Yhteenvedon yritystä..

Nyt ollaan oltu kotona jo kaksi kuukautta Tanskan-purjehdukselta palattua, mutta niin on vaan pitänyt kiirettä että yhteenvedon tekeminen, samoin kuin loppujen matkakuvien lataaminen blogiimme on kestänyt tänne asti. Nyt loput kuvat on kuitenkin ladattu ja yritänpä tässä tehdä jonkinlaista yhteenvetoa purjehduksestamme:

Tanska on lähellä, mutta kaukana. Asiaa kuvaa hyvin Sjöbyn satamakapteenin kertoma, että hän on ollut kahdeksan vuotta satamakapteenina ja Vesterviking on neljäs suomalaisvene jonka hän näki satamassa. Normaali neljän viikon kesäloma ei millään oikein riitä Tanskan saarten kiertelyyn, hyvä kun Kööpenhaminassa ehtii käydä kääntymässä. Lienevät nuo muutkin kolme venekuntaa olleet eläkeläisiä, joilla aikataulujen kanssa ei ole niin tarkkaa…

Yleinen käsitys Tanskasta lienee että siellä on Jyllanti ja sitten ne kolme saarta, Sjellanti, Mön ja Fyn. Katin kontit. Saaria on paljon enemmän ja erityisesti Fyn saaren eteläpuoleinen saaristo ovat mitä maininointa purjehdusaluetta. Vaikka vedet ovat paikoin matalanpuoleisia, ovat väylät hyvin merkityt. Toinen toistaan parempia satamia on hyvällä päiväpurjehdusetäisyydellä. Satamamaksut ovat keskimäärin hieman halvempia kuin Suomessa, ehkäpä 18 euroa per yö on hyvä keskiverto.

Satamissa kiinnittyminen on yleensä peräpaaluihin, tai sataman ollessa täynnä, kylkikiinnityksellä sopivimman veneen kylkeen. Minkäänlaisia torjumisreaktioita emme tässä havainneet.

Suurimmissa salmissa ja niiden lähivesillä voi olla yllättävänkin kovia-2-4 solmun- virtauksia, joista on hyvä pitää itsensä tietoisena.

Venepolkupyörät ovat erinomaiset tutustuttaessa kauniisiin saariin vähän satamien ulkopuoleltakin. Monissa satamissa on toki pyöriä vuokrattavinakin.

Tanskan kristallinkirkkaat vedet Kattegatin puolella ilahduttivat. Paluumatkalla sinilevää alkoi näkyä vasta Ruotsin rannikkoa lähestyttäessä.

Etelärannikon Klintit ovat komeita, ruoat herkullisia, tanskalaiset nystävällisiä ja tanskalaiset oluet…no, tehän tiedätte.

Advertisement

Lisää kuvia Kuvagalleria 2014:ssä!

Tervehdys Hangosta 12.08.2014

 

Ollaan kovaa vauhtia palaamassa kotiin, Hesassa pitäisi olla ylihuomenna torstaina 14.8. Kotimatka on mennyt aika haipakkaa, parhaimmillaan ollaan tehty yli 100 mpk päivämatkoja, kun tuulet ovat olleet suotuisat.

Tänään päästiin vihdoin taas lataamaan kuvia blogiimme. Kuvagalleria 2014:ssä on 26 uutta kuvaa, alkaen Sjellands Oddesta matkamme kääntöpisteeseeen Saksan Flensburgiin. Loput kuvat lataamme nettilokiimme sitten kotiin palattuamme.

Ystad 28.07.2014

Tämä on tältä erää viimeinen raportti Tanskan-kierrokseltamme. Paluumatka Ystadista Helsinkiin noudattelee samoja reittejä, joita on jo monet kerrat ajettu ennenkin ja joista löytyy kuvauksia täältä nettilokistakin. Joten emme ryhdy kertaamaan jo kerran kirjoitettua.   Pyrimme laittamaan lopun kuvamateriaalin matkaltamme” Kuvagalleria 2014”:ään heti kun on sopiva väli ja nopea nettiyhteys käytettävissä.  Paluumatkamme etenemistä voi edelleen seurata SPOT-sivulta jonka osoite löytyy ”Missä matkaamme”-sivuilta. Laitamme SPOTin näyttämään sijaintimme aina uuteen satamaan tai muuhun yöpymispaikkaan (esim. ankkurissa yöpyminen) saapuessamme.   Palaamme Helsinkiin elokuun puolen välin tienoilla, keleistä riippuen. Laitamme sitten palattuamme tänne sivuille vielä jonkinlaisen yhteenvedon Tanskan vesistä purjehdusalueena.   Kapu ja Försti

P.S. Laitoimme nyt samalla kertaa tänne nettilokiin matkakertomusta aina Söderborgista lähdöstä 22.07. asti. Joten, jos kiinnostaa, kannattaa aloittaa näiden viimeisimpien päivien tarinoiden lukeminen tuolta alempaa.

Naapurimme pitivät sanansa ja lähtivät liikenteeseen tuntia ennen meitä. Olivat matkalla Kööpenhaminaan ja edessä oli heillä samanpituinen, noin 60 mpk koneajo kuin meillä Ystadiin. Sääennuste kun ei tälle päivälle juuri tuulia lupaillut. Laitoimme kuitenkin varmuuden vuoksi Hydrovanen peräsimen paikalleen, kun sen saattoi tehdä kun vielä ei ollut aallokkoa.   Kiersimme Mönin saaren kärkeä, jossa sijaitsee Tanskan korkein klintti – siis vedestä nouseva pystysuora kalkkikiviseinämä. Olipa hieno näky aamuauringon valossa. Klintin korkeutta on vaikea arvioida, mutta olisikohan ollut silmämääräisesti arvioiden jossakin runsaan sadan metrin korkeudella tuo. Otimme useita valokuvia.   Yhtäkkiä tuuli vastoin ennustetta nousi ja vieläpä oikeasta suunnasta. Emme vaan tienneet, että tänään oli Murphy liikkeellä. Saimme reivatun isopurjeen ja rullagenoan hyvin vetämään ja vauhti hyppäsi jo hetkellisesti yli kuuden solmun. Hydrovane pantiin ohjaamaan ja luulimme jo pääsevämme nauttimaan hienosta kokopäivän purjehduksesta. Vielä mitä, samassa tuuli kääntyi aivan vastaiseksi ja ympärille lankesi tiheä sumu. Kaiken lisäksi plotterista näkyi kovaa vauhtia meitä kohti tuleva matkustaja-alus jo aika lähellä. Se siitä purjehduksesta. Rullagenoa sisään, iso tiukalle, Hydrovane koneajoasentoon ja kone käyntiin.   No, eihän se laiva päälle tullut, tutkastakin näimme sen menevän kohtalaisen läheltä kuitenkin takaamme, vaikka mitään ei näkynyt eikä edes kuulunut.   Matka jatkui moottoripurjehduksella sumun läpi, jota kesti parisen tuntia, sitten ilma kirkastui. Plotterista näimme perässämme Ystadin suuntaan tulevan alusrykelmän. Olivat parinkymmenen hollantilaisveneen seurue matkalla Pietariin. Tämän olimme kuulleet edellisen sataman naapuriveneemme pariskunnalta.   Tämän naapuriveneen kapteenilla oli näköjään tajuttoman hyvä huumorintaju. Mies oli oletettavasti iältään lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymppiä. Hänellä oli joko tapaturman tai sairauden johdosta paha köyryselkä. Miehellä oli harmahtava parta, silmälasit ja kalju päälaki. Heti kun näin hänet, kysyin Förstiltä kuiskaten, että tiedätkö kenen kaksoisolento tuossa veneessä on. Försti ei heti tiennyt. Kysyin oliko hän koskaan katsonut Simpsoneita, joissa esiintyy Homerin työpaikan johtaja. Itara hahmo, jolla on paha köyryselkä, kalju pää ja silmälasit. Nyt Förstikin sanoi tunnistavansa hahmon. Parasta kaikessa kuitenkin oli, kun kapteeni seuraavan kerran tuli kannelle, huomasin että hänellä oli päällään Simpsons-paita, jossa oli muun muassa kuva juuri tuosta hahmosta!   Loppumatkassta vauhtimme  ajoittain samoilla konekierroksilla reilusta kuudesta solmusta vajaaseen seitsemään solmuun, vaikka tuulta ei ollut edes nimeksi. Näyttää tässäkin kohdassa Itämerta olevan siis virtauksia. Vajaat kahdeksan tuntia ajettuamme saavuimme Ystadin huvivenesataman suulle. Kun Hydrovanen peräsin tekee alhaalla ollessaan veneen kääntelyn ahtaissa satamissa hankalaksi otan sen yleensä kannelle ennen sisään satamaan ajamista, jos suinkin aallokko sen sallii. Nyt päätimme ottaa peräsimen ylös merellä noin mailia ennen satamaa. Vene piti vain saada pysähtymään reilun kuuden solmun vauhdista ensin. Heitin vaihteen vapaalle, jolloin moottorin kierrokset laskivat tyhjäkäynnille (vaihteelle ei tee hyvää heittää ajoasennosta suoraan pakille ennen kuin kierrokset ovat ehtineet laskea). Sitten pakki päälle ja kohtalaisesti lisää kierroksia. Kolin kalin! Ensimmäinen reaktio meteliin oli, että lähtiköhän potkuri tangentin suuntaan. Mistä ihmeestä moinen kolina, jota ei muistaakseni ole aiemmin vastaavissa tilanteissa kuulunut? Kun Hydrovanen peräsin oli nostettu kannelle, mihin toimitukseen menee noin 30 sekuntia, kokeiltiin vaihteella ja kaasulla varovaisesti oliko kaikki niin kuin piti. Ei ylimääräisiä ääniä eikä ravistelua. Taisimme päästä säikähdyksellä.   Satamaan päästyämme tarkistin vielä yhden mahdollisen äänen aiheuttajan, eli moottorin kumityynyt. Joskus näistä saattaa vulkanointi pettää ja silloin kone pääsee heilumaan siten, että akseli kolistelee vannasputkeen. En kuitenkaan havainnut näkyviä repeämiä kumityynyissä. Ilmeisesti selitys äänelle oli vain, että potkurin peruutusvirtaukset olivat ravistaneet vielä tuolloin vedessä ollutta Hydrovanen peräsintä ja sen akselia niin, että tärinän aiheuttama ääni oli siirtynyt kiinnityksiä pitkin runkoon.   Satamamaksua suorittaessani muistin, että aivan kulman takanahan on mainio kalansavustamo, jospa sieltä löytyisi ainekset pikapäivälliseen. Aavistus oli oikein, palasin veneelle mukanani pussillinen savustettuja räkoja ja kaksi lohi-juustopaistosta voitaikinakuoressa. Ruotsin puolelle saapumisen kunniaksi avattiin pieni pullo valkoviiniäkin, oltiinhan nyt jo melkein kotivesillä..

Klintholm 27.07.2014

Edessä oli 30 mpk:n purjehdus Klintholmiin, josta sitten sään suosiessa olisi tarkoitus siirtyä Ruotsin puolelle Ystadiin. Aamulla oli vain vähäistä tuulta ja pian sekin vähäinen kuoli. Ja nytpä paljastui ikävä asia: rasvatyyneen pintaan nousi oikein kunnolla sinilevää! Olimme kuvitelleet, että vedet Itämeren näillä kulmilla olisivat vielä vapaat sinilevästä, mutta mitä vielä. Ilmeisesti sentään Sjællandin pohjoispuolelle tämä ilmiö ei (vielä) ole siirtynyt.

 

Moottori kävi ja Helminen hoiti hommansa. Miehistö tähysti ja lueskeli. Pyöriäistarkkailijaa onnisti tälläkin kertaa: pari havaintoa. Jossakin vaiheessa, kun väistimme kalastajien verkkoja, huomio kiintyi aalloilla kelluvaan valkoiseen esineeseen. Päätimme käydä tarkistamassa. Esine oli joltakin karannut pienoispurjevene, itse tehty katamaraani, jossa näytti olevan sähköinen servo-ohjaussysteemikin. Tämän siis havaitsimme, kun ensin olimme nostaneet ylösalaisin kelluvan veneen oikein päin. Pienet purjeet olivat riekaleina ja pienoismalli näytti tehneen kunnon haaksirikon. Päästimme veneen jatkamaan matkaansa tyynellä merellä, nyt sentään masto kohti taivasta eikä pohjaa osoittaen.

 

Klintholmissa saimme  – tai otimme  -paikan hollantilaisveneen kyljestä. Tullessamme ei veneessä näkynyt ketään, jolta olisimme voineet kysyä lupaa kiinnittymiseen, mutta kun Försti kiinnitti keskiköytemme veneen keskipollariin, ilmestyi ikäisemme pariskunta veneen sisuksista kannelle.

Varsinkaan rouva ei näyttänyt kovin ilahtuneelta. Hetken jutustelun jälkeen tunnelmat jo leppyivät. Näillä kulmilla kun vaan on tapana, että toisen kylkeen kiinnittyminen on OK.

 

Satamamuodollisuudet hoidettuamme lähdimme etsimään ravintolaa ja kauppaa, tässä järjestyksessä. Sataman kalansavustamon yhteydessä (tämäkin on toimiva kalastussatama) olevassa ravintolassa oli herkullisen näköinen kalabuffet katettuna, mutta valitettavasti olimme paikalla liian myöhään. Buffetia oltiin juuri sulkemassa. Hiukan harmitellen jatkoimme matkaa italialaisravintolan suuntaan. Kaipa se pizzakin sitten kelpaisi.

 

Saimme pöydän ja katsoimme ruokalistaa. Oli toki pizzojakin, mutta myös herkulliselta vaikuttavia varsinaisia ruoka-annoksia. Päätimme käyttää mahdollisuuden kolikkokukkaron täydelliseen tyhjentämiseen Tanskan kolikoista ja tilasimme myöhäisen lounaan viimeisen päälle.  Enpä muista aikoihin syöneeni niin herkullista ja taidolla valmistettua vasikkaa rucolan ja parmesan-juuston kera. Förstin pasta marinara ei ehkä noussut aivan samoihin sfääreihin. Tämä ateria oli pakko kruunata panna cotalla, espressolla ja pikarillisella sambuccaa.

 

Kylläisinä ja tyytyväisinä siirryimme viereiseen kauppaan täydentämään provianttia. Löytyipä kaksikin tuotetta, joilla voi kokeilla kalkkikerrosten irrottamista veneen vessan pikkuhiljaa jäykistyvästä poistopumpusta, nimittäin etikkahappo ja kahvinkeitinten kalkinpoistoneste. Näitä kokeillaan vielä tänä iltana.

 

Ravintola- ja kauppareissun aikana viereemme oli kiinnittynyt saksalaisvene, huolimatta siitä, että kyljessämme oli ilmoitus, että lähtisimme aamulla kello 7. Kun maissa käyneet veneen kolme saksalaisnuorukaista ilmestyivät veneelle, tarkistin olivatko huomanneet lappumme. Vastaus oli että he lähtevät vielä aikaisemmin. Asia oli siis kaikin puolin OK.

 

Illalla yriteltiin nettiyhteyttä, mutta turhaan. Ilmeisesti piuhat olivat tukossa, kun muutama sata veneturistia yrittää yhtä aikaa päästä nettiin hoitelemaan kuka mitäkin.

 

Gedser 26.07.2014

Edessä oli reilun viidenkymmenen mpk:n matka ensin Ison-Beltin yli Lollandin eteläpuolelle ja sitten Tanskan eteläisimpään satamaan, joka sattuu myös olemaan Skandinavian eteläisin piste, eli Gedseriin, josta on vain parinkymmenen mpk:n matka Saksalle kuuluvaan Fehmarniin.

 

Olin käyttänyt luppohetkiä Bagenkopissa tutustumalla taas purjehduskirjallisuuteen ja Nigel Galderin kirjasta ”Cruising Handbook” olin saanut uusia ajatuksia moottoripurjehduksen suhteen. Kirjoittaja nimittäin suositteli omiin kokemuksiinsa perustuen, että jos tilanne on se, että joutuisi puskemaan koneella lähes pystyvastaiseen jyrkkään aaltoon, kannattaa vaihtoehtona kokeilla moottoripurjehdusta. Ainoana purjeena iso tai reivattu iso skuutataan mahdollisimman tiukalle ja sitten ohjataan vain sen verran tuulennsilmästä alas, ettei purje lepata. Menon pitäisi olla huomattavasti rauhallisempaa ja tehokkaampaa kuin pelkkä koneajo.

 

Päätimme nyt kokeilla tätä metodia, jota emme aiemmin ole juuri kokeilleet. Laitoin jo satamassa illalla isoonpurjeeseen valmiiksi reivin. Satamasta ulos ajettuamme totesimme, että tuuliennuste näytti juuri oikein. Tuulta oli idästä 6-8 m/s ja mehän olimme matkalla tosisuuntaan 100.

Langelandin kärjen kierrettyämme otimme oikean kurssin ja nostimme reivatun isopurjeen. Toden totta, matkanteko aallokossa oli paljon miellyttävämpää kuin pelkällä koneella ajaessa, eikä vene tökännyt isoihinkaan aaltoihin samalla lailla kuin koneajossa. Lisävauhtia koneelle saimme purjeesta solmun verran. Panimme Helmisen (siis autopilotti Helmsmanin) ohjaamaan ja nautimme matkanteosta. Pyöriäistarkkailija Försti sai peräti kaksi pyöriäishavaintoa.

 

Jossakin vaiheessa alkoi taivaalle kerääntyä veneen molemmille puolille uhkaavan näköisiä mustia pilviä. Eikä aikaakaan, kun ensimmäiset salamat jo välähtelivät, tosin aikalailla kaukana vielä. Kapu kaivautui etukajuutan lokeroihin ja etsi käsille akkukaapelit, joita tarpeen tullen voi käyttää myös ukkosenjohdattimena. Taisin kirjoitella tästä Kalmarin tienoilla jo menomatkallamme, mutta todettakoon vielä: akkukaapelin toinen pää kiinni maston huippuun menevään vanttiin tai staagiin ja toinen pää veteen roikkumaan. Nyt on sähkölle väylä johtua mereen veneelle suurempia vahinkoja aiheuttamatta.

 

Onneksi tämän kikan toimivuutta emme sentään joutuneet testaamaan. Ukkospilvet pysyttelivät kauempana, toinen Lollandin yläpuolella ja toinen Saksan rannikon yläpuolella.

 

Loppumatkasta ohitimme valtavat tuulimyllyrivistöt, joita riitti usean mpk:n matkalle Lollandin eteläpuolella. Perillä Gedserin satamassa törmäsimme ensimmäistä kertaa satamakapteeniin, joka otti kunnolla ohjat käsiinsä veneiden sijoittumisessa. Jostakin syystä valtaosa purjehtijoista -kansallisuudesta riippumatta – vähät välittää siitä, että pitkän laiturin kylkikiinnitykseen saadaan maksimimäärä veneitä. Kunhan omalle veneelle löytyy paikka, mitä siitä vaikka vene itse asiassa veisi kahden veneen paikan, kun etäisyydellä toiseen veneeseen ei ole niin väliä. (Tähän ilmiöön törmää silloin tällöin myös autojen parkkialueilla – myös Suomessa). Edellämme satamaan tullut saksalaispurjehtija jätti veneensä juuri niin kauas seuraavasta veneestä, ettei siihen rakoon olisi mahtunut yhtään isompi vene. Paikalle tullut satamakapteeni oli tiukkana: veneet pitää siirtää niin, että perän ja seuraavan veneen keulan välillä ei ole metriä enempää tilaa. Hän myös jäi valvomaan, että veneet siirrettiin näin. Ja kas kummaa – laiturin päästä löytyi tilaa vielä kolmelle veneelle, vaikka näytti ensin, ettei sinne enää mahdu ensimmäistäkään.

 

Bagenkop 23-25.07.2014

Seuraava etappisatama olikin sitten aika lähellä, vain kahdeksan mpk päässä Langelandin kärjessä sijaitseva Bagenkopin satama. Sataman olivat aikanaan perustaneet hollantilaiset ja vieläkin siellä saatetaan puhua kieltä, jota muualta tulleet tanskalaiset eivät hevin ymmärrä. Olimme katselleet pitemmän ajan sääennusteita ja todenneet, että ylitystä Ruotsin suuntaan ei olisi kovilla koillistuulilla asiaa yrittää muutamaan päivään. Bagenkop näytti mielenkiintoiselta mahdollisuudelta lyhentää päivämatkaa Falster-saaren kärjessä sijaitsevaan Gedserin satamaan. Gedserhän oli meille tuttu satama ennestään, yövyimme siellä vuonne 2009 Välimeren-matkallamme, etapilla Stralsundista Saksan Fehmarin saaren luona olevaan Heiligenhafenin satamaan.

 

Purjeet nostettiin jo Marstalin satama-alueella, sillä ulos syvempään veteen johtavassa kapeassa rännissä niitä ei olisi pystynyt nostamaan, kun monet muutkin veneet olivat päättäneet lähteä samaan aikaan samaan suuntaan. Tuuli oli suotuisa ja saimme hyvät kyydit seuraavaan satamaan asti. Saimme hyvän kylkikiinnityspaikan laituriin, kun olimme taas aikaisin liikkeellä. Pari tuntia myöhemmin saapuvat joutuivat sitten jo kiinnittymään kolmanteen riviin.

 

Bagenkop on paitsi suuri huvivenesatama, myös toimiva kalasatama ja niinpä rannassa on parikin tuoretta kalaa myyvää kalamyymälää. Kun vene oli saatu shipshape ja satamamaksut maksettu, lähti Kapu kalaostoksille. Saaliina kolme savustettua forellia, palanen savustettua valkosipulilohta ja kaksi kalapullaa. Nuo viimeksimainitut ovat paikallisia herkkuja ja nyt päätimme mekin maistaa niitä ensimmäisen kerran. Kyseessä on hiukan kyseenalaiselta näyttävä nyrkinkokoinen uppopaistettu möykky. Suutuntuma hälvensi kuitenkin epäilykset – möykkyhän oli suorastaan herkullista – kuten koko em. aineksista syntynyt venelounas.

 

Viivyimme siis Bagenkopissa kolme yötä odotellen kunnon purjehduskeliä. Paikkakunnalta löytyi kaikenlaista kivaa nähtävää ja tekemistä, joten aika ei ehtinyt tulla pitkäksi. Teimme pyöräretken saaren kärkipäähän, josta piti löytyä villihevoslauma. Euroopan viimeinen villihevonen, joita Tanskassakin oli aikoinaan ollut, päätti päivänsä 1870-luvulla. 1970 Bagenkopissa innostutiin villihevosajatuksesta, mikä johti siihen, että Englannista tuotiin lauma oletettuja villihevosten jälkeläisiä laiduntamaan saaren eteläkärjen niityille. Projekti ei kuitenkaan jostakin syystä toiminut  suunnitellulla tavalla ja suurin osa laumasta myytiin pois. Pienempi osa kuitenkin jätettiin oman onnensa nojaan ja kuinka ollakaan, hevoset tottuivat saaren olosuhteisiin ja alkoivat elämänsä ”villihevosina”. Nykyään ne ovat turistinähtävyys – kunhan turistit pysyvät vähintään 50 metrin päässä – vähän kai niin kuin Afrikan villieläinpuistoissa. Kaiken kaikkiaan pyritään niiden lähemmät kohtaamiset ihmisten kanssa ajoittamaan minimiin. Ainoastaan talviaikana eläimille järjestetään keinoruokintaa.

 

Ensimmäinen retkemme ei tuottanut muuta kuin hajuhavaintoja hevosista, mutta maisemat olivat hienot. Kiipesimme pyörinemme eräälle rannan klinteistäkin, emme tosin sille kaikkein korkeimmalle. Hienot näkymät olivat sieltäkin. Viimeisenä Bagenkop-päivänä saimme sitten myös lauman näkyviin. Komeita eläimiä.

 

Aivan venesataman aallonmurtajan ulkopuolella on uimaranta ja tällä kertaa koko miehistö kävi nauttimassa Ison-Beltin sopivan uimalämpöisestä ja kirkkaasta vedestä.

 

Toisena iltana satamassa oli suurten purjelaivojen invaasio. Satamaan saapui kaikkiaan seitsemän useampimastoista, yli parikymmenmetristä purjelaivaa sekä Saksasta että Hollannista. Näyttivät useimmat olevan jonkinlaisia purjehduskoulualuksia. Aamulla yhden niistä isoimmista kapteeni pani purjehdusopiskelijat töihin. Kuului ilmoitus, että laivassa on yksi ongelma (seurasi monesta suusta hilpiöiden välihuuto: ”Vain yksi ongelmako muka!”). Kone oli kuulemma rikki ja nyt piti lähteä satamasta pelkin purjein. Kyseessä oli tietenkin Kapteenin lavastama harjoitus.

Isopurje ylös kymmenen hengen voimin skuutti löysällä. Sitten fokka ylös ja miesvoimin skuutaten tuulen puolelle. Keula irtosi nätisti laiturista ja kun se oli kääntynyt tarpeeksi, skuutattiin isopurje vetämään. Vähän lepuuttajia aluksen ahterin ja laiturin välille vielä ja niin purjehti 30-metrinen komeus pelkillä purjeilla ulos ahtaasta aallonmurtajan aukosta.

 

Viimeisenä iltana käytimme taas lähtöaika-ilmoituskikkaa. Kun tarkoitus oli lähteä jo kello 6 pitkälle 50 mpk:n legille Gedseriin, laitoimme tästä ilmoituksen veneen kylkeen. Kuinka ollakaan, olimme taas ainoa alus siinä laituririvissä, jonka kylkeen ei ollut toista alusta kiinnittynyt yöksi.

 

 

Marstal 22.07.2014

Lähtö Söderborgista sujui suunnitelmien mukaan ja olimme heti viideltä liikkeellä. Oli hienoa katsoa auringonnousua mereltä. Kovin suuria odotuksia purjehtimisen suhteen meillä ei ollut, tuuli oli ennusteen mukaan pystyvastaista. Kun lähestyimme Lille Beltin aukkoa tuuli olikin yllättäen etuviistosta, ihan purjehdittavaa 5-7 m/s. Nostettiin siis purjeet ja suunnattiin kohti Æron saarta. Kohteenamme oli Marstal, Tanskan merkittävimpiä merenkulkukaupunkeja taannoisina aikoina, Æron saarella noin 30 mpk päässä. Matka sujui hienosti, aurinko paistoi ja vesi pärskyi. Purjeet laskettiin vasta Marstaliin johtavan kapean rännin alkupäässä.

 

Marstal on merenkulkua ajatellen ihanteellisesti sijoittunut suojaavien riuttojen taakse, mutta kuitenkin niin, että satamaan johtaa luonnonsyvä väylä. Syvä tarkoittaa täällä siis 5-6 metrin syvyyttä. Heti väylän vieressä on vettä alle 2 metriä. Aikainen lähtömme palkittiin: saimme hyvän laituripaikan peräpaalu-kiinnityksellä. Tuntia myöhemmin kaikki vapaat paikat olikin jo sitten käytetty ja satamaan tulevat venekunnat joutuivat improvisoimaan paikat itselleen.

 

Tapaamamme tanskalaispurjehtijat olivat mainostaneet, että Marstalissa on hieno merenkulkumuseo, joten sinne. Oikeastaan iso osa satama-alueesta oli yhtä museota. Marstalin kulta-aika merenkulun alalla kesti noin 100 vuotta alkaen 1800-luvun puolivälissä ja päättyen viimeisen telakan konkurssiin 1970-luvulla. Parhaimmillaan kaupungissa toimi 7 telakkaa, jotka rakensivat isoja puualuksia Tanskan merenkulun tarpeisiin. Näillä aluksilla tanskalaiset sitten purjehtivat Atlantin takaisiin kohteisiin, mm. paljon Nova Scotiaan ja Etelä-Amerikkaan. Museon vanhoissa valokuvissa näkyy satamassa monta kymmentä useampimastoista purjealusta.

 

Heti telakka-alueelle saavuttuamme löytyi kaksi mielenkiintoista kohdetta. Rannalla seisoi keskeneräinen, ehkäpä noin 40-metrinen rakenteilla oleva purjealus. Rakenteilla on ehkä väärä ilmaus, koska alusta ei oltu rakennettu enää vuosiin ja se olikin tarkoituksella jätetty yhteen rakennusvaiheeseen kuvaamaan laivan rungon keskeisiä rakenteita. Kölipuu, steevit ja laivan pituudesta ehkä kolmasosa kaarituksesta olivat paikallaan, viimeinen kaari oli jätetty pystyynnostovaiheeseen roikkumaan taljasta. Tuosta oli helppoa ja mielenkiintoista tutkia kuinka rakenteiden eri yksityiskohdat ja liitokset oli tehty tällaisissa aluksissa.

 

Siirryimme seuraavaa kohteeseen, joka oli rannassa mastoitta kelluva BONAVISTA-alus. Pääsy laivaan oli vapaa ja tarkoituksena olikin esitellä Marstalin kaupungin ylpeydenaihetta, viimeisen päälle restauroitua päälle satavuotiasta alusta. Viimeisen päälle tarkoittaa tässä yhteydessä, että se mitä oli tehty oli tehty todella ammattitaidolla, mutta paljon oli vielä kesken. Laivan runko, eli se osa, joka oli valmis, oli rakennettu käytännöllisesti katsoen kokonaan uusiksi. Projektia esittelevistä tauluista selvisi, että kun alus oli ensin hinattu telakalle – eli parinkymmenen metrin päähän rantaviivasta, purettiin ensin kansi ja sisäpuolinen karneeraus. Sitten uusittiin kaaret yksi kerrallaan siten, että jäljellä olevat kaaret pitivät laivan muotoa koossa.. Kun kaikki kaaret oli uusittu, tehtiin sisäpuolinen karneeraus uusiksi. Sen jälkeen projekti pysyikin jo sen verran koossa, että voitiin purkaa steevit ja köli ja rakentaa ne uusiksi. Viimeisenä vaiheena purettiin ulkopuolinen laudoitus ja korvattiin uudella, joka pultattiin läpi sisäpuoliseen karneeraukseen. Viimeisenä vaiheena rakennettiin kansi uusiksi.

 

Projekti aloitettiin vuonna 2008 ja se laskettiin monin juhlallisuuksin vesille v. 2012. Sitten ilmeisesti loppuivat rahat ja alus on siitä pitäen odottanut rannassa sisärakenteita ja takilaa. Laiva on siis toistaiseksi sisäpuolelta yhtä ainoaa avointa tilaa. Sisälle ruumaan pääsi tutustumaan ja hienoltahan se näytti. Upeaa puutyötä eikä hiukkastakaan vanhan laivan ummehtunutta, lahonsekaista tuoksua. Kansi on onneksi hyvin katettu pressutalolla, joten sadevesi ja aurinko eivät pääse tekemään tuhojaan keskeneräisessä aluksessa. Täytyneepä seurata netistä, mikä on projektin kohtalo tulevina vuosina – vieläkö BONAVISTA pääsee purjehtimaan merille, vai jääkö se satamaan keskeneräiseksi näyttelyesineeksi.

 

Siirryimme varsinaiseen merimuseoon tai oikeastaan merenkulkijoiden elämää kuvaavaan museoon. Paitsi, että museossa kuvattiin tietenkin paikkakunnan laivanrakennusta ja laivoja, siellä esiteltiin myös monin tavoin, millaista elämä maissa oli merkittävässä merenkulkukaupungissa ollut sata vuotta sitten. Nähtävää oli niin valtavasti, että alkoi tuntua, että kaikki, mikä millään tavoin saattoi liittyä merenkulkuun, oli haalittu museoon. Merimiesten pulloon rakentamia laivojen pienoismallejakin oli varmaan toistasataa näytillä. Löytyipä eräskin mielenkiintoinen esine, jollaista en ole aikaisemmin missään merimuseossa nähnyt, eli palanen laivamadon – teredo navalis –  syömää puualuksen kylkilautaa. Kylläpä nuo pelätyt ötökät tekevätkin pahaa jälkeä, jos pääsevät iskemään. Parin tuuman paksuinen lauta näytti lähinnä pesusienen palaselta, se oli täynnä vieri vieressä kulkevia, läpimitaltaan parhaimmillaan puolisenttisiäkin laivamadon onkaloita. Tuollainen kylkilauta ei olisi kestänyt yhtään isompaa aaltoon paiskautumista murskautumatta palasiksi.

 

Museosta palattaessa jaettiin työt. Försti lähti etsimään uimarantaa ja Kapu leipomoa. Kumpiakin onnisti. Nukkumaan mentiin aikaisesta herätyksestä johtuen ns. ihmisten aikoihin.

 

Söderborg 21.07.2014

(Arvon lukija, huomasithan, että nyt on ”Kuvagalleria 2014”:ssä uunituoreita kuvia Tanskan-purjehduksemme alkuviikoilta. Lisääs tulee, kun on taas sopiva tilaisuus ladata kuvia, eli kunnon nettiyhteys.)

 

Oltiin sovittu varhaisesta lähdöstä sillä suunniteltu seuraava etappi Marstaliin oli päälle 30 mpk ja jos nyt ”high season”-aikaan aikoo satamista saada kunnon paikan, on syytä saapua viimeistään heti puolenpäivän jälkeen. Kertaakaan emme tosin ole nähneet kenenkään joutuvan käännytetyksi pois satamasta, aina on paikka, vaikka sitten improvisoimalla, löytynyt.

 

Liikkeelle päästiin kymmentä yli kuusi. Kun matkaa oli tehty mailin verran, huomattiin, että joku on nyt vinossa. Plotteri ei näyttänyt ollenkaan sellaisia maisemia kuin olisi pitänyt. Försti sen ensiksi huomasi – kapu ei ilmeisesti ollut vielä kunnolla herännyt kun suunnisti takaisin Flensburgin vuonon perukkaa kohti. Olivat Marina Minden  mutkasta katsoen maisemat aikalailla samannäköiset, mentiin sitten lounaaseen kohti Flensburgia tai vuonon suuta kohti etelään. Todettiin että sattuuhan sitä ja käännettiin kokka oikeaan suuntaan.

 

Oletus oli, että näin aamuvahaisella vastainen tuuli olisi vielä heikkoa, mutta jo kellon lähestyessä seitsemää puskimme ikävän jyrkkään vasta-aaltoon liki 10 m/s apparentissa tuulessa, eli 7-8m/s todellisessa tuulessa. Totesimme, että 35 mpk tällaista rynkytystä, jossa vauhti putoaa hetkellisesti pariin solmuun keulan tömäyttäessä isompaan aaltoon, ei kauheasti houkuttele. Tutkittiin karttaa ja todettiin, että vuonon pohjoisrannalla, ehkä 4 mpk päässä on Söderborgin satama, jonne voisimme mennä odottelemaan parempaa keliä. Näin päätettiin.

 

Söderborgin satama on Jyllannin mantereen ja Als-saaren välisessä salmessa, Alsin puolella, siis ikään kuin jokisatama. Veneet kylkikiinnittyvät kaijaan, satamaan saapuessamme joka paikassa taisi olla vähintään kolmen veneen kylkikiinnitysrivi. Jäimme ajelemaan rivin reunaa ja kyselimme veneissä aamupalaansa nauttivilta ovatko lähdössä vai jäämässä. Paljon muitakin veneitä oli jo vähän ennen kahdeksaa parveilemassa samalla asialla ja arvelimme, että tässä taitaa olla edessä varsinainen kilpa-ajo vapautuvaan paikkaan.

 

Salmen yli kulkevan sillan tienoilta alkoi kuulua kellojen kilkatus ja samassa ne muut parveilevat veneet käänsivät keulansa kohti siltaa. Eivät siis olleetkaan etsimässä kiinnittymispaikkaa, vaan odottamassa läppäsillan avautumista tasa- ja puolen tunnin välein (à la Hevossalmen silta). Sillan läpät nousivat, ja hetken päästä olimme ainoana veneenä kuikuilemassa kiinnittymispaikkaa. Saksalaisesta purjehduskouluveneestä, 45-jalkainen Gib’ Sea, sitten viittoiltiin, että voimme kiinnittyä heidän kylkeensä, ovat lähdössä vasta puoli yhden maissa. Kiitimme ja kiinnityimme.

 

Aamupäivä kului sitten pikku nokosia ottaessa ja lueskellessa odottaessamme paikan vapautumista.

Luvattuun aikaan ilmoittivat sitten olevansa lähdössä, samoin kuin heidän sisäpuolellaan laituria vastaan kiinnittynyt vene. Irrotimme köydet ja siirryimme vähän kauemmaksi päästämään nämä lähtijät tielleen.

Juuri kun olimme saaneet Vestervikingin vapautuneeseen koloon laiturin viereen, tulee satamaan ehkäpä 50-jalkainen hollantilainen moottorialus, josta rouva huutelee että voivatko kiinnittyä kylkeemme. Hetken ihmettelin etteikö tuon kokoiselle alukselle löytyisi paikkaa jonkin samankokoisen tai isomman aluksen kyljestä. Vastasin kuitenkin, että kyllä se sopii, mutta olemme lähdössä aamulla kello viisi. Jolloin rouva puolestaan totesi, että sehän sopii, tehän voitte tulla ulos siitä ja päästää meidät sisimmäksi ja kiinnittyä kylkeemme. Mietimme, että ei se nyt sentään ihan noinkaan käy, kiinnittymisessä on aina oma hommansa ja olimme juuri nämä manööverit suorittaneet. Asian ratkaisi kuitenkin rouvan seuraava lause: ”meillä on pyörätuoli täällä veneessä”. Ilmoitimme, että ilman muuta pääsette tähän laiturin viereen.

 

Pyörätuolissa istui pariskunnan ehkä parikymppinen poika. Emme käyneet kyselemään tältä sittemmin ihan mukavaksi osoittautuneelta hollantilaispariskunnalta asiasta tarkemmin. Vene oli selvästi tehty tämä pyörätuolimatkustaja huomioiden, avotilan metrin korkuinen reuna avautui sivusta ja pyörätuolilla pääsi siitä suoraan laiturin tasalle.

 

Söderborgin kaupunki tuhoutui toisessa maailmansodassa melko täydellisesti, ja se on sen jälkeen rakennettu jokseenkin aikaisempaan malliin. Taloista tietenkin näkee, etteivät ne ole vuosisatoja vanhoja, mutta ihan tyylikäs rantakaupunginosa on saatu aikaan. Salmen suulla on Söderborgin vanha linna, jonne emme kuitenkaan enää ehtineet mukaan esittelykierrokselle. Mutta hieno puisto linnan ympäristössä oli, samoin kuin upea uimaranta. Ihastelimme veden kirkkautta, kai se sitten puhdastakin oli kun ihmiset surutta uivat.

 

Satama alkoi pikkuhiljaa täyttyä sisään tulevista veneistä, edessämme ja takanamme oltiin jo kolmessa rivissä. Ajattelimme aikaista lähtöämme ja laitoimme veneen kylkeen maalarinteipillä kiinni A4 lapun, jossa luki isoilla kirjaimilla: LEAVING AT 05.00. Toimi muuten ihmeen hyvin, useampikin vene lähestyi toivorikkaana kiinnittyäkseen kylkeemme, mutta nähtyään lapun muuttivat suunnitelmansa, yleensä hymyssä suin.

 

Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, sillä herätys oli asetettu kello neljäksi, tarkoitus oli päästä liikkeelle lupaamamme mukaan kello viideltä.

Marina Minde 20.07.2014

Aamulla sitten siirrettiin Vesterviking samassa laiturissa toiseen paikkaan, jotta ruotsalaisvene pääsi siirtymään sille varattuun paikkaan toisessa laiturissa. Olimme päättäneet lähteä paluumatkalle kohti Marina Mindeä iltapäivällä, aamupäivällä hoideltiin kauppa-asioita ja syötiin vielä kevytlounas ennen kuin irrotettiin köydet. Koska tuuli viuhui vanteissa mukavasti, päätettiin pitkästä aikaa kokeilla kryssimistä fokalla. Ajettiin koneella pari mailia vuonon pohjukasta ja huomattiin, että tuuliolosuhteet olivatkin aika haastavat, kuten ilmaisu kuuluu. Saatiin isopurje ja fokka hyvin ylös ja ampaistiin liikkeelle. Suunnilleen samalla hetkellä ensimmäinen puuska hyökkäsi suoraan sivusta ja tuulimittarin osoitin heilahti parissa sekunnissa 8 m/s:ta 15 m/s:iin ja ehkäpä parinkymmenen sekunnin kuluttua tuulta oli taas jostakin ihan muusta suunnasta 6 m/s kiihtyen pian taas samoihin lukemiin. No niin kuin arvata saattaa tällaisissa puuskissa mentiin välillä aika lintallaan ja jos pitkäkölisellä veneellä olisi taipumusta broachaamiseen, niin sekin olisi koettu. Todettiin, että tällaisissa olosuhteissa kryssiminen ei ole meidän juttumme ja päätettiin siirtyä koneajoon. Fokkaa laskiessa purjeen alimmainen latta sanoi sopimuksen irti ja lensi komeassa kaaressa jonkkaan. Onneksi tuli varalattoja mukaan.

 

Joten koneajoa paukuteltiin ikävän jyrkkään vasta-aaltoon samaa reittiä. jota edellispäivänä olimme tulleet riemupurjehdusta. Marina Mindeen saavuttiin juuri ajoissa, jotta ehdittiin tankata tankki täyteen dieseliä, sillä edessä saattaa olosuhteista riippuen olla pitkiäkin koneajoetappeja, elleivät itäiset tuulet ala vaihtua jonkin muun suuntaisiksi.

 

Kiinnittymisessä tuli viereisestä veneestä pari tanskalaispapparaista avustamaan, ja hyvä olikin, että tulivat, tuuli painoi vielä satamassakin. Toinen papparaisista oli kovin kiinnostunut veneestämme, kyseli kaikenlaista ja hakipa vielä veneensä proviantista kaksi pulloa Flensburgin jääkylmää olutta tervetuliaisjuomaksi. Ystävällistä!

Flensburg 19.07.2014

Aamulla tuulimittari kertoi reipasta itätuulta – siis erinomaisesta suunnasta länteen menijöille. Avattiin myötätuulen perusvarustus, rullagenoa ja mesaani ja lähdettiin 7 solmun nopeudella matkaan kohti Tanskan-kierroksemme kääntöpistettä. Flensburgin vuono on rajavuono Saksan ja Tanskan välillä, vasta viimeiset pari mailia vuonosta kuuluvat kokonaan Saksalle. Saatiin kylkikiinnityspaikka aivan tämän saksalaisen kaupungin keskustassa olevasta satamasta ruotsalaisveneen kyljestä. Veneen kuudenkymmenen paremmalla puolella oleva kapteeni osasi hieman suomeakin, hänellä oli aikanaan ollut UPO:n edustus Ruotsissa ja Suomi oli siksi tuttu maa. Oli sitten myynyt firmansa ja ostanut 45-jalkaisen Malö-purjeveneen, jokseenkin Hallberg-Rassy-kopio, tai toisinpäin. Tällä veneellä on sitten kiertänyt kymmenkunta vuotta maailman meriä vietnamilaissyntyisen vaimonsa kanssa (joka puhui ruotsia ja vaikutti olevan veneen todellinen kapteeni).

Nautittiin lasilliset kuohuvaa käännepisteen saavuttamisen kunniaksi ja sitten lähdettiin ensin lounaalle rantaravintolaan ja sitten tutustumaan kaupunkiin. Rantaravintolan tarjoilijattarella oli yksi komeimmista kuulemistamme viskibassoista. Ilman suurempia odotuksia tilattiin listan kalleimmat annokset, uuniperunat, jotka olivatkin sitten positiivinen yllätys. Eli hinta-laatusuhde oli erinomainen. Kapu ei voinut vastustaa kiusausta kruunata kääntöpisteen lounas isolla jäätelöannoksella.

Kaupungin rannoilla olikin ”puuveneihmisille” mielenkiintoista nähtävää. Flensburgissa on näköjään aktiivinen klassisten veneiden yhdistys ja rannasta oli varattu erillinen laituriosuus, jossa parikymmentä venettä, vanhimmat 1800-luvun lopulta, nuorimmat 1960-luvulta, olivat esiteltävinä. Jokaisen tiedot ja historia oli kerrottu laiturin edessä olevilla tauluilla. Pidemmällä vuonon pohjukan pohjoissivulla oli sitten tusinan verran vanhoja purjealuksia kaijassa, toiset priimakunnossa, toiset ns. projektivaiheessa. Rannassa oli myös puuvenetelakka, joka toimi osin restaurointitelakkana, osin telakkamuseona.

Illalla istuskeltiin avotilassa ja nautittiin kääntöpiirin illallinen, joka muodostui hanhenmaksasta ja Madridista talvella ostamastamme pata negra -kinkusta. Herkkupalat huuhdottiin alas jäljellä olevalla shampanjalla.