24-27.09.2010

24.09.2010

Taivaallinen kaiku

Jaska:

Almerian kaupunki on toista maata kuin satamakaupunkinsa Almerimar. Todellinen, elinvoimainen kaupunki, jolla on silminnähtävä historia takanaan. Huvivenesataman reunalla oli mielenkiintoinen muistomerkki, El Alquife, 1904 rakennettu mineraalien lastauslaituri. Pitkälle rannasta ulottuva pari-kolmekymmentä metriä korkea teräs/puurakennelma, jonka viereen laivat olivat ajaneet ja jonka päälle mineraalijunat ajoivat. Laiturin päältä johti sitten jokaisen vaunun kohdalta laudoista tehty pitkä roikkuva putki, jonka kautta mineraalit laskettiin suoraan laivan ruumaan. Kansa oli nimennyt tämän rakennelman: Cable Ingles eli Englantiin vietyjen mineraalien lastauslaituri, joka pitää säilyttää, koska sillä on kulttuurimerkitystä. Nykyisessä tilassaan se on ruostuneen raudan ja osin jo lahonneiden lautaseinämien sokkeloinen sekamelska, jota ei tietääkseni, ihme ja kumma, ole vielä keksitty minkään toimintaelokuvan loppukohtauksen takaa-ajon näyttämöksi. Täytyypä vihjaista Rennylle.

Kaivettiin pyörät veneestä ja lähdettiin tutustumaan kaupunkiin ja tietenkin sen erityisnähtävyyteen vuorella sijaitsevaan Alcazaban linnaan. Matkalla nälkä yllätti, olikin jo lounasaika. Poikettiin puistossa olevaan kahvilantapaiseen, joka osoittautuikin olevan täysimittainen ravintola. Syötiin kevyt tapasateria, ilmakuivattua kinkkua (nam) ja tomaattileipiä aurinkovarjon alla, joka lienee asennettu yhtä paljon suojaamaan puustossa yläpuolella majailevien lintujen pommituksilta kuin auringonsäteiltä.

Alcazaban linnan ensimmäisen osa olivat rakentaneet maurit v. 955. Linnan sisällä sijaitsi pieni kaupunki, Ciudade Musulmana. Jo tuolloin oli vuorelle rakennettu mittavat vesisysteemit, joilla sadevesi pystyttiin varastoimaan asukkaiden juomavedeksi. Näistä oli vielä nytkin osia nähtävissä. Nykyiset hienot vesipuistot olivatkin sitten viime vuosien entisöintien tulosta.  Jossakin vaiheessa maurit heitettiin yli laidan ja kristityt valtasivat linnoituksen. Silloin rakennettiin linnoituksen korkein osa kristillisine symboleineen, mm. ampuma-aukot tehtiin ristin muotoisiksi, jotta hyökkääjät tietäisivät kenen kanssa ovat tekemisissä. Tässä kristillisessä osassa oli myös fantastinen kaikusali. Fazerin kahvilassa Mikonkadulla Helsingissä on osa, jossa pyöreä katto heijastaa pöytäkeskustelut salin yli toisessa reunassa olevaan pöytään. Tämä pyöreä huone oli rakennettu samalla periaatteella, mutta kaiku oli ihan toista luokkaa. Kokeilin kellon kanssa, ja sain jälkikaiun kestoksi viisi sekuntia! Kun lähistöllä ei ollut muita turisteja, oli ihan pakko kokeilla, miltä kuulostaa Sarastron aaria ”In diesem heilgen Hallen” Taikahuilu-oopperasta viiden sekunnin jälkikaiulla laulettuna.

Ihailimme muureilta merelle päin avautuvaa näkymää. Kaupunginosa linnan ja meren välissä oli rakennettu täysin arabityyliin, olisi saattanut hyvin kuvitella olevansa Marokossa.

Hienon linnaretken jälkeen palattiin moninkertaisilla lukoilla lyhtytolppaan lukituille pyörillemme. Olimme nostaneet lukitustasoa, koska juuri tässä paikassa takavuosina ystäviemme Jorma ja Maarit Niemen auton takaluukku oli avattu väkivalloin heidän ollessaan linnaan tutustumassa, ja kaikki matkatavarat viety.  Nyt eivät vorot olleet paikalla.

Linnasta palatessamme hoksasimme kapean kujan varrella kyltin, jossa kerrottiin kuuluisan marokkolaisen teehuoneen, teterian olevan vain parinkymmenen metrin päässä. Tuohan pitäisi tsekata. Se parikymmentä metriä oli kyllä lähempänä sataa metriä, mutta mitäpä tuosta, täytynee tottua arabien suurpiirteisyyteen. Paikka näytti kiinnostavalta, oli selvästi yhden perheen- tai suvun ylläpitämä ja sitä paitsi tarjosi paitsi teetä, myös marokkolaista ruokaa. Kun seinällä oli vielä Telegraf-lehden ylistävä kirjoitus paikasta, päätimme varata pöydän kahdeksaksi.

Jatkettiin matkaa kujilla ja kun eteen sattui kahvila, todettiin olevan iltapäivä-espresson aika. Kahvilasalissa (ilmastoitu, ah) oli meidän lisäksemme yksi neljän hengen seurue, mutta tuo porukka yksin riitti täyttämään koko salin melulla. Ei mitään sen kummempaa kuin keskustelua jokapäiväisistä asioista, mutta espanjalaiseen tapaan se tapahtui rumputulelta kuulostavalla tykityksellä yhtä aikaa neljästä suusta. Voisi siinä suomalaisjässikällä olla vaikeuksia puheenvuoron pyytämisessä.

Käytiin veneellä rentoutumassa ja pian kello jo lähestyikin kahdeksaa. Ystävällinen emäntä otti meidät vastaan teteriassa ja johdatti pimeähköön ruokasaliin. Pian eteen tuotiin menu, kynttilöitä ja kaukosäädin, jolla voisi säätää katossa pörräävää ilmastointilaitetta, jos tulisi liian viileätä.

Se ruokahan oli sitten ihan taivaallista. Försti tilasi aluksi raikkaan taboulen, minä vihannessosekeiton. Pääruoaksi tilasimme Telegraf-lehdessä suositellun lammas-tajinen joka oli paitsi täydellisen murea, niin runsas, että meinasi meikäläiseltäkin jäädä tavaraa lautaselle. Pääruoan selvitettyämme mahdottoman ystävällinen isäntä ohjasi meidät teesaliin, jossa kaukaisille vieraille tarjottiin teet ja pikkuleivonnaiset talon puolesta. Odotin jännityksellä millaista olisi marokkolainen tee. Oli erittäin makeaa, mutta erinomaista, ei yhtään äitelää, käyttääkseni tätä mainiota suomenkielen ilmausta.

Pikku kauneusvirhe sattui, kun emäntä toi käsinkirjoitetun laskun, jossa yhteenlaskuvirheen takia, meiltä haluttiin velottaa 50 euroa kun olisi pitänyt velottaa 40 euroa. Kun tästä huomautin, paljasti emännän spontaani valtava pahoittelureaktio ja elekieli, että kysymys oli tahattomasta virheestä (tai sitten arvon rouva oli viettänyt nuoruutensa kiertelevän näyttelijäseurueen primadonnana.)

Pyörimme rinnettä takaisin veneelle sulattelemaan ähkyämme.

25.09.2001 Almeria-Carrucha 52 mpk

Öljyssä

Jaska:

Aamulla oli varhainen herätys kuudelta, edessä olisi taas vähän pidempi legi. Kun olimme muuten valmiit lähtemään, päätin vielä tarkastaa, että koneessa oli tarpeeksi öljyä. Avasin konekopan kannen ja lensin hämmästyksestä selälleni. Koko kone ja konekopan seinät olivat öljyn peitossa. No nyt olisi sitten se piru merrassa. En voinut ensin käsittää mistä oli kysymys. Tarkastin öljytikun ja siinä ei sitten ollutkaan jälkeäkään öljystä. Olimmeko ajaneet pitkään ilman öljyä, oliko kone jo leikannut kiinni? Toisaalta, öljynpaineen varoitussummeri ei ollut missään vaiheessa ulvahtanut, ehkä vahinkoa koneelle ei vielä ollut sattunut.

Ilmoitin Förstille että lähtömme siirtyy tuntemattomalla aikajaksolla ja ryhdyin selvittämään tilannetta. Volvo Penta 2003 -moottorimme vuotaa jonkin verran öljyä venttiilikopan tiivisteestä, mutta tällaisia määriä ei sitä kautta mitenkään pääse vuotamaan. Vilkaisu koneen alle näytti pilssinkolossa olevan paksua mustaa öljyä, ei vain ohutta kerrosta pilssiveden päällä, vaan oikein kunnon sakeaa mustaa mönjää.

Käytin toista rullaa talouspaperia siivoamalla ensin tuhon jäljet. Seuraavaksi kaadoin moottoriin sen vajaan litran dieselöljyä, joka minulla oli varalla. Vieläkään ei öljytaso noussut mittatikun merkkiviivaan. Nyt joutuisi ranskalaisroiston minulle Lorientissa myymä bensiinimoottoriöljy käyttöön, tuumin. Varmaankin parempi että koneessa on vähän vääränlaista öljyä, kuin ei tarpeeksi öljyä. Kovin paljon ei öljyä enää tarvinnut lisätä, kun mittatikku osoitti jo maksimitasoa.

Totuuden hetki. Kone käyntiin ja pikkuhiljaa kierrokset 2000:een. Varttitunti tasaista käyntiä, eikä öljysuihkuja mistään päin. Käyntiäänessä oli mielestäni kuitenkin joku sivukilinä, jota siinä ei aikaisemmin ollut.  Soitin vielä Suomeen moottorivelho Antti Saarniolle ja hahmottelimme öljynpurkauksen syitä. Olin itse jo päätynyt siihen, että öljy oli paennut mittatikun putken kautta, mutta miksi tikku oli sitten päästänyt öljyt ulos. Kaksi mahdollisuutta. Joko moottorin kampikammioon oli syntynyt ajaessa painetta – jostakin syystä – joka sitten oli ampunut mittatikun, joka tiivistyy o-renkaalla, sen verran irti, että öljy pääsi sitä kautta ulos. Tai sitten se todennäköisempi syy, eli että olin laittanut mittatikun huolimattomasti paikoilleen painamatta sitä kunnolla sisään.

Kun nyt välitöntä vaaraa moottorivauriosta ei näyttänyt olevan, päätimme sittenkin lähteä matkaan. Moottoria pitäisi tietenkin käydä tarkkailemassa tuon tuosta. Liikkeelle päästiin tunti suunnitellusta aikataulusta myöhässä. Ei juurikaan tuulta, joten kone joutuisi nyt näyttämään karvansa. Samaan aikaan satamasta lähti 15- metrinen moderni purjealus, joka yritti aikansa edetä purjein ja joutui sitten pian luopumaan ajatuksesta.

Matka eteni ilman enempiä moottorihuolia. Se sivukilinä kyllä kuului edelleenkin ja pisti miettimään. Capo da Gatan kohdalla, jossa reitti kääntyy niemen jälkeen enemmän pohjoiseen, jouduimme yllättävän jyrkkään ja korkeaan aallokkoon. Vauhtimme putosi 2 solmua. Kyseessä oli jälleen ”overfalls”-alue, jossa pohjan yhtäkkinen kääntyminen pystyyn nostaa pinnalle pystyaallokon tyynelläkin kelillä.

Tunnin verran heiluimme pystyaalloissa, sitten meno tasaantui. Rannan vuorijonoja katselemalla saimme geologian oppitunnin, niin monen väristä ja -oloista kivilajia vuorten seinämistä paistoi. Ruskean vuorenseinämän sisällä oli yhtäkkiä vaalea kalkkikivikerrostuma. Muuten rannikko oli kuivaa erämaata ilman ranta-asutusta, olimme ohittamassa laajaa luonnonsuojelualuetta. Rannan vuoret nousivat parista sadasta neljäänsataan metriin, kauempana näkyi sitten jo kilometrisiä vuoria. Ajoimme parin mailin etäisyydellä rantavuorista, 1000 metrin syvyyskäyrän tienoilla. Välillä kaiku näytti, välillä ei.

Yhtäkkiä keskeltä asumatonta ranta-aluetta nousi valtava keskeneräinen pyramidimainen terassihuoneistojen rakennuskompleksi. Mikähän tuo mahtoi olla, tällaisessa paikassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme terassiseinässä kirjoitusta monimetrisin kirjaimin. Ensin erotimme sanan Hotel ja sitten jotain muuta…juu, siinähän luki ”Hotel Ilegal”. Asia alkoi valjeta, kun mieleen tuli jossakin aiemmassa Costa del Solin satamassa televisiouutisista näkemäni.

Uutisessa kerrottiin kuinka alueen pormestari oli erotettu ja saanut rangaistuksen, ettei hän voi seuraavien 20 vuoden aikana asettua ehdokkaaksi tai hoitaa mitään julkista virkaa. Syynä oli, että hän oli myöntänyt omavaltaisesti rakennuslupia luonnonsuojelualueelle. Tämä lienee ollut yksi noista rakennusprojekteista. Siellä se nyt seisoi lopullisesti keskeneräiseksi jääneenä, miljardien rakennusprojekti, häväistyskirjoitus seinästä mailien päähän merelle loistaen, muistomerkkinä koko Espanjan viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla vallanneesta rakentamisen vauhtisokeudesta.

Saapuessamme Carruchaan tuuli oli yltynyt, kuten sillä illansuussa on näköjään täällä tapana, ja näytti puhaltavan suoraan satamaan. Myös tämä satama todettiin satamaoppaassa ahtaaksi ja vieraspaikkoja olisi rajoitetusti. Yritimme tiedustella paikkaa VHF:llä saamatta vastausta. Ajoimme sisään ja tarkoitus oli kiinnittyä polttoaineaseman laituriin, koska varsinaista odotuslaituria ei näyttänyt olevan. Juuri kun olimme saaneet keulaköyden kiinni, marinero juoksi rannasta laiturille ja näytti meille vapaata paikkaa. Irrottauduimme, ajoimme ympyrän ja suuntasimme osoitettuun paikkaan. Aikamoisia manööverejä täälläkin piti tehdä, tuulen painaessa veneen kylkeen, mutta olin edellisessä satamassa ottanut tuuliperäsimen peräsimen ylös ja nyt vene totteli varsinaista peräsintään jonkin verran paremmin. Rantautuminen onnistui, hiuksia nostattamalla, mutta kuitenkin ilman kolhuja.

Ilmoittautumisruljanssin jälkeen syötiin veneellä spagettiateria. Nyt kokeiltiin Gibraltarilta ostamaani SPAM’ia. Ihan totta, juuri tuota sikanautamaista purkkilihaa, josta internetin roskapostit ovat saaneet nimensä. Aikanaan Monty Python -nimisessä hulvattomassa englantilaisessa sketsisarjassa, John Cleese ja kaverit, tiedättehän, oli sketsi josta nimi SPAM otettiin sitten uusiokäyttöön  http://www.youtube.com/watch?v=anwy2MPT5RE Täytyy sanoa, että purkkitonnikalasta tulee kyllä maukkaampi spagettikastike kuin SPAM’istä. ( Meillä on vielä viisi purkkia sitä syömättä, yök).

Käytiin vielä iltakävelyllä viehättävällä rantabulevardilla. Carruchan satama on myös merkittävä kalastussatama ja niinpä rantabulevardin varrella  – ja itse asiassa bulevardin keskelläkin oli paljon kalaravintoloita. Teki heti alkuun miellyttävän vaikutuksen tämä konstailematon kalastuskaupunki.

Käytiin vielä iltasuihkussa. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa olisi suihkuosastossa ollut mahdollisuus myös ottaa kylpy, yhdessä looshissa oli kylpyamme.

26.09.2001 Carrucha

Sukellus moottoriin

Jaska:

Sovimme, että päivä omistetaan moottorille, ja jatkamme matkaa vasta huomenna. Alun perin oli ollut tarkoitus viipyä Carruchassa vain yksi yö.

Vaihdoin työshortseihin ja aloitin työt, mikä edellytti ensin huomattavan tavaramäärän siirtämistä moottorin takaa, sivuilta ja päältä salonkiin. Päästyäni käsiksi vaihteistoon tarkistin ensin sen öljytason. Oli niin kuin pitikin, ei siis ongelmaa merivaihteen kanssa. Seuraavaksi pumppasin koneen alta pilssistä liki litran mustaa moottoriöljyä, joka oli päässyt koneesta mittatikun putken kautta. Puhdistin moottorin takaosaa, jotta näkisin, mistä kohdasta öljy mahdollisesti vuotaa ja käteni osui imuilman vaimentimeen/suodattimeen. Kuului kirkas kolahdus kun sen putki heilahti moottoria vasten. Ahaa, täällä on jotain irti. Havaitsin, että suodattimen putkiosa pääsi heilumaan vapaasti ja kilisemään moottoria vastaan, vaikka istukkaosa oli tiukasti kiinni moottorin imuilmaputkessa. Pellistä tehdyn suodattimen kahden osan välinen prässäys oli päässyt löystymään.

Irrotin suodattimen ja mitä kummaa? Suodattimen sisältä putoili metalliverkon paloja. Suodatinelementti – löysän huovan tapaista massaa – on tässä ”pöntössä” kahden metalliverkon välissä, jotka paitsi pitävät sitä paikallaan, estävät myös elementin tai sen osien siirtymisen koneen  venttiileihin imuilman mukana. Hiukseni nousivat pystyyn. Mitähän kaikkea koneeseen oli kulkeutunut, mahdollisesti myös metalliristikon palasia? Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin avata väkisin koko pönttö ja katsoa mikä oli tilanne.

Prässätty sauma oli helppo avata meisselillä ja nostaa sisältö tarkasteltavaksi. Löytyi a) umpitukossa oleva ilmansuodatinelementti, b) kaksi kolmasosaa siitä metalliverkosta, joka oli pidellyt elementtiä paikoillaan. Mitä oli tapahtunut sille yhdelle kolmannekselle? Joko se oli pudonnut pilssiin, josta se olisi löydettävissä sitten joskus kun koneen nostaa paikoiltaan, tai se epämiellyttävämpi vaihtoehto, että verkon muruset olisivat kulkeutuneet koneen sisään. Ulkopuolisen verkon osat kyllä voisivat pudota pöntön putkea pitkin ulos, mutta entä ne osat, jotka olivat elementin koneenpuolella? Eihän niillä ollut muuta reittiä kadota kuin koneen kautta. Apua.

Sitä, että elementti oli paksussa harmaassa öljyssä ja aikalailla tukossa ei voida suoraan laskea huolimattoman käyttäjän viaksi, vaan huolimattoman käyttöohjeiden kääntäjän viaksi. Taas yksi esimerkki siitä, kuinka käyttöohjeiden laatijat eivät näe, kuinka ohje voidaan väärin ymmärtää (ja meikäläinenhän on mestari tässä).

Käyttöohjeessa kehotetaan puhdistamaan suodatin kerran käyttökaudessa dieselöljyllä. Olin tehnyt työtä käskettyä, ottanut suodattimen kerran kesässä pois, ja puhdistanut dieselöljyyn kastetulla pensselillä sen minkä ”pöntön” koneenpuoleisesta reiästä ylettyi puhdistamaan, eli lähinnä sen sisäpuolisen metalliverkon. Nyt nähtyäni sisällä olevan elementin kunnon tajusin, että eihän tuo puhdistus ollut ollenkaan riittävä. Englantilaisissa käyttöohjeissa sen sijaan kehotetaan, kuten nyt vasta havaitsin: ” rinse thoroughly the silencer in diesel oil”, eli että koko pönttö pitäisi upottaa dieselöljyyn ja huljutella niin että koneöljyn roiskeet ja kerääntyneet ilman epäpuhtaudet likoavat pois.

Kaadoin ämpäriin dieselöljyä ja liuotin suodatinelementtiä siinä. Vaihdettuani dieselöljyn kolme kertaa alkoi jälki olla puhdasta. Ompelin purjelangalla liotuksessa toisistaan irronneet elementin kerrokset toisiinsa kiinni, kokosin ”pöntön” ja hakkasin avatun sauman niin kireäksi, ettei putkiosa päässyt enää kiertymään. Pönttö kiinni koneeseen ja kone käyntiin. Nyt oli käyntiääni kuin uudessa koneessa, ilman mitään sivukilinöitä. Huomasin myös, että aiemmin oli moottorin imuilman ääni kuulunut paljon selvemmin ikään kuin papattaen, mikä oli ilmeisesti johtunut lähes tukkeutuneesta suodattimesta.

So far so good. Konsultoin Pencentran Helsingin toimipisteen huoltopäällikön kanssa Carruchasta käsin puhelimitse öljyongelman mahdollisesta aiheuttajasta. Hän kehotti avaamaan öljyntäyttötulpan moottorin käydessä ja kokeilemaan tuleeko sieltä painetta ulos, millä saattaisi olla yhteys öljyn mittatikun falskaamiseen. Totesi myös, että syyllinen öljyn tippumiseen pilssiin saattaa olla kampiakselin takapään stefa-tiiviste, joka tämän verran ajetussa koneessa (koneemme käyttötunnit ovat nyt 2500 tunnin tienoilla) voi jo alkaa vuotaa. Sehän olisikin sitten isomman remontin paikka. (Oletin, että stefan vaihtamiseksi kone pitää irrottaa veneestä ja viedä korjaamolle. Myöhemmässä keskustelussa kävi ilmi, että stefa voidaan vaihtaa veneessä, konetta pitää vain saada siirretyksi 30 cm paikaltaan eteenpäin tarvittavan työtilan saamiseksi. Iso vääntö sekin, mutta hoidettavissa paikallisen Volvo huoltomiehen toimesta veneessä siis.)

Toisaalta stefan vuotaminen ei – jonkinlaisella aikajaksolla – ole koneen käynnin kannalta minkäänlainen turvallisuuskysymys, kunhan muistaa tarkkailla öljytasoa moottorissa, enempi esteettinen ongelma, ja henkinen, ei ole kivaa kun tietää että pilssi on täynnä öljyä, joka sitä paitsi leviää eteenpäin veneeseen koneen alta sotkien paikkoja jos päästää pilssiveden tason yhtään kohoamaan.

Kone käyntiin ja öljyntäyttötulppa auki. Kämmenellä koittamalla ei tuntunut minkäänlaista painetta. Kokeilin varmuuden vuoksi laittaa talouspaperin kappaleen vapaasti aukon päälle. Ei minkäänlaista liikettä. Paitsi, että tuo kertoi, että moottori ei ole vielä ajotunneista juurikaan kulunut, ainakaan sylinterien, mäntien ja männänrenkaiden osalta, se kertoi myös siitä, että ilmeisesti sen imuilmapöntön metalliristikoiden hajoamisesta ei koneeseen ole tullut ongelmia. Olisiko metallipuru (pehmeää messinkiä, tai ainakin siltä näytti) päässyt luikahtamaan koneen venttiileistä ja sylintereistä ulos vahinkoa aiheuttamatta? Tai sitten niitä kappaleita ei ole edes päässyt koneeseen. Miten tämä olisi mahdollista, en tiedä, sillä ei metalli kai ilmaankaan haihdu,

Moottori joka tapauksessa on koko ajan käynnistynyt laakista ja käy hyvin nätillä käyntiäänellä (nyt, kun ilmasuodatin ei enää kilise). Jos metallinkappaleita olisi venttiileissä tai sylintereissä, sen kuulisi käyntiäänestä ja tietäisi käynnistymisongelmista, sanoi huoltopäällikkö Åkerlund Pencentrasta. Helpotus.

Tein vielä yhden kokeen. Työnsin koneen alle aivan pilssin perälle vanhan Hesarin. Nyt nähtäisiin, mistä kohdasta moottoria öljyä pilssiin tippuu. Koneen käytyä varttitunnin oli paperissa selvät jäljet vauhtipyörän tienoilla edestä katsoen koneen oikealla puolella. Vielä olisi kaksi mahdollisuutta. Joko öljy valuisi sitä kautta koneen päältä venttiilikopan vuotavasta tiivisteestä tai sitten olisi kyseessä se kampiakselin stefa.

Lopetin konepuuhat ja roudasin tavarat paikoilleen. Vielä peseytyminen öljystä ja hiestä rannan suihkussa ja olinkin valmis myöhäiselle päiväkahville internet-kahvilassa. Löysimme sellaisen rantabulevardin varrelta ja saimme asioita hoidettua cappucinojen ja hollantilaistyyppisten keksien kera. Jostakin syystä kahvilassa oli luettavana paljon hollantilaisia lehtiä.

Illalliselle päätimme lähteä kalastajien omaan ravintolaan aivan kalasataman vieressä. Aivan satamamme kyljessäkin oli hieno kalaravintola, ilmeisesti paikkakunnan hienoin, mutta me haluamme aina suosia näitä kalastajien omia paikkoja, jos sellaisia on.

Alkuruoaksi oli yksi vaihtoehto, tonnikalasalaatti, joka oli ihan käypänen. Pääruoaksi Försti tilasi salmonetes, pieniä, punertavia, voimakkaanmakuisia kaloja, allekirjoittanut päätti kokeilla miekkakalaa. Molemmat annokset menivät luokkaan ”good, not great”. Miekkakala oli grillattu, mutta ei kyllä pärjää maukkaudessa grillatulle tonnikalalle.

Varsinaisen shown aiheutti paikalle kärryissä saapunut alle vuoden ikäinen vauva. Tarjoilijaukkelimme oli ilmiselvästi tämän pikkuisen isoisä ja kun vauva saapui, asiakkaat unohtuivat. Tulokasta piti sitten koko henkilökunnan voimin hellitellä sylistä syliin. Ei taitaisi ihan toimia suomalaisessa ravintolasalissa.

Satamaravintolasta puuttui jälkiruokaosasto, joten läksimme irish coffeille internetkahvilaan. Tehdessämme tilausta hyvää englantia puhuvan emännän kanssa kävi ilmi paikan Hollanti-kytky. Emäntä, eli paikan omistaja oli hollantilainen, muuttanut viisi vuotta sitten Espanjaan ja perustanut kahvilan vuosi sitten. Hyvin oli kahvila saanut asiakaskuntaa, nytkin lähes tupaten täynnä.

27.09.2010    Carrucha – Aguilas 18 mpk

Satamasta käännytetyt

Jaska:

Aamulla piti saada oikeaa öljyä koneeseen, sillä öljynvaihto oli edessä. Rannan lähellä oli venevarusteliike, mutta sieltä ei oikeaa laatua löytynyt. Seuraavaksi kysyin englantia taitamattomalta marinerolta, missä olisi lähin huoltoasema, tarvittaisiin ”aceite motor”.

Marinero viittilöi viereiselle laiturille hokien machnist, machinist. Totta, laiturilla käyskenteli Volvo Pentan haalareissa asentaja, joka ilmeisestikin pystyisi järjestämään tarvittavan öljyn. Tavoitin miehen, selvitin asiani ja erotessamme olin ymmärtänyt, että mies toisi veneellemme tunnin kuluttua  5 litraa Volvo-Penta moottoriöljyä.

Juuri kun kolmen tunnin kuluttua jo lievästi hermostuneessa mielentilassa tein päätöksen lähdöstä ilman öljyä, tuli marinero kertomaan – sen mukaan mitä espanjankielestään ymmärsin, että auto oli hajonnut, mutta huoltomiehen pitäisi olla paikalla viidessä minuutissa. Hyvä, annetaan viisi minuuttia armonaikaa. Tällä kertaa se sitten riittikin, senor machinist tuli mukanaan viisi litraa superkallista (55e) Volvo-Pentan superöljyä (jonka epäilen olevan samaa kamaa mitä huoltoasemilla myydään autoihin puolta halvemmalla, mutta eri kuorissa).

Lähtemään päästiin siis vasta klo 13. Kaiken lisäksi ilkeä vatsatauti, jota en tässä käy lähemmin kuvailemaan, oli iskenyt Förstiin.  Ei, kysymys ei ollut eilisistä kaloista, koska tauti oli antanut merkkejä saapumisestaan jo ennen eilisillan ateriaa.

Matka sujui koneella ajaen, autopilotin ohjaillessa, Förstin lepäillessä kajuutassa ja kapun katsellessa yksitoikkoista rantamaisemaa. Aguilas kuului siihen satamien ryhmään, joista oppaan mukaan piti etukäteen varmistaa paikka veneelle. Tätä emme olleet tehneet, vaan yritimme VHF:llä yhteyttä Capitaniaan saavuttuamme aallonmurtajalle. Ei vastausta, joten sisään satamaan katsomaan mikä on tilanne. Nyt ilmaantui marinerokin laiturille ja näytti käsimerkillä, että satama oli täynnä. Aika ahdas oli tämäkin satama 12-metrisen pitkäköliveneen kääntyä, mutta nyt ei onneksi ollut tuuli painamassa kyljestä. Marinero ilmoitti, että kahden mailin päässä on toinen satama, jossa on tilaa. Olimme tästä toisesta, uudesta satamasta lukeneet ostamastani Espanjan itärannikon satamakirjasta, mutta esimerkiksi Block Marine -oppaamme ei sitä tuntenut, eikä se myöskään näkynyt plotterimme kartassa.

Lähdimme etsimään tätä marinaa ja hyvinhän se löytyikin, korkean hotellirakennuksen edustalta. Satamalla oli sama nimi kuin hotellilla: Puerto de Juan Montiel. Uusi, hieno ja steriili satama, joka oli valmistunut vuosi sitten. Viihtyisyydestä ei nyt kauheasti voi mainita, kun veneen oli saanut laituripaikkaan, oli kolmeen ilmansuuntaan näkymä aallonmurtajan korkea betoniseinä ja yhteen hotellirakennuksen edusta.  Oli siinä vaihtoehtoa Välimeren auringonlaskun ihailemiselle! Yllättäen marinero puhui hyvää englantia. Sataman senhetkinen käyttöaste oli ehkä 25 %, joten tilaa kyllä löytyi. Totesimme, että turvallinen yöpymissatama joka tapauksessa, mutta ei täällä viihdytä yhtään pidempään kuin mitä täytyy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: