16-19.9.

16. 9.   Päivä takatuulessa

Jaska:

Aamulla oli ihan kiva keli, mutta kova tuuli. Tutkimme jatkoreittiä ja havaitsimme yllätykseksi, että ”Staande mastroute”- kirjasessa Leidenin keskustan kohdalla oli kahden sillan välissä merkitty syvyydeksi D12 eli 1,2 metriä! Sehän merkitsisi, että joutuisimme palaamaan noin 10 mpk ja tulemaan toista reittiä etelään  kohti Goudaa. Tuntui oudolta, koska muuten koko reitillä oli vettä yli 2 metriä. Soitin Leidenin kanavaviranomaisille, josta vastaus oli, että asia ei kuulunut heille! Seuraavaksi kysyin VHF:llä suoraan siltavahdeilta, pitäisikö tieto paikkansa ja vastaus tuli vakuuttavalla äänensävyllä, että kyllä pitäisi. En kuitenkaan uskonut tätäkään vaan lähdin selvittämään asiaa satamakapteenskalta, joka istui klubirakennuksen baarissa muutaman muun venekerholaisen kanssa. Täältä sain taas tiedon, että 1,2 metrin syvyys ei tietenkään pitänyt paikkaansa, rouva klubilainen sanoi, että heidän veneensä syväys on 1,80 ja ovat monta kertaa menneet ko. välin. Näyttivät vielä toisesta kartasta, että samassa kohdassa ei ollut mitään D12 merkintää. Kummallista. Lisäohjeena sain tiedon, että A4 moottoritien sillan avaamisesta olisi hyvä sopia etukäteen.

Näillä tiedoilla varustettuina lähdimme siis jatkamaan alkuperäisen reittisuunnitelmamme mukaan. Vene irtosi pohjamutapedistään helposti, vain voimakas takatuuli vaikeutti manöveerausta kapealla kanavalla. Pyysin käsi – VHF:llä siltavahtia avaamaan ensimmäisen sillan. Tiedusteli minne olimme suuntaamassa ja kun kerroin kohteemme sain vastauksen, että emme voisi mennä tätä reittiä. Syy ei ollut syväyksemme tai veden mataluus, vaan korjaustyöt, joiden takia siltoja ei voitu avata. (Myöhemmin kuulimme, että tästä oli ollut ilmoitustaulu kanavareittien haarautumiskohdassa, mutta sitä emme tietenkään olleet huomanneet.)

Siispä vene ympäri ja paluumatkalle kanavien risteykseen. Suurempaa vahinkoa tästä muutoksesta ei tullut, olisimme ehkä joka tapauksessa tulleet Leideniin asti, vaikka olisimme tienneetkin tukoksesta, sillä Leidenistä oli lyhyin matka Haagiin. Ajelimme siis 13 m/s vastatuulessa takaisin pohjoiseen t’Joppe ja Kaagerplassen -järvien läpi. t’Joppe vaikutti kovin tutun näköiseltä, saattaa olla, että juuri tällä järvellä opiskelin 30 vuotta sitten purjelautailun saloja. Kun meidän piti kääntyä Kaagerplassenilta itään menevälle kanavalle, onnistuin oikaisemaan mutkassa sen verran, että jäimme taas pohjaan kiinni. Pakki päälle ja täydet kierrokset koneeseen, lähtihän se siitä. Kun kanavareitti sitten kääntyi etelään Weterinburgin kohdalla, saimme ison rahtilaivan taaksemme. Kanavaosuudella se ajoi suunnilleen samaa 6 solmun nopeutta kuin mekin, mutta saavuttuamme Braassermeer -meerille iso alus alkoi tulla jo vähän turhan lähelle. Kanavassa oli sitten vähän väljempi kohta ja ajoimme varovasti sivuun ja päästimme laivan ohi. Samalla huomasimme, että hei, tämähän olikin hyvä juttu, nyt ei tarvinnut siltojen kohdalla odotella, koska rahtilaivoille ne avattiin ilman, että laivojen tarvitsi juurikaan hiljentää vauhtia. Riitti, kun pysyi tarpeeksi lähellä laivaa, niin pääsi samalla avauksella läpi.

Näin mentiin seuraavat 11 siltaa läpi hujauksessa. Näimme myös kokonaan uuden siltatyypin, paikallisella kielellä ”Hefbrug”, mikä tarkoittaa siltaa, jossa katuosa nostetaan molemmin puolin rantoja sijaitsevien korkeiden tornien vaijereilla liki 20 metrin korkeuteen. Ensimmäiselle tällaiselle sillalle tultaessa tsekkasin varmuuden vuoksi VHF:llä siltavahdilta, että korkeus riittää. Ilmoitin, että olemme tulossa läpi, maston huippu on 15,5 metriä vedenpinnasta. Vastauksesta paistoi tietty ammattiylpeys:  ”Joo, näen teidät, mahdutte hyvin läpi, olen tehnyt näitä hommia 25 vuotta. Se silta on 22 metrissä.”

Viimeinen silta ennen Goudaa oli kahden rautatiesillan yhdistelmä, ja niiden avaamisessa oli tarkka aikataulu, koska koko Goudaan menevä junaliikenne ylitti nämä sillat. Läpi pääsisi klo 16.12 ja sen jälkeen seuraavaksi klo 21.12. Edellämme ajava rahtialus olikin ilmeisesti mitoitettu näiden siltojen mukaan ja mahtui puikahtamaan siltojen ali, me emme. Mutta kun saavuimme siltojen ääreen klo 16, ei odotuksesta tullut pitkä. Nämä kaksi siltaa olivat myös samanlaisia ”Heftbrugeja”, rautatiesiltoina hieman järeämpää tekoa kuin aikaisemmat.

Näin olimmekin tulleet Goudan rajoille. Olimme valinneet yöpymiskohteeksi kaupallisen sataman, mutta kun sinne yritimme, havaitsimme kapean kanavan johtavan teollisuusalueen läpi eräänlaiseen pussinperään, jossa takatuulen painaessa olisi hyvin vaikea käsitellä Vestervikingiä. Lisäksi ympäristö oli kaikkea muuta kuin viehättävä. Joten satamakapteenin tervetuloviittilöinnistä huolimatta laitoimme pakit päälle ja tulimme pari-kolmesataa metriä peruuttamalla vastatuuleen väljemmille vesille.

Aikanaan Lauwersoogissa ja sittemmin Dokkumissa tapaamamme hollantilaismies oli kehottanut ajamaan niin lähelle kaupungin keskustaa kuin pääsee, joten päätimme nyt noudattaa tätä neuvoa. Goudan sillat avattaisiin klo 17 saakka, joten voisimme juuri ja juuri ehtiä läpi. Näin tapahtuikin, yksi silta ja yksi sillan ja sulun yhdistelmä – korkeuseroa taas se 10-20 cm –  ja niin olimme yhdellä keskustan kanavista.

Kiinnityimme karttaan merkittyyn vierailijaveneiden kiinnittymiskohtaan. Rantautumisessa tuli edessä olevasta isosta kunnostettavasta troolarista mies auttelemaan ja ryhtyi saman tien juttusille. Oli ammatiltaan veneenveistäjä, ja korjasi tuota troolaria omistajan toimeksiannosta. Hieno troolari olikin, rakennettu Saksassa 1960 irokosta tammikaarille, rst-levyillä jäävahvistettuna. Sanoi Vestervikingin kylkiä ihastellessaan, että jos vene on valmistettu Suomessa, Ruotsissa tai Tanskassa, voi yleensä olla varma, että käytetty puutavara on hyvää. Kun kyselin häneltä venelakoista, sanoi pitävänsä ehdottomasti parhaana saksalaista tuotetta nimeltä Bio-Pin. Netistä myöhemmin tsekkasin lakan ominaisuuksia, samaa Tung-puun öljyyn perustuvaa perustavaraa kuin muutkin klassiset venelakat, erona se että ohentimena on käytetty sitrusöljyä.

Kävimme vielä iltakävelyllä Goudan keskustassa, Inkku, Ile ja minä. Keskustorin kaupungintalo on todella vaikuttava ilmestys. Harvassa paikassa näkee, että kaupungintalo on rakennettu yksinään keskelle keskustoria, siten että joka puolella on vielä varmaankin yli sata metriä vapaata tilaa.  Pääsimme myös ihailemaan toista sataa metriä pitkän Januskirkon upeita lyijylasimaalauksia. Kirkossa oli jopa sisällä kaukoputki telineessä, jonka avulla saattoi ihailla maalausten yksityiskohtia.

Loki 9179,7 mpk; kt 844t 40 min

17.9.    Matkavarustelua

Jaska:

Aamu kanavan varressa valkeni kauniina. Heräsimme venepaikkamaksua keräävän satamakapteenin koputukseen. Tein pienen aamukävelyn, jonka yhteydessä tiedustelin satamakapteenilta, missähän mahdollisesti voisi käydä suihkussa. Hän osoitti kanavan toisella rannalla olevaa konttimaista rakennusta ja kertoi siellä olevien suihkujen, samoin kuin rannan sähkön ja vesienkin olevan ilmaiset. Kun lähes samanaikaisesti tuolta toiselta rannalta irtautui alus vapauttaen paikan, kiirehdin takaisin veneelle ja muutimme kanavan toiselle rannalle, josta oli tuleva kotipaikkamme muutamaksi päiväksi. Aamiaista sitten syödessämme päätin huvikseni tarkistaa olisiko satamassa w-lan käytössä, ja yllätyksekseni sehän oli, ja vieläpä vahva ja ilmainen yhteys. Satamamaksu kolmelta päivältä 12 e sisältäen vedet, suihkut, sähköt ja ilmaisen w-lan yhteyden – ei paha!

Havaitsimme kanavan toisella rannalla – sillä, josta olimme juuri siirtyneet – tutun veneen. Ruotsalaispariskunta Lennart ja Ulla Johanssonin ”Spray”-replika s/y Pintahan se sinne oli juuri kiinnittynyt. Vaihdoimme tervehdyksiä kanavan yli.

Iso osa päivää kului Inkun ja Ilen huomisen Suomeen paluun järjestelyissä (Inkkuhan palaisi sitten lauantaina veneelle.) Kävimme tekemässä koekävelyn rautatieasemalle, jotta matkalaiset osaisivat lähteä aamulla kohti Schipholin lentokenttää riittävän ajoissa. Lounasruokailu meni tällä erää balkanilaisissa merkeissä. Kun nälkä oli jo kova, emme jaksaneet sen enempää etsiä vaihtoehtoja, vaan tartuimme balkanilaisen ravintolan wienerschnizel -tarjoukseen, ranskalaisilla perunoilla majoneesin kanssa, totta kai. Ihan OK tarjous, nälkä lähti ja ateriointiympäristö oli todellakin kuin jostain Balkanilta Goudan torin laitaan kyörätty.

Ilta meni sitten tavaroiden pakkaamisessa ja mentiin aikaisin nukkumaan, herätys olisi myös aikaisin.

18.9. Hiukan mietittävää

Jaska:

Inkku ja Ile matkalaisina ja minä saattajana lähdimme kohti keskusasemaa yhdeksän maissa. Ilma  mitä parhain, lämpöä varmaan jo liki parikymmentä astetta. Asemalle ehdittiin ihan ajoissa, mutta meikäläiselle kävely ei ollut miellyttävä kokemus, huomasin nimittäin linkkaavani aika pahasti.

Matkalaiset lähtivät ja minä puolestani päätin, että nyt tämä iskiasongelma on selvitettävä oikein kunnolla. Tilanne oli nimittäin se, että noin kuukauden kestäneiden vaihtelevien kipujen jälkeen pari päivää sitten kivut olivat yhtäkkiä hellittäneet, mutta vasen jalka mennyt oli samalla tunnottomaksi. Nyt olivat myös jalkaterästä ponnistusvoimat kadonneet, mikä ei ollut ollenkaan mukava viesti.

Linkkasin ”huisartsin” vastaanotolle. Hollantilaisen terveydenhuoltojärjestelmän ydin on tämä huisarts-kotilääkäri, joka sitten antaa lähetteen erikoislääkärille jos tarvitaan. Niin kauan kuin asuu samalla paikkakunnalla on aina saman lääkärin potilaana. Ei hullumpi järjestelmä. Suomalaistyyppisiä terveyskeskuksia ei ole lainkaan.

Onnistuin saamaan vastaanottoajan iltapäiväksi. Minut sitten tutkittuaan lääkäri ilmoitti, että jos olisin hänen paikallinen potilaansa, hän ohjaisi neurologille ja saman tien aloitettaisiin fysioterapia, joka kestäisi ainakin kuukauden. No, tällaiseen järjestelyynhän meillä ei ole mahdollisuuksia, mutta kyllä tässä matkasuunnitelmien tarkistamisen paikka mahdollisesti on.  Onnistuin myös saamaan yhteyden selkääni vuosia Suomessa hoitaneeseen kiropraktikkoon, joka kuunteli kuvauksen ja oli puolestaan sitä mieltä, että ei isompaa syytä huoleen, vaivan pitäisi helpottaa parissa viikossa ja voimien palautua jalkaterään vähitellen.

Päätin pohtia tilannetta tukevan ravintola-hampurilaisen ja ison oluen äärellä, mikä olikin ihan hyvä veto.

Nyt on joka tapauksessa vahvistunut päätös, että emme etene tällä kaudella Hollantia pidemmälle, vaan jätämme veneen Jachtverf Numansdorpiin Willemstadin lähistölle Etelä-Hollantiin talvehtimaan.  Paikkaa suosittelivat Mona ja Jan Bjerker, heidän veneensä talvehti siellä.

Telakka on turvallinen, moderni ja paikallisesti ottaen, ja vaikkapa myös Suomen kaupallisten telakoiden hintatasoon verrattuna kohtuuhintainen:  kustannus sisältäen veneen noston, pohjan pesun, pukin vuokran ja vesillelaskun keväällä olisi ulkosäilytyksessä mastot pystyssä Vestervikingin kokoiselta veneeltä 13x3x27 euroa, eli  1053 e talvikaudelta lokakuu-huhtikuu.

Tämän kauden purjehduksemme on nyt siis toteutumassa lähtiessämme esittämäni arvion puitteissa: jos on paljon hyvää myötätuulta ja jos haluamme edetä nopeasti, saattaisimme olla syksyllä esim. Brestissä Ranskassa ja jättää veneen sinne. Jos on paljon vastatuulta ja jos haluamme tutustua paikkoihin perusteellisemmin, saatamme jättää veneen Etelä-Hollantiin talvehtimaan. No, matkamme on sujunut enemmänkin jälkimmäisen arvion mukaisesti ja eräät sinänsä mukavat yllätysmomentit, kuten Inkun ja Ilen Puolan reissu ovat myös vaikuttaneet etenemiseemme.

Paluumme Suomeen tapahtuu ehkä kuukautta suunniteltua aikaisemmin, mutta, kuten sanotaan ”first things first”.

Myöhemmin illalla sain kutsun Lennartin ja Ullan veneelle kahville. Vietimme mukavan keskusteluhetken, jota sitten vielä jatkettiin Inkun palattua lauantai-iltana heidän tullessaan vastavierailulle Vestervikingiin. Kahvihetken aikana naureskelimme matkasuunnittelulle, sillä myös heidän skenaarioissaan oli ollut heidän juhannukselta Tukholman tienoilta lähtiessään, että he viettäisivät talven Espanjan rannikolla. Nyt hekin etsivät talvehtimispaikkaa Etelä-Hollannista, aikoen tosin asua koko talven teräsveneessään.

Iltapäivä ja ilta meni loppukesän +25 asteen helteessä lähinnä ilmaista w-lania kaikin puolin hyödyntäessä. Pistäydyin vielä illansuussa katsomassa oliko keskustorin tienoilla minkäänlaista elämää – ei ollut.

19.9. Suunnitelmat selkiytyvät

Jaska:

Sama hellekeli jatkuu. Yön aikana oli taas alitajunta auttanut tekemään päätöksiä, joita sitten pohtisimme Inkun palattua.

Päätin tehdä veneen suursiivouksen, kun kerran vieraita oli tulossa illalla. Kun sitten päivän töissä hikoiltuani yritin kuuden pintaa suihkukonttiin, se olikin jo lukittu, joten siistiytyminen siirtyi veneeseen. Olipa mukava yllätys tuo lukitseminen. Ilmeisesti näin halutaan estää lauantai-illasta innostuneen nuorison suihkujen väärinkäyttö.

Inkku tuli ja sovimme sotasuunnitelmasta: vene turhia viivyttelemättä Neumansdorpiin, jätetään sinne joko veteen tai nostetaan maihin, päätös täytyy tehdä paikan päällä. Otetaan välttämättömät tavarat mukaan ja lennetään loppuviikosta toivon mukaan matkavakuutuksen kustantamana                  (Pohjola vastannee pitkään meiliini maanantaina)  Suomeen jatkotutkimuksiin ja tarvittaviin hoitoihin.  Kun vaivasta on päästy, toivottavasti joka tapauksessa ennen joulukuuta, palataan takaisin Neumansdorpiin autolla. Varustellaan veneen talvisäilytys ja lastataan auto täyteen kaikkea, mitä emme halua tai voi jättää talveksi veneeseen.

Saatamme näin olleen saapua Suomeen jo alkavan viikon lopulla.

Illalla Lennart ja Ulla tulivat siis veneelle. Tarjolla oli päivällä keskustorin markkinoilta hankittuja juustoja ja chileläistä punaviiniä. Paikallinen maalaisbrie oli valuvaisinta mitä olen ikinä nähnyt, mutta taivaallisen hyvää. Lennart ja Ulla ovat purjehtijoita koko ikänsä, purjehtivat 70-luvulla Vindö-veneellään Tukholmasta Ranskaan, sitten kanavien kautta Välimerelle (vaikka jäivätkin Lyonin tienoilla kuiville sulkuun useaksi viikoksi, kun vesi joessa ja kanavassa ehtyi).

Marseillesta sitten Majorcalle ja Ibizalle ja sieltä Gibraltarille. Kelit olivat koko ajan olleet kylmät, joten Gibraltarilla syntyi vastoin aiempia suunnitelmia päätös etsiä lämpimämpiä kelejä Karibialta. He olivat lähtiessään Ruotsista myyneet omaisuutensa niin, että pitempikin reissu oli mahdollinen. Lapsiakaan ei ollut, eikä lääkäreiden mukaan pitänyt olla tulossakaan, mutta yllättäen heidän Karibialla jo aikansa purjehdittuaan Ullan vatsavaivat osoittautuivatkin raskaudeksi. Ei muuta kuin vene myyntiin ja paluu Ruotsiin opettelemaan uutta elämänvaihetta.

Jossakin vaiheessa 80-luvulla Lennart kävi hitsauskurssin ja s/y Pintan, eli tämän nykyisen Spray-replican rakentaminen alkoi. Siinä välissä ehti perhe esikoistytön lisäksi kasvaa pojalla, jotka molemmat ovat nyt aikuisia ja vanhemmilla oli mahdollisuus lähteä jatkamaan aiemmin hyvästä syystä keskeytynyttä matkaansa. Olipa kiva turista veneen avotilassa öljylampun valossa lämpimän illan pimetessä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: