10-15.9

10-13.9 Juhlahumussa

Jaska:

Kolmen päivän juhla, hollanniksi Spaarnse Vaardagen ( Spaarne oli se kolmen sillan väliin jäävä kanavan osa Haarlemin keskustassa, Vaardagen tarkoittanee lähinnä ”laivapäiviä”) potkaistiin juhlallisesti käyntiin perjantai-iltana. Olin juuri tullut kirjoittelemasta blogia Wroom&Dreesman (ei mitään tekemistä Dressmanin kanssa) tavaratalon kahvilasta, josta löytyi ilmainen w-lan ja astumassa veneeseen, kun hollantilaisrouva, jonka olimme tavanneet ensimmäisen kerran Cuxhavenissa, ja joka oli Haarlemissa asuvana käynyt jo aiemmin tervehtimässä, pyrähti veneelle. Nyt pitäisi ehdottomasti lähteä kaupungintalolle pormestarin vastaanotolle, hän järjestäisi pääsyn sisään. Niin meikäläistä taas vietiin kuin sitä kuuluisaa parhaat päivänsä nähnyttä kanalintua kohti kaupungintalon sisäpuutarhaa. Siellä oli juhlan järjestäjien avajaispippalo, tarjolla pormestarin puhe, kuorolaulua, viiniä ja juustonpaloja. Puheensa lopuksi pormestari kutsui kaikki Spaarnelle katsomaan, millä tempulla juhla virallisesti avattaisiin klo 20.

Siirryimme siis pikkuhiljaa takaisin kanavan varteen. Kanava oli tungokseen asti täynnä juhlakansaa veneissä, osa kiinnitettyinä 3-5 riviin kanavan reunoille, osa ajeli edestakaisin kanavassa. Meteli oli sanoinkuvaamaton kakofonia venetorvien töötätystä, discojytkettä veneiden kovaäänisistä ( joissakin kolmessa pinossa päällekkäin), kirkonkellojen kuminaa ja iloisia huutoja.

Tasan kello kahdeksan juhla-alueen toisesta päästä lähti liikkeelle hollantilainen iso perinnealus, jonka peräsimessä pormestari itse vilkutteli juhlakansalle. Sen sillan ali, jonka kupeessa Vesterviking oli, oli pingotettu ketju, muovia luultavasti. Pormestarin alus ajoi kohti siltaa ja parinkymmenen metrin päähän päästyä keulan tykki suunnattiin kohti ketjua. Ihme ja kumma, laukaus osui, ketju hajosi atomeiksi ja juhla oli näin muodoin avattu.

Kolmen päivän juhlan yksityiskohtia on vaikea pistää kovin tarkoin sanoiksi. Kun kuvittelee Taiteiden yön ja Rovaniemen markkinoiden risteytyksen, joka siirretty kolmeksi päiväksi kanavan varteen, ollaan aika lähellä oikeaa tunnelmaa. Paitsi tapahtumia kanavalla ja kanavan varrella, kuului juhlaan myös kuorofestivaali, jossa lukuisat eritasoiset harrastajakuorot esittelivät taitojaan, sekä paikallisen Jan Hertog -panimon sponsoroima keskiaikainen kylä, joka oli rakennettu keskustorille. Siellä sitten esitettiin keskiaikaista ruoanvalmistusta, aseiden tekoa, turnajaisia, tansseja, lauluja ja soittoa. Kaiken keskipisteenä tietenkin Hertogin keskiaikainen olutteltta, jossa juhlakansa viipyili janoaan sammuttamassa.

Sen havainnon hollantilaisten veneilystä pystyi tekemään, että ainakin niille heistä, jotka eivät asu meren rannalla, veneily on edestakaisin ajelua kanavilla pienissä tai vähän suuremmissa avoveneissä, hyvässä ja yleensä suuressa seurueessa ja koko ajan hyvistä ruoista ja juomista nauttien. Yleensä veneen keskellä, joko konekopan päällä tai omalla pöydällään on katettuna herkkua monenmoista, josta seurue sitten nauttii. (Suomalainen venepoliisi saisi kyllä halvauksen menoa katsellessa: varalaitaa veneessä parhaimmillaan vajaat 10 senttiä, kenelläkään ei pelastusliivejä ja koko seurue, kuski mukaan lukien hyvässä juhlakunnossa).  Kun kanavilla on yleinen 6 solmun nopeusrajoitus, ja kun tällaisessa tungoksessa nopeudet pidetään vielä murto-osassa tästä, ei törmäyksiä juurikaan nähty.

Inkku ja Ilkka tulivat onnistuneelta reissulta Puolasta lauantai-iltana ja ehdimme vielä testaamaan paikallisen pseudo-italialaisen ravintolan pizzat. Keskinkertaista laatua, good, not great.

Sunnuntai-aamuksi olimme saaneet kaikki kutsun kaupungin järjestämälle aamupalalle juhlatelttaan. Hyvät oli tarjoukset. Päivä kului sitten juhlamenoa ja -tapahtumia seuraillen. Nautittiin varsinainen belgialainen lounas: tötterölliset tuoreita ranskiksia majoneesivuoren kanssa. Hyviä olivat, mutta ei ihan heti tee mieli lisää. Sunnuntai-iltana oli sitten kaupungin illallinen juhlateltassa: makkarakeittoa, chili con carnea ja salaattia patongilla. Hyvää perus massajuhlaruokaa.

Sunnuntai-iltana kuuden aikaan sitten sillat avattiin ja juhlaan osallistuneet alukset pääsivät paluumatkalle. Mieletön kuhina, kun varmaankin toiselle sadalle nouseva alusten joukko alkoi samanaikaisesti liikehtiä kohti avautuvia siltoja. Pari läheltä-piti törmäystilannettakin nähtiin. Totesimme, että olipa hyvä, että päätimme jättää lähdön maanantai-aamuun, niin ei jouduttu tämän ruuhkan joukkoon.

14.9. Sähköllä ne sillatkin toimii…

Maanantai-aamuna varustauduttiin lähtöön kohti Leidenia. Aamiaiselta päästyä olin sisällä veneessä jotakin toimittamassa, kun veneeseen alkoi kuulua voimistuva ja tiuhentuva potkuriääni. Toisen veneen potkurin äänihän kuuluu veneeseen sisään selvänä sirinänä. Mietin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan ja vilkaisin ulos. Ikkunasta näkyi vauhdilla ohi siirtyvää kanavarahtialuksen kylkeä aivan liian lähellä. Ryntäsin avotilaan nähdäkseni, kuinka varmaankin parikymmenmetrinen, rahtialuksesta huvialukseksi muutettu laiva liukui alle metrin päässä Vestervikingin kyljestä kohti sillan rantakaarta, aivan liian kovalla vauhdilla. Ohjaaja, vanhempi herrasmies, yritti epätoivoisesti pitää keulapotkurilla aluksen irti Vestervikingin kyljestä ja samalla jarruttaa vauhtia ennen siltaan törmäämistä. Vaimonsa etukannella päästeli suustaan meikäläiselle käsittämättömiä varoitushuutoja. Niin vaan aluksen keula työntyi sillan alle, lipputanko ja parimetrinen keulamasto katkesivat paukahtaen, mutta sen isompaa vahinkoa ei syntynyt ennen aluksen  pysähtymistä. Kun kapteeni heitti sitten pakit päälle saadakseen keulan selville vesille, liikkui keula vain kymmenen sentin päästä Vestervikingin jo aiemmin vaurioituneesta tuuli/vesigeneraattorista.

Myöhemmin kävin kysymässä mukavalta siltavahdilta, johon olimme jo ehtineet tutustua, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kaksi virhettä: sillan toisella puolella oli sillan avautuessa alus lähtenyt silta-aukkoon ilman lupaa, jolloin tämä törmäillyt alus, joka tuli vastakkaisesta suunnasta liian suurella nopeudella oli joutunut väistämään silta-aukosta rannan suuntaan, koska ei saanut alusta pysäytettyä ennen silta-aukkoa. Vähän liian läheltä-piti tilanne taas Vestervikingin mahonkikylkiä ajatellen.

Lähdimme liikkeelle ja juutuimme ensimmäisen sillan eteen. Siltavahti kävi rannalta huutelemassa jotakin, mistä emme ymmärtäneet ja näytti, että kannattaisi rantautua kanavan varteen. Jotakin ongelmia selvästi oli systeemeissä. Hetken kuluttua silta kuitenkin avautui ja pääsimme muutaman sata metriä seuraavalle sillalle, joka oli juuttunut puolittain auki. Liikenne ei kulkenut mihinkään suuntaan, ei vene- eikä autoliikenne.  Syykin selvisi: koko kaupunginosan kattava sähköhäiriö, ja milläs muulla kuin sähköllä ne sillatkin toimivat.

Jäimme taas odottelemaan kanavan varteen. Käytimme odotusajan hyödyksi, sillä rantauduimme juuri vesiletkun kohdalle, siispä tankit täyteen. Vajaan tunnin kuluttua sähköt palasivat ja päästiin lopultakin sillasta läpi.

Matka kohti Leidenia sujui vauraiden alueiden läpi, toinen toistaan hienompia olkikattoisia asumuksia kanavan varrella. Siltojen kohdalla oli hieman taiteilemista, sillä voimakas 11-13 m/s tuuli oli suoraan takaa ja pyrki heti kääntämään Vestervikingin poikittain kanavaan, jos sillan avautumista jouduttiin odottelemaan. Matka kohti Leidenia kulki myös muutaman järven läpi, taas näitä Tuusulanjärven kokoisia 2-4 metriä syviä.

Leideniin saavuttiin illan jo hämärtäessä etukäteen valitsemaamme satamaan. Vettä piti olla 1,80 joten sen piti riittää, mutta kuinkas ollakaan, pohjasta jäätiin kiinni puolen metrin päähän laiturin sivusta. Todettiin, että hyvä näinkin, mutapedissä voi kyllä yöpyä ja asetuttiin veneeksi (vrt. asettua taloksi).

Mukava pikku hiprakassa oleva opossumin näköinen satamakapteenska opasti satamakäytännöt, kertoi että kilometrin päässä on hyvä kiinalainen ravintola ja lupasi lainaksi sataman polkupyörät.

Ei kun lainakartta käteen ja polkemaan. Ravintola löytyi ja olikin ihan korkeatasoinen (ja hintainen!, annosten hinnat noin kaksinkertaiset Helsingin kiinalaisravintoloihin verrattuna).

Paluumatkalla olikin jo lähes sysipimeä, satama ja vene kuitenkin löytyivät.

Loki 9156,4; kt 839t 10 min

15.9. Toiviaiset toivioretkellä Haagissa

Jaska:

Niin koitti se suuri päivä, jolloin palaisimme kolmenkymmenen vuoden takaisille taistelutantereille. Meikäläinen oli nimittäin töissä Haagissa vuosina 1978-1981 ja asuimme Inkku, pikkuinen Ile, vielä pienempi Mikko ja minä, tuon ajan Haagin rannalla, heti dyynien takana sijaitsevassa talossa.

Kävelymatka Leidenin asemalle tihkusateessa oli pidempi kuin odotimme, kesti liki tunnin kävellä keskeneräisten tietöiden läpi. Itse junamatka Haagiin meni hujauksessa, olisikohan kestänyt parikymmentä minuuttia.

Haagissa kävimme ensi töiksi matkanteosta uupuneina Douwe Egberts -kahvilassa espressoilla ja syömässä tiiliskiven painoiset leivokset. Jatkoimme kohti kaupungin keskustaa turistitoimistoa etsien ja päädyimme ihmismuurin äärelle. Muurin toisella puolella, vahvan poliisiketjun takana äkseerasi kuningattaren kunniavartiosto hevosineen, varmaankin toista sataa eriväristä ratsua ja ratsastajaa. Oli ”Prinjesdag”, meikäläisiä valtiopäivien avajaisia arvossaan vastaava päivä, mm. sillä erotuksella, että tänä päivänä hallitus esittelee ensi vuoden budjetin kuningattarelle. Muodollisuus tai ei, puitteet olivat ainakin tosi komeat. Eräässä vaiheessa onnistuimme jopa näkemään vilauksen kuningattaren vaunujen kullatusta yläosasta hänen ajaessaan ”Binnenhofin ” eli sikäläisen parlamenttitalon ympäri.

Turistitoimistokin löytyi ja saimme sieltä opastusta ja kartan. Näin varustettuina lähdimme etsimään ”vanhoja paikkoja ja vanhoja ihmisiä”. Ensimmäiseksi suunnistimme Suomen suurlähetystöön, entiseen työpaikkaani, joka tosin oli muuttanut kolmenkymmenen vuoden takaisesta sijaintipaikastaan parin sadan metrin päähän. Soitimme ovikelloa ja pääsimme ns. turvaeriöön, emmekä sitten pidemmälle päässeetkään. Selvisi, että yhtään tuttua kolmenkymmenen vuoden takaa ei ollut enää töissä, mitä emme nyt suuresti ihmetelleetkään (emmehän mekään enää ole töissä ja olin tuolloin suurlähetystön henkilökunnasta nuorimmasta päästä).  Suurlähettiläskin oli joku alle viisikymppinen, jota tuskin olin aikanaan Ulkoministeriön-kaudellani tuntenut. Ei siis ollut asiaa kenenkään juttusille. Kiitimme kohteliaasti ja poistuimme ottamaan muutaman valokuvan siitä entisestä työpaikastani, upeasta huvilasta lammen äärellä, jossa suurlähetystö 80-luvun taitteessa sijaitsi. Kun aikanaan rakennusta kunnostettiin suurlähetystön kansliaksi, järjestimme suurlähettilään kanssa, että muiden töiden ohella ullakolle syntyi tyhjään varastotilaan soma salakapakka. Kapakan oveen teetettiin messinkinen nimikyltti ”Ylitöi”, jolloin saattoi työajan jälkeen soittaa kotiväelle kertoen olevansa ylitöissä, eikä juuri tarvinnut totuutta muunnella.

Hyppäsimme bussiin, joka vei meidät lähelle entistä asuinpaikkaamme. Kun yritin maksaa matkamme, kuljettaja vain vinkkasi siirtymään taaksepäin käytävällä. Bussissa oli lisäksemme vain muutama matkustaja.  Hollantilaisen pariskunnan kanssa syntyi heti juttua ja kun kuulivat minne olemme menossa, lupasivat opastaa koska pitää nousta bussista. Kävin vielä uudelleen kysymässä kuljettajalta, miten maksu suoritetaan, johon kuljettaja vain tokaisi, että tänään ei tarvitse maksaa ollenkaan. Ajattelimme että hieno tapa tasapainottaa tänään esiteltävää valtion siis varmaankin ylijäämäistä budjettia, emmekä enää tyrkyttäneet maksua.

Poistuimme bussista ja astelimme pitkin taannoista kotikatuamme Ooievaarlaania kohti taloa, jossa asuimme kolme vuotta – tai siis paritalon puolikasta. Katselimme ympäristöä ja totesimme alueen muuttuneen roskaisemmaksi kuin 30 vuotta sitten, varmaan sama kehitys kuin kaikkialla muuallakin. ”Kotitalon” luokse päästyämme näimme paikalla rakennustyömaan. Talo oli kyllä entisellä paikallaan, mutta se puolikas, jossa olimme asuneet, oli myyty ja uusi omistaja oli päättänyt tehdä viimeisen päälle remontin. Nyt oli menossa purkuvaihe , ulko-ovea ei ollut paikoillaan ja yläkerrasta kuului rakennusmiesten puolan- tai venäjänkielistä puhetta. Hiivimme alakertaan sisään, tunnistimme muutaman tutun asian, kuten eteisen jyrkät portaat yläkertaan, olohuoneen takan ja lähes umpeen kasvaneen puutarhapihan, ja hiivimme hiljaa ulos omituisen, haikeahkon tunteen vallatessa mielen. Tällaisissa yhteyksissä todella havaitsee vuosien vierimisen.

Kiersimme talon toiselle puolelle soittamaan entisten naapuriemme ovikelloa. Asunto oli pimeänä, eikä kukaan tullut avaamaan. Poistuimme kohti dyynejä ja niillä olevia Ilkan entisiä leikkipaikkoja ja minun lenkkipolkujani. Dyynit eivät onneksi olleet muuttuneet juurikaan ja monet tutu kohteet löytyivät ennallaan.  Laskeuduimme portaita dyyneiltä rantakaistaleelle ja näimme portaiden alapäähän , entisen ranskis- ja limsakojun paikalle nousseen ihan korkeatasoisen rantaravintolan. Totesimme, että johan tässä nälättääkin ja teimme voileipätilaukset. Vietimme mukavan ruokahetken merta ja rantaa katsellen ja menneitä muistellen.

Palasimme vielä kotitalolle ja tällä kertaa naapurin ovikellon soittaminen tuotti tulosta. Nuorehko hollantilaisrouva kertoi, että entiset naapurimme Roggeveenit olivat myyneet asunnon heille viisi vuotta takaperin ja muuttaneet Haagin keskustaan. Kyselimme muista naapureista ja kävi selväksi, että paikalla oli tapahtunut kattava sukupolvenvaihdos. Toivottelimme hyvät jatkot ja siirryimme eteisestä ulkopuolelle.

Seuraavaksi tutustumaan Scheveningenin satamaan, jossa tuli vietettyä paljon aikaa tuolloin laivoja ja veneitä seuraillen. Kun yritimme matkustaa raitiovaunussa Prinjesdagin kunniaksi ilmaiseksi, ilmoitti goottityylinen kuljettajatar, että ei onnistu. Selitimme, että tänäänhän on Prinjesdag, jolloin voi ajaa ilmaiseksi, näin sanoi edellinen  bussikuski. Kuljettajattarella oli hauskaa, kyllä tuo ilmaiskyyti olikin ollut vain edellisen kuskin yksityisyritteliäisyyttä. Tämäkin goottikuski oli oikein ystävällinen, opasti parhaan reitin ja ehtipä siinä välissä vielä kertoa äitinsä olevan ruotsalainen.

Scheveningen oli täysin muuttunut kolmenkymmenen vuoden takaisesta, kuten arvata saattoi. Tuolloin rantaa vielä reunustivat vuosisadan vaihteessa rakennetut hotellit ja yksityishuvilat. Nyt ranta oli täynnä mitä kammottavimpia moderneja rantahotelliluomuksia. Jos jossain oli vielä jäljellä aiempia taloja, ne oli tehokkaasti ympäröity uudisrakennuksilla, ettei varmasti mitään vanhasta paistanut rannalle eikä kadulle.

Kävelimme parisen kilometriä rantabulevardia pitkin kohti Scheveningenin kalastus- ja venesatamaa. Bulevardin rannan puolella oli maailman kaikkia maku- ja tyylisuuntauksia edustavia rantaravintoloita, joiden tämänhetkinen käyttöaste näytti olevan parin prosentin luokkaa. Mahtaa olla turhauttavaa touhua ylläpitää pitää rantaravintolaa sesongin ollessa jo käytännössä ohi – vaikka täällä Haagissa aurinko paistoikin vielä lämpimästi.

Saavuimme kalasatamaan, jossa sentään oli vielä jotain tuttua jäljellä, parhaimpana jo 1800-luvulta asti samassa paikassa toiminut kalaravintola, jossa minäkin aikoinaan tulin nauttineeksi asiakkaitteni kanssa monta herkullista kala-ateriaa. Entinen neonvalovalaistus ja ruokalatyyppiset pöydät olivat vaihtuneet hieman enemmän ravintolahenkisiksi, mutta tietty aitous paikassa oli vielä jäljellä. Päätimme muistojen kunniaksi tilata kalakeitot ja hyvät olivatkin – ei ollut taso pudonnut  sitten 80-luvun alun.

Jalkojen jo painaessa teimme vielä kävelyn huvivenesatamaan, joka on useimmille Hollannin Pohjanmeren puolelta ohittaville must-yöpymispaikka, ja valtamerikelpoisen näköisiä suurin osa veneistä olikin.

Kello kävi jo kuutta ja oli aika palata Leideniin ja veneelle. Kävelimme ensin puoleenväliin takaisin kohti hotellirantaa, sitten hyppäsimme ensin väärään ja sitten oikeaan raitiovaunuun ja pääsimme rautatieasemalle. Juna Leideniin lähtikin tuotapikaa. Mahdoimme olla hieno näky vääntäytyessämme vihdoin Leidenin asemalla junasta: Inkku varpaat liki 10 kilometrin kävelemisestä muhjuina linkaten, minä iskiassäryssä linkaten ja Ile tukitornina keskellämme.

Onnistuimme vielä ostamaan aseman kioskista aamiaistarpeet ja aamukävelystä viisastuneina hyppäsimme taksiin. Kuljettaja kuuli osoitteen, nyökkäsi ja alkoi ajaa omituiseen suuntaan. Välillä kyllä ikään kuin käännyttiin oikeaan suuntaan, mutta kun ylitimme sillan kanavan sille puolelle, jolla veneemme ei ollut, epäilykset todella heräsivät. Hetken kuluttua ihailimme venettämme kanavan väärältä puolelta. Kun ilmoitimme kuskille, että eihän täällä ole siltaa josta pääsisi toiselle puolelle, tulimme juuri veneellä sitä reittiä, kuului vastaus ”I don’t know”. Saimme siis ryhtyä kuskille oppaiksi ja löytyihän se venesatama lopulta. Eikä kuski kyllä yrittänytkään laskuttaa täyttä hintaa iltapimeän huviajelusta.

Hetken päästä meille ”aikamatkalaisille” uni jo maittoi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: