Archive for heinäkuu 2012

23.7.2012 Varberg

31 heinäkuun, 2012

Myöhäisen aamiaisen jälkeen lähdin tutustumaan satamaan. Satamakonttori oli suljettu jo kello 10, joten enemmät tiedustelut jäivät siltä erää tekemättä. Satama-alueen reunassa sijaitsi upea 1800-luvun lopulta peräisin oleva kylpylärakennus, Kurhus, jossa saattoi erilaisten kylvetysten ja saunomisen ohella myös uiskennella merivedessä. Varbergilla on takanaan hieno historia Ruotsin länsirannikon kylpyläkaupunkina, jossa kuninkaallisetkin ovat viettäneet kesäaikaansa. Nykyaikana paikka houkuttelee edelleenkin viettämään rantaelämää, mutta mukaan ovat tulleet uudet lajit, kuten lainelautailu. Paikka onkin Ruotsin merkittävin lainelautailukeskus.

 

Kävin tutustumassa Kurhusiin mielessä mahdollinen saunassakäynti, pitkästä aikaa. Vastaanoton neitoset kertoivat, että sauna on oikein hyvä ja saunakäynti maksaa 60 kruunua. Lämpötilakin olisi ihan kohtuullinen, 85 astetta. Harkitsin tarjousta ja lupasin palata asiaan keskusteltuani perheen pään kanssa. Tytöt hymyilivät vinosti.

 

Miehistöneuvottelussa päätettiin jättää saunassakäynnit toiseen kertaan ja lähteä sen sijaan tutustumaan paikalliseen nähtävyyteen, Varbergin linnaan.

 

Linna on peräisin 1300-luvulta ja sen ensimmäisiä asukkaita oli isänsä murhan jälkeen kolmivuotiaana Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi nimetty Magnus, Erik Magnussonin ja Ingeborg Håkonsdotterin poika. Hänen aikanaan puolustuslinnoituksesta rakennettiin varsinainen kuninkaanlinna. 1500-luvulla Hallandin alue, jossa Varberg sijaitsee, kuului vuoroin Ruotsille ja vuoroin Tanskalle. Tanskalaisten jatkettua linnan varustamista, oli se 1600-luvun alkupuolella Euroopan nykyaikaisin puolustuslinnoitus. Koskaan ei linnoitusta kuitenkaan käytetty siihen tarkoitukseen, johon se viimeksi oli rakennettu. Bremsebon rauhassa 1645 Halland ja Varberg siirtyivät Tanskalta Ruotsille, johon alueet ovat kuuluneet siitä pitäen.

 

Ruotsalaiset käyttivät linnoitusta vuosisatojen ajan vankilana ja viimeinen vanki jätti linnoituksen vasta v.1931. Sen jälkeen linnoituksesta on tullut kulttuuri-, museo- ja turistikohde, ja hieno sellainen onkin.

 

Linnassa oli myös aikamoinen näyttely, tai miksi sitä nyt pitäisi sanoa, aiheesta ”Bockstenmannen”.

Bocksten-nimisellä paikkakunnalla Varbergin lähistöllä oli 1930-luvun alussa 11-vuotias poika äestämässä kuivatettua suota, kun äkeen piikkeihin tarttui ihmisluun kappaleita. Poika kertomaan löydöstä isälleen, joka otti yhteyttä poliisiviranomaisiin mahdollisen rikoksen tutkimiseksi. Siitäpä alkoikin varsinainen tutkimustyö, jonka ensimmäisessä vaiheessa heti havaittiin, että rikos kyllä oli tapahtunut, mutta oli taitanut ehtiä vanheta, sillä hiilimittausten tuloksena pääteltiin olosuhteisiin nähden hyvin säilyneen miehen tulleen seivästetyksi suohon 1340 ja 1370-lukujen välillä.

 

Nyt kyseinen kalmo, samoin kuin aiheen ympärille kehitetty laaja näyttely oli esillä Varbergin linnassa. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka eri alojen tutkijat olivat yhteistyössä pystyneet rekonstruoimaan tapahtumat niin, että voitiin esittää, millaisesta henkilöstä todennäköisesti oli kysymys, miltä hän oli eläessään näyttänyt – esillä oli rekonstruoitu vahahahmo madame Tussaudin tapaan – ja minkä takia hänet oli todennäköisesti murhattu ja sitten seivästetty maalaistalon olkikaton harjaparrulla suohon, jotta ei pääsisi kuoltuaan kummittelemaan surmaajilleen. Uskomatonta, mitä kaikkea voidaan kehittää yhden suosta nostetun luuläjän ympärille!

 

Näyttelyä kierrellessä oli ruokahalukin jo kehittynyt (uskokaa tai älkää) ja siirryimme linnan ulkoilmaravintolaan nauttimaan makoisat skagenleivät ja ihailemaan 15 m/s tuulen nostattamia aaltoja merellä. Tuonne ei nyt ihan huvikseen viitsisi lähteä!

 

Illansuussa käytiin vielä isossa ICA:n myymälässä täydentämässä varastoja ja ihailtiin paluumatkalla satama-altaan reunaan kiinnitettyä 15-metristä viikinkialusta, jonka paikkakunnan veneenveistäjät olivat rakentaneet talkootyönä replikaksi suosta löydetylle viikinkiaikaiselle veneelle.

 

Ennen iltatoimia meikäläinen heittäytyi vielä venemoottorimme vaihteistossa tunnistettua ongelmaa tutkimaan. Ja kun tarkemmin seurasin vaihteensiirtäjävaijerin toimintaa, niin näkyihän siinä selvää klappia siten, että kun vaihdekahva oli työnnetty eteen siihen kohtaan, jossa vaihteen pitäisi kytkeytyä päälle, ei vaihdevaijeri ollutkaan liikkunut koko liikerataansa pohjaan asti. Jospa tuo olisikin perimmäinen syy siihen, ettei vaihde tyhjäkäynnillä mene päälle, niin kuin pitäisi, eikä mikään kytkinkartion kuluneisuus, kuten ammattireiskat olivat aiemmin väittäneet.

 

Eihän tuo ota jos ei annakaan, jos vähän säätelen, tuumin, ja kiristin vaijeria niin että väljyys poistui. Veneen paikalla ollessa pystyin kokeilemaan vaihtamista sen verran, että totesin vaihdeongelmien mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokonaan poistuneen. Lopullinen varmistus asiaan saataisiin, kunhan kiinnitysköydet on irrotettu. Mutta nyt näyttää todellakin siltä, että tällä toimenpiteellä tuli säästettyä liki nelinumeroinen määrä euroja, minkä merikytkimen kartion vaihtaminen uuteen olisi tullut maksamaan.

 

 

22.7.2012 Ei-toivottu kylpy

31 heinäkuun, 2012

Lesö-Varberg 54,4 mpk

 

Aamulla olimme varustautuneet siis irrottautumaan klo 8 ja näin myös tapahtui. Irrottautumista oli edeltänyt tiukka suunnittelu, sillä voimistunut tuuli puhalsi nyt suoraan veneen kylkeen. Paikat ympärillä olivat niin ahtaat, ettei Vestervikingiä mahtuisi tällä tuulella mitenkään kääntämään heti keula kohti sataman suuta. Loppujen lopuksi annettiin tuulen hoitaa osa manööveristä. Försti pitämään venettä irti viereisestä norjalaisveneestä, köydet irti, vaihde eteen ja veneenmitta eteenpäin. Pakki päälle, jolloin vene pysähtyy ja tuuli alkaa kääntää keulaa siihen ainoaan vapaaseen tilaan kylkikiinnitysrivistömme vieressä. Kun vene on kääntynyt 90 astetta ja perä osoittaa tuuleen, pakki uudelleen päälle ja peruuttamalla tuulen yläpuolella seuraavassa laiturissa olevan veneen kylkeen kylkikiinnitykseen.

 

Söimme pikaisen aamiaisen ja varustauduimme lähtemään kohti Varbergin satamaa. Ennen lähtöä kävin satamakonttorissa saadakseni tietoa rannikon syvyyksistä, kartasta katsoen näytti, että oikaisemalla väylältä voisi säästää useita maileja matkasta. Satamakapteenia ei näkynyt mailla halmeilla. Samassa laiturissa kanssamme oli kuitenkin samainen hieno museo-kalastustroolari, jota olimme ihailleet aiemmin Hirtshalsin satamassa. Olivat tulleet sieltä hekin osallistumaan satamajuhlaan. Tervehdin troolarin kapteenia ja totesin, että te varmaankin tunnette nämä vedet, saisinko kysyä vähän neuvoa. Vastauksena nyökkäys ja kutsu ohjaushyttiin. Kun olin selvittänyt asiani, kapteeni puisteli päätään ja totesi. ”There are some pretty ugly stones there, I would not take the risk”. Asia oli sillä selvä, väyliä myöten mentäisiin.

 

Edessä olisi suhteellisen pitkä legi, josta toivottavasti ainakin pääosan pääsisimme purjein, joten voisimme taas hyödyntää tuuliperäsintämme Hydrovanea. Kun olimme sitten päässeet ulomman aallonmurtajan suojaan, kiipesin veneen perän ulkopuolelle tuuliperäsimen telineille vedenrajaan istumaan ja asettamaan peräsinlapaa paikoilleen. Kaikki meni muuten hyvin, mutta samalla hetkellä ajoi aallonmurtajan takaa sisään satamaan moottorivene kohtalaisella nopeudella, nostaen tietenkin melkomoisen aallon. Seurauksena nähtiin persuksensa kunnolla kastelleen Kapun kiipeävän kiroillen peräsintelineeltä alukseen.

 

Ensimmäiset 7 mpk matkasta oli pakko ajaa koneella suoraan ikävän jyrkkään vasta-aaltoon. Sitten suunta muuttui 145 astetta ja tuuli kääntyi jokseenkin suoraan taakse. Nostimme purjeet, mutta ihmeellisessä jyrkässä ristiaallokossa vauhti ei millään noussut päälle 3 solmun, vaikka tuultakin sentään oli jonkin verran. Ilmeisesti paikalla oli voimakkaampi vastavirta. Aikamme taisteltuamme päätimme ajaa koneella vilkkaasti liikennöidyn laivaväylän toiselle puolelle. Liki parin tunnin koneajon jälkeen aallokko oli jälleen käynyt normaalin tuntuiseksi ja samalla tuuli tuli nyt mukavasti takaviistosta. Loppumatka Varbergiin, noin 30 mpk tultiinkin sitten purjeilla riemuslööriä tuuliperäsimen hoidellessa ohjailun ja Duogenin ladatessa akkuja tasaisella 5 ampeerin virralla. Tai oikeammin Duogenin ladatessa osan ajasta, sillä vilkaistessani latausmittaria huomasin sähköntuotannon tyrehtyneen. Duogen ylös vedestä ja samalla nousi aikamoinen möykky Duogenin potkurin ympärille kiertynyttä pitkärihmaista merilevää. Levät puukolla poikki ja potkuri takaisin veteen virtaa antamaan.

 

Varbergin sisäsataman laituripaikat olivat saapuessamme kahdeksan maissa illalla tietenkin jo menneet, joten kiinnityimme isomman ruotsalaisveneen kylkeen. Täällä viettäisimme ilmeisesti kaksi yötä, sillä seuraavaksi päiväksi oli VHF:ltä kuulunut kovan tuulen varoitus 15 m/s ulkopuoliselle merialueelle.

 

21.7. 2012 Vahingoniloakin

31 heinäkuun, 2012

Skagen –Lesö 31,2 mpk

Aamuseitsemältä oltiin Vestervikingissä valmiustilassa kaiken varalta, jos joku sisempi vene kahdeksan veneen kylkikiinnitysrivistä päättäisi lähteä aikaisin liikkeelle. Niinpä varttia vaille kahdeksalta kuului veneen kannelta koputus, ja kolmantena laiturista olevan veneen kapteeni ilmoitti lähtevänsä vartin päästä. Kysyi olimmeko nähneet ulkopuolellamme olevassa ruotsalaisveneessä liikettä. Vastasimme, että emme nähneet, mutta viimeksi reilut pari tuntia sitten kyllä kuulimme. Mies kävi koputtamassa sielläkin kanteen ja joku pöpperöinen pää ilmestyi kajuutan oviaukkoon ottamaan vastaan ilmoitusta.

Vartin päästä muut veneet olivat jo irrottamassa köysiään, ruotsalaisveneessä ei näkynyt vieläkään mitään liikettä. Liikkeelle lähtevän veneen kapteeni kävi uudelleen kysymässä meiltä tapahtuuko siellä ulommaisessa veneessä mitään. Joskus kun kuulemma tapahtuu niinkin, että syvästä unesta herätetty miehistö palaa saman tien unten maille. Hetken päästä ruotsalaisveneen kajuutan luukku avautui ja ensimmäinen sankareista ryömi avotilaan. Sanotaan, että vahingonilo on se makein ilon laji, ja se taisi kyllä pitää paikkansa kun katselimme veneen miehistön vähitellen vääntäytyvän hitain liikkein kannelle, silmät tihrussa, tukat pörröllään, otsasuonet tykyttäen ja taatusti aamuyön jättämä kissankäynnin maku suussa.

Veneet irtautuivat kiinnityksestä kuka mihinkin suuntaan, jotkut takaisin samoille sijoille palaten, kun poislähtevät olivat päässeet selvemmille vesille. Itse siirryimme peremmälle kalasataman suuntaan ja kiinnityimme aamukahvin ajaksi saksalaisveneen kylkeen. Tämä taas oli kiinnittynyt suoraan sellaisen kyltin alapuolelle, jossa kehotettiin jättämään laituri vapaaksi kalastustroolareille.

Hetken päästä satamavahti pyöräili paikalle maksuja keräämään. Kun emme olleet vielä päättäneet, lähdemmekö vai jäämmekö vielä päiväksi, kysyin vahdilta, voiko tähän jäädä, vaikka tuossa taulussa kielletään kiinnittyminen. Vastaus oli, että ei siitä tarvitse välittää, taulu on ajalta, jolloin satamassa toimi 150 kalastustroolaria, nykyään niitä on vain kymmenkunta. Jaaha.

No saapuu siihen sitten parin minuutin päästä satamavahdin kollega, joka ilmoittaa kaikille veneille, että tähän ei voi jäädä, paikka on varattu kalastusaluksille, jotka palaavat mereltä. Totesin, että juurihan kollegasi antoi meille luvan jäädä tähän. Vahdin ilme muuttui vaikeahkoksi ja totesi, että kyllä se nyt vaan niin on, että täytyy lähteä. Emme viitsineet tuosta ryhtyä rettelöimään ja hetken päästä näimme vahtien vaihtavan mielipiteitä aiheesta. Loppukuvassa vahdit kaikkoavat sataman suuntaan tapahtumalle naureskellen.

Tuuliennuste oli ihan kohtalainen, joten päätettiin lähteä aamiaisen jälkeen kohti Lesön saarta. Sataman ulkopuolella vallitsi täysi plägä. Juotiin perinteiset tuulennostatuskahvit, mutta tämäkään keino ei auttanut, koneajoksi meni.

Lesön satama olikin sitten ihan eri maata kuin Skagen, paljon aidompi toimiva kalastussatama, joka tosin oli jo tupaten täynnä huviveneitä. Rantalaitureilla pitkiä pöytiä ja niiden äärellä ihmisiä nauttimassa olutta tuopeista, joita täydennettiin pöydissä olevista parin litran olutkannuista. Mitähän tämä nyt sitten oli? Saatiin taas kylkikiinnityspaikka kuudenneksi veneeksi norjalaisveneen, Dufour 44 Gran Large’n viereen. Saman veneen olimme noteeranneet jo aiemmin Grimstadissa. Juttu käynnistyi heti, ja aiheena veneet, kuinkas muuten. Norjalaisveneen kipparin isä oli ollut veneenveistäjä Risörissä, tehnyt Colin Archereita. Miehellä oli itselläänkin ollut jonkin aikaa omistuksessaan perheen oma Colin Archer, mutta oli sitten joutunut luopumaan siitä, kun aika ei kuulemma riittänyt hektisessä bisneksessä – ei kertonut mikä laji – toimivalta mieheltä veneen hoitoon. (Huokaus)

Kertoi nuoruudestaan, kuinkas eräs mies oli rakennuttanut  itselleen ison veneen maailmanympäripurjehdusta varten. Veneen valmistuttua oli kutsunut tuolloin 15-vuotiaan naapurimme ja neljä samanikäistä kaverustaan luokseen, oli antanut kullekin tukun rahaa käteen, ja määrännyt nuorukaiset purjehtimaan kahdeksi viikoksi vastavalmistuneella veneellään. Näin oli tehty ja Skagerrak kierretty. (Kaikki nuorukaiset olivat kokeneita purjehtijoita jo ennen kuin oppivat kävelemään.) Vuosia myöhemmin naapuriveneen kippari oli kysynyt mieheltä, mikä idea oli lähettää nuorukaiset yksin purjehdusretkelle. Vastaus oli kuulunut: ”Tiesin, että jos vene kestää teidän kahden viikon purjehduksenne, sitten se on niin hyvin tehty, että se kestää myös oman maailmanympäripurjehdukseni”.

Ihmettelimme veneen pleksilasista kansi-ikkunaa, jossa oli jalanmentävä aukko. Kippari kertoi, että oli kovassa kelissä horjahtanut koko painollaan ikkunan päälle, joka oli pettänyt. Mitähän tuostakin pitäisi ajatella ranskalaisveneen laadusta?

Lähdettiin etsimään ruokapaikkaa. Samalla selvisi myös pitkien pöytien arvoitus. Juuri tänään oli Lesön saaren suuri satamajuhla, johon kuului, paitsi runsasta oluenjuontia, myös erilaisia musiikkiesityksiä useammalta lavalta, ruokatarjoilua myöhemmin illalla suuresta jättiläisgrillistä ynnä muuta kesäjuhliin kuuluvaa. Tulossa mielenkiintoinen ilta siis…

Löysimme mäenrinteestä pizzerian, jonka erikoisuutena oli hiekkalattia. Hiekkaa ei kuitenkaan ollut eksynyt pizzoihin asti, oikein maukkaita olivat ilman hampaiden narskahtelua. Käytiin samalla reissulla kaupassa ja kun palasimme veneelle ilmoitti kylkikiinnitysrivissä sisimpänä olevan ruotsalais-Arconan kippari, että he sitten lähtevät kello kahdeksan aamulla. Kiitos ilmoituksesta!

Aikaisesta herätyksestä huolimatta päätettiin osallistua satamajuhlaan. Musiikkia oli monenlaista, norjan The Voice of Norway -kisan voittajaa ja muuta sen sellaista. Huolimatta äsken syödyistä pizzoista, saatiin runsaalla kävelyllä ruokahalua herätettyä sentään sen verran, että pääsimme kokeilemaan jättigrillin tarjontaa, tosin jakamalla yhden annoksen keskenämme. Erinomaisen mureaa lihaa olivat saaneet aikaan ja tunnelma ravintolateltassa oli sanoinkuvaamaton. Orkesteri soitti ja lauloi humppatyylistä musiikkia, johon ravintolakansa aina välillä yhtyi ruoka suussa laulaen.

Yhdessä teltassa soitti ilmeisesti paikallinen bändi ihan kuunneltavaa musiikkia, joten päädyimme loppuillaksi sinne. Mielettömän hyvä laulusolisti olikin löytynyt pienestä saaresta, vetäisi korkean c:n ja sitä ylemmätkin äänet tuosta vaan.

Väki rahtasi pöytiin niitä kahden litran kaljakannuja ja totesimme, että tuollainen olisi sinänsä ihan kiva matkamuisto. Ongelmana oli, että sellainen piti ostaa sisältönsä kanssa. Rohkea rokan juo, ajattelin ja kävin ostamassa koko kannun sisältöineen päivineen. Reilussa tunnissa kannu oli tyhjä, eikä aivossa tuntunut kuin pientä huimausta. Ilmeisesti lesöläisten juhlajuomat olivat jotakin pilsnerin ja lättölin väliltä.

Tarjolla oli kyllä myös vahvempiakin juomia ja aika erikoisen jutun olivatkin tanskalaiset keskineet. Aitoa salmaria, eli salmiakkikossua, tai sen tanskalaisvalmisteista sukulaisjuomaa (hyvin aidonmakuista, nimim. maistoin yhden) myytiin muovisissa koeputkissa. Tyhjennetyistä koeputkista ryhdyttiin sitten rakentamaan tornia ja voi sitä riemua kun ensimmäinen pöytäkunta sai torninsa ulottumaan ravintolateltan kattoon asti ja pysymään pystyssä. Mitähän meidän alkoholiviranomaiset sanoisivat moisesta menosta?

Ilta jatkui, esiintyjät vaihtuivat ja taso myöskin. Pikkuhiljaa alkoi vaikuttaa siltä, että loppuillan esiintyjiksi oli haalittu satamajuhlan järjestäjän, paikallisen jalkapalloklubin hallituksen kaikki laulutaitoiset jäsenet. Kuuntelimme hetken ja poistuimme enempää horjahtelematta yöunille.

20.07.2012 Entinen meduusa

27 heinäkuun, 2012

Hirtshals-Skagen 31,4 mpk

Aamulla herättiin jokseenkin aikaisin, jotta Skageniinkin päästäisiin ajoissa. Oppaiden mukaan Skagen on se varsinainen Tanskan kesäsatama, mitä sitten tarkoittaneekin. Luultavasti ainakin sitä, että venepaikat täyttyvät sesongin aikana nopeasti. Kävin vielä aamutuimaan hankkimassa eilisestä veneily- ja kalastustarvikeliikkeestä uudet ilmat kolmeen osin tyhjentyneeseen lepuuttajaan, vaihtamassa ne tyhjät Camping Gaz-pullot täysiin ja kiepaisinpa myöskin sataman kalakaupassa ostamassa meille ”rödspätta” -fileet päivän ateriaksi. Merianturaakin olisi ollut kaupan, mutta asiantunteva myyjä sanoi, ettei siitä kannattaisi tehdä fileitä, niistä tulisi liian ohuita. Niinpä muistinkin, että sen kerran kun tuota olen syönyt ravintolassa se tuodaan eteen kokonaisena paistettuna. Emme kuitenkaan halunneet pilata herkkukalaa opettelemalla kokonaisena paistamista, vaan tyydyimme rödspätta-fileisiin. Erinomainen kala sekin.

Veneeseen ja keula kohti Skagenia. Satamaohjeissa kehotettiin kutsumaan satamakapteenia VHF:n kanavalla 16 Hirsthalsista lähtiessä. Näin teimme muutamaankin otteeseen, ilman vastausta. Ilmeisesti vastausta on odotettavissa vain silloin, kun autolauttoja on lähdössä tai tulossa samaan aikaan kun itse pyrkii ulos satamasta.

Sataman edestä poijulta nostettiin purjeet ja lähdettiin laskettelemaan Förstin käsiohjauksella sivumyötäiseen. Tuuli tietenkin kääntyi aika pian suoraan taakse, laitettiin rullagenoaan puomi ja ajettiin ns. ”virsikirjalla” myötäiseen. Jyllannin niemen kärkeä lähestyttäessä Kapu sai päähänsä yrittää oikaista poijun väärältä puolelta, kun sekä paperikartta että plotteri näyttivät, että siitä voisi puikahtaa. Mitä vielä, kaikuluotaimen lukemat alkoivat pienentyä sitä vauhtia, että palattiin päiväjärjestykseen alta aikayksikön. Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, muistui mieleen.

Niemen kärjen kierrettyämme saatiinkin sitten tuuli vastaan ja ajettiin koneella loppumatka Skagenin satamaan. Ja millaiseen satamaan! Useampia satama-altaita, joissa veneitä kylkikiinnityksessä sen seitsemässä rivissä. Ensikatsomisella ei ensimmäistäkään vapaata paikkaa. Kaiken lisäksi kone alkoi kummallisesti yskiä, tyhjäkäyntikierrokset putosivat alle viidensadan niin, että kaasua sai olla heti lisäämässä ettei kone sammu. Sitten isommilla kierroksilla kävi taas OK, kunnes tyhjäkäynnillä jälleen ongelmia. Mistä ihmeestä nyt oli kyse?

Hätä ei lue lakia. Sammuneella moottorilla ei Vestervikingin kokoista alusta paljon ahtaassa satamassa asetella, joten huikkasin ensimmäiselle yhtään mahdolliselta näyttävälle kylkikiinnitysveneelle, että sopisikos kiinnittyä viereen, meillä on koneongelma. Hyväksyvä vastaus tuli ja auttoivatpa oikein hyvin kiinnittymisessäkin.

Kun vene oli turvallisesti paikallaan ja kone vielä käynnissä, alkoi käyntiääni muuttua kummallisen kumisevaksi. Tunsin tuon äänen syksyn moottorihuolloista, jolloin pakoputki ajetaan tyhjäksi veden ja glykolin seoksesta. Moottori ei saa jäähdytysvettä! Kiireesti moottori seis ja tutkimaan olisiko moottoriöljy vielä kirkasta vaiko harmaata, vedensekaista. Jälkimmäinen vaihtoehto kertoisi, että sylinterikannen tiiviste olisi palanut, mikä olisikin sitten aika huono ja kalliimpi juttu. Kirkasta oli, onneksi.

Hetken miettimisen jälkeen alkoi ongelman todennäköinen syy selvitä: ne sataman kirotut poltto- ja muut maneetit. Josko sellainen olisi nyt joutunut moottorin vedenoton imuun ja päätynyt tukkimaan jäähdytysjärjestelmän, niin kuin kolmisen viikkoa takaperin Ruotsin puolella luonnonsatamassa maneetti, eli meduusa, oli tukkinut vessan huuhteluveden sisäänoton.

Kiemurtelin moottoritilan taakse, missä sijaitsee jäähdytysveden suodatin. Avasin suodattimen kannen ja työnsin käteni limamassaan. Bingo! verkkomaisen suodatinosan pohjalla oli paksu kerros entistä meduusaa, joka tehokkaasti tukki suodattimen reiät. Loppujen lopuksi ongelma ratkesi aika helposti. Suodatinverkko pesuun, meduusanjämät viemäriin, käsipumpulla suodatinkuppiin tulevat putket vielä vedestä varmuuden vuoksi tyhjiksi. Koekäynnistys ja pakoputkesta kuului ihana pärskivän veden ääni. Kaikki kunnossa. Vaan millähän tällaisenkin ongelman voisi etukäteen välttää?

Försti oli tehnyt tuttavuutta viereisen veneen miehistön kanssa Kapun kiemurrellessa kerrosta alempana moottoritilassa. Osoittautui, että kapteeni, seitsemissäkymmenissä, olikin kotoisin Ahvenanmaalta, josta oli muuttanut Göteborgiin. Oli nyt matkalla vaimonsa, tyttärensä ja tyttärenpoikiensa kanssa. Mukavaa väkeä.

Jokseenkin samaan aikaan satamaan sisään tullut liki 50-jalkainen saksalaisvene ei vieläkään ollut löytänyt kiinnittymispaikkaa. Sitten ilmeisesti arvioivat mahtuvansa Vestervikingin keulan edessä olevaan tilaan sen rivin ulommaisen veneen kylkeen. Vauhdilla siis sisään. Muu osa veneestä mahtui juuri ja juuri, paitsi perän lipputanko, joka rapsahti poikki Vestervikingin keulapulpettiin. Olisi sekin mahtunut, jos kapteenilla olisi ollut malttia siirrellä venettään vähän vähemmällä vimmalla.

Saatiinpa mekin sitten vielä yksi vene kylkeemme, vaikka olimmekin jo seitsemäs vene laiturista lukien. Kahdeksan kolmekymppistä ruotsalaisnuorukaista saapui 45-jalkaisella veneellä, kiinnittyivät oikein ammattimaisesti ja käyttäytyivät muutenkin asiallisesti. Kapteenilta vaikuttava lupasi, etteivät sitten häiritse meitä. Jonkin ajan päästä kaverukset lähtivät limonadivehkeissä ylittämään seitsemän veneen esterataa ennen ravintolaosastolle pääsyä.

Lähdimme mekin tutustumaan paikkaan. Skagen näytii sitten olevan yksi yhteen tai ehkäpä kymmenen yhteen sen Länsirannikon Smögenin sataman kanssa, josta emme erityisesti pitäneet.

Liikaa veneitä, liikaa rantaravintoloihin hauskaa pitämään tulleita karavaanareita ja keski-ikäisiä moottoripyöräilijöitä meidän makuumme. Homman nimenä näytti olevan näyttäytyminen rantakaijalla. Pari satama-allasta oli tupaten täynnä ökyluokan ja vähän sitä pienempiä moottoriveneitä, joissa meno ja meteli oli kuin Hangon satamassa regatan aikana. Ponttoonilaiturin ilmoitustaululla oli tosin kyltti, jossa kerrottiin että meteliä ei saa pitää klo 23 jälkeen. Jos meno jatkuu, ensin tulee ystävällinen huomautus, sitten tiukka huomautus ja kolmanneksi poistaminen satamasta. Tiedä häntä. Mitenkähän poistetaan satamasta puolenyön aikaan vene, jonka ulkopuolelle ja poistumisreitille on kiinnittynyt parikymmentä muuta venettä? Tai sitten poistaminen koski melunpitäjää, ei venettä.

Totesimme, että nyt tämä on nähty, ja kun olimme jo ilta-aterioineet veneellä, ei ravintoloiden kala-annostarjontakaan enempää kiinnostanut. Palasimme veneelle omiamme puuhailemaan. Juteltiin vielä viereisen veneen kapteenin kanssa niitä näitä. Hän varotti biodieselin käytöstä veneessä, oli tankannut sitä jossakin ja saanut siitä tankkiin bakteerikasvuston, joka oli tukkinut suodattimet ja röörit. Oli pitänyt heittää pois 100 litraa polttoainetta, vaihtaa kaikki suodattimet ja irrottaa ja puhdistaa putket aina suuttimille asti. Kun hän oli kysynyt Volvon huollosta tekisivätkö he ko. työn oli vastaus ollut ” Sådana skitjobb gör vi inte!”

Yöllä sitten heräsimme tasaisin välein, kun meitä häiritsemättömät ruotsalaispurjehtijat palailivat veneelleen erilaisiin aikoihin. Viimeiset kuuden aikaan hyvässä juhlakunnossa.

19.07.2012 Hirtshals

27 heinäkuun, 2012

 

Hirtshals vaikutti sen verran mielenkiintoiselta paikalta, että päätimme viettää ainakin yhden kokonaisen päivän täällä tutustuen paikkoihin. Sitä paitsi kovalla itätuulella ei juuri olisi ollut asiaa lähteä pyrkimään Skagenin suuntaan. Aamiaiselta päästyä Kapu kaivoi veneen keulasta taitettavat pyörämme esille ja kokosi ne ajokuntoon. Ensiksi suunnistettiin eilen löydettyyn kalastus- ja venetarvikeliikkeeseen, josta mukaan tarttui purkki amerikkalaista veneen paikkaus-ensiapumassaa, jollaiseen en ole Suomessa törmännyt, sekä uusi myrskylyhty syksyn avotila-iltoja varten. Niin, ja lisäksi myyjän lupaus täyttää löysiä lepuuttajiamme paineilmalla myöhemmin, kunhan saisin ne ensin raahattua myymälään.

 

Seuraavana kohteena oli toisen maailmansodan aikaisten saksalaisten bunkkereiden museo rannan dyyneillä. Tämä Tanskan niemimaan kärkialue oli saksalaisille erityinen strateginen kohde, jonne Hanstholm -nimiseen paikkaan jokunen maili Hirtshalsista lounaaseen rakennettiin jättiläismäinen tykkiasema. Yhdessä Norjan puolella Kristiansandissa olevan vastaavankokoisen tykin kanssa saksalaisten tarkoitus oli sulkea suurin osa Skagerrakia liittoutuneiden laivoilta. Tykin piipun halkaisija oli 38 cm ja ammuksen kantomatka oli 55 kilometriä. Tuohon matkaan ammukselta kului parisen minuuttia. Näiden kahden tykin kantomatkojen välille jäi 10 kilometrin kaistale Skagerrakia, jonka saksalaiset sitten miinoittivat.

 

Aika paljon uutta opimme Tanskan ja tanskalaisten asemasta toisen maailmansodan aikana. Muun muassa sen, että tanskalaisten saksalaisille eräänlaisena vapaaehtoisena pakkotyönä tekemien Atlantin valliin kuuluvien linnoitusten hinnalla rakennettaisiin tänä päivänä 12 Isonbeltinsiltaa. Tämän ostoksensa saksalaiset maksoivat painattamalla rahaa Tanskan keskuspankin setelipainossa. Projektin takia Tanska siirtyi noin 15 vuotta taaksepäin taloudellisessa kehityksessään. Kaikkein absurdeinta oli, että valtavat rakennelmat eivät koskaan osallistuneet ensimmäiseenkään sotatoimeen, ja sodan jälkeen saksalaiset itse myönsivät, ettei niillä olisi edes pystytty estämään liittoutuneiden hyökkäystä Skagerrakin läpi, jos tällaista olisi yritetty.

 

Käytiinpä myös kiipeämässä jalat veteläksi Hirtshalsin majakan huipulle, josta aukesivat mahtavat näkymät yli Skagerrakin. Majakka on rakennettu vuonna 1863 ja sen valo loistaa 35 metrin korkeudella.

 

Kun majakkakahvit ja raparperitortut (hapankerman kera!) oli nautittu oli aika siirtyä kolmanteen  tutustumiskohteeseen, Euroopan suurimpaan oseanariumiin. Mielenkiintoisesti toteutettu, paljon interaktiivista touhua nuoremmille ja vanhemmille merestä ja merieläimistä kiinnostuneille.

 

Suurimman akvaarioaltaan ääressä saimme ahaa-elämyksen nähdessämme otuksen nimeltä ”sunfish” (mola mola). Välimeren-purjehduksellamme näimme nimittäin Santanderiin Biskajan ylityksen jälkeen saapuessamme veden pinnalle nousevan yli puoli metriä suuntaansa olevan evän, joka hiljaa heilahteli ilmassa puolelta toiselle. Emme tuolloin meinanneet uskoa silmiämme.

 

Nyt siis selvisi, että tuo merkillinen möhkäle on sunfish, jonka isoimmat yksilöt voivat kasvaa läpimitaltaan kolmemetrisiksi palloiksi ja painaa kaksi ja puoli tonnia. Kalalla on isot lautasmaiset evät selkä- ja vatsapuolella ja sillä on tapana heilutella välillä selkäeväänsä hitaasti pinnan yläpuolella.

 

Toinen ajatuksia herättävä havainto oli, että syvänveden katkaravut osaavat vaihtaa sukupuolta. ne elävät kaksi ensimmäistä vuottaan uroksina ja muuttuvat sitten naaraiksi.

 

Kaiken lisäksi nyt sitten tiedämme, että se kaikkein arvostetuin ja herkullisin ruokakala on pietarinkala, englantilaiselta nimeltään John Dory. Ruma kuin mikä, muuten.

 

Paluumatkalla poikettiin huoltoasemalle ostamaan paristoja. Kuinka ollakaan, kaasupullotelineessä välkehti upouusia Camping Gaz -pulloja, samanlaisia joita meillä on kaksi tyhjää matkassamme tyhjän panttina, kun säätimet jäivät kotiin. Tuumasin, että ehkäpä Suomessa on enemmän käyttöä täysillä kuin tyhjillä pulloilla varapulloina ja päätin huomenaamuna vielä ennen lähtöämme eteenpäin käydä vaihtamassa tyhjät täysiin.

 

Venettä kohti polkiessamme huomattiin, että ruoka-aikahan se. Försti jäi sopivan ravintolan tykö varaamaan pöytää, Kapu lähti viemään tähänastiset ostokset veneelle ja palasi väärään ravinolaan – lähinnä olutpubiin – etsimään Förstiä. Elämää nähnyt tarjoilija hymyili ymmärtäväisesti kapun toteamukselle ”Etsin vain vaimoani”.

 

Försti löytyi sitten viereisestä tasokkaammasta ravintolasta. Ulkoesitteessä luvattua turskaa ei sitten tietenkään enää ollut tarjolla, mutta tällä kertaa nälkä ylitti närkästyksen. Tilasimme ”lange”-nimistä kalaa (lat. Molva Molva), joka oli kyllä ihan syötävää sekin. Alkupalan katkarapucocktailin ravut olivat maukkaita, mutta kulhon pohjalta löytynyt parsa kuin suoraan säilykepurkista otettua.

 

Lasku tuotiin jokseenkin heti kun sitä pyydettiin, mutta sitten ei mitään tapahtunutkaan. Varttitunnin päästä Kapulta paloi ns. pinna ja lähti hän etsimään tarjoilijatarta. Tarjoilijatar jutteli iloisesti kolleegansa kanssa taivaallisen tietämättömänä, että korvausta ateriasta olisi saatavilla, jos edes vähän kiinnostaisi. Kun Kapu sitten keskeytti juttutuokion, selvisi, että lasku pitäisikin maksaa tiskillä (ei tiskaamalla), joten turhaan, niin turhaan, olimme odottaneet tuonkin vartin. Myönsi tarjoilija siitä häntä informoitaessa, että olisihan tyhmille asiakkaille voinut mainita, että visakorttikone on sitten tiskillä.

 

Veneelle saavuttaessa vanhempi pariskunta oli pysähtynyt Vestervikingin äärelle. Kehuivat venettä kauniiksi ja kertoivat nähneensä eilen ikkunastaan kun tulimme satamaan. Ihmettelivät miksi olimme laskeneet purjeet niin kaukana sataman ulkopuolella, kun vene oli näyttänyt rullaavankin niin kovasti. Selityksemme vaikeudesta mahtua purjein sataman aallonmurtajan aukkoon yhtä aikaa ulos tulevan Color Linen autolautan kanssa sai kyllä hyväksyviä nyökkäyksiä osakseen.

18.07.2012 Miellyttävä jälleennäkeminen merellä

23 heinäkuun, 2012

 

Stokken-Hirtshals 70,6 mpk

 

Aamulla herätyskello pärähti klo 03.45. Vääntäydyimme huonosti nukutun yön jälkeen jalkeille. Naapuri-moottoriveneen miesporukalla oli ollut kovaäänistä hauskaa yli puolenyön, meillä ei.

Liikkeelle päästiin suunnitellusti tasan kello viisi. Ihailimme aamuauringossa kylpevää salmea, josta puikahdimme sitten avomerelle ja kohti parin merimailin päässä olevaa poijua, josta ottaisimme suunnan Skageniin. Saaren suojasta ja poijun ohi päästyämme aallot kasvoivat nopeasti aika mittaviksi, ja mikä ikävintä, ne tulivat suoraan takaa. Keikutus oli melkomoista ja kävipä niinkin, että Kapun käytyä sisällä veneessä hetken tutkimassa merikarttaa, oli pakko hankkiutua nopeasti ulos avotilaan horisonttia katselemaan inhottavan kuvotuksen tunteen laskeuduttua vatsanpohjaan. En nyt väitä, että olisin varsinaisesti sairastunut meritautiin, mutta läheltä piti.

 

Takatuulen yhdistelmällämme, genoalla ja mesaanilla, emme kuitenkaan eilisen merenkäynnin nostamassa aallokossa ja Norjan puoleisen Skagerrakin rannikon vastavirrassa saaneet venettä päälle neljän solmun vauhtiin. Ja sehän merkitsisi tasaisen vauhdin taulukolla liki 20 tunnin matkaa Skageniin, jonne saapuisimme siis vasta puolenyön jälkeen! Löytyisikö järkevämpi vaihtoehto? Olimme jo aiemmin miettineet ylitystä Tanskan Hirtshalsiin, jonne matka on selvästi Skagenia lyhyempi, vajaat 70 mpk. Tämän mahdollisuuden keksimme Båtnytt -lehden viime kevään artikkelista, jossa kerrottiin mahdollisuuksista purjehtia Norjassa. Kaupunki sijaitsen Tanskan niemimaan kärjen lounaispuolella, joten Kattegatin matkaaville se kyllä tekisi enemmän mutkaa matkaan kuin suora reitti Skageniin. Tarkistimme, miten tuuli asettuisi, jos matkaisimmekin Hirtshalsiin Skagenin sijasta. Vaikutus oli toivottu, pääsisimme hieman laitamyötäiseen, joka helpottaisi huomattavasti sekä purjehtimista että keikutusta.

 

Kurssin muututtua alkoi matkantekokin sujua, saimme vauhdin päälle 5 solmun ja keikutus ja rullaaminen vähenivät. Kapun olokin alkoi seestyä. Lievää jännitystä tilanteeseen toki toi, että ajoimme nyt kohti Hirtshalsia täsmälleen samaa kurssia kuin Kristiansandin ja Hirtshalsin väliä kiitävät Color Linen jättiläis -autolauttamonsterit 33 solmun vauhtiaan. Tarkka tähystäminen oli siis paikallaan.

 

Useamman tunnin uutta kurssia purjehdittuamme tuuliperäsimen tarkasti ohjaillessa ja Duogen-vesigeneraattorimme tuottaessa tasaista 5 ampeerin latausvirtaa, tuuli alkoi laantua, mutta maininki jäi. Purjeet alas, kone päälle ja ”Helminen” – sähköinen autopilottimme – ohjaamaan.  Försti siirtyi sisälle hoitamaan univajetta, Kapu yritti pysyä hereillä tähystämässä avotilassa. Ohjasimme nyt koilliseen, yli pika-autolauttojen reitin ja vähän pidemmällekin, jotta saisimme taas tuulen purjehtimisen kannalta paremmin, mikäli se vielä nousisi uudestaan.

 

Jossakin vaiheessa olin näkevinäni veden pinnalla jonkin vilahduksen. Tähystin, ja silmänurkastani havaitsin uudelleen liikettä veden pinnalla, nyt toisella puolella venettä. Eikä aikaakaan kun jo pintaa viisti veneen keulan vieressä iso delfiinin evä. Herätin Förstin päikkäreiltään katsomaan ihmettä. Ihmeitä, eli delfiinejä olikin sitten kokonainen parvi, ehkä puolentusinaa yksilöä ja ne järjestivät meille viihdettä runsaan puolen tunnin ajan kisailemalla Vestervikingin kanssa. Emme olleet olettaneet näkevämme delfiinejä näillä leveysasteilla, kuvittelimme, että niitä alkaa esiintyä jossakin Englannin kanaalin eteläpuolella, mistä edelliset delfiinihavaintomme parin vuoden takaa olivat.

 

Käänsimme kurssin taas kohti Hirtshalsia. Tuuli oli piristynyt samalla kun eilisen kovan tuulen mainingit laskeneet, joten nostimme taas purjeet. Loppumatka Hirtshalsiin sujuikin sitten hienosti purjekyydillä. Reilun merimailin päässä satamasta laskimme purjeet, koska emme halunneet törmätä purjekyydillä satamasta mahdollisesti ulos työntyvään autolauttaan. Kaiken kaikkiaan tulimme matkanneeksi Stokkenista 13 tuntia ja reilut 70 mpk  Hirtshalsiin.

 

Hirtshalsin satama on vilkas kalastussatama, jossa vielä parisen vuotta sitten ei ollut juurikaan fasiliteetteja huviveneilijöille. Sitten kaupunginisät päättivät satsata myös huviveneilijöihin ja kalasataman suojaisimpaan nurkkaan rakennettiin hyvä ponttoonilaituri ja tarvittavat veneilijän peruspalvelut. Oikein sympaattisen sataman olivatkin mielestämme saaneet aikaiseksi, ainakin sellaiselle, joka kannattaa vähemmän keinotekoisia kuvioita à

la Smögen esimerkiksi. Kalasataman puoli oli täynnä isompia ja pienempiä kalastustroolareita, jotka tietysti aamutuimaan saattaisivat herätellä myös huviveneilijöitä apajille lähtiessään.

 

Saatuamme veneen ”shipshape” läksimme etsimään syötävää. Satamasta johtivat kiviportaat korkealle mäelle. Kiipesimme, ja hämmästyimme, kun mäen huipun takana aukesi viihtyisä tori sitä reunustavine monine ravintoloineen. Lisää plussaa Hirtshalsille!

 

Valitsimme sen ravintolan, jossa näytti olevan eniten asiakkaita ja istuuduimme terassipöytään kaasulämmittimen ääreen. Pöydästäpä avautuikin aivan upea näkymä yli Skagerrakin. Tuoltako olimme todellakin tulleet! Ruokalistan rödspätta kelpasi meille hyvin, annokset olivat runsaat, maistuvat ja jopa kohtuuhintaiset (ainakin Norjan hintatasoon tottuneille).

 

Teimme vielä pienen iltakävelyn sataman laitureilla. Paitsi aktiivisia ammatti-kalastusaluksia, satamasta toimi myös puolentusinaa huvikalastajia merten apajille kuljettavaa troolaria. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi tuollaiseenkin ollut mukava tutustua. Satamassa oli myös iso joukko erilaisia koneverstaita, hitsaamoja, verkonkutojia ja muuta ammattikalastusta tukevaa toimintaa. Ja tietenkin hyvin varustettu kalastus- ja venetarvikeliike, jonka tarjontaan olisi tietysti pakko tutustua heti huomenaamuna.

17.07.2012 Paikallinen Elisaari

23 heinäkuun, 2012

 

Grimstad- Stokken 24,3 mpk

 

Taisi jäädä kertomatta herkullinen hampurilaiskokemus Grimstad-päivien ajalta. Palasimme pyöräretkeltä mukavan nälän kanssa ja päädyimme ravintolaan, joka mainosti ”Apteekkarinpihan hampurilaistensa” olevan kuuluisia. Mainosta vahvisti silminnäkijähavaintomme pöytiin kannettavista annoksista.

 

Istuuduimme pöytään numero 16, kävin sitten sisältä ravintolasta tilaamassa ”Apteekkarinpihan hampurilaiset” molemmille. Ilmoitettiin, että annokset tuodaan pöytään. Yllättävän pian tilauksemme jälkeen tarjoilijatyttönen saapui kantaen herkullisen näköistä valtavaa hampurilaista, katseli ympärilleen ja suunnisti pöytäämme todeten, että tännehän oli tilattu hampurilainen. Juu, kyllä oli, kaksi sellaista, ottaisimme mielellämme myös sen toisen.

 

Tyttönen laski hampurilaisen eteeni ja ryhdyin siihen välittömästi. Iso pihvi, herkullista pekonia lisukkeena, hienot salaatit! Tyttö tuli takaisin, näytti kuitin vastakappaletta, jossa oli tilattu maksamallamme 300 euron summalla yksi hampurilainen. Vedin oman kuittikopioni esiin ja näytin tytölle, että kaksi hampurilaista muuten oli 300 euron edestä. Neitonen poistui päätään pyöritellen samalla kun viereisessä pöydässä istuva herrasmies alkoi isompaan ääneen ihmetellä, missä hänen annoksensa oikein viipyy.

 

Poistelin hampurilaisen poskeeni hyvällä halulla Förstin katsellessa päältä ja ihmetellessä kun hänen hampurilaisensa viipyy ja viipyy. Juuri nielaistuani viimeisen hampurilaispalan saapuu toinen tarjoilijaneitonen pöytäämme kahta hampurilaista kantaen. Hyvän näköisiä nämäkin, mutta pienempiä annoksia kuin aiemmin eteeni kannettu. Ilmoitti nyt tämä neitonen, että tännehän oli tilattu kaksi hampurilaista. Totesimme että kyllä, yksi jo tuotiin ja syötiinkin, joten ei tarvita kuin toinen noista hampurilaisista. Neitonen inttämään, että kun tänne oli tilattu kaksi hampurilaista. Ilmoitin, että kiitos vaan, mutta en nyt kyllä millään jaksaisi heti perään toista hampurilaista. Tarjoilijatar jätti hampurilaisen Förstille ja poistui yhden hampurilaisen kanssa keittiön suuntaan.

Kun viereisen pöydän herrasmies naama punaisena tiedusteli, missä hänen tilaamansa erikois-pekonihampurilainen viipyy, loksahtivat palaset kohdalleen ainakin meidän pöydässämme, ehkä jopa tarjoilupuolellakin. Olin tietenkin pistellyt poskeeni hyvällä halulla eteeni – siis väärään pöytään – kannetun naapuripöydän kaksi kertaa kalliimman annoksen. Mistäpä tyhmä merenkiertäjä nyt osaisi uudessa paikassa erottaa erikois-pekonihampurilaisen tavallisesta ”Aptekkarinpihan hampurilaisesta”. Förstin syötyä omansa nousimme poistuaksemme, nyökkäsimme ystävällisesti naapuripöytää kohti, jossa asiakas oli viimein saanut oman annoksensa eteensä ja poistuimme rannan suuntaan.

 

Aamulla lähtö satamasta oli aikaisin, kello kuudelta. Säätiedotuksessa oli ilmoitettu tuulen voimistuvan 10 m/s saakka iltapäivän alussa ja halusimme ehtiä määränpäähämme, Kristiansandiin ennen kuin keikutus ja vastatuuli kunnolla alkaa. Lähtö vain ei meinannut onnistua, kun naapurin köysi oli hirttänyt omamme poijulenkkiin kiinni niin, ettei sitä pystynytkään vetämään veneestä lenkin läpi. Nämä tilanteet ovat aina vähän ikäviä, koska peräpoijun päälle ajautumisessa on aina riski osua potkurilla poijukettinkiin, minkä jälkeen sillä potkurilla ei sitten paljon ajetakaan. Lopulta köysi saatiin irti vaurioitta veneelle tai poijulle.

 

Näytti siltä, että saadaan ajaa koko matka vastatuuleen koneella, mutta puoliväliä lähestyttäessä tarkistimme tuulen suunnan suhteessa reittiimme ja totesimme, että purjeillakin saattaisi päästä luovimatta kapeikoissa. Sepä onnistuikin ja saimme hyvät kyydit kohti Kristiansandia. Erään kapeikon jälkeen törmäsimme voimakkaampaan toistaiseksi tällä matkalla kokemaamme virtausilmiöön. Yhtäkkiä vesi edessä alkoi tehdä tavallisen aallon sijasta jyrkkää pystyaaltoa, joka ei näyttänyt tulevan mistään erityisestä suunnasta. Tunnistimme ilmiön Välimeren-purjehdukseltamme Bretagnen niemimaan vuorovesivirta-paikoista.

 

Aivan Kristiansandin nurkilla jo oltaessa näimme erään saaren takana mastometsän. Suosittu luonnonsatama siis. Tarkistimme asian kartasta ja havaitsimme erinomaisen satamapaikan isomman saaren ja kolmen luodon välissä. Sisäänajo luotojen välistä näytti tosi kapealta. Totesimme, ettei meillä oikeastaan mitään erityistä tarvetta ollutkaan päästä tänään nimenomaan Kristiansandiin, proviantit vielä riittäisivät. Käänsimme veneen 180 astetta, palasimme luonnonsataman sisäänajopaikkaan ja hiivimme varovasti sisään. Laguunissa oli reilut parikymmentä venettä, isoin osa kiinnittyneenä kallioseinään pultattuun laituriin, tyyppiä ”Elisaari”. Saimme hyvän paikan purjeveneen ja moottoriveneen välistä ja kiinnityimme.

 

Satamapaikkamme ”Stokken” on muutenkin kuin Elisaari, tuttu satamapaikkamme Barösundista Inkoosta. Myös tämän saaren omistaa kunta ja saari on tarkoitettu kuntalaisten yhteiseksi ulkoilu- ja virkistysalueeksi. Stokken oli yksityisomistuksessa aina vuoteen 1962 saakka, jolloin Kristiansandin kaupunki osti sen paikallisen myllyn johtajalta, jonka kesä- ja edustuspaikkana saari oli toiminut.

 

Aikaisen illallisen jälkeen lähdimme vielä kävellen tutustumaan saareen. Aika mielenkiintoista maastonmuodostusta: korkeita jyrkkiä mäenseinämiä ja niiden välisissä laaksoissa tasaisia, vehmaita niittyjä, entistä maanviljelysmaata ilmeisesti. Joitakin rakennuksia 1800-luvun lopulta, jolloin saaressa vielä asui karjatilallisia, oli jäljellä, mutta hieno päärakennus oli korjauskelvottomana poltettu saaren tultua kunnan omistukseen.

 

Veneelle palattua kuuntelimme säätiedotuksen, joka sisälsi yllätyksen. Luoteesta lähestyvä matalapaine oli kiihdyttänyt vauhtiaan ja tekisi suunnittelemallemme Skagerrakin ylitykselle torstaina ikävän voimakkaan ja vastaisen itätuulen. Huomenna keskiviikkona sen sijaan tuuli olisi otollinen, eli sopiva ylityskeli olikin tulossa päivää ennustettua aikaisemmin. Kuten niin monta kertaa aiemminkin olemme todenneet, purjehtiessa on oltava valmiutta muuttaa suunnitelmia sään muuttuessa. Niinpä Vestervikingissä tehtiin nopea päätös lähtemisestä kohti Skagenia reilun 90 mpk:n päässä Tanskassa heti aamuvarhaisella ja sen edellyttämästä aikaisesta nukkumaanmenosta.

13.- 17.07.12 Tuulee…

19 heinäkuun, 2012

Grimstad

 

Olimme valmistautuneet aikaiseen lähtöön, koska säätiedotuksessa oli kovaa tuulta tiedossa ja arvelimme parin mailin päässä sijaitsevan Grimstadin sataman täyttyvän suojaa hakevista veneistä.

Sopiva vapaa poiju löytyikin, mutta kun yritimme kiinnittää peräköyden siihen, ei poijun paksu lenkki mahtunutkaan muuten hyvin toimivaan Handy Duck -koukkuumme. Nopeasti pakki päälle ettei saada poijukettinkiä potkuriin! Uusi yritys vanhemmalla poijuhaalla, samalla tuloksella.

Nyt alkoivat naapuriveneidenkin miehistöt kiinnostua yrityksistämme – positiivisessa mielessä. Styyrpuurinpuoleisen veneen kapteeni hyppäsi jollaan ja ilmoitti, että hän voi käydä pujottamassa köytemme poijulenkistä. Näin kiinnittyminen lopulta onnistui. Ehdotamme standardisointikeskusteluja poijujen ja poijukoukkuvalmistajien välille!

 

Grimstadista tulikin sitten meille useamman päivän etappi, sydvästin puolelta tuuli neljättä päivää siihen malliin, ettei merelle ollut asiaa. Olisi tuulta voinut huonommassakin paikassa pitää. Kaupunki oli kaunis ja mielenkiintoinen ja satama parhaiten hoidettu koko matkamme ajalta. Tässä satamassa henkilökuntaa oli tarpeeksi ja palvelualttius huipussaan, koko ajan oli joku ”marinero” laiturilla radiopuhelimen kanssa päivystämässä tulevia veneitä, antamassa kiinnittymisohjeita ja avustamassa kiinnittymisessä. Purjeveneet ohjattiin T-laiturin päähän poijukiinnitykseen ja valtava määrä todella isoja moottoriveneitä aisapaikkoihin T:n varteen ja sisemmälle satamaan. Täällä oli ylivoimaisesti suurin matkalla näkemämme ökyveneiden kokoelma ja joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kaikkien kotisatama oli joku Norjan länsirannikon kaupunki, useimmiten Bergen. Liekö Norjan länsirantojen öljykentilt kanavoituu rahaa venekauppoihinkin… Muunmaalaisia veneitä näkyi Grimstadissa viettämämme neljän päivän aikana kolme ruotsalaista purjevenettä, yksi hollantilainen ja yksi suomalainen purjevene, nimeltään Vesterviking.

 

Satamassa pyörähteli välillä hauskoja vanhan mallisia, jostakin vuosisadan alusta peräisin olevia pieniä moottoriveneitä pystyine tuulilaseineen ja kapeine runkoineen. Monessa ohjaajan istuimella oli havaittavissa hopeaa hiuksissa. Ehdimme myös ihastella paria klassista todella suurta purjevenettä poijuissaan lahdella. Tyypiltään kuin kahdeksikkoja, mutta kooltaan liki puolitoistakertaisia. Varmaankin joitakin menneiden aikojen luokkaveneitä.

 

Neljän päivän aikana tehtiin tietysti kaikenlaista. Käytiin tutustumassa Grimstadin kirkkoon 1880-luvun lopulta, joka rakenteiltaan muistutti sisältä enemmänkin vanhempaa puurakenteista tehdashallia kuin kirkkoa. Oli muuten Norjan suurimpia puukirkkoja ja arkkitehtikin kuuluisa. Hieno laiva siellä oli, esitteen mukaan suurin, mitä missään norjalaisessa kirkossa löytyy.

 

Grimstadilla on vahva laivanrakennusperinne, 1800-luvun alussa kaupungissa toimi 40 telakkaa. Löytyipä merenkulkumuseokin, jossa tietysti kävimme. Kaiken kiinnostavan ohella saimme opasneitoselta pienen historialuennon Grimstadin kuuluisimmasta laivanrakentajasta Smith Petersenistä, joka poikkesi muista rakentajista mm. siksi, että hän nimesi laivansa omien kulloinkin vallinneiden tunnetilojensa mukaan, eikä antanut niille naisten nimiä, kuten perinteisesti tehdään. Ensimmäisen laivansa hän nimesi ”1848” valmistumisvuoden mukaan. Kun hän koki maan poliittisen tilanteen tulleen tienhaaraan, jossa tarvittaisiin uusi alku, hän nimesi valmistuvan laivan ”Korsvejen” (tienristeys). Kun laivanrakennusbisnekset menivät oikein hyvin ja miehen itsetunto kohosi huippuunsa, hän nimesi aluksen ”Lovetand” (leijonanhammas) koska koki itse olevansa sellainen.

 

Oppaamme valotti myös Grimstadin historiaa menneiden sotatapahtumien valossa. Napoleonin sotien aikana 1800-luvun alkuvuosina Ranska julisti Englannin kauppasaartoon. Englantilaiset vastasivat katkaisemalla Norjan ja Tanskan kauppareitit Skagerrakissa, mikä aiheutti nälänhädän Tanskan viljasta täysin riippuvaiseen Etelä-Norjaan. Kun tilanne oli kriittisin v. 1809, norjalaiset yrittivät livahtaa Grimstadista aluksella viljahankinnoille Tanskaan, mutta paluumatkalla laiva havaittiin ja englantilainen sotalaiva otti sen saaliiksi aivan kaupungin tienoilla. Grimstadista koottiin kaikki kynnelle kykenevät voimat suorittamaan hyökkäys sotalaivaa vastaan, huonolla menestyksellä. Kun kaikki tuntui jo menetetyltä, väki havaitsi englantilaisaluksen saaliineen tehneen navigointivirheen ja suunnistaneen Grimstadin ”Viken”’iin, eli umpiperäiseen kapeaan vuonomaiseen lahteen ja olevan pakotettuja tekemään käännöksen kapeassa tilassa. Nyt ryhdyttiin viimeiseen ponnistukseen. Miesvoimin raahattiin korkeimmalle mäelle tykki, joka suunnattiin englantilaisalusta kohti. Uudelleen syntyneen taistelun aikana norjalaisten tarkka-ampujat ohjattiin ampumaan niitä, joiden havaittiin antavan käskyjä laivalla, eli päällystöä. Tässä onnistuttiin ja taistelu päättyi norjalaisten voittoon ja saaliiksi menetetyn viljalastin palauttamiseen.

 

Teimmepä myös 12 km pyöräretken, jonka varrelle sattui jylhä sisäjärvi Rore, josta sekä Grimstad että Arendal ottavat juomavetensä, sekä vuodelta 1150 peräisin oleva kaunis (ainakin ulkoapäin, sisälle emme päässeet) kivikirkko Frärekerk.

 

Kulinaarisella puolella uudistimme tuttavuutemme Brestissä v. 2008 nauttimiemme taskurapujen (krabbe) kanssa. Niitä myytiin keitettynä suoraan satamassa olevasta kalastustroolarista. Ranskan kokemusten perusteella (otus avattiin pöydällä paukuttelemalla puunuijalla niin, että palasia sinkoili ympäriinsä) vuorasimme veneemme välikön sanomalehtipaperilla, jotta vahvaa lattiaa vasten tapahtuvan moukaroinnin takia ei tarvitsisi koko venettä sisältä pestä. Jotain erilaista täkäläisessä rapusysteemissä oli, ainakin olivat pienempiä, mutta nämä avautuivat kevyesti ilman sen kummempaa roiskimista. Ehkä työvälineenä käytetyillä, hyvin puhdistetuilla ja kaasuliekillä desinfioiduilla työkalulaukun papukaijapihdeillä oli osuutensa asiaan.

 

Neljän päivän oleskelumme aikana saimme myös kaksi mielenkiintoista puuvenettä naapureiksemme. Paapuurin puolelle ilmestyi kaunis, ehkä vajaa kymmenmetrinen lakkapintainen troolarityyppinen huvialus tukipurjein. Puumateriaali näytti oregon pinelta ja laidan laudat oli kiinnitetty kaariin perinteiseen tapaan kataja-puunauloilla, tai -tapeilla. Omistaja kertoi puulajin olevan kuitenkin norjalaista punahonkaa, joka kasvaa yli 500 metrin korkeudessa ja on erittäin tiheäsyistä. Erikoisinta tässä troolarissa oli, että sen vedenalainen osa oli rakennettu tasasaumaiseksi, mutta pari lautaa vesirajasta ylöspäin laidat olivatkin limisaumaisia. Alus oli rakennettu muutama vuosi sitten Oslossa ja kyseinen veistämö oli Norjassa ainoa, joka rakentaa veneitä tällä tekniikalla. Käytin tässä imperfektiä, koska kyseinen vene oli myös viimeinen ko. veistämön rakentama, joutuivat lopettamaan sukupolvia jatkuneen veistämön tilausten puutteen takia – minkä olisi vaikea uskoa johtuneen ainakaan työn laadusta, niin hienosti rakennettu tämä troolari oli.

 

Lakkakeskustelumme tulos taas oli tieto, että veneen pinnat oli käsitelty saksalaisella Coelan-lakalla, johon kippari oli erittäin tyytyväinen. Ko. lakkaa on kehuttu myös mm. Classic Boatin lakkatesteissä. Sen sanotaan kestävän useita vuosia ilman uusintalakkausta ja olevan niin joustavaa, että sillä päällystämällä voi saada vuotavat veneenkannet vesitiiviiksi. Kippari vahvisti myös tämän ominaisuuden toimivan. Ainoa ongelma on lakan hinta, se on ylivoimaisesti kalleinta lakkaa mitä markkinoilta löytyy ja vielä selvällä marginaalilla.

 

Styyrpuurin puolelle taas kiinnittyi suunnilleen ikäisemme hollantilaispariskunta v. 1959 valmistuneella, noin kymmenmetrisellä, hollannissa rakennetulla Sparkman&Stephens suunnittelutoimiston piirtämällä meriristeilijällä.  Siniseksi maalattu hondurasmahonkinen vene oli alkuperäisessä kunnossaan, ainoastaan masto oli vaihdettu alumiiniseen ja pariskunta oli osallistunut muutama vuosi takaperin NJK:n 100-vuotisjuhlien (vai oliko vielä isompi tasavuosiluku? ) yhteydessä pidettyyn S&S tapaamiseen, jossa itse Olin Stephens, tuolloin 99-vuotaana, ellei sitten ollut jo peräti satavuotias, osallistui.

 

Pariskunta pitää venettään Risörissä ja suuntaa sieltä kesäpurjehduksensa Norjan itä- ja etelärannikolle. Länsirannikolla he eivät nykyään enää käy, koska ” kun sinne sattuu huono keli, se on sitten todella huono”. Kapteeni kertoi joutuneensa takavuosina taistelemaan kolme vuorokautta peräkkäin länsirannikolla 8 beaufortin myrskyssä. Meno oli hänen mukaansa ollut puhdasta selviytymistaistelua.

 

Sikäli mainio yhteensattuma, että kapteeni kertoi myös tämän veneen olevan sen valmistaneen veistämön viimeinen vene. Hänen isänsä oli aikanaan tilannut veneen ko. veistämöltä ja oli joutunut lupaamaan rahavaikeuksissa painiskelevalle veistämölle bonusta jokaiselta päivältä mitä vene valmistuisi ennen sovittua valmistumisaikaa. Se oli ollut ainoa keino saada vene valmiiksi ajoissa, mutta ei sitten riittänyt pelastamaan veistämöä konkurssilta.

 

Grimstadissa tutkimme tiiviisti myös pitempiaikaisia sääennustuksia, ja matkamme jatkaminen länsirannikon puolelle alkoi tuntua yhä epätodennäköisemmältä. Seuraavaksi viikoksi oli luvassa jatkuvia kovia tuulia, ja jos jatkaisimme pidemmälle länteen, voisimme jäädä taas tuulien vangiksi useammaksi päiväksi. Olimme lähteneet matkallemme ilman ennalta päätettyä päämäärää käydä kääntymässä jossakin tietyssä paikassa, annoimme kaiken riippua mielenkiintomme kohteista ja säistä. Nyt päädyimme työhypoteesiin, että jatkaisimme tiistaina 17.7. Kristiansandiin ja jos sieltä aukeasi päivän sääikkuna purjehdukselle Tanskan Skageniin torstaina 19.7., kuten ennusteiden mukaan näytti mahdolliselta, käyttäisimme tilaisuuden hyväksi ja aloittaisimme silloin paluumatkamme Suomeen Skagerrakin ylityksellä.

12.07.12 Ankkurointioppia

19 heinäkuun, 2012

 

 

 

 

 

Arendal-Hesnesoya 10,2 mpk

 

Aamupäivällä täydennettiin taas provianttia. Valintamyymälän merkillisten opasteiden takia kierrettiin koko kortteli ennen kuin löydettiin sisäänkäynti 10 metriä sivussa lähtöpaikastamme.

Kun kuivamuonat oli hankittu, suuntasimme eilen löytämäämme kalakauppaan. Oikein aito sellainen olikin, ties mitä kalalajeja oli tarjolla, valaanlihaakin, minkä Försti inholla totesi. Hienoja turskafileitä myös, ja pian myös meidän kassissamme.

 

Kun proviantit oli pakattu irrotettiin köydet. Jokseenkin välittömästi alkoi rankkasade ja tuulikin yltyi puhaltamaan kovanlaisesti. Oikein arvattu, vastaista tietysti. Tarkoitus oli mennä Grimstadiin, mutta pari mailia ennen Grimdtadin kaupunkisatamaa havaitsimme kerrassaan oivallisen ankkurilahden, suojassa ennustetuilta tuulilta Hesnesoya ja Kvaloya -saarten välissä. Kyseessä oli kyläsatama ja vielä toimiva sellainen kalastusaluksineen. Ankkuroimme kapeaan salmeen hyvälle paikalle ja kytkimme plotterin ankkurihälytyksen päälle.

 

Arvelimme, että tällä kelillä salmi varmaankin iltaa kohti täyttyy veneistä, eikä aikaakaan kun liki 50-jalkainen moderni purjevene ilmestyi paikalle. Seurasimme ankkurointitouhuja, jotka eivät varmaankaan sujuneet aivan suunnitelmien mukaan. Vene joutui nimittäin jäämään lähemmäksi salmen suuta, johon tuuli osui jo jonkin verran. Jostakin syystä kapteeni ei halunnut ankkuroida venettä siihen yhteen mahdolliseen ja paljon parempaan paikkaan Vestervikingistä vielä sisemmälle salmeen, ennen vajaan kymmenen metrin korkeudessa salmen yli roikkuvaa voimajohtoa. Tuli tätä ankkurointiprosessia seuratessa havaittua, että ankkurin laskussa sähköinen ankkurivinssi ei välttämättä ole paras mahdollinen apuväline.

 

Ainakin tämän veneen kanssa kävi niin, että kun ankkuri päätettiin laskea, keulassa oleva gasti käynnisti ankkurivinssin päästämään ankkuriketjua. Ruoria hoiteleva puolestaan heitti peruutusvaihteen päälle. Kun ankkuriketju pääsee purkautumaan sähköisestä vinssistä näköjään suhteellisen hitaasti, ei ketjua saatukaan tarpeeksi nopeassa tahdissa pohjaan, jolloin vetokulma ankkuriin olisi ollut jotakuinkin pohjan suuntainen, vaan veneen peruuttaessa kulma pysyi jyrkkänä, eikä ankkuri tarttunut kunnolla. Kolmannen turhan yrityksen jälkeen, kun veneen perä oli jo ikävän lähellä tuulen alapuolella olevan saaren rantakallioita, miehet muuttivat strategiaa. Olivat ilmeisesti saaressa asuvien tuttuja, sillä puhelinta käytettiin ahkerasti ja hetken päästä rannasta pyyhälsi kumijolla, jonka avustuksella veneen perästä saatiin köysi tuulenpuoleisen saaren kallion rautatolppaan. Ankkurointiyrityksessä luistanut ankkuri jätettiin sitten keula-ankkuriksi, johon ei näin kiinnittyen juuri kohdistu juurikaan isompaa vetoa – ainakaan niin kauan kuin tuuli pysyisi suunnilleen tämänhetkisellä suunnalla.

 

Hetken päästä paikalle ilmestyi toinen vene, joka hallitsi operaation paremmin ja sai ankkurin heti tarttumaan lähempänä Vestervikingiä.

 

Vestervikingissä tehtiin erilaisia veneen kunnostustouhuja, Försti ompeli lepuuttajasuojiin uudet kuminauhat ja parsi pahimpia Götan kanavaseinämien repimiä reikiä, Kapu harjoitteli rihmosten tekemistä köysiin. Saaren takaa kurvasi hienoin näkemämme suuri Colin Archer. Miehistönä näytti olevan kaksi meikäläisten ikäistä pariskuntaa – ja tietysti laivakoirana airedalen terrieri. Harmaatukkainen kapteeni ohjasi aluksen merenkulkijan varmuudella suoraan siihen parhaaseen ankkuripaikkaan Vestervikingin ja voimajohdon väliin. Tässä aluksessa ankkurit olivatkin laivatyyppiset, siis sellaiset, joissa ketju tulee kannelta laidan läpi aukosta, jonka ympärillä on iso metallilevy suojelemassa puupintaa ankkurin kolhuilta. Sähköisesti tämäkin ankkuri laskettiin, mutta ilman peruutusvaihteella kaahailua, joten näytti tarttuvan kiinni heti.

 

Myöhemmin illalla, kun tuuli kääntyi ja osui hieman enemmän salmeen, oppi Vestervikingin miehistö taas vähän lisää ankkuroinnin salaisuuksista. Ihmettelimme, miten Colin Archer pysyi jatkuvasti kiemurtelematta paikallaan, kun Vesterviking, jossa ankkuriketju kulkee keulapulpetin kärjessä olevan pylpyrän kautta, vajaan metrin keulasteevin edessä, vaeltaa samassa tuulessa puolelta toiselle. Se kolmas salmeen ankkuroitu vene ei myöskään näyttänyt pahemmin kiertelevän.

 

Sitten sytytti. Havaitsin, että äskeisen veneen ankkuriketjusta oli vedetty köysi veneen skuuttivinssiin, jolla ankkurin veto oli saatu siirrettyä neljänneksen veneen pituudesta keulasta taaksepäin. Sama vektorikuvio päti myös Colin Archeriin. Kun ketju tuli aluksen kyljestä eikä keulasta, veto oli koko ajan toisella sivulla ja veneen kulma tuuleen pysyi vakiona. Täytyypä kokeilla sopivassa seuraavassa ankkuripaikassa tuota köysitemppua meikäläistenkin!

 

Ilta kääntyi aurinkoiseksi ja tuuli tyyntymään päin. Sijaintimme oli onnistuneesti mantereen päällä lepäävän pilvipeiton reunan ulkopuolella, mantereella näytti satavankin.

Illemmalla auringon viime säteiden valaistessa salmen kallioita nautittiin sitten matkamme tähän asti parhaat paistetut turskafileet avotilassa, kyytipoikana erinomainen saksalainen Anselman-valkoviini.

 

Siinä illastaessamme Colin Archerin herrasmiehet palasivat kumijollallaan verkkoja laskemasta ja ajoivat aivan Vestervikingin keulan edestä. Kapu ajatteli tilaisuuden tulleen saada hieman tarkempia tietoja aluksesta ja näytti jollassa istuville, että olisi asiaa. Mieluustihan miehet kertoivat. Alus olikin varsin uusi, rakennettu Oslossa v. 2003, mutta 1800 luvun loppuvuosilta peräisin olevien Colin Archerin piirustusten mukaan. Se alkuperäisen ko. piirustusten mukaan rakennetun aluksen oli aikanaan tilannut englantilainen pankkiiri. Siitä ilmeisesti johtui, että aluksen ylärakenne oli hieman perinteisestä Colin Archerin ylärakenteesta poikkeava. Perinteinen ylärakenne on matala, pitkähkö ja kapea kajuutta, jonka sivuseinissä on pienikokoiset neliskulmaiset ikkunat. Tässä eksemplaarissa oli korkeahko ja lyhyt, doghouse-tyyppinen kajuutta, suhteellisen suurine  ja pystyine ikkunoineen. Taisivat olla ikkunat kaiken lisäksi fasettihiottua lasiakin, siis sellaiset reunoistaan viistot. Alus oli rakennettu kokonaan tiikistä, rungon pituus jotakin viidentoista metrin luokkaa. Jotain veroa orjallisesta perinteiden mukaisesti rakentamisesta kai sitten joutuu maksamaan, miehet valittivat, että muuten lähes täydellisessä aluksessa he taistelevat koko ajan vuotavan tiikkikannen kanssa.

11.07.2012 Laatuaikaa venetarvikeliikkeessä

16 heinäkuun, 2012

 

Gråvika- Arendal 12 mpk

 

Aamulla onnistuttiin nukkumaan ohi säätiedotuksen. Navtexista saatiin toki tiedotus, mutta se on koko Skagerrakin alueelle ja keli voi vaihdella alueen pohjois- ja eteläosassa rannikolla paljonkin.

Aamiaiselta lähdettiin liikkeelle. Tuulta oli enemmän kuin oletettiin, 12m/s ja suoraan vastaan. Luulimme, että joudutaan ajamaan osa matkasta kohti Arendalia avomeren kautta, mutta kun tultiin väylälle, nähtiin samaan suuntaan menevien purjeveneiden puikahtavan saarten väliin. Suurennuslasilla karttaa tutkimalla sieltä löytyikin väylä, joten ohjasimme perään. Reitti oli todella kapea, jossakin kohdassa luodot olivat vain muutaman metrin päässä laidoista, tai siltä ainakin veneestä katsoen näytti. Lopulta reitti aukeni leveämmäksi lähestyttäessä Arendalia.

 

Jossakin vaiheessa havaitsimme vastaantulevan valtavan pyöreäkeulaisen laivan ja varustauduimme siirtymään aivan väylän reunaan. Vaan eipäs ollutkaan laiva, vaan korjaustelakalla oleva öljynporauslautta nimeltä ”Voyager” (outo nimi öljynporauslautalle, joka yleensä istuu paikallaan merellä kuin tatti).

 

Purjehdusoppaamme kertoi Arendalissa olevan kolme vaihtoehtoista satamaa vierasveneille, yksi aivan kaupungin keskustassa ja toiset kaksi hieman sivummalla. Olimme jo kiinnittymässä kylkikiinnitykseen toiseen jälkimmäisistä satamista, nimeltään Arendal Gjesthavn, kun paikalle juoksee satamanhoitaja -neitonen ja huutaa paikan olevan varattu. Jälleen kerran: eikö varattuihin paikkoihin voisi laittaa jotakin ilmoitusta varauksesta. Tällä kertaa satamanhoitaja kuitenkin opasti meidät sisemmällä olevaan hyvään aisapaikkaan, auttoipa vielä kiinnittymisessäkin. Paikan erinomaisuutta häiritsi ainoastaan laiturille aivan vieressä johtavan sillan kitinä laiturinkantta vasten, mikä merkitsisi huonosti nukuttua yötä. Aikansa kitinää kuunneltuaan Kapu sukelsi ”miljoonalaatikkoon”, nousi sieltä kädessään vaseliiniputkilo, josta liukastetta käytiin levittämässä laiturisillan aisojen päissä olevien kumikappaleiden ja niitä laiturilla vastaavan rosterilevyn väliin. Problem solved! (Kuinkahan monta kesää tuonkin nitinän on annettu häiritä laiturirauhaa ilman että kukaan on viitsinyt miettiä pätkääkään nitinän poistamista?)

 

Arendal on EteläNorjan toiseksi suurin kaupunki, jolla on merkittävä laivanrakennus- ja kauppapaikkahistoria takanaan. Muistona näistä ajoista rannalla patsastelee nelikerroksinen puurakenteinen kaupungintalo, eräs hienoimmista puurakenteisista pytingeistä mitä olemme nähneet.

 

Norjan hintataso paljastui heti täälläkin, Taisi olla yksi kalleimmista satamista matkamme varrella, yöpyminen 300 kruunua eli hiukan vajaat 40 euroa yö. Lisäksi suihkusta joutuisi maksamaan 35 kruunua eli 4,60 euroa! (Illemmalla kaupungilla kävellessämme näimme yhden todella edullisen tarjouksen: SUB’in tarjous-täytetty patonki maksoi 29 euroa, jopa vähemmän kuin Suomessa ja selvästi suihkussa käyntiä vähemmän!) Yleisesti ottaen hinnat ovat 1,5-2 kertaiset Suomen hintatasoon nähden, joten välillä luonnonsatamissa yöpyminen on kyllä varteenotettava vaihtoehto.

 

Syötiin pasta-ateria veneessä.  Kesken aterian veneen keulaan kolkutettiin, siellä oli paikallisen Maritim-venetarvikeliikkeen lähetti, joka jakeli mittavaa venetarvikeluetteloa veneisiin. Jakelu oli kuitenkin vain osa ovelaa markkinointistrategiaa. Kaveri ilmoitti, että tunnin päästä lähtee satamasta ilmainen edestakainen taksikuljetus kauempana keskustasta sijaitsevaan liikkeeseen. Veneilijöille annettiin näin vajaa tunti aikaa tarttua syöttiin luetteloa selaillen. Strategia näytti toimivan hyvin, määräaikana oli satamarakennuksen edustalle kokoontunut tilataksillinen kiiluvasilmäisiä veneilijöitä, Kapu ja Försti joukoissa mukana.

 

Taksikuljetus antoi myös hyvän mahdollisuuden nähdä kaupunkia laajemmin kiertoajelulla. Perillä oli sitten valtava veneilytarvikeliike ja kaupankäyntiin oli tunti aikaa ennen kuin paluukuljetus lähtisi. Se tunti meni muuten aika nopeasti. Vestervikingin kuusi kohtaa käsittävästä ostoslistasta löytyi kolme kohdetta: uudet alkuperäisten kaltaiset sulkijasalvat kaappien oviin (samanlaisia emme ole löytäneet Suomesta), 40 sentin pätkä rosteri-törmäyslistaa asennettavaksi keulakaiteen suojaksi kohtaan, josta ankkuriketju ankkuria laskettaessa riipii lakat mukanaan, sekä moottorin öljysyuodatin. Esitteessä ollut hieno rosterinen kaasu-venegrilli valitettavasti osoittautui liian kookkaaksi Vestervikingin tiloissa kuljetettavaksi.

 

Illemmalla lähdimme vielä kaupunkikävelylle. Keli oli aurinkoinen, mutta merkillisen kylmä (milloinkahan se kesä oikein tulee tänne?), joten päädyimme lämmittelemään paikallisen kuvataideyhdistyksen ylläpitämään kahvilaan pittoreskissa puutalossa, Oikein hyvät cappucinot saatiin, ja isot palat raparperi-omenakakkua kermavaahdolla. Nam! Seinillä mielenkiintoinen valokuvanäyttely, niin hyviä otoksia, että jonkin olisi saattanut ostaakin, mikäli kuljetustilat veneessä antaisivat myötä.

 

Kaduilla raikui country-musiikki, joka voimistui, mitä lähemmäksi keskustaa tultiin. Norjalaisethan ovat vielä ruotsalaisia hullumpana amerikkalaiseen countryyn. Letkeää musiikkia, mikäs siinä. Musiikki tuli konserttilavalta, jossa joku amerikoista tuotettu alan taiteilija esitteli ahdistustaan. Hetken kuunneltiin ja jatkettiin matkaa keskustan satamaa kohti. Olipa hyvä, ettei valittu purjehdusoppaan valikosta tätä satamaa, näytti nimittäin olevan paikallinen ravintoloilla reunustettu party-satama, johon nuoriso ja vanhemmat samanmieliset parkkeerasivat muskeliveneensä ämyrit täysillä suoraan ravintoloiden eteen. Ei paikalla näkynytkään varsinaisia vierasveneitä. Paluumatkalla löysimme satama-altaan toiselta reunalta kalakaupan, joka nyt oli jo tietysti kiinni, mutta jonka ikkunajulisteesta opiskelimme kalalajien nimiä. Huomenna paikka pitäisi tsekata tarkemmin.