06.-11.08.2010

06.08.2010 Portosin

Puuveneilijöitä

Jaska:

Aamulla ranskalaiset lähtivät yhdeksän maissa ja kiinnityimme heidän paikalleen odotuslaituriin. Kiinnittymisessä tuli auttamaan takana olevan englantilaisen Skylla-nimisen Hallberg-Rassyn miehistö. Veneensä kantoi ARC 2010 -lippua, olivat siis matkalla Kanarialle osallistuakseen Atlantic Rally -yhteispurjehdukseen sieltä Caribian St Lucialle.

Pian vastapäisestä laiturista vapautui venepaikka, johon tuota pikaa rynnistimme. Aamukahvilla katseltiin kun satamaan lipui suunnilleen Vestervikingin kokoinen Colin Archer -ketsi, joka kantoi Yhdysvaltain lippua. Näytti olevan puuvene, siis potentiaalinen tutustumiskohde. Aikansa satamassa pyörittyään onnistuivat löytämään paikan parin ponttoonilaiturin päästä.

Portosinin satama oli positiivinen yllätys. Reedsin almanakka oli antanut paikasta hiukan vähättelevän kuvan, mutta tämähän oli aivan erinomainen satama. Kaikki palvelut pelasivat, ja paikallisten purjehduskoulutus- ja muu klubitoiminta näytti olevan erinomaisen vilkasta. Optari-, laser ja ties mitkä purjehtijaryhmät vaelsivat koko päivän satamasta lahdelle ja taas satamaan.

Päivä meni tavanomaisissa touhuissa, pyykillä, kaupassa ja suihkuissa käydessä. Löysin rautakaupan, josta saimme täyden Camping Gazin tyhjentyneen tilalle. Meillä näyttää kuluvan yksi iso Camping Gaz-pullo kuukaudessa, nyt kun useimmissa satamissa pääsemme keittämään tee- ja muut vedet sähkökeittimellä.

Suihkusta tullessa päätin käydä tsekkaamassa Colin Archerin. Sitä siinä tutkiessani tuli omistajapariskunnan rouva paikalle ja tietysti juttua riitti. Vene oli rakennettu 1960 Risorissa Norjassa ja matkannut pian valmistuttuaan Kaliforniaan, josta nykyiset omistajat ovat kotoisin. Pian sitten esiteltiinkin itsemme, rouva oli nimeltään Sue ja kajuutasta keskusteluun mukaan tullut miehensä Mike. Molemmat eläkkeellä, jonkin verran lähempänä seuraavaa täyttä vuosikymmentä kuin me. Olivat päättäneet käydä huomenna tutustumassa kuuluisaan pyhiinvaelluspaikkaan, Santiago de Compostelaan.

Iltapalalle olimme saaneet viimeisimmät tuuliennusteet, jotka lupasivat kohtalaisen kovia tuulia pariksi seuraavaksi päiväksi. Alun perin tarkoitus oli jatkaa matkaa aamulla, mutta näissä olosuhteissa, ja kun itsekin olimme jo aiemmin tuumineet Santiago de Compostela-retkeä, päätimme lykätä eteenpäin lähtöä parilla päivällä ja käyttää mekin huomisen päivän Santiago-retkeen.

Satamatoimisto oli jo kiinni, joten kävimme kysäisemässä Mikeltä ja Suelta, oliko heillä tietoa bussiaikatauluista. Ei tarkempaa, mutta päätimme lähteä retkelle yhdessä. Sovittiin, että tavataan satamatoimistossa heti sen avautuessa aamulla. Palasimme veneelle läpi jotain juhla-iltaa viettävän klubilaisjoukon. Kaikenikäistä väkeä oli pilvin pimein ja grillattuja sardiineja syötiin ja sangriaa juotiin. Emme kuitenkaan pyrkineet joukkoon mukaan, vaan siirryimme vähin äänin yöpuulle.

07.08.2010 Santiago de Compostela

Pyhiinvaeltajia

Jaska:

Aamulla satamatoimistossa tavattiin myös Colin Archerin miehistön kolmas jäsen, joka myös oli nimeltään Mike. Toimistossa ei ollut tarkempaa tietoa bussiaikatauluista, mutta bussipysäkin sijainti sentään tiedettiin. Päätimme koettaa onneamme aikataulun suhteen ja lähdimme matkaan. Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen saavuimme pysäkille, jolle myöskin bussi juuri saapui. Mainio ajoitus. Seuraavan runsaan tunnin aikana, johon sisältyi myös aivan yhtä onnekas bussinvaihto, tutustuimme sitten paremmin matkaseuraamme ja heidän veneensä vaiheisiin.

Mike 1 oli eläkkeellä oleva palomies. Sue, hänen vaimonsa, eläkkeellä oleva geologi ja Mike 2, joukon vanhin, liki seitsemänkymppinen kaveri, entinen laivojen kakkosperämies, nyttemmin osa-aikainen taksikuski. Kaikki kolme kotoisin San Fransiscosta.

Suen ja Mike 1:n vene, nimeltään Farida, rakennettiin Risorissa, Norjassa 1960 puolentoista tuuman afro-moiso lankuista. Afro-moiso on teakintyyppiunen puulaji, jota myös suomalaiset veneenveistäjät silloin tällöin käyttävät. Kutsutaan köyhän miehen teakiksi. Vajaat 12 metriä pitkän ja 4 metriä leveän veneen syväys on 2,2 metriä ja painoa veneellä on liki 20 tonnia! (Samanpituinen, mutta metriä kapeampi, suomalaisittain raskastekoinen Vesterviking painaa 9 tonnia)

Erikoista veneessä oli myös alkuperäinen kirkkaanpunainen väri. Tarina kertoo, että ennen Faridan valmistumista Norjassa oli vain yksi täyspunainen purjevene, joka kuului kuninkaalle. Taisi tilaaja tavoitella kuninkaallista asemaa valitessaan veneensä väriä. Joitakin vuosia valmistumisen jälkeen veneen tie vei Kaliforniaan, jossa se myöhempinä vuosina oli jostakin syystä jäänyt heitteille. Maattuaan kahdeksan vuotta venekerhon satamassa ilman että kukaan olisi kertaakaan käynyt venettä katsomassa, kerho sai luvan myydä aluksen pakkohuutokaupalla maksamattomien satamamaksujensa kattamiseksi.

Veneen osti Mike 1:n ja Suen tuttava, jolla ennestään oli ylläpidettävänään 60-jalkainen puinen moottorivene ja pienempi purjevene. Hän osti veneen lähinnä asianharrastuksesta, ilman tarkoitusta tehdä siitä itselleen kunnostusprojektia, mutta estääkseen veneen pääsemästä täysin rappiolle.

Loppu olikin sitten arvattavissa. Mike1 ja Sue näkivät veneen, ihastuivat siihen ja ilmoittivat haluavansa ostaa sen, jos se tulisi myyntiin. He olivat jo entuudestaan puuvenepurjehtijoita, joten tiesivät millainen työmäärä olisi edessä. Ja mikä tärkeintä, veneen ostanut ystävä tiesi heidän pystyvän toteuttamaan Faridan kunnostusprojektin.

Niinpä Mike1:n ja Suen elämän täytti seuraavat 10 vuotta Colin Archerin kunnostus, jonka aikana mm. koko sisustus ja kansi purettiin, kansikaarien epäonnistunut aerolite -liimaus purettiin ja kaaret laminoitiin uudestaan resorsinoli -liimalla, ja muutama kylkilauta vaihdettiin. Uudet laudat tehtiin mahongista, koska siinä vaiheessa Mike ja Sue eivät tienneet että laudoitus olikin afro-moiso puuta. Alkuperäiset mastot ja puomit olivat jossakin vaiheessa kadonneet, joten uudet piti teettää. Isonmaston aihioksi tosin löytyi valmista mastotavaraa.

Veneen moottorina oli edelleen alkuperäinen 68 hv:n Detroit Diesel, moottori, joka oli yleisin amerikkalaisten toisen maailmansodan moottoriajoneuvoissa käytetty. Moottorin kaikki osat ovat vaihdettavissa ja varaosatarjonta on edelleen hyvä, joten ei ollut mitään syytä vaihtaa konetta, peruskunnostus riitti.

Kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen olikin sitten aika päästä nauttimaan työn hedelmistä. Tässä vaiheessa molemmat olivat jo siirtyneet eläkkeelle. Neljä vuotta sitten he olivat purjehtineet Panaman kanavan läpi ja Atlantin yli Irlantiin ja Skotlantiin ja sieltä edelleen Norjaan osallistumaan Risorin puuvenefestivaaliin. Kohokohtana siellä oli tietenkin ollut mahdollisuus tavata vanhoja veneenveistäjiä, jotka aikanaan olivat rakentaneet Faridan. (Meikäläinen hyvin ymmärsi tällaisen tapaamisen hienouden, koska meillä oli ollut kesällä 1995 aivan sattumalta mahdollisuus Nauvon satamassa tavata Vestervikingin rakentanut Henry Orrman, kutsua hänet veneeseemme kahville ja saada kuulla kolmatta tuntia hänen kertomuksiaan veneen rakentamisen ajoilta ja rakentamisen yksityiskohdista).

Norjasta matka oli jatkunut Ruotsiin ja Götan kanavan kautta Itämerelle ja aina Helsinkiin asti. Olivat saaneet satamapaikan NJK:lta ja tietysti ihastelivat paikkaa. Viime talven vene oli talvehtinut Englannissa ja nyt he olivat hyvän ystävän ja veteraanipurjehtija Mike 2:n kanssa pikkuhiljaa matkalla kohti Välimerta.

Näin jutustellessa matka kului mukavasti, välillä tuskin ehti vilkuilla ohikiitäviä upeita maisemia.

Saavuttiin Santiago de Compostelan bussiasemalle ja ihmeteltiin, että minnekähän nyt pitäisi lähteä. Oletimme nimittäin tulevamme pieneen vuoristokaupunkiin, jossa bussipysäkki olisi suunnilleen näköetäisyydellä kohteeseemme, mutta mitä vielä. Santiago de Compostela on lähes suurkaupunki ja bussiasemalta piti vielä löytää seuraava bussi joka veisi meidät sitten perille. Perähenkilön ranskankielentaidon avulla tästä selvittiin, sattui nimittäin kuulemaan kun eräs paikan tunteva ranskalainen selitti ystävilleen miten kohteeseen päästään.

Kohde oli siis Santiago de Compostelan kirkko, joka on kuuluisa pyhiinvaelluspaikka. Tarina kertoo, että eräs Jeesuksen opetuslapsista (Yago; olikohan Jeesuksella Jaakko-nimistä opetuslasta???) levitti kristinuskoa Espanjassa, palasi sitten Roomaan ja pääsi uskonsa takia siellä

hengestään. Jotkut uskonveljet olivat sitten salakuljettaneet hänen ruumiinsa takaisin Espanjaan ja haudanneet vuorille. Vuosisatoja myöhemmin eräs munkki, tähtien johdattamana, löysi hautapaikan, jonka ympärille sitten rakennettiin komea kirkko, (”compo stela” tarkoittaa ”tähtien mukaan”)

Nykyiset pyhiinvaeltajat matkaavat parhaimmillaan kävellen noin 600 kilometrin matkan Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Pyhiinvaeltajan varustukseen kuuluu vaelluskeppi, johon on sidottu kuksan virkaa toimittava simpukankuori, lierihattu, viitta ja huivi. Näitä vaikeasti, ontuen käveleviä nykypäivän pyhiinvaeltajia näimmekin sitten kirkon liepeillä useita.

Perille löysimme lähinnä kulkien yhä tiivistyvän ihmismassan mukana. Paikalla oli joku nuorten partiolaisten kokoontuminen, joka puolella kulki näitä 14-16 vuotiaiden tyttöjen ryhmiä – mukana joitakin poikiakin sentään – kylttejään ja lippujaan heiluttaen ja tunnushuutojaan huudellen. Meteli oli aikamoinen.

Kirkkoon oli kaksi jonoa. Toinen, liki parisataametrinen vei kaikkein pyhimpään, pyhäinjäännösluiden äärelle, toinen, vajaa satametrinen taas kiertokäynnille itse kirkkoon. Valitsimme lyhyemmän ja asetuimme jonoksi. Kummassakaan jonossa ei tapahtunut mitään edistystä. Puoli tuntia jonotettuamme kävin kyselemässä jonon kärjessä, että tapahtuukohan täällä mitään. Vastauksena viittauksia että painupa siitä jonon perälle etuilemasta, kunnes joku englanninkielentaitoinen tiesi kertoa, että sisällä olisi keskipäivän messu, joka päättyisi 20 minuutin kuluttua, sitten kirkkoon päästäisiin. Kiitin ja palasin tiedusteluretkeltä. Jonotettuamme liki 30 asteen helteessä tämän jälkeen liki tunnin ilman että mitään edelleenkään tapahtui, Mike 2, joka kärsi huonoista polvista (ja huomattavasta ylipainosta) alkoi uupua ja siirtyi sivummalle istuskelemaan. Me muut jatkoimme jonottamista ja yritimme keksiä jutun juurta.

Lopulta portti aukesi, ulos tuli joukko pappeja ja sisään alkoi siirtyä joukko turisteja. Kun meidän viiden hengen ryhmämme tuli järjestystä valvovien santarmien kohdalle, meikäläiselle ilmoitettiin, että kirkkoon ei olisi asiaa selkäreppuni kanssa. Reppu sisälsi ainoastaan varoiksi mukaan ottamani puseron. Viittoilemalla osoitettiin, että repun olisi voinut viedä jonnekin torin nurkan säilytykseen, jossa tietenkään ei löytyisi yhtään englanninkielentaitoista ja sitten varmaankin joutuisin uudelleen jonon hännille. Ei kiitos, minulle riitti jonotus. Totesin, että hyvään turistitapaan kuuluun katsella kirkot ja museot ulkopuolelta ja ravintolat sisäpuolelta ja ilmoitin seurueellemme meneväni odottamaan heitä toiselle puolelle ulostuloportille.

Jonkin aikaa ulostuloportilla odoteltuani – hitaasti syttyvää sorttia kun olen – alkoi tilanne ottaa ns. aivoon. Jonottaa nyt helteessä liki kaksi tuntia aivan turhaan. En nyt odottanut jääväni paitsi mistään

ylimaallisesta kokemuksesta, enempi harmitti turhaan jonottaminen. Päätin, että asialle on tehtävä jotakin. Siirryin sivummalle kulman taakse näkösuojaan, otin repusta puseron, painelin repun littanaksi ja sijoitin sen ihoa vastaan paidan ja housunkauluksen alle edustamaan naamiointiini kuuluvaa möhömahaa. Sitten pusero koko komeuden ylle, juomavesipullo käteen ja käsi tiukasti rinnukselle pehmentämään repun möykkyjä. Soitin kirkossa sisällä olevalle perähenkilölle ja kerroin suunnitelmani, jotta he puolestaan voisivat odottaa minua ulostuloportilla  – ajattelematta minkä häiriön puhelimen pirinä sisällä kirkossa saattaisi aiheuttaa.

Kiersin takaisin sisäänmenoaukolle ja astuin mitään kyselemättä sivusta jonon kärkeen. Santarmi tuli heti perässä ja neuvoi siirtymään jonon perälle. Totesin lakonisesti olleeni jo täällä, vein vain repun säilytykseen tuonne torin laidalle. Santarmi nyökkäsi ja osoitti tien sisälle kirkkoon.

No, kirkkohan oli rakennuksena hieno, mutta ei nyt millään tavalla upein näkemäni. Itse asiassa vähän rapistumaan päässyt, ehkä tarkoituksella. Tornit ylhäällä kasvoivat pensasta. Se, mikä kyllä teki vaikutuksen, oli hartaus, jota ihmiset osoittivat tätä paikkaa kohtaan. Penkkien välissä oli paljon polvirukoukseen asettautunutta väkeä ja sivustoilla avoimien rippituolien ääressä nuoret ja vanhemmat tunnustivat syntejään tarkasti kuunteleville papeille.

Jonotus siis lopulta palkittiin ja olimme valmiit palkitsemaan itsemme hyvällä, joskin myöhäisellä lounaalla. Marssimme ensimmäiseen eteen sattuneeseen ravintolaan, ja valinta osoittautui moukan tuurilla oikein hyväksi. Muut tilasivat monkfish -annokset, minä, syötyäni jo aiemmin monkfish- kiintiöni täyteen, katkarapuja valkosipulikastikkeessa. Herkullisia olivat kaikki annokset, katkarapuannos olisi kyllä saanut olla suurempi. Lounashetkeä höystivät Mike 2:n monipuoliset puoliruokottomat tarinat.

Paluumatka ei sitten sujunutkaan samanlaisella onnella bussiaikataulujen suhteen kuin tulomatka. Jouduimme ensin odottelemaan Santiagon asemalla pari tuntia, sitten bussi lähti sen verran myöhässä, että vaihtoasemalla toinen bussi oli jo ehtinyt lähteä ja edessä oli uusi kahden tunnin odotus. Käytimme tilaisuuden hyväksi käymällä viereisessä supermarketissa ostoksilla. Meikäläinen osti hetken mielijohteesta pullon Veterano -nimistä juomaa, joka lienee eräänlainen espanjalainen vastine konjakille. Siirryimme täysillä oikeuksilla varustettuun linja-autoaseman baariin turisemaan ja odottelemaan.

Jossakin vaiheessa kun puhuimme plottereista kävi selville, että Mike 2 oli purjehtinut parikin kertaa yksin Uudesta Seelannista Yhdysvaltoihin käyttäen sekstanttia paikanmääritykseen. Koska kyseessä on meikäläisen mielestä kunnioitusta herättävä taito, osoitin kunnioitustani syvällä kumarruksella häneen päin. Samalla tulin vain siirtäneeksi tuoliani hiukan taaksepäin, seurauksella, että kaupan muovikassi tuolin takana kaatui ja Veterano levisi helähtäen baarin lattialle. Baaritiskillä notkuvasta väkijoukosta kuului kollektiivista pahoittelua osoittava huokaus ja meikäläiseltä olisi itku päässyt, jos oltaisiin oltu Suomessa. Menetys, joka täällä oli vain kahdeksan euron luokkaa, olisi Suomessa tietysti ollut moninkertainen.

Viimeinen bussietappi Portosiniin meni koko joukkueelta jo nukahdellessa ja samaa jatkettiin satamaan päästyä.

08.08.2010 Portosin

Päivä kului lepäillessä ja netissä. Jossakin vaiheessa Mike 1 tuli kutsumaan meidät pre-dinner drinkseille Faridaan. Otimme kutsun mielihyvällä vastaan, nyt olisi mahdollisuus päästä näkemään Colin Archer myös sisäpuolelta.

Saapastelimme sovittuna aikana paikalle ja pyysimme tietysti heti saada vilkaista sisälle. Siirryimmekin kaikki saman tien sisälle turisemaan ja tutustumaan veneeseen. Vaikuttavaa oli se tilan tuntu, minkä yksi metri leveyttä lisää esim. Vestervikingiin verrattuna antaa. Ja tietenkin se, että Colin Archerissa ei ole minkäänlaista ylärakennetta, kansi on ns. flush-deck ja silti meikäläisellä on 192 cm:n varrelle täysi seisomakorkeus. Lattian täytyy olla siis liki puoli metriä syvemmällä kuin Vestervikingissä. Projekti oli näköjään vielä sisältä hieman kesken, pentrystä taaksepäin oleva tila oli yhtä suurta avointa konehuonetta ja kojetaulun ja navigointipisteen tienoilla oli havaittavissa useitakin niin sanottuja sähkölinnun pesiä.

Nautittiin hyvästä seurasta, kunnostusprojektia käsittelevän kuva-albumin katselemisesta ja Veteranosta, joka ei ollut särkynyt bussiaseman lattialle.

Seitsemän vaiheilla kiitimme ja suuntasimme Vestervikingiin kokeilemaan kuinka tonnikalapihvien valmistus onnistuisi. Matkalla tajusin, että toimisto oli vielä pari minuuttia auki, ja jos haluaisimme lähteä aikaisin aamulla, pitäisi avaimet käydä maksamassa satamamaksu ja palauttamassa vielä tänään. Menin toimistoon, pyysin odottamaan sulkemisen kanssa vielä viisi minuuttia ja lähdin juoksujalkaa veneelle hakemaan lompakkoa.

Juoksujalka muuten sujuikin jo yllättävän hyvin, en ole sitten selkäleikkauksen paljoa yritellyt juosta, kun on tuntunut ettei touhusta tule mitään. Paraneminen on nyt näköjään edennyt niin pitkälle että juoksemiseen tarvittavaa ponnistusvoimaa alkaa löytyä. Mukava huomio!

Saimme maksut hoidettua ja avaimet palautettua. Takaisin veneellä tonnikalan paisto onnistui muuten hyvin, mutta ostamamme pihvit olivat ohuempia kuin mitä aiemmin olen paistanut. Minuutti viisitoista per puoli olisi riittänyt jättämään lihan sisältä punaiseksi, nyt käytetty minuutti neljäviisi melkein teki lihasta jo liian kuivaa – mutta ei aivan.

09.08.2010 Portosin – Combarro 52 mpk

Jälleen delfiinejä!

Jaska:

Aamulla liikkeelle heti kun päivä alkoi hiukan valjeta varttia yli seitsemän. Lahdella saimme taaksemme hyvän purjehdustuulen, purjeet nostettiin puoli kahdeksalta auringon noustessa vuorten takaa. Pikkuhiljaa tuuli voimistui ja voimistui ja yhtäkkiä aallokko takana alkoi olla aika jyrkkää ja tuulen voimakkuus 14 m/s. Eihän täällä säätiedotuksen mukaan tällaista tuulta pitänyt olla?

Vajaan tunnin puhallettuaan tuuli aivan yhtäkkiä laantui ja jouduimme käynnistämään moottorin ja ajamaan isopurje ja mesaani skuutattuna keskelle.

Järkeilimme, että kyseessä oli tyypillinen aikaisin aamulla puhaltava maatuuli, jollaisia säätiedotuksissa ei edes mainita. Pikkuhiljaa tuuli virisi uudelleen, avasimme purjeet ja saimme hyvät vauhdit. Aurinko paistoi täydeltä terältä, tuulta oli mukavat 9 m/s takaviistosta. Ohitettiin Ria de Arousan edustalla oleva Isla Salvoran saari ja puikahdettiin Isla Onsin ja mantereen välisestä kapeasta salmesta Ria de Pontevedraan. Samalla tuuli taas täysin tyyntyi.

Ajettiin moottorilla Rian perällä olevan Combarron sataman kohdalle, mutta emme suunnistaneet satamaan, vaan sen takana olevaan lahteen ankkuroimaan. Samalla näimme taas isojen mustien selkien nousevan vedestä. Iso delfiiniparvi siellä hyppeli! Sammutimme moottori, jotta eläimet eivät häiriintyisi  ja annoimme veneen lipua lähemmäksi. Tällä kertaa delfiinit eivät kuitenkaan tulleet aivan viereen, lähimmillään ehkä 50 metrin päähän. Katselimme, miten parvi siirtyi pikkuhiljaa kauemmas lahdelle ja aloitimme ankkurointipuuhat.

Ankkurointiinkin liittyy näillä vesillä aina pieni laskutehtävä, varsinkin, jos ollaan matalammissa vesissä. Kartan mukaan lahdessa oli ankkurointikohdassa vettä 2-3 metriä. Tämä on siis vuorovesialueella se lukema, jota alemmaksi veden ei periaatteessa koskaan pitäisi laskea. Kuitenkin 2 metriä on 1,75 m syväyksellä varustetulle veneelle liian vähän. Jos lahdelle syntyy yhtään isompaa aallokkoa kolisee köli pohjaan. Kun saapumishetkellä vuoroveden korkeus oli 2,25 m ja kun halusimme, että vettä on kölin alla kaikissa tilanteissa vähintään metri, piti meidän siis löytää kohta, jossa kaiku näyttäisi tarvittavat 6 metriä.

Paikka löytyikin pienellä etsimisellä ja saimme ankkurin pitämään ensi yrityksellä. Satamasta muutaman sadan metrin päästä kuului kovaäänistä diskojumputusta ja kiitimme itseämme hyvästä päätöksestä, joka ehkä takaisi meille rauhallisemmat yöunet satamaan verrattuna.

Jonkin ajan kuluttua lähelle ankkuroitunut englantilainen puinen, hieman moottoripurjehtija – tyyppinen vene nosti ankkurinsa ja suuntasi meitä kohti. Englantilaispariskunta tervehti, ja vaihdoimme tietoja ja kohteliaisuuksia veneistämme. Kertoivat purjehtivansa aina näissä maisemissa, olivat olleet tässä ankkuripaikassa ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten, jolloin marinaa ei ollut olemassakaan. ”We hate marinas” oli heidän mottonsa.

Englantilaiset jatkoivat matkaa ja me jäimme pohtimaan kommenttejaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että tämä pituudeltaan noin 50 meripeninkulman kaistale Espanjan länsirantaa on toistaiseksi parasta purjehdusaluetta, missä olemme purjehtineet. Tälle alueellehan sijoittuu neljä jokien suistoaluetta ”riaa”, jotka työntyvät parikymmentä mailia sisämaahan päin. Paikallinen legenda on, että riat syntyivät Jumalan sormista hänen laittaessa kämmenensä Espanjan rannalle tälle kohdalle.

Näiden riojen rannoille sijoittuu lukemattomia pikkukaupunkeja ja kyliä, joista useissa on hyvät vierasvenesatamat, usein myös telakointipalveluineen. Lisäksi riojen rannoilta löytyy fantastisia ankkuripaikkoja hiekkarantoineen. Kaikilla tuulilla on löydettävissä suojainen satama. Maisemat ovat ”out of this world” ja paikallinen hintataso ihan kohtuullinen. Lämpöä riittää suomalaiseen makuun ihan riittämiin ja purjehdustuulet ovat hyvin ennustettavissa. Mielestämme tämä alue tarjoaa varsin kilpailukykyisen vaihtoehdon, jos miettii veneensä siirtämistä pysyvästi esim. Välimerelle, jossa legendan mukaan tuulee joko liikaa tai liian vähän (Välimerellä on kahdenlaisia moottoriveneitä. Mastoilla ja ilman).  Voi olla tukalan kuumaa, satamissa on tungosta ja hintataso on varmasti korkeampi kuin Pohjois-Espanjassa. (Sanoo nimim. ”Matkalla Välimerelle” toim. huom.)

Myöhemmin illalla ankkuripaikalle tuli pari brittivenettä. Katselimme vaivautuneita toisen ankkurointiyrityksiä. Kun on veneeseen hankkinut sähköisen vinssin, sitä tietysti pitää myös käyttää kaikissa tilanteissa, ajatteli kapteeni ja laski ankkuriaan napista painamalla niin hitaasti, ettei se ollenkaan ehtinyt tarttua kunnolla pohjaan ennen kuin tuuli jo kiidätti venettä pitkin lahtea. Olisi ensin kerännyt kannelle vapaaksi tarpeeksi pitkän määrän ketjua, ainakin kolmekymmentä metriä ja sitten antanut ketjun juosta nopeasti vapaasti pohjaan, jolloin ankkuriin tuleva ensimmäinen nykäys olisi tullut tarpeeksi viistosta aikaansaamaan kaivautumisen pohjaan. Teki mieli huutaa ohjeita, mutta hyvä kotikasvatus esti.

10.08.2010 Combarro – Bayona 29 mpk

Ja lisää puuvenepurjehtijoita

Jaska:

Aamiaiselta vilkaistiin ulos ikkunasta ja nähtiin Faridan lähestyvän. Tulivat tervehtimään ja kertoivat jatkavansa satamaan. ( ”We have run out of booze!”)

Nyt saatiin taas nauttia aamu-uinnista kirkkaassa vedessä ja lämpimästä makeavesisuihkusta kannella. Kävin sukeltamassa veneen alla ja tarkastamassa pohjan levätilanteen. Vain ohutta limoittumista, joka ei vauhtiin vaikuta sitä eikä tätä. Hyvin ovat toimineet Jotunin myrkyt.

Tuuli puhalsi suoraan satamaan ja nyt päätimme kokeilla kunnon kryssipurjehdusta puomifokalla, ensimmäistä kertaa tällä kaudella. Olosuhteet olivat ihanteelliset ja pääsimme välillä viiden solmun kryssinopeuksiin maksiminousukulmalla, mikä on tällaiselle veneelle ihan kohtuullinen saavutus.

Kryssimme koko matkan Rian suulle, kunnes tuuli taas täysin kuoli.  Ei auttanut kuin käynnistää kone. Ajoimme tämän rannikon kahden kauneimman saaren ohi. Ovat Islas Cies ja tarina kertoo, että Madonnan kappale ”La Isla Bonita” tarkoittaa juuri isompaa näistä saarista. Mainoksessa sanotaan, että saarella on maailman kaunein hiekkaranta. Koska tarkoitus oli ehtiä Baionan satamaan ennen pimeää, jouduimme ihastelemaan rantaa vain mereltä päin. Nämä saaret ovat kuin muualta tänne siirretyt – kalliot kohoavat lähes pystysuoraan rannasta korkeuksiin niissä kohdissa joissa ei ole hiekkarantoja. Hienoa nähtävää!

Meillä oli hieman epäilyksiä Baionan satamaa kohtaan, purjehdusoppaissa huomio näyttää tässä Riassa keskittyvän Vigon satamaan kymmenisen mailia sisemmälle Riaa.  Baionaa pidetään ikään kuin toissijaisena satamana. Aivan turhaan. Satama on erittäin suojainen iso, kaikilla palveluillan varustettu (suihkut tosin konteissa) ja kaupunki on ihan mielenkiintoinen.

Huonosti englantia puhuva marinero ohjasi meidät ensin kylkikiinnitykseen ponttoonilaiturin ulkosivulle ja tuli sitten viiden minuutin päästä pyytämään että siirtyisimmekin sisäpuolelle ”sormipaikkaan”. Olisi kyllä voinut ohjata meidät lopulliseen paikkaan saman tien.  Uudessa paikassa oli naapurina aiemmin Portosinissa tapaamamme englantilainen ”Skylla”.

Kiinnittymisessä tuli avustamaan amerikkalainen Peter vaimoineen kertoen että hänellä on se sataman toinen puuvene. Myöhemmin saimme tietää lisää. On 12-metrinen 80-luvulla Tanskassa rakennettu limisauma (harvinaista) vene, vähän viikinkivenetyyliä. Raakapurjeella varustettu.

vene oli tuotu Yhdysvaltoihin ja eräänä iltana, omistajien ollessa onneksi poissa veneestä tapahtui kaasuräjähdys, joka irrotti kannen ja rungon toisistaan. Peter oli ostanut hylyn vakuutusyhtiöltä 10 dollarilla, tehnyt 10 vuotta töitä ja nyt vene oli fantastisen hienossa kunnossa.

Lähdimme lähes saman tien nälkäisinä etsimään ravintolaa ja löysimme hyvältä tuntuvan sellaisen rantabulevardin varrelta. Alkupaloiksi friteeratut pienet mustekalat ja St Jacquesit maistuivat aivan herkullisilta paikallisen valkoviinin kanssa, pääruoka paella sen sijaan oli pieni pettymys, joka kaiken lisäksi ilmeisesti aiheutti hieman vatsaväänteitä myöhemmin yöllä veneessä. Ruokailun lomassa tarkkailimme ympäristöä. Viereisessä pöydässä istui kolme nuorta miestä, joista yksi oli täydellinen nuoren espanjalaisen karikatyyri: matalat poskipäät, viirusilmät ja kuunsirpin muotoinen profiili. Mietin pääni puhki, missä olin nähnyt miekkosen kuvan ja päädyin siihen, että hänen on täytynyt olla mallina ainakin yhdessä Tintti-sarjakuvassa.

11.08.2010  Baiona

Sumussa

Jaska:

Puolelta päivin katselimme kun meren suunnalla tapahtui ihmeitä. Mielettömän tiheä sumuseinämä lähestyi satamaa ja hetken päästä kietoi koko sataman viileään syleilyynsä. Lämpötila putosi hetkessä varmaankin toistakymmentä astetta. Siitä eteenpäin aina seuraavaan aamuun kuunneltiinkin sitten laivojen ja läheisen majakan sumutorvien huutelua. Ei ollut monta merelle lähtijää satamasta.

Iso osa päivästä meni konehuolloissa. Vaihdoin vaihteiston ja moottorin öljyt. Tällä kertaa päätin käyttää vaihteistossa suositellun 15W-40 dieselöljyn sijasta minulle matalamielisesti Lorientissa myytyä väärää bensiinimoottorien 15W-50 öljyä. Enpä usko, että vaihteistorattaat mitään eroa suositusöljyyn tuntevat, moottorin kanssa voisi sitten olla hieman toinen tilanne.

Puolelta päivin oli satamaan tuotu masto katkenneena Mini-Transat vene, joka kyljessä olevasta tekstistä päätellen oli osallistunut Sables d’Olonne – Azores – Sables d’Olonne kilpailuun. Ilmeisesti oli sitten tullut pelastetuksi ilman henkilövaurioita. Huh!

Katseltiin ulkopuolelta satamassa pysyvästi olevaa Kolumbuksen Pinta-aluksen replicaa, mutta ei vaivauduttu sisälle tähän museoon. On siinä ollut tekemistä moisella kalustolla Atlantin ylittämisessä aikanaan!

Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, koska tarkoitus oli lähteä taas päivän valjetessa, mikäli sumu olisi hälvennyt.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: