06.-07.08.2012 Ankkuri pettää…

Kärleken-Arholma 63,8 mpk

 

Yöllä ja aamulla oli täysin tyyntä. Koneella ajeltiin Dalarön ohi merimetsojen tuhoamia pikkusaaria päivitellen. Sääennusteessa oli sadetta, mutta toistaiseksi sää oli ihan hyvä, aurinkokin pilkisteli. Tavoitteena oli Tjockön saari Arholman eteläpuolella, siitä olisi hyvä puikahtaa huomenna kohti Maarianhaminaa, jos sää sallisi. Se ei tosin näyttänyt kovin todennäköiseltä, huomiseksi tiistaiksi ja keskiviikoksi oli kulingvarning, eli kovan tuulen varotus Ahvenanmerelle.

 

Matkanteko sujui koneajona pitkin kapeita väyliä aina Möjan saaren ohi. Sitten tuuli nousi juuri sopivasta suunnasta ja purjeet nostettiin. Loppumatka tultiinkin sitten hyvää kyytiä lievässä sivuvastaisessa kaikki purjeet ylhäällä tuulen puhaltaessa 6-8 m/s. Jossakin vaiheessa paapuurin puolella näkyi hylje tarkastelevan menoamme uteliaana. Vasta ruotsinlaivojen reitille tultaessa purjeet laskettiin.

 

Tarkoituksemme oli mennä yöksi poijukiinnitykseen Svenska Kryssarklubenin poijuun Tjockön saaren pohjoispuolen lahdessa. Olemme pitäneet tämän seuran jäsenyyttä yllä voidaksemme joskus käyttää hyväksi näitä poijuja, joita on itse asiassa aika paljon suojaisissa lahdissa pitkin Ruotsin rannikkoa. Toistaiseksi se ei ole onnistunut, aina tullessamme johonkin poijulahteen on poiju ollut jo varattu. Niin oli nytkin.

 

Harkitsimme vaihtoehtoja ja parhaalta tuntui jatkaminen muutama maili pohjoiseen Arholman saaren vierasvenesatamaan. Käänsimme keulan sitä kohti. Reilun mailin ajettuamme havaitsimme kartasta suojaisan lahdenpoukaman Idön saaressa. Ainoa tuulen suunta, joka pääsi puhaltamaan tähän lahteen oli lounaistuuli, ja sellaista ei ollut ennusteessa. Niinpä ajoimme lahteen, jossa jo ennestään oli pari venettä ankkurissa ja laskimme ankkurin.

 

Kun jäämme keula-ankkuriin yöksi, tarkistan yleensä ankkurin pidon peruuttamalla veneellä hieman tyhjäkäyntiä kovemmilla kierroksilla ja katsomalla liikummeko taaksepäin. Jokin ankkuriketjun liikkeestä jäi nyt alitajuntaan kummittelemaan, vaikka ankkuri näytti pitävän.

Laitoimme plotteriin ankkurihälytyksen ja ryhdyimme ilta-aterialle.

 

Illan jo hämärtyessä tuuli tyyntyi, taivas tummeni ja tuuli alkoi nousta – ja juuri siitä suunnasta josta sen ei pitänyt puhaltaa, eli lounaasta suoraan lahteen, kohtalaisen pitkän selän yli. Tarkkailimme huolestuneina tilannetta, sillä ei kovinkaan pitkän matkan päässä takanamme alkoi matalan veden alue. Jos ankkuri ei pidä kunnolla, voi olla vaikeuksia edessä – siis takana. Vähän matkan päässä ankkuroituneessa, varmaankin 45-jalkaisessa ruotsalaisveneessä sen sijaan juhlat jatkuivat ja nauru raikasi.

 

Tuulimittarimme näytti välillä puuskissa jo yli 9/ms lukemia.  Yhtäkkiä tuli ensimmäinen ukkospuuska ja plotterin ankkurihälytin pärähti soimaan. Ankkuri ei pidä. Samassa taivaalta alkoi tulla vettä niin kuin sitä ukkossateessa tulee.

 

Kapu heitti pitkän sadetakin päälle, suunnistajan otsalampun otsalle ja sydvestin päähän. Veneen takaboksista otettiin salamavauhtia esille vara-ankkuri, 12 kilon Bruce-tyyppiä ketjuineen ja köysineen ja se heitettiin keulasta veteen apuankkuriksi. Toivottavasti se auttaisi sen verran, että ankkurit yhdessä jaksaisivat pitää veneen paikallaan. Aallot kasvoivat kiusallisen isoiksi. Näytti kuitenkin siltä, että veneemme pysyi nyt paikoillaan. Ilta alkoi jo kääntyä yöksi, oli lähes sysipimeää.

 

Ruotsalaisveneessä nauru raikui, suomalaisveneessä seurattiin hermostuneena oman veneen liikkeitä.

 

Seuraavan kovemman puuskan tullessa plotterin piirtämä veneen jälkiviiva alkoi pidentyä yhteen suuntaan. Ankkurit eivät sittenkään pidä! Försti oli tullut kannelle täysissä sadevarusteissaan ja käynnisti koneen. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää pimeässä ja kaatosateessa ankkuroitua uudelleen. Kapu nosti ensin vara-ankkurin, sitten pääankkurin Förstin ohjatessa venettä hitaasti kohti rannassa näkyvää talon valoa. Se olikin Förstille ainoa mahdollisuus plotterin lisäksi nähdä mihin suuntaan pitäisi liikkua. Ajoimme jonkin matkaa eteenpäin ja laskimme molemmat ankkurit. Nyt ne tarttuivat kunnolla ja vene pysähtyi nykäisyllä, kun niiden pitoa pakittamalla testattiin. Saatoimme huoahtaa ja siirryimme veneen sisälle seuraamaan tilannetta. Tuuli puhalsi nyt 10m/s ja salamat valaisivat maisemaa.

 

Veneemme ikkunasta näimme ruotsalaisveneen ja kun sitä katselimme, näytti vahvasti siltä, että nyt senkin ankkuri oli alkanut pettää. Naurunremakka olikin jo loppunut ja kannella hääri väkeä taskulamppuineen. Vene valui jo aika vauhtia kohti matalikkoa lahden perällä. Seurasimme mitä tapahtuman pitää, sen mitä pimeydessä näimme. Jossakin vaiheessa kone käynnistettiin ja vene alkoi siirtyä eteenpäin kohti lahden sitä rantaa, joka ehkä antaisi edes hiukan suojaa tästä suunnasta puhaltavalle tuulelle. Ankkuri laskettiin kovalla metelillä ja huudolla ja saivat sen ilmeisesti pitämään. Omasta veneestämme saatoimme havaita, että juhlat siellä olivat nyt ohi.

 

Päätimme nukkua kaiken varalta vaatteet päällä niin, että voisimme tarvittaessa päästä nopeasti kannelle. Yritimme nukkua, mutta aika pätkittäistä se uni oli. Kello neljältä aamulla alkoi olla jonkin verran valoisaa. Tuuli puhalsi edelleen suoraan lahteen, nyt hiukan laantuneena, mutta 7-8 m/s kuitenkin. Teimme uuden tilannearvion. Arholmin suojainen satama, jossa voisimme nukkua rauhassa loppuyön, oli sittenkin varsin lähellä. Nyt oli jo niin valoisaa, että sinne saarten välissä johtavaa kapeaa ja mutkaista reittiä ei tarvitsisi ajaa pelkästään plotterin varassa. Sinne!

 

Käynnistettiin kone, nostettiin ankkurit – jotka tietenkin tuulen kieputuksessa olivat menneet ristiin, mutta saatiin kuitenkin ylös ilman suurempia ongelmia – ja ajettiin aamuyön hyhmässä Arholmin satamaan. Aika moni veneilijä oli näköjään kuunnellut säätiedotuksen varoitukset, kaikki perä-ankkuripaikat rantalaituriin olivat varatut ja toistakymmentä purjealusta oli lahdella ankkurissa. Bongasimme kolme suomalaisvenettäkin. Tilaa oli vielä yhdelle redillä, joten ankkuri alas 7 metrin syvyyteen, tarpeeksi ketjua perään ja pian hoitamaan univajetta pois lämpimien venevällyjen alle!

05.08. 2012 Melkein luonnonsatamassa taas

Nynäshamn – Kärleken 19,2 mpk

Aamulla Kapu pääsi pitkästä pitkästä aikaa saunaan, tosin ruotsalaiseen sellaiseen, jossa lämpö ei juuri päälle 70 asteen noussut, mutta kuitenkin. Ruumis ja sielu puhdistuivat. Förstikin yritti, naisten puolelle tietenkin, mutta sielläpä oli joku korjaus käynnissä parhaaseen sauna-aikaan. Iltapäivän alussa tämä autuus sitten aukesi hänellekin.

ICAssa käytiin ja paluumatkalla ostettiin päivällisen alkupaloiksi savustettuja katkarapuja Firskrökeristä, joka oli siis sunnuntainakin auki. Förstin tultua saunasta nautittiin vielä pikaiset kuppikuumat ja sitten heitettiin Nynäshamnille hyvästit. Tuulta näytti nyt olevan sopivasti ja sopivasta suunnasta. Purjeet nostettiin heti sataman suulla ja niinpä päästiinkin koko pitkä Mysingenin selkä hienoa purjehdusta virsikirjalla, eli purjeet eri puolille venettä levitettyinä.

Mysingenin pohjoispäätä lähestyttäessä tuuli laantui ja matkanteko hidastui. Tarkoituksemme oli yrittää luonnonsatamaan Möjan saaren eteläpuolella, mutta tällä vauhdilla sinne oli yksinkertaisesti liian pitkä matka, olisimme olleet perillä aamuyöstä.

Niinpä teimme uuden tilannearvion ja löysimme hyvän luonnonsataman Gålön saaren suojasta ”Kärkleken” -nimisen luodon vierestä. Kelpasi siinä yö köllötellä. Aivan täydellinen luonnonsatama se ei ollut, sillä itse asiassa ankkuroimme paikallisen venekerhon sataman ulkopuolelle redille, mutta mitä siitä. Teimme juhlaillallisen: alkuun savuräkoja ja pääruoaksi kapu grillasi avotilassa pitkästä aikaa sisäfilepihvit. Jääkaappiin melkein unohtunut Grimstadista ostettu Parmesan-juusto kaivettiin esiin jälkiruoaksi. Löytyipä pilssivarastosta vielä pullollinen Shiraz-Cabernetia kyytipojaksikin.

04.08.2012 Lentokonevierailu

Byxelkrok-Nynäshamn 109,4 mpk

Aamulla lähdettiin tosi aikaisin liikkeelle, eli kello viideltä, auringon juuri noustessa. Olimme nimittäin eilisillan säätiedotuksen perusteella päättäneet suunnata kohti Nynäshamnia yli 100 mpk päässä. Tuulen piti olla sopivaa purjehdustuulta, mutta kuinka sattuikaan, sitä oli tuskin ollenkaan. Satamasta lähdön kannalta se oli tietenkin hyvä, koska kovemmalla satamaan puhaltavalla tuulella lähtö olisi mennyt tosi vaikeaksi, samoin kuin tuuliperäsimen peräsinlavan asentaminen paikoilleen. Nyt molemmat onnistuivat ilman ongelmia.

Ulos satamasta päästyä nostettiin kuitenkin purjeet toivorikkaina siitä, että tuuli nousisi. Puolen tunnin matelun jälkeen oli sitten vaan pakko käynnistää kone, jätimme purjeet ylös siltä varalta, että tilanne muuttuisi.

Muuttuihan se, mutta vasta runsaan kuuden tunnin koneajon jälkeen saimme sen verran tuulta takaviistosta, että pääsimme päälle viiden solmun vauhteihin. Hitaampaa etenemistä ei voinut ajatella, mikäli aioimme päästä perille Nynäshamniin ennen pimeän tuloa. Purjeilla päästiin kymmenkunta mailia, sitten meni taas koneajoksi. Mantereen päältä alkoi liikkua mustia pilviä meidän suuntaamme. Yksi niistä ripautti vettä niskaamme ja vei sitten tuulen mennessään.

Aika tapahtumaköyhää matkantekoa kaiken kaikkiaan, rannat olivat kadonneet aikoja sitten näkyvistä ja plotteri piirsi suoraa viivaa kohti Öjan saaren kärkeä Nynäshamnin eteläpuolella. Jossakin vaiheessa alkoi kuulua lentokoneen pörinää. Pienkone lensi aika matalalla kohti, teki sitten kunniakierroksen Vestervikingin ympäri, suuntasi lounaaseen, mutta palasi tehdäkseen vielä toisen kierroksen veneemme ympäri kadoten lopulta Visbyn suuntaan. Minkähän lehden kansikuvaan mahdoimme päästä?

Öjan saaren kohdalla muistelimme, kuinka kesän 1998 purjehduksella Visbyyn söimme taivaallisen hyvät vohvelit kermavaahdolla saaren eteläpäässä olevan ison majakan juurella olevan vohvelikojun terassilla. Nyt majakka oli rakennustelineiden ja ressujen peitossa, ilmeisesti peruskunnostus on käynnissä.

Nynäsin satamassa oli luonnollisesti hyvin tilaa. Sitten käyntimme kesäkuun alkupuolella, olivat saaneet siellä kaikki satamarakenteet valmiiksi 20. heinäkuuta pidettyä klassisten veneiden tapahtumaa varten. Oikein hieno satama näin onkin saatu aikaan, vaan kuinkahan sinne saadaan mitat täyttävää toimintaa jatkossa. Toivottavasti ei käy kuten monien urheiluareenoiden olympialaisten jälkeen, jäävät rapistumaan.

Pisimmän tälle reissulle sattuneen legin jälkeen myöhäinen pasta maistui, ja sen jälkeen unet.

03.08.2012 Kiinnittymisneuvontaa

Kalmar – Byxelkrok 49,8 mpk

Aamulla suunniteltiin seuraavia etappeja. Jostakin syystä nopeampi kotivesille pääsy alkoi houkutella enemmän kuin monien välisatamien kautta kiertely. Tutkimme mahdollisuutta purjehtia Gotlannin pohjoispuolella olevalle Fårön saarelle, jossa emme ole aiemmin käyneet. Laiturikeskustelujen perusteella siellä on hyvä satama, josta voisi sitten hilpaista suoraan meren yli Utöön. Vilkaisu netin sääennusteihin torpedoi välittömästi tämän vaihtoehdon. Oli nimittäin Skagerrakin tienoilta tulossa matalapaine, joka pysäyttäisi meidät Fåröön moneksi päiväksi.

Toinen vaihtoehto oli edetä seuraavaksi Öölannin pohjoiskärjen Byxelkrokiin, josta voisi sitten sääennusteiden mukaan valita reitin joko suoraan Öjan saaren itäpuolelta Nynäshamniin, tai sitten hiipiä suojaisampaa saaristoreittiä Ruotsin itärantaa pitkin pohjoiseen. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon tosin menisi ainakin pari päivää ylimääräistä aikaa. Mutta eihän meillä pitänyt olla aikatauluja…

Päätimme siis suunnistaa kohti Byxelkrokia ja tehdä jatkosta päätökset sitten siellä. Sieltähän voisi myös lähteä kohti Fåröä, jos sääennuste muuttuisi.

Alkumatkasta koetettiin sinnikkäästi purjehtia, mutta lopulta vähäinen etelätuuli tyyntyi lähes kokonaan. Jätettiin kuitenkin purjeet ylös, musta kolmio moottoriajon merkiksi näkymään (ei muuten yleisesti noudatettu käytäntö Ruotsinkaan huviveneissä) ja kone käyntiin. Jospa se tuuli vielä nousisi. Ei noussut, mutta hellettä piti. Ohitettiin merestä keskellä salmea nouseva hieno kupolimainen ”Blå Jungfru”-saari.  Byxelkrokin sataman edustalla sitten laskettiin purjeet ja ajettiin sisään satamaan. Parhaat poijupaikat olivat menneet aikoja sitten.

Kun pyörimme sataman kuvottavassa sinilevävellissä toiseksi parasta paikkaa etsien, satamakapteeni pyöräili laiturille ja kehotti kiinnittymään aivan saman perällä olevan troolarin kylkeen. Ilmoitin, että ei käy, jos tuuli alkaa tuulla satamaan sisään, emme millään pääse sieltä ulos, kun tilaa ei ole kääntyä tuulen puhaltaessa suoraan kylkeen. Ehdotin laiturin uloimmaista poijua ja satamakapteeni nyökkäsi hyväksyvästi. Ihan ok paikka, mutta kun tuuli sitten yöllä alkoi voimistua ja puhalsi suoraan satamaan, kuten olin arvellut, niin kyllähän siinä keikutti.

Muuten Byxelkrokin satama oli ihan positiivinen yllätys. Oli erilaista kauppakojua, jopa kalakauppa ihan rannassa. Ja sieltähän löytyi vielä viimeiset kaksi savukampelaa, jotka käytiin heti korjaamassa pois päivällisruoaksi. Löytyipä jopa jäteöljytynnyri, joten Kapu päätti suorittaa täällä nyt ajankohtaiseksi tulleen moottorin öljynvaihdon. On sitten kuluvana kautena moottoria käytetty  kahdensadan tunnin verran. Viiden solmun keskinopeudella se tekisi 1000 mpk ajoa. Ehkä keskinopeus ei nouse ihan tuolle tasolle kuitenkaan, Götan kanavassa oli aika paljon luppoajelua.

Löytyipä satamasta kirjakauppakin, jossa oli parhaillaan kirja-ale. Kun veneessä oli podettu jo  jonkin aikaa uudemman iltalukemisen puutetta, tarttui sieltä mukaan viisi sikahalpaa teosta. Ainakin ensimmäinen niistä, Herman Lindqvistin ”Historien om Sverige”-sarjan ”När Sverige blev stormakt”, joka kertoo Gustav II Adolfin ajasta, osoittautui hurjan mielenkiintoiseksi. Osaltaan asiaan tietysti vaikuttaa se, että tämän matkan aikana on käyty monissa niistä paikoista, joissa tuolloin tapahtui. Ja onhan se Ruotsin maantietämyskin aikalailla parantunut matkan aikana. Ihan erilailla kiinnostaa kuin aikanaan koulun historiantunnilla..

Myöhemmin illalla viereemme kiinnittyi, tai pitäisikö sanoa, yritti kiinnittyä samainen nuori venäläispariskunta, jonka olimme tavanneet Kalmarissa pikku veneellään. Aikamoisen sählingin ja ranta-avun jälkeen vene lopulta saatiin laiturin ja poijun väliin. Veneestä todettiin vain aseistariisuvasti hymyillen, että tämä oli heillä ensimmäinen kerta kun poijuun kiinnittyvät.

Myöhemmin illalla veneen kapteeni tuli tarjoamaan mahdollisuutta käyttää maksamaansa Telian nettiyhteyttä kiitokseksi kiinnittymisavusta. Tarjous otettiin kiittäen vastaan ja hyvinhän Telia Homerun pelitti, paljon paremmin kuin yleensä satamien ilmaiset nettiyhteydet (sikäli kun niitä nyt onkaan käytettävissä) toimivat. Vastapalveluksena tarjouduin antamaan muutaman neuvon seuraavaa poiju kiinnittymistä silmälläpitäen.

Ja ne savukampelat olivat kyllä vähän kuivaksi savustetut.

02.08.2012 Levässäkin

Utklippan-Kalmar 51,7 mpk

Aamulla kaikki olivat päättäneet lähteä yhtä aikaa eli klo 7. Syynä lienee suosiolliseksi kääntynyt tuuliennuste, ainakin Kalmarin suuntaan saataisiin hyvät kyydit. Heti merelle tultua nostettiin purjeet ja sitten riemupurjehdusta jatkuikin aivan Kalmarin sataman suulle asti. Tuuli tuli hyvin takaviistosta idän ja kaakon väliltä vaihdellen 6-10 m/s välillä. Aurinko paistoi, kaikki purjeet ylhäällä, tuuliperäsin hoitelemassa ohjaamisen. Miehistön tehtävänä lähinnä tähystää ja säädellä purjeita tuulen voimakkuuden ja suunnan muuttuessa.

On se vaan ihme, kuinka samaan suuntaan menevän veneen purjeen näkeminen sähköistää miehistön. Lyheneekö vai kasvaako välimatka? Ainakin yhden isomman modernin ruotsalaisveneen saimme kiinni, muut pääsivät karkuun. Kun ohitimme ruotsalaisveneen vilkuttaen, päätettiin siellä keskittyä uimiseen. Laskivat perästä pidemmän solmuköyden, jonka päähän oli kiinnitetty lepuuttaja. Tähän luottaen urhea ruotsalaisnuorukainen laskeutui veneen perästä uimaan päälle 4 solmun vauhdissa. Eipä kannattanut päästää köydestä irti!

Paitsi vauhdin, niin myöskään sinilevän takia uiminen ei meikäläisiä houkuttanut. Valitettavasti on nimittäin todettava, että heti Itämeren puolelle Kattegatista saavuttuamme törmäsimme tähän ilmiöön. Paikoin ulapalla leijuili paksuja ja laajoja sinilevälauttoja. Tiedä sitten kumpi on pahempi veneilyhaitta, meduusat Tanskan salmien tuolla puolen vai sinilevä tällä puolen.

Kalmarin satamaa oli kovasti uudistettu venepaikkojen osalta sitten viime käyntimme kesällä 2009. Uusia laitureita, uusia ponttooneja satama-altaaseen. Venepaikkoja vaikka kuinka, ja tähän aikaan kaudesta tietenkin jo paljon vapaita paikkoja. Saatiin viereemme sympaattinen Suomessa asuva nuori venäläispariskunta (purjehtivat Suomen lipun alla). Ovat asuneet pari vuotta Kemijärvellä ja olivat käyneet ostamassa Puolasta parikymmenjalkaisen, trailerilla kulkevan perämoottorilla varustetun upouuden purjeveneen, jota olivat purjehtimassa Suomeen. Purjehdus oli molemmille aivan uusi harrastus ja se hiukan kyllä näkyi otteista.

Pitkän purjehduksen jälkeen oli ravintolasyönnin paikka. Löydettiin pääkadulta mukava italialaisravintola, jonka terassille istuttiin nauttimaan hyvästä ruoasta ja rauhallisesta illansuutunnelmasta. Mitä vielä. Kulman takaa torilta alkoi kuulua mieletön bassojumputus ja bändin laulusolistin äänihuulten revittely. Oma ateriointikeskustelumme tapahtuikin siitä eteenpäin enempi huutamalla. Vahinko, sillä ruoka, ricottajuusto-pinaatticannellonit ja vasikanlihapasta olivat kerrassaan herkullisia.

Illalla suoritettiin vielä laiturikävely ja ihasteltiin satamaa valaisevaa täysikuuta. Uskomatonta, miten ihmisten veneiden keskimääräinen koko näyttää vuosi vuodelta edelleen kasvavan. Noilla isommilla ei enää juuri ole luonnonsatamiin mitään asiaa. Mutta kun naapuri on hankkinut uuden ja isomman…

01.08.2012 ”Stella”

Simrishamn-Utklippan 55 mpk

Sääennusteessa oli eilisen tuulivaroituspäivän jälkeen taas ihan purjehdittavalta vaikuttavaa keliä, joten valmistauduimme lähtöön kello seitsemältä huonomaineisen Hanö Buktin yli Utklippanin saarelle Ruotsin kaakkoiskulmassa. (Hanö Buktia kutsutaan myös nimellä ”Pohjolan Biskaja”!)

Puolet satamasta oli lähdössä liikkeelle samaan aikaan, hyvä ettei aallonmurtajan aukkoon syntynyt tukosta.

Mitään purjehduskelpoista keliähän siellä ei tietenkään ollut, pelkkä plägä ja eilisen puhurin nostattama maininki. Autopilotti siis päälle ja kokka kohti Utklippania. Kolme ensimmäistä neljännestä matkasta olivat tapahtumaköyhää ajelua, välillä juotiin kahveja ja katseltiin kuinka hetken näkynyt Bornholmin saari katosi horisonttiin. Päivä oli onneksi aurinkoinen. Siinä viisitoista mpk ennen Utklippania tuuli nousi ja sitten päästiinkin loppumatka mukavasti purjein.

Utklippanin satama-allas oli jo aika täynnä, mutta peremmältä löysimme kylkikiinnityspaikan kolmannesta rivistä. Sisimpänä rivissä oli mielenkiintoinen 13-metrinen saksalainen klassikkovene, jonka riki oli harvemmin nähtyä tyyppiä, jonka nimi on englanniksi ”wishbone ketch”. Suomalainen käännös nimestä ei ole tiedossa. Veneen isomaston purje on kuin purjelautailijan purje ylösalaisin käännettynä. Jossakin ehkäpä kolmen neljänneksen kohdalla maston korkeudesta on purjeen molemmilla puolilla kiertävä puomi, jonka takakulmaan purjeen kulma jalustetaan. Tätä purjetta täydentää mesaanifokka ja näillä kahdella purjeella saadaan mastojen välinen tila täysin hyödynnettyä purjepinta-alana.

Förstin valmistellessa illallista Kapu seurasi satama-altaan suojiin saapuvien veneiden jatkuvaa virtaa. Oli kiva arvailla mihinkähän koloon mikäkin alus aikoo yrittää ja tuleekohan joku vielä tarjoutumaan meidänkin viereemme. Samoin kuin kuinka hyvin tai huonosti kapteenit osasivat käännellä aluksiaan yhä ahtaammaksi käyvässä satamassa ja edelleen eloisan tuulen painaessa venettä kohti altaan perukoita. Lopulta saapui satama-altaaseen iso puolalainen purjehduskoulun vene miehistönään kymmenkunta nuorta. Tälle veneelle ei sitten enää löytynyt altaasta tilaa, yrittivät kiinnittyä erään veneen kylkeen, mutta olisivat siinä tukkineet väylän taaempana olevilta ja häädettiin ystävällisesti pois. (Pahinta mitä ruotsalainen osaa sanoa on ” Gå gjärna åt helvete!) Lopulta saaren isäntä tuli perämoottoriveneellä paikalle ja ohjasi puolalaisveneen ulompaan altaaseen kylkikiinnitykseen ilmeisesti ihan hyvälle paikalle. Onneksi tuon jälkeen ei enempiä veneitä enää saapunut.

Illallisen jälkeen tehtiin saarikävely, jolta palatessa oli pakko kysellä hiukan siitä wishbone ketsistä, kun omistaja, lystikäs purjehduspipo päässään, sattui olemaan kannella. Mielenkiintoinen keskustelu klassisten puuveneiden omistajien kesken siitä syntyikin. Mies antoi veneestä tehdyn kortin, jonka hän kertoi teettäneensä, koska ”ihmiset aina kyselevät millaiset purjeet wishbone ketchissä on, ja kun hän yrittää selittää, eivät ihmiset kuitenkaan ymmärrä”. Kortissa oli hieno profiilikuva veneestä ja tärkeimmät tiedot: ”Stella” oli rakennettu kuuluisalla Abekind & Rasmussenin telakalla v. 1937. Sen pituus oli 13,78m, leveys 2,85m, syväys 1,90 ja paino noin 11 tonnia.

Kotisatamana oli saksalainen Arnis’in kaupunki Itämeren puolella lähellä Tanskan rajaa, josta omistaja kertoi sen olevan Saksan pienin kaupunki 350 asukkaallaan, mutta silti kaupungissa on 10 venekerhoa!

Mies oli purjehduskumppaninsa kanssa paluumatkalla Nynäshamnin vuoden 1912 olympiapurjehdusten muistojuhlasta ja kertoi tapahtuman olleen kyllä mielenkiintoinen liki 400 klassisen veneen tapaaminen. Erityisen mielenkiintoiseksi se oli muuttunut, kun nämä pienimmät, alle viisimetriset veneet ja suurimmat parikymmenmetriset veneet ja kaikki siltä väliltä olivat yhtä aikaa merellä kilpailemassa. Oli saanut olla tarkkana…

Hän oli itse 72-vuotias ja purjehtinut ja puuhaillut puuveneiden kanssa kaiken ikänsä. Meille jäi hieman epäselväksi oliko hänellä itse asiassa itsellään veneveistämö, joistakin hänen maininnoistaan saattoi saada sellaisen käsityksen. ”Stella”, ex-”Mar-i-sol”, ex-”Saturn”, ex-”Wandelaar” on erinomaisessa ja täysin alkuperäisessä kunnossa ja purjehtii erikoisella rikillään muuten hyvin, mutta purjepinta-ala 11 tonnia painavassa veneessä on vain 68,m2, mikä tekee siitä hitaan heikoissa tuulissa. Vaan eihän klassikkovene-purjehduksessa tärkeintä olekaan nopeus, vaan tyyli. Pääasiassa vene purjehtii kesäisin Ruotsin itärannikolla Tukholman saaristossa.

Vaihdettiin vielä muutama tieto veneistämme, ja kun kerroin Vesterviking -artikkelista Die Yacht-lehdessä vuodelta 1958, hän sanoi, että hänellä on varmasti tuo lehti tallessa, koska hänellä on kaikki lehden numerot 1950-luvun alusta lukien! Antoi lopuksi vinkin klassikkoveneyhdistyksen, johon itsekin kuului, ”Freundeskreis Klassische Yachten” mielenkiintoisista nettisivuista osoitteessa: http://www.fky.org/index.html

31.07.2012 Simrishamn

 

Aamupäivällä käytiin tarkastamassa tuttuja paikkoja. Ensimmäinen kohde oli (tietysti..) veneilytarvikeliike, josta olimme aikanaan ostaneet oivat sadeasut. Oli meillä todellinenkin tarve, veneen ”Welcome On Board” matolla alkaa olla senlaatuinen karvanlähtö, että istumalaatikon vedenpoistoaukot ovat mennä tukkoon.

 

Eipä vaan löytynyt liikettä enää vanhassa paikassa, pelkästään tyhjä myymälähuoneisto. Mutta vierestä löytyi Rökt Fisk -opaste ja sellainen liikehän pitää aina tarkistaa, kun sattuu kohdalle. Myymälä näytti ulospäin pieneltä, mutta ovesta avautuikin kohtalaisen iso kalahalli, jonne oli muuten suunnannut puoli Simrishamnia ostoksille ja toinen puoli lounaalle hallin toisessa päässä olevalle kalalounas-terassille. Hyvä merkki. Saimme vuorolipun 68 kun palveltiin asiakasta 31, mutta kolme myyjää ahersivat ripeästi. Valikoima oli yltäkylläinen. Vestervikingin miehistössä tämä viritti keskustelun aiheesta ”Menemmekö tänään ravintolaan vai syömmekö hyvin?” Oli nimittäin syytä pieneen juhlaan tarkalleen 41 vuotta sitten tapahtuneen vihkitoimituksen johdosta. Päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja varasimme juhlaillalliselle Christiansön marinoitua silliä, palasen savuankeriasta ja skagenröraa alkupaloiksi ja tietenkin isot turskafileet pääruoaksi. Samalla päätimme, että nyt kotivesiä kohti suunnatessamme nämä saavat olla viimeiset turskat tällä reissulla…

 

Matkalla veneelle kuljimme kalasavustuskioskin ohi, josta sai ostaa skoonelaisia savusillileipiä ja paikallisen panimon olutta palanpainikkeeksi. Tartuimme syöttiin eikä tarvinnut katua. Savusillissä oli todella hieno, mieto maku ja paikallisolut oikein hyvin humaloitu. Vielä ennen veneelle pääsyä törmäsimme satamassa mansikoiden myyntikojuun, josta tietenkin ostimme jälkiruoat illallisellemme. Mansikoita myi ehkäpä seitsemissäkymmenissä oleva pitkäpartainen ukkeli, joka innolla ryhtyi selostamaan, että ”kun älypuhelimellanne osoitatte tuokkosen kyljessä olevaa kuviota (miksihän näitä viivakoodin perillisiä nyt kutsutaankaan?), saatte tietää poimimispaikan, ajan, kuka on poiminut nämä marjat, mikä on marjojen lajike ja muuta kiinnostavaa tietoa.” Leukamme loksahtivat auki myyjän habituksen ja sanojensa välisestä ristiriidasta. Jo oli äijä pitänyt itsensä teknologian kehityksen tasalla!

 

Syötiin kevyt venelounas ja hankkiuduttiin pää-kävelykadulle iltapäiväkahvipaikkaa etsimään. Ennen kuin sellaisen löysimme, eteen sattui veneasustemyymälä, jossa oli parhaillaan alennusmyynti. Totesimme, että oikeastaan me molemmat tarvitsisimme yhdet uudet paidat ja päätimme antaa sellaiset toisillemme juhlapäivän kunniaksi. Käytännöllistä ja edullista.

 

Kahvilakin löytyi torin varresta ja hemmottelimme itseämme letuilla, kermavaahdolla ja hillolla  cappucinojen kera (löytyipä laktoositon capuccinokin Förstille – IHME).

 

Siitä illallisesta tuli sitten tietysti erinomainen sekä ruoan että tunnelman suhteen. Ilta päätettiin laiturikävelyllä veneitä ja lähes täysikuuta katsellen.

30.07.2012 Ilmojen halki käy liitäjän tie…

Ystad-Simrishamn 30,7mpk

 

Aamulla käytiin keskustassa täydentämässä provianttia. Samalla nähtiin hiukan tätä kaunista kaupunkia, joka aikanaan oli tunnettu hansakaupunki, nykyään tunnettu Vallander-kaupunki. Keskustassa hienoja vanhoja taloja, joissa puurakenteet on jätetty näkyviin seinämuurausten keskeltä. Ehdittiinpä nauttia wienerikahvit keskustan konditoriassa.

 

Paluumatka tehtiin rannan Fiskrökerin kautta. Jäljellä oli muutama sata grammaa savustettuja katkarapuja, jotka heti korjattiin pois happanemasta. Mukaan tarttui myös palanen lämminsavulohta, norjalaista säkkilohta ilmeisesti, mutta mitäpä siitä. Näistä saataisiin hyvä lounasateria aikaiseksi. (Myöhemmin osoittautui, että ko. savustetut katkaravut olivat parhaat, mitä matkallamme tulimme syöneeksi, maistuvammat kuin Nynäshamnin kuuluisan Rökerin katkaravut, jotka olivat erinomaisia nekin.)

 

Förstin järjestellessä ostoksia jääarkkuumme, Kapu pujahti tutkimusmatkalle parin sadan metrin päässä olevaan Tackel och Tåg- nimiseen venevarusteliikkeeseen. Olipa aikamoinen nähtävyys. Tarjolla oli niin uutta kuin käytettyäkin venetarviketta useammalta vuosikymmeneltä. Kuin sekoitus Maritimin myymälää, Farsonsin puotia Pohjoisrannassa ja Karlssonin Kallen entistä veneantiikkiliikettä Ruoholahdenkadulla Helsingissä. Myymälää piti kaksi pitkäpartaista, seitsemissäkymmenissä olevaa gubbea. Täällä olisi veneilijä voinut viettää laatuaikaa pitempääkin, ja aika moni viettikin näköjään. Nyt tiedän, kenen puoleen kääntyä, jos sattuisin tarvitsemaan Vestervikingiin jonkun aidon helan 1950-luvulta tms.

 

Olimme vähän epäröineet liikkeellelähtöä tänään, sillä vielä eilen illalla säätiedotuksessa oli ollut reilusti toisellakymmenellä olevia tuulilukemia. Aamulla ennuste oli hieman suosiollisempi ja päätimme sittenkin lähteä kohti Simrishamnia. Pyörähdettiin vielä ennen lähtöä sataman perukoilla tankkaamassa dieseliä ja vettä. Kyselin satamaa ja polttoaineasemaa pitävältä mieheltä, mahtoiko Ruotsissa olla Tanskaa vastaava käytäntö, että autoasemilla myytävässä dieselissä on aina 5 % biodieseliä, joka on varsinaista myrkkyä venekäytössä, kuten olen aiemmin tainnut kirjoittaa. Ei ollut kuullutkaan moisesta, mikä poisti huolta siitä, että reilu kuukausi aiemmin Ruotsin länsirannikolla tankattu, autodiesel-asemalta ostettu polttoaine-erä olisi saastuttanut tankkia bakteereillaan.

 

Merellä vallitsi oikein hyvä purjehdustuuli. Päästeltiin genoa auki ja nostettiin mesaani, ja taas saatiin hienot kyydit. Matkalla ajettiin etelärannikon korkeiden dyynien – korkeimmat nousevat yli 50 metrin korkeuteen – ohi, ja katseltiin taitavia liitovarjolla liitäviä huimapäitä tekemässä temppujaan. Aika mainio värkki tuo liitovarjo, ilmeisesti sillä pystyy taitava lentäjä lentämään sopivissa ilmavirtauksissa ihan mihin suuntaan haluaakin. Näytti itse asiassa olevan jonkinlainen näytös meneillään. Siltä paikalta, josta liitäjät ponnahtivat ilmaan, oli seuraavan korkeimman kukkulan laelle, olisiko ollut parin kilometrin päähän, kokoontunut iso joukko ihmisiä katselemaan. Liitäjät suuntasivat tuota kukkulaa kohden huimaa vauhtia, kiertelivät väkijoukon päällä, tekivät paritemppuja ja lopulta laskeutuivat väkijoukon keskelle, ponnistaakseen sieltä taas kohta ilmaan ja palaten lähtöpaikkaansa.

 

Simrishamniin saavuttiin illan jo hämärtäessä. laiturissa oli hyvä kylkikiinnityspaikka vapaana, siihen siis. Edellä olevasta hollantilaisveneestä tuli ystävällinen kapteeni auttamaan kiinnittymisessä, ei suinkaan vallitseva käytäntö kaikissa kokemissamme rantautumisissa. Kertoi että olivat yrittäneet maksaa satamamaksun automaattiin, mutta se on rikki, joten suositteli, ettemme pitäisi kiirettä maksun kanssa, sitä sitten kai tultaisiin perimään, jos tultaisiin.

 

Simrishamniin saapuminen merkitsee eräänlaisen ympyrän sulkeutumista tässä Vestervikingin blogin pidossa. Lähtiessämme v. 2009 kohti Välimerta suuntasimme täältä kohti Bornholmia. Sitä ennen olimme raportoineet satamapaikoistamme reitin varrelta tästä pohjoiseen päin aina kotivesille asti. Kun nyt palaamme pohjoiseen tuota samaa reittiä, tarkempi satamapaikkojen kuvailu uudelleen ei liene mielekästä, niistähän voi lukea blogimme kesän 2009 kirjoituksista. Joten tästä eteenpäin  keskitymme raportoimaan enempi paluumatkamme edistymisestä ja matkan varrella sattuneesta ja tapahtuneesta.

 

.

29.07.2012 MAYDAY!

Kööpenhamina-Ystad 62,1 mpk

Ruotsalaisvene Vestervikingin ja kaijan välissä oli ilmoittanut lähtevänsä liikkeelle kello 7 aamulla, me siis myös. Aikaisen aamukahvin jälkeen ryhdyttiin varustautumaan poislähtöön. Hyvästeltiin ulkopuolellemme kiinnittynyt mukava saksalaispariskunta, joka suuntasi kotivesiä kohti. Juuri ennen kuin kaikki kolme ehtivät lähteä, pyrähti satamavahti paikalle. Olimme jo aiemmin havainneet, että paikka, johon olimme kiinnittyneet, ei enää kuulunutkaan varsinaiseen Christianhavenin satamaan (joka alkoi 10 metrin päästä), vaan oli paikallisen venekerhon satamaa. Ruotsalaiset vieressämme olivat kertoneet, että kukaan ei ole käynyt satamamaksuja keräämässä muutamaan päivään. Niinpä ruotsalaisten kasvoilta paistoi lievä närkästys, kun myöhästyivät maksamatta satamasta pääsemisestä viisi minuuttia. Maksoivat kuitenkin kiltisti hyvin kohtuullisen satamamaksunsa, kuten saksalaispariskunta ja mekin.

Moni muukin oli päättänyt lähteä liikkeelle kello seitsemältä, kanavassa vilisti siis iso joukko purjeveneitä peräkanaa. Vielä kanavassa ollessamme kiinnitimme huomiota veneeseen, jonka styyrpuurin saalinkinarussa liehuivat sulassa sovussa allekkain Ruotsin, Norjan, Puolan ja Tanskan kohteliaisuusliput. Oli kapteeni ilmeisesti halunnut ympäristönsä tietävän, että näissäkin maissa oli käyty. Mitähän kansainvälinen lippuohjesääntö olisi mieltä moisesta käytännöstä? Tuollahan viestitään, että kaikkia Tanskan lippua ylempänä olevia lippuja kunnioitetaan enemmän kuin Tanskan lippua. Emme kuitenkaan havainneet näkyvää käsirysyä aiheesta veneen kannella.

Satamasta ulos tultaessa suunnattiin kaakkoon ohi valtavan tuulimyllyrivistön. Reitti kulki kohtalaisen läheltä Kastrupin lentokenttää, josta koneet nousivat kiitoradan päästä heti meren päälle. Tuossa koneessa kun olisi, olisi Helsingissä parissa tunnissa. Meiltä menee vielä pari viikkoa tai pitempäänkin.

Päästiin purjeilla heikossa myötätuulessa eteenpäin ja katseltiin Öresundin valtavaa siltaa. Tuo silta oli siis käytännössä lopettanut öljynporauslauttojen valmistuksen silloisen Rauma-Repolan Porin telakalla, kun eivät torneineen enää mahtuneet sillan alitse. Vahvemman oikeutta, mitälie.

Lähestyimme Falsterbon kanavaa, joka lyhentää huomattavasti matkaa Ruotsin eteläkärjen ympäri, kun VHF:ltä kuului ”Mayday”- hätäkutsu. Ryhdyimme heti kuuntelemaan. Tanskan meripelastuskeskus vastasi välittömästi ja pyysi tarkempia tietoja. Kutsun lähettäjä ilmoitti, että purjevene on karilla ja pyysi hinausapua. Hätäkeskus kysyi onko ihmisiä hengenvaarassa. Nyt jo hieman hermostunut kapteeni vastasi, että ei ole, mutta pitää tulla hinaamaan pois. Seurasi meripelastuskeskuksen oppitunti siitä, millaisessa tilanteessa sopii käyttää ”Mayday”-kutsua. Se on tarkoitettu käytettäväksi vain silloin kun todellinen hengenvaara uhkaa. Kun kenelläkään ei ollut hengenvaaraa ja kun oli selvinnyt, että vene oli karilla Ruotsin vesialueella, kehotti opastava tanskalaisääni lopuksi kutsumaan Ruotsin meripelastuskeskusta, sieltä tultaisiin avuksi.

Näistä VHF-hätäkutsukäytännöistä on tietenkin tarkat ohjeet, mutta kun tilanne tulee päälle, on aika ymmärrettävää, että konseptit sekoavat. Kun veneen sisällä kuuluu helvetillinen pauke pohjan hakatessa kiviin, on ensikertalaisen vaikea muistella, montako kertaa sitä pitikään veneen nimi toistaa kutsussa. Muistuu mieleen Estonia-lautan radistin loppuhetkien keskustelu meripelastuskeskuksen kanssa. Ei siinäkään kovin tarkasti muotoa noudatettu, vaikka ammattimiehet olivatkin asialla.

Kun oltiin jo lähellä Falsterbon kanavan länsipään siltaa, huomasimme, että kello käy juuri kohti tasatuntia, jolloin silta avattaisiin. Samassa alkoi kuulua puomikellojen kalkatus puomien laskeutuessa ajotien yli merkiksi sillan avautumisesta. Kaasukahva täysille eteen, ehkä ehtisimme läpi tässä avauksessa. Katin kontit. Kun olimme ehkäpä runsaan sadan metrin päässä sillasta ja edellä ajava vene oli juuri sillan alittanut, alkoi siltavahti (oletettavasti jostakin kauko-ohjaten) laskea siltaa. Olisikohan asiaamme auttanut, jos mesaanissamme olisi Suomen lipun sijasta liehunut esim. Ruotsin lippu? Helsingissä Hevossalmen sillan kohdalla olemme aina tuolta etäisyydeltä ehtineet kääntösillasta ohi.

Seurasi pakollinen tunnin odottelu, onneksi sillan odotuslaiturissa oli hyvin tilaa. Kiinnityimme odottamaan ja valmistimme kuppikuumat. Tällä puolella kanavaa oli myös huvivenesatama, jossa oli juuri jonkun paikallisen meripelastusseuran kalustoa näytillä. Kuului taas puolikellojen kalkatus vaikka tasatunti ei vielä ollutkaan. Irtauduimme laiturista ja suuntasimme siltaa kohti. Läpi tuli meripelastusalus ja vaikka roikuimme hyvin näkyvilla valmiina menemään läpi, suljettiin silta taas nenän edestä. Päitä ja venettä pyöritellen jäimme odottamaan kohtalaisesti virtaavaan veteen sillan virallista avautumisaikaa.

Pääsimme lopulta suhteellisen lyhyestä kanavasta läpi ilman ensimmäistäkään sulutusta. Ilmeisesti sulkuja ei oltu enää aikoihin käytetty, sen verran vanhanaikaisilta ja ruostuneilta koneistot näyttivät.

Heikko tuuli oli nyt suoraan takaa, joten aluksi harrastimme koneajoa. Tunnin kuluttua tuuli näytti jo kääntyneen sivulle, joten purjeet auki ja ylös. Loppumatka Ystadiin olikin taas hienoa purjehdusta sivumyötäisessä kuuden solmun vauhtia, tuulen kääntyessä pikkuhiljaa purjehduksen kannalta aina vain suotuisammaksi. Välillä väisteltiin sitten Ystadista Puolaan liikennöiviä autolauttoja.

Ystadin satama oli tietenkin sinne iltamyöhällä saapuessamme jo täynnä, eikä vieraspaikkaa tahtonut löytyä. Yritimme ensin tunkea ainoaan vapaaseen laituri-kylkikiinnityspaikkaan kahden puualuksen väliin, mikä aiheutti myös ko. alusten siirtelyä eteen- ja taaksepäin. Lopulta paikka jäi kuitenkin liian lyhyeksi Vestervikingille, isomman veneen puksprööti meinasi tunkea peräpulpettimme välistä istumalaatikkoon. Niinpä päädyimme yöksi samaisen aluksen kylkeen kylkikiinnitykseen. Aluksen kapteeni otti ylimääräisen aherruksen lunkisti ja heittäytyi juttusille.

Aika mainion veneen olikin onnistunut hankkimaan. Argentiinassa v. 1934 rakennettu 13-metrinen sluuppi, jonka suunnittelija oli German Freres Sr,  tunnetun, Swanejakin suunnitelleen venesuunnittelijan isä. Paljon oli siinäkin aluksessa jouduttu uusimaan, mm. koko tiikkikansi, ja siitä huolimatta veneessä oli jatkuvia ongelmia kannen vuotojen kanssa. (Tuli taas mieleen, kuinka mainio ratkaisu alumiinikansi onkaan puuveneessä, ei ensimmäistäkään vuotokohtaa ensimmäisten 55 vuoden aikana.)

Pian juttuseuraan liittyi laiturin saksalaismies, joka ihasteli Vestervikingiä ja kertoi sen linjojen olevan kuin suoraan 1930-luvun tunnetun saksalaisen venesuunnittelijan Max Oertzin kynästä. Tämä oli suunnitellut paljon näitä suippoperäisiä veneitä, joita saksaksi kutsutaan nimellä ”kanuheck”.  (Opin myös, että ”spitsgatter” tarkoittaa suippoperäistä venettä, jossa peräsin on rungon takana, esim. Colin Archereiden tapaan, kun taas ”kanuheckissä” peräsinakseli menee rungon läpi.). Kun mies vaikutti asiantuntevalta ja kovasti kiinnostuneelta, hain hänelle veneestä luettavaksi kopion Die Yacht -lehdessä v.1954 olleesta Vestervikingiä esittelevästä artikkelista. Mies riemastui ja lähti välittömästi satamakonttoriin ottamaan omaa kopiotaan artikkelista. Ehkä jonain päivänä sitten törmätään merillä Vestervikingin kaksoisolentoon, joka on rakennettu artikkelissa olleiden veneen linjapiirustusten perusteella. Ja kaksoisolennoista puheen ollen, en malta olla mainitsematta, että tämä sakemanni oli itse täydellinen takavuosien jo edesmenneen näyttelijän Klaus Kinskin kaksoisolento.

Ystadin venesatama oli muuten mukava, mutta siinä oli yksi tosi paha vika. Se oli nimittäin ilmeisesti rakennettu kaupungin viemärin suulle, niin kuvottava löyhkä satamassa vallitsi, ja vedessä uiskenteli ties mitä kokkareita. Voihan olla, että kyse oli jostakin ihan muusta väliaikaisesta ilmiöstä, mutta yhtään pitempään viipymään tuo odööri ei todellakaan houkutellut.

Kuvotuksesta huolimatta suunnistimme rantaravintolaan. Alkupalan skagenröran kanssa tarjottu akvaviitti tuotiin pöytään suunnilleen meikäläisen juomalasin kokoisessa lasissa, varmaankin pitkälti toisen desilitran annos. Pääruoaksi Kapu tilasi pitkästä aikaa peruspihvin, mikä tässä kohdassa tarkoitti wienerschnizeliä. Försti pysyi tiukasti kalalinjalla nauttien långa-filettä. Hyviä olivat molemmat, huolimatta joka paikkaan tungetusta punasipulihakkeluksesta.

28.07.2012 Kööpenhamina

Aamiaisen jälkeen Ooppera-Jam lippuja ostamaan Politikens Pressenistä, mikä se nyt sitten onkaan. Löytyi aivan keskustasta katolla olevan ison valomainoksen mukaan suunnistaen. Talo vain näytti aivan autiolta. Yksi sivuovi oli auki ja siitä päästiin receptionin tapaiseen. Löytyihän sieltä receptionistikin ja tältä kaksi lippua illan esitykseen.

Takaisinpäin ajeltiin uuden ja tyylikkään keskuskirjastorakennuksen ohi, joka mainosti kuuluisan valokuvaajan Lee Friedlandin näyttelyä ”America By Car”. Tuohan oli nähtävä. Valokuvaaja oli ajellut vuosikausia ympäri Amerikkaa autolla ja pysähtynyt ottamaan valokuvia eteen tulleista kohteista siten, että autolla, jolla hän oli liikenteessä, oli aina tietty rooli kuvassa. Mielenkiintoinen, joskin pidemmän päälle vähän puuduttava tapa. Sivistävän pläjäyksen päälle maistuivat espressot kirjaston terassilla kanavaliikennettä katsellen.

Käytiin vielä tsekkaamassa Christiania, kun ei ole sitä ennen nähty. Kaikenlaisen vapaan meiningin pyhättö, jolla on kuitenkin kolme perussääntöä: ”.Ei vahvoja huumeita, ei aseita eikä väkivaltaa”. Jotenkin outo tilanne, että toiset elävät oman elämänfilosofiansa mukaisesti ja sitten tuhannet turistit kulkevat katselemassa että kuinkas nämä elävätkään. Kuinkahan moni heistä oli liikkeellä ajatuksella ”jospa minäkin silloin nuoruudessani olisin uskaltanut…”

Christianian vieressä oli kirkko, jonka tosi mielenkiintpoista, itämaiselta vaikuttavaa vihreää ja kullattua tornia olimme ihastelleet venesatamasta. Kun ovi oli auki, ei kun sisään tutkimaan paikka. Kirkko oli nimeltään Vår Frelserens Kirke ja olipa yksi hienoimmista, minkä olemme nähneet. Tyylisuuntaa on vaikea kyllä mennä määrittämään. Paljon valoa, paljon hienoja seinämaalauksia ja mielettömin puuveistoksin ja kaiverruksin koristellut, kahden puu-elefantin kannattavat urut. Förstin kamera räpsi ja välähteli.

Venepäivällisen jälkeen sonnustauduttiin illan konserttiin, jonne sinnekin liikahdettiin arvokkaasti pyöräillen. Jo tuntia ennen alkamisaikaa oli oven eteen alkanut syntyä jonoa, joka nopeasti kasvoi. Onneksi olimme ajoissa paikalla, ettei ihan piippuhyllypaikoille tarvitsisi jäädä. Päiden tasolla vallitsi jonossa harmaahko sävy ja kun tarkemmin tarkastelimme, aika moni yleisöstä edusti sitä yhtä Välimeren perukoilta kotoisin olevaa kansaa, mikä nyt olikin luonnollista, kun kyseessä oli klezmer-musiikin ja oopperamusiikin sulatto.

Sisään päästiin varttia luvattua myöhemmin, kun esityksen baritonin oli sairastunut ja stand-in’in kanssa piti kuulemma vielä vetää viimeisiä harjoituksia. Saimme sitten oikein hyvät paikat salista, joka oli aikaisemmin ollut ”Politiken”-lehden painosali ja muutettu muutama vuosi sitten kulttuurikäyttöön konsertteineen, teatteri – ja oopperaesityksineen jne. Siitä siis nimi ”Politikens Press”. Esitystä odotellessa sai katsomon viereisestä baarista hakea juotavaa maksua vastaan joiden ja lasin sai myös tuoda katsomoon. Kuuluisaa tanskalaista vapaamielisyyttä taas.

Hieman ennen esityksen alkua tunsin tarvetta käydä keventämässä itseäni ja aikamoinen poikkitaiteellinen esitys siitäkin syntyi. Konsertin sopraanoon äänenavaushuoneella oli nimittäin yhteinen ohut seinä miesten pisuaarin kanssa.

Konsertti sinänsä oli kyllä aika avartava kokemus, eikä ollenkaan huono. Välillä taiturimaisia klezmer-kappaleita, joiden rytmi muistutti suomalaista polkkaa, välillä ooppera-aarioita, jotka oli sovitettu niin, että oopperaorkesterin osuuden soitti klezmer-kokoonpano: trumpetti, saksofoni, oboe, basso, haitari ja rummut. Ihmettelin miten hyvin homma saatiin toimimaan mm. Carmen-oopperan ”Habanera”ssa, mutta sovittajana olikin esitteen mukaan maailman parhaana pidetty klezmer-oboisti Heintz Goldsmith, noin kolmikymppinen kaveri, joka on konsertoinut mm. Berliinin filharmonikkojen kanssa. Muutkin orkesterin soittajat olivat samaa ikäluokkaa, oopperasolistien ikäskaala oli hiukan laajempi, hyviä laulajia kaikki. Sitä baritonin korviketta, josta kerrottiin, ei sitten esityksessä koskaan näkynyt, miesäänet loistivat poissaolollaan. Konsertista jäi erityisesti mieleen se tapa, jolla soittajat antautuivat musiikilleen. Onhan sitä ennenkin on nähty soittajien vaipuvan lähes transsiin, mutta tässä oli kyllä kyseessä transsi potenssiin kaksi. Sympaattisen Goldsmithin kasvoillakin vilahteli  varmaankin toistakymmentä eri ilmettä per sekunti soittaessaan.

Takaisin veneelle pyöräiltiin ilman pyörävaloja pimeässä yliajoa vältellen.