02.-05.08.2010

02.08.2010

Hiiri – Vesterviking 6 – 0

Jaska:

Hiirenpyyntioperaatio tuli sitten uniinkin, joissa oli veneeseen ilmestynyt myös kissa, jonka kanssa yhdessä käytiin hiirijahtiin.

Aamulla herättyä heti kokemaan pyydys. Syötit paikallaan, ei hiirenraatoa ämpärissä. Ensimmäinen erä hiirelle 6-0. Olisiko sangon päälle pingotettu voipaperi ollut antanut arvata, että pidemmälle etenemisestä ei hyvä seuraa. Aloin suunnitella hiirenpyydyksen parannettua mallia.

Aamiaiselta päästyä lähdimme pyörillä ostamaan öljy-ja polttoainesuodattimia Marina Secasta, jossa olimme eilen turhaan käyneet. Liikennekulttuuri oli sen luontoista, että päätimme ajella jalkakäytävillä, kuten monet muutkin pyöräilijät. Eräs vanhempi herrasmies ei ilmeisesti pitänyt tästä, koska tarttui häntä ohittavaa perähenkilöä käsivarresta aiheuttaen melkein pyöräilijän kaatumisen. Kielimuuri esti meitä ilmaisemasta, mitä mieltä olimme moisesta, ilmeet toivottavasti välittivät sanoman.

Marina Secassa löytyi englanninkieltä taitava myyjätär, joka löysi varastosta lähes kaiken tarvitsemamme. Makeavesijärjestelmän tiivistekin löytyi kuvastosta, mutta olisi pitänyt tilata ja toimitus olisi vasta torstaina. Ei sopinut aikatauluihimme.

Veneelle palattua parantelin jäähdytysjärjestelmän tiivistystä silikonilla ja sain sen kokonaan tiiviiksi. Saa kelvata sellaisenaan.

Syötiin kevyt lounas: kylmää Caspachokeittoa ja voileipiä. Tuosta Caspachokeitosta – siis herkullisesta kylmästä vihanneskeitosta, jota saa ostaa litran päniköissä, on tullut varsinainen suosikkimme, josta loihditaan kulloinkin käsillä olevien tilpehöörien kanssa nälältä kärjen taittava välipala. Tullee kuulumaan vakiohankintoihimme sitten taas Suomessa, sikäli kun sitä Stockan herkusta tai muualta löytyy.

Lähdettiin hakemaan uusin sääennustetta nettikahvilasta, jossa kävimme jo aiemmin ja lähettämään uusimpia kuulumisia blogiimme. Kahvila olikin kiinni maanantaisin, joten suunnistimme läheiseen kauppakeskukseen. Ehkäpä sieltä löytyisi avoinna oleva nettiyhteys.

Niin vain löytyikin wi-fi heti ensimmäiseksi eteen tulleesta Vips –nimisestä pikaruokatyyppisestä paikasta, jossa täydensimme hieman ohuehkoa venelounastamme ja saimme pääosan nettiasioista hoidettua.

Päätettiin vielä käydä tankkaamassa dieseliä viereisessä satamassa, sillä suunnitelmissa oli lähtö aikaisin aamulla. Kuvittelin, että polttoainetta mahtuisi ainakin 60 litraa, mutta painaessani löpöä tankkiin täydellä teholla, heitti vastapaine jo 30 litran kohdalla kunnon loiskaukset dieselöljyä tankin aukosta avotilaan. Olimme siis viimeisillä legeillä ajelleet koneella säästäväisesti pienemmillä kierroksilla kuluttaen vain hiukan päälle 2 litraa tunnissa. Siivoushommissa kului puoli rullaa talouspaperia, sen kummempaa vahinkoa ei aiheutunut.

Palasimme sen verran myöhään veneelle, etten enää jaksanut ryhtyä virittelemään hiirenloukkua malli 2:ta, jonka olin ideoinut. Suunnitelma oli tämä: otetaan puolentoista litran vesi- tai limsapullo, joka leikataan jonkin matkaa kaulan alapuolelta poikki. Pullon pohjalle asetetaan syötiksi kakunpala. Sitten pullo asetetaan sopivan, suunnilleen pullon levyisen korokkeen päälle siten, että niin suuri osa pullosta on korokkeen ulkopuolella, että pullo juuri ja juuri pysyy lappeellaan, eikä keikahda pystyasentoon. Korokkeena voi toimia esim. pino taskudekkareita tai pari tiiliskiveä, joita tietenkin hyvin varustetuista veneistä löytyy. Pullon sivuille voi vielä asentaa kirjoista tms. pystyesteet, ettei se kierähdä sivuttain korokkeelta pois, ja esteen, joka estää pulloa kaatumasta yli sen kiepsahtaessa pystyasentoon. Eli idea on, että kun hiirulainen siirtyy syöttipalan äärelle, riittää sen paino keikauttamaan pullon pystyasentoon ja eläin on loukussa.

Näissä ajatuksissa siirryimme yöpuulle. Uutta loukkua voitaisiin kokeilla seuraavana yönä.

03.08.2010 La Coruna

Länget kaulaan

Jaska:

Herätys oli kello neljältä, jotta matkaan päästäisiin kuuden tienoilla. Herättyä alkoi kuitenkin uudelleen pohdinta. Kumpikaan meistä ei ollut – eri syistä – nukkunut kunnolla parina viimeisenä yönä, olimme aika väsyneitä. Rebtel-puhelimesta oli ladattu puheaika loppunut, emmekä mahdollisesti löytäisi Movistar-myymälää parista seuraavasta satamasta. Kuviakaan ei oltu ladattu blogiin pitkään aikaan eikä säätiedotus ollut houkuttelevimmasta päästä purjehdusta ajatellen.  Niinpä syntyi yön hämärissä – ensimmäisen kerran matkamme aikana – päätös jatkaa unia ja lähteä vasta seuraavana aamuna.

Päivän aikana hoidimme sitten hoitamatta jääneet asiat. Löysimme kunnon cyberkahvilan, jossa saimme kytkettyä läppärimme kiinteään linjaan. Johan alkoi kuvien välitys blogiimme sujua!  Movistar-myymälä löytyi ja saimme myyjän opastuksella ladattua uutta puheaikaa. Myymälän ulkopuolella, pienen torin laidassa katselimme hauskaa tanssinäytöstä: miehellä oli selässään luonnollisen kokoiset tanssiaisvaatteisiin puetut nuket, mies ja nainen. Miehen omat jalat toimivat miesnuken jalkoina ja kädet olivat työnnetyt naisnuken sukkiin ja kenkiin. Tanssija oli siis alkuasennossa kyyryssä kädet maassa ja siitä lähdettiin musiikin tahdissa huimiin tanssipyörityksiin, joissa naisnuken jalat (eli tanssijan kädet) tekivät korkeita kaaria ilmassa. Ihmeen luonnollisen näköisesti sai veikkonen nukkensa tanssimaan.

Provianttia täydennettäessä supermercadossa osui hiirenloukkua varmuudeksi etsiessämme silmään ennennäkemätön rotan- ja hiirenpyydys: superliima, johon hiiri tarttuisi jaloistaan ja hännästään. Tämähän olikin nerokasta! Pyydyspakkauksen kyljessä oli vielä humoristinen piirros, jossa hiiri yrittää vetää hännästä irti liimaan sotkeutunutta kaveriaan. Tuotapa pitäisi kokeilla. Ostimme yhden paketin valmiita pyydyksiä, eli kaksi 15×20 cm pahvilevyä, joihin houkuttelevaan hajusteaineeseen sekoitettu liima oli valmiiksi levitetty, sekä erillisen putkilon itse liimaa, jolla pyydystäjä voisi itse konstruoida haluamansa ansan.

Ennen nukkumaanmenoa viritettiin sitten ansa: liimapaperista poistettiin suojaava kalvo, keskelle paperia vielä syötiksi palanen piirakkaa, johon salamatkustajamme oli selvästi mieltynyt ja paperi konekopan eteen lattialle. Mitähän yö toisi tällä kertaa tullessaan?

04.08.2010 La Coruna-Camarinas

Vesterviking – Hiiri 6-0

Jaska:

Kello kahdelta yöllä heräsin kuiskuttavaan ääneen. Perähenkilö oli kumartuneena bunkkani ylle ja yritti välittää jotain viestiä pöpperöiseen päähäni. Pyysin puhumaan kovempaa. Vähitellen ymmärsin, että nyt ansapaperi oli vaihtanut paikkaa, kuului raahaamisen ääntä, eikä perähenkilö halunnut äänellään pelästyttää otusta – mikä sitten olisikaan – karkuun ansasta.

Nousin, kaivoin taskulampun esiin ja suuntasin valokeilan pentryn lattialle. Siellähän se hiiri oli, tiskikaapin kulmaan raahautuneena, hännästään liimapahviin kiinni jääneenä. Se oli ensin jäänyt turkistaan kiinni, mutta oli sitten riuhtonut kylkensä irti – karvat vain olivat jääneet kiinni. Olipa todellista Kissalan poikien liimaa! ( Kissalan pojat kehittelivät liimakepposiaan joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla toim. huom.)  Kumihanskat käteen, pahvista ja varmistukseksi hännästä kiinni ja niin alkoi hiirulaisen matka kalanruoaksi. Ensin toki ikuistettiin saalis valokuviin. Irrottaessani hiiren liimapahvista sotkin tietysti kumihanskan kärjet liimaan. Niin oli tehokasta tuo liima, että oli siinä ja siinä irtoaisiko paksu kumihanska liimasta ennen kuin kumi repeäisi. Mihinkähän muuhun tällaista liimaa voisi käyttää – meillähän tuli ostettua sitä kokonainen putkilo. Ehdottomasti voimakkainta tarraliimaa, mihin olen koskaan törmännyt.

Saatiin vielä pari tuntia hiirivapaata unta ja sitten herätyskello soi. Olisi aika aloittaa lähtövarustelut  purjehdukselle kohti Camarinaksen satamaa 46 mpk päässä. Samaan aikaan aamulla olisivat samaan suuntaan lähdössä myös viereinen hollantilaispariskunta sekä laiturin päähän kiinnittynyt belgialaispariskunta.

Liikkeelle päästiin klo 05.40, vielä pimeän aikaan. Tuulta tuskin nimeksi ja meren päällä sumulauttoja. Nostettiin isopurje heti satamassa, tässä vaiheessa lähinnä koneajossa rullaamista estämään kireälle jalustettuna. Ei näkynyt perässä hollantilaisten eikä belgialaisten valoja, olivatko päättäneet sittenkin jäädä vielä la Corunaan. Herculeksen majakka oli upea näky aamuhämärässä sen heittäessä valokiilaansa matalalla roikkuviin pilviin.

Lähes koko matka menikin sitten koneajoksi, heikossa tuulessa, tihkusateessa ja sumulauttojen keskellä. Tuli ihan kotisuomen lokakuu mieleen. Purjehdushaalarit, joita ei vähään aikaan oltu tarvittukaan, olivat hyvin käytössä. Välillä nostettiin muutkin purjeet ja yritettiin urheasti purjehtia, mutta tuulta oli liian vähän. Liki yhdeksän tunnin koneajon jälkeen saavuttiin perille ja tuotapikaa tuulikin nousi. Moukan tuuria taas! Koillistuuli puhalsi suoraan sisään Camarinaksen sille tuulensuunnalle avoimeen satamaan, eikä ajatus manöveerailusta ponttonilaitureiden ahtaissa väleissä tuulen painaessa venettä houkutellut. Päätimme ankkuroida vastapäiseen lahteen uimarannan edustalle. Tällä kertaa ankkuri piti heti ensimmäisellä yrityksellä. Varmistimme pidon vielä pakittamalla koneella tuulen painaessa venettä 8m/s voimalla. Hyvin piti.

Illallisvalmistelujen aikaan saapui hollantilaisten vene, yritti ankkuroida, mutta ei saanut ankkuria pitämään neljännelläkään kerralla. Siirtyivät kylkikiinnitykseen satamaan. Belgialaispariskunnasta ei sitten aamun ollutkaan minkäänlaista havaintoa, mutta heidän suunnitelmansa olikin jatkaa saman tien liki 200 mpk päässä la Corunasta sijaitsevaan Penicheen.

05.08.2010

Aamulla todettiin sään täyskäännös. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaikki merkit osoittivat, että olisi hyvä purjehduspäivä edessä. Tuuli oli kääntynyt vähän – koillisesta suoraan pohjoiseen. Läksimme liikkeelle heti yhdeksän jälkeen ja purjeet nostettiin saman tien. Lahdesta ulkomerelle päästyämme kurssi muuttui etelään siten, että saimme tuulen suoraan taaksemme. Näin lasketeltiin sitten aluksi kuutta solmua, rullagenoa puomilla ja isopurje virsikirjalla. Mesaanin pidämme nykyään myötätuuleen purjehdittaessa skuutattuna tiukasti keskelle, siinä asennossa se ehkäisee rullaamista tehokkaasti.

Merellä näkyi enemmän liikennettä kuin aikoihin, pääosa matkalla etelään, mutta myös muutama purjevene moottoripurjehtien kohti pohjoista. Maisemat olivat tosi hienot, välillä Lapin tunturien kaltaisia vuoria, korkeutta muutamasta sadasta metristä liki kilometriin, välillä taas karuja  kalliokartioita, jotka toivat mieleen Välimeren rannikkojen maisemat.

Pikkuhiljaa tuuli voimistui. Ohitimme sen toisen Capo Finisterren jo seitsemän solmu surffissa. Aika kolkon näköinen niemenkärki, kuten se edellinenkin Ranskan puolella. Ria de Murosta lähestyttäessä tuulta oli jo 14 m/s ja nopeutta välillä päälle 8 solmua. Ohjailu alkoi olla sen verran tarkkaa, että päätimme vähentää purjeita ja ajoimme loppumatkan pelkällä isopurjeella. Perille fantastisen kauniiseen San Fransiscon lahteen saavuttiin puoli viideltä ja ankkuroitiin puolen tusinan muun veneen joukkoon aivan uimarannan edustalle. Tälläkin kertaa saimme ankkurin tarttumaan saman tien.

San Fransisco Bay  – tai koko Ria de Muros – on toistaiseksi upein paikka, jossa olemme ankkuroineet. Lahdella on leveyttä kolmisen meripeninkulmaa ja pituutta kymmenen meripeninkulman paikkeilla. Joka puolella lahtea reunustavat korkeat vuoret, kimaltelevat hiekkarannat ja pienet kylät. Vesi lahdessa houkutteli heti uimaan, kirkasta ja puhdasta kuin mikä.

Ryhdyimme kuitenkin ensin illallisen valmisteluihin. Tarjolla olisi graavilohta ja  valkosipulimarinoituja anjoviksia perunoiden kera. Perus kala-ateria siis. Anjovisten maku oli myönteinen yllätys – aivan kuin kauppatorin silakkamarkkinoilta ostettuja valkosipulisilakoita, suussa sulavan hyvää siis.

Jälkiruoka-vaniljavanukasta lopetellessamme alkoi jostakin tulla nenään vieno ja miellyttävä palavan puun tuoksu – mahtoiko joku rannalla valmistella grilli-iltaa?

Puuhailtiin sisällä veneessä niitä näitä. Jossakin vaiheessa perähenkilö avasi kajuutan luukun, työnsi päänsä ulos ja ilmoitti ilman olevan sakeanaan savusta. Mitä ihmettä? Totesin itsekin tilanteen. Paksut savupilvet kulkeutuivat edessämme olevan vuorenreunan takaa suoraan ankkuripaikallemme. Paikalla olleista veneistä jäljellä oli Vestervikingin lisäksi vain vieressämme ankkuroinut iso englantilainen Amel 54. Hengittäminen ulkona alkoi tuntua vaikealta.

Nyt oli tehtävä päätöksiä. Pian tulisi pimeä, eikä uuden satamapaikan haeskelu pimeässä erityisemmin houkutellut. Kun kaiken lisäksi tuuli oli hieman kääntynyt ja puhalsi nyt enemmän  rannan suuntaisesti, edelleen 8-10m/s voimalla, päätimme lähteä nopealla arviolla reilun kolmen mailin päässä olevaan Portosinin hyvään satamaan. Jos heti lähtisimme, saattaisimme ehtiä perille vielä ennen pimeää. Hyvästi suunnitelmat ihanasta aamu-uinnista hiekkarannan äärellä.

Niemen ohi kiertäessämme näimme sitten savun lähteen: seuraavan vuoren etelärinne tunki paksua savua, joka kauempana oli levittäytynyt jo koko lahden suualueelle. Kunnon pensaspalo siis. Aurinko oli jo laskenut ja kohta olisi sysipimeä. Ajoimme täysillä kierroksilla vajaan kuuden solmun nopeutta ei kovin korkeaan, mutta vihaiseen vasta-aaltoon. Välillä pärskeet lensivät avotilaan asti. Tarkistin plotterista etäisyyden. Ei se ollutkaan reilut kolme mpk, kuten nopealla vilkaisulla olin kartasta arvioinut, vaan hiukan päälle 5 mpk. Emme ehtisi perille ennen pimeän laskeutumista.

Saapuminen pimeällä vieraaseen satamaan on yksi niitä asioita, joita Vestervikingissä yritämme välttää. Nyt ei vaan ollut muuta mahdollisuutta. Kartasta katsoen Portosinin satama saattoi olla lisäksi avoin koillistuulelle, mikä lisäisi ikävästi rantautumisen vaikeusastetta. Pian olikin jo täysin pimeä, eikä auttanut muu kuin luottaa plotterista ilmenevään sijaintiimme. Saavuimme sataman edustalle merkitsemälleni reittipisteelle, mutta emme ensin havainneet merkkiäkään aallonmurtajasta.  Hetken mielessä oli jo varasuunnitelma B, mutta sitten yhtäkkiä aallonmurtajan kärki hahmottui pimeyden keskeltä. Onneksi koillistuuli ei osunut satamaan odottamallamme voimalla.

Vapaita venepaikkoja ei näkynyt, joten päätimme kiinnittyä odotuslaiturin päähän kiinnittyneen ranskalaisen Ovni 395:n kylkeen. Väki oli vielä hereillä ja kuultuaan moottorimme äänen tuli kannelle. Ranskalaisrouva näytti ensin hieman hapanta naamaa havaitessaan aikeemme ja ilmoitti että he sitten lähtevät kahdeksalta aamulla. Kun tällä ei ollut vaikutusta suunnitelmaamme ja ennen kaikkea, kun rouva havaitsi veneessämme puhuttavan erinomaista ranskaa, asenne muuttui. Sisältä tuli väkeä avustamaan kiinnittymisessä ja lopulta rouvakin ilmoitti, että eivät he nyt ehkä ihan kahdeksalta lähdekään.

Laitoimme rauhoittavat iltateet, eikä unta tapahtumarikkaan päivän jälkeen tarvinnut odotella.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: