Lähdettiin Svendborgista länteen johtavaa salmea pitkin. Vastavirtaa oli, mutta ei paria solmua enempää. Alitimme Sundin ylittävän 30 metrin korkeudella kulkevan sillan. Hetken matkaa jatkettuamme vastaan tuli aivan mieletön meduusavyöhyke. Vapaata vettä ei seuraavalla puolen mailin pätkällä juuri näkynyt. Hiukan huolestutti, jos moottorin jäähdytysjärjestelmään pääsisi taas meduusa – näinhän meille tapahtui Skagenin satamassa pari vuotta sitten. Silloin edettiin tosin tyhjäkäyntinopeudella, nyt kuutta solmua. Ei kuitenkaan tullut ongelmia.
Olimme tutkineet kartasta eri reittivaihtoehtoja. Lyhyin reitti kohti Söbyä oli matalaan alueeseen ruopattu viivasuora viitisen mailia pitkä väylä, jossa syvyyttä oli nelisen metriä. Heti väylän sivussa sitä oli sitten vain metrin verran. Hiukan mietimme uskaltaisimmeko ko. reitille, mutta kun näimme takaamme tulleen suuren yhteysaluksen kääntyvän reitille, se ratkaisi asian.
Aurinko paistoi täydeltä terältä ja meri oli lähes tyyni. Konevoimalla siis edettiin. Maisemat alkoivat olla tosi hienot. Eivät tanskalaiset purjehdusnaapurit turhaan olleet mainostaneet tätä kulmaa Tanskan hienoimpana purjehdusalueena. Erityisesti Aeron parikymmentä mailia pitkä saari näytti valtavan hienolta. Laajoja keltaisia peltoaukeita, joiden keskellä mäellä hyvin hoidettuja kartanoita. Välillä pitkiä loivia hiekkarantoja, välillä jyrkkiä rantatöyräitä, joissa meri oli kuluttanut puolet rannassa sijaitsevasta mäennyppylästä pois. Veneitä oli tosi paljon liikkeellä. Jossakin vaiheessa olimme pohtineet, ohittaisimmeko suunnitelmaan kuuluvan yöpymissatama Söbyn tällä saarella ja jatkaisimme parikymmentä mailia eteenpäin Horuphavin satamaan, joka oli jo Jyllannin puolella Als-niemen rannalla. Nyt nähtyämme miten hieno paikka Aero oli, päätimme jäädä Söbyyn, mikä osoittautui aivan oikeaksi päätökseksi.
Satama oli entinen kalastussatama, jossa oli myös isompien alusten korjaustelakka. Saatiin hyvä kylkikiinnityspaikka aallonmurtajan takaa, kun kerrankin saavuttiin satamaan jo ennen puoltapäivää.
Satamaravintola-lounaan jälkeen kaivettiin polkupyörät esille ja lähdettiin pyöräretkelle saaren kärjessä, noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle majakalle. Saari oli aikalailla Jurmon muotoinen, mutta paria kertaluokkaa suurempi. Tie saaren kärkeen kulki pitkin keskiharjannetta, josta avautuivat huikaisevat näkymät lähes kaikkiin ilmansuuntiin. Yllättävintä meikäläisille oli, että Tanskalla siis on todellakin kunnon saaristo näillä seuduilla. Sitä on kotoa käsin kuvitellut, että Tanskan muodostaa Jyllanti ja kaksi saarta, Sjellanti ja Fyn. Todellisuus on ihan muuta. Ei näitä saaria nyt tietenkään ihan samalla runsaudella ole kuin esimerkiksi Turun saaristossa, mutta monia kuitenkin. Hyviä vierassatamia on aina 10-20 mpk välein. Vesissäkin riittää syvyyttä sen verran, ettei koko ajan tarvitse olla kaikuluotainta vahtimassa ja tilaa on saarten välillä niin, että samalla halssilla voi purjehtia monia maileja.
Tsekattiin pyöraretkemme varrelle sattunut vanha mylly ja jatkettiin kohti saaren kärkeä. Oli viljankorjuuaika ja pellolla ajeli leikkuupuimuri, mielestämme vanhanaikaisempaa, ehkä 60-luvun mallia, joka välillä tyhjensi saaliinsa pellon reunaan parkkeerattuun siirtolavaan. Tuoksu toi mieleen lapsuuden kesät. Yhdellä pellolla seistä jökötti oikean kokoinen kultainen lehmä, joka oli pellon laidassa sijaitsevan taiteilijatalon asukkaan luomus.
Taloja oli tien varressa harvakseen, yleensä oikein kauniita ja hyvin hoidettuja. Yhtäkkiä tultiin lähes umpeenkasvaneen tontin luo, jonka tuskin havaittavassa portissa oli kyltti Til Salg. Oli ollut luultavasti viimeiset kymmenen vuotta, sillä luonto oli vallannut sekä pihamaan että aikanaan varmasti ihan hienon kaksikerroksisen tiilitalon. Erinomainen paikka lasten kummitusleikkeihin.
Tulimme saaren kärkeen, jossa sijaitsi paitsi majakka, myös golf-kenttä ja luonnontilainen uimaranta. Tutustuttiin majakkaan ulkopuolelta ja siirryttiin rantaan. (Golfkenttä jätettiin väliin, ”Wooden Boat Owners Don’t play Golf”, lukee t-paidassani.) Ranta oli oikein hieno, ei hiekkaranta vaan pikkuista pyöreää kiveä ja todella kirkasta vettä. Kun uimapukuja ei tullut mukaan, tyydyttiin vain varpaiden kastelemiseen.
Paluumatka kulki samaa reittiä. Todettiin jälleen kerran, että ilman polkupyöriä olisi tämäkin, aivan kauneimpien koskaan näkemiemme saarien joukkoon kuuluva saari jäänyt sataman ulkopuolelta tutustumatta.
Illemmalla satamakapteeni, joka tällä kertaa oli habitukseltaan todellakin kapteenin oloinen, tuli keräämään satamamaksun. Havaittuaan, että olemme Suomesta hän kertoi hoitavansa satamakapteenin tehtävää tässä satamassa nyt kahdeksatta vuotta ja me olemme neljäs suomalaisvene, joka on hänen aikanaan käynyt satamassa. Ei siis aivan hirveää tunkua Suomesta näille vesille. Kannattaisi kylläkin.
Vestervikingin nettiloki 
Vastaa