28.10.2010

28.10.2010    Barcelona

 

Epilogi

 

Syyskuun jälkipuoliskolla, Espanjan itärannikon loputtoman tuntuisia vuorijonoja lähes tyyneltä mereltä moottoriajossa paita hiestä nihkeänä katsellen lausuttiin ensimmäisen kerran ilmoille kysymys: haluammeko todella vielä jatkaa Välimeren-matkaamme kolmannelle kaudelle. Vai olisikohan ruokahalumme kaukopurjehduksen suhteen tullut jo tyydytetyksi? En muista, kumpi meistä asian esille otti, mutta hyvin samankaltaisia ajatuksia oli molempien mielissä. Päällimmäinen tavoitteemme, purjehtia Suomesta Välimerelle oli saavutettu. Olimme kokeneet fantastisen purjehdusmatkan ja nauttineet joka hetkestä. Silti kysyimme itseltämme, olisiko varmaa, että vielä kolmannella kaudella jaksaisimme innostua yhtälailla. Vähän niin kuin jäätelönsyönnin kanssa: kun on ahminut sen kuudennen tuutin ei se seitsemäs enää tuota samanlaista herkkuhetkeä kuin ne ensimmäiset.

 

Ei, mielissämme ei todellakaan ollut minkäänasteista pettymystä eikä yhtään yksittäistä syytä tai tapahtumaa, joka olisi kääntänyt mielemme matkan jatkamisen suhteen. Mitä purjehtimiseen sinänsä tulee täytyy sanoa, että näin pitkälle piti tulla tajutakseen oikein konkreettisesti, miten ainutlaatuiset purjehdusmahdollisuudet meillä on kotirannoillamme – tai vähän laajennettuna, Itämeren ja Pohjanlahden puitteissa.  Välimeren-purjehduksen koko ajan kohoavat kustannuksetkaan eivät sinänsä olisi estäneet matkamme jatkamista, mutta jouduimme silti kysymään itseltämme, haluaisimmeko jatkaa maksamista jostakin, jonka olemme jo kokeneet. Ok, Kroatiassa purjehtiminen voi olla erilaista kuin Espanjan rannoilla purjehtiminen, mutta sinne on aina mahdollisuus mennä sitten purjehtimaan vuokraveneellä.

 

Niille, jotka tuntevat kansantaloustieteessä käytetyn rajahyödyn ja rajakustannusten käsitteen, voisi tilannettamme kuvata, että olimme saavuttaneet tilanteen, jossa rajakustannus jatkossa todennäköisesti alkaisi ylittää kokemamme rajahyödyn (tai ”rajanautinnon”). Tai kuten nuorempi sukupolvi asian ilmaisisi: ”Been there, done that”.

 

Näinpä aloimme sitten pikkuhiljaa selvittää talvisataman etsimisen ohella myös mahdollisuuksia kuljettaa Vesterviking rekkakyydillä Suomeen jostakin Koillis-Espanjan satamasta.  Asetelma selkiytyi Suomen-vierailuumme mennessä lokakuun alussa sellaiseksi, että jos kuljetus järjestyy sopivassa aikataulussa ja siedettävin kustannuksin, päättyy purjehduksemme Välimerellä tähän toiseen kauteen. Rinnalla tutkimme kuitenkin edelleen myös talvehtimissatamaa Espanjasta Vestervikingille.

 

Hankimme kuljetustarjouksia muutamalta taholta, joista porvoolaisen Mergus Yacht Transportin tarjous sopi sekä aikatauluumme että budjettiimme.  Niinpä tilanne on nyt se, että vietämme tänään viimeistä iltaa ja yötä Vestervikingissä tällä kaudella. Vene on nostettuna Barcelonan Port Olimpicon telakointialueelle, mastot pakattuna kannelle ja Merguksen kuljetusauto on jo vieressä odottamassa huomisaamuna tapahtuvaa lastaamista. Helsingin Verkkosaareen Vesterviking saapuu talvehtimaan 4. marraskuuta. Tätä satamaa voi muuten mielihyvin suositella.  Palvelut pelaavat sekä marinassa että telakalla erinomaisesti, ammattimaisella otteella ja englanniksi.  Kaiken kukkuraksi, veneenomistaja saa itse tehdä veneensä kunnostus- tai korjaustyöt, mikä useimmissa Espanjan marinoissa ei ole mahdollista. Saamme myös asua veneessä telakointialueella nämä viimeiset päivät. Eikä hintatasokaan ole paha: Vestervikingin nosto telakalle Traveliftillä maksoi alle 100 euroa.

 

Itse lennämme Suomeen lauantaina ollaksemme hyvissä ajoin vastaanottamassa venettä. Toissailtana saimme vielä yllätysvieraan. Ystävämme Arto Honkaniemi tekstiviesteili olevansa työmatkalla Barcelonassa ja kyseli kuinka kaukana purjehdimme. Taisi olla hiukkasen hämmästynyt kun ilmoitimme myös olevamme Barcelonassa. Näin saimme tilaisuuden istuskella iltahetken Vestervikingin avotilassa Arton seurasta ja hänen tuomastaan huippu-Codorniousta nauttien.

 

Eilen illalla kävimme vielä nauttimassa kaksi purjehduskautta kestäneen matkamme päättäjäisillallisen erinomaisessa La Barca del Salamanca-ravintolassa satama-altaan reunalla. Muistelimme erilaisia matkamme tapahtumia nauttiessamme eteen kannetuista herkuista: alkuun tädin reseptin mukaan tehtyä kalakeittoa, vähän bouillabaissen tapaista, pääruoaksi oli nyt pakko kokeilla suolakuoren sisällä uunissa paistettua meribassia, joka sijoittui aivan koko matkamme aikana nauttimiemme kalaherkkujen kärkipäähän. Ruokajuomana pullollinen Raimatin Chardonneyta. Ja jälkiruoaksi tilasimme makuhermoja hivelevät cavasorbetit.

 

Laitamme pikimmiten Suomeen nopeiden nettiyhteyksien ääreen palattuamme kuvagalleriaan ne lupaamamme kuvat viimeisen kuukauden ajalta. Muuten kiitämme teitä kaikkia matkaamme blogistamme seuranneita (blogillamme on ollut keskimäärin puolensataa vierailua päivittäin, huippuna 120 käyntiä yhtenä päivänä). Kiitos kun olette jaksaneet kiinnostua matkakertomuksestamme. ”Seikkailemme puolestanne” yhdistys,  Försti ja Kapu päättävät blogin pitämisen tähän.

Advertisement

20-23.10.2010

20.10.2010    Burriana-Las Fuentes  28 mpk

 

Brittimöykkää

 

Jaska:

 

Burrianasta lähdettäessä tankattiin taas dieseliä, 69 litraa oli kulunut. Meillä on polttoainetankin täyttämisen suhteen vähän sama periaate, jota Kekkonen kuulemma noudatti vessan suhteen. Eli aina kun on mahdollista, käydään.

 

Tuuliennusteessa oli etelätuulta ja pieni toive oli, että päästäisiin purjehtimaan. Katin kontit. Heikkoa, suoraan vastaista tuulta ja koneajoa siis.  Passageweatherin kuuden päivän sääennusteessa oli todella kovia pohjoistuulia Golfe de Lionin alueelle, siis jonkin verran rannikolta ulospäin, mutta halusimme pelata varman päälle ja ehtiä niin pitkälle kohti Barcelonaa kuin mahdollista ennen myrskyn tuloa. Keli oli aurinkoinen ja suhteellisen lämminkin, t-paidassa tarkeni hyvin.

 

Lueskelin matkan aikana ruotsalaistuttaviemme Bjerkerien matkakirjeitä kahden vuoden takaiselta Välimeren-purjehdukseltaan. He valittivat useaan otteeseen tuulen puutetta, laskivat ajaneensa moottorilla yhden kauden aikana 400 tuntia. Meillä on nyt kone käynyt tällä kaudella liki 350 tuntia, joten samoissa lukemissa ollaan.

 

Las Fuentesin satama on suhteellisen pieni, mutta edeltäkäsin varaamamme venepaikka kyllä löytyi. Satama on rakennettu lomakeskuksen ympärille. Täältä olisi mahdollista ostaa rivitalonpätkä, johon saa oman veneen 10 metrin päähän olohuoneesta.

 

Capitaniassa rekisteröitymistä hoiteli jokseenkin hyvää englantia puhuva puhelias neitonen. Kertoi tämän syksyn olevan jotakuinkin normaalin, viime vuonna oli ollut kuulemma aivan kauhea syksy, sadetta koko ajan. Talvihinnoittelu puree täälläkin, yöpymismaksu 22 euroa. Internet ei kuulunut hintaan, mutta rantakadulla oli englantilais(!)pubi Cheers, jossa olisi Wi-Fi.

 

Etsittiin ruokapaikkaa, mutta koska oli keskiviikko, olivat rantakadun harvat ravintolat suljettuina. Näyttää vaihtelevan paikkakunnan mukaan tuo päivä, jolloin ravintolanpitäjät pitävät hengähdystauon. Päädyimme siis Cheers-pubiin, joka tarjosi 12,50, 15 ja 18 euron vaihtoehtoiset kolmen ruokalajin menyt. Valitsimme sieltä halvemmasta päästä ja ruoan laatu vastasi hintaa. Tarjoilijaneitonen oli kyllä ihan pihalla hommistaan. Netti toimi yhden euron velotuksella per tunti ja saatiin asioita hoidettua ruoka suussa. Pubi alkoi täyttyä pikkuhiljaa eriasteisia humalatiloja edustavista englantilaisturisteista, joiden möykkä täytti paikan ihan riittämiin. Mitähän mahtoivat olla etsimässä tästä pikkuisen eristyksissä olevasta pohjois-Espanjan pikkusatamasta tähän aikaan vuodesta, kun hiekkarannalla löhöämiseen ei enää ole riittävän lämmintä?

 

21.10.2010 Las Fuentes –  St. Carles de la Rapita 32mpk

 

Kalastusalusten kilpa-ajot

 

Jaska:

 

Aamulla taivas oli pilvessä, mutta myöhemmin kirkastui. Lämmityslaite oli taas ollut päällä koko yön. Tuuliennusteessa edelleen etelätuulta. Siis tuuli pohjoisesta ja heikonlaisesti. Genoalla mentiin, nimittäin peltigenoalla.

 

Tämä seuraava yöpymiskohteemme sijaitsikin espanjalaisittain ihan uudenlaisessa maisemassa. Ebro-joen suisto on todellakin matalaa suistomaata, veden syvyys vielä useiden mailien päässä rannasta on vain kuusi metriä. Lähtiessämme Las Fuentesta viereisen Hallberg-Rassyn espanjalaisrouva oli kysynyt, minne suuntaamme, ja kun kuuli, että St Carles de la Rapitaan, varotteli meitä vaarallisista vesistä. Reitti satamaan oli kuitenkin hyvin poijuilla viitotettu jo ulkomereltä, eikä syvyys missään vaiheessa satamaa ennen noussut alle viiden metrin. Ilmeisesti joki ja virrat siirtelevät kuitenkin hiekkasärkkiä sen verran, että tarkkana on syytä olla. Hollannin ja Saksan Pohjanmeren rannat tulivat mieleen.

 

Satamaa lähestyessämme näimme mereltä saapuvien kalastusalusten kilpa-ajot. Varmaankin yli parikymmentä kalastusalusta höyrysi dieselien nupit kaakossa kohti satamaa. Ilmeisesti ensimmäiseksi satamaan ehtivä saa kaloistaan parhaan hinnan, siitä kiire.

 

St Carles de la Rapitan satama teki heti sisään tullessamme hyvän vaikutuksen. Toisella puolen

laajaa satama-allasta oli iso kalastusalusten tukikohta, varmaankin isoimpia matkallamme näkemiämme. Huvivenesataman yhteydessä oli laaja telakointi- ja veneiden kunnostusalue maissa. Kolmannella sivulla näkyi risteilyalusten laituri. Kaiken lisäksi tässä satamassa tehtiin pohjanoteeraus (siis positiivisessa mielessä) yöpymishinnan suhteen, 14 euroa.

 

Rekisteröitymisen jälkeen syötiin venelounas, munakasta SPAM-täytteellä. Täytyy tässä perua aiemmat pahat puheet kyseisestä tuotteesta. Se tuote, jota arvostelin olikin Corned Beef-purkkilihaa. Tämä SPAM sen sijaan on ihan syötävää, vastaapa maultaan melkeinpä suomalaista nötköttiä, eli suhteellisen hyvää. Valitettavasti SPAM’ia on enää yksi purkki jäljellä ja Corned Beefiä kolme.

 

Käytiin vielä iltakävelyllä kaupungilla. Myös tämän kaupungin asemakaava, kuten Espanjan turistirannikon kaupunkien asemakaavat yleensäkin muodostuvat käytännössä kahdesta rannan suuntaisesta kadusta, rantabulevardista ja ”pääkadusta” ja niiden välissä kulkevista poikittaisista pikkukaduista. Eli kaupunki oli nopeasti nähty. Yksi ravintola oli auki, ja varustettu Wi-Fi:llä, jota käytiinkin sitten hyödyntämässä.

 

22.10.2010 St Carles de la Rapita – Tarragona 52 mpk

 

Aito nakki

 

Jaska:

 

Yllättäen yöllä ei tarvittukaan lämmityslaitetta. Aamukahvilla syntyi päätös tehdä tänään pidempi päivämatka kuin oli suunniteltu, ja mennä suoraan Tarragonaan. Alun perin suunnittelemamme seuraava yöpymissatama, Port Calafel oli nimittäin Rio Ebron suistoalueen kainalossa ja menemällä suoraan Tarragonaan kokonaismatka tuli liki kymmenen mailia lyhyemmäksi.

 

Tuuliennuste pysyi etelässä ja tuuli pohjoisessa. Matkaan päästiin puoli kymmeneltä. Purjehtimisesta ei sitä paitsi olisi rannikon läheisyydessä ollut muutenkaan puhetta, sillä vesialue aina 6-7 mailin päähän rannasta oli täynnä kalanpyydyksiä, joita piti väistellä tuon tuosta.

Suistoalueen kärjessä näimme samanlaisia suolakenttiä, joihin olimme tutustuneet Ranskassa. Kärjen ohitettuamme vesi syveni ja kalanpyydykset jäivät taakse. Autopilotti ohjasi ja aurinko paistoi, kevyt vastainen tuulenvire puhalteli.

 

Tarragonaan ehdittiin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa hieman kuuden jälkeen. Pimeä alkaa tähän aikaan vuodesta tulla puoli kahdeksan aikoihin. Capitania oli jo suljettu, mutta marinero paikalla avustamassa kiinnittymisessä. Asensin veneemme perään pari viikkoa sitten uudet klyysit, kun aloin kyllästyä merestä nostettavien hiekkaisten perä-kiinnitysköysien hankaumiin laidan päällä, mikä on osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Nyt peräköysiin kiinnittyminen sujuu sutjakammin.

 

Käytiin Capitaniassa tekemässä marineron avustuksella väliaikainen rekisteröinti, aamulla pitäisi sitten tulla yhdeksän aikaan passien ja muiden paperien kanssa uudelleen tekemään se virallinen paperi. Marinero antoi myös Tarragonan kartan, neuvoipa vielä miltä suunnalta löytyy mielenkiintoinen vanha kaupunginosa. Valitettavasti lähestyvä pohjoismyrsky ei anna mahdollisuuksia viipyä tässäkään kaupungissa yhtä yöpymistä pitempään.

 

Alamme selvästi lähestyä pohjoismaista ruokakulttuuria! Ilta-ateriaksi oli St. Carles de la Rapitan elintarvikeliikkeestä aamulla löytämiäni nakkeja, jotka olisivat menneet täydestä suomalaisellakin nakkikioskilla. Paikallinen sinappi vaan on vähän etikkaista. Kun nukkumaanmenoaika lähestyi, alkoi rantakadulta kuulua äänekäs rummutus. Aivan samanlainen, jonka tahtiin on joskus lapsena tullut marssittua partiopaidassa. Vahinko vaan, että rumpuharjoitusta, mitä lie, jatkui pitkälle yli puolenyön ja sen jälkeen äänimaailman täytti jostakin rave-paikasta kuuluva toisenlainen jumputus. Meikäläinen suhteellisen hyväunisena ei näitä kuullut, mutta Förstin raportoinnissa aamulla oli lievä närkästyksen sävy.

 

23.10.2010 Tarragona – Barcelona 48 mpk

 

Purjehdusta – parempi myöhään kuin ei milloinkaan

 

Jaska

 

Aamulla oli aikainen herätys, niin että capitanian avautuessa yhdeksältä matkan jatkamisvalmistelut olisivat jo tehdyt ja päästäisiin heti liikkeelle. Tänään siirtyisimme suoraan tähänastisen matkamme päätepisteeseen Barcelonaan, jossa Vestervikingin talvehtimispaikan pitäisi sitten ensi viikolla selvitä. Puolisen tuntia kuitenkin kului sitten Capitaniassa rekisteröitymispapereita täytellessä. Tuntuu jotenkin käsittämättömältä tämä viranomaisten huoli ja huolehtiminen. Ok, laittomat maahanmuuttajat ovat täällä ongelma, mutta silti. Joka satamassa kirjataan ylös kaikki mahdolliset tiedot veneestä, miehistöstä ja matkasuunnitelmista. Kuinkahan Suomessa ja muualla pohjoismaissa yleensä pärjätään ilman moisia proseduureja.

 

Taas oli tuuliennuste etelästä 3 beaufortia, mutta täysi pläkähän lähtiessämme vallitsi. Rantamaisemat ovat pikkuhiljaa taas muuttuneet, jyrkkien vuorenseinämien sijasta on taas siirrytty tunturimaisemiin. Siellä täällä vuorten huipulla oli nähtävissä linnojakin. Kaiken kaikkiaan rantarakentaminen näillä alueilla alkaa olla jo hillitympää, välillä jopa tyylikästä. Ilmeisesti täällä espanjalaiset rakentavat itselleen asuntoja, etelämmässä turisteille apartementoksia mitä lie.

 

Puolimatkassa Vilanovan kaupungin kohdalla oli eniten tällä matkalla näkemiämme isoja purjeveneitä liikkeellä – oli purjehduskilpailu. Veneet vain eivät täysin tyynessä liikkuneet minnekään.

 

Mutta ihmeiden aika ei ole ohi! Hiukan matkaa vielä ajettuamme tuuli virisikin etelästä, ensin heikkona 2,5m/s suhteellista tuulta. Lausuin ääneen ”genaakkeri !”, mutta poikkeuksellisesti tuulilukema pysyi samana. Niinpä saatiin ensimmäisen kerran matkallamme genaakkerikin tositoimiin. Jonkin matkaa ajettiin genaakkerilla ja mesaanilla, sitten halusimme tuulen käännyttyä hieman enemmän sivulle lisää vauhtia ja nostimme myös isonpurjeen. Hienoa genmaakkeripurjehdusta kesti pitkälti toista tuntia. Välillä meri kävi käsittämättömän roskaiseksi. Oli puunoksia ja isompia tukkeja, muovisäkkejä ja kaikkea pienempää roinaa. Ilmeisesti jokin rannan joista tuo tätä tavaraa mereen ja virtaukset olivat sitten kasanneet roinan tälle alueelle. Roskaista aluetta kesti muutaman mailin, sitten vesi taas puhdistui.

 

Jossakin vaiheessa totesimme, ettemme ennättäisi purjein saavuttamallamme reilun neljän solmun vauhdilla (suhteellista tuulta 3,5-4 m/s) vauhdilla Barcelonaan ennen pimeän tuloa, laskimme genaakkerin ja mesaanin ja varustauduimme laskemaan isonpurjeen. Yhtäkkiä tuulta olikin jo reilusti enemmän. Ei muuta kuin peruttiin isonpurjeen lasku, genoa auki, ja hetken päästä

myös mesaani seuraksi. Saatiinpa vauhtia jo päälle kuuden solmun, ei siis olisikaan tarvetta siirtyä moottorikulkuun.

 

Barcelonan tutut rakennuksen, mm. se luodin muotoinen pilvenpiirtäjä ilmestyivät horisonttiin. Katselimme kuinka lentokoneet nousivat kentältä suoraan ylitsemme merelle. Viimeinen tunti ajettiin sitten koneella kohti Puerto Olympicia, josta meille oli luvattu venepaikka useammaksi päiväksi.

 

Hyvää englantia puhuva marinero otti meidät vastaan ilmoittautumislaiturissa, tehtiin rekisteröintipaperit capitaniassa ja siirryttiin hyvälle paikalle kahden moottoriveneen väliin aallonmurtajan taakse. Sähkösysteemit olivat täällä ainutlaatuiset. Marinero selitti, että heillä on täällä erikoiskoskettimet ja 80 euron depositiota vastaan saa sellaisen käyttöönsä. Erikoista oli vaan se, että tämä lainakosketin piti siis itse asentaa omaan sähköjohtoon. Marinero vielä opasti, että maajohto on sitten se keltavihreä. Ei taitaisi Suomen sähkötarkastusinstanssi hyväksyä moista oma-aloitteisuutta.

 

Olimme saapuneet toistaiseksi viimeiseen matkakohteeseemme ja sen kunniaksi poksautettiin pullo Portugalin Portosta ostamaamme erinomaista kuohuviiniä, minkä jälkeen siirryttiin valitsemaan illallispaikkaa huvivenesataman rannan monista ravintoloista. Väkeä oli paljon liikkeellä ja ravintoloiden ovilla kunnon sisäänheittosysteemit käytössä. Katselimme missä ravintolassa olisi väkeä sisällä ja kun eräs näytti hyvin miehitetyltä ja sisäänheittäjä kehui kolmen ruokalajin 17 euron hintaista menua per nenä sisältäen viinit, päätettiin ryhtyä asiakkaiksi.

 

Meidät ohjattiin ”talon parhaaseen pöytään juuri teille” ja eteen tuotiin ruokalista, oliiveja ja tomaattileipiä. Tarjoilija ryhtyi laajasti kuvailemaan keittiön suosittelemaa grillattua meribassia ja muita herkkuja, joiden hinnat alkoivat kolmosella tai vähintään kakkosella. Kun hän sitten palasi ottamaan tilausta, kysäisin sen 17 euron menyyn perään. Tarjoilija käännähti kannoillaan ja palasi hetken kuluttua vähemmän innostuneelta näyttäen mukanaan tämä, ilmeisesti vain asiakkaiden sisään houkuttelemiseksi tehty tarjous. Ilme kertoi suunnilleen, että mitä tänne tulette köyhäilemään. Mutta tarjottu mikä tarjottu, tilasimme tuon erikoistarjouksen sisältäen Förstille alkupalaksi simpukoita, kapulle grillattuja boquerrones, eli anjoviksia, ja pääruoaksi molemmille grillattua hake-kalaa. Jälkiruoaksi toistaiseksi parhaat syömämme creme catalanat (tältä poltetun sokerin pitää maistua). Ruoat olivat hyviä, ellei suorastaan erinomaisia, tarjottu talon viini taas vähemmän tasokasta.

 

Ruokamusiikista huolehti paikallinen hanuristi, jonka puuhia ei voinut seurata hymyilemättä. Jos hetkenkin annoit katsekontaktia, syttyi kasvoille aivan vastustamaton harvahampainen hymy Groucho-Marx-viiksien alle ja hemmo suunnisti välittömästi tunkemaan hanuriaan pöytädaamin korvaan. Myöhemmässä vaiheessa iltaa sitten kerättiin tietenkin palkkiota soitosta. Annoimme pari euroa, sillä mieshän oli itse asiassa oikein taitava hanuristi, ja pyysimme vielä saada ottaa valokuvan, tuo hymy oli pakko ikuistaa. Niin syntyi eräs matkamme parhaista henkilöotoksista, joita eri voi katsoa itsekään hymyilemättä. Laitamme sen galleriaan heti kun saamme nopean yhteyden käyttöön, kuten muitakin kuvia viimeiseltä kuukaudelta.

 

Olemme nyt siis joitakin päiviä Barcelonassa ja selvitämme talvitelakointiasioita. Aiomme myös sivistää itseämme tämän kaupungin upealla kulttuuritarjonnalla, mm. käymällä oopperassa. Kun talvehtimissuunnitelmamme selviävät laitamme tänne blogiin sitten tietoa niistä. Muuten s/y Vestervikingin blogi vaimenee nyt joksikin aikaa (luvattua kuvagallerian päivitystä lukuun ottamatta).

15-19.10.2010

15.10.2010 Alicante

 

Haikeana

 

Jaska:

 

Aamiaisen jälkeen lähdettiin tutustumaan kaupunkiin ilman sen kummempaa päämäärää. Alicantehan on eräs Espanjan suurkaupungeista, ja siltä se vaikuttikin. Joskus suurkaupungeissa on selkeä asemakaava, niin että heti tietää missä on kaupungin keskusta ja missä reuna-alueet. Alicante ei ensitutustumalta kuulunut tällaisiin kaupunkeihin. Kävelimme aikamme näyteikkunoita katsellen. Pikkuhiljaa alkoi aamupäivä-espressohammasta pakottaa ja aloimme katsella kahviloiden suuntaan. Kun olimme kääntyneet kolmannenkin kahvilan ovelta paksun tupakansavun takia takaisin, totesimme pian olevan lounasajan – ehkäpä löytyisi tapasravintola, jossa tupakointi on kielletty. Kuinkahan kauan vielä kunnes Espanjassakin alkaa löytyä savuttomia kahviloita ja ravintoloita? Suurimmassa osassahan muuta Eurooppaa savuttomat ravintolat lienevät jo enemmistönä.

 

Käytiin paikallisessa Stockmannissa, El Corte Inglesissä ihmettelemässä  tavaran paljoutta. Sieltä rantaan päin kävellessämme osui eteen sopivalta näyttävä ruokapaikka, jossa söimme ihan maittavat lounaat hintaan 9 euroa per nenä, sisältäen kolme ruokalajia ja juoman.

 

Iltapäivän lopulla tilattiin sitten taksi satamaan ja lähdimme saattamaan Annista Alicanten lentokentälle, jonne matkaa kertyi vähemmän kuin kuvittelimme, ehkä kymmenisen kilometriä.

Annis lähti ja me palasimme haikeahkoina veneelle. Paluumatkalla käytiin sentään piristämässä itseämme sataman venevarusteliikkeessä, kassiin tarttui tällä kertaa spinaakkerin korjausteippiä, jolla saadaan koejattua tuuliperäsimen lavan hieman kärsinyt kangas, taakkaliina, jonka kiristysmekanismi on tehty haponkestävästä teräksestä (miksi näitä ei saa Suomesta) ja litra sikakallista moottoriöljyä.

 

Klubirakennuksen baari oli sen verran hieno, että oli pakko käydä nauttimassa lasilliset, ihan tunnelman vuoksi. Mietimme miesten miehittämällä baaritiskillä, tekikö Försti kardinaalirikoksen tunkeutumalla tähän maskuliinisuuden valtakuntaan. Eivät kuitenkaan hitaasti häntä katsoneet ja suolamantelitkin tulivat ilmaiseksi.

 

Illalla tehtiin vielä laiturikävely rikkaiden veneitä ihmetellen.

 

16.10. 2010 Alicante –Altea 27 mpk

 

Syksyn merkkejä

 

Jaska:

 

Yö oli jo viileämpi, alkaakohan syksy tulla tännekin. Aamiaisella aurinko kuitenkin lämmitti ja katselimme paikallisten soutuharjoituksia satama-alueella. Alicante näyttäisi olevan Espanjan soutu-urheilun keskus päätellen rannalla ja rannan varastorakennuksissa olevien kilpasoutuveneiden määrästä.

 

Liikkeelle päästiin yhdentoista aikoihin, käytiin ensin tankkaamassa 45 litraa dieseliä. Purjeveneitä oli paljon liikkeellä, olihan viikonloppu ja kaunis ilma, mutta tuuli vain puuttui. Moottorimarssia siis. Suhteellisen tapahtumaköyhän ”purjehduksen” jälkeen saavuttiin Alteaan puoli neljältä iltapäivällä. VHF:llä venepaikkaa tiedustellessamme marinero kysyi veneen nimeä. Halusi tarkistaa olimmeko varanneet paikan etukäteen. Tässä suhteessa käytäntö täällä pohjoisemmassa näyttää selvästi muuttuneen, venepaikan voi, ja on hyväkin varata edellisestä satamasta puhelimitse etukäteen. Kun yritimme samaa Costa del Solin alueella ja Espanjan Atlantin rannikolla, vastaus oli järjestään, että mitään etukäteisvarauksia ei oteta vastaan, katsotaan onko tilaa sitten kun tulette satamaan!

 

Paikka järjestyi, vaikka varausta ei ollut. Satamakirjassa oli varoitettu Altean sataman laitureiden ahtaista väleistä, ja aika paljon syötä saatiinkin tehdä, ennen kuin Vesterviking oli kiinnitetty paikalleen, onneksi ilman kolhuja. Altean satama ei ole suuren suuri, mutta hienot satamarakennukset täältäkin löytyi. Capitania toimi satamaravintolan yläkerrassa, valitettavasti ravintola oli juuri sulkemassa, eikä enää tänään, sunnuntai-iltana avautuisi espanjalaisten normaaliin illallisaikaan kahdeksan jälkeen. Ruokalistalla oli siis tonnikalaspagetti veneessä, maukasta sekin.

 

Illalla lähdettiin vielä kävelylle rantakadulle. Altea on säilynyt viehättävänä kaupunkina verrattuna viereisiin pilvenpiirtäjähotellien valloittamiin pikkukaupunkeihin. Täälläkin toimii aktiivinen kalastussatama, millä varmaankin osansa asiassa. Ehkäpä hotelli-investoijat pelkäävät hienohipiäisten turistien kavahtavan kalasataman ympäristössä leijuvaa tuoksahdusta.

Löydettiin vielä myöhään illalla avoinna oleva Supermercado ja täydennettiin provianttia.

 

17.10.2010 Altea-Denia 28 mpk

 

Espanjankielen kurssilla

 

Jaska:

 

Syksy on tullut, yöllä jouduttiin käyttämään ensimmäisen kerran lämmityslaitetta kuukausiin.

Aamulla kun yritin mennä palauttamaan capitaniaan suihkuavainta ja hakemaan 30 euron depositiota, toimiston ovi oli kiinni. Harmillista. Emme pääsisi lähtemään ennen kuin toimisto avattaisiin ja kun oli sunnuntai, mistä sen tietäisi, vaikka avattaisiin vasta iltapäivällä.

 

Päätin yrittää puhelimella. Försti paremmin espanjaa hallitsevana kertoi minulle sanat, joilla piti tehdä ymmärrettäväksi että Barco Vesterviking salida marina ja depositio pitäisi saada takaisin.

Puhelimeen vastattiin ja aloitin espanjankielenkurssin ensimmäisen osan. Kun olin sepustukseni ladellut toimistoneitonen vastasi hyvällä englannilla, että olin yrittänyt sisään väärästä ovesta, toimiston pääovi on rakennuksen toisella puolella, olemme olleet auki puoli yhdeksästä. Kiitin ja kiiruhdin capitaniaan. Neitosen palauttaessa deposition en malttanut olla kysymättä, mahdoinko tehdä itseni ymmärrettäväksi espanjankielellä. Vastauksena ystävällinen vinohko hymy.

 

Lähtö satamasta oli yhtä hankala ahtaissa väleissä kuin satamaan tulokin, mutta onnistui sekin.

Tuulta oli selvästi enemmän kuin ennusteessa, ja tietenkin pystyvastaista.  Aallokkokin oli aika isoa. Parhaimmillaan suhteellinen tuuli oli jo 14 m/s, mutta kun matkaan oli jo lähdetty, päätettiin jatkaa. Ilmeisesti jossakin pohjoisemmassa joltakin oli päässyt bamburuokolasti karkuun, meressä uiskenteli tuon tuostakin vastaan metrisiä bambukeppejä. Onneksi niin pieniä, ettei niitä tarvinnut väistellä. Kaiken kaikkiaan, merestä löytyy täällä kyllä ylen määrin roskaa, eniten styroksinkappaleita ja muovipulloja. Muovipulloistahan on tullut isojenkin valtamerten riesa. Joku purjehtija tiesi kertoa, että Atlantille on muodostunut jo lähes Sargassomeren kokoinen pullomeri.

 

Rannan kalliot muuttivat muotoaan edetessämme kohti pohjoista. Loivemmat tunturimaiset muodot muuttuivat särmikkäiksi, aivan kuin vuoret olisi juuri äskettäin reväisty irti toisistaan. Espanjan itäisintä niemeä, Capo de la Naoa ohittaessamme ihailimme pystysuoraan vedestä nousevaa varmaankin kolmatta sataa metriä korkeaa seinämää, jonka huipulla majakkarakennus loisteli. Kiersimme seinämän kuitenkin kunnioittavan matkan päästä, semminkin, koska maininki oli tässä kohdassa kasvanut jo aika isoksi ja jyrkäksi.

 

Viiden aikoihin iltapäivällä saavuttiin Denian satamaan. Suuressa ja modernissa satamassa oli hyvin tilaa. Toiselta puolen satama-allasta lähtivät katamaraani-superlautat Ibizalle. Satama on suojainen ja rannan kaduilla vieri vieressä ravintoloita ja baareja, kaikki kuitenkin ilmeisesti yhtä aikaa sataman rakentamisen kanssa rakennettuja, tuskin kymmentä vuotta vanhempia. Käydessäni ilmoittautumassa capitaniassa kysyin, mitä maksaisi venepaikka täältä Vestervikingin kokoiselle veneelle, Vuoden maksu olisi 8.000 euroa, josta saisi käteisellä etukäteen maksaessa 10 % alennuksen. Puoleen vuoden maksu puolet tästä, alennus viisi prosenttia. Mistä niitä senttejä näille espanjalaisille tulee, kun pystyvät maksamaan moisia hintoja?

 

Iltapalaa syötiin taas veneessä, olemme alkaneet pikkuhiljaa systemaattisesti tyhjentää Vestervikingin ruokavarastoja. Purkkiruokia tiedossa siis.

 

 

18.10.2010 Denia-Vfalencia 40 mpk

 

PAM sanoi moottori

 

Jaska:

 

Aamulla avotilassa lämpötila oli +8 astetta. Lämmityslaite käytössä taas yöllä siis. Tuuli vastaista 7-9m/s, moottoriajo jatkuu. Ulos satamasta päästyämme merellä oli melkoinen ristiaallokko, jota jatkui sitten pitkälle iltapäivään. Silloin tuuli kääntyi 180 astetta ja sitten tyyntyi ja samalla aallokkokin tasaantui.

 

Ajoimme rauhassa nyt jo lähes tyynellä merellä autopilotin hoidellessa ohjaamista kohti Valenciaa. Kun matkaa oli jäljellä vajaat 6 mailia, alkoi moottorista kuulua ensin tukahtumisen ääntä ja sitten kovaa kolinaa. Jaahah, tähänkö matkanteko sitten loppui. Hetken kolisteltuaan moottori pysähtyi. Avasin konekopan kannen odottaen näkeväni kampiakselin palasten tunkevan ulos moottorin kyljestä. Mitään päällisin puolin havaittavia vaurioita ei sitten kuitenkaan näkynyt. Yritin käynnistää moottorin uudelleen. Lähti käyntiin, mutta sen hetken kun uskalsin sitä käyttää, kävi kovin epätasaisesti ja kolisten. Sammutin moottorin. Mikä onni onnettomuudessa, että tämä sattui nyt tyynellä merellä, eikä muutamaa tuntia aiemmin keikutuksessa. Silloin ei moottorin tarkempaan tutkimiseen olisi ollut mahdollisuuksia, olisi ollut pakko nostaa purjeet saman tien ja joko yrittää kryssiä Valencian satamaan tai palata Deniaan myötätuulessa. Nyt saatiin aikalisä vian selvittämiseen. Ainoa, mitä osasin tehdä, oli ottaa venttiilikoppa auki ja katsoa, näkyykö siellä mitään ongelmaa. Epäilykseni kohdistuivat siihen aikaisemmin raportoimaani imuilman suodattimen hajonneeseen metalliverkkoon, jonka palasia epäilin joutuneen moottorin imukanavaan ja sitä kautta mahdollisesti venttiileihin.

 

Kaikki, mikä venttiilikoneistosta oli kopan alta nähtävissä oli aivan OK, joten koppa takaisin paikalleen ja viimeinen käynnistysyritys. Moottori lähti käyntiin laakista, kolahti ja tärähti pari kertaa ja sitten, aivan kuin olisi sylkäissyt jotain itsestään ulos, palasi yhtäkkiä normaaliin tasaiseen käyntiin ja käyntiääneen. Voisiko sittenkin olla, ettei täystuho ollut vielä iskenyt koneeseen? Nostimme hiljaa kierroksia tyhjäkäynniltä. Ei mitään normaalista poikkeavaa. Vaihde päälle ja kierrokset 1800:n, enempää en uskaltanut tarjota. Kone kävi nätisti ja käänsimme keulan taas kohti Valencian satamaa.

 

Ilmoitin tulostamme VHF:llä ja kerroin, että meillä oli koneongelmia, olisiko paikalle saatavissa asentajaa. Todettiin capitaniasta, että asentajissa löytyy. Satamaa lähestyessämme nähtiin sellainenkin ihme, että Imrayn uusi paperikartta ja plotterin uusi sähköinen kartta näyttivät erilaista sataman lay-outia. Hetken kiikareilla tähyiltyämme syy selvisi. Satamaan oli rakennettu uusi aallonmurtaja, joka oli huomioitu Imrayn kartassa, mutta ei vielä plotterissa.

 

Ollessamme noin mailin päässä satamasta näimme pitkästä aikaa ketsin, jonka mesaanimastossa liehui Suomen lippu. Alus oli purjehtimassa sataman ohi pohjoiseen päin. Yritimme kutsua suomeksi VHF:llä, mutta emme saaneet vastausta. Kaiken kaikkiaan, olemme ihmetelleet, kuinka harvoja suomalaisveneitä olemme matkallamme nähneet tai tavanneet. Olemmeko väärään aikaan liikkeellä, vai ovatko suomalaiset purjehtijat ryhtyneet välttämään Välimerta?

 

Satamassa oli hyvin tilaa. Lähdin capitaniaan ilmoittautumaan ja tiedustelemaan asentajaa. Erittäin ystävällinen, jokseenkin ymmärrettävää englantia puhuva satamakapteeni kirjasi Vestervikingin sisään ja neuvoi parinkymmenen metrin päässä capitaniasta olevaan moottorihuoltoliikkeeseen. Sinne siis. Paikalla oli viehättävä parikymppinen neitonen, joka onneksi puhui hyvää englantia. Selvitin lyhyesti ongelmamme ja sanoin tarvitsevani asentajan mahdollisimman pian paikalle. Kukaan ei kuulemma ehtisi enää tänään konetta katsomaan. Selitin, että meidän pitäisi päästä jatkamaan matkaa heti huomisaamuna, mutta emme uskalla lähteä liikkeelle, ennen kuin joku on käynyt katsomassa onko moottorissa vikaa – eihän se tuolla lailla kauheilla kolinoilla sentään ilman syytä pysähdy. Kysymys olisi viidestä minuutista, ammattimies pystyisi kyllä heti koneen käyntiäänestä päättelemään tarvittaisiinko korjausta vai voisimmeko jatkaa matkaa.

 

Neitonen heltyi ja lupasi yrittää, otti puhelun ja aloitti sanoilla ”Hola papa!”  Isäpappa saataisiin siis kehiin. Parin minuutin päästä englantia taitamaton isäpappa saapui paikalle ja tytär selvitti tilanteen espanjaksi. Lähdimme papan kanssa hanhenmarssia veneelle. Pappa kajuuttaan, moottorikopan kansi auki ja moottori käyntiin. Pappa kuunteli hetken konetta, pyysi nostamaan kierroksia ja näytti hetken päästä, että koneen voisi sammuttaa. Kysyin henkeä pidätellen ”problem – no problem?”. Pappa näytti ok-merkkiä ja vastasi hymyillen ”no problem”.

 

So far so good. Maksoin papalle parikymppiä vaivoistaan, jonka hän ensin vastusteltuaan suostui ottamaan vastaan ja kiitin moninkertaisesti.

 

Hyvä, koneessa ei siis käyntiäänen perusteella ole ongelmia, mutta mistä voimme tietää, ettei sama ongelma toistu uudestaan ja esimerkiksi myrskyävällä merellä? Olisi vielä paljon mietittävää ja selvitettävää, ennekuin uskaltaisimme jatkaa matkaamme.

 

Olimme Real Club Nautico de Valencian satamassa, joka sijaitsee  ison tavarasataman kyljessä nelisen kilometrin päässä itse Valenciasta. Satamassa ei ole kauppoja, hyvin varusteltuja venevarusteliikkeitä lukuun ottamatta, eikä illalla avoinna olevia ravintoloita. Eräs ravintoloista oli vielä auki, mutta sinne kiirehdittyämme oli tarjolla vain etikkaliemisiä napostelupaloja, sulkisivat vartin päästä. Takaisin veneelle siis avaamaan nuudelipusseja.

 

19.10.2010

 

Totuus paljastuu

 

Jaska:

 

Yöllä nukuimme molemmat huonosti. Mielessä pyörivät erilaiset vaihtoehdot matkamme jatkumisen suhteen ja niiden seuraukset. Jos moottori uusisi temppunsa kovemmassa kelissä, purjeilla päästäisiin kyllä sataman lähelle, mutta sisälle satamaan tarvittaisiin hinausapua. Eikä tällä rannikolla ole suojaisia ankkurointipaikkoja, joihin voisi ajaa purjeilla ja pudottaa ankkurin. Entä kuinka iso remontti olisi ottaa moottorin sylinterikansi irti sen selvittämiseksi, olisiko imukanavissa tai venttiileissä jotakin, joka voisi aiheuttaa ongelman toistumisen. Voisiko sen, ja mahdollisen venttiili- tai sylinterirengasremontin toteuttaa irrottamatta koko konetta veneestä?

 

Aamulla alitajunta oli pohtinut valmiiksi yhden keinon saada selville ongelman laatu. Aamiaiselta päästyä irrotin imuilman suodatinpöntön ja työnsin imurin putken sisälle imukanavaan. Imuri naps päälle ja Bingo! Kuului selvä metallin helähdys, kun jotain siirtyi koneen sisältä pölynimuriin. Ja kun vedin imurin putken ulos koneesta, oli putken päässä parin neliösentin pala vanhasta suodatinpöntöstä irronnutta metalliverkkoa. Ongelman syy oli siis sittenkin ollut palanen metalliverkkoa, joka oli mennyt imuventtiilin väliin, pysäyttäen koneen kolinalla ja uudelleen käynnistäessäni sitten ilmeisesti poistunut koneesta sylinterin ja pakoventtiilin kautta. Olisiko mahdollista, että pehmeää messinkiä oleva verkon palanen (messingiltä se ainakin näytti) olisi mennyt koneen läpi vaurioita aiheuttamatta?

 

Kaiken kaikkiaan, saaliina oli kolme tällaista samankokoista metalliverkon palasta. Keksin vielä tarkistaa peiliä ja taskulamppua apuna käyttäen, ettei imukanavaan ollut enää jäänyt mitään, mikä ei sinne kuulu – ei ollut.

 

Käsittämätön suunnittelumoka Volvo Pentalta! Käyttää nyt suodattimessa materiaalia, joka voi murentua, joutua koneen sisään ja aiheuttaa vaurioita!

 

Nyt oli kuitenkin selvää, että voisimme jatkaa matkaamme kohti pohjoista tarvitsematta pelätä, että ongelma toistuisi. Jos venttiiliin tai sylinteriin olisi aiheutunut jotakin vaurioita, ne varoittaisivat itsestään pikku hiljaa, eivätkä pysäyttäisi konetta yhtäkkiä.

 

Kävin maksamassa yöpymisemme. Samalla kysyin, mitä tässä satamassa maksaisi venepaikka vedessä viideksi kuukaudeksi. Hinta 1.800€ oli jo selvästi kohtuullisempi kuin Deniassa.

 

Matkalle kohti seuraavaa satamaa, Burrianaa, päästiin puolen päivän jälkeen. Lähtiessä ihasteltiin vielä satamassa ollutta, varmaankin 100 jalkaa pitkää kolmimastoista klassista purjevenettä, jonka perässä liehui Englannin lippu.

 

Meri sataman ulkopuolella oli lähes tyyni. Nostin moottorin kierroksia vähitellen käyttämäämme 2600 kierrokseen. Kaikki vaikutti normaalilta. Kun olimme vartin matkanneet, päätin tehdä moottorille ”happotestin”. Laitoin kaasukahvasta täydet kierrokset päälle. Kas kas, kierrosmittarin neula kääntyi 3000:een kierrokseen, mitä se ei aiemmin ollut tehnytkään. Aiemmin huippukierrokset olivat 2800 kierroksen pinnassa. Ilmeisesti öljyiset metalliverkon palaset imukanavassa olivat estäneet moottorin ilmansaantia sen verran, ettei se saavuttanut oikeata huippu-käyntinopeuttaan.

 

Kyllä olivat tunnelmat toisenlaiset nyt kuin eilen tullessamme Valencian satamaan. Joimme ”tuulennostatuskahvit” ja kas, tuuli alkoi viritä ja oikeasta suunnasta, takaviistosta. Kun tuulimittari näytti suhteellista tuulta 2,5 m/s totesin Förstille, että nyt nostettaisiin ensimmäisen kerran matkallamme genaakkeri käyttöön. Ja genaakkeri-ilmiöhän piti taas paikkansa. Tuskin olin ehtinyt kaivaa esiin genaakkeriskuutit ja ryhtynyt asettamaan siitä paikoilleen, kun vilkaisin tuulimittariin, joka näytti jo 5 m/s ja oli jatkuvassa nousussa. Siis täälläkin pätee, että kun lausuu sanan ”genaakkeri” ääneen, niin eiköhän tuuli jo reipastu sellaisiin lukemiin, että normaalipurjeet ovat oikeampi vaihtoehto.

 

Niin nytkin. Nostimme siis purjeet ja tuota pikaa kiisimme yli kuuden solmun vauhtia kohti Burrianan satamaa. Vihdoinkin taas riemupurjehdusta moottoriköröttelyn sijasta. Kaiken lisäksi delfiiniparvi tuli taas tervehtimään. Aurinko paistoi ja keli oli kuin Suomen kesässä parhaimmillaan silloin, kun ei ole liian kuuma.

 

Saavuttiin satamaan ja huutelin VHF:llä marineroa laiturille näyttämään meille varatun venepaikan. Vastauksena espanjankielistä solkkausta josta en ymmärtänyt hölkäsen pölähtämää. Uudistin pyyntöni englanniksi ja nyt miesääni vastasi englanniksi, että satama on täynnä korjaustöiden vuoksi, ei ole tilaa, menkää toiseen Burriana Nova-satamaan. Nyt oli täysin ymmälläni. Meillehän oli luvattu venepaikka, kun Försti oli espanjankielen taidoillaan sen puhelimitse etukäteen Valenciasta varannut. Sitä paitsi olimme laitureiden luona, joissa oli enemmän tyhjiä kuin käytössä olevia venepaikkoja. Samalla marinero juoksi laiturille ja viittoili meille, että tässä venepaikkanne.

 

Lopulta asia selvisi. Burrianassa on kaksi vierekkäistä satamaa, ilman varsinaista erottavaa rajaa. Se toinen osa, Real Club Nautico de Burriana, josta kuvittelimme meille varatun venepaikan, oli täysi, ja siinä toisessa, Burriana Novan satamassa, tilaa vaikka kuinka.

 

Illalla lähdimme etsimään rantakadulta avoinna olevaa ravintolaa, yhtä huonolla menestyksellä kuin edellisiltoinakin. Kauppa sen sijaan löytyi ja saimme täydennettyä provianttia ja ostettua mm. herkulliselta näyttävää pateeta ison kimpaleen hintaan 1,75 euroa mahdollista vene-ilta-ateriaa silmälläpitäen. Ja veneateriahan siitä sitten tulikin, ja se patee paitsi näytti, myös maistui erinomaiselta.

 

Yöllä lämppäri oli koko ajan käytössä.

11-14.10.2010

11.10. 2010 Cartagena

 

Katkenneen joustimen arvoitus

 

Jaska:

 

Tällä kertaa Air Finlandin lento Alicanteen, mukanaan Försti, kapu ja Annis oli aikataulussaan. Kentältä vuokrattiin auto ja ajettiin noin 100 kilometrin etappi Cartagenaan. Odotimme jännityksellä missä kunnossa Vesterviking olisi. Hyvin näytti pärjäilleen. Jonkin aikaa veneellä puuhailtuamme Försti kysyi: ”Huomasitko tämän?”, osoittaen katkennutta kumijoustinta kiinnitysköydessä. Enpä ollut huomannut omassa veneessämme, mutta kyllä jo ennen Suomeen lähtöämme huomasin naapuriveneessä katkenneet joustimet. Aurinkoko tuon kumin haurastutti vai mistä oli kysymys? Suomessa en ollut kertaakaan nähnyt tuollaisen ison Forshedan joustimen katkenneen. Arvoitus saisi ratkaisunsa parin päivän sisällä.

 

Kävin palauttamassa auton Cartagenan konttoriin ( kätevää!) ja jätin Förstin ja Anniksen tutustumaan kaupunkiin. Itse palasin veneelle asentamaan mukana Suomesta tuomani venttiilikopan tiivisteen ja uuden imuilman vaimentimen/suodattimen paikoilleen. Loppuisivatkohan öljyvuoto-ongelmat tähän, vai olisiko kysymys sittenkin kampiakselin takastefasta? Se nähtäisiin.

 

Illalla käytiin vielä Tagliatelle-nimisessä italialaisravintolassa syömässä pastat. Menusta saattoi valita erikseen kastikkeen ja sitten sen kanssa tulevan pastan paristakymmenestä pastavaihtoehdosta. Siis hiukan enemmän valinnanvaraa kuin suomalaisittain makaroni tai spagetti. Tilasimme pullon punaviiniä kolmeen pekkaan. Tarjoilija toi kaksi lasia, totesi kai muutaman päivän päästä 26 vuotta täyttävän Anniksen liian nuoreksi viiniä nauttimaan. Huomautettuna kolmaskin lasi kyllä järjestyi, hymyn kera.

 

12.10. 2010 Cartagena

 

Muutos suunnitelmiin

 

Jaska:

 

Aamulla käytiin hakemassa Capitaniassa netistä Passageweatherin sääennuste, tarkoitus oli siirtyä runsaan neljänkymmenen meripeninkulman matka Torreviejaan. Ennusteesta saattoi lukea vähän turhankin reippaan tuulen mahdollisuuden. Päätimme kuitenkin varustautua lähtemään, vaikka mielen pohjalle oli jäänyt pieni epäilys. Juuri kun vene oli saatu lähtövalmiiksi, pärähti VHF:ltä merisäätiedotus, joka alkoi tuulivaroituksella juuri sille alueelle, jolle olimme suunnistamassa: ”Fuerza seis”, seitsemän beaufortia ja koillisesta!  Lähtöpäätöksen pyörtämistä ei tarvinnut paljoa miettiä. Sovittiin, että Försti ja Annis viettäisivät päivän jatkaen Cartagenaan tutustumista, nyt polkupyörillä ja kapu käyttäisi tarjoutuneen tilaisuuden tekemällä kaikki työlistalla olevat huolto- ja kunnostushommat veneellä. Näitä olivat vannasputken ylälaakerin kiristäminen, pilssin puhdistaminen koneen alta sinne valuneesta moottoriöljystä ja jäähdytysjärjestelmän tiputtelevien väsyneiden kumitiivisteiden vaihto uusiin, Pencentralta Suomesta hankittuihin.

 

Reilut viisi tuntia näissä hommissa vierähti enkä ollut vielä valmis, kun naisisto palasi pyöräretkeltään. Olivat ajaneet kuivuneen joen vartta Fuerte de Navidadille, aallonmurtajan kohdalla olevalle linnoitukselle ja saaneet rautaisannoksen paikallishistoriaa. Cartagenan lahti oli 1600-luvulla espanjalaisen ” Voittamattoman Armadan” suojasatama ja siksi lahti päätettiin suojata linnoituksella, josta käsin oli helppo valvoa lahdelle sisäänpääsyä. Linnoitusta sitten vahvistettiin ja uusittiin aina 1800-luvun lopulle saakka. Aseteknologian kehitys teki siitä kuitenkin pian tarpeettoman ja näin alkoi viime vuosituhannen vaihteeseen jatkunut rappeutumisen kausi. Tämän vuosituhannen alusta linnoitusta on restauroitu ja nykyään se toimii Cartagenan alueen meripuolustuksen museona.

 

Naiset jatkoivat vielä pyöräretkeään ensin Burger Kingille ja sitten kapun toivomuksesta vielä huoltoasemalle ostamaan moottoriin jäähdytysnestettä, mikä ei ollutkaan vähäinen suoritus, ottaen huomioon huoltoaseman myyjän rajallisen kielitaidon ja naisiston rajallisen moottoriteknologiasanaston tuntemuksen.

 

Iltaa kohden keinunta satamassa yltyi. Iltapäivällä suojaisessa satamassakin tuntunut kova tuuli oli nostanut merellä mainingin, joka tunki lahteen aallonmurtajista huolimatta. Veneet olivat kiinni ponttoonilaiturissa, ja kun laituri ja vene liikkuivat mainingeissa eri suuntiin, oli kiinnitysköysien nykiminen aika hurjaa. Nyt selvisi, mikä oli aiheuttanut kumijoustimen katkeamisen. Lähes poikkeuksetta paikallisten veneet olivatkin varustetut teräsvieteri-joustimilla, jotka kestivät pahimmatkin nykimiset. Se vastapäinen vene, jonka kumijoustimet olivat jo valmiiksi poikki, olikin ainoa satamassa näkemämme kumijoustimellinen vene – Vestervikingin lisäksi.

 

13.10. Cartagena-Torrevieja 41 mpk

 

Yliluonnollista

 

Jaska:

 

Yöllä nukuttiin kovassa keikutuksessa huonosti, ainakin alkuyö. Aamua kohti maininki sitten jo heikkenikin. Herätys oli seitsemältä, tarkoitus oli päästä liikkeelle yhdeksän aikoihin, mikäli sääennuste olisi suosiollinen. Ja olihan se sen verran eilistä parempi, että päätettiin lähteä matkaan. Kiirettä tosin ei pidetty, koska ennusteen mukaan keli paranisi ja tuuli (vastaista, kuinkas muuten) heikkenisi. Kapu ja Annis kävivätkin vielä paikallisessa Spar-kaupassa proviantin täydennyksellä.

 

Vartin yli kymmenen lähdettiin matkaan. Lahdelta ulos päästyä näytti siltä, että päästäisiin purjehtimaan, joten nostettiin isopurje ja avattiin genoa. Siitä eteenpäin seuraavat pari-kolme tuntia olivatkin kissa-hiiri leikkiä tuulen kanssa, joka ennakkovaroitusta antamatta vaihteli yhtäkkiä 3m/s ja 9 m/s välillä kaikista mahdollisista suunnista. Eilisestä myräkästä oli jäljellä myötämaininki, joka oli välillä ikävän suurta ja jyrkkää. Syykin selvisi: saimme vaihtelevasti 1-3 solmua vastavirtaa kulkusuuntaamme, mikä nosti mainingin pystyyn. Välillä vaijerilokimme näytti vauhdiksi 7 solmua, plotterin näyttäessä 4 solmun etenemisvauhtia pohjan suhteen.

 

Mar Menor – tuo Espanjan suuri sisämeri – sitten jo ohitettiinkin keikutuksessa pelkällä konevoimalla. Sitten saatiin taas esimerkki yliluonnollisesta ilmiöstä. Mieleeni tuli, että olisihan se nyt kiva, jos Anniskin pääsisi näkemään delfiinejä, kun on tänne Välimerelle saakka purjehtimaan tullut. Niinpä päästin ilmoille kysymyksen” Missä delfiinit?” (Tähän mennessä delfiineistä ei oltu puhuttu sanaakaan eikä kukaan meistä ollut niitä tähystellyt.)  Kun sekuntia myöhemmin käänsin katseeni paapuurin puolelle, niin eikös siellä delfiinin selkä vilahtanut. Ja hetken päästä puolen tusinan delfiinin parvi loikki aalloissa jo varsin lähellä venettämme niin, että Anniskin sai nyt sitten delfiinibongauksen. Pudotettiin koneesta kierroksia ja kävin vielä napsauttamassa kaikuluotaimen pois päältä toiveena, että tulisivat veneen vierelle kisailemaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, mutta saatiinpa jälleen uusi delfiinihavainto. Mistä tuo etiäinen delfiineistä mieleen tuli, en todellakaan pysty selittämään.

 

Vastavirta oli hidastanut kulkuamme siinä määrin, että pikkuhiljaa aloimme jännittää, ehdittäisiinkö Torreviejaan valoisan aikana. Onneksi meno tasaantui määränpäätä lähestyttäessä ja nopeutemme kasvoi. Perille ehdittiin kuin ehdittiinkin ennen pimeää. Köydet saatiin kiinni ystävällisten marinerojen avustamana vartin yli seitsemän, kun pimeä laskeutuu heti puoli kahdeksan jälkeen.

 

Nyt oltiin lähestymässä niitä alueita, joilla Espanjan superrikkaat pitävät veneitään. Meille osoitettuun laituripaikkaan ajaessamme ohitimme varmaankin liki 100-jalkaisen purjeveneen, vai pitäisikö sanoa -laivan, ei kuitenkaan minkään perinnealuksen, vaan aivan äskettäin valmistetun sellaisen. Myös moottoriveneet alkoivat lähennellä pienen autolautan kokoa. Torreviejan satama oli hienoimpia näkemistämme, satamatoimistossa marmori ja kultaukset kilvan kiiltelivät. Odotin jännityksellä, meneekö 50 euron raja yöpymisestä rikki, mutta ei sentään.Ympäristön huomioon ottaen hinta oli varsin kohtuullinen, 28 euroa per yö.  Sitä paitsi suihkutilat olivat parhaat tähän asti kokemistamme.

 

Capitanian virkailija oli antanut vinkin Bahia- nimisestä ravintolasta rantabulevardin varrella. Sinne siis kiitolaukkaa. Se rantabulevardi olikin muuten aikamoinen laitos, betoni-mosaiikki -kävelykatu ja valaistu molemmilla reunoilla betonipenkin alla kulkevilla neonvaloputkilla. Aika kalseaa, mutta niin vaan kaupunkilaiset olivat ottaneet bulevardin olohuoneekseen. Kahdeksan aikaan illalla se oli tupaten täynnä iltapasteerailevaa väkeä ja puheenpörinä oli kerrassaan hirmuista.

 

Kylläpä capitaniassa tiedettiin, mitä ravintolaa suositeltiin. Sisustus oli ehkä meikäläisten makuun turhan (teko)moderni, mutta ruoan ja hinta-laatusuhteen kohdalla ei moitteen sijaa, päinvastoin. Tilasimme paikan 34-vuotisjuhlamenyyn jonka sisältö oli seuraavan kaltainen:

–          alkuun ruokahalun herättäjiksi manteleita, oliiveja, cocktail-kurkkuja, paprikatahnaa ja tietysti valkoista leipää ja voita

–          välipalaksi ennen alkuruokaa kinkku-sipuli-paprikasalaatti

–          alkuruoaksi rapuvati, jossa taskurapua, katkarapuja ja rapusalaattia

–          väliin sosekeitto, jossa coquille St Jacques ja kaviaarijäljitelmää

–          paistettua kissakalaa perunasoseen ja kasvishöystön kera

–          paahdettua porsasta, omena-pähkinähöystöä, juuressosetta ja perunasosetta

–          uunissa paahdettua maitoa ja vaniljajäätelöä

–          juomina kaksi pulloa erinomaista talon valkoviiniä

–          ja jälkiruoan kanssa makeaa likööriä rusinoilla(!) tai omenajuomaa ja päälle vielä talon konjakki

 

Parasta tässä oli hinta – laatusuhde, kaikki tämä saatiin hintaan 30 euroa per nenä!

 

14.10. 2010 Torrevieja-Alicante 31 mpk

 

Vihdoinkin!

 

Jaska

 

Aamulla ilma kuin linnun maitoa, pilvetön taivas, leppeä tuuli. Jokohan nyt päästäisiin pitkästä aikaa kunnon purjehduksen makuun? Pienenä kauneusvirheenä aamutunnelmaan kapu totesi öljyä edelleen tihkuvan vasta vaihdetun venttiilikopan tiivisteen alta. Miten se nyt oli mahdollista? Syyllinen, tai syylliset saattoivat olla kopan kiinnityspulttien kumiprikat. Jospa ne olivat vasta 20 vuotta vanhassa koneessa sen verran kuoleutuneet, ettei koppa enää painunut riittävällä voimalla tiivistettään vastaan? Kiinnityspultit oli jo kiristetty pohjaan asti – niitä kiristämällä ei enää ollut mahdollista saada lisää tiukkuutta kopan tiivisteeseen. Näin päätellen laitoin ylimääräiset parimilliset metalliprikat pulttien alle ja kiristin ne uudelleen pohjaan asti. Kumiprikat pullistelivat lupaavasti sen alkuperäisen metalliprikan alla.

 

Liikkeelle kymmenen pintaan suurin odotuksin. Purjeet ylös heti satamasta päästyä. No nyt sitten onnisti viimeinkin! Suhteellista tuulta oli sopivasti takaviistosta 6 m/s, kaikki purjeet: genoa, iso, mesaani ylhäällä, tuuliperäsin ohjaamassa. Loivat mainingit nostivat ja laskivat venettä, vauhtia  tasaisesti päälle 7 solmua. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja miehistö nautti kahvia avotilassa uimapuvuissa ja shortseissa. Meri loisti häkellyttävän turkoosina. Miksi Välimeren-purjehdus ei voisi hieman useammin olla tämänkaltaista?

 

Annis lueskeli lehteä kannella ja yritti uittaa varpaitaan Välimeressä luuvartin puoleisella laidalla (ei yltänyt). Välillä katettiin tapas-ateria avotilaan. Olimme Förstin kanssa tosi iloisia, että tyttäremme lyhyeen vierailuun osui yksi parhaista, ellei paras kokemamme Välimeren-purjehduspäivä.

 

Alicanteen saavuttiin kuuden pintaan illalla. Satamahan osoittautui valtavan suureksi ja jos Torreviejassa alusten koko oli häkellyttänyt, täällä tehtiin siinäkin suhteessa uusi ennätys. Iloisesti yllättyen havainnoimme Suomen lipun värejä useassa veneessä. Oli kuitenkin ns. väärä hälytys, Alicanten purjehdusseuran viirissä on nimittäin on sininen risti valkoisella pohjalla.

28-30.09.2010

28.09.2010 Aguilas – Cartagena 30 mpk

 

Ukkosta väistellen

 

Jaska:

 

Aamulla kapu pesi venettä. Täällä Välimerellä vene on pakko huuhdella makealla vedellä lähes päivittäin, ainakin jos on oltu kulussa. Suolavettä roiskuu kannelle, johon suola jää veden kuivuttua kokkareiksi. Tai ei se vesi kokonaan kuivukaan, koska suola pitää kannen kosteanoloisena. Sitä paitsi laitojen lakkauskaan ei paljoa nauttisi jatkuvasta suolakerroksesta päällänsä.

Förstillä lievää kuumetta.

Ennen lähtöä tankattiin 81 litraa dieseliä. Täällä on kummallinen tapa veneen tankkauksessa. Tankkausta hoitava marinero kysyy ensin, että laitetaanko täyteen ja pyytää sitten ilmoittamaan kuinka paljon tankkiin menee. Mistä ihmeestä sen etukäteen tietäisi? Nytkin arvioin, että tankkiin menee 50 litraa ja sillä kohdalla polttoaineen tulo loppui, Marineron piti mennä uudelleen lataamaan varmuuden vuoksi ilmoittamani isompi määrä, 40 litraa, joka sitten riittikin tankin täyttämiseen. Maksua ei tietenkään peritty kuin tankkiin mahtuneesta määrästä.

Lähtö klo 11, suuntana Cartagena ja koneajoksi meni.  Kello 14 tuuli nousi ja saatiinpa taas pitkästä aikaa hienoa purjehdusnautintoa. Cartagenaa lähestyttäessä rannikon vuoret muuttuivat teräväpiirteisimmiksi kuin etelämpänä. Mietimme, oliko tämä nyt se Carthago, jonka roomalainen senaattori Cato halusi aina puheidensa lopuksi hävittää: ”Ceterum censeo Carthaginem esse delendam   – muuten, olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä”.  Myöhemmin muistimme, että se oikea foininkialaisten perustama Carthago, joka siis piti hävittää, sijaitsee Afrikassa, jossakin nykyisen Tunisin tienoilla. Ja opimme, että tämä Cartagena, alkuperäiseltä nimeltään Carthago Nova, on roomalaisten Espanjaan perustama uusi Carthago sen jälkeen, kun tuo hävitys muuttui senaattorin päähänpinttymästä todeksi.

 

Kello 16, kun olimme vielä 6 mailin päässä Cartagenan satamasta, jyrähti ukkonen lähimmän rantavuoren päällä. Nyt tuli kiire laskea purjeet ja käynnistää kone.  Onneksi ukkonen pysytteli mantereen päällä.

 

Korkeat vuoret ympäröivät hienon sataman, joka on yksi niitä harvoja luonnon-suojasatamia Espanjan etelä- ja itärannikolla.  Sympaattinen, hyvin englantia puhuva marinero ohjasi meidät ensin suoraan rantabulevardin viereen odotuslaituriin. Ilmoittautumisen yhteydessä saimme sitten hyvän paikan lukitusta ponttoonilaiturista toisella puolen satamaa, kun ilmoitin, että en halua jättää venettä yksin reiluksi viikoksi rantabulevardin viereen, josta kuka tahansa voisi hypätä veneeseen.

Heti ensimmäisistä silmäyksistä kaupunki teki myönteisen vaikutuksen. Cartagenalaiset eivät todellakaan kätke roomalaistaustaansa, päinvastoin, siitä otetaan kaikki mahdollinen irti, mikä näkyy mm. mainosjulisteissa.

Veneessä syödyn ilta-aterian jälkeen lähdin käyttämään internetiä satamatoimiston yhteydessä olevaan ravintolaan. Jonkin aikaa surffailtuani paikalle ilmestyi puuskuttava Försti, joka kertoi huomisaamuksi sovitun Volvo-Penta-mekaanikon ilmestyneen veneelle etukäteen ilmoittamatta jo tänä iltana. Kaiken lisäksi mekaanikko ei puhunut sanaakaan englantia.

Pyysin englantia puhuvan marineron tulkiksi mukaan ja kiiruhdimme veneelle. Vikaa – eli öljyvuotoa – sitten selviteltiin välillä  Hollannista hankkimaamme kymmenen kielen purjehdussanakirjaakin apuna käyttäen. Mekaanikko tutki konetta yltä ja alta ja löydettyään öljytippoja venttiilikopan tiivisteen luota ilmoitti vian olevan siinä. Kysymyksiini, voisiko sitä öljyä tulla jostakin muualtakin kuin venttiilikopan kannen ja moottorirungon välistä, hän suhtautui ystävällisen torjuvasti. Yritin vihjaista joitain kampiakselin stefasta, mutta sille mekaanikko, jälleen ystävällisesti mutta päättäväisesti viittasi kintaalla. Toivotaan, että hän on oikeassa (mutta ei uskota, ainakaan vielä).

Kerroin, että kiitos käynnistä, hankin venttiilikopan tiivisteen Suomesta ja asennan sen sitten palattuamme itse paikalleen. Tämä tuntui sopivan mekaanikolle hyvin. Itse asiassa hän ei olisikaan voinut hoitaa asiaa ennen kuin vasta maanantaina, koska huomenna koko Espanja olisi yleislakossa  vastalauseena hallituksen eläkeikärajan nostosuunnitelmia vastaan. (Tässä on jotain tuttua…)  Siksi hän oli tullut veneelle jo tänä iltana  huomiseksi sovitun käynnin sijasta. Varsin huomaavaista.

Lopuksi mekaanikko ja marinero poistuivat veneestä kieltäytyen ottamasta vastaan tarjoamaani maksua.

 

29.09.2010 Cartagena

Takki hukassa

Jaska:

Aamulla läksin etsimään tuoretta leipää aamukahville. Kaupunki oli kuin kuollut, valtaosa liikkeistä piti ovensa kiinni yleislakkopäivänä. Löytyipä sitten kuitenkin pienehkö Spar-kauppa, joka myi myös tuoretta leipää. Aamukahvi pelastettu.

Tänään pidettiin pyykkipäivä. Kun aurinko paistoi kuumasti ja oli vielä vireä tuuli, Försti nosti pyykit kuivumaan isomaston ja mesaanin vanttien väliin pingottamilleni pyykkinaruille. Jossakin vaiheessa, tuulen yllyttyä huomattiin, että narulle ripustetun kahden valkoisen purjehdustakin sijasta siellä roikkuikin vain yksi takki. Förstin hienon, Simrishamnista ostetun Sebago-takin oli tuuli vienyt, emmekä sitä sen koommin löytäneet, vaikka kapu juoksikin ympäri sataman rantoja keksi kädessä laiturinalustoja ja veneiden välejä tutkimassa. Harmittava takaisku!

Loppupäivä menikin sitten satamatoimistossa Vestervikingin talvitelakointimahdollisuuksia selvitellen.

 

30.09.2010 Cartagena

Yllätyskohtaaminen

Jaska:

Tänään Försi voi jo paremmin, mutta kapu vastaavasti huonommin. Vatsatauti oli vaihtanut kantajaansa. Selviteltiin juna -ja bussiyhteyksiä Alicanteen, josta Air Finlandin lento lähtisi Suomeen huomenna klo 20.20. Loppujen lopuksi totesimme, että Alicanteen päästään parhaiten (raskaiden kassiemme kanssa, Suomeen tuotavia talvivaatteita nääs) vuokraamalla auto Cartagenasta ja palauttamalla se Alicanten lentokentälle. Enpä tiennyt tällaista mahdollisuutta olevan olemassakaan, kunnes älysin kysyä autovuokraamosta.

Kun kävelimme veneelle rantabulevardia pitkin, havaitsimme rantaa kohti ajelehtimassa, pari metriä pinnan alla ison, takinkokoisen valkean jonkin. Senhän täytyi olla Förstin kadonnut takki! Pyysin Förstiä tuijottamaan tätä isoa vaaleaa herkeämättä, jotta katsekontaktia ei menetettäisi ja lähdin kiertämään satamaa juosten hakeakseni keksin.  Samassa huomasin tutun marineron laiturilla  satama-altaan toisella puolella ja huusin hänelle, että tulisi laiturilta rannalle, minulla olisi tärkeää asiaa. Satama-altaan kierrettyäni kysyin, onko marinerolla käytettävissään kumivenettä, vaimoni pesi eilen takkinsa ja tuuli vei sen pyykkinarulta mereen. Nyt näimme sen ajelehtivan pinnan alla kohti rantaa ja…. Tämän pidemmälle en päässyt kun marinero iloisesti totesi vaimoni purjehdustakin pyörivän parhaillaan rannan pesukoneessa, hän oli havainnut sen veneiden välissä aivan altaan toisessa reunassa, nostanut vedestä ja pannut pesukoneeseen. En ollut uskoa kuulemaani, mutta kun marinero kertoi tuntomerkit, niin Förstin kadonneesta takista täytyi olla kysymys. Se iso vaalea, jonka näimme vedessä uiskentelevan, oli sittenkin ilmeisesti vain tavallista isompi muovikassi kaiken muun satamaroskan joukossa.

Försti oli tietenkin häpnaadilla lyöty ja iloinen kuin mikä. Muutama uusi öljytahra satamavedestä takkiin oli tullut, mutta aika hyvin ne saatiin tahranpoistoaineella häivytettyä.

Illansuussa kävin vielä hakemassa vuokra-auton aivan veneemme äärelle laiturille. Eipä tarvitsisi huomenna kanniskella painavia vaatekasseja kuin muutama kymmenen metriä. Vatsatautikin oli jo hellittämään päin.

Lähdemme siis huomenillalla Alicantesta Air Finlandialla kohti Suomea juhlimaan tyttäremme Anniksen valmistumista ranskanopettajaksi. Palaamme veneelle 11. lokakuuta ja Annis tulee mukanamme purjehtimaan muutamaksi päiväksi koulujen syysloman aikana. Toivottavasti säät ovat silloin suosiolliset!

 

Palaamme jatkamaan blogiamme sitten 11. lokakuuta jälkeen.

8.10.2010:Uusia kuvia Kuvagalleria 2010/2:ssa

Laitoimme tänään paljon uusia kuvia blogiimme. Perustimme uuden sivun ”Kuvagalleria 2010/2:n siinä toivossa, että uudet kuvat latautuisivat nopeammin, kun koneen ei tarvitse myllyttää kaikkia jo blogissamme olevia aiempia 2010:n kuvia auki. Tällä uudella sivulla on kuvia väliltä Lagos – Cartagena, josta lähdimme 1.10 reiluksi viikoksi Suomeen. Cartagenaan palaamme 11.10. 2010.

Muistathan sitten laittaa kursorin kuvan päälle, niin kuvateksti aukeaa. Kuvan saa suurennettua napauttamalla sitä.

24-27.09.2010

24.09.2010

Taivaallinen kaiku

Jaska:

Almerian kaupunki on toista maata kuin satamakaupunkinsa Almerimar. Todellinen, elinvoimainen kaupunki, jolla on silminnähtävä historia takanaan. Huvivenesataman reunalla oli mielenkiintoinen muistomerkki, El Alquife, 1904 rakennettu mineraalien lastauslaituri. Pitkälle rannasta ulottuva pari-kolmekymmentä metriä korkea teräs/puurakennelma, jonka viereen laivat olivat ajaneet ja jonka päälle mineraalijunat ajoivat. Laiturin päältä johti sitten jokaisen vaunun kohdalta laudoista tehty pitkä roikkuva putki, jonka kautta mineraalit laskettiin suoraan laivan ruumaan. Kansa oli nimennyt tämän rakennelman: Cable Ingles eli Englantiin vietyjen mineraalien lastauslaituri, joka pitää säilyttää, koska sillä on kulttuurimerkitystä. Nykyisessä tilassaan se on ruostuneen raudan ja osin jo lahonneiden lautaseinämien sokkeloinen sekamelska, jota ei tietääkseni, ihme ja kumma, ole vielä keksitty minkään toimintaelokuvan loppukohtauksen takaa-ajon näyttämöksi. Täytyypä vihjaista Rennylle.

Kaivettiin pyörät veneestä ja lähdettiin tutustumaan kaupunkiin ja tietenkin sen erityisnähtävyyteen vuorella sijaitsevaan Alcazaban linnaan. Matkalla nälkä yllätti, olikin jo lounasaika. Poikettiin puistossa olevaan kahvilantapaiseen, joka osoittautuikin olevan täysimittainen ravintola. Syötiin kevyt tapasateria, ilmakuivattua kinkkua (nam) ja tomaattileipiä aurinkovarjon alla, joka lienee asennettu yhtä paljon suojaamaan puustossa yläpuolella majailevien lintujen pommituksilta kuin auringonsäteiltä.

Alcazaban linnan ensimmäisen osa olivat rakentaneet maurit v. 955. Linnan sisällä sijaitsi pieni kaupunki, Ciudade Musulmana. Jo tuolloin oli vuorelle rakennettu mittavat vesisysteemit, joilla sadevesi pystyttiin varastoimaan asukkaiden juomavedeksi. Näistä oli vielä nytkin osia nähtävissä. Nykyiset hienot vesipuistot olivatkin sitten viime vuosien entisöintien tulosta.  Jossakin vaiheessa maurit heitettiin yli laidan ja kristityt valtasivat linnoituksen. Silloin rakennettiin linnoituksen korkein osa kristillisine symboleineen, mm. ampuma-aukot tehtiin ristin muotoisiksi, jotta hyökkääjät tietäisivät kenen kanssa ovat tekemisissä. Tässä kristillisessä osassa oli myös fantastinen kaikusali. Fazerin kahvilassa Mikonkadulla Helsingissä on osa, jossa pyöreä katto heijastaa pöytäkeskustelut salin yli toisessa reunassa olevaan pöytään. Tämä pyöreä huone oli rakennettu samalla periaatteella, mutta kaiku oli ihan toista luokkaa. Kokeilin kellon kanssa, ja sain jälkikaiun kestoksi viisi sekuntia! Kun lähistöllä ei ollut muita turisteja, oli ihan pakko kokeilla, miltä kuulostaa Sarastron aaria ”In diesem heilgen Hallen” Taikahuilu-oopperasta viiden sekunnin jälkikaiulla laulettuna.

Ihailimme muureilta merelle päin avautuvaa näkymää. Kaupunginosa linnan ja meren välissä oli rakennettu täysin arabityyliin, olisi saattanut hyvin kuvitella olevansa Marokossa.

Hienon linnaretken jälkeen palattiin moninkertaisilla lukoilla lyhtytolppaan lukituille pyörillemme. Olimme nostaneet lukitustasoa, koska juuri tässä paikassa takavuosina ystäviemme Jorma ja Maarit Niemen auton takaluukku oli avattu väkivalloin heidän ollessaan linnaan tutustumassa, ja kaikki matkatavarat viety.  Nyt eivät vorot olleet paikalla.

Linnasta palatessamme hoksasimme kapean kujan varrella kyltin, jossa kerrottiin kuuluisan marokkolaisen teehuoneen, teterian olevan vain parinkymmenen metrin päässä. Tuohan pitäisi tsekata. Se parikymmentä metriä oli kyllä lähempänä sataa metriä, mutta mitäpä tuosta, täytynee tottua arabien suurpiirteisyyteen. Paikka näytti kiinnostavalta, oli selvästi yhden perheen- tai suvun ylläpitämä ja sitä paitsi tarjosi paitsi teetä, myös marokkolaista ruokaa. Kun seinällä oli vielä Telegraf-lehden ylistävä kirjoitus paikasta, päätimme varata pöydän kahdeksaksi.

Jatkettiin matkaa kujilla ja kun eteen sattui kahvila, todettiin olevan iltapäivä-espresson aika. Kahvilasalissa (ilmastoitu, ah) oli meidän lisäksemme yksi neljän hengen seurue, mutta tuo porukka yksin riitti täyttämään koko salin melulla. Ei mitään sen kummempaa kuin keskustelua jokapäiväisistä asioista, mutta espanjalaiseen tapaan se tapahtui rumputulelta kuulostavalla tykityksellä yhtä aikaa neljästä suusta. Voisi siinä suomalaisjässikällä olla vaikeuksia puheenvuoron pyytämisessä.

Käytiin veneellä rentoutumassa ja pian kello jo lähestyikin kahdeksaa. Ystävällinen emäntä otti meidät vastaan teteriassa ja johdatti pimeähköön ruokasaliin. Pian eteen tuotiin menu, kynttilöitä ja kaukosäädin, jolla voisi säätää katossa pörräävää ilmastointilaitetta, jos tulisi liian viileätä.

Se ruokahan oli sitten ihan taivaallista. Försti tilasi aluksi raikkaan taboulen, minä vihannessosekeiton. Pääruoaksi tilasimme Telegraf-lehdessä suositellun lammas-tajinen joka oli paitsi täydellisen murea, niin runsas, että meinasi meikäläiseltäkin jäädä tavaraa lautaselle. Pääruoan selvitettyämme mahdottoman ystävällinen isäntä ohjasi meidät teesaliin, jossa kaukaisille vieraille tarjottiin teet ja pikkuleivonnaiset talon puolesta. Odotin jännityksellä millaista olisi marokkolainen tee. Oli erittäin makeaa, mutta erinomaista, ei yhtään äitelää, käyttääkseni tätä mainiota suomenkielen ilmausta.

Pikku kauneusvirhe sattui, kun emäntä toi käsinkirjoitetun laskun, jossa yhteenlaskuvirheen takia, meiltä haluttiin velottaa 50 euroa kun olisi pitänyt velottaa 40 euroa. Kun tästä huomautin, paljasti emännän spontaani valtava pahoittelureaktio ja elekieli, että kysymys oli tahattomasta virheestä (tai sitten arvon rouva oli viettänyt nuoruutensa kiertelevän näyttelijäseurueen primadonnana.)

Pyörimme rinnettä takaisin veneelle sulattelemaan ähkyämme.

25.09.2001 Almeria-Carrucha 52 mpk

Öljyssä

Jaska:

Aamulla oli varhainen herätys kuudelta, edessä olisi taas vähän pidempi legi. Kun olimme muuten valmiit lähtemään, päätin vielä tarkastaa, että koneessa oli tarpeeksi öljyä. Avasin konekopan kannen ja lensin hämmästyksestä selälleni. Koko kone ja konekopan seinät olivat öljyn peitossa. No nyt olisi sitten se piru merrassa. En voinut ensin käsittää mistä oli kysymys. Tarkastin öljytikun ja siinä ei sitten ollutkaan jälkeäkään öljystä. Olimmeko ajaneet pitkään ilman öljyä, oliko kone jo leikannut kiinni? Toisaalta, öljynpaineen varoitussummeri ei ollut missään vaiheessa ulvahtanut, ehkä vahinkoa koneelle ei vielä ollut sattunut.

Ilmoitin Förstille että lähtömme siirtyy tuntemattomalla aikajaksolla ja ryhdyin selvittämään tilannetta. Volvo Penta 2003 -moottorimme vuotaa jonkin verran öljyä venttiilikopan tiivisteestä, mutta tällaisia määriä ei sitä kautta mitenkään pääse vuotamaan. Vilkaisu koneen alle näytti pilssinkolossa olevan paksua mustaa öljyä, ei vain ohutta kerrosta pilssiveden päällä, vaan oikein kunnon sakeaa mustaa mönjää.

Käytin toista rullaa talouspaperia siivoamalla ensin tuhon jäljet. Seuraavaksi kaadoin moottoriin sen vajaan litran dieselöljyä, joka minulla oli varalla. Vieläkään ei öljytaso noussut mittatikun merkkiviivaan. Nyt joutuisi ranskalaisroiston minulle Lorientissa myymä bensiinimoottoriöljy käyttöön, tuumin. Varmaankin parempi että koneessa on vähän vääränlaista öljyä, kuin ei tarpeeksi öljyä. Kovin paljon ei öljyä enää tarvinnut lisätä, kun mittatikku osoitti jo maksimitasoa.

Totuuden hetki. Kone käyntiin ja pikkuhiljaa kierrokset 2000:een. Varttitunti tasaista käyntiä, eikä öljysuihkuja mistään päin. Käyntiäänessä oli mielestäni kuitenkin joku sivukilinä, jota siinä ei aikaisemmin ollut.  Soitin vielä Suomeen moottorivelho Antti Saarniolle ja hahmottelimme öljynpurkauksen syitä. Olin itse jo päätynyt siihen, että öljy oli paennut mittatikun putken kautta, mutta miksi tikku oli sitten päästänyt öljyt ulos. Kaksi mahdollisuutta. Joko moottorin kampikammioon oli syntynyt ajaessa painetta – jostakin syystä – joka sitten oli ampunut mittatikun, joka tiivistyy o-renkaalla, sen verran irti, että öljy pääsi sitä kautta ulos. Tai sitten se todennäköisempi syy, eli että olin laittanut mittatikun huolimattomasti paikoilleen painamatta sitä kunnolla sisään.

Kun nyt välitöntä vaaraa moottorivauriosta ei näyttänyt olevan, päätimme sittenkin lähteä matkaan. Moottoria pitäisi tietenkin käydä tarkkailemassa tuon tuosta. Liikkeelle päästiin tunti suunnitellusta aikataulusta myöhässä. Ei juurikaan tuulta, joten kone joutuisi nyt näyttämään karvansa. Samaan aikaan satamasta lähti 15- metrinen moderni purjealus, joka yritti aikansa edetä purjein ja joutui sitten pian luopumaan ajatuksesta.

Matka eteni ilman enempiä moottorihuolia. Se sivukilinä kyllä kuului edelleenkin ja pisti miettimään. Capo da Gatan kohdalla, jossa reitti kääntyy niemen jälkeen enemmän pohjoiseen, jouduimme yllättävän jyrkkään ja korkeaan aallokkoon. Vauhtimme putosi 2 solmua. Kyseessä oli jälleen ”overfalls”-alue, jossa pohjan yhtäkkinen kääntyminen pystyyn nostaa pinnalle pystyaallokon tyynelläkin kelillä.

Tunnin verran heiluimme pystyaalloissa, sitten meno tasaantui. Rannan vuorijonoja katselemalla saimme geologian oppitunnin, niin monen väristä ja -oloista kivilajia vuorten seinämistä paistoi. Ruskean vuorenseinämän sisällä oli yhtäkkiä vaalea kalkkikivikerrostuma. Muuten rannikko oli kuivaa erämaata ilman ranta-asutusta, olimme ohittamassa laajaa luonnonsuojelualuetta. Rannan vuoret nousivat parista sadasta neljäänsataan metriin, kauempana näkyi sitten jo kilometrisiä vuoria. Ajoimme parin mailin etäisyydellä rantavuorista, 1000 metrin syvyyskäyrän tienoilla. Välillä kaiku näytti, välillä ei.

Yhtäkkiä keskeltä asumatonta ranta-aluetta nousi valtava keskeneräinen pyramidimainen terassihuoneistojen rakennuskompleksi. Mikähän tuo mahtoi olla, tällaisessa paikassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme terassiseinässä kirjoitusta monimetrisin kirjaimin. Ensin erotimme sanan Hotel ja sitten jotain muuta…juu, siinähän luki ”Hotel Ilegal”. Asia alkoi valjeta, kun mieleen tuli jossakin aiemmassa Costa del Solin satamassa televisiouutisista näkemäni.

Uutisessa kerrottiin kuinka alueen pormestari oli erotettu ja saanut rangaistuksen, ettei hän voi seuraavien 20 vuoden aikana asettua ehdokkaaksi tai hoitaa mitään julkista virkaa. Syynä oli, että hän oli myöntänyt omavaltaisesti rakennuslupia luonnonsuojelualueelle. Tämä lienee ollut yksi noista rakennusprojekteista. Siellä se nyt seisoi lopullisesti keskeneräiseksi jääneenä, miljardien rakennusprojekti, häväistyskirjoitus seinästä mailien päähän merelle loistaen, muistomerkkinä koko Espanjan viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla vallanneesta rakentamisen vauhtisokeudesta.

Saapuessamme Carruchaan tuuli oli yltynyt, kuten sillä illansuussa on näköjään täällä tapana, ja näytti puhaltavan suoraan satamaan. Myös tämä satama todettiin satamaoppaassa ahtaaksi ja vieraspaikkoja olisi rajoitetusti. Yritimme tiedustella paikkaa VHF:llä saamatta vastausta. Ajoimme sisään ja tarkoitus oli kiinnittyä polttoaineaseman laituriin, koska varsinaista odotuslaituria ei näyttänyt olevan. Juuri kun olimme saaneet keulaköyden kiinni, marinero juoksi rannasta laiturille ja näytti meille vapaata paikkaa. Irrottauduimme, ajoimme ympyrän ja suuntasimme osoitettuun paikkaan. Aikamoisia manööverejä täälläkin piti tehdä, tuulen painaessa veneen kylkeen, mutta olin edellisessä satamassa ottanut tuuliperäsimen peräsimen ylös ja nyt vene totteli varsinaista peräsintään jonkin verran paremmin. Rantautuminen onnistui, hiuksia nostattamalla, mutta kuitenkin ilman kolhuja.

Ilmoittautumisruljanssin jälkeen syötiin veneellä spagettiateria. Nyt kokeiltiin Gibraltarilta ostamaani SPAM’ia. Ihan totta, juuri tuota sikanautamaista purkkilihaa, josta internetin roskapostit ovat saaneet nimensä. Aikanaan Monty Python -nimisessä hulvattomassa englantilaisessa sketsisarjassa, John Cleese ja kaverit, tiedättehän, oli sketsi josta nimi SPAM otettiin sitten uusiokäyttöön  http://www.youtube.com/watch?v=anwy2MPT5RE Täytyy sanoa, että purkkitonnikalasta tulee kyllä maukkaampi spagettikastike kuin SPAM’istä. ( Meillä on vielä viisi purkkia sitä syömättä, yök).

Käytiin vielä iltakävelyllä viehättävällä rantabulevardilla. Carruchan satama on myös merkittävä kalastussatama ja niinpä rantabulevardin varrella  – ja itse asiassa bulevardin keskelläkin oli paljon kalaravintoloita. Teki heti alkuun miellyttävän vaikutuksen tämä konstailematon kalastuskaupunki.

Käytiin vielä iltasuihkussa. Tämä oli ensimmäinen paikka, jossa olisi suihkuosastossa ollut mahdollisuus myös ottaa kylpy, yhdessä looshissa oli kylpyamme.

26.09.2001 Carrucha

Sukellus moottoriin

Jaska:

Sovimme, että päivä omistetaan moottorille, ja jatkamme matkaa vasta huomenna. Alun perin oli ollut tarkoitus viipyä Carruchassa vain yksi yö.

Vaihdoin työshortseihin ja aloitin työt, mikä edellytti ensin huomattavan tavaramäärän siirtämistä moottorin takaa, sivuilta ja päältä salonkiin. Päästyäni käsiksi vaihteistoon tarkistin ensin sen öljytason. Oli niin kuin pitikin, ei siis ongelmaa merivaihteen kanssa. Seuraavaksi pumppasin koneen alta pilssistä liki litran mustaa moottoriöljyä, joka oli päässyt koneesta mittatikun putken kautta. Puhdistin moottorin takaosaa, jotta näkisin, mistä kohdasta öljy mahdollisesti vuotaa ja käteni osui imuilman vaimentimeen/suodattimeen. Kuului kirkas kolahdus kun sen putki heilahti moottoria vasten. Ahaa, täällä on jotain irti. Havaitsin, että suodattimen putkiosa pääsi heilumaan vapaasti ja kilisemään moottoria vastaan, vaikka istukkaosa oli tiukasti kiinni moottorin imuilmaputkessa. Pellistä tehdyn suodattimen kahden osan välinen prässäys oli päässyt löystymään.

Irrotin suodattimen ja mitä kummaa? Suodattimen sisältä putoili metalliverkon paloja. Suodatinelementti – löysän huovan tapaista massaa – on tässä ”pöntössä” kahden metalliverkon välissä, jotka paitsi pitävät sitä paikallaan, estävät myös elementin tai sen osien siirtymisen koneen  venttiileihin imuilman mukana. Hiukseni nousivat pystyyn. Mitähän kaikkea koneeseen oli kulkeutunut, mahdollisesti myös metalliristikon palasia? Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin avata väkisin koko pönttö ja katsoa mikä oli tilanne.

Prässätty sauma oli helppo avata meisselillä ja nostaa sisältö tarkasteltavaksi. Löytyi a) umpitukossa oleva ilmansuodatinelementti, b) kaksi kolmasosaa siitä metalliverkosta, joka oli pidellyt elementtiä paikoillaan. Mitä oli tapahtunut sille yhdelle kolmannekselle? Joko se oli pudonnut pilssiin, josta se olisi löydettävissä sitten joskus kun koneen nostaa paikoiltaan, tai se epämiellyttävämpi vaihtoehto, että verkon muruset olisivat kulkeutuneet koneen sisään. Ulkopuolisen verkon osat kyllä voisivat pudota pöntön putkea pitkin ulos, mutta entä ne osat, jotka olivat elementin koneenpuolella? Eihän niillä ollut muuta reittiä kadota kuin koneen kautta. Apua.

Sitä, että elementti oli paksussa harmaassa öljyssä ja aikalailla tukossa ei voida suoraan laskea huolimattoman käyttäjän viaksi, vaan huolimattoman käyttöohjeiden kääntäjän viaksi. Taas yksi esimerkki siitä, kuinka käyttöohjeiden laatijat eivät näe, kuinka ohje voidaan väärin ymmärtää (ja meikäläinenhän on mestari tässä).

Käyttöohjeessa kehotetaan puhdistamaan suodatin kerran käyttökaudessa dieselöljyllä. Olin tehnyt työtä käskettyä, ottanut suodattimen kerran kesässä pois, ja puhdistanut dieselöljyyn kastetulla pensselillä sen minkä ”pöntön” koneenpuoleisesta reiästä ylettyi puhdistamaan, eli lähinnä sen sisäpuolisen metalliverkon. Nyt nähtyäni sisällä olevan elementin kunnon tajusin, että eihän tuo puhdistus ollut ollenkaan riittävä. Englantilaisissa käyttöohjeissa sen sijaan kehotetaan, kuten nyt vasta havaitsin: ” rinse thoroughly the silencer in diesel oil”, eli että koko pönttö pitäisi upottaa dieselöljyyn ja huljutella niin että koneöljyn roiskeet ja kerääntyneet ilman epäpuhtaudet likoavat pois.

Kaadoin ämpäriin dieselöljyä ja liuotin suodatinelementtiä siinä. Vaihdettuani dieselöljyn kolme kertaa alkoi jälki olla puhdasta. Ompelin purjelangalla liotuksessa toisistaan irronneet elementin kerrokset toisiinsa kiinni, kokosin ”pöntön” ja hakkasin avatun sauman niin kireäksi, ettei putkiosa päässyt enää kiertymään. Pönttö kiinni koneeseen ja kone käyntiin. Nyt oli käyntiääni kuin uudessa koneessa, ilman mitään sivukilinöitä. Huomasin myös, että aiemmin oli moottorin imuilman ääni kuulunut paljon selvemmin ikään kuin papattaen, mikä oli ilmeisesti johtunut lähes tukkeutuneesta suodattimesta.

So far so good. Konsultoin Pencentran Helsingin toimipisteen huoltopäällikön kanssa Carruchasta käsin puhelimitse öljyongelman mahdollisesta aiheuttajasta. Hän kehotti avaamaan öljyntäyttötulpan moottorin käydessä ja kokeilemaan tuleeko sieltä painetta ulos, millä saattaisi olla yhteys öljyn mittatikun falskaamiseen. Totesi myös, että syyllinen öljyn tippumiseen pilssiin saattaa olla kampiakselin takapään stefa-tiiviste, joka tämän verran ajetussa koneessa (koneemme käyttötunnit ovat nyt 2500 tunnin tienoilla) voi jo alkaa vuotaa. Sehän olisikin sitten isomman remontin paikka. (Oletin, että stefan vaihtamiseksi kone pitää irrottaa veneestä ja viedä korjaamolle. Myöhemmässä keskustelussa kävi ilmi, että stefa voidaan vaihtaa veneessä, konetta pitää vain saada siirretyksi 30 cm paikaltaan eteenpäin tarvittavan työtilan saamiseksi. Iso vääntö sekin, mutta hoidettavissa paikallisen Volvo huoltomiehen toimesta veneessä siis.)

Toisaalta stefan vuotaminen ei – jonkinlaisella aikajaksolla – ole koneen käynnin kannalta minkäänlainen turvallisuuskysymys, kunhan muistaa tarkkailla öljytasoa moottorissa, enempi esteettinen ongelma, ja henkinen, ei ole kivaa kun tietää että pilssi on täynnä öljyä, joka sitä paitsi leviää eteenpäin veneeseen koneen alta sotkien paikkoja jos päästää pilssiveden tason yhtään kohoamaan.

Kone käyntiin ja öljyntäyttötulppa auki. Kämmenellä koittamalla ei tuntunut minkäänlaista painetta. Kokeilin varmuuden vuoksi laittaa talouspaperin kappaleen vapaasti aukon päälle. Ei minkäänlaista liikettä. Paitsi, että tuo kertoi, että moottori ei ole vielä ajotunneista juurikaan kulunut, ainakaan sylinterien, mäntien ja männänrenkaiden osalta, se kertoi myös siitä, että ilmeisesti sen imuilmapöntön metalliristikoiden hajoamisesta ei koneeseen ole tullut ongelmia. Olisiko metallipuru (pehmeää messinkiä, tai ainakin siltä näytti) päässyt luikahtamaan koneen venttiileistä ja sylintereistä ulos vahinkoa aiheuttamatta? Tai sitten niitä kappaleita ei ole edes päässyt koneeseen. Miten tämä olisi mahdollista, en tiedä, sillä ei metalli kai ilmaankaan haihdu,

Moottori joka tapauksessa on koko ajan käynnistynyt laakista ja käy hyvin nätillä käyntiäänellä (nyt, kun ilmasuodatin ei enää kilise). Jos metallinkappaleita olisi venttiileissä tai sylintereissä, sen kuulisi käyntiäänestä ja tietäisi käynnistymisongelmista, sanoi huoltopäällikkö Åkerlund Pencentrasta. Helpotus.

Tein vielä yhden kokeen. Työnsin koneen alle aivan pilssin perälle vanhan Hesarin. Nyt nähtäisiin, mistä kohdasta moottoria öljyä pilssiin tippuu. Koneen käytyä varttitunnin oli paperissa selvät jäljet vauhtipyörän tienoilla edestä katsoen koneen oikealla puolella. Vielä olisi kaksi mahdollisuutta. Joko öljy valuisi sitä kautta koneen päältä venttiilikopan vuotavasta tiivisteestä tai sitten olisi kyseessä se kampiakselin stefa.

Lopetin konepuuhat ja roudasin tavarat paikoilleen. Vielä peseytyminen öljystä ja hiestä rannan suihkussa ja olinkin valmis myöhäiselle päiväkahville internet-kahvilassa. Löysimme sellaisen rantabulevardin varrelta ja saimme asioita hoidettua cappucinojen ja hollantilaistyyppisten keksien kera. Jostakin syystä kahvilassa oli luettavana paljon hollantilaisia lehtiä.

Illalliselle päätimme lähteä kalastajien omaan ravintolaan aivan kalasataman vieressä. Aivan satamamme kyljessäkin oli hieno kalaravintola, ilmeisesti paikkakunnan hienoin, mutta me haluamme aina suosia näitä kalastajien omia paikkoja, jos sellaisia on.

Alkuruoaksi oli yksi vaihtoehto, tonnikalasalaatti, joka oli ihan käypänen. Pääruoaksi Försti tilasi salmonetes, pieniä, punertavia, voimakkaanmakuisia kaloja, allekirjoittanut päätti kokeilla miekkakalaa. Molemmat annokset menivät luokkaan ”good, not great”. Miekkakala oli grillattu, mutta ei kyllä pärjää maukkaudessa grillatulle tonnikalalle.

Varsinaisen shown aiheutti paikalle kärryissä saapunut alle vuoden ikäinen vauva. Tarjoilijaukkelimme oli ilmiselvästi tämän pikkuisen isoisä ja kun vauva saapui, asiakkaat unohtuivat. Tulokasta piti sitten koko henkilökunnan voimin hellitellä sylistä syliin. Ei taitaisi ihan toimia suomalaisessa ravintolasalissa.

Satamaravintolasta puuttui jälkiruokaosasto, joten läksimme irish coffeille internetkahvilaan. Tehdessämme tilausta hyvää englantia puhuvan emännän kanssa kävi ilmi paikan Hollanti-kytky. Emäntä, eli paikan omistaja oli hollantilainen, muuttanut viisi vuotta sitten Espanjaan ja perustanut kahvilan vuosi sitten. Hyvin oli kahvila saanut asiakaskuntaa, nytkin lähes tupaten täynnä.

27.09.2010    Carrucha – Aguilas 18 mpk

Satamasta käännytetyt

Jaska:

Aamulla piti saada oikeaa öljyä koneeseen, sillä öljynvaihto oli edessä. Rannan lähellä oli venevarusteliike, mutta sieltä ei oikeaa laatua löytynyt. Seuraavaksi kysyin englantia taitamattomalta marinerolta, missä olisi lähin huoltoasema, tarvittaisiin ”aceite motor”.

Marinero viittilöi viereiselle laiturille hokien machnist, machinist. Totta, laiturilla käyskenteli Volvo Pentan haalareissa asentaja, joka ilmeisestikin pystyisi järjestämään tarvittavan öljyn. Tavoitin miehen, selvitin asiani ja erotessamme olin ymmärtänyt, että mies toisi veneellemme tunnin kuluttua  5 litraa Volvo-Penta moottoriöljyä.

Juuri kun kolmen tunnin kuluttua jo lievästi hermostuneessa mielentilassa tein päätöksen lähdöstä ilman öljyä, tuli marinero kertomaan – sen mukaan mitä espanjankielestään ymmärsin, että auto oli hajonnut, mutta huoltomiehen pitäisi olla paikalla viidessä minuutissa. Hyvä, annetaan viisi minuuttia armonaikaa. Tällä kertaa se sitten riittikin, senor machinist tuli mukanaan viisi litraa superkallista (55e) Volvo-Pentan superöljyä (jonka epäilen olevan samaa kamaa mitä huoltoasemilla myydään autoihin puolta halvemmalla, mutta eri kuorissa).

Lähtemään päästiin siis vasta klo 13. Kaiken lisäksi ilkeä vatsatauti, jota en tässä käy lähemmin kuvailemaan, oli iskenyt Förstiin.  Ei, kysymys ei ollut eilisistä kaloista, koska tauti oli antanut merkkejä saapumisestaan jo ennen eilisillan ateriaa.

Matka sujui koneella ajaen, autopilotin ohjaillessa, Förstin lepäillessä kajuutassa ja kapun katsellessa yksitoikkoista rantamaisemaa. Aguilas kuului siihen satamien ryhmään, joista oppaan mukaan piti etukäteen varmistaa paikka veneelle. Tätä emme olleet tehneet, vaan yritimme VHF:llä yhteyttä Capitaniaan saavuttuamme aallonmurtajalle. Ei vastausta, joten sisään satamaan katsomaan mikä on tilanne. Nyt ilmaantui marinerokin laiturille ja näytti käsimerkillä, että satama oli täynnä. Aika ahdas oli tämäkin satama 12-metrisen pitkäköliveneen kääntyä, mutta nyt ei onneksi ollut tuuli painamassa kyljestä. Marinero ilmoitti, että kahden mailin päässä on toinen satama, jossa on tilaa. Olimme tästä toisesta, uudesta satamasta lukeneet ostamastani Espanjan itärannikon satamakirjasta, mutta esimerkiksi Block Marine -oppaamme ei sitä tuntenut, eikä se myöskään näkynyt plotterimme kartassa.

Lähdimme etsimään tätä marinaa ja hyvinhän se löytyikin, korkean hotellirakennuksen edustalta. Satamalla oli sama nimi kuin hotellilla: Puerto de Juan Montiel. Uusi, hieno ja steriili satama, joka oli valmistunut vuosi sitten. Viihtyisyydestä ei nyt kauheasti voi mainita, kun veneen oli saanut laituripaikkaan, oli kolmeen ilmansuuntaan näkymä aallonmurtajan korkea betoniseinä ja yhteen hotellirakennuksen edusta.  Oli siinä vaihtoehtoa Välimeren auringonlaskun ihailemiselle! Yllättäen marinero puhui hyvää englantia. Sataman senhetkinen käyttöaste oli ehkä 25 %, joten tilaa kyllä löytyi. Totesimme, että turvallinen yöpymissatama joka tapauksessa, mutta ei täällä viihdytä yhtään pidempään kuin mitä täytyy.

21-23.09.2010

21.09.2010 Punta del Este – Almerimar 45 mpk

Puuduttavaa

Jaska:

Aamulla ei taaskaan ollut tuulta kuin nimeksi. Jonkin verran maininkia eilisestä oli sitä paitsi jäljellä. Koneajoa siis taas. Ihmettelimme vuorten rinteet peittävien kasvihuoneiden määrää. Nyt oikein paljastui, millainen tekijä Espanja on Euroopan tomaattihuollossa. Kymmenien kilometrien pituisia ja parin kilometrin levyisiä rantakaistaleita, jolla ei montaa neliömetriä paljasta maata näkynyt. Voi siinä Närpiön tomaatinkasvattaja olla aika kovassa kilpailuraossa!

Ihailimme Sierra Nevadan jopa kolmeen kilometriin nousevia vuoria rannikon matalampien vuorten takana. Siellä täällä huipulla näkyi lumipälviäkin.

Kun lähdimme matkallemme, luimme useammastakin lähteestä, että purjehduksen kannalta Välimerellä tuulee joko liian vähän tai liikaa. Jossakin kirjoitettiin myös, että Välimerellä näkee kahdenlaisia moottoriveneitä: sellaisia joissa ei ole mastoa ja sellaisia joissa on. Valitettavasti molemmissa näissä herjoissa on tähänastisen kokemuksemme mukaan vinha perä. Koneajotuntien määrä on toistaiseksi aika suhteeton purjehdustuntien määrään tällä puolen Gibraltaria. Ja kun aikansa on samanlaisina jatkuvia rannikon vuorijonoja ihastellut mereltä kolmenkymmenen asteen kuumuudessa ja moottorin käryttäessä, alkaa uutuudenviehätys kaikota ja puutuminen iskeä.

Perille Almerimarin valtavaan huvivenesatamaan saavuttiin puoli seitsemän aikoihin. Ensin kiinnittyminen odotuslaituriin, sitten capitaniaan, jossa tällä kertaa olikin erinomaista englantia puhuva kiinalainen virkailija palvelemassa. Kysyin myös Camping Gazista. Ei minkäänlaista ongelmaa, sanoi virkailija ja näytti satama-alueen kartalta myymälän, josta kaasua saisi.

Täällä oli kehitetty systeemi, jolla varmistettiin, etteivät veneilijät saa satamasta sähköä maksamatta siitä. Jos sähköä tarvitsi, joutui lunastamaan capitaniasta liittimen, jonka toisessa päässä oli erikoistulppa (siis vain tätä satamaa varten teetetty erikois-stöpseli), joka sopi venepaikan pistokkeeseen ja toisessa päässä sitten se normaali pistoke joka sopii veneissä käytettäviin stöpseleihin. Liittimestä piti antaa 50 euron pantti. Ovelaa!

Päinvastoin kuin vanhemmat satamat, jotka on rakennettu kaupunkien yhteyteen, tuntuu siltä, että Almerimarissa kaupunki on rakennettu sataman yhteyteen.  Kai paikalla on jonkinlaista asutusta ollut jo ennen vuotta 1978, jolloin satamakompleksi rakennettiin, mutta kaikki se rakennuskanta, jonka me näimme oli rakennettu noihin aikoihin tai myöhemmin. Sataman kanavat suuntautuivat pitkälle rantarakennusten väliin. Varmaankin parhaaseen kesäaikaan paikka kuhisee elämää, nyt olivat useimmat rantojen kerrostalojen asunnoista tyhjillään.

Saimme hyvän paikan veneellemme sisäsatamasta läheltä sen pohjukkaa. Ajaessamme paikalle  näimme toisella puolella kanavaa ”Se Vende” (”myytävänä”) kyltillä varustetun ”Zara” – nimisen Najadin, jolla kolleega entisestä elämästä, Olli Santala, purjehti takavuosina vaimonsa kanssa pallon ympäri. Vene on seuraavan omistajan ohjastamana ymmärtääkseni tehnyt jo toisen Atlantin ylityksensä ja on ollut jo pitkään myynnissä Almerimarissa.  Kävimme myöhemmin katsomassa alusta lähemmin ja havaitsimme Välimeren auringon ja suolan jo päässeen hyvään vauhtiin veneen vanhentamistyössään.

Kiinnittymisen jälkeisiä lokimerkintöjä tehdessäni havaitsin, että lokissa oli 3000 mpk:n raja mennyt rikki Suomesta lähtömme jälkeen. Eli linnuntietä mitaten olisimme Helsingistä puolivälissä matkalla päiväntasaajalle! Tämän saavutuksen johdosta toteutin kapteenin valtuuksin perähenkilön ylentämisen Förstiksi, toimenpide, jota ystävämme Arto oli joitakin aikoja sitten Suomesta käsin vääristä mielikuista huolestuneena vaatinut.

Vieressämme oli tutunnäköisen ranskalaispariskunnan vene. Hetken kun muistelimme, niin mehän olimme nähneet heidät Santiago de Compostelan bussissa. He myös muistivat nähneensä meidät. Aika pitkälle ollaan siis tultu samaa tahtia. Oli myös hyvän matkaa päälle kuusikymppinen englantilaispariskunta, jotka lopetettuaan purjehtimisen (molempien elopaino oli nyttemmin pitkälle toisella sadalla kilolla) olivat ostaneet enemmän nykyiseen olomuotoonsa soveltuvan moottoriveneen, Trader-merkkisen, Grand Banks – tyyppisen 12-metrisen merten kyntäjän, jonka merenkulkuominaisuuksia isäntä auliisti esitteli. En ollut aivan vakuuttunut, keulan ankkurivinssin sijoitus oli sellainen, että ensimmäisen suuren aallon nykäys olisi vienyt koko vinssilaitoksen ankkurin seuraksi meren pohjaan. Mutta jokainenhan tulee uskollaan autuaaksi.

Hieman kauemmaksi oli majoittunut nuorehko tanskalaispariskunta Elan-veneellään. Käytän sanaa majoittunut, koska Almerimar on satama, jonne monet tulevat elämään veneissään pitkiksikin ajoiksi. Näin nämä tanskalaiset ja myös Trader-veneen pariskunta. Erityisen paljon satamaan näyttää pysähtyneen englantilaisia veneilijöitä, joilla oli myös englantilaisrouvan pyörittämä nimikkopubikin rannassa.

Veneillallisen jälkeen käytiin pikkuhiljaa makuulle.

22.09.2010 Almerimar

Arvovieraita

Jaska:

Yöllä nukkumista häiritsi veneeseemme tunkeva piipunpolttamisen käry. Mietin unenpöpperössä, kuinka ranskankielellä toivotetaan kohteliaasti viereisen veneen kapteeni joko veneeseensä sisään tai kauemmas satamakadulle käryyttämään. Oikeiden sanojen puuttuessa asia jäi vain ajatuksen asteelle. Aamulla marmatin naapurin häiritsevästä piipunpoltosta Förstille joka totesi, ettei hän ainakaan missään vaiheessa ole nähnyt ranskalaiskipparin piippua käryttelevän. Hölmistyneenä avasin kajuutan luukun ja sisään tulvahti voimakas piippukäryn tuoksu. Asia selvisi, anteeksi ranskalaiskippari pahoista ajatuksista. Tuoksu leijui koko sataman yllä ja tuli jostakin kasvihuoneiden suunnalta. Joko siellä kasvatettiin tupakkaa tai sitten poltettiin jotakin, joka tuoksui aivan (huonolta) piipputupakalta. Samaan tuoksuun törmäsimmekin sitten useasti matkamme jatkuessa kasvihuonerannikkoa pitkin.

Aamupäivä meni venettä kunnostellessa, olimme nimittäin saamassa vieraita. Förstin sisar Leena miehensä Raimo Makkosen kanssa oli liikkeellä Espanjassa ja olivat päättäneet piipahtaa Malagasta vuokra-autolla meitä tervehtimään. Autonavigaattorinsa ohjasikin heidät ilmoittamiemme  koordinaattien  mukaan melkein perille. Näimme heidät nimittäin tähyilemässä 50 metrin päässä, mutta satamakanavan toisella reunalla. Sieltä heidät sitten ohjattiin kännykkäopastuksella veneemme luo.

Tervetuliaisjuomat nautittiin ja kuulumiset vaihdettiin veneessä, sitten lähdettiin ravintolaan vajaan sadan metrin päähän nauttimaan myöhäinen ja herkullinen kalapitoinen lounas.

Leenan ja Raimon lähdettyä paluumatkalle kävimme parin sadan metrin päässä olevassa supermercadossa täydentämässä provianttia ja suoritimme satamakatselmuksen pyörillä. Koko valtavassa satamassa näimme omamme lisäksi vain kaksi puuvenettä: hiukan jo ravistumaan päässeen kaunislinjaisen, kymmenmetrisen sluupin nimeltä Viking (!) sekä aivan upean 13-14 metrisen Englannin lippua kantavan ketsi-kuunarin. Venehän oli kuin vasta eilen veistämöltä tullut. Avotilassa nauttivat olostaan liinatukkainen sporttinen seitsemääkymmentä lähestyvä kapteeni ja hänen kolmeakymmentä lähestyvä tummahipiäinen kaunotarystävättärensä tms.  Myöhemmin, kun ystävätär oli poistunut aluksen uumeniin, tohdin mennä kyselemään kapteenilta aluksesta. Oli todellakin puuvene, vaikka valkoiseksi maalattuna olisi saattanut mennä täydestä lasikuituveneenä, rakennettu 35 vuotta sitten Ranskassa ja entisöity äskettäin telakalla. Hienoa työtä!

Kaiken kaikkiaan olemme matkallamme todenneet, että puuveneet – kalastajien veneitä ja aluksia lukuun ottamatta – ovat satamissa harvinainen poikkeus. Paljon harvinaisempi kuin olimme kuvitelleet. Siksi ehkä Vesterviking herättääkin joka satamassa niin paljon kiinnostusta.

Illansuussa käytiin vielä käyttämässä internetiä siinä englantilaisten kansoittamassa pubissa.

23.09.2010 Almerimar-Almeria 15 mpk

Konemanööverejä

Jaska:

Aamulla ja aamupäivällä satoi, siksi aamiainen nautittiin sisätiloissa, eikä avotilassa, kuten viime aikoina olemme tottuneet tekemään. Aamiaiselta päästyä lähdin jälleen Gamping Gaz -jahtiin, joka tällä kertaa tuottikin toivotun tuloksen. Nyt voitaisiin taas vaikka valmistaa grilliruokaa veneessä!

Havittelimme lähtöä, mutta joka kerta kun sade lakkasi ja ryhdyimme lähtövalmisteluihin se alkoi uudestaan ja päätimme odottaa kelin paranemista. Olemmeko tulleet turhan herkkähipiäisiksi, sadehan on pukeutumiskysymys?

Kävin joka tapauksessa Capitaniassa palauttamassa sähköliittimen ja kuittaamassa takaisin pantin. Kun Marinero ei mitään muuta vaatinut, päättelin, että olin jo suorittanut satamamaksun kahdesta yöstä, kiitin ja hyvästelin. Sieltä palattuani sade näyttikin nyt pysyvästi lakanneen ja niin pääsimme matkaan kohti Almeriaa puoli viiden maissa iltapäivällä. Matka oli suhteellisen lyhyt joten ehtisimme vielä perille ennen pimeän tuloa.

Nyt tuuli riittävästi ja oikeasta suunnasta kaiken lisäksi, joten nostimme purjeet. Jonkin matkaa purjehdittuamme puhelin soi. En ehtinyt vastata ennen kuin puhelu katkesi. Puhelulokissa näkyi numero, joka ei ollut tuttu. Päätin soittaa takaisin. Sielläpä vastattiin Almerimarin capitaniasta, josta närkästyneenä kerrottiin meidän lähteneen satamasta maksamatta. Mitä ihmettä?

Selitin, että käydessäni palauttamassa sähköliittimen capitaniassa ei kyseinen marinero ollut maininnut mitään maksusta. Itse olin jo täysin unohtanut oliko maksu peritty ilmoittautuessa vai oliko se tarkoitus periä lähdettäessä. Käytännöt tässä suhteessa vaihtelivat niin paljon satamasta toiseen. Totesi virkailija, että olin käynyt palauttamassa liittimen lounasaikaan, jolloin paikalla olevalla (ali)marinerolla ei ole oikeutta kuin ottaa vastaan liittimiä ja palauttaa panttirahoja. Siksi hän ei ollut ottanut maksuasiaa esille. Jaaha.

Kysyin, voisimmeko mitenkään hoitaa asian seuraavasta satamasta, olimme menossa jo hyvän matkaa Almerimarista hyvässä tuulessa purjein. Virkailija murisi hetken, mutta totesi sitten ehkä voivansa hoitaa maksun perimisen, jos antaisin luottokorttini numeron. Arvelin riskin väärinkäytökseen olevan pienen, monissa satamissahan otetaan valokopio luottokortista numerotietoineen. Asia saatiin hoidettua näin mereltä käsin ja eiköhän virkailijakin lopulta uskonut, ettei tarkoituksemme ollut karata maksamatta. Sen verran vaikeuksia siinä itselleen kuitenkin kasaisi seuraavissa satamissa.

Tunnin verran päästiin purjeilla, sitten tuuli kuoli ja oli pakko käynnistää kone. Satamaa lähestyessämme tuuli alkoi nopeasti nousta ja oli pian jo yli 10 m/s. Surffailimme kauppasataman ison aallonmurtajan suojaan ja otimme VHF:llä yhteyden huvivenesatamaan. Satamaoppaissa oli kerrottu, että satama on ahdas ja monesti täynnä, joten odotimme jännityksellä vastausta veneemme mitat ilmoitettuamme. Hetken päästä vastaus tuli: ”Tervetuloa, meillä on paikka teille. Marinero laiturilla näyttää mihin kiinnitytte.”

Tuuli oli koko ajan noussut ja näytti jo 14 m/s lukemia. Sisäänajo huvivenesatamaan ei ollut niitä helpoimpia ja kävi niin, että tuulen painaessa takaviistosta emme huomanneet laiturilla lähellä aallonmurtajan päätä meille viittoilevaa marineroa tarpeeksi ajoissa, joten en pystynyt enää kääntämään venettä meille osoitettuun paikkaan. Nyt oli saatava vene kääntymään tulosuuntaamme nopeasti, sillä sataman sisäreuna ei ollut kovin kaukana. Tilaa manööverille oli niukasti ja kaiken lisäksi tuuliperäsimen peräsin, joka terhakasti vastustaa koneajossa nopeita suunnanmuutoksia niin eteen- kuin taaksepäinkin kuljettaessa, oli alhaalla vedessä. Enpä muista, koska aiemmin olen joutunut heittämään 28 hevosvoiman Volvo Penta – moottoriamme täysiltä kierroksilta vuoron perään eteen ja taaksepäin. Näin moottorilla kääntymistä avustaen onnistuin kuin onnistuinkin kääntämään veneen kolhimatta molemmilla puolilla olevia venerivistöjä. Marinero laiturilla puisteli päätään tarjotessaan meille kiinnittymisköydet. Tuuli painoi satamaan siihen malliin, ettei normaali yksi peräkiinnitysköysi riittänyt, piti lisäksi vetää Vesterviking poikittaisköydellä viereiseen isoon moottoriveneeseen kiinni, jotta saimme sen pysymään oikealla paikallaan.

Satamakonttori sijaitsi ison health clubin receptionissa. Näin mainoksesta, että täällä olisi saunakin tarjolla, mutta osoittautui, että pitäisi olla klubin jäsen. Vahinko.

Hurjan satamamanööverin jälkeen maistui herkullinen tonnikala-veneillallinen. Olimme ostaneet Almerimarin Supermercadosta vakuumiin pakattua suolattua tonnikalanlihaa. Aika mainiota: ensimmäinen suupala maistui lähes pahalta, mutta jo kolmas suupala aivan erinomaiselta.  Enpä ole aikaisemmin törmännyt moiseen ilmiöön. Myös Förstillä oli ihan sama makukokemus

19.-20.09.2010

19.09.2010    Caleta de Velez

Kaasua, kapteeni Toiviainen

Jaska:

Aamulla päätettiin jäädä vielä päiväksi. Marinero ilmoitti, että nyt olisi paikka vapaana vierasvenelaiturissa, voitte tietysti jäädä odotuslaituriinkin, mutta kun kalastajaveneet lähtevät merelle myöhään sunnuntai-iltana, voi odotuslaiturissa olla aikamoista keikutusta. Kiitimme, ja siirryimme.

Päivän ohjelmassa oli pyykinpesua ja kaasun metsästystä. Vaikka käytössä oleva kaasupullo oli vielä yli puolillaan, halusin täyden varapullon veneeseen. Illalla marinero oli ilmoittanut, että ehkäpä kulman takana olevassa venevarusteliikkeessä olisi Camping Gaz -pulloja. Ehdin tuolloin vielä ennen kaupan sulkemista tarkistamaan asian. Ei ollut, mutta kuulemma huoltoasemalla, jonne on vartin kävelymatka, niitä olisi.

Nytpä siis kaivoin polkupyörän esiin, tyhjä kaasupullo tavarakoriin ja matkaan. Vartin kävelymatka sujuisi pyörällä viidessä minuutissa. Poljettuani vartin neuvottuun suuntaan ei huoltoasemaa vieläkään näkynyt. Vielä kymmenen minuuttia lisää, niin jopa paistoi Repsol-aseman kyltti tien vieressä. Myyjä ilmoitti, että ei ole Camping Gazia, mutta Gamping-alueen myymälässä varmasti on. Matkaa olisi tuohon suuntaan pari kilometriä.

Tie vei kaupungin keskustan läpi, tyypillinen rantakaupunki, jossa on yksi ainoa pääkatu ja sen lisäksi jonkinlainen rantabulevardi. Kyltit osoittivat suunnan camping-alueelle. Jossakin vaiheessa en ollut enää varma olenko oikeassa suunnassa, joten pysäytin rouvan jalkakäytävältä ja kysyin ”Camping?” ”Si,si gaz!” vastasi rouva ja osoitti hymyillen ensin tavarakorissa olevaa tyhjää kaasupulloa ja viittilöi sitten kadun yli pienelle poikkikadulle. Kiitin ja lähdin tarkistamaan, Niinpä. Sieltähän löytyi pikkukadulta butaanikaasun täyttöasema, joka tietenkin oli kiinni sunnuntaina.

Matka jatkui kaupungin halki kaupungin rajalle, asutus loppui ja poljin eteenpäin tiellä peltojen keskellä. Takana oli huoltoasemasta varmaankin viisi kilometriä. Kuumakin alkoi tulla. Juuri kun olin päättämässä, että nyt kaasun etsintä riittää, tuli eteen camping-alueen kyltti. Sinne. Perillä oli alueen toimisto, siellä toimistoneitonen eikä mitään myytävää, ainakaan kaasupulloa.

Totesin, että oikeastaanhan tässä purjehduspäivien jälkeen tarvittiinkin kunnon liikunnallista harjoitusta ja käänsin pyörän kohti huvivenesatamaa kaupungin toisella laidalla. Kaasua varmaan löytyisi jostakin seuraavasta satamasta.

Perähenkilö oli sillä välin tutustunut pesukoneen saloihin. Ensimmäisen koneellisen se pesi niin kuin pitikin, toisen koneellisen puolivälissä ohjelma juuttui paikalleen. Ei auttanut säätimien kääntely tai nappien painelu, ei lievä koneen kylkeen potkiminenkaan. Haettiin marinero apuun. Pyöritteli päätään, mutta avasi sitten koneen kannen koneen pyöriessä, temppu, mitä me emme olleet uskaltaneet yrittää, Kone pysähtyi ja kun marinero sulki kannen se jatkoi ohjelmaa eteenpäin kuten pitikin. Ilmeisesti näilläkin leveysasteilla tunnetaan temppuileviin koneisiin suhtautumisen perussääntö: ”Esineiden kanssa ei neuvotella.”

Illansuussa lähdimme vielä pasteerailemaan rantakadulle. Kuljettiin ensin valtavan kalasatama-alueen ohi, jonka reunalla vanhat ukot olivat päivällä kutoneet verkkojaan. Alueella oli myös kumollaan puoliksi palanut kalastajavene, tai pitäisikö sanoa -laiva muistuttamassa ammatin vaaroista.

Rantakadulla kävely näyttää näillä seuduilla olevan sunnuntai-iltojen pääasiallinen tekeminen.  Katu kulki hiekkarannan reunaa, toisella puolella oli toistaan upeampia ranta-asuntoja uima-altaineen ja hienosti hoidettuine puutarhoineen. Ja sitten yhtäkkiä puolivalmiiksi saatu, hylätty pienoislinna ja metsittynyt puutarha, jota oli jo alettu käyttää naapuruston kaatopaikkana. Ilmeisesti jonkin äkkirikastuvan rikastumisen lähde oli yhtäkkiä kuivunut.

Veneelle palattua juteltiin vielä samassa laiturissa olevan ruotsalais-tanskalaisen pariskunnan kanssa. Olivat valinneet Velez-Malagan vakituiseksi ”asuinpaikakseen” kolmetoistametrisessä itse rakennetussa teräsveneessä. Satama oli heidän mielestään halvimpia näillä seuduilla ja kaupungissa oli kaikki tarvittavat palvelut. Käyvät nykyään enää harvenevaan tahtiin kotimaissaan.

No, kukin valitsee elämänmuotonsa.

20.09.2010 Velez-Malaga – Punta del Este

Yö keinutuksessa

Jaska:

Puoli yhden maissa lähdettiin kohti seuraavaa kohdettamme, Motrilia noin 30 mpk päässä. Tuuli oli vastainen, suhteellista tuulta 8 ja 11 m/s välillä ja epämiellyttävää lyhyttä ja jyrkkää aaltoa. Välillä etenemisnopeutemme putosi kuudesta kolmeen solmuun, sitten taas hiipi ylöspäin kuteen, kunnes seuraava iso aalto pudotti nopeuden taas kolmeen solmuun.

Jossakin vaiheessa todettiin, että elämä voisi olla helpompaakin ja muutettiin suunnitelmia, päätettiin mennä Punta del Esten sataamaan, jonne Velez-Malagasta olisi 19 mpk.

Satamaan sisäänajo oli mielenkiintoinen, koska näytti hetken siltä, että ajetaan suoraan päin vuorenseinämää, kunnes yhtäkkiä aallonmurtajan kärki erottui ja päästiin puikahtamaan sen suojaan.

Punta del Este on saman kaupallisen yrityksen ylläpitämä satama kuin Esteponakin. Samat oli proseduurit toimistossa ja samanlainen tervetuliais-viinipullo saatiin kuin sielläkin (josta olimme tietenkin itse maksaneet korkeassa 37 euron satamamaksussa, vedet ja sähköt vielä päälle).

Satama oli suhteellisen täynnä voittopuolisesti englantilaisten veneitä, suuria ja suurempia moottoriveneitä, joukossa joku purjevene. Marina oli kyllä rakennettu hienolle paikalle korkean kalliosaaren taakse, mutta aallonmurtaja oli liian lyhyt eikä antanut kunnon suojaa itämainingin keikutukselta, kuten seuraavana yönä saimme todeta.

Kiinnityimme rantalaituriin heti ravintolarivistön eteen. Keulastamme oli matkaa lähimpää ravintolapöytään alle kolme metriä. Vaikka alkoi olla paras illallisaika, ravintolat huusivat tyhjyyttään asiakkaista. Jossakin pöydässä väsähtänyt brittipariskunta maisteli varmaankin herkullista kala-ateriaansa. Tarjoilijat seisoskelivat toimettomina tai jalkapalloa baarin televisiosta seuraten. Millä ihmeellä tällaiset keinotekoiset luomukset saadaan kannattaviksi? Uudesta rantahotellista muurattiin parhaillaan huoneiden ikkunoita umpeen. Kun uteliaisuuttani kyselin syytä capitaniasta, kerrottiin, että viime kesänä satoi niin paljon, että vesi tuli sisään huoneisiin. Siis kukahan sitten haluaa loma-asunnokseen huoneen josta merinäköala on korvattu näkymällä takapihalle?

Rinteellä sataman yläpuolella oli valtava keskeneräöinen betoninen rakennusrunko, joka näkyi merimerkkinä kauas merelle. Jälleen yksi esimerkki loistavasta talouspolitiikasta: Espanjassa pidettiin 6-7 % talouskasvua yllä vuosikausia ennen maailmantalouden notkahdusta  keinotekoisesti, valtavasti ylimitoitetulla rakennustuotannolla. Kun maailmantalous sitten notkahti, pysähtyi rakentaminen kuin seinään ja jäljelle jäivät tyhjät rakennusrungot ja valtavat työttömyysongelmat.

Palvelu satamassa oli kyllä erittäin ystävällistä, kaikki yrittivät selvästi parhaansa. Marinero lupasi hoitaa kaasuasiamme, mutta soitti tunnin kuluttua pettyneenä, tai hyvin pettynyttä näytellen, että eihän sitä kaasua herra pullojentäyttäjällä ollutkaan. Kaasun metsästys siis jatkuisi.

Yöllä ei sitten nukuttu paljoakaan itämainingin velloessa sisälle marinaan.