14.8.

14. 8. Totuuden hetkiä

Jaska:

Aamulla oli satamassa vilskettä, kun suurin osa länteen päin lähtijöistä oli huomannut olosuhteiden olevan nyt otolliset ja monilla hollantilaisista ( joita veneistä oli valtaosa) oli kyseessä kesäloman viimeinen viikonloppu – pitäisi ehtiä maanantaiksi töihin. Viereisen laiturin päähän oli palannut iltamyöhällä hinattuna sama vieressämme ollut Hallberg-Rassy, josta mainitsin aikaisemmin.  Olivat ilmeisesti saaneet konevian eikä ennuste siis ensimmäiselle työpäivälle näyttänyt kovin hyvältä.

Pääsimme liikkeelle klo 7 pintaan, varttia jälkeen korkean veden.  Tuulta piti olla aluksi 4-5 beaufortia, mutta nopeasti laantuvaa 2-3 beaufortiin.  Matkaan lähtiessämme tuuli oli luoteesta tuulimittarin mukaan 6-7 m/s, (vastaa 4 beaufortia) eli ei siis liian paljon, mutta vastaista tietysti, joten koneajoksi meni.

Reilun tunnin ajettuamme tulimme kohtaan, jossa väylä kääntyy hieman enemmän kohti länttä ja  laivaväylän – jossa huvialukset eivät saa liikkua – ja rannan väli jää aika kapeaksi. Ja rannan puolella kuohuu matala nimeltä Scharhörn-Riff.  Pelasimme turhan paljonvarman päälle kunnioittaen laivaväylää (jossa ajelusta voi tosin saada 1.000 euron sakot!) ja ajoimme liian lähelle rantaa, jossa aallot kasvoivat kokoa ja muuttuivat hyvin jyrkiksi. Vallitseva tilanne oli juuri se, mistä erilaisissa oppaissa varoitellaan: virran suunta tuulen suuntaa vastaan matalassa vedessä. Yhtäkkiä huomasimme olevamme varsinaisessa hornankattilassa. Kaksi – kolmemetriset jyrkät aallot kaatuivat kannelle Vestervikingin keulan sukeltaessa aallon sisään. Ja kun keula sitten nousi aallon harjalle, seurasi aikamoinen rysäys aallon pohjaan. Tähänastisen purjehtijanuriemme aikana emme ole moiseen höykytykseen joutuneet. Lokin näyttö meni jokaisessa aaltoon törmäyksessä liki nollille. Todellisuudessa etenemisemme ei sentään kokonaan pysähtynyt, koska laskuvesi vei meitä eteenpäin parin solmun nopeudella.

Kytkimme tähän asti hyvin ohjanneen autopilotin pois päältä ja ryhdyin itse ohjaamaan alusta kauemmaksi rannasta päästäksemme pois kaatuvien aaltojen alta. Mieleen välähti ajatus, että jos koko matka Norderneyhin on tällaista, olisiko parempi kääntyä saman tien takaisin Cuxhaveniin ja odottaa parempaa keliä. Mutta toisaalta, nythän ei pitänyt olla mikään kova keli, joten jos nyt ei pystytä etenemään, kuinka sitten pystyttäisiin, jos olisi pakko olla liikkeellä kovemmassa kelissä?

Päätimme katsoa, millaiseksi tilanne muuttuu, kun päästään kauemmaksi rannasta. Hitaasti pääsimme ulommaksi ja aaltojen raivo alkoi laantua. Ja kun olimme ajaneet puolisen mailia lisää, alkoi tilanne kokonaisuudessaan rauhoittua. Sääennusteen mukaan tuulen piti laantua jo aamupäivän mittaan ja niin myös tapahtui. Huokaisimme helpotuksesta, kytkimme autopilotin taas päälle ja keitimme kahvit.

Tarkkailimme vilkasta Hampurin suuntaan kulkevaa laivaliikennettä ja länteen suuntaavien huvialusten määrää. Olimme olleet ensimmäisten matkaan lähteneiden joukossa, ja perässämme näkyi parisenkymmentä mastoa ilman purjeita ja yksi urhoollinen, joka oli päättänyt kryssiä tämänkin osuuden. Olin ollut hiukan huolissani, riittävätkö Vestervikingin 28 hevosvoimaa puskemaan 9 tonnin painoista ja kaksimastoisena aikamoisen tuulipinnan omaavaa venettä Pohjanmeren olosuhteissa. Hyvin kuitenkin etenimme purjehtijoiden (tai siis koneella ajajien) keskimääräistä vauhtia – jotkut veneet ajoivat hiukan nopeammin kuin me, jotkut vieläkin hitaammin. Ilmeisesti konetehostamme ei siis tulisi ongelmaa.

(Kiitokset muuten monista hyvistä neuvoista moottorin epätasaisen käynnin ratkaisemiseksi, samoin kuin kaikista muistakin kommenteista, joita otamme myös jatkossa mielellämme vastaan –vaikka olemmekin huonoja vastaamaan edelleen kommentteihin. Ajattelin selvittää tuon moottorin käyntiasian aikanaan, kun pääsemme talvisatamaamme – missä se sitten onkin, tällä hetkellä emme osaa vielä tarkemmin sanoa. Siihen asti mainitun, aika harvoin konkreettisdesti esiintyvän moottoriongelman kanssa voi kyllä elää.)

Ensimmäiset Saksalle kuuluvat Friisien saaret Wangerooge ja Spiekerooge alkoivat jo näkyä, kun tarkasti katsoi. Saaret eivät kokoa juurikaan merenpinnasta, joten niitä ei kauempaa ole helppo havaita, majakoista tietenkin näkee, että ympärillä on saarikin. Totesimme, että rantatyrskyjen höykytyksessä olimme unohtaneet tähyillä, näkyisikö Helgoland luoteessa. Se olisi saattanut juuri ja juuri olla nähtävissä tältä etäisyydeltä.

RÄISKIS, PAM! Yhtäkkiä ilman täytti mieletön jyrinä ja pauke. Inkku kyyristyi ja laittoi kädet korvilleen, samalla tajuten, että kyse ei voinutkaan olla ukkosesta. Saksan ilmavoimien kaksi hävittäjäkonetta yllätti meidät takaapäin matalalla korkeudella. Olivat pojat kai päättäneet tulla tervehtimään siniristilippua. Meidät ylitettyään koneet tekivät kaarron ja katosivat meluamaan taivaanrannan suuntaan.

Jossakin vaiheessa havaitsimme useamman veneen nostaneen keulapurjeen ja kokeilevan moottoripurjehdusta. Myös meidän tuulimittarimme osoitti moottoripurjehduksen olevan mahdollisuuksien rajoissa. Avasimme genoan ja vauhti (siis todellinen plotterista) nousi kuudesta solmusta seitsemään solmuun. Saimme siis nauttia hetken sekä myötävirrasta että tuulen avustuksesta. Arviolta puolen tunnin kuluttua se vähäinen tuuli oli taas aivan vastainen ja genoa rullattiin takaisin sisään.

Välillä söimme keittoa, leipiä, pähkinöitä, rusinoita, suklaata, aprikooseja ja omenoita eli siis kaikkea mikä ei edellyttänyt erityistä ruoanvalmistusta. Seitsemisen tuntia lähdöstämme vuorovesivirta kääntyi vastaiseksi ja alkoi hidastaa etenemistämme solmun verran.

Jossakin vaiheessa tuuli kuoli kokonaan ja meno muuttui rullaavaksi, mikä ei ollut erityisemmin mukavaa, mutta siedettävissä. Volvo Penta puski tasaisesti 2700 kierrosta taulussa. Ohitimme Langeroogen ja Baltrumin saaret ja aloimme lähestyä määränpäätämme Norderneytä.  Mereltä päin olisi saattanut ihmetellä tokko nämä saaret ovat ollenkaan asuttuja, kun taloja ei juuri näkynyt.  Myöhemmin meille paljastui, että asutusta oli kyllä vaikka kuinka, mutta talot sijaitsivat dyynien takana, joten niitä ei mereltä nähnyt.

Reittipisteemme plotterilla, Dovetiefin poiju Norderneyn sisäänajoväylän edessä ,oli styyrpuurissa klo 17.20, jokseenkin etukäteen arvioituna ajankohtana. Ensimmäinen matkasuunnitelma, jossa vuorovesivirrat piti ottaa huomioon meni siis jotakuinkin nappiin.

Jos näyttivät aikaisemmin ohittamamme saaret hiljaisilta, Norderneyssä rannat kihisivät elämää, eli saksalaisturisteja ja heitä varten rakennettuja monikerroksisia hotellirakennuksia. Ensivaikutelma oli siis että olimme ajautumassa turistirysään.

Sisäänajo saaren eteläpuolella sijaitsevaan suojaiseen satamaan oli hyvin poijuilla merkitty, mutta tarkkana sai olla, koska virtaukset pyrkivät viemään venettä milloin mihinkin suuntaan pois väylältä ja ajoittain veden madaltuessa aallokko muuttui taas jyrkäksi ja rajusti keikuttavaksi. Tätä kesti onneksi vain hetken ennen kuin pääsimme saaren länsikärjen taakse suojaan keikutukselta.

Norderneyn satamaan ajetaan oikealle kaartuvan parin sadan metrin mittaisen kanavan läpi, joten satama on hyvin suojassa merenkäynniltä. Havaitsimme ensimmäisen ponttoonilaiturin päässä kahden veneen välissä vapaan paikan ja ampaisimme siihen. Taas osoittautui, että valitsemamme rantautumisstrategia, eli hyökätään ensimmäiseen eteen tulevaan sopivaan paikkaan, vaikka kävelymatka palvelurakennukseen olisikin vähän pitempi, on oikea. Monet heti perässämme satamaan saapuneista joutuivat etsiskelemään pitkään vapaita paikkoja ja useat loppujen lopuksi joutuivat kylkikiinnitykseen toisten veneiden kanssa.

Satamassa vallitseva lipun väri oli puna-valko-sininen, eli hollantilaiset täälläkin enemmistönä, valtaosa purjeveneitä ja suuria sellaisia. Aika monia hienosti tehtyjä alumiiniveneitä, mm. vieressämme ollut 44-jalkainen, jonka kipparin kanssa ehdittiinkin myöhemmin vaihtaa ajatuksia alumiinin maalauksen hienouksista. Toisella puolellamme oli tyypillinen hollantilainen sivuköleillä varustettu reilu kymmenmetrinen perinnevene. Ihailimme todella taidokasta puutyötä, veneen täytyisi olla varmaankin viime vuosisadan puolesta välistä tai sitä aiemmin tehty. Ei muuten ollut, vaan rakennettu 1990. Puuveneen veistämisen taidot ovat siis täällä edelleenkin tallella, vaikka kuuluisampi Hollanti (juu tiedetään, että ollaan edelleen Saksassa, mutta  niin on touhu hollantilaistyyppistä ja -voittoista, että sallittakoon maantieteellinen poikkeama) onkin teräs- ja alumiiniveneiden osaamisestaan.

Venettä satamakuntoonn laitellessamme huomasimme, että joka paikka oli paksun suolakerroksen peitossa. Ihan kuin joku olisi ripotellut kannelle suolaa suoraan Maldon-paketista. Uusi ilmiö tähän asti Itämeren piirissä liikkuneille ja merkitsee ylimääräistä veneen pesutarvetta aina kovemmasta kelistä satamaan päästyä.

Ajatuksissa päällimmäisenä olikin sitten ruoka, eli siirryimme satamarakennuksen ravintolaan nauttimaan – jälleen kerran – herkulliseksi paistetusta turskasta sienikastikkeella. Silloin aikanaan 80-luvulla, kun turskaa sai Suomenlahdeltakin niin paljon kun jaksoi ottaa, ei lopulta paljoa jaksanut innostua turska-ateriasta. Pitkä turskaton kausi on siis ollut eduksi makutottumuksille.

Varustauduimme useamman päivän Norderney -oleskeluun, sillä tuuliennuste osoitti taas yli viikonlopun ulottuvaa 5- 6 beaufortin kestotuulta lännesta. Merelle ei siis olisi asiaa muutamaan päivään. Toivottavasti saaresta löytyisi mielenkiintoisia tutustumiskohteita.

Loki 8939,3 mpk, kt 799t 18 min

(Potkurilokin mukaan kuljettiin siis 69,5mpk, kun plotterin jälkipiirto osoittaa todelliseksi matkaksi 64,89 mpk. Lähtien siitä, että potkuriloki ei sinänsä valehtele, on tästä pääteltävissä, että matkalla olisi ollut enemmän vastavirtaa kuin myötävirtaa…)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: