21-23.09.2010

21.09.2010 Punta del Este – Almerimar 45 mpk

Puuduttavaa

Jaska:

Aamulla ei taaskaan ollut tuulta kuin nimeksi. Jonkin verran maininkia eilisestä oli sitä paitsi jäljellä. Koneajoa siis taas. Ihmettelimme vuorten rinteet peittävien kasvihuoneiden määrää. Nyt oikein paljastui, millainen tekijä Espanja on Euroopan tomaattihuollossa. Kymmenien kilometrien pituisia ja parin kilometrin levyisiä rantakaistaleita, jolla ei montaa neliömetriä paljasta maata näkynyt. Voi siinä Närpiön tomaatinkasvattaja olla aika kovassa kilpailuraossa!

Ihailimme Sierra Nevadan jopa kolmeen kilometriin nousevia vuoria rannikon matalampien vuorten takana. Siellä täällä huipulla näkyi lumipälviäkin.

Kun lähdimme matkallemme, luimme useammastakin lähteestä, että purjehduksen kannalta Välimerellä tuulee joko liian vähän tai liikaa. Jossakin kirjoitettiin myös, että Välimerellä näkee kahdenlaisia moottoriveneitä: sellaisia joissa ei ole mastoa ja sellaisia joissa on. Valitettavasti molemmissa näissä herjoissa on tähänastisen kokemuksemme mukaan vinha perä. Koneajotuntien määrä on toistaiseksi aika suhteeton purjehdustuntien määrään tällä puolen Gibraltaria. Ja kun aikansa on samanlaisina jatkuvia rannikon vuorijonoja ihastellut mereltä kolmenkymmenen asteen kuumuudessa ja moottorin käryttäessä, alkaa uutuudenviehätys kaikota ja puutuminen iskeä.

Perille Almerimarin valtavaan huvivenesatamaan saavuttiin puoli seitsemän aikoihin. Ensin kiinnittyminen odotuslaituriin, sitten capitaniaan, jossa tällä kertaa olikin erinomaista englantia puhuva kiinalainen virkailija palvelemassa. Kysyin myös Camping Gazista. Ei minkäänlaista ongelmaa, sanoi virkailija ja näytti satama-alueen kartalta myymälän, josta kaasua saisi.

Täällä oli kehitetty systeemi, jolla varmistettiin, etteivät veneilijät saa satamasta sähköä maksamatta siitä. Jos sähköä tarvitsi, joutui lunastamaan capitaniasta liittimen, jonka toisessa päässä oli erikoistulppa (siis vain tätä satamaa varten teetetty erikois-stöpseli), joka sopi venepaikan pistokkeeseen ja toisessa päässä sitten se normaali pistoke joka sopii veneissä käytettäviin stöpseleihin. Liittimestä piti antaa 50 euron pantti. Ovelaa!

Päinvastoin kuin vanhemmat satamat, jotka on rakennettu kaupunkien yhteyteen, tuntuu siltä, että Almerimarissa kaupunki on rakennettu sataman yhteyteen.  Kai paikalla on jonkinlaista asutusta ollut jo ennen vuotta 1978, jolloin satamakompleksi rakennettiin, mutta kaikki se rakennuskanta, jonka me näimme oli rakennettu noihin aikoihin tai myöhemmin. Sataman kanavat suuntautuivat pitkälle rantarakennusten väliin. Varmaankin parhaaseen kesäaikaan paikka kuhisee elämää, nyt olivat useimmat rantojen kerrostalojen asunnoista tyhjillään.

Saimme hyvän paikan veneellemme sisäsatamasta läheltä sen pohjukkaa. Ajaessamme paikalle  näimme toisella puolella kanavaa ”Se Vende” (”myytävänä”) kyltillä varustetun ”Zara” – nimisen Najadin, jolla kolleega entisestä elämästä, Olli Santala, purjehti takavuosina vaimonsa kanssa pallon ympäri. Vene on seuraavan omistajan ohjastamana ymmärtääkseni tehnyt jo toisen Atlantin ylityksensä ja on ollut jo pitkään myynnissä Almerimarissa.  Kävimme myöhemmin katsomassa alusta lähemmin ja havaitsimme Välimeren auringon ja suolan jo päässeen hyvään vauhtiin veneen vanhentamistyössään.

Kiinnittymisen jälkeisiä lokimerkintöjä tehdessäni havaitsin, että lokissa oli 3000 mpk:n raja mennyt rikki Suomesta lähtömme jälkeen. Eli linnuntietä mitaten olisimme Helsingistä puolivälissä matkalla päiväntasaajalle! Tämän saavutuksen johdosta toteutin kapteenin valtuuksin perähenkilön ylentämisen Förstiksi, toimenpide, jota ystävämme Arto oli joitakin aikoja sitten Suomesta käsin vääristä mielikuista huolestuneena vaatinut.

Vieressämme oli tutunnäköisen ranskalaispariskunnan vene. Hetken kun muistelimme, niin mehän olimme nähneet heidät Santiago de Compostelan bussissa. He myös muistivat nähneensä meidät. Aika pitkälle ollaan siis tultu samaa tahtia. Oli myös hyvän matkaa päälle kuusikymppinen englantilaispariskunta, jotka lopetettuaan purjehtimisen (molempien elopaino oli nyttemmin pitkälle toisella sadalla kilolla) olivat ostaneet enemmän nykyiseen olomuotoonsa soveltuvan moottoriveneen, Trader-merkkisen, Grand Banks – tyyppisen 12-metrisen merten kyntäjän, jonka merenkulkuominaisuuksia isäntä auliisti esitteli. En ollut aivan vakuuttunut, keulan ankkurivinssin sijoitus oli sellainen, että ensimmäisen suuren aallon nykäys olisi vienyt koko vinssilaitoksen ankkurin seuraksi meren pohjaan. Mutta jokainenhan tulee uskollaan autuaaksi.

Hieman kauemmaksi oli majoittunut nuorehko tanskalaispariskunta Elan-veneellään. Käytän sanaa majoittunut, koska Almerimar on satama, jonne monet tulevat elämään veneissään pitkiksikin ajoiksi. Näin nämä tanskalaiset ja myös Trader-veneen pariskunta. Erityisen paljon satamaan näyttää pysähtyneen englantilaisia veneilijöitä, joilla oli myös englantilaisrouvan pyörittämä nimikkopubikin rannassa.

Veneillallisen jälkeen käytiin pikkuhiljaa makuulle.

22.09.2010 Almerimar

Arvovieraita

Jaska:

Yöllä nukkumista häiritsi veneeseemme tunkeva piipunpolttamisen käry. Mietin unenpöpperössä, kuinka ranskankielellä toivotetaan kohteliaasti viereisen veneen kapteeni joko veneeseensä sisään tai kauemmas satamakadulle käryyttämään. Oikeiden sanojen puuttuessa asia jäi vain ajatuksen asteelle. Aamulla marmatin naapurin häiritsevästä piipunpoltosta Förstille joka totesi, ettei hän ainakaan missään vaiheessa ole nähnyt ranskalaiskipparin piippua käryttelevän. Hölmistyneenä avasin kajuutan luukun ja sisään tulvahti voimakas piippukäryn tuoksu. Asia selvisi, anteeksi ranskalaiskippari pahoista ajatuksista. Tuoksu leijui koko sataman yllä ja tuli jostakin kasvihuoneiden suunnalta. Joko siellä kasvatettiin tupakkaa tai sitten poltettiin jotakin, joka tuoksui aivan (huonolta) piipputupakalta. Samaan tuoksuun törmäsimmekin sitten useasti matkamme jatkuessa kasvihuonerannikkoa pitkin.

Aamupäivä meni venettä kunnostellessa, olimme nimittäin saamassa vieraita. Förstin sisar Leena miehensä Raimo Makkosen kanssa oli liikkeellä Espanjassa ja olivat päättäneet piipahtaa Malagasta vuokra-autolla meitä tervehtimään. Autonavigaattorinsa ohjasikin heidät ilmoittamiemme  koordinaattien  mukaan melkein perille. Näimme heidät nimittäin tähyilemässä 50 metrin päässä, mutta satamakanavan toisella reunalla. Sieltä heidät sitten ohjattiin kännykkäopastuksella veneemme luo.

Tervetuliaisjuomat nautittiin ja kuulumiset vaihdettiin veneessä, sitten lähdettiin ravintolaan vajaan sadan metrin päähän nauttimaan myöhäinen ja herkullinen kalapitoinen lounas.

Leenan ja Raimon lähdettyä paluumatkalle kävimme parin sadan metrin päässä olevassa supermercadossa täydentämässä provianttia ja suoritimme satamakatselmuksen pyörillä. Koko valtavassa satamassa näimme omamme lisäksi vain kaksi puuvenettä: hiukan jo ravistumaan päässeen kaunislinjaisen, kymmenmetrisen sluupin nimeltä Viking (!) sekä aivan upean 13-14 metrisen Englannin lippua kantavan ketsi-kuunarin. Venehän oli kuin vasta eilen veistämöltä tullut. Avotilassa nauttivat olostaan liinatukkainen sporttinen seitsemääkymmentä lähestyvä kapteeni ja hänen kolmeakymmentä lähestyvä tummahipiäinen kaunotarystävättärensä tms.  Myöhemmin, kun ystävätär oli poistunut aluksen uumeniin, tohdin mennä kyselemään kapteenilta aluksesta. Oli todellakin puuvene, vaikka valkoiseksi maalattuna olisi saattanut mennä täydestä lasikuituveneenä, rakennettu 35 vuotta sitten Ranskassa ja entisöity äskettäin telakalla. Hienoa työtä!

Kaiken kaikkiaan olemme matkallamme todenneet, että puuveneet – kalastajien veneitä ja aluksia lukuun ottamatta – ovat satamissa harvinainen poikkeus. Paljon harvinaisempi kuin olimme kuvitelleet. Siksi ehkä Vesterviking herättääkin joka satamassa niin paljon kiinnostusta.

Illansuussa käytiin vielä käyttämässä internetiä siinä englantilaisten kansoittamassa pubissa.

23.09.2010 Almerimar-Almeria 15 mpk

Konemanööverejä

Jaska:

Aamulla ja aamupäivällä satoi, siksi aamiainen nautittiin sisätiloissa, eikä avotilassa, kuten viime aikoina olemme tottuneet tekemään. Aamiaiselta päästyä lähdin jälleen Gamping Gaz -jahtiin, joka tällä kertaa tuottikin toivotun tuloksen. Nyt voitaisiin taas vaikka valmistaa grilliruokaa veneessä!

Havittelimme lähtöä, mutta joka kerta kun sade lakkasi ja ryhdyimme lähtövalmisteluihin se alkoi uudestaan ja päätimme odottaa kelin paranemista. Olemmeko tulleet turhan herkkähipiäisiksi, sadehan on pukeutumiskysymys?

Kävin joka tapauksessa Capitaniassa palauttamassa sähköliittimen ja kuittaamassa takaisin pantin. Kun Marinero ei mitään muuta vaatinut, päättelin, että olin jo suorittanut satamamaksun kahdesta yöstä, kiitin ja hyvästelin. Sieltä palattuani sade näyttikin nyt pysyvästi lakanneen ja niin pääsimme matkaan kohti Almeriaa puoli viiden maissa iltapäivällä. Matka oli suhteellisen lyhyt joten ehtisimme vielä perille ennen pimeän tuloa.

Nyt tuuli riittävästi ja oikeasta suunnasta kaiken lisäksi, joten nostimme purjeet. Jonkin matkaa purjehdittuamme puhelin soi. En ehtinyt vastata ennen kuin puhelu katkesi. Puhelulokissa näkyi numero, joka ei ollut tuttu. Päätin soittaa takaisin. Sielläpä vastattiin Almerimarin capitaniasta, josta närkästyneenä kerrottiin meidän lähteneen satamasta maksamatta. Mitä ihmettä?

Selitin, että käydessäni palauttamassa sähköliittimen capitaniassa ei kyseinen marinero ollut maininnut mitään maksusta. Itse olin jo täysin unohtanut oliko maksu peritty ilmoittautuessa vai oliko se tarkoitus periä lähdettäessä. Käytännöt tässä suhteessa vaihtelivat niin paljon satamasta toiseen. Totesi virkailija, että olin käynyt palauttamassa liittimen lounasaikaan, jolloin paikalla olevalla (ali)marinerolla ei ole oikeutta kuin ottaa vastaan liittimiä ja palauttaa panttirahoja. Siksi hän ei ollut ottanut maksuasiaa esille. Jaaha.

Kysyin, voisimmeko mitenkään hoitaa asian seuraavasta satamasta, olimme menossa jo hyvän matkaa Almerimarista hyvässä tuulessa purjein. Virkailija murisi hetken, mutta totesi sitten ehkä voivansa hoitaa maksun perimisen, jos antaisin luottokorttini numeron. Arvelin riskin väärinkäytökseen olevan pienen, monissa satamissahan otetaan valokopio luottokortista numerotietoineen. Asia saatiin hoidettua näin mereltä käsin ja eiköhän virkailijakin lopulta uskonut, ettei tarkoituksemme ollut karata maksamatta. Sen verran vaikeuksia siinä itselleen kuitenkin kasaisi seuraavissa satamissa.

Tunnin verran päästiin purjeilla, sitten tuuli kuoli ja oli pakko käynnistää kone. Satamaa lähestyessämme tuuli alkoi nopeasti nousta ja oli pian jo yli 10 m/s. Surffailimme kauppasataman ison aallonmurtajan suojaan ja otimme VHF:llä yhteyden huvivenesatamaan. Satamaoppaissa oli kerrottu, että satama on ahdas ja monesti täynnä, joten odotimme jännityksellä vastausta veneemme mitat ilmoitettuamme. Hetken päästä vastaus tuli: ”Tervetuloa, meillä on paikka teille. Marinero laiturilla näyttää mihin kiinnitytte.”

Tuuli oli koko ajan noussut ja näytti jo 14 m/s lukemia. Sisäänajo huvivenesatamaan ei ollut niitä helpoimpia ja kävi niin, että tuulen painaessa takaviistosta emme huomanneet laiturilla lähellä aallonmurtajan päätä meille viittoilevaa marineroa tarpeeksi ajoissa, joten en pystynyt enää kääntämään venettä meille osoitettuun paikkaan. Nyt oli saatava vene kääntymään tulosuuntaamme nopeasti, sillä sataman sisäreuna ei ollut kovin kaukana. Tilaa manööverille oli niukasti ja kaiken lisäksi tuuliperäsimen peräsin, joka terhakasti vastustaa koneajossa nopeita suunnanmuutoksia niin eteen- kuin taaksepäinkin kuljettaessa, oli alhaalla vedessä. Enpä muista, koska aiemmin olen joutunut heittämään 28 hevosvoiman Volvo Penta – moottoriamme täysiltä kierroksilta vuoron perään eteen ja taaksepäin. Näin moottorilla kääntymistä avustaen onnistuin kuin onnistuinkin kääntämään veneen kolhimatta molemmilla puolilla olevia venerivistöjä. Marinero laiturilla puisteli päätään tarjotessaan meille kiinnittymisköydet. Tuuli painoi satamaan siihen malliin, ettei normaali yksi peräkiinnitysköysi riittänyt, piti lisäksi vetää Vesterviking poikittaisköydellä viereiseen isoon moottoriveneeseen kiinni, jotta saimme sen pysymään oikealla paikallaan.

Satamakonttori sijaitsi ison health clubin receptionissa. Näin mainoksesta, että täällä olisi saunakin tarjolla, mutta osoittautui, että pitäisi olla klubin jäsen. Vahinko.

Hurjan satamamanööverin jälkeen maistui herkullinen tonnikala-veneillallinen. Olimme ostaneet Almerimarin Supermercadosta vakuumiin pakattua suolattua tonnikalanlihaa. Aika mainiota: ensimmäinen suupala maistui lähes pahalta, mutta jo kolmas suupala aivan erinomaiselta.  Enpä ole aikaisemmin törmännyt moiseen ilmiöön. Myös Förstillä oli ihan sama makukokemus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: