Kuvagalleria 2014 nyt nettilokissa!

24.07.2014 Bagenkop   Lopultakin löytyi satama, jossa on jollakin lailla tarpeeksi nopea nettiyhteys matkakuvien lataamiseen, vaikka kovin hidasta puuhaa se joka tapauksessa on. Olemme nyt Bagenkopissa paluumatkalla ja odotamme täällä lauantaihin 26.7. asti suotuisia tuulia ylitykselle Ruotsiin. Siloin itätuulten pitäisi kääntyä länteen päin.   Kuvagalleriassa on nyt kuvia matkaltamme alkaen Byxelkrogista Öölannin pohjoiskärjessä, aina Sjellandin saaren pohjoisreunan Hundestedin satamaan. Lisää kuvia tulee lähiaikoina, laitamme sitten tänne taas ilmoituksen uusista kuvista.   Kapu ja Försti

Advertisement

Marina Minde 18.07.2014

Aamulla herättiin helteiseen säähän. Tuuli näytti vain matkantekoa ajatellen tulevan väärästä suunnasta, siis koneajoa tiedossa. Lähdettiin matkaan ja ajettiin koneella Aeron saaren pohjoissivua ihaillen vielä kaunista saarta. Kun käännyttiin majakkakärjen ohi, tuuli ei enää ollutkaan suoraan edestä. Päätettiin kokeilla purjehtimista, ja kuinka ollakaan tiukalla kryssillä näytettiin pääsevän Flensburgin vuonon suulle. Nopeuttakin saatiin täysillä purjeilla liki 5 solmua heikohkossa tuulessa.

 

Matkan edistyessä tuulikulma muuttui suosiollisemmaksi, tuuli voimistui, kokka kohisi ja matka taittui. Flensburgin vuonon suulle päästessämme vajaat 20 mpk purjehdittuamme tuuli olikin jo  takaviistossa. Kapua alkoivat olosuhteet kihelmöittää: loistava tilaisuus genaakkerin käytölle. Näin tehtiinkin ja kerrankin genaakkeri saatiin ylös ilman sen kummempia ongelmia. Vauhtia tuli solmun verran lisää. Nautittiin.

 

Tarkoituksemme oli mennä seuraavaksi yöksi Horuphavnin satamaan, jonne olisi pitänyt ajaa 5-6 mpk pohjoiseen reitiltämme. Kun olosuhteet olivat näin hyvät totesimme, että mikä ettei, jatketaanpa suoraan seuraavaan etappisatamaan, Marina Mindeen, josta olisi enää 7 mpk purjehdus matkamme kääntöpisteeseen, Flensburgiin.

 

Marina Mindessä saatiin 30 mpk purjehduksen jälkeen hieno kylkikiinnityspaikka laituriin aivan sataman ulkoreunassa uimarannan vieressä. Tästä rohkaistuneena (siis että vesi olisi tarpeeksi puhdasta uimiseen, sisällä satamissa ei uinti sattuneesta syystä houkuttele) laitettiin uimaportaat veneen sivulle ja koko miehistö pärskähti uimaan. Laiturilla saatiin vielä makeavesihuuhtelu suoraan vesiletkusta. Ei hullumpaa.

 

Maksettiin satamamaksut ja lähdettiin rannan ravintolaan päivälliselle. Ravintola oli vasta avattu, vähän sisäänajovaiheessa vielä. Kello läheni seitsemää, tanskalaisten päivällisaikaa ja kaikki muutkin veneilijät olivat päättäneet ravintolapäivällisestä. Onnistuimme kuitenkin saamaan pöydän heti saavuttuamme, mutta sitten ei juuri muuta tapahtunutkaan liki puoleentoista tuntiin, paitsi että tarjoilija toi ruokajuomat lämpenemään. Yhdestä ja toisesta pöydästä alkoi suuntautua kiukkuisia mulkaisuja ja kysymyksiä noloina pöytien välissä hiippaileville etnisille tarjoilijoille, jotka ylittivät kaikki ennätykset putkinäön soveltamisen suhteen hankalassa tilanteessa. Meillähän ei varsinaisesti ollut minnekään kiire, joten oli mielenkiintoista tehdä sosiologista tutkimusta tilanteesta. Jossakin pöydässä alkoi jo ruokailuvälineiden kiukkuinen paiskonta. Hiukan alkoi kieltämättä säälittää tarjoilijoiden puolesta, jotka ilmeisesti tekivät kuitenkin parhaansa, varsinainen ongelma piili keittiössä. No, puolentoista tunnin kuluttua suma alkoi aueta ja paikalle jääneet asiakkaat, me mukaan lukien saada annoksiaan. Ruoka oli ihan kelvollista, good, not great.

 

Laskun menin varmuuden vuoksi maksamaan tiskille, tarjoilijan saaminen paikalle sitä varten olisi varmaan kestänyt taas tunnin. Kun kävimme tilauksemme läpi, laskuttava tarjoilija ilmoitti jalomielisesti, että Förstin tilaama vesi – joka oli ilmeisesti jääpaloilla terästettyä lämmintä kraanavettä – ”is on the house”, kun tuo ruoka vähän viipyi. En tiennyt itkeäkö vai nauraa.

 

Tulipa tätä kirjoittaessani mieleen eräs tanskalainen ravintolassa asiointiin liittyvä erikoisuus.

Kun maksaa luottokortilla, tarjoilija iskee maksupäätteeseen loppusumman ja ojentaa päätteen asiakkaalle. Päätteen näytössä on summa ja kysymys: annatko juomarahaa ja vastausvaihtoehdot JA  och NEJ. Olepa siinä sitten tarjoilijan silmien alla julkitöykeä kitsas ja valitse NEJ! Pirullisen toimiva keksintö, ei voi muuta sanoa, kertoo nimim. ”Tippeihin sortunut heikkomieli”

Söby 17.07.2014

Lähdettiin Svendborgista länteen johtavaa salmea pitkin. Vastavirtaa oli, mutta ei paria solmua enempää. Alitimme Sundin ylittävän 30 metrin korkeudella kulkevan sillan. Hetken matkaa jatkettuamme vastaan tuli aivan mieletön meduusavyöhyke. Vapaata vettä ei seuraavalla puolen mailin pätkällä juuri näkynyt. Hiukan huolestutti, jos moottorin jäähdytysjärjestelmään pääsisi taas meduusa – näinhän meille tapahtui Skagenin satamassa pari vuotta sitten. Silloin edettiin tosin tyhjäkäyntinopeudella, nyt kuutta solmua. Ei kuitenkaan tullut ongelmia.

 

Olimme tutkineet kartasta eri reittivaihtoehtoja. Lyhyin reitti kohti Söbyä oli matalaan alueeseen ruopattu viivasuora viitisen mailia pitkä väylä, jossa syvyyttä oli nelisen metriä. Heti väylän sivussa sitä oli sitten vain metrin verran. Hiukan mietimme uskaltaisimmeko ko. reitille, mutta kun näimme takaamme tulleen suuren yhteysaluksen kääntyvän reitille, se ratkaisi asian.

 

Aurinko paistoi täydeltä terältä ja meri oli lähes tyyni. Konevoimalla siis edettiin. Maisemat alkoivat olla tosi hienot. Eivät tanskalaiset purjehdusnaapurit turhaan olleet mainostaneet tätä kulmaa Tanskan hienoimpana purjehdusalueena. Erityisesti Aeron parikymmentä mailia pitkä saari näytti valtavan hienolta. Laajoja keltaisia peltoaukeita, joiden keskellä mäellä hyvin hoidettuja kartanoita. Välillä pitkiä loivia hiekkarantoja, välillä jyrkkiä rantatöyräitä, joissa meri oli kuluttanut puolet rannassa sijaitsevasta mäennyppylästä pois. Veneitä oli tosi paljon liikkeellä. Jossakin vaiheessa olimme pohtineet, ohittaisimmeko suunnitelmaan kuuluvan yöpymissatama Söbyn tällä saarella ja jatkaisimme parikymmentä mailia eteenpäin Horuphavin satamaan, joka oli jo Jyllannin puolella Als-niemen rannalla. Nyt nähtyämme miten hieno paikka Aero oli, päätimme jäädä Söbyyn, mikä osoittautui aivan oikeaksi päätökseksi.

 

Satama oli entinen kalastussatama, jossa oli myös isompien alusten korjaustelakka. Saatiin hyvä kylkikiinnityspaikka aallonmurtajan takaa, kun kerrankin saavuttiin satamaan jo ennen puoltapäivää.

 

Satamaravintola-lounaan jälkeen kaivettiin polkupyörät esille ja lähdettiin pyöräretkelle saaren kärjessä, noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle majakalle. Saari oli aikalailla Jurmon muotoinen, mutta paria kertaluokkaa suurempi. Tie saaren kärkeen kulki pitkin keskiharjannetta, josta avautuivat huikaisevat näkymät lähes kaikkiin ilmansuuntiin. Yllättävintä meikäläisille oli, että Tanskalla siis on todellakin kunnon saaristo näillä seuduilla. Sitä on kotoa käsin kuvitellut, että Tanskan muodostaa Jyllanti ja kaksi saarta, Sjellanti ja Fyn. Todellisuus on ihan muuta. Ei näitä saaria nyt tietenkään ihan samalla runsaudella ole kuin esimerkiksi Turun saaristossa, mutta monia kuitenkin. Hyviä vierassatamia on aina 10-20 mpk välein. Vesissäkin riittää syvyyttä sen verran, ettei koko ajan tarvitse olla kaikuluotainta vahtimassa ja tilaa on saarten välillä niin, että samalla halssilla voi purjehtia monia maileja.

 

Tsekattiin pyöraretkemme varrelle sattunut vanha mylly ja jatkettiin kohti saaren kärkeä. Oli viljankorjuuaika ja pellolla ajeli leikkuupuimuri, mielestämme vanhanaikaisempaa, ehkä 60-luvun mallia, joka välillä tyhjensi saaliinsa pellon reunaan parkkeerattuun siirtolavaan. Tuoksu toi mieleen lapsuuden kesät. Yhdellä pellolla seistä jökötti oikean kokoinen  kultainen lehmä, joka oli pellon laidassa sijaitsevan taiteilijatalon asukkaan luomus.

 

Taloja oli tien varressa harvakseen, yleensä oikein kauniita ja hyvin hoidettuja. Yhtäkkiä tultiin lähes umpeenkasvaneen tontin luo, jonka tuskin havaittavassa portissa oli kyltti Til Salg. Oli ollut luultavasti viimeiset kymmenen vuotta, sillä luonto oli vallannut sekä pihamaan että aikanaan varmasti ihan hienon kaksikerroksisen tiilitalon. Erinomainen paikka lasten kummitusleikkeihin.

 

Tulimme saaren kärkeen, jossa sijaitsi paitsi majakka, myös golf-kenttä ja luonnontilainen uimaranta. Tutustuttiin majakkaan ulkopuolelta ja siirryttiin rantaan. (Golfkenttä jätettiin väliin, ”Wooden Boat Owners Don’t play Golf”, lukee t-paidassani.) Ranta oli oikein hieno, ei hiekkaranta vaan pikkuista pyöreää kiveä ja todella kirkasta vettä. Kun uimapukuja ei tullut mukaan, tyydyttiin vain varpaiden kastelemiseen.

 

Paluumatka kulki samaa reittiä. Todettiin jälleen kerran, että ilman polkupyöriä olisi tämäkin, aivan kauneimpien koskaan näkemiemme saarien joukkoon kuuluva saari jäänyt sataman ulkopuolelta tutustumatta.

 

Illemmalla satamakapteeni, joka tällä kertaa oli habitukseltaan todellakin kapteenin oloinen, tuli keräämään satamamaksun. Havaittuaan, että olemme Suomesta hän kertoi hoitavansa satamakapteenin tehtävää tässä satamassa nyt kahdeksatta vuotta ja me olemme neljäs suomalaisvene, joka on hänen aikanaan käynyt satamassa. Ei siis aivan hirveää tunkua Suomesta näille vesille. Kannattaisi kylläkin.

Svendborg 16.07.2014

Taas kevyen tuulen päivä, mutta suosiollisesta suunnasta. Kaikki purjeet ylhäällä matkaan siis. Aurinko paistoi. Jonkin aikaa edettyämme havaittiin vastarannalla, liki kymmenen mailia edessäpäin valtava savupatsas kohoamassa kohti taivaita. Mistään venepalosta ei varmaankaan ollut kyse, savu oli kauniin vaaleaa ja venepaloista tulee paksua mustaa savua. Sitten selvisi. Maanviljelijän siellä kulottaa peltoaan.

 

Aika pitkään päästiin liki viiden solmun vauhtia, mutta yhtäkkiä tuuli loppui kokonaan, ja kääntyi 180 astetta. Sitten päästiinkin taas hienosti toisella halssilla pitkän matkaa, kunnes käännyttiin kohti Svendborgin satamaan johtavan kapeikon suuta ja käynnistettiin kone. Svendborgin satama sijaitsee Svendborg Sundin varrella, siis pitkässä kapeassa salmessa, jossa saattaa olla kovakin virtaus. Väylämerkeistä näimme, että onnistuimme tulemaan myötävirtauksen aikana, ne olivat kaikki kallellaan menosuuntaamme.

 

Svendborg Sundia mainostetaan satamaoppaassa Tanskan Rivierana. Meistä se lähinnä muistutti Ruotsin rikkaiden asuttamaa Dalarötä, hulppeita taloja rinteissä toistensa päällä. Svendborgin satamassa on tunnettu vanhojen puualusten korjaustelakka, joten oletus oli, että täällä olisi paljon mielenkiintoista nähtävää. Etsiskelimme rantautumispaikkaa ja lopuksi kiinnityimme ison tanskalaisen itse tehdyn purjeveneen kylkeen. Miehistönä kaksi mukavaa tanskalaisperhettä. Satama-altaassa oli taas meduusoja kasapäin.

 

Syötyämme lähdettiin tutustumaan satamaan ja kaupunkiin.  Kyllähän satamassa hienoja vanhoja purjealuksia olikin, mutta telakka-alue tähän aikaan jo suljettu, joten ei siitä sen enempää..

 

Muutamaan aiempaan tanskalais-satamakaupunkiin verrattuna Svendborg teki hiukan sekavan vaikutuksen. Kauniiden vanhojen talojen väliin oli rakennettu moderneja luomuksia kuin Enson pääkonttoreita Katajanokalle ilman minkäänlaista koordinaatiota esimerkiksi talojen korkeuden suhteen.

 

Satamassa kiinnittymispaikkamme vieressä oli jonkinlainen salakapakalta vaikuttava rakennus, jonka liepeiltä kuului mahtava örinäpitoinen puheremakka. Tanskalaisethan ovat kovia puhumaan ja suureen ääneen sitä paitsi.

 

Illalla selvittelimme naapuriveneen kanssa lähtöaikatauluja. Veneen kapteeni katsoi kännykästään vuorovesitilanteen (täällä on siis todellakin säännöllisiä, kuuden tunnin välein vaihtuvia vuorovesiä) ja ilmoitti, että jos lähdemme aamulla länteen, saamme virtauksen vastaamme. Päätimme silti yrittää.

 

 

Nyborg 15.7.2014

 

Lähtö Kertemindestä kahden laiturin kapeasta välistä oli enempi hankala suoritus tuulen painaessa venettä. Pitempiaikainen kokemus veneemme käsittelystä ahtaissa paikoissa kantoi hedelmää –saimme viereisestä veneestä aplodit läksiäisiksi. Kyseessä oli sama herrasmies joka pari päivää aikaisemmin rantautuessaan onnistui soheltamaan veneensä metallisen lipputangon Tanskan-lippuineen sataman pohjaan liki viiden metrin syvyyteen. Tarjosin avuksi Vestervikingin kätköistä löytynyttä turskapilkkiä ja sillähän lippu ja salko nousivat jo kolmannella yrityksellä syvyyksistä. Turskapilkkijä sai palkkioiksi tölkillisen jääkylmää Tuborg-juomaa veneen jääkaapista.

 

Saimme mukavan 6-8 m/s tuulen takaviistosta matkallemme ja tästähän Vesterviking tykkäsi. Purjeina rullagenoa ja mesaani päästiin heti päälle kuuden solmun vauhtiin ja 20 ja 30 asteen välillä vaihteleviin kallistuskulmiin. Jossakin vaiheessa tuuli yltyi ja jouduttiin ottamaan hieman rullaa sisään, mikä paransi veneen balanssia. Olemmekin eri yhteyksissä havainneet, että joskus 80-luvulla veneeseen lisätty rullagenoa uuden keulapulpetin päässä on täysin avattuna veneeseen hieman liian iso purje. Tarkoittaa, että se siirtää purjepinta-alan painopistettä liiaksi eteen ja tekee veneestä taipuvaisen pyrkimään leen suuntaan (tälle on varmaan joku nimityskin, vastakohta on ”luovikärkäs” eli vene joka pyrkii tuulen puolelle eli luuvartin suuntaan). Kun rullagenoan kokoa hiukan pienentää rullaamalla sitä pari kierrosta sisään, paranee balanssi merkittävästi ja yllätys, yllätys, tuuleen nousukyky myös, minkä olemme tänä kesänä oppineet. (Paljonkohan olisivat sijoitukset Viaporin Tuopissa parantuneet, jo olisimme tienneet tämän jo vuosia sitten.)

 

Pujahdettiin Ison-Beltin sillan ali sen 18 metriä korkeasta osasta tekosaaren länsipuolella. Tekosaaren itäpuolellahan silta kohoaa 66 metrin korkeuteen – mikä aikanaan ei sekään riittänyt Raunma-Repolan Porin telakan öljynporauslautoille ja niin tämä kannattava bisnes Suomesta loppui tanskalaisten päätettyä sulkea Ison-Beltin salmet tällä sillalla.

 

Näissä mietteissä laskimme purjeet ja ajoimme koneella viimeiset viitisen mailia Nyborgin satamaan. Sisälle huvivenesatamaan ajaessamme – se oli aivan kaupungin keskustassa – ohitimme valtavat hylätyt satama-alueet ja laiturit. Ne olivat muisto ajalta ennen siltaa, jolloin liikenteen Sjellandin ja Fynin saarten välillä hoitivat autolautat.

 

Perillä huvivenesatamassa saatiin hyvä kylkikiinnityspaikka aivan satamakonttorin läheltä.

Syötiin myöhäinen lounas ja lähdettiin pyöräillen tutustumaan kaupunkiin. Nyborg on kummallinen sekoitus vanhaa ja uutta. Kaupunkihan on kuin Suomen Turku – ollut aikanaan maan pääkaupunki, mistä ajasta täälläkin on muistona hieno vanha linna 1000-luvulta vallihautajärjestelmineen. Tuossa linnassa valtiopäivät (tai niiden senaikainen vastine)  kokoontuivat siis jo 1000-luvulla, siis pitkälti toistasataa vuotta ennen kuin Suomessa eräs Lalli-niminen talonpoika suunnitteli hirmutöitä Köyliön tienoilla.

 

Keskustassa on sekaisin vanhoja ja uusia rakennuksia, eli mikään Porvoon tyyppinen tyylipuhdas kokonaisuus tämä ei ole. Aiemmin vilkkaalta satamatoiminnalta vapautuneet alueet on otettu asuinkäyttöön, uudet kerrostalot ovat huippumoderneja lasiseinäisiä luomuksia, joissa keskeistä näyttää olevan mahdollisimman iso lasitettu terassi.

 

Ihmettelimme kun jostakin syystä kaupungissa oli hiljaista ja tyhjää, tuskin ollenkaan ihmisiä liikkeellä, vaikka olimme lomakauden keskellä. Ehkäpä tanskalaisetkin sitten pakenevat kesäksi kaupungeistaan.

 

Pyöräilyreittimme varrelle sattui myös Nyborgin meritaistelun muistomerkki. Tuolloin – olisiko ollut 1800-luvun alkuvuosina – englantilaiset tuhosivat tuossa taistelussa Tanskan mahtavan laivaston. Veneelle palatessamme ohitimme myös vehreän siirtolapuutarha-alueen, aivan samanlaisen kuin mitä Helsingissäkin näkee.

 

 

 

Kerteminde 10.-14. 07. 2014

 

Edessä oli pitempi, liki 30 mailin purjehdus Kerteminde-nimiseen satamaan. Ajeltiin ensin varovasti tiukkaa väylää pitkin ulos Langörin laguunista ja sitten käännyttiin kohti itää, josta runsaat kolme mailia ajettuamme pääsisimme kääntymään etelään Ison Beltin väylälle Vejron saareen kohdalta. Saaren ohitusväylä oli aika kapea ja sen molemmilla puolilla oli matalat hiekkasärkät. Kun lähestyimme kääntöpaikkaa tuli etelän suunnasta suunnilleen meikäläisten veneen kokoinen purjevene käsittämättömän kovaa vauhtia, vaikka tuulta ei ollut kuin viitisen metriä sekunnissa. Nostimme purjeet, käänsimme kapeikkoon ja huomasimme mistä oli kysymys. Loki näytti kuutta solmua, plotteri kolmea ja puolta solmua. Se oli siis kahden ja puolen solmun vastavirta, joka antoi etelän suunnasta tuleville siivet.

Meidän kannaltamme taas, kun lisäksi tuuli ja virta olivat vastakkaisista suunnista, ne nostivat matalassa vedessä kiehuvan, epämääräisen aallokon, joskaan aallot ei sentään mitään jättiläisiä olleet. Yritimme edetä myötätuulessa purjein, mutta totesimme että alle neljän solmun vauhdilla olisimme vasta pimeän aikaan perillä, mikä ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Siispä ryhdyimme moottoripurjehtijoiksi.

Koneen 1700 kierrosta nostivatkin sitten vauhdin viiteen ja puoleen solmuun ja näin etenimme pikkuhiljaa kohti Kertemindeä pysytellen vilkkaasti liikennöidyn laivaväylän länsipuolella. Koko matkan aikana näimme vain muutaman hassun tanskalaispurjehtijan.

Kerteminden väylä kulki Korsön saaren ja Fyn rannan välistä ja tässäkin molemmilta puolilta ulottuivat särkät lähelle aukkoa, josta piti puikahtaa. Plotterissa oli merkitty kohtaan puna-vihreä portti, mutta vain vihreä poiju oli näkyvissä. Punaisen sijasta näkyviin ilmaantui keltainen poiju, jonka merkityksestä emme saaneet selvää, ennen kuin olimme aivan lähellä. Keltaisessa poijussa oli keltaiset ylä- ja alapäät. Se olikin siis länsiviitta, joka oli plotterin punaisen reunamerkin paikalla. Vähän myöhemmin kun olisimme huomanneet tuon muutoksen, niin olisimme ajaneet poijun väärältä puolelta turhan läheltä särkän reunaa. Mistä näitä vaaratilanteita oikein tulee??

No, perille päästiin kuitenkin turvallisesti ihan säälliseen satamaan. Käydessäni maksamassa maksut satamakonttorissa aloin ihmetellä vanhojen puuveneiden suurta määrää. Syykin sitten selvisi: satamassa oli torstaista (jolloin tulimme satamaan) sunnuntai-iltaan Tanskan vanhojen huviveneiden yhdistyksen kesätapaaminen regattoineen ja iltajuhlineen. Mukana oli varmaankin liki 50 toinen toistaan hienompaa venettä, vanhimmat 1800-luvun lopulta, monet 1930-1950 luvuilta. Olipas onnenpotku meikäläiselle puuveneilijälle. Myöhemmin illalla sovittiin, että jos Kertemindestä löytyisi hyvät kulkuyhteydet Kööpenhaminan lentokentälle Försti ja Gastimme Ile lähtisivätkin sunnuntaina täältä kohti Suomea eikä meidän sitä varten tarvitsisi jatkaa suunnittelemaamme seuraavaan satamaan Nyborgiin.

Perjantaiaamuna Försti kävi sitten kaupungin infopisteessä selvittämässä kulkuyhteyksiä ja palasi valmiiksi printattujen bussi- ja junalippujen kanssa. Sitten ryhdyttiin tutustumaan urakalla laitureilla esiintyviin puuveneisiin – tosin ulkopuolelta katsellen vain. Meikäläistä kiinnosti erityisesti Englannissa 1960-luvulla rakennettu 12,45 m ketsi, jossa oli paljon samoja piirteitä kuin meidän Vestervikingissämme. Tosin doghouse-järjestely oli varsin erikoinen. Kun meillä doghouse on kokonaan suljettu ja siinä hoidetaan navigointi- ja pentrypuuhat, tämän veneen doghouse oli veneen pituussuunnassa puoliväliin asti takaa avoin ja tuossa tilassa oli istuimet veneen kylkien suuntaisesti ja myös poikittain. Tarjoaahan tämä järjestely kovalla kelillä hyvän suojan kansihommia hoiteleville gasteille, jonkin verran suojaa myös pärskeiltä avotilan ruorimiehelle sprayhoodin tapaan. Keskellä doghousea on sitten väliseinä, tai laipio, jonka oikean reunan ovesta on pääsy sisään doghousen etuosaan. Mutta tässäkään osassa ei ole muita toimintoja kuin sisätila-ruori ja ruorimiehen tai -naisen istuin. Kovalla kelillä venettä voi siis ajaa myös suojaisista sisätiloista, sillä doghousen etuseinässä on 15 cm korkea koko doghousen levyinen pleksi-ikkuna. Aika erikoinen järjestely, sillä asumiseen kaikkine tarpeineen oli jätetty vain puolet veneen potentiaalisesta sisätilasta pituussuunnassa. Olisin mielelläni kurkannut venettä hieman tarkemmin, mutta veneen turpea saksalaiskapteeni suhtautui kyselyihini aika lyhytsanaisesti.

Puuvenelaiturilla kävellessämme sain sitten ajatuksen kertoa yhdistyksen jäsenille sopivassa tilaisuudessa Suomen klassikkoveneiden kuulumisia. Marssin järjestäjien pakeille, esitin asian ja hetken mietittyään he esittivät kutsun tulla puhumaan heidän iltajuhlaansa lauantaina.

Muuten päivään kuului kaikenlaisia normaaleja satamatoimintoja, joita en nyt ryhdy tässä erikseen erittelemään.

Iltaa kohti havaitsimme taas erään hauskan tanskalaiseen satamakulttuuriin kuuluvan piirteen. Satamissa on yleensä rakennettu grillauspaikkoja ja niiden ympäristöön paljon pöytiä. Kun kello lähestyy seitsemää illalla, ilmestyy näille paikoille perhekuntia veneistä ja varmaan kaupungiltakin, eväskoreineen, viinipulloineen ja grilleineen. Eli tullaan syömään yhdessä ja viettämään iltaa venesatamaan. Pöydille levitetään pöytäliinat, kattaukseen kuuluu tietenkin aidot lasit ja lautaset – ei mitään kertakäyttötavaraa. Grilliin pannaan hiillos valmistumaan, viinipullot avataan ja pian alkaa kuulua tuikitanskalaiseen tapaan iloinen puheenpulina ja naurunkäkätys. Tämä on nimenomaan perjantai-illan ilmiö, lauantaina grillauspaikat ja pöydät ovat yleensä tyhjät.

Kaiken kaikkiaan, venesatama näyttää olevan tanskalaisille paljon enemmän sosiaalisen yhdessäolon paikka kuin mikä on tilanne suomalaisissa venesatamissa. Hyvin tavallista näyttää myös olevan, että perheet – tai ainakin vanhemmat – tulevat viettämään viikonloppua veneisiin satamassa – ei siis lähdetä ollenkaan merelle liikenteeseen. Tuosta voi tietenkin olla monta mieltä…

Lauantaina sitten pääasiassa valmisteltiin Förstin ja Ilen Suomen-matkaa ja tietenkin käytiin rannan ravintolassa syömässä Ilen matkaosuuden päättymisen kunniaksi buffet-illallinen. Ravintolan terassilla oli suurehko grilli, jossa kokki valmisti erilaisia kala- ja liha grilliherkkuja ja josta sai 185 kruunun – eli hiukan yli parinkymmenen euron hintaan per nenä syödä itsensä kylläiseksi. Ja kyllä syötiinkin.

Illallisen jälkeen, varttia vaille yhdeksän sonnustauduin sitten Danske Forening for AEldere Lystfartöjer illallistilaisuuteen. Olimme sopineet järjestäjien kanssa, että he esittelisivät meikäläisen ja kertoisivat, että kyseessä on ylimääräinen ex-tempore numero. Olin valmistanut lyhyen, alle kymmenminuuttisen esityksen Suomen lähes uunituoreesta klassikkorekisteristä, uusista mahdollisuuksista saada museoviraston tukea klassisten veneiden restaurointiin ja
ja klassikkoveneyhteisön tilanteesta yleensä Suomessa. Esitys otettiin innostuneesti vastaan, sain tarkentavia kysymyksiä, aplodit ja kutsun hetkeksi lasilliselle viiniä ja jatkokeskusteluihin juhlan pääpöytään. Siellä kuulin kuinka Tanskan klassikkoveneharrastajat ovat organisoituneet alan maanlaajuiseksi yhdistykseksi, jonka alla sitten paikalliset yhdistykset toimivat. Toiminnan mittakaava on kylläkin vähän eri luokkaa kuin Suomessa. Kun meillä on klassikkorekisterissä tällä hetkellä kai vähän toistasataa venettä, niitä on Tanskassa rekisterissä liki 2000. Kriteerinä rekisteriin pääsemiselle täällä on, että veneen täytyy olla ennen vuotta 1966 valmistunut.

Muistoksi tapaamisesta sain yhdistyksen lakin, vuosikirjan, rekisteriluettelon sekä viirin, joka tätä nykyä siis koristaa Vestervikingin isonmaston paapuurin puolta venekerhomme viirin ja klassikkorekisterin K-viirin kanssa.

Sunnuntai-aamuna Försti ja Ile sitten lähtivät kohti Suomea ja meikäläinen jäi yksin erilaisiin veneen ja moottorin huoltohommiin öljynvaihdosta alkaen, puolentoista päivän ajaksi. Niin, ja olihan ohjelmassa myös jalkapallon MM-kirojen loppuottelun seuraaminen rannan tykönä olevassa ravintolassa. Tunnelma ei ollut hullumpi, vaikka vaikutti siltä, että Argentiinalla oli paikalla ainoastaan yksi kannattaja, sekin Suomesta.

Maanataina Försti sitten palasi veneelle ongelmitta sujuneen Suomen pikavisiitin jälkeen. Iltateellä sitten otettiin esille tuhannen taalan kysymys: miten suunnittelemme Tanskan-kierroksemme tästä eteenpäin? Alkuperäinen suunnitelmahan oli kiertää Tanska vastapäivään Limfjordin kanavan kautta Pohjanmerelle ja Saksan Helgolandiin ja palata sitten kotimatkalle Kielin kanavan kautta.
Jo jokin aika sitten oli alkanut vaikuttaa siltä, että aikataulu menisi liian kireäksi, jos tuon suunnitelman haluaisimme toteuttaa. Elokuun puolen välin tienoilla pitäisi olla takaisin Helsingissä ja kahden viikon pysähdys Kööpenhaminassa oli sittenkin vienyt turhan monta matkapäivää ja huonon kelin varapäivää. Lisäksi olimme kuulleet aiemmin tapaamiltamme englantilaispurjehtijoilta, jotka olivat tuon Limfjordin vuonon purjehtineet, että se oli ”boring”, mikä ei nyt ainakaan innostustamme lisännyt.

Toinen vaihtoehto, jota olin Förstin Suomen-matkan aikana alustavasti tutkinut, oli purjehtia sopivan lyhyitä päivämatkoja Fynin saaren eteläpuoleisilla vesillä, joita tapaamamme tanskalaiset olivat mainostaneet Tanskan parhaimpina purjehdusvesinä ja tutustua mielenkiintoisiin nähtävyyksiin satamissa, silloin kun niitä eteen sattuu. Tämän vaihtoehdon käännöspiste olisi ikivanha saksalainen Flensburgin kaupunki samannimisen vuonon pohjukassa Saksan ja Tanskan välisen rajan tuntumassa.

Kolmas vaihtoehto, jos ehdottomasti haluaisimme pitää kiinni Helgolandissa käymisestä, olisi suunnata täältä suoraan Kieliin, mennä kanava läpi Cuxhaveniin ja pistäytyä sieltä Helgolandissa. Tähän saattaisi aikataulumme nippa nappa riittää, tarvittavine varapäivineen.

Suoritimme demokraattisen suljetun lippuäänestyksen vaihtoehtojen välillä. Kuinka ollakaan, molemmilla oli ykkösvaihtoehtona Flensburgissa käynti ja Helgolandin-keikan jättäminen väliin. Asia oli sillä selvä. Lievitimme suunnitelman muuttumisesta aiheutuvaa haikeutta todeten, että Pohjanmerellä ja Kielin kanavassahan olemme jo purjehtineet ja että valtaosalle Helgolandiin purjehtijoista suurin motivaattori ovat saaren tax-free juomat ja muut tuotteet. Meillä proviantti kun ei ainakaan tällä hetkellä tunne tämänkaltaista täydennystarvetta.

 

Langör 9.7.2014

Sääennusteita luettuamme olimme päättäneet jäädä Sjellands Oddeen torstaihin asti, jolloin kovimmat tuulet olisivat laantuneet.  Olimme tutustuneet kylkeemme kiinnittyneeseen tanskalaismieheen, joka oli lomalla tyttäreesä ja poikansa kanssa. Miehestä näkyi tosin valtaosan ajasta ainoastaan peräpää hänen möyriessään avotilasta pilssissä korjaamassa veden pääsystä polttoaineeseen aiheutunutta ongelmaa. Sen ajan kun se toinenkin pää oli näkyvissä, se pulppusi puhetta. Tiedättehän tyypin joka aikaa kysyttäessä aloittaa esitelmän ajanlaskun keksimisestä…

 

Saimme häneltä joka tapauksessa muutamia hyviä vihjeitä jatkomatkaamme ajatellen. Muun muassa, että Sjellands Revissä on merkitty poikkiväylä, joka on ihan turvallinen (vaikka Brian Navin kirjassaan väittää sitä vaaralliseksi.) Sen kautta oikaisemalla säästää 10 mpk matkan kun ei tarvitse kiertää Revin kärjessä olevaa majakkaa.

 

Hiukan yli puolenpäivän tarkastimme tuulitilannetta ja huomasimme tuulen jo laantuneen 10m/s pintaan ja puhaltavan menosuuntaamme nähden hyvästä suunnasta. Pyörsimme aiemmat päätöksemme ja päätimme lähteä jo tänään eteenpäin. Saimmekin hyvän laitamyötäisen aina tuolle poikkiväylälle asti. Käänsimme kurssia ja huomasimme, ettei edes jiippaamiseen ollut tarvetta. Vettä oli alla viitisen metriä. Lähestyttiin poikkiväylän eteläpäätä, jossa vihreä poiju oli merkkinä särkän reunassa. Keula osoitti  turvallisesti poijusta vasemmalle, mutta plotteri näytti, että poiju jäisi paapuuriin, kun se piti jäädä styyrpuuriin. Muistelimme  vanhaa viisautta ” Jos maasto ja kartta eivät täsmää, usko maastoa”, ja pidimme kurssimme. Poijua lähestyttäessä huomasimme, että se oli itse asiassa tulossa kovaa vauhtia vastaan vaikka tarkoitus oli päästä ohi. Sitten välähti: tässähän on tietenkin voimakas virta, joka vie meitä kohti poijua. Purjehtijaylpeyden niellen käynnistimme moottorin ja sen avulla vältyimme ajautumasta poijun oikealla puolella vaanivalle hiekkasärkälle. Olisihan tuo pitänyt muistaa, että Kattegatissa voi olla koviakin virtauksia.

 

Poikkiväylästä päästyämme jatkoimme edelleen lounaaseen, kohti naapurimme neuvomaa Langörin pikkusatamaa Samsön saarella. Alun perin suunnitelma oli ollut mennä samaisen saaren Ballen- nimisen kylän satamaan, mutta naapuri kertoi sen olevan yleensä tupaten täynnä ja suositteli Langöriä, jossa olisi paitsi kiva kyläsatama, myös myös hieno luonnonsatama särkkien keskellä, mailin päässä kyläsatamasta. Tuuli oli tässä vaiheessa jo laantunut, ja kun Langöriin oli vielä parikymmentä mailia, päätettiin matkaa jatkaa koneajolla, jotta oltaisiin valoisana aikana perillä. Sisäänajo Langöriin oli nimittäin tarkkaavaisuutta vaativa.

 

Sisäänajo onnistui hyvin ja kiepsahdimme hiekkasärkän kärjen ohi yhteen parhaimmista luonnonsatamista, missä olemme olleet.  Kyseessä oli ympyränmuotoisen hiekkasärkän muodostama laguuni, jossa olikin jo kuusi muuta venettä ankkurissa. Löysimme sopivan ankkuripaikan veneiden välistä ja saimme ankkurin pitämään 3-4 metrin syvyydessä ensi yrittämällä. Paikka on Tanskan satamaoppaan mukaan myös jonkinlainen lintuparatiisi. Varmaan niin, mutta tähän paratiisiin oli kyllä madellut joukko käärmeitä merimetsojen muodossa. Kun kiikarilla tarkemmin katselimme, näkyivät riuttojen korkeimmat kohdat olevan näiden inhojen lintujen valtaamat. Onneksi tuuli oli sen suuntainen ettei guanon löyhkä sentään osunut veneellemme.

 

Försti vaati välittömäsdti uimaportaat paikalleen ja heittipä kapukin talviturkin ensi kertaa Tanskan vesillä. Försti oli ehtinyt jo kokeilla meriveden lämpöä Sjellands Odden uimalaiturilta käsin, jopa jaloinkin.

 

Myöhemmin nautimme hyvän illallisen avotilassa auringonlaskua katsellen. Olipa kiva yöpyä välillä luonnonsatamassa kun kaiken lisäksi tiesi, että vaikka tuuli yöllä kääntyisi mihin suuntaan tahansa, tässä satamassa siitä ei tulisi ongelmaa. Laitoin joka tapauksessa sekä kaikuluotaimeen että plotteriiin ankkurihälytyksen yöksi.

Sjellands Odde 6-9.7.2014

Aamutoimiin kuului sitten Tally-cardiin ladatun 40 kruunun deposition ja käyttämättä jääneen toisen mokoman periminen liki puolen kilometrin päässä olevasta satamakonttorin automaatista. Itse kortin sai kyllä lunastaa melkein venepaikan vieressä olevasta huoltorakennuksesta. Näin meitä veneilijöitä täällä juoksutetaan. (Taas löytyi pyörälle käyttöä.) Satamakonttoria etsiessäni astelin sisään rakennukseen, joka näytti satamakonttorilta, mutta ovensuussa vastaan tuleva harmaapäinen gubbe kertoi paikan olevan vanhojen merimiesten klubi ja ohjasi meikäläisen oikeaan suuntaan. Tuota olisi ollut mielenkiintoista vilkaista tarkemmin.

 

Odotuksissa oli koneajoa reilut 10 mpk Sjellands Oddeen, mutta päätettiin kuitenkin kokeilla purjehtimista, kun matka ei ollut tuon pidempi ja kun tuulta tuntui kuitenkin hieman olevan. Aluksi päästiin kaikki peruspurjeet ylhäällä liki neljän solmun vauhtiin, mutta sitten tuuli pikkuhiljaa laantui kokonaan. Päätettiin yrittää vanhaa kikkaa: juotiin tuulennostatuskahvit. Taidettiin myös lausua ääneen kikan vahvistukseksi maaginen sana: ”genaakkeri”. Ja eikös tuulenviri tuota pikaa alkanut nousta aiempaa vastakkaisesta suunnasta ja voimistui pikkuhiljaa ihan kohtalaiseksi purjehdustuuleksi. Ei muuta kuin jiippaamaan ja menoksi. Vauhti nousi pikkuhiljaa ihan peruspurjeillakin liki viiteen solmuun.

 

Tulin sattumalta katsoneeksi keulasta alaspäin veden pintaan jo olin saada slaagin. Pohjahan oli selvästi näkyvissä, emme kai ole eksyneet hiekkasärkkien keskelle. Tarkistukset plotterista ja kaikuluotaimesta poistivat kuitenkin huolen. Liikuimme juuri siinä missä pitääkin ja vettä kölin alla oli nelisen metriä. Itämeren sameampiin vesiin tottuneelle jonkinlainen yllätys tämä veden kirkkaus.

 

Sjellands Odden satama oli heti alun pitäen positiivinen yllätys. Pienehkö, mutta aktiivinen kalastussatama, jossa hyvin varustettu kalakauppa ja tori aivan kalastusalusten vieressä rannassa. Palvelu erittäin ystävällistä joka taholla. Yöpymisen hinta 10-15 metrin veneeltä 155 kruunua eli vajaat 22 euroa per yö, sisältäen sähkön ja veden. Päätimme heti alkuun, että tässä satamassa viihdymme ainakin kaksi yötä, kun pelivaraa Förstin ja Ilkan Suomeenpalaamisaikataulussa oli.

Siispä kiitolaukkaa kalakauppaan, josta löytyi veneen päivällisaterian aineksiksi savuankeriasta ja munakasta sekä graavilohta alkupaloiksi ja muhkeita provencelaisella mausteella maustettuja savulohen kimpaleita pääruoaksi.

 

Aterian jälkeen tutustuimme satamaan tarkemmin. Löytyi mm. tonnikalankalastusmuseo, joka päätettiin katsastaa heti huomenissa sekä sauna, jota sai satamakonttorista vuokrata. Lähempi tarkastelu tosin laansi saunomisintoa. Rantarakennus oli kyllä ihan siisti, mutta jälleen näitä skandisaunoja ilman peseytymismahdollisuutta. Ei siis ensimmäistäkään vesipistettä saati pesuhuonetta koko rakennuksessa. Jätimme mahdollisen saunassakäyntipäätöksen kypsymään huomiseen.

 

Hyvin varustettu supermarketti löytyi dyynin takaa vajaan puolen kilometrin päästä, joten proviantin täydennyskin onnistuisi. Aivan kalastusalusten ääreltä löytyi sitten uskomaton kalastajien taukotuvan ja olutkapakan yhdistelmä, jossa örisevät miehet paransivat maailmaa veitsellä leikattavan tupakankäryn keskellä. Kalustuksen tässä hallissa muodostivat selvästikin kaatopaikkakohtalolta pelastetut vanhat toimistotuolit ja -pöydät.  Pitäydyimme kuitenkin vain ovensuusta tapahtuvaan huomiointiin.

 

Kävimme vielä ennen veneelle paluuta viemässä Klementsin terveiset ravintoloitsija Simonille, jolta samalla varasimme pöydän huomisillan kulinaarista juhlahetkeä varten.

 

Maanantaiaamupäivällä lähdimme sitten aamiaiselta tonnikalankalastusmuseoon. Niin Förstille kuin meikäläisellekin oli yllätys, että viime vuosisadan alkupuoliskolla, aina 1960-luvulle asti tonnikala oli esiintynyt isoina parvina näillä rannoilla. Olimme molemmat kuvitelleet noiden olevan eteläisempien vesien kaloja. Ensimmäiset tonnikalat saatiin sillinpyydystyksen yhteydessä ikään kuin sivutuotteina aivan viime vuosisadan alussa. Tonnikalat nimittäin seurasivat pyydettäviä silliparvia ja pian kalastajat oppivat käyttämään silliä syöttinä tonnikalakoukussa. Alkuun kalastajat eivätkä muutkaan tienneet miten ko. parisataakiloisia vonkaleita voisi käyttää ja usein ne päätyivätkin täytettyinä huomionherättäjiksi kalakaupan seinälle tai katosta roikkumaan.

 

Sittemmin, kun tonnikalan lihaa alettiin osata valmistaa, syntyi tuotteelle kysyntää ja siihen perustuvaa elinkeinoakin. Museossa oli esillä pyydystysvälineistöä ja mm. suurimman Kattegatista saadun tonnikalan, 450 kg painaneen hirviön pää. Tuo kala saatiin muuten vielä niinkin myöhään kuin 1980-luvulla. Mielenkiintoisinta olivat kuitenkin pari lyhytfilmiä tonnikalan pyydystyskilpailuista joskus 1950-luvulla. Venekuntia oli paitsi Tanskasta, myös naapurimaista, liekö ollut joku Suomeakin edustamassa. Itse kalastus oli aika hurjaa touhua. Kun parisataakiloinenkin kala iskee koukkuun, on virvelimiehen tuoliinsa lukitsevan vyön parasta olla hyväkuntoinen. Saaliin nostamiseen veneeseen tarvittiin sitten jos minkälaista nostokoukkua ja taljaa. Kun kala oli saatu veneeseen, kuului veneen mastoon nostaa tonnikalaa esittävä viiri merkiksi siitä, että oltiin valmiit tulemaan satamaan saaliin punnitukseen – useampaa tonnikalaa kun aika pienet pyyntiveneet tuskin olisivat kannatelleetkaan.

 

Illansuussa saapastelimme sitten kolmisin Sjellands Rev -ravintolaan. Pöytävarauksen tekeminen etukäteen oli ollut paikallaan, pieni ravintola alkoi täyttyä asiakkaista, monet varmasti veneilyväkeä, mutta tämä ravintola vaikutti siltä, että syömään tullaan pitemmältäkin mantereen puolelta. Klementsiltä kuulimme, että arviolta reilu kolmikymppinen Simon oli ollut urallaan töissä Tivolin johtavassa ravintolassa, sitten kuningattaren jahdin kokkina ja perustanut sitten oman ravintolansa tähän pikkuiseen kalastajakylään. En ryhdy tässä nyt luettelemaan valintojamme, toteanpahan vaan, että varmasti  ylittämätön ”fine dining”-kokemus tällä reissullamme (ja niin oli laskukin). Kuinka ollakaan heti seuraavana aamuna sattui silmiin Hesarin nettisivuilta nimimerkki ”Kuukautisen” aivan mainio pakina uusimmassa Hesarin kuukausiliitteessä, nimeltään ”KESÄINEN MAKUELÄMYS HUIPPUKOKIN RAVINTOLASSA”.  Naurunkyyneleet silmissä luimme edellisillan ravintolavierailuumme oivasti istuvan tekstin, joka on ihan pakko toistaa tässä:

 

 

”Jos saan aivan lyhyesti kertoa, mitä teillä on lautasillanne ennen kuin aloitatte ruokailun.”

”Eli siinä on Harry Sundströmin pyydystämää ahventa. Sitä ei ole pyydetty verkoilla, muuten kalaan jäisi verkon makua. Harry Sundström pyydystää kalan Korppoossa ikivanhan perinteen mukaan rakennetuilla ansoilla, joissa katajakepeistä paalutetaan merenlahteen aita, joka ohjaa kalat loukkuun. Sieltä Harry Sundström pyytää ahvenet omin käsin.”

”Ahventa ei ole suomustettu raudalla, koska suomustusrauta repii kalan nahan, jolloin paistettaessa voi imeytyisi epätasaisesti. Harry Sundström irrottaa rantakalliolla suomut yksitellen sormin, jonka jälkeen kalanliha saa hetken levähtää rakkoleväpedillä. Sitten Sundström hieroo suomujen kohtiin perinteiseen tapaan Islannin Héðinsfjörðurin vuonon merisuolaa.”

”Kalan kanssa teillä on jokaisella peruna.”

”Peruna on kasvanut Itä-Lapin karussa, moreeniperäisessä maaperässä, jossa saa olla vain alle 30 % eloperäistä ainesta, jotta perunan kasvaminen on riittävän hidasta ja mukula ehtii imeä mahdollisimman paljon makua. Kuoret perunasta on poistettu ruuppoamalla eli pyörittelemällä mukuloita pitkään höyläämättömien kuusilankkujen päällä, jolloin kuoret tarttuvat lankun karkeaan pintaan.”

”Voi perunan päällä tulee Iso-Aholan tilalta Pohjanmaalta.”

”Siellä kyytöt laiduntuvat neljäsataa vuotta vanhalla apilaniityllä, jota lannoitetaan isonvihan aikaan poltettujen talojen tuhkalla ja kuusen kerkillä. Lehmät lypsetään käsin juuri auringonnousun aikaan niin, että lehmän turpa osoittaa nousevan auringon suuntaan. Maito lasketaan edellispäivänä veistettyyn koivukiuluun. Voin kirnuaa Iso-Aholan emäntä tilan vanhalla kirnulla Isonkyrön kansallispuku yllään.”

”Tämän ravintolan vaaleat ja taidokkaan kulmikkaat koivuhuonekalut on valmistanut porvoolainen taidepuuseppä, joka ei käytä lainkaan paineilma- tai sähkötyökaluja ja valittiin juuri siksi Vuoden puusepäksi.”

”Sitten vähän tästä laskusta.”

”Se on käsin kirjoitettu paperille, joka on itse asiassa kaksisataa vuotta vanhan fiskarsilaisen majatalon tapetin pohjapaperia ja irrotettu hirsiseinästä höyryttämällä lempeästi sadevedellä. Lasku on kirjoitettu lyijykynällä, jonka varsi on nuorta leppää ja lyijy kimröökiä ja salpietaria.”

”Laskun summan ensimmäiset viisikymmentä euroa on valittu huolellisesti herkistämään makuaistia ja luomaan tunnelmaa. Sitten siinä on kerros raaka-ainekustannuksia. Mehukkainta sataa euroa on kypsytelty pitkään, ja se koostuu ravintolan brändinrakentamiskuluista ja henkilökunnan tatuointilaskuista. Viimeinen nolla ennen desimaalipilkkua on kokin henkilökohtainen tervehdys teille.”

Tervetuloa uudelleen!”

 

 

 

Hundested 5.7.2014

Sääennuste osui nappiin, tuulta oli reippaasti, liki 10 m/s ja seuraavaa legiä ajatellen juuri oikeasta suunnasta. Avattiin rullagenoa ja nostettiin isopurje. Mietittiin myös mesaanin nostamista, mutta päätettiin odottaa, mihin suuntaan sää kehittyy. Vauhtia oli jo noilla purjeilla hienossa sivutuulessa 7 solmua. Ei sitten kuitenkaan nostettu mesaania, mikä olikin oikea päätös, sillä loppumatkasta piti jo genoaakin hiukan reivata. Yhtä riemupurjehdusta koko 20,4 mpk:n matka Hundestediin.

 

Hundestedin satamassa saimme paikan taas kylkikiinnityksessä toiseen alukseen, tällä kertaa tosi upeaan, ehkäpä 15-17 metriseen tanskalaiseen puukuunariin. Havaittuamme, ettei vapaita laituripaikkoja juuri ollut, lähestyimme tätä alusta ja kysyimme kannella ankkuripeliä maalaavalta kapteenskalta, ikää 70+, sopisiko kiinnittyä kylkeen. Ilmoitti, että kylkilaudan tuore lakkaus ei ehkä ole vielä kuivunut, mutta suostui tarkistamaan asian, minkä jälkeen saimme kuin saimmekin luvan kiinnittymiseen.

 

Saatuamme Vestervikingin ”shipshape” nousi kuunarin kajuutan luukusta kapteenin pöpperöinen kalju, oli ilmeisesti juuri herännyt päikkäreiltä. Ensimmäinen mulkaisu meihin päin ei ollut kovin ystävällinen, ja sitä säesti jupina, ettei kylkeen saa kiinnittyä. Totesin ystävälliseen sävyyn, että lady kyllä antoi luvan kiinnittyä. Vastauksena vieläkin pään puistelua, mutta ei enää niin torjuvasti kuin ensi näkemältä. Päätin valita imartelustrategian ja totesin, että on kunnia saada kiinnittyä noin hienon aluksen kylkeen. Nyt näkyi takaisin kajuuttaan vetäytyvässä kaljupäässä pientä hymynkarettakin. Paikka varmistettu.

 

Seuraavan vuorokauden aikana sitten jo tutustuimme veneeseen ja sen miehistöön hieman lähemmin. Vaikutti olevan yhden perheen alus, mukana paljolti päälle seitsemänkymppisten vanhempien aikamiespojat. Koko ajan oli menossa jotakin jo ennestään hienossa kunnossa olevan veneen kunnostamispuuhaa, pappa mm. hinasi toisen pojista puosuntuolissa liki parinkymmenen metrin korkeuteen isonmaston halkeamia kittaamaan. Kapteeni ei juuri englantia puhunut, toinen pojista jonkin verran, toinen sujuvasti. Kävi ilmi, että vene oli 99 vuoden ikäinen (mitä ei kyllä päältä olisi millään uskonut) ja seuraavan matkasatamamme, eli Sjellands Revin tienoilla aikanaan rakennettu.

 

Aluksen kotisatama oli Kööpenhamina, mutta miksi ahterissa luki ”Danish Betty, London” ei meille selvinnyt. Ehkäpä alus oli jossakin vaiheessa ollut englantilaisomistuksessa.

 

Se parermmin englantia puhuva kaveri, nimeltään Klements, heittäytyi sitten juttusille, Kuultuaan, että olemme seuraavaksi suuntaamassa Sjellands Reville, vannotti meitä käymään samannimisessä huippuravintolassa satamassa ja kertomaan omistaja Simonille terveisiä häneltä. Lupasimme tehdä, saapa nähdä mitä erikoiskohtelua noilla taikasanoilla saadaan aikaiseksi.

 

Satamassa kaikui aikamoinen basson jytke ja totesimme osuneemme jälleen kerran paikalle Havnefestin aikaan. Ravittuina ja peseytyneinä (hienoimmat suihkutilat toistaiseksi) päätimme sitten hetkeksi liittyä joukkoon juhlivaan. Oli sirkuslaitteita, kantribändilla varustettua oluttelttaa, fish and chips-telttaravintolaa ja kaikkea, mitä tyypilliseen tanskalaiseen satamajuhlaan kuuluu. Juuri samanlaista menoa kuin pari vuotta sitten Lesön saarella keskellä Kattegatia pääsimme kokemaan. Nautittuamme muodon vuoksi tuopilliset tanskalaista juhlaolutlitkua muovilaseista ja tötteröllisen zurroja, jonkinlaisia makaronin ja leivonnaisen välimuotoja, totesimme juhlahumukiintiömme täyttyneen ja palasimme veneelle. Jalkapallon semifinaaliottelu jäi tältä illalta katsomatta, kun vielä Köpiksessä hyvin toiminut DBTV -laite ei täällä löytänyt tarpeeksi vahvaa signaalia television katsomiseksi kuusi vuotta vanhasta läppäristä. Päätös tablettitietokoneen hankkimisesta alkaa pikkuhiljaa kypsyä.

 

 

Gilleleje 4.7.

Aamulla tuuli oli asettunut ja näytti, että seuraava etappi olisi koneajoa. Satamasta päästyä todettiin kuitenkin, että jos ajetaan suoraan pohjoiseen Traffic Zonen reunaan, voitaisiin saada heikkoa sivutuulta 10 mpk legille Gillelejeen. Ja näinhän myös kävi. Kaikki purjeet ylhäällä, genoa spiirapuomilla tuettuna päästiin päälle 4 solmun vauhtiin. Jossakin vaiheessa tuuli kääntyi ja jouduttiin jiippaamaan, ja sen jälkeen ajamaan virsarilla, eli purjeet veneen vastakkaisilla puolilla ulkona.

Gillelejen satama on yksi Tanskan pohjoisosan suurimpia toimivia kalastussatamia ja myös merkittävä huvivenesatama, jossa on satamakirjojen mukaan aina vilinää ja vilskettä. Saatiin ihan hyvä paalukiinnityspaikka heti sisemmän aallonmurtajan sisäpuolelta. Paikasta pääsi jopa kiipeämään laiturille kiinteästi asennettuja portaita pitkin.

Kapu lähti välittömästi yhdistetylle satamamaksu- ja kauppareissulle, proviantti alkoi olla aika ohut. Ranta vilisi väkeä kalaravintolan ja kalakaupan tienoilla. Kaupasta löytyi kassiin muutama savustettu silli, lohipateeta ja kolme paneerattuä rödspättaa, kampelaa muistuttava kala, jolla on kai joku suomenkielinenkin nimi. Näistä saatiin kunnon kalapäivällinen aikaiseksi. Lohipatee oli kerrassaan herkullista, muut syötäviä.

Satamamaksu oli 200 kruunua, mikä näkyy olevan täällä normitaksa. Poikkeuksena se, että tässä satamassa maksu määriteltiin veneen leveyden mukaan, kun yleensä maksu muodostuu pituuden mukaan.

Ateriaa valmisteltaessa viereiseen paalupaikkaan kiinnittyi suomalainen ”Tiki”-niminen teräsvane, mukanaan meikäläisten ikäluokkaa oleva pariskunta. Käytiin juttusille. Daami oli tullut mukaan vasta edellisestä Tanskan satamasta, mies oli palaamassa yksinpurjehdukselta Lofooteilta, minne oli lähtenyt Helsingistä toukokuun puolivälissä. Vene oli Englannissa valmistettu, erittäin merikelpoisen tuntuinen, ehkäpä 37-jalkainen tersäsluuppi, kotisatamana NJK Helsingissä. Kun tuli puhe Vestervikingistä, osoittautui, että mies tunsi veneen vuosien takaa, muisteli että yläosa oli kellertävä ja kansi vihreä – aivan oikein. Hänellä oli myös ollut aikanaan Henry Orrmanin Bodössä tekemä puuvene ja sittemmin lasikuituvene, jolla oli tehnyt kolmen vuoden maailmanympäripurjehduksen. Venessä oli ollut samanlainen Hydrovane- tuuliperäsin kuin Vestervikingissä ja siihen mies oli ollut varsin tyytyväinen. Sanoi tosin, että oikein kovassa tuulessa nykyisen veneensä Monitor-servo-tuuliperäsimessä on enemmän ohjailuvoimaa.

Satamassa oli paljon rakennustöitä käynnissä, ja syykin selvisi. Joulukuussa 2013 oli valtava pohjoismyrsky nostanut veden yli aallonmurtajien, ja noin metrin verran yli satama-altaiden tason. Vesimassat työnsivät kaiken tielleen sattuneen irtaimen rantaan ja sitten poistuessaan rikkoivat kaiken ja osan aallonmurtajistakin. Vastaavan luokan myrskyä ei alueella ole ollut miesmuistiin.
Satamassa valmisteltiin huomiseksi vuosittaista sillijuhlaa. Muistui mieleen vuosi 1993, kun meikäläinen lensi Saksan Gluckstadtiin tutkimaan myytävänä ollutta venettä nimeltä Vesterviking. Juuri tuona päivänä oli Gluckstadtissakin vuosittainen sillijuhla, mikä johti meikäläisen vuokra-autossa yöpymiseen, kun kaikki hotellit olivat täyteen bookatut.

Emme kuitenkaan jääneet sillejä juhlimaan, sillä huomiseksi oli luvassa mainiota purjehduskeliä länteen menijöille, eli suht. reipasta tuulta etelän ja kaakon väliltä.