21.7. 2012 Vahingoniloakin

Skagen –Lesö 31,2 mpk

Aamuseitsemältä oltiin Vestervikingissä valmiustilassa kaiken varalta, jos joku sisempi vene kahdeksan veneen kylkikiinnitysrivistä päättäisi lähteä aikaisin liikkeelle. Niinpä varttia vaille kahdeksalta kuului veneen kannelta koputus, ja kolmantena laiturista olevan veneen kapteeni ilmoitti lähtevänsä vartin päästä. Kysyi olimmeko nähneet ulkopuolellamme olevassa ruotsalaisveneessä liikettä. Vastasimme, että emme nähneet, mutta viimeksi reilut pari tuntia sitten kyllä kuulimme. Mies kävi koputtamassa sielläkin kanteen ja joku pöpperöinen pää ilmestyi kajuutan oviaukkoon ottamaan vastaan ilmoitusta.

Vartin päästä muut veneet olivat jo irrottamassa köysiään, ruotsalaisveneessä ei näkynyt vieläkään mitään liikettä. Liikkeelle lähtevän veneen kapteeni kävi uudelleen kysymässä meiltä tapahtuuko siellä ulommaisessa veneessä mitään. Joskus kun kuulemma tapahtuu niinkin, että syvästä unesta herätetty miehistö palaa saman tien unten maille. Hetken päästä ruotsalaisveneen kajuutan luukku avautui ja ensimmäinen sankareista ryömi avotilaan. Sanotaan, että vahingonilo on se makein ilon laji, ja se taisi kyllä pitää paikkansa kun katselimme veneen miehistön vähitellen vääntäytyvän hitain liikkein kannelle, silmät tihrussa, tukat pörröllään, otsasuonet tykyttäen ja taatusti aamuyön jättämä kissankäynnin maku suussa.

Veneet irtautuivat kiinnityksestä kuka mihinkin suuntaan, jotkut takaisin samoille sijoille palaten, kun poislähtevät olivat päässeet selvemmille vesille. Itse siirryimme peremmälle kalasataman suuntaan ja kiinnityimme aamukahvin ajaksi saksalaisveneen kylkeen. Tämä taas oli kiinnittynyt suoraan sellaisen kyltin alapuolelle, jossa kehotettiin jättämään laituri vapaaksi kalastustroolareille.

Hetken päästä satamavahti pyöräili paikalle maksuja keräämään. Kun emme olleet vielä päättäneet, lähdemmekö vai jäämmekö vielä päiväksi, kysyin vahdilta, voiko tähän jäädä, vaikka tuossa taulussa kielletään kiinnittyminen. Vastaus oli, että ei siitä tarvitse välittää, taulu on ajalta, jolloin satamassa toimi 150 kalastustroolaria, nykyään niitä on vain kymmenkunta. Jaaha.

No saapuu siihen sitten parin minuutin päästä satamavahdin kollega, joka ilmoittaa kaikille veneille, että tähän ei voi jäädä, paikka on varattu kalastusaluksille, jotka palaavat mereltä. Totesin, että juurihan kollegasi antoi meille luvan jäädä tähän. Vahdin ilme muuttui vaikeahkoksi ja totesi, että kyllä se nyt vaan niin on, että täytyy lähteä. Emme viitsineet tuosta ryhtyä rettelöimään ja hetken päästä näimme vahtien vaihtavan mielipiteitä aiheesta. Loppukuvassa vahdit kaikkoavat sataman suuntaan tapahtumalle naureskellen.

Tuuliennuste oli ihan kohtalainen, joten päätettiin lähteä aamiaisen jälkeen kohti Lesön saarta. Sataman ulkopuolella vallitsi täysi plägä. Juotiin perinteiset tuulennostatuskahvit, mutta tämäkään keino ei auttanut, koneajoksi meni.

Lesön satama olikin sitten ihan eri maata kuin Skagen, paljon aidompi toimiva kalastussatama, joka tosin oli jo tupaten täynnä huviveneitä. Rantalaitureilla pitkiä pöytiä ja niiden äärellä ihmisiä nauttimassa olutta tuopeista, joita täydennettiin pöydissä olevista parin litran olutkannuista. Mitähän tämä nyt sitten oli? Saatiin taas kylkikiinnityspaikka kuudenneksi veneeksi norjalaisveneen, Dufour 44 Gran Large’n viereen. Saman veneen olimme noteeranneet jo aiemmin Grimstadissa. Juttu käynnistyi heti, ja aiheena veneet, kuinkas muuten. Norjalaisveneen kipparin isä oli ollut veneenveistäjä Risörissä, tehnyt Colin Archereita. Miehellä oli itselläänkin ollut jonkin aikaa omistuksessaan perheen oma Colin Archer, mutta oli sitten joutunut luopumaan siitä, kun aika ei kuulemma riittänyt hektisessä bisneksessä – ei kertonut mikä laji – toimivalta mieheltä veneen hoitoon. (Huokaus)

Kertoi nuoruudestaan, kuinkas eräs mies oli rakennuttanut  itselleen ison veneen maailmanympäripurjehdusta varten. Veneen valmistuttua oli kutsunut tuolloin 15-vuotiaan naapurimme ja neljä samanikäistä kaverustaan luokseen, oli antanut kullekin tukun rahaa käteen, ja määrännyt nuorukaiset purjehtimaan kahdeksi viikoksi vastavalmistuneella veneellään. Näin oli tehty ja Skagerrak kierretty. (Kaikki nuorukaiset olivat kokeneita purjehtijoita jo ennen kuin oppivat kävelemään.) Vuosia myöhemmin naapuriveneen kippari oli kysynyt mieheltä, mikä idea oli lähettää nuorukaiset yksin purjehdusretkelle. Vastaus oli kuulunut: ”Tiesin, että jos vene kestää teidän kahden viikon purjehduksenne, sitten se on niin hyvin tehty, että se kestää myös oman maailmanympäripurjehdukseni”.

Ihmettelimme veneen pleksilasista kansi-ikkunaa, jossa oli jalanmentävä aukko. Kippari kertoi, että oli kovassa kelissä horjahtanut koko painollaan ikkunan päälle, joka oli pettänyt. Mitähän tuostakin pitäisi ajatella ranskalaisveneen laadusta?

Lähdettiin etsimään ruokapaikkaa. Samalla selvisi myös pitkien pöytien arvoitus. Juuri tänään oli Lesön saaren suuri satamajuhla, johon kuului, paitsi runsasta oluenjuontia, myös erilaisia musiikkiesityksiä useammalta lavalta, ruokatarjoilua myöhemmin illalla suuresta jättiläisgrillistä ynnä muuta kesäjuhliin kuuluvaa. Tulossa mielenkiintoinen ilta siis…

Löysimme mäenrinteestä pizzerian, jonka erikoisuutena oli hiekkalattia. Hiekkaa ei kuitenkaan ollut eksynyt pizzoihin asti, oikein maukkaita olivat ilman hampaiden narskahtelua. Käytiin samalla reissulla kaupassa ja kun palasimme veneelle ilmoitti kylkikiinnitysrivissä sisimpänä olevan ruotsalais-Arconan kippari, että he sitten lähtevät kello kahdeksan aamulla. Kiitos ilmoituksesta!

Aikaisesta herätyksestä huolimatta päätettiin osallistua satamajuhlaan. Musiikkia oli monenlaista, norjan The Voice of Norway -kisan voittajaa ja muuta sen sellaista. Huolimatta äsken syödyistä pizzoista, saatiin runsaalla kävelyllä ruokahalua herätettyä sentään sen verran, että pääsimme kokeilemaan jättigrillin tarjontaa, tosin jakamalla yhden annoksen keskenämme. Erinomaisen mureaa lihaa olivat saaneet aikaan ja tunnelma ravintolateltassa oli sanoinkuvaamaton. Orkesteri soitti ja lauloi humppatyylistä musiikkia, johon ravintolakansa aina välillä yhtyi ruoka suussa laulaen.

Yhdessä teltassa soitti ilmeisesti paikallinen bändi ihan kuunneltavaa musiikkia, joten päädyimme loppuillaksi sinne. Mielettömän hyvä laulusolisti olikin löytynyt pienestä saaresta, vetäisi korkean c:n ja sitä ylemmätkin äänet tuosta vaan.

Väki rahtasi pöytiin niitä kahden litran kaljakannuja ja totesimme, että tuollainen olisi sinänsä ihan kiva matkamuisto. Ongelmana oli, että sellainen piti ostaa sisältönsä kanssa. Rohkea rokan juo, ajattelin ja kävin ostamassa koko kannun sisältöineen päivineen. Reilussa tunnissa kannu oli tyhjä, eikä aivossa tuntunut kuin pientä huimausta. Ilmeisesti lesöläisten juhlajuomat olivat jotakin pilsnerin ja lättölin väliltä.

Tarjolla oli kyllä myös vahvempiakin juomia ja aika erikoisen jutun olivatkin tanskalaiset keskineet. Aitoa salmaria, eli salmiakkikossua, tai sen tanskalaisvalmisteista sukulaisjuomaa (hyvin aidonmakuista, nimim. maistoin yhden) myytiin muovisissa koeputkissa. Tyhjennetyistä koeputkista ryhdyttiin sitten rakentamaan tornia ja voi sitä riemua kun ensimmäinen pöytäkunta sai torninsa ulottumaan ravintolateltan kattoon asti ja pysymään pystyssä. Mitähän meidän alkoholiviranomaiset sanoisivat moisesta menosta?

Ilta jatkui, esiintyjät vaihtuivat ja taso myöskin. Pikkuhiljaa alkoi vaikuttaa siltä, että loppuillan esiintyjiksi oli haalittu satamajuhlan järjestäjän, paikallisen jalkapalloklubin hallituksen kaikki laulutaitoiset jäsenet. Kuuntelimme hetken ja poistuimme enempää horjahtelematta yöunille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: