Archive for heinäkuu 2012

10.07.2012 Meritaistelun maisemissa

15 heinäkuun, 2012

Risör-Gråvika 15,9 mpk

 

Aamulla herättiin kohtalaisen aikaisin, jotta ehdittäisiin nauttia aamiainen ja hoidella muut aamutoimet ennen kuin eilinen herrasmies tulisi noutamaan meidät veistämökäynnille – jos tulisi.

Viittä yli kymmenen mies saapui paikalle ja pahoitteli kovasti, mutta veistämössä ollaan nyt kesälomalla, ketään ei kuulemma ole paikalla, eikä visiitti siis järjestyisi. Pitävät kesälomaansa nyt, koska väen pitää olla paikalla elokuun alussa, jolloin kaupungissa pidetään tuo kuuluisa puuvenefestivaali.

 

Vahinko. Kiitimme miestä kovasti vaivannäöstään, olihan se ollut kovin ystävällistä tarjoutua viemään meidät veistämölle. Heitimme hyvästit tietoisina, että nyt jäi ilmeisesti iäksi selvittämättä kenet oikein olimmekaan tavanneet. Mies vielä kehotti meitä lähtemään hyvissä ajoin aamupäivällä ennen kuin iltapäivällä tulisi sade ja tuuli. Paikalliset sääolot hän ainakin näytti tuntevan hyvin.

 

Päivän määränpääksi olimme ajatelleet englantilaisessa Norjan Cruising-oppaassamme kehutun Lyngörin kylän. Vastatuuleen ajettaisiin, tietenkin. Tuuli olikin aika reipasta ja tähän matkaan sisältyi muutaman mailin avomeriosuus, josta sitten puikahdettiin kapealle saaristoväylälle ulkosaarten taakse. Koneesta sai repiä täydet kierrokset, että matka taittuisi jotakuinkin säällisellä matkanopeudella, eli noin kuudella solmulla. Veneitä oli paljon liikkeellä, joten suunnistaa ei välttämättä tarvinnut juurikaan, kunhan vain seurasi edellä ajavia.

 

Väylä oli tässä kohdin ollut vuoden 1812 Napoleonin sodan aikaisen meritaistelun näyttämö, jossa yhteen ottivat englantilaisten ja tanskalaisten puolelta kummaltakin fregatin johtama neljän laivan yksikkö. Englantilainen HMS Dictator onnistui kapean salmen vaikeissa manöövereissä upottamaan 42-kanuunaisen tanskalaisen fregatti ”Najaden”in. Kaksi tanskalaista tykkivenettä antautui, mutta englantilaiset joutuivat luopumaan näistä sotasaaliistaan ja pakenemaan jouduttuaan apuun tulleiden norjalaisten tykkiveneiden hyökkäyksen kohteeksi.

 

Lyngöriä lähestytään siis kapeaa saaristoväylää, jonka molemmin puolin saarilla on uudempaa norjalaista kesämökkiasutusta. Hienoja mökkejä, monissa taidokkasti rakennetut rantaterassirakennelmat. Purjehdusoppaassa oli mainittu vierasvenelaiturina toimivaksi paikallisen purjeneulomon laituri. Kun saavuimme kohdalle, näimme, että purjeneulomo oli vaihtunut ravintolaksi, laituri oli toki edelleen paikallaan ja rannassa laiturin päässä aukeni ravintolan terassi täynnä lounastaan nauttivia norjalaisia. (Niin, nimenomaan norjalaisia, sillä toistaiseksi olemme nähneet tällä rannikolla yllättävän harvoja muun lipun alla purjehtivia aluksia.)

 

Laiturissa oli juuri Vestervikingin mittainen kylkikiinnityspaikka vapaana, mutta kun olimme ensin varustautuneet lepuuttajin ja köysin rantautumiseen ja lähestyimme laituria, juokseekin rannasta naishenkilö ilmoittamaan, että paikka on varattu. Olisikohan ollut mahdollista laittaa siihen joku varauksesta kertova kyltti? Nopeasti pakki päälle ja vastatuuleen peruuttaen vapaammille vesille miettimään jatkotoimenpiteitä. Olin jo aiemmin katsonut yhdeksi mahdollisuudeksi luonnonsataman kymmenisen mpk etelään Lyngöristä, joten päätimme jatkaa sinne.

 

Matkalla merikarttaa tutkiessani havaitsin väittäneeni tässä blogissa aiemmin karien merkitsemisestä jotakin vastoin parempaa tietoa. Olin todennut, että ristillä ( + merkillä) merkittäisiin täällä sekä pinnassa että syvemmällä olevat karit ja että syvemmällä olevien karien yhteydessä ilmoitetaan aina syvyystiedot 10 metriin saakka. Nyt havaitsin ja muistinkin, että pinnalla olevan karin merkki on kyllä tuo + merkki, mutta sen jokaisessa sektorissa on pieni piste. Vedenalaisista kareista nuo pisteet puuttuvat. Tarkoittaa, että norjalaisten merikarttojen merkinnät ovat yhteneväiset tässäkin suhteessa suomalaisten karttojen merkintöihin. Ilmeisesti norjalaiset kuitenkin ilmoittavat vedenalaisia kareja jotenkin tarkemmin kuin Suomessa, tästä aiempi mielikuva kivikossa purjehtimisesta.

 

Valitsemamme luonnonsatama ”Gråvika” oli vuonossa sijaitseva lahti, jossa olevan saaren takaa löytyisi kapea, tuulilta suojattu alue. Hiivimme sinne väylämerkkien välistä tarkasti kaikuluotainta seuraten. Välillä vettä oli alle kolme metriä kölin alla (mikä Norjassa on vähän, sillä parin metrin päässäsä voi olla ettei vettä ole kölin alla enää ollenkaan). Määränpäähän päästiin ongelmitta, mutta kun Kapu ryhtyi laskemaan ankkuria, kuului avotilasta peräsintä ja moottoria hoitelevan Förstin huuto, ettemme voisi mennä enää yhtään eteenpäin, yläpuolella on 16 metrin korkeudessa voimajohto. Se oli jäänyt Kapulta noteeraamatta. Voi olla, että olisimme päässeet voimajohdon ali, Vestervikingin maston huippu heiluu piirustuksista mitattuna 15,5metrin korkeudessa, mutta tiedä häntä. Jätimme voimajohtoon riittävän turvamarginaalin ja laskimme ankkurin ja liki 50 metriä ankkuriketjua 20 metrin syvyyteen. Kun ankkuripaikkaan kuitenkin pääsi osumaan jonkin verran tuulta, varmistimme vielä peruutusvaihteella vedättämällä, että ankkuri pitää. Kaiken lisäksi laitoimme yöksi plotterin ankkurihälytyksen päälle, kuten yleensäkin viettäessämme yön ankkurissa. Plotteri alkaa hälyttää, jos vene siirtyy hälytyksen päällelaittamis-paikasta yli 0.01 mpk eli 18,5 metriä.

 

Satamamme oli hieno ja jylhä, mitä nyt yhdellä rannalla norjalainen kesämökki häiritsi erämaatunnelmaa. (Samoin kuin rannalta määkivät kummallisen pitkäkaulaiset lampaat ja isosarviset lampaat tai pässit mitkälie). Varustauduimme illalliselle, tänään olivat vuorossa taas kerran avotilassa grillatut entrecote’t, joista grillmeister Kapun sekoilun vuoksi tuli tällä kertaa ylikypsiä – mutta syötäviä kaikki tyynni. Illan Scrabble-ottelussa Kapu sitten kuitenkin onnistui saamaan revanssin edellisen pelin rökäletappiostaan.

 

 

 

09.07.2012 Munchausenin heimolaisia

15 heinäkuun, 2012

Nordfjorden-Risör 6 mpk

Aamulla nukuttiin pitkään ja sitten nautittiin elämästä syömällä aamiainen auringonpaisteessa avotilassa. Niin, ja sitä ennen Försti pulahti vuonon veteen, Kapu sattuneesta syystä ei. Puolelta päivin varustauduttiin lähtemään takaisinpäin. Päätimme käydä joka tapauksessa Risörissä kaupassa, ja pitihän meidän vielä yrittää päästä katsastamaan se veneveistämökin. Päätöksen, jatkaisimmeko tänään vielä eteenpäin, tekisimme sitten Risörissä. Keli oli edelleen hieno, mutta ei mitenkään kovin lämmin.

Vajaan tunnin ajon jälkeen saavuimme veneveistämön liepeille. Strategianamme oli soittaa veistämölle, kunhan olemme näköetäisyydellä, kertoa että olemme tulleet 55 vuotta vanhalla   puuveneellä Suomesta, näette meidät tässä satamanne ulkopuolella, ja tutustuisimme kovin mielellämme täkäläiseen tapaan rakentaa puuveneitä. Tarjoaisimme tietysti myös mahdollisuutta tutustua parhaaseen suomalaiseen puuveneen rakentamisperinteeseen. Puhelin siis soimaan. Puhelu siirtyi vastaajaan, josta kehotettiin ottamaan yhteyttä myöhemmin. Jaaha. Ajoimme kuitenkin veistämön satamaan ja pyörimme siellä hetken, jospa näkisimme jonkun, jolta voisimme kysyä tarkemmin. Ei ensimmäistäkään sielua paikalla. Katselimme hetken laiturissa olevaa Colin Archer -venettä, mutta kun siinäkään ei näkynyt elämää, luovuimme toivosta ja suuntasimme Risörin satamaan.

Satamassa kiinnityimme tarkoituksella sen hienoimman puu-purjeveneen kylkeen, jospa omistajalta saataisiin osviittaa kuinka edetä pyrkimyksessämme tutustua paikalliseen veneenveistoon. Ja saatiinhan sitä, ja paljon muutakin.

Veneessä ei ollut ketään paikalla kiinnittyessämme. Lähemmässä tarkastelussa Vestervikingin kanssa jokseenkin samankokoinen vene oli kyllä hieno eksemplaari, mutta ylläpidon kanssa oli ollut vähän niin ja näin, korjauksia ei oltu tehty parhaimmalla mahdollisella ammattitaidolla. Kohta paikalle saapasteli seitsemissäkymmenissä oleva herrasmies, joka osoittautui veneen omistajaksi. Heittäydyimme juttusille ja mieshän osoittautui varsinaiseksi Munchauseniksi tai sitten olimme todellakin tavanneet huomattavan Risöriläisen merkkimiehen. Reilun puolen tunnin juttuhetken aikana mies ehti kertoa mm. että hän oli perustanut ja rakentanut Risörin suurimman hotellin, myynyt sen sitten aika pian rakennuksen valmistumisen jälkeen jollekin, joka hallitsi hotellin pitämisen paremmin kuin hän, ostanut kuuluisan Colin Archer-veneen Risör 2:n takaisin Norjaan Englannista ja lahjoittanut sen sitten Risörin kaupungille (veneen näimme entisöitynä, tai oikeastaan kokonaan uudelleen rakennettuna satamassa), perustanut Risörin kuuluisan puuvenefestivaalin, sen jälkeen lähtenyt pelastusveneen kapteeniksi Huippuvuorille, jossa oli pelastanut ison alumiinisen purjeveneen ajautumasta kivikkoon heittämällä köyden kahdeksanmetrisissä aalloissa. Lisäksi hän oli Ikean omistajan Ingvar Kampradin kaveri, oli aikanaan ostellut tältä halpoja kalusteita hotelliinsa.

Niin, ja tästä veneestään hän kertoi, paitsi että vene oli 50 vuotta vanha, kuuluisimman norjalaisen suunnittelijan (nimestä en saanut selvää) suunnittelema vene, kuinka hän kunnostaa sitä pikkuhiljaa, seuraavaksi asennetaan 500 litran vesisäiliö ja rakennetaan veneeseen suihku, koska vaimo haluaa käydä suihkussa, kun he lähtevät pitemmälle purjehdukselle etelään. Sisustuksessa oli kuulemma vielä muutenkin paljon paranneltavaa ja uusittavaa. (Tässä kohtaa hälytyskellojen kilinä voimistui, 500 litran vesitankki Vestervikingin kokoiseen ja tyyppiseen 50 vuotta vanhaan veneeseen on aika mahdoton ajatus jo painonjakaumankin ja purjehdusominaisuuksien kannalta, saati sitten suihkuosaston rakentaminen ahtaisiin tiloihin. Mutta kaikestahan on lupa haaveilla.)

Kuuntelimme kiinnostuneina, mutta tiedostaen, että herrasmiehen jutut oli syytä ottaa, kuten englantilaiset sanovat ”with a bit of salt”.  Kun satamanhoitajat tulivat kesken jutustelumme perimään satamamaksua, näytettiin mies kyllä tunnettavan hyvin, eikä häneltä peritty maksua ollenkaan. Liekö sitten jollakin tapaa miehen tarinoita tukeva seikka.

Kuultuaan kiinnostuksestamme puuveneveistämöön tutustumiseen hän muitta mutkitta ehdotti, että hän tulisi huomisaamulla noutamaan autollaan meidät käynnille veistämöön. Kiitimme tarjouksesta ihastuneina ja sovimme tapaavamme huomisaamuna kello 10 laiturilla. Jäisimme siis vielä yhdeksi yöksi Risöriin. Hoitaisimme kauppa-asiat ja hyödyntäisimme sataman hyvää internet-yhteyttä.

Miekkonen lähti ja meikäläinen ryhtyi vetämään venesähköjohtoa veneensä kautta laiturin sähkötolppaan. Kun keulaluukku oli selvästi raollaan, en malttanut olla kurkistamatta sisään. Ennen kuin silmiin sattui mitään, sattui nenään sellainen vanhan puuveneen ummehtunut, homeensekainen tuoksu, joka kertoo veneen kunnosta paljon, eikä pelkästään hyvää.  Keulaluukusta avautui näkymä suoraan alapuolella olevaan pentryyn, joka oli alkuperäisessä 1950-60 luvun vaihteen kuosissaan. Tällainen sisustusjärjestely oli vielä käytössä joissakin veneissä tuohon aikaan, ehkäpä historian peruja. Pentry oli siis aivan veneen keulassa, missä nykyaikaisemmissa veneissä on yleensä ns.

v-vuode. Mahtoi olla taiteilemista kattiloiden ja kannujen kanssa ruoanvalmistuksessa veneen keikkuvimmassa paikassa merenkäynnissä.

Kauppareissullaan Försti oli nähnyt juttukaverimme poistuvan satamasta uudella isolla hienolla pappamersullaan. Olisiko tarinoissa sittenkin ollut totuudenpoikasta?

08.07.2012 Kapu liekeissä

13 heinäkuun, 2012

Risör – Nordfjorden 6 mpk

Päätettiin kokeilla, miltä tuntuu viettää yö Norjan vuonossa luonnonsatamassa. Puolelta päivin lähdettiin, suuntana Risörin pohjoispuolelta sisämaahan päin ulottuva Nordfjorden. Keli oli kohtalainen, pilvipouta, aina välillä aurinkokin näkyi. Matkalla kohti vuonoa tutkittiin vielä Risörin rantoja, josko veneveistämöä näkyisi. Ja näkyihän se, Risör Träbåtsbyggeri heti sen niemen kärjen takana, joita pidemmälle emme eilen pyöräretkellä viitsineet edetä. Tuonne yrittäisimme siis mennä tutustumaan sitten kun palaisimme vuonolta.

Vuonossa veneellä liikkuminen on selväpiirteistä, syvyyttä on aivan rannan lähelle ”riittävästi”, kuten eräällä luxus-automerkkillä on tapana ilmoittaa auton tehot. Tässä tapauksessa tarkoittaa sadan metrin ja sitä syvempiä lukemia. Siitä huolimatta saattaa yksinäinen vedenalaisen vuoren huippu nousta yhtäkkiä melkein pystysuoraan pohjasta aina vedenrajaan asti. Tällaiset karit on poikkeuksetta merkitty selvästi havaittavalla rautatangolla. Tuuli on vuonossa yleensä suoraan edestä tai suoraan takaa. Purjehtiakin voisi, mutta kyllä vuonosta ulos kryssiessä voisi tulla aika pitkäksi.

Maisemat olivat kyllä aika hienot. Vuoret täällä eivät tietenkään nouse samoihin korkeuksiin kuin Pohjois-Norjassa, mutta pitkälti toistasataa metriä korkeita seinämiä vedestä täälläkin nousee. Kävimme tutustumassa muutamaan karttaan merkittyyn ankkurilahteen, jotka ovat yleensä lyhyitä, muutaman sadan metrin pituisia vuonon sivuhaaroja. Kaksi ensimmäistä näytti olevan paikallisten huvilalahtia, joten emme viitsineet jäädä ihmisten ”kotipihoille”. Kolmas, johon tutustuimme, vaikutti oikein hyvältä ja sinne ankkuroiduimme 15 metrin syvyyteen. Lahden rannalla oli vain muutama kesänmökki, ihan samanlaisia kuin Suomessa ja niiden pihoilta ihmiset vilkuttivat iloisesti kaukaa idästä tulleille vierailijoille. Asumatonta rantaa oli paljon ja olipa ilmeisesti yleinen hiekka-uimarantakin, jossa muutama lapsiperhe vietti kesäpäivää.

Försti istuskeli avotilassa ja ihaili maisemaa, kun kivi rannan läheisyydessä alkoi liikkua. Siis ei kivi, vaan hyljehän se sieltä lähti tarkastelemaan lahdelle ilmestynyttä tunkeilijaa. Muutaman kerran se nosti päätään venettämme lähempänä ja sai sitten ilmeisesti tarvitsemansa informaation ja häipyi muille vesille.

Vesi oli kirkasta ja ilma ihan tyyni, joten oli sovelias hetki suorittaa ensimmäinen uinti Norjan vesillä. Veden lämpötilaksi lahdessa mittasimme 20 astetta – ei paha. Ainoa haittatekijä olivat polttomaneetit, brännmaneten, meduusalaji, jonka rihmat polttavat ihokosketuksessa ilkeästi. Niitä leijui harvakseltaan veneen ohi, nyt ei sentään enää ollut kysymys mistään meduusapuurosta niin kuin Ruotsin puolella. Försti pulahti ensimmäisenä veteen ja selvisi uinnista ilman maneetti-kosketusta.

Kapu vuorollaan varustautui sukeltajan maskilla ja snorkkelilla, tarkoitus oli käydä veneen alla hiukan tarkistamassa vielä kerran alkukesän kivellä käynnin jälkiä. Iso maneetti leijuili kyljen uimaportaiden tienoilla ja piti jonkin aikaa odotella, että se siirtyi syvemmälle ja veneen toiselle puolelle. Nyt veteen!

Pohjassa näkyi kivellä käynnistä vain muutama hassu naarmu perässä. Tarkastetaanpa vielä keulaosa. Jatkoin sukellusta keulan suuntaan kun yhtäkkiä huomasin liikkuvani kummallisessa rihmastossa. Käänsin päätäni ja siinähän se polttomaneetti leijui, vajaan puolen metrin päässä kasvoistani levittäen rihmastoaan joka suuntaan. Tuulenhenkäys oli ilmeisesti kääntänyt venettä niin, että sukeltaja ja maneetti päätyivätkin samalle puolelle.

Arvasin, että seuraavista tunneista ei tulisi erityisen miellyttäviä, pyyhkäisin olkapäihin ja kaulaan tarttuneet rihmat nopeasti pois, ne mitä sain, käännähdin ja suuntasin uimaportaille. Försti arvasi heti mistä oli kysymys, kun näki meikäläisen nousevan vedestä kimppu rihmoja kaulan ympärillä. Purjehdushansikkaat kädessä hän sitten poimi loput iljetykset pois kaulalta ja käsivarsista. Jo alkoi polte tuntua. Yksi rihma oli osunut huuleen, jota kirvelsi vietävästi. Kolme-neljä tuntia viheliäistä poltetta sitten kesti käsivarsissa, kaulalla ja huulessa. Käsivarren iho herkesi poltekohdista ”kananlihalle”. Tunne oli jotakin nokkospuskaan istumisen ja paarmanpureman väliltä.

Pikkuhiljaa kipu sitten laantui ja myöhäiselle illalliselle käytäessä olo oli palautunut jokseenkin normaaliksi. Ennen avotilassa syötyä illallista nautittiin niin ikään myöhästyneet Norjaan-saapumiskuohuviinit vuonon auringonlaskua ihaillen.

07.07.2012 Höyryturskaa

10 heinäkuun, 2012

Risör

 

Aamulla tiheä sumu peitti sataman. Tuuli oli kääntynyt ennusteen mukaisesti lounaaseen. Onnittelimme itseämme päätöksestä lähteä Stavernista eilen, sillä tänään matkaaminen vastatuuleen sumussa vierailla vesillä olisi ollut vähemmän houkuttelevaa.

 

Käytiin ICA:ssa proviantin täydennyksellä ja pankin automaatilla yrittämässä täydentää nopeasti hupenevaa käteiskassaa. Ihme ja kumma, nyt Nordean Visa toimi ja astelimme ulos automaattikopista lompakot pullistellen.

 

Tutustuttiin kaupunkiin pyöräillen. Todella miellyttävän tuntuinen, nätti paikka. Tännehän voisi vaikka muuttaa! Puutalot on rakennettu vuoren rinteille ja lahden päästä lähtevään laaksoon, jossa sijaitsee kaupungin keskusta. Aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki talot on maalattu valkoisiksi. Ohitimme kalasataman, jonka purjehdusoppaissa kehuttu kalaravintola oli sunnuntaina valitettavasti kiinni. Tie oli rakennettu rantakallioon osin räjäyttämällä, tarkoittaen pystysuoraa putousta mereen heti kaiteen takana. Alhaalla oli pienvenesatama toteutettu mielenkiintoisella tavalla. Koska syvyyttä oli heti rannasta varmaankin kymmeniä metrejä, ei tavallisten peräpoijujen asentaminen ole ollut mahdollista. Sen sijaan kalliosta työntyi vaakasuoraan ulos parin-kolmen metrin korkeudella vedenpinnasta kymmenmetrisiä orsia. Näitä oli parinkymmenen metrin välein ja niiden päät oli yhdistetty vahvalla köydellä. Köydestä riippuivat alas veneiden peräkiinnitysköydet.

 

Etsimme puuveneveistämöä, johon ehkä pääsisimme tutustumaan, vaikka onnistumisen odotusarvo ei ollut kovin korkealla. Oli sunnuntai ja sitä paitsi emme tarkalleen tienneet mistä etsiä. Jonkin matkaa rantatietä eteenpäin ajettuamme totesimme etsimisen turhaksi ja käännyimme takaisin kohti venesatamaa. Ehkä sitten toisella kertaa…

 

Paluumatkan varrelle osui ravintola, jonka menu vaikutti hyvältä (tarkoittaa: turskaa oli tarjolla) Kun vielä useimmissa pöydissä oli asiakkaita, päätimme testata paikan vähän myöhemmin illalla ja kävimme varaamassa pöydän.

 

Veneellä odotti tietokoneongelma ilmoituksen 500 Privoxy Error muodossa. Eipä tullut blogin päivittämisestä sillä erää mitään. Kapu yritti ratkaista ongelman kotikonstein siinä kuitenkaan onnistumatta ja lopulta apua haettiin kauko-ohjauksella TikHo:lta koti-Suomesta.

 

Siinä välillä kävimme sitten syömässä höyryttämällä valmistetut turska-annokset ravintolassa. No nyt oli maku kohdallaan! Ja hintakin, varmaankin ainakin norjalaisten mielestä. Pääruoat, pannacotat jälkiruoaksi ja kaksi lasia talon valkoviiniä päälle 900 kruunua, eli pitkälti toistasataa euroa. Ravintola-ateriointimme frekvenssi tässä maassa vaikuttaa jatkossa pahasti laskevalta.

 

Veneelle palattua tietotekniikkakeskustelu jatkui Helsingin ja Risörin välillä sillä seurauksella, että vähän puolen yön jälkeen ongelma poistui, kun järjestelmä palautettiin ajankohtaan ennen ongelman ilmestymistä. ( Odotamme kauhulla seuraavaa puhelinlaskua…) Se ongelman syy oli Suomessa läppäriin ladattu HDTV- sovellus, jolla pystyy mm. katsomaan F1 kisat pulittamatta tästä ilosta MTV3:lle penniäkään.  ( Jokin tässä yhtälössä ei nyt täsmää…) Sataman palvelin oli sitten hermostunut moiseen ohjelmaan, kun sitä aiemmin iltapäivällä olin yrittänyt käyttää.

06.07.2012 Totuus löytyy rautakaupasta

9 heinäkuun, 2012

 

Stavern – Risör 41,9 mpk

 

Aamulla puolipilvistä ja tuuli oli eilisestä voimistunut. Kapu lähti aamiaisen jälkeen paikalliseen rautakauppaan, josta kuulemma oli myös kaikenlaista veneilytarviketta saatavilla. Ehkäpä sieltä löytyisi rannikon merikarttoja suuremmassa mittakaavassa. Löytyihän sieltä, ja paljon muutakin. Ensinnäkin löytyi rannikon karttasarja mittakaavassa 1:40.000, joka oli omaamme hieman selkeämpi, mutta sekin täynnänsä karien merkkejä. Yhtäkkiä kuvio valkeni. Norjalaisissa kartoissa karit on merkitty samoin kuin suomalaisissa, ristillä, tai plus merkillä, mutta suomalaisissa kartoissa se tarkoittaa vedenrajassa olevaa kiveä. Norjalaisissa kartoissa ristillä merkitään myös syvemmällä pinnan alla olevat karit aina 10 metrin syvyyteen asti ja kun suurennuslasilla katsoo, ristin vieressä on aina merkittynä karin syvyys. Eli meikäläisten syväyksellä (1,8 m) relevantteja ovat vain karit, joiden syvyysmerkintä alkaa ykkösellä tai kakkosella. Helpotuksen huokaus!

 

Jätin kuitenkin lähes 100 euron hintaisen karttasarjan ostamatta, koska nyt systeemien selvittyä ei 1:50.000 ja 1:40.000 karttojen välillä ole käytössä paljonkaan eroa.

 

Selvisipä toinenkin asia ja aiemmin tehty virheinvestointi. Kävelin grilliosaston läpi ja huomio kiinnittyi nestekaasupullojen venttiileihin. Ne olivat samanlaisia kuin suomalaisten Kosan-kaasupullojen venttiilit. Pyysin saada nähdä 5 kg kaasupullon. Myyjä avasi kaasukaapin ja siellähän oli siisti rivi niitä Suomen systeemin 5 kg kaasupulloja. Ei siis ongelmaa kaasun loppumisesta Norjan puolella, eikä koko loppumatkaksi! Sen ruåtsalaisen AGA-systeemin pullon voimme säilyttää varapullona tulevia Ruotsin-purjehduksia varten.

 

Lähteäkö vai eikö lähteä? Ylihuomiseksi tuulen oli ennustettu kääntyvän sydvästiksi, eli lähes pystyvastaiseksi kulkusuuntaamme nähden, mutta tuulen myös laantuvan. Nyt, kun norjalaisten karttojen arvoitus oli selvinnyt, päätimme lopulta lähteä tänään. Saisimmehan ainakin hyvät kyydit.

Laiturista irrottautumisessa tuhrautui aikaa. Kapu joutui lainaamaan eilisiltana kiinnittyneen moottoriveneen jollaa ja viemään sillä köyden ulompana ja ylempänä tuulessa olevaan poijuun. Pystyisimme sitten sillä köydellä estämään veneen kääntymisen tuuleen poikittain ja kolhiutuvan moottoriveneen perätasoon. Lähtö onnistuikin hyvin, naapuriveneen hässäkän aiheuttaneen kapteenin katsellessa päältä tekemättä elettäkään auttaakseen irrottautumisessa!

 

Ajoimme aallonmurtajan ulkopuolelle ja avasimme purjeet, rullagenoan ja mesaanin, mikä on meikäläisten vakioyhdistelmä myötätuuleen purjehdittaessa. Tästä yhdistelmästä on myös se etu, ettei avotilasta tarvitse poistua purjeiden nosto -ja laskumanöövereissä. Kovemmassa kelissä se helpottaa toimitusta huomattavasti.

 

Reittimme kulki 3-4 mpk etäisyydellä rannikosta. Ihastelimme maisemia ja nautimme 6 solmun vauhdista. Tuuli pysytteli ihan kohtalaisissa lukemissa, ei juuri noussut 11 m/s voimakkaammaksi. Ukkospilviäkään ei näkynyt.

 

Norjan rannikko on tässä kohtaa aika mielenkiintoista. Avomereltä tultaessa on vastassa melko yhtenäinen pitkien ja kapeiden saarten jono, joka kulkee rantaviivan suuntaisesti. Saarien välissä on kapeita aukkoja, joista väylät puikahtavat sisemmille vesille. Näiden ulkosaarten ja mantereen välissä on 1-2 mpk leveä saaristovyöhyke, jossa turvalliset reitit kulkevat pääasiassa koillisesta lounaaseen tai päinvastoin. Mantereen puolella aukeaa aina välillä vuoriseinäisiä vuonoja (mutta tällä puolella kuitenkin matalampia kuin länsirannikolla ja Pohjois-Norjassa), jotka sitten jatkuvat usean mpk matkan suoraan sisämaahan, mutta ovat siis luonteensa mukaisesti umpiperiä.

 

Lähestyessämme aukkoa, josta puikahtaisimme ulkosaarten taakse kohti Risöriä saimme kummallisen, jopa röyhkeän tervehdyksen.

 

Selkälokkiparvi oli ilmeisesti erehtynyt luulemaan Vestervikingiä kalastusalukseksi ja päätti asettua ruokailuasemiin. Linnut syöksähtelivät mastojen välistä, joku yritti asettua isomaston puomille istumaan ja laskeutuipa yksi uskalias veneemme kannellekin. Tunnelma alkoi elävästi muistuttaa Hitchkockin ”Linnut” elokuvaa. Kannelle laskeutunut piti oikein käydä hätistämässä pois. Mielessä pyöri jostakin lukemani merimiesten uskomus, että lokki kannella aiheuttaa huonoa onnea. Vestervikingissä meillä on salongin seinässä edellisen omistajaperheen peruja messinkilaatta, jossa on saksankielinen teksti: ”Lieber ein Häschen in der Koje als eine Möve an Deck”, joka viitannee samaan suuntaan. Jonkin aikaa ympärillämme pyörittyään linnut ilmeisesti uskoivat että tästä aluksesta ei heitellä kalajätteitä, ja poistuivat.  Jälkikäteen ajattelimme, että olikohan mesaanipurjeemme aiheuttanut lokkien virhearvion, kalastusaluksissahan on usein pieni mesaanipurje tasaamassa keikutusta.

 

Risörin edustalla laskettiin purjeet. Väylä satamaan oli selkeä, ajoimme aallonmurtajan sisäpuolelle ja hetken pyörittyämme löysimme paikan kylkikiinnityksessä kolmantena veneenä laiturista lukien. Olimme saapuneet Norjan puuvenekeskukseen!

 

Satamamuodollisuudet hoidettuamme ( eipä toiminut Nordean Visa täälläkään, satamamaksu 270 kruunua eli 35,50 e) totesimme olevan illallisen paikka ja  päädyimme rannan kalaravintolan asiakkaiksi. Tilasimme kalakeitot, joita esitteessä kovasti kehuttiin. Keitto oli ihan syötävää, mutta ei oikein sitä mitä olimme odottaneet. Curryä oli niin runsaasti, ettei meren elävien maku tahtonut tuntua. Parempaa sahramilla maustettua lohikeittoa saa meillä kotona. Aterian hinnaksi tuli kahdelta hengeltä päälle 70 euroa, mikä sisälsi kulhon kalakeittoa ( jota oli tosin niin runsaasti ettei kaikkea edes jaksettu syödä) ja kaksi lasia vettä. Oli tullut aika tutustua Norjan hintatasoon.

 

Loppuilta meni veneessä blogia päivittäessä nyt kun pitkästä aikaa oltiin päästy kunnon nettiyhteyteen. Saatiin myös tuta mitä yöpyminen norjalaisessa vierassatamassa viikonlopun tienoilla merkitsee. Rivissämme sisimmässä Bavaria-purjeveneessä oli kolme kolmekymppistä kaverusta, jotka pitivät veneessä hovia läpi yön. Musiikki raikui puoleenyöhön asti, mutta sitten juhlaväki siirtyi sisätiloihin ja atmosfääri rauhoittui. Aamulla kaverit kohteliaasti kysyivät, että eivät kai he häirinneet, heillä kun oli 16 henkeä veneessä eilen illalla! Eikä muuten ollut ainoa vene satamassa juhlatuulella.

05.07. 2012 Skagerrakin yli

9 heinäkuun, 2012

 

Resö (Ruotsi) – Stavern (Norja) 41,9 mpk

 

Aamulla herättiin kymmentä vaille kuusi kuuntelemaan säätiedotus. Oikein sopivaa itätuulta oli luvassa Skegerrakin ylitykseen kohti Larvikia. Syötiin pikainen aamiainen, jotta päästäisiin aikaisin matkaan. Tällä osuudella olisi taas tuuliperäsimelle käyttöä, mutta kuinka ollakaan, kun sen tuulilapa piti asentaa paikalleen, löytyi spinaakkerikankaasta liki puolen metrin repeämä. Lapa oli ollut veneen sivukannella tuuliperäsimen peräsimen päällä ja sen kirotun ökyveneilijän aalloissa keikkuessamme painava peräsin oli liikkunut ja sen terävä kulma tehnyt tuhojaan lavan spinaakkerikankaassa. Onneksi oli spinaakkerin korjausteippiä mukana ja puolen tunnin aherruksen jälkeen lapa oli paikallaan toimintakunnossa.

 

Naapuriveneissä nautittiin aamupalaa avotilassa samalla ihmetellen, mitä akrobatiaa Vestervikingin kapteeni oikein harrastaa veneen perän ulkopuolella tuuliperäsintelineissä roikkuen. Tuuliperäsimen metrin korkuinen ja liki puoli metriä leveä peräsin on nimittäin irrotettavaa mallia. Sen voi pitää kannella ja vasta kun eteen tulee sellainen purjehdusosuus, jolla tuuliperäsimelle on käyttöä, se asennetaan paikalleen. Toimitus on yksinkertainen, mutta näyttävä. Kun paikallaan oleva peräsin tekee pitkäkölisen Vestervikingin entistäkin hitaammin kääntyväksi satamamanöövereissä, on se myös mahdollista irrottaa ja nostaa kannelle ennen satamaan tuloa. Tätä ei tietenkään viitsi tai voi tehdä isommassa aallokossa, saattaapi peräsimen lisäksi nimittäin myös Kapu löytyä vedestä.

 

Ensimmäiset kuusi meripeninkulmaa ajettiin sisäreittiä koneella, mutta heti ulkomerelle päästyämme nostettiin kaikki purjeet. Tuulta oli aluksi niukanlaisesti, mutta pikkuhiljaa se voimistui ja päästiin 6-8 m/s suhteellisessa tuulessa mukavaan 6 solmun vauhtiin. Pian ohitimme luodot, jotka oli kartassa merkitty hyljeluodoiksi ja niinpä siellä köllöttelikin toistakymmentä isoa hyljettä.

 

Tuuliperäsin ohjasi venettä piirtäen plotteriin suoraa viivaa, miehistö nautti kahvista, korvapuusteista ja auringosta avotilassa. Ei hullumpi tapa viettää heinäkuun alun päivää! Pikkuhiljaa Ruotsin rannat alkoivat jäädä taakse. Pohjoisessa näkyi vielä Norjan puolella sijaitseva Torbjörnskaerin majakan torni, edessӓ luoteessa vain aavaa merta. Vielä kolmisen tuntia purjehdittuamme alkoi Norjan rantaviiva häämöttää. Välillä väistettiin troolaavaa kalastusalusta, sitten taas jatkettiin suoraa linjaa kohti määränpäätämme, joksi olimme valinneet Larvikin kaupungin sataman. Lähellä rannikkoa tuuli alkoi laantua ja käytännössä loppui juuri kun olimme päässeet siihen kohtaan reitissämme, josta olisi joka tapauksessa pitänyt kääntyä suoraan vastatuuleen sisään Larvikin lahdelle.

 

Etsimme kartasta venesataman sijaintia. Kun pääsimme parin mailin päähän kaupungin rannasta, taaksemme ilmestyi valtava Color Linen autolautta, jota piti kiireesti väistää. Samoissa väistämispuuhissa oli paikallinen moottorivene, ajoimme sen viereen ja kysyimme missä tarkalleen on Larvikin venesatama. Ilmoittivat, että Larvikissa on pieni moottorivenesatama, ei muuta, kannattaisi mennä lahden suulla olevaan hyvään Stavernin vierassatamaan. Sen olimme jo havainneetkin ohi ajaessamme, mutta kuvittelimme Larvikissa olevan myös kunnon vierasvenesataman. Syy, miksi pyrimme nimenomaan Larvikiin on tietysti se, että kuuluisa venesuunnittelija Colin Archer oli Larvikista kotoisin ja kuvittelimme löytävämme sieltä Colin Archer-veneitä rakentavan veistämön, johon parhaassa tapauksessa voisimme päästä tutustumaan.

 

Teimme täyskäännöksen ja ajoimme pari mailia etelään Stavernin satamaan. Saimme luultavasti sataman viimeisen vapaan poijupaikan, johon tyytyväisinä kiinnityimme. Stavern on tiettävästi Norjan pienin kaupunki, mitä asukaslukuun tulee. Satama oli hyvin varustettu, mukaan lukien ainakin kolme erilaista jäätelömyymälää. Ovatko norjalaiset hulluina jäätelöön?

 

Satamakonttorin virkaa toimitti yksi jäätelömyymälöistä, jota piti kaksi arviolta 14-16 vuotiasta nuorukaista. Marssin paikalle suorittaakseni satamamuodollisuudet. Olimme lukeneet erilaisista oppaista Norjan tiukoista tuontimääräyksistä, mitä mm. alkoholiin tulee ja sallitun määrän ylittämisestä annettavista sakoista. Siksi olimme (huonolla menestyksellä) pyrkineet mitoittamaan ja kuluttamaan Vestervikingin proviantin siten, että määrät mahtuisivat raameihin. Samoissa oppaissa neuvottiin, että ulkomaalaisen veneen tullessa Norjaan, voidaan tarvittavat tulliselvitykset ym. tehdä vierassatamissa.

 

Katin kontit. Tiedustelin, missä hoidetaan satamamuodollisuudet. Osoittautui että nuorukaisten ammattitaito oli enempi jäätelönmyynnin kuin määräysten tuntemisen puolella. Eivät olleet kuulleetkaan mistään tulliselvityksistä. Päätin, että jos tulli on kiinnostunut meidän vähistä provianteistamme, sopii tulla veneeseen käymään, meikäläisen puolesta tullin etsiminen saa loppua tähän.

 

Satamamaksun maksaminen onnistui jokseenkin yhtä hyvin. Kun ensin oli keskusteltu siitä, montako jalkaa on 11,95 metriä (Vestervikingin rekisteritodistuksen runkopituus, joka ilmoitetaan aina niissä satamissa, joissa maksu on porrastettu veneen pituuden mukaan, ja joissa yleensä maksuporras asettuu 40 jalkaan tai 12 metriin.  LOA eli pituus, ulokkeet, eli keulapulpetti ja tuuliperäsin mukaan lukien, on 13,00 metriä). Päädyttiin siihen, että vene on 39 jalkaa pitkä, eli pääsimme alle 40-jalkaisten maksuluokkaan. Kuten arvata saattaa, Nordean Visa ei täälläkään toiminut, vaan kuvetta piti kaivaa 270 kruunun, eli hiukan päälle 35 euron satamamaksun maksamiseksi käteisen puolelta. Jos tämä tahti jatkuisi maksupäätteiden yms. kanssa saisimme pian täydentää käteisvarojamme pankkiautomaatista – kai se Nordean Visa sentään siellä toimisi.

 

Tullessani ulos satama/jäätelötoimistosta törmäsin viereemme tulleen hollantilaisveneen kippariin, joka etsi satamatoimistoa muualta kuin jäätelökaupasta. Neuvoin hänelle oikean osoitteen ja vaihdoimme pari sanaa tulliselvityksistä. Kertoi purjehtineensa Norjassa ja Ruotsissa vuosikausia, eikä koskaan ole joutunut tekemään mitään selvityksiä. Tämän helpottavan tiedon kanssa siirryin sitten veneen suuntaan.

 

Veneillallisen jälkeen lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Ensimmäinen nähtävyys löytyi heti vierasvenesataman rakennusten takaa, Kokonainen satama-allas täynnä puufiskareita. Kyseessä oli nimenomaan Stavernin puuvenesatama. Veneet, joita oli arviolta satakunta olivat lähes identtisiä, limisaumaisia suippoperäisiä, ulkopuolisella peräsimellä varustettuja kalastajaveneen tapaisia, pituus vaihteli 6 ja 8 metrin välillä. Lähemmässä tarkastelussa näkyi, että täällä limisaumaiset veneet rakennetaan täällä näköjään veistokaarille, ainoastaan muutamassa veneessä näimme veistokaarien välissä yhdet painokaaret. Siistejä ja hyvin tehtyjä veneitä olivat. Hienoa, että kaupunki arvostaa puuvenekulttuuria tällä tavoin.

 

Löysimme myös rannalta rakennuksen nimeltä Fiskemottak ja sen vierestä kalaravintolan. Fiskemottak on jonkinlainen kalatukku, eli se paikka, jonne ne vielä kalastavat alukset saaliinsa tuovat. Ravintola olisi ollut auki, mutta suoraan ruokapöydästä liikkeelle lähteneenä eivät tarjoukset tällä erää kiinnostaneet. Muuten kaupunki vaikutti ihan kivalta kesäkaupungilta, ehkäpä vertailukohtana Suomessa voisi olla Naantali.

 

Illalla saimme samaan poijuun kanssamme norjalaisen moottoriveneilijäpariskunnan, jotka siirsivät veneensä sisemmältä satamasta diskon ääreltä vähemmän meluisaan paikkaan. Samalla menivät meillä suunnitelmat huomisaamun lähtökoreografioista uusiksi – moottorivene sivullamme ja sen uimatason kulma valmiina haukkaamaan Vestervikingin kyljestä palasen, emme enää pystyisikään peruuttamaaan Vestervikingiä ahtaasta paikastamme tuulensilmää kohti väljemmille vesille. Joku viritys tuohon täytyisi keksiä, mutta se on sitten huomisaamun murheita.

 

Loppuilta meni huomisen reittisuunnitelmia tehtäessä. Sääennustuksessa oli tuulta oikeasta suunnasta, idästä, mutta lupailtiin sen voimistuvan iltapäivällä 6 beaufortiin (Norjan säätiedotuksissa käytetään edelleen beaufortia), eli 11-14 m/s, ja lisäksi varotettiin ukkosesta illemmalla. Epävarmuuden tunnetta lisäsivät norjalaiset merikartat. Olimme ostaneet Suomesta norjalaisen veneilijän karttasarjan koko rannikkoalueelta. Mittakaava on 1:40.000, mutta joka paikka näyttää olevan täynnä karien merkkejä. Toisaalta purjehdusoppaissa sanotaan, että Norjan rannikolla purjehtiminen on selväpiirteistä ja väylät ovat hyvin merkityt. Mistä ristiriita?

 

 

Helpotuksen tuotti tällä kertaa plotterin elektroninen kartta. Kun sen mittakaavaa muutti, näki, että vapaata vettä on reiteillä purjehtimiseen ihan riittävästi. Mutta joku ristiriita tässä edelleen oli, mikähän?

04.07. 2012. Edelleen meduusapuurossa

9 heinäkuun, 2012

Gluppö-Resö 14 mpk

Aamulla taivas oli pilvetön. Nautittiin matkan ensimmäinen aamiainen avotilassa, muistaaksemme.

Yöllä Kapun vessaa huuhdellessa huuhteluveden pumppu oli yllättäen jämähtänyt tukkoon. Syykin oli helposti arvattavissa: ohi liitelevä meduusa oli joutunut pumpun imun kohteeksi ja päätynyt hyytelömassallaan tukkimaan veden sisäänottosiivilän. Aamuyön tunnit olivatkin sitten sujuneet miettiessä erilaisia keinoja, joilla meduusan jäänteet saisi pumpusta pois. Onneksi aamulla pumppu toimi taas moitteetta, virtaukset olivat ilmeisesti irrottaneet eliön jäänteet siivilästä.

Vesterviking kellui nytkin aivan käsittämättömän tiheässä meduusapuurossa. Edellisen yön tapahtumaa miettiessä tuli myös mieleen, voisivatko meduusat tukkia moottorin jäähdytysveden sisäänottosiivilän. Jos niin kävisi, seuraukset voisivat olla pahimmassa tapauksessa aika ikäviä.

Huomasimme, että ruotsalaisen naapuriveneen rouva oli menossa uimaan veneen perätasolta. Pitkään ja hartaasti hän tutki, milloin veteen ilmestyisi kohta, joka ei olisi meduusoiden täyttämä, ja lopulta suoritti vain pikaisen kastautumisen.

Lähtiessämme nostimme ensin ankkurin ja annoimme sitten veneen ajelehtia tuulen mukana kohtaan, jossa meduusapuurossa oli aukko, ennen kuin käynnistimme koneen. Näin vältimme riskin saada vedenottosiivilään ei-toivottuja salamatkustajia. Kun vene on saanut vauhtia, ei meduusoista enää ole tällaista ongelmaa.

Tuulta oli vain nimeksi ja sekin vastaista. Jossakin vaiheessa, kun Kapu oli pentryssä kahvia keittämässä, kuului avotilasta Förstin varoitus lähestyvistä isoista aalloista. Brittilipulla varustettu 50-jalkainen öky-moottorivene ohitti Vestervikingin tarpeettoman läheltä. Normaalissa proseduurissa olisi seurauksena ollut vain hetki keikutusta, mutta nyt kuului laidan läpi pentryyn voimakas jysähdys. Nopeasti ulos tilannetta selvittämään!  Syyksi paljastui hitaasti etenevä dementia. Tarkoitus oli ollut käydä Glupössä aamu-uinnilla, ja sitä varten olimme asettaneet mahonkiset uimaportaamme veneen kylkeen. Aamu-uinti jäi edellä selostetusta syystä vain haaveeksi, mutta kuinka ollakaan, olimme unohtaneet portaat roikkumaan veneen kylkeen Gluppöstä lähtiessämme. Brittiveneen aallot olivat sitten heittäneet ne irti laidasta, mutta pysyivät onneksi mukana kyydissä Kapun sitoman varmistusköyden päässä roikkuen. Säikähdyksellä selvittiin, eikä veneen lakkakylkikään episodista kärsinyt.

Resön satama näytti kovin ahtaalta, joten kiinnityimme sataman aallonmurtajan ulkopuolella ponttoonilaiturissa olevan ruotsalaisveneen kylkeen. Tervehdyksiä isäntäväen kanssa vaihdettiin ja kun meikäläiset oli tunnistettu suomalaisiksi, ilmoitti naapuriveneen kapteenska vekkulilla suomen kielellä: ” Mie oon suomalainen, isoäiti oli Oulun seudulta”. Naapurimme neuvoivat meille paikallisen kaupan sijainnin, oli aika suorittaa proviantin täydennystä. Lähdimme kauppareissulle, mutta kun pääsimme aallonmurtajalle näimme, ettei satama niin ahdas ollutkaan kuin miltä ensin näytti ja aallonmurtajan sisäpuolella oli sitä paitsi oikein hyvä Vestervikingin mentävä paikka. Takaisin veneelle siis, köydet irti ja siirryimme sataman puolelle.

Juteltiin viereisen ruotsalaisveneen kanssa. Kapteeni oli näiltä seuduilta kotoisin. Kysyimme, oliko meduusojen määrä tavanomaista tähän aikaan. Ei ollut, kyllä niitä oli nyt runsaammin kuin normaalisti. Kapteeni arveli sen johtuvan kylmistä ilmoista eli normaalia kylmemmistä vesistä. Kun pintavedet lämpiävät, meduusat painuvat alas kylmempien vesien kerroksiin. Kehotti välttämään yhteentörmäystä kellertävien meduusojen kanssa, joilla on pitkät rihmat perässään. Jos sellaisen rihmoihin törmää, seurauksena on ilkeää polttelua iholla. Aina välillä sattuu, että tällainen meduusa jää ankkuriköyteen kiinni ja silloin on mahdollista saada tällaisia rihmoja käsiinsä, mainituin seurauksin.

Resön satama oli ilahduttavalla tavalla säilynyt alkuperäisessä kuosissaan toimivana kalastussatamana, vaikka osa satamasta olikin varattu huviveneille. Satamasta toimi puolentusinaa kalastustroolareita, joista sai ostaa suoraan saalista niiden saavuttua pyynniltä: räkor och kräftor. Jätimme kuitenkin tällä erää ostamatta, kun olimme epävarmoja valmistustapojen suhteen. Ehkä sitten myöhemmin tällä matkallamme…

Käytiin paikallisessa ICA:ssa, joka olikin kohtalaisen hyvin varustettu. Polttoaineasemaa ei satamassa ollut, mutta muutaman sadan metrin päässä ICA:n pihassa sellainen oli. Kun edellisestä tankkauksesta oli kulunut jo pidempi tovi, tuntui polttoainetäydennys tarpeelliselta. Taas tulivat 20 litran varakanisterimme hyvään tarpeeseen. Niiden sisältö, samoin kuin lämmityslaitekanisterin sisältö tyhjennettiin veneen tankkiin, jonne meni yhteensä 45 litraa. Kanisterit täytettiin ICA:n asemalla ja sieltäpä löytyi vielä vanhan maitokärryn tapainen kärry, jolla 50 litraa dieseliä kolmessa kanisterissa oli helppo kuljettaa veneelle.

ICA:sta löytyi myös päivän päivällistarpeet: muhkeita tuoreita turskafileitä, jotka nautittiin veneen avotilassa valkosipulisiivujen kanssa paistettuina.

Huomasimme tehneemme oikean valinnan, kun olimme aamulla suhteellisen aikaisin lähteneet matkaan ja saapuneet perille heti puolen päivän jälkeen. Iltaa kohti satamaan lappoi aina vain lisää veneitä, joille improvisoitiin paikkoja. Jossakin vaiheessa varapaikatkin olivat täynnä ja sisään yrittävät veneet joutuivat etsimään ankkuripaikan sataman ulkopuolelta. Onneksi ei ollut kovaa keliä luvassa.

Satamamaksun saattoi maksaa rannassa olevaan automaattiin kortilla, paitsi näköjään suomalaisella Nordean Visa-kortilla. Mikä ihme näitä ruotsalaisia maksuautomaatteja vaivaa? Myöhemmin illalla tuli satamanhoitaja perimään 250 kruunun maksua ja hänen kannettavassa maksupäätteessään meikäläisten Visa sitten taas toimi.

Ilta meni barduunaköysiä pleissaillessa, kun olin lukenut jostakin alan lehdestä, että hyväkin solmu voi heikentää köyden vetolujuutta jopa puolella, kun taas pleissaus säilyttää sen jokseenkin ennallaan. Försti aloitteli syntymäpäivälahjaksi saamaansa ”Puhdistus”-kirjaa. Myöhemmin illalla suunniteltiin vielä huomisen Skagerrakin ylityksen reittiä ja asennettiin reittipisteitä plotteriin.

Hiukan lisää väliaikatietoa

8 heinäkuun, 2012

Juuri kun eilen 7.7. pääsin kiittelemästä Risörin toimivaa w-lan verkkoa, oma läppärimme teki stopin. (Tietotekniikkaa tunteville: 500 Privoxy Error) . Tilanne saatiin korjattua TikHo:n kauko-ohjaamana vasta puolen yön jälkeen, mutta tästä johtuen en tällä hetkellä pysty täyttämään lupaustani saattaa blogia nyt ihan ajan tasalle ja kuvia galleriaan. Olemmehan nimittäin purjehdusmatkalla emmekä bloginkirjoitusmatkalla ;-). Jatkoa seuraa kunhan taas pääsemme netin kanssa tekemisiin.

 

Jaska

 

03.07.2012 Meduusapuurossa

8 heinäkuun, 2012

 

Smögen-Gluppö 9,4 mpk

 

Aamu valkeni kirkkaana väsyneille matkalaisille. Smögen oli nimittäin yöllä näyttänyt todellisen luonteensa. Vastarannan – joka oli alle 50 metrin päässä – diskoissa meno jatkui nimittäin täysillä aamuviiteen, joten monikaan silmä ei satamassa sitä ennen ummistunut uneen. Ja kahdeksalta aamusta räjäytystyömaakin oli sitten täydessä käynnissä. Poistuimme pikaisesti tästä 250 kruunun satamapaikasta saamatta mielestämme tyydyttävää korvausta sijoituksellemme.

 

Keli oli ihan tyyni, joten koneajoa oli tiedossa seuraavat vajaat 10 mpk.  Eilisestä jäi muuten kertomatta hieno Välimerellinen tunnelma, kun katsoi väylältä länteen päin. Ehkäpä osatekijänä tunnelmassa olivat pitkät ja loivat mainingit, itse asiassa Atlantin maininkeja nekin.

 

Väylä kulki jylhän, jyrkkäseinäisen Galgeberget-saaren vierestä. Saarella on aika karmiva historia. Sen kallioilta nimittäin kuolemaantuomitut aikanaan heitettiin köyden päässä roikkumaan väylän ylle varoitukseksi muille väärintekijöille. Olivat ruhot historian mukaan saaneet siinä sitten ilmastoitua oikein kunnolla.

 

Hienoja ankkurilahtia näkyi joka puolella ja niissä ruotsalaisten ja etenkin norjalaisten veneitä. Itse olimme suunnistamassa satamakirjassa suositeltuun Gluppö-saaren laguuniin, ja sinne saavuttuamme huomasimme, ettei tarvinnut pettyä. Laguunissa oli myös useampi Svenska Kryssarklubbenin jäsenien käyttöön tarkoitettu poiju, mutta kuten arvata saattaa, ne olivat kaikki varattuja. Hieman happamina (olemme jäseniä) katselimme englantilaista poijussa köllöttelevää venettä, jonka mastossa ei näkynyt Kryssarklubbenin merkkiä eikä veneen nimeä löytynyt klubin matrikkelista. Emme viitsineet kuitenkaan antaa sodanjulistusta, vaan ankkuroimme suosiolla hyvään paikkaan 11 metrin syvyyteen keskelle laguunia. Aurinko paistoi ja olo maittoi. Uimaankin olisi ehkä menty, mutta vesi ympärillä oli aikamoista meduusapuuroa ja joukossa vilisi myös niitä meduusalajeja, joiden siimoista saa iholleen aikamoiset poltteet. Näkyvyys vedessä oli huima, pohjaan näki selvästi..

 

Söimme (avotilassa!) Helsingistä asti matkassa kulkeneen K-kaupan hyllystä löytyneen Belle Iloise purkki-kalakeiton, joka olikin aivan herkullista ja aitoa bretagnelaista tavaraa. Nam! Hyödynnettiin kunnon kesäpäivää järjestämällä vuodevaatteiden tuuletus, nyt kun ensimmäisiä kertoja matkallamme ei tarvinnut pelätä sateen yllättävän.

 

Kun vene oli saatettu ”shipshape” lähdimme tutustumaan rantoihin. Keulakajuutasta noudettiin neljännesvuosisadan ikäinen Zodiac-kumijollamme ja peräluukun alta jokseenkin samanikäinen 1,5 hv Mariner-perämoottori. Ihmeiden aika ei sittenkään ole ohi. Kaksi vuotta käyttämättä ollut Mariner käynnistyi kiltisti kolmannella nykäisyllä, vaikka tankissa oleva bensiini oli ns. kuollutta bensiiniä, siis ikivanhaa, josta helpoimmin syttyvät ainesosat olivat jo kauan sitten haihtuneet. Tyytyväisenä päristelimme laguunin rantoja kierrellen, nousimme maihin hiekkalahtipoukamassa, mutta lähes pystysuorien kallioseinien takia lähempi tutustuminen saaren ylätasankoon jäi crocksjalkaisilta tekemättä.

 

Iltaa myöten laguuni alkoi täyttyä veneistä, varmaan nelisenkymmentä venettä kaikkiaan, mutta tilaa ja yksityisyyttä riitti hyvin kaikille. Illan Scrabble-ottelu oli äärimmäisen kireää ja päättyi muutaman pisteen erolla Förstin voitontuuletuksiin.

02.07. 2012 Rannat kuin Brestissä

8 heinäkuun, 2012

 

Marstrand-Smögen 36,3 mpk

 

Aamulla herättiin 5.50 kuuntelemaan säätiedotus. Ennuste oli 9-13 m/s. Keli oli lähinnä harmaa. Päätettiin nukkua vielä muutama tunti ja tehdä sitten päätökset etenemisestä. Matkasuunnitelma oli tehty siten, että kiepauttaisimme avomeren kautta tavoitteeseemme, Smögenin vierassatamaan noin 37 mpk päässä. Aamiaisen jälkeen tehtiin sitten lähtöpäätös, mutta muutettiin kurssi kuitenkin kulkemaan sisäreittiä saarten suojissa.

 

Vakiovarustuksellamme näissä olosuhteissa – mesaani ja rullagenoa auki – Vesterviking innostuikin sitten nousemaan tuuleen yllättävän hyvin, jopa lähelle samaa nousukulmaa kuin genoalla ja isopurjeella – pääsisimme ilmeisesti määränpäähämme joutumatta välillä kryssimään. Maisemat alkoivat muistuttaa Välimeren-purjehdukselta tuttuja Ranskan Brestin rantoja: jyrkkiä rosoisia kallioita, toki pienemmässä mittakaavassa kuin Bretagnen rannoilla. Saarilla talot olivat edelleen valkoisia, vaaleanpunaisin katoin ja aivan pienissä rykelmissä, nurkat kiinni toisissaan. Mitä pohjoisemmaksi matkamme eteni, sitä korkeammiksi rannat muuttuivat.

 

Purjehdus sujui kuin tanssi. Vauhti pysytteli 7 solmun pinnassa ja Vesterviking haastoi hyvin perässä tulevat modernit veneet. Näistä vain yksi, tanskalainen X-vene onnistui meidät ohittamaan.

(nimim. ”Eihän tänne kilpailemaan tultu..”)

 

Smögenin satama on kapea ränni, jonka molemmin puolin kiinnitytään laitureihin kylkikiinnitykseen. Tämä satama on oikein loistoesimerkki vanhoja kalasatajakyliä koskevasta muutoksesta. Alkuperäiset talot kyllä useimmiten säilytetään, koska ne luovat saaristolaistunnelmaa, mutta alkuperäisillä asukkailla ei ole enää varaa pitää niitä, vaan he joutuvat muuttamaan kauemmas rantaviivasta. Kalastuselinkeino on ehkä muutamaa osa-aikakalastajaa lukuun ottamatta loppu, mutta kalastuskylätunnelmaa käytetään edelleen markkinointikeinona. Satamien kehittämisestä vastaavat monikansalliset yhtiöt, täällä Dockspot nimeltään, jotka muuttavat vanhat kalastajatalot muotivaatteiden ja muiden merkkituotteiden shopeiksi ja rantaravintoloiksi pizza- ja kebab-tarjouksineen. Satamamaksut hinataan sille rajalle, että niitä joutuu hammasta kiristellen maksamaan. Satamaesitteissä palveluja esitellään laajalti, mutta valitettavan usein paikan päällä joutuu toteamaan, ettei ko. palvelu vielä toimi.

 

Saimme paikan ruotsalaisveneen kyljestä sataman siltä sivulta, jossa räjäytysporukka räjäytteli kalliota ja kaivinkone jyristeli kiviä läjiin. Tällä puolella vanhat kalasatamarakennukset on pantu mataliksi ja tilalle rakennetaan ties mitä hotellia ja ravintolaa. Onneksi räjäytysporukka lopetti työt säntillisesti klo 16, joten oletimme saavamme nukkumisrauhan.