06.-13.06.2010

6.6.2010 Port Tudy / Ile de Groix

Osteri-ihme

Jaska:

Aamuaurinko paistoi upeasti, tänään olisi vuorossa retki hiekkarannalle. Ile de Groixin hiekkaranta Les Grands Sables on kuuluisa siitä, että se muodostuu kahdenvärisestä hiekasta, harmaasta ja punaisesta. Hiekkaranta myös vaeltaa aikojen kuluessa kymmeniä metrejä suunnasta toiseen. Tämä taas johtuu siitä, että rannan kohdalle osuu virtauksia kahdesta eri suunnasta. Tätä ihmettä maailman geologit sitten käyvät täällä ihastelemassa.

Avotilassa nautitun aamiaisen jälkeen varustauduttiin retkelle, tällä kertaa siis kävellen, koska kulkisimme rantakallioiden polkuja. Apuvälineinä käyttäisimme kävelysauvoja, kiva nähdä millaisia silmäyksiä saisimme osaksemme.

Kuljettuamme reilun vartin verran ja oikeaksi olettamaamme suuntaan, mihin kuului kiipeäminen huohottaen kaupungin jyrkimmän mäen huipulle. Löysimme tienviitan ja siitä neuvottuun suuntaan lähtevän kapean polun. Kun tätä olimme sitten kulkeneet kymmenisen minuuttia polku haarautui, toisen viitan osoittaessa hiekkarannalle ja toisen Port Tudyyn. Kurkistimme kymmenkunta metriä Port Tudyyn menevää polkua ja huomasimme olevamme satama-altaan äärellä, vajaan sadan metrin päässä lähtöpaikastamme. Back to square one!

No, retki kuitenkin jatkui. Polku kulki korkeilla kalliotörmillä, jotka välillä putosivat lähes pystysuoraan alas rantaan. Kallioiden välissä saattoi nähdä kristallinkirkkaita pieniä hiekkarantoja. Vajaan tunnin käveltyämme saavuimme päämääräämme. Hiekkaranta oli kyllä upea ja eriväriset hiekat erottuivat selvästi. Aika jännää, että hiekat eivät siis sekoitu keskenään, vaikka aallot niitä huuhtovat. Kuten luvattua, toinen hiekkalaatu oli karbiininpunertavaa, isompirakeista, toinen harmaampi laatu taas muistutti väriltään enemmän meikäläisten hiekkarantojen hiekkaa.

Pakollisen kahluuretken ja eväiden nauttimisen jälkeen palattiin veneelle, ilman että olisimme kohdanneet ihmetyksen huudahduksia erikoisen kävelytyylin johdosta. Ilmeisesti ”Nordic Walking” ei olekaan ihan tuntematon juttu täällä.

Iltapäivä meni erilaisissa puuhailuissa. Tutkin rullagenoan profiilin kiristämismahdollisuuksia, mielestäni se pitäisi saada kireämmäksi kuin sen nyt saa, ilman että joutuu pelkäämään rikin rikkoutumista barduunoiden liiallisen kiristämisen vuoksi. Profiilin säätäminen edellyttäisi kuitenkin purjeen pois ottamista, mihin puuhaan paikka poijussa ei ollut kaikista sopivin. Sai homma siis jäädä tuonnemmaksi. Kun poijussa emme saaneet maasähköä, piti oma sähkölaitos laittaa päälle. Laitoin Duogenin propelin paikoilleen ja nostin mantookissa molemmin puolin venettä aurinkopanelit vaakatasoon. Heti alkoi sähköä virrata akkuihin yli 5 ampeerin tahtia, auringon paistaessa ja tuulen voimakkuuden ollessa 8-9m m/s. Sähköstä ei siis tulisi olemaan puutetta.

Vierestämme olivat veneet lähteneet ja uusia kiinnittyi tilalle. Lähimmäksi tuli 40-jalkainen ranskalaisvene vahvuudella 1+6. Tuo yksi oli tietenkin veneen kapteeni, joka taisi merenkäynnin. Ne 6 muuta, viisi hyvässä keski-iässä olevaa herrasmiestä ja yksi daami samoilta vuosilta, olivat kaikki jotakuinkin ensikertalaisia purjehtimassa, minkä kyllä auliisti myönsivätkin kiinnittymisessä ensin vartin verran tumpuloituaan. Saipa Inkku onkia keksillämme vedestä heidän sinne menettämänsä keksinkin.

Seuraavaksi tuli ryhmäämme kokoluokkaa suurempi englantilaisvene, varmaankin liki 50-jalkainen, miehistönään puolisen tusinaa selvästikin kokenutta purjehtijaa. Vaihdoimme tervehdyksiä ja sonnustauduimme kohti rantaravintolasta varattua illallispöytää.

Edellisenä iltana olimme kiinnittäneet huomiota rannan kalaravintolan valtaisiin merenelävä- tarjottimiin, joita pöytiin kuskattiin. Vilkaisimme ruokalistaa ja päätimme tilata samanlaiset, nimeltään ”Assiette de Fruits de Mer”.  Lautaselle oli lastattu kahta lajia ostereita, plates ja creuses, kolmea eri kokoa olevia katkarapuja: crevettes grises ja crevettes roses ja langoustines, sekä kupillinen aivan pieniä simpukoita, bigorneaux, joista syötävä kaivettiin ohuella metallitikulla ulos. Annokseen kuului myös toisenlaisia pieniä simpukoita nimeltä palourdes sekä etanoita, joiden nimi ei jäänyt mieleen, maku kylläkin. Kyytipojaksi piti ehdottomasti valita Muscadet-valkoviiniä sanoi tarjoilija. Suostuimme, mikä olikin oiva päätös.

Suurin ihmetyksen aihe oli kuitenkin perähenkilö, joka yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltautui maistamaan osteria. Oli nimittäin vuodenvaihteessa 68-69 nauttinut vaihto-oppilaana Strasbourgissa uudenvuodenaterialla ostereita, joista yksi oli jo päättänyt päivänsä ennen tyttösen hampaisiin joutumista. Seurauksena sen verran rankka pahoinvointi, että syntyi näihin asti pitänyt osteriton kausi. Nyt maistettuaan varovasti yhden ostereista perähenkilö totesi maun erinomaiseksi ja popsi saman tien kaikki kuusi annokseen kuuluvaa.

Ruokailun lomassa katselimme ikkunasta kun myös molemmat venenaapurimme hankkiutuivat rantaillalliselle. Hiukan oli eroa miehistöjen turvallisuuskäsityksessä. Ranskalaiset ahtautuivat kaikki seitsemän henkilöä pieneen kumijollaan, josta varalaitaa jäi viitisen senttiä, ilman pelastusliivejä totta kai, ja sillä sitten kovan älämölön kansssa melottiin rantaan. Englantilaiset tekivät samankokoisella veneellä kaksi noutomatkaa, kummallakin kerralla vain kolme henkilöä veneessä ja kaikilla pelastusliivit päällä. Ketkähän olivat niitä todellisia purjehtijoita?

7.6.2010 Port Tudy-Lorient 7 mpk

Melkein pettymys

Jaska:

Port Tudystä lähdettiin yhdentoista pintaan kohti Lorientia. Tuuli oli etelästä 4-6m/s, päästäisiin siis tämä lyhyt väli purjeilla mukavassa laitamyötäisessä rullagenoaa ja mesaania käyttäen. Alkumatkasta saatiin aikaiseksi navigoinnista riidanpoikanenkin, joka loppumatkasta sitten jo haudattiin. Kommunikaatio on vaikea laji!

Lorientissa on kolme huvivenesatamaa, joista kaksi sijaitsee lähempänä jokisuuta (Lorientkin on siis joenvarsikaupunki) ja yksi aivan kaupungin keskustassa. Tähän viimeksi mainittuun tähtäsimme, koska arvelimme siellä Vestervikingin olevan parhaiten suojassa Pariisin-visiittimme ajan ja jossa olisi sitä paitsi rautatieasema aivan nurkan takana.

Jokisuulla ajoimme ohi komean linnoituksen, nimeltään Port Louis. Linna näytti kauempaa mereltä katsoen aivan aidolta hiekkalinnalta. Perillä satamassa odotti sitten epämiellyttävä yllätys. Satama oli kovin pieni ja vieraspaikoilla oli veneitä kylkikiinnityksessä jo kolmannessa rivissä. Emme mitenkään voisi jättää Vestervikingiä yksin satamaan rivin kolmanneksi tai neljänneksi veneeksi käydessämme itse Pariisissa. Pieni epätoivo valtasi mielen, mutta ehkäpä tilanteeseen sittenkin löytyisi ratkaisu. Kiinnityimme kolmanneksi veneeksi ja lähdimme haastattelemaan satamakapteenia, joka, kuinka ollakaan, oli tietysti juuri nyt lounaalla. Ei siis tavattavissa, päättelimme.

Palasimme veneelle ja samaan aikaan tuli paikalle viereisen veneen kapteeni, ilmoittaen lähtevänsä liikkeelle vartin päästä kun sisäsataman sulkuportti avataan. Ahaa, sataman tungos johtuikin ehkä sulun avautumista odottavista paikallisista veneistä. Naapuri kertoi, että kyllä satamakapteeni on paikalla, vaikka onkin lounastauko, menkää vain sinne ovelle koputtelemaan.

Inkku teki työtä käskettyä, minä jäin veneelle odottelemaan. Kohta Inkku saapuikin iloisen, vilkaasti elehtivän ja ”no problem” -asenteella varustetun satamakapteenin kanssa. Kuultuaan ongelmamme hän ilmoitti asian kyllä järjestyvän. Kunhan sulkuun menevät veneet ovat lähteneet, hän siirtelisi rannan veneitä niin, että meille löytyisi tila laituriponttoonin vierestä. Mitä palvelua!

Ja kun sitten lähestyimme laituria uudelleen kiinnittyäksemme, tämä kapteeni loikki kärpän lailla monen veneen yli päästäkseen laiturille ottamaan vastaan köytemme. Ongelma ratkaistu!

Lorient muistuttaa kaupunkina hieman Le Havrea. Täälläkin iso osa kaupungista on sodan jälkeen rakennettu. Paikkaa ei siis voi mainostaa mitenkään pittoreskiksi tai superviehättäväksi mutta ihan käypänen paikka sinänsä, esimerkiksi Pariisiin pistäytymistä varten.

Vatsat kurnien suunnistettiin lähimpään ravintolaan, joka olikin samassa rakennuksessa kuin satamakonttori, eli noin kahdenkymmenen metrin päässä laiturista. Kello oli vartin yli kaksi, joten ranskalainen lounasaika oli ohi ja tiesimme mahdollisuutemme saada kaupungista muuta kuin Mc Donalds – ruokaa aika heikoiksi. Inkun ranskankielentaidolla kuitenkin hurmattiin isäntä lupaamaan meille vielä annokset, ”jos otatte päivän menyyn”. Sehän meille kelpasi, kolmen ruokalajin menyy hintaan 11,50 euroa ja jokainen laji taiten valmistettu. Eipä tullut McDonaldsia ikävä.

Iltapäivä meni liikenneyhteyksiä selvitellessä ja pakkauspuuhissa. Olimme siis molemmat lähdössä kello seitsemän junalla huomisaamulla kohti Pariisia, josta olimme varanneet hotellihuoneen yhdeksi yöksi. Ylihuomenaamulla Inkku lentäisi Pariisista Suomeen poikamme Ilkan elokuvan ensi -iltaan ja noutamaan Ilkan purjehduslomalle kanssamme. Ilkka näyttelee kehitysvammaisten ja ammattinäyttelijöiden yhteisessä elokuvassa ”Vähän kunnioitusta”. Minä palaisin Lorientiin ylihuomenna veneen huolto- ja kunnostushommiin ja odottelemaan Inkun ja Ilkan paluuta 12. kesäkuuta.

8-12. 6.2010

Niitä näitä Lorientissa

Jaska:

Kun Pariisin oopperassa ei ollut tiistaina näytöksiä, käytiin sitten Musée d’Orsayssa ihailemassa impressionistien töitä. Parhaillaan oli menossa erikoisnäyttely ”Crime et Chatiment”, ”Rikos ja rangaistus”, johon oli kerätty nimekkäiden taiteilijoiden murhia, murhamiehiä- ja naisia, teloituksia, pahoinpitelyjä ja muuta hauskaa kuvaavia teoksia. Juho Rissaselta oli vankia esittävä teos, olisiko ollut Isontalon Antti kuvassa. Ja museon varsinaisista kokoelmista löytyi kuuluisa Albert Edelfeltin maalaama Louis Pasteurin muotokuva.

Ja aina välillä syötiin hyvin.

Lorientiin palattuani oli veneellä edessä moottorin perushuolto: öljyn ja öljynsuodattimen vaihto, molempien polttoainesuodattimien vaihto ja laturin  hihnan vaihto. Ehkäpä kaikkien näiden vaihtoväli ei vielä olisi varsinaisesti tullut umpeen, mutta en halunnut joutua miettimään suodattimien tukkeutumismahdollisuutta tai muuta vastaavaa edessä olevalla Biskajanlahden kaakkoiskulman ylityspurjehduksella. Suodattimen vaihdossa onnistuin tumpuloimaan sen verran, että pilssistä oli pumpattava pois pari litraa löpöä – onneksi ei enempää. Ensi kerralla muistetaan sitten tarkastaa, että suodatin tulee kiristettyä suoraan eikä sen verran vinoon, ettei tiiviste kiristy.

Sopivan moottoriöljyn hankinnasta tuli varsinainen savotta. Tarvitsin 5 litraa 15W-40 moottoriöljyä.

Nuorempi satamakapteeni neuvoi huonolla englanninkielentaidolla myymälän, joka pitkän polkupyöräharhailun jälkeen löytyikin. Myynnissä olikin 15W 40 öljyä, mutta myyjä perusranskalaiseen tapaan (ranskalaisilla on aina vakaa mielipide asiasta kuin asiasta, riippumatta siitä ymmärtävätkö mistä on kyse vai ei) selitti, ettei tuota öljyä voi käyttää merimoottorissa, se on vain autokäyttöön tarkoitettua. Jätin siis ostamatta.

Kiertelin satama- aluetta ja löysin lopulta venemoottorihuollon, josta suostuttiin myymään venemoottoriöljyä. Selitin tarvitsevani 15W 40 öljyä ja asentaja, tai mikä lie olikaan, antoi 15W 50 öljyä, ja sanoi sen soveltuvan nimenomaan Volvo Penta dieseliimme. Käyttävät sitä kuulemma kaikissa dieselmoottoreissa. Jaaha. Velotti sitten ilman kuittia 5 litran pänikästä 30 euroa.

(Myöhemmin vasta veneellä huomasin hintalapun 15,50 euroa.)

Veneelle palattuani alkoi sitten epäilys kalvaa mieltä, kun en noista öljymerkinnöistä kanisterin kyljessä mitään ymmärtänyt. Voisinko kuitenkaan käyttää ostamaani öljyä? Pänikässä mainostettiin kaiken lisäksi, että ko. öljy soveltuu erityisesti Volvon korkeapuristeisiin bensiini – venemoottoreihin, mutta dieseleistä ei mainittu sanaakaan. Päätin selvittää asian soittamalla Volvo Pentan edustajalle, Pencentralle Suomeen. Sieltä varaosamyynnistä sitten kerrottiin, että olisi parempi olla panematta ostamaani öljyä koneeseen, paitsi jos mitään muuta ei ole käytettävissä.

Sanoivat, että 15 EW40:stä sen olla pitää, mineraalipohjaista mieluummin kuin synteettistä ja mikä tahansa laatustandardit täyttävä autonöljy käy, ei tarvitse olla nimenomaan merimoottoreille tarkoitettua öljyä. Sillälailla!

Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja siihen ensimmäiseen kauppaan ostamaan se öljy, jota myyjä ei halunnut myydä merimoottoriin. Je vous dire, monsieur, cette huile est parfait pour une diesel marine. J’a consulte avec Volvo Penta, ylpistelin varmaankin usean virheen käsittävällä lauseella. Viiden litran kanisteri maksoi 17,70 euroa.

Myöhemmin, öljynvaihdon hyvällä menestyksellä jo suoritettuani päätin sivistää itseäni asiassa internetin avustuksella. Sieltä opin, että merkintä 15 W 40 tarkoittaa öljyn viskositeettia, 15 on viskositeetti kylmänä ja 40 lämpimänä. Mitä korkeampi luku sitä jäykempi öljy. 15 W 50 öljy on siis moottorin käydessä lämpimänä jonkin verran jäykempää kuin nelikymppinen öljy. Paljonkohan tuollakin on sitten merkitystä?  Dieselmoottoriin tarkoitetussa öljyssä pitää olla API-merkinnän jälkeen kirjainsarjassa kirjain D, bensiinimoottoriin tarkoitetussa kirjain S.

Moottorihuollosta myydyssä öljyssä, jonka asentaja väitti kivenkovaan soveltuvan dieseliin on vain API.merkintä S! Opin myös, että synteettisen ja mineraaliöljyn sekoittamisesta ei ole moottorille juurikaan haittaa, mutta öljynvaihdossa on tietenkin parempi käyttää vain yhtä laatua. Tämän öljypitoisen tuokion päätteeksi päättelin, että on sata kertaa tärkeämpää pitää moottorissa aina tarpeeksi öljyä ja tehdä öljyn- ja öljysuodattimen vaihto ajallaan, kuin vaivata liiaksi päätään öljyluokituksilla, kunhan öljy nyt on suunnilleen oikeanlaatuista. Muistuipa mieleen juttu savolaiskalastajasta joka öljyn loputtua vuodon takia (vaihteistosta tosin), lykkäsi Wikströmiin kourallisen rasvaisia Puruveden muikkuja ja hyvin pelitti, niin että rantaan asti päästiin.

Takanamme laiturikiinnityksessä oli vene vaihtunut Pariisinkäynnin aikana ja uusi naapuri oli 35-jalkainen englantilaisvene nimeltään Polar Bear, muodoiltaan 70-luvun Sparkmans &Stephens – veneitä muistuttava. Palattuani asioilta kaupungilta tuli rouva tästä veneestä juttelemaan, kertoi heidän ihailleen kovasti Vestervikingiä ja sopisiko tulla puoli seitsemältä ottamaan lasillinen heidän kanssaan Polar Beariin?  ”Never say no to a drink” kuuluu sanonta, muistin, ja kiitin kutsusta.

Illasta tulikin varsin mielenkiintoinen. Polar Bearin omistajapariskunta, Edward ja Miranda Sprot olivat suunnilleen meidän ikäisiämme ja kokeneita purjehtijoita Ranskan rannikkovesillä ja muuallakin. Heidän one off – veneensä oli rakennettu diagonaalilaminointitekniikalla 70-luvun alussa ja osallistunut kuuluisaan vuoden 1974 hirmumyrsky – Fastnet Raceen silloisen omistajansa kipparoimana. Vene oli mennyt aallokossa 360 astetta ympäri, menettänyt mastonsa ja saanut vuodon. Miehistö oli pelastettu helikopteriin ja vene hylätty ajelehtimaan. Se ei ollut kuitenkaan uponnut vaan oli myöhemmin löydetty vesilastissa, reiän kylkeensä saaneena.  Siitä se oli sitten kunnostettu nykyiseen loistoonsa. Tämä pariskunta oli ostanut veneen parikymmentä vuotta sitten.

Keskustelua puuveneistä ja purjehduksesta riitti.  Loppuillasta siirryttiin Vestervikingiin tarkastelemaan veneen yksityiskohtia. Rouva, joka ilmeisesti toimi Polar Bearin kapteenina, kertoi jossakin vaiheessa osaavansa käyttää sekstanttia, mutta suunnistavansa mieluummin tähtien mukaan

ja tällä hetkelläkin purjehtivat apunaan vain perinteinen GPS, ilman plotteria. Kertoipa rouva myös purjehtineensa paljon Karibialla. Olivat osavuosipurjehtijoita, mies puutarhasuunnittelija, oman työnsä herra, joka pystyy ottamaan vapaata purjehtimiseen silloin kun haluaa. Rouva taas kertoi olevansa vapaa toimittaja.

Jossakin vaiheessa syntyi rouvan kanssa vähän väittelyäkin jostakin purjehtimiseen liittyvästä yksityiskohdasta, kaikessa ystävyydessä. Onneksi en esittänyt liian osaavaa tässä lajissa, sillä illan päätteeksi, kun vaihdoimme käyntikortteja, rouvan käyntikortissa luki: Miranda Delmar-Morgan (ilmeisesti entinen sukunimi) RYA Commercial Yachtmaster. Own boat tuition, Deliveries, Assisted passages. Over 100,000 miles under sail. Copywriting, editing, features&articles, Yachting Journalists Association!

Inkku ja Ilkka saapuivat suunnitellusti 12.6. iltapuolella. Ehdittiin vielä illalliselle satamaravintolaan ja sitten matkalaiset siirtyivät yöpuulle pitkän matkustuspäivän jälkeen, minä myös.

13.6.2010. Lorient- Le Palais/Belle Ile 26 mpk

Ranskalainen ohari

Jaska:

Olin edellispäivänä ilmoittanut kylkeemme kiinnittyneen ranskalaisveneen kapteenille, että lähdemme 12. päivä, noin kello kymmenen jälkeen.  Aamuherätys oli kahdeksalta ja aamutoimien jälkeen olimmekin valmiit irrottautumaan vähän yli kello kymmenen. Naapuriveneessä vaan ei ollut näkynyt elonmerkkiäkään, ja kun koputin kanteen pahat aavistukset toteutuivat: veneessä ei ollut ketään paikalla. Tosi siistiä. Ja tämän veneen kyljessä oli kolmas vene eikä sielläkään ollut ketään paikalla.

Päätimme että tämähän ei lähtöämme estä.

Onneksi edellisenä iltapäivänä oli laiturikiinnityksestä edestämme lähtenyt iso ranskalaisvene, joten siinä oli aamusta vapaata tilaa. Paikkaan tosin siirtyi aamutuimaan pienempi englantilaisvene, mutta sain suostuteltua kapteeninsa siirtämään venettään niin paljon eteenpäin että meille jäi riittävä vapaa väli puikahtaa ulos. Tämän englantilaisveneen ystävällisen pariskunnan avustuksella sitten järjesteltiin vieressämme olevien veneiden köydet siten, että pääsimme välistä pois. Englantilaispariskunta sitten kiskoi käsivoimin ne kaksi venettä vapaaksi jättämällemme paikalle laiturin viereen. Onneksi oli jokseenkin tyyntä, niin että show onnistui. Olisipa oharin tehnyt ranskalaiskapteeni saapunut paikalle, olisi saanut kuulla kunniansa usealla kielellä ilmaistuna.

Ajoimme koneella lähinnä lahden suuta olevaan Kernevelin huvivenesatamaan, joka osoittautui valtavaksi kooltaan. Sieltä olisimme saaneet Vestervikingille turvallisen paikan Pariisin-matkamme ajaksi, jollei satamakapteenin olisi sitä kaupunkisatamasta voinut järjestää. Kernevel on ainoa Lorientin kolmesta satamasta, jossa myydään polttoainetta. Tankkasimme 50 litraa löpöä ja laskimme keskikulutukseksi viime tankkauksen jälkeen 2,5 litraa tunnissa.

Aurinko paistoi ja tuuli nousi sopivasti päästyämme jokisuistosta ulapalle. Seurasi 26 mailin ns. riemupurjehdus. Perähenkilö ohjasi ja kapu navigoi ja hoiti purjeet, normaalin työnjakomme mukaisesti. Ilkka nautti matkustajan ja lomalaisen roolista täysin sydämin, eli nukkui kajuutassa.

Olimme jälleen tutkineet sataman tietoja Reedsin Almanakasta ja Bloc Marinesta. Molemmissa kerrottiin sataman olevan turvallisen, mutta poijuihin Port Tudyn tapaan ulkosatamassa aallonmurtajan suojassa kiinnittyvällä voisi olla edessään rauhaton yö koillis- ja itätuulilla. Tuulen oli nyt ennustettu kääntyvän koilliseen. Satamassa on myös suojainen sululla varustettu sisäsatama, jonne pääsee 1,5 tuntia ennen nousuvettä ja tunti sen jälkeen. Kun nyt nousuveden aika lähestyi, ajattelimme kysäistä VHF:llä satamasta olisiko mahdollista päästä saman tien sisäsatamaan. Inkun sujuvalla ranskankielellä (ilman VHF-tutkintoa) tekemään tiedusteluun tuli satamakapteenilta heti vastaus: ”Ilman muuta pääsette sisäsatamaan”!

Kun ajoimme ulkosatamaan siellä olikin jo useita veneitä odottamassa siirtymistä kapeasta sulusta sisäsatamaan. Pääsimme sisään viimeisten joukossa. Sisäsatama on kaksiosainen. Etuosassa oli veneitä 4-5 veneen kerroksissa kyljittäin molemmin puolin satamaa reunoihin kiinnittyneinä. Näiden väliin, keskelle satama-allasta jäi juuri veneenmentävä rako, johon ajoimme. Kuultuaan, että meillä oli tarkoitus viipyä satamassa ainakin pari päivää, hän ohjasi meidät veneiden välistä taaempaan uuteen satamaosastoon, josta saimme mainion kiinnittymispaikan ponttoonilaiturin boxissa. Emme tuolloin vielä tienneetkään, miten hyvin meitä kiinnittymispaikan suhteen onnisti…

Nautittiin pasta-ateria veneellä ja tehtiin vielä pieni iltakävely aallonmurtajalle ennen nukkumaanmenoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: