Marstal 22.07.2014

Lähtö Söderborgista sujui suunnitelmien mukaan ja olimme heti viideltä liikkeellä. Oli hienoa katsoa auringonnousua mereltä. Kovin suuria odotuksia purjehtimisen suhteen meillä ei ollut, tuuli oli ennusteen mukaan pystyvastaista. Kun lähestyimme Lille Beltin aukkoa tuuli olikin yllättäen etuviistosta, ihan purjehdittavaa 5-7 m/s. Nostettiin siis purjeet ja suunnattiin kohti Æron saarta. Kohteenamme oli Marstal, Tanskan merkittävimpiä merenkulkukaupunkeja taannoisina aikoina, Æron saarella noin 30 mpk päässä. Matka sujui hienosti, aurinko paistoi ja vesi pärskyi. Purjeet laskettiin vasta Marstaliin johtavan kapean rännin alkupäässä.

 

Marstal on merenkulkua ajatellen ihanteellisesti sijoittunut suojaavien riuttojen taakse, mutta kuitenkin niin, että satamaan johtaa luonnonsyvä väylä. Syvä tarkoittaa täällä siis 5-6 metrin syvyyttä. Heti väylän vieressä on vettä alle 2 metriä. Aikainen lähtömme palkittiin: saimme hyvän laituripaikan peräpaalu-kiinnityksellä. Tuntia myöhemmin kaikki vapaat paikat olikin jo sitten käytetty ja satamaan tulevat venekunnat joutuivat improvisoimaan paikat itselleen.

 

Tapaamamme tanskalaispurjehtijat olivat mainostaneet, että Marstalissa on hieno merenkulkumuseo, joten sinne. Oikeastaan iso osa satama-alueesta oli yhtä museota. Marstalin kulta-aika merenkulun alalla kesti noin 100 vuotta alkaen 1800-luvun puolivälissä ja päättyen viimeisen telakan konkurssiin 1970-luvulla. Parhaimmillaan kaupungissa toimi 7 telakkaa, jotka rakensivat isoja puualuksia Tanskan merenkulun tarpeisiin. Näillä aluksilla tanskalaiset sitten purjehtivat Atlantin takaisiin kohteisiin, mm. paljon Nova Scotiaan ja Etelä-Amerikkaan. Museon vanhoissa valokuvissa näkyy satamassa monta kymmentä useampimastoista purjealusta.

 

Heti telakka-alueelle saavuttuamme löytyi kaksi mielenkiintoista kohdetta. Rannalla seisoi keskeneräinen, ehkäpä noin 40-metrinen rakenteilla oleva purjealus. Rakenteilla on ehkä väärä ilmaus, koska alusta ei oltu rakennettu enää vuosiin ja se olikin tarkoituksella jätetty yhteen rakennusvaiheeseen kuvaamaan laivan rungon keskeisiä rakenteita. Kölipuu, steevit ja laivan pituudesta ehkä kolmasosa kaarituksesta olivat paikallaan, viimeinen kaari oli jätetty pystyynnostovaiheeseen roikkumaan taljasta. Tuosta oli helppoa ja mielenkiintoista tutkia kuinka rakenteiden eri yksityiskohdat ja liitokset oli tehty tällaisissa aluksissa.

 

Siirryimme seuraavaa kohteeseen, joka oli rannassa mastoitta kelluva BONAVISTA-alus. Pääsy laivaan oli vapaa ja tarkoituksena olikin esitellä Marstalin kaupungin ylpeydenaihetta, viimeisen päälle restauroitua päälle satavuotiasta alusta. Viimeisen päälle tarkoittaa tässä yhteydessä, että se mitä oli tehty oli tehty todella ammattitaidolla, mutta paljon oli vielä kesken. Laivan runko, eli se osa, joka oli valmis, oli rakennettu käytännöllisesti katsoen kokonaan uusiksi. Projektia esittelevistä tauluista selvisi, että kun alus oli ensin hinattu telakalle – eli parinkymmenen metrin päähän rantaviivasta, purettiin ensin kansi ja sisäpuolinen karneeraus. Sitten uusittiin kaaret yksi kerrallaan siten, että jäljellä olevat kaaret pitivät laivan muotoa koossa.. Kun kaikki kaaret oli uusittu, tehtiin sisäpuolinen karneeraus uusiksi. Sen jälkeen projekti pysyikin jo sen verran koossa, että voitiin purkaa steevit ja köli ja rakentaa ne uusiksi. Viimeisenä vaiheena purettiin ulkopuolinen laudoitus ja korvattiin uudella, joka pultattiin läpi sisäpuoliseen karneeraukseen. Viimeisenä vaiheena rakennettiin kansi uusiksi.

 

Projekti aloitettiin vuonna 2008 ja se laskettiin monin juhlallisuuksin vesille v. 2012. Sitten ilmeisesti loppuivat rahat ja alus on siitä pitäen odottanut rannassa sisärakenteita ja takilaa. Laiva on siis toistaiseksi sisäpuolelta yhtä ainoaa avointa tilaa. Sisälle ruumaan pääsi tutustumaan ja hienoltahan se näytti. Upeaa puutyötä eikä hiukkastakaan vanhan laivan ummehtunutta, lahonsekaista tuoksua. Kansi on onneksi hyvin katettu pressutalolla, joten sadevesi ja aurinko eivät pääse tekemään tuhojaan keskeneräisessä aluksessa. Täytyneepä seurata netistä, mikä on projektin kohtalo tulevina vuosina – vieläkö BONAVISTA pääsee purjehtimaan merille, vai jääkö se satamaan keskeneräiseksi näyttelyesineeksi.

 

Siirryimme varsinaiseen merimuseoon tai oikeastaan merenkulkijoiden elämää kuvaavaan museoon. Paitsi, että museossa kuvattiin tietenkin paikkakunnan laivanrakennusta ja laivoja, siellä esiteltiin myös monin tavoin, millaista elämä maissa oli merkittävässä merenkulkukaupungissa ollut sata vuotta sitten. Nähtävää oli niin valtavasti, että alkoi tuntua, että kaikki, mikä millään tavoin saattoi liittyä merenkulkuun, oli haalittu museoon. Merimiesten pulloon rakentamia laivojen pienoismallejakin oli varmaan toistasataa näytillä. Löytyipä eräskin mielenkiintoinen esine, jollaista en ole aikaisemmin missään merimuseossa nähnyt, eli palanen laivamadon – teredo navalis –  syömää puualuksen kylkilautaa. Kylläpä nuo pelätyt ötökät tekevätkin pahaa jälkeä, jos pääsevät iskemään. Parin tuuman paksuinen lauta näytti lähinnä pesusienen palaselta, se oli täynnä vieri vieressä kulkevia, läpimitaltaan parhaimmillaan puolisenttisiäkin laivamadon onkaloita. Tuollainen kylkilauta ei olisi kestänyt yhtään isompaa aaltoon paiskautumista murskautumatta palasiksi.

 

Museosta palattaessa jaettiin työt. Försti lähti etsimään uimarantaa ja Kapu leipomoa. Kumpiakin onnisti. Nukkumaan mentiin aikaisesta herätyksestä johtuen ns. ihmisten aikoihin.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: