme tavanneet aiemmin Ste Marinessa, kapteeni huusi, että vapaita paikkoja on laiturin pohjoispuolella. Ajoimme ponttoonilaiturien väliin ja näimme vapaan paikan kahden veneen boxissa, josta rannanpuoleisessa oli ehkäpä 30-jalkainen moottoripurjehtija. Suuntasin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti vapaaseen koloon. Laiturille tuli neljä henkeä läheisistä veneistä valmiina ottamaan köysiä vastaan. Sitten alkoi tapahtua.

Sain veneen käännettyä poikittain ponttoonien kapeassa välissä ja etenin kohti vapaata koloa. Saimmekin veneen keulan kolon perälle ja keulaköyden heitettyä vastaanottajille, mutta samassa voimakas rantaan päin vievä virta tarttui Vestervikingin pitkään köliin ja alkoi kääntää veneen perää  kohti viereistä moottoripurjehtijaa.  Vesterviking kääntyi poikittain, vaikka yritin koneella vastustaa virran voimaa, ja kaidetolppamme tarttui moottoripurjehtijan perässä taaveteissa roikkuvaan kumijollaan repäisten sen toisen etukiinnikkeen poikki. Veneemme jatkoi kääntymistään poikittain ja sitten olikin vuorossa moottoripurjehtijasta seuraavan, päälle 40-jalkaisen Moodyn terävä peräkulma, johon Vestervikingin perälaita rysähti. Arvasin, että nyt ei tullut ihan pikku naarmua.

Lopulta saimme peräköyden heitettyä vastaanottajille ja vinssillä hinattua veneemme pitkittäin koloonsa, kuten tarkoitus oli. Vastaanottajamme valittelivat huonoa onnea ja kertoivat jokaisella olleen samanlaisia vaikeuksia rantautumisen kanssa. Ystävällinen David, suunnilleen kapun ikäinen yksinpurjehtija kutsui saman tien kahville, kun oli kuulemma juuri valmista. Hyväksyimme kutsun, vaikka oikeastaan olisi pitänyt aloittaa vaurioiden tarkempi tutkiminen, meidän sekä naapurin.

Kahvin ja jutusteluhetken jälkeen, jonka aikana saimme hyviä vinkkejä Biskajan kaakkoiskulman ylitykseen, palasimme rikospaikalle tutkimaan tilannetta. Moodyn terävä lasikuituperä oli iskenyt Vestervikingin kolmanneksi ylimpään lautaan laudan levyisen vinon, ehkäpä 4-5 milliä syvän uran sekä pari samansuuntaista matalampaa uraa kohdassa, jossa lautojen takana on puolisen metriä korkea pronssilevy, johon rustiraudat kiinnittyvät. Tuohon kohtaan saisi lyödä moukarilla ilman että mitään takana olevia kaaria tms. menisi poikki. Eli jos oli pakko törmätä naapuriveneeseen, törmäys osui parhaaseen mahdolliseen kohtaan. Mitään rakenteellista vauriota ei siis syntynyt, pelkästään kosmeettisia vaurioita ja nuo pystyttäisiin korjaamaan epoksitäytteellä lähes huomaamattomiksi. Naapuriveneen vauriot rajoittuivat repeytyneeseen jollan kiinnikkeeseen, joka pystyttäisiin rannan venehuoltoliikkeessä korjaamaan.

Myöhemmin huomasimme, että yksi kaidetolppamme oli kohtalaisesti vääntynyt, mutta tämänkin pystyin seuraavana päivänä korjaamaan uuden veroiseksi ihan kotikonstein.

Rauhoituimme ja kävimme satamakonttorissa ilmoittautumassa. Veneelle palattua kävimme kutsumassa kiinnityksessä avustaneet kaksi englantilaista pariskuntaa ja mainitun yksinpurjehtijan illansuussa drinkille Vestervikingiin, ennen kuin lähtisimme illalliselle rantaan.

Vieraat tulivat ja vietimme mukavan keskusteluhetken. Yksi rouvista oli keväällä ollut parisen viikkoa Suomessa ja Norjassa seuraamassa lintujen muuttoa ja oli ollut aivan haltioitunut näkemästään ja kokemastaan. Keskusteltiin myös ruokailusta veneessä ja yksi herroista, kuultuaan että syömme aina aamulla kaurapuuroa, kysyi kulmakarvaansa nostaen ”Oletteko sittenkin mahdollisesti skotteja?” Englantilaiset eivät porridgea syö mutta skotit kylläkin.

Vieraat poistuivat ja lähdimme etsimään rantaravintolaa. Sellainen löytyikin aivan läheltä ja hyvä sellainen olikin. Ei paperille kirjoitettua menyytä vaan ruokalista liitutauluilla. Kokeilin ensimmäistä kertaa St. Pierre-nimistä kalaa, taitaa olla suomeksi pietarinkala ja tosi maukasta oli. Pienoinen hiilloskalan maku, liekö tarkoituksella vähän kuumemmassa pannussa viihtynyt. Alkupalaosterit olivat isoja ja rasvaisia. Maku ei tällä kertaa ollut aivan niin erinomainen kuin parilla edellisellä kerralla, mutta syötäviä kaikki tyynni. Muistelimme, että ostereita ei pitäisi oikeastaan syödä muuta kuin kuukausina, joiden englannin- tai ranskankielisessä nimessä on r-kirjain. Ei-suositeltava ajanjakso on siis toukokuusta elokuuhun. Inkun Couscous de la Mer oli kuulemma erinomainen. Ile herkutteli alkupalaksi sardiinisalaatin ja pääruoaksi maistui kunnon kokoinen entrecôte!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: