Archive for syyskuu 2010

16.-18.09.2010

29 syyskuun, 2010

16.09.2010 Fuengirola

Saunaaaaaa!

Jaska:

Aamulla nukuttiin pitkään. Ohjelmassa veneen siivousta. Käytiin aikaisilla iltapäiväkahveilla suomalaisravintola Reflassa, samassa, jossa oli eilen tavattu Väisäsen Kari. Kahvien kanssa oli tarjolla ”Linnanmäkivohveleita” kermavaahdon kera.

Iltapäivällä Kari tuli noutamaan koko sakin talolleen vuoren rinteillä. Olipas hieno talo ja laajennussuunnitelmat vielä, joita Kari auliisti esitteli. Katseltiin arkkitehtikuvia manzanillaa nauttien terassilla ja ihailtiin näköalaa. Ja sitten se saunaan pääsy! Loistava suomalainen sauna ja vielä uima-allas! Nautittiin sydämen kyllyydestä.

Miesten saunavuoron aikana Karin vaimo, kutsumanimeltään Tarmo olikin saapunut töistä ja voitiin valmistautua ravintolakierrokseen asiantuntijoiden opastuksella. Ajettiin kahdella taksilla keskustan pienen kalaravintolan tykö.  Puitteet juuri oikeanlaiset: neonvalaistus, koruton sisustus, keittiö itse asiassa osa ravintolasalia, pöydät täynnä pääasiassa paikallista väkeä ja baaritiski täynnä pöytää odottavia.

Pääsimme heti pöytään ja heti myös alkoi tarjoilu, Tarmon sujuvalla espanjakielellä tekemän tilauksen jälkeen. Pöytään kannettiin kiihtyvällä tahdilla erilaisia pieniä annoksia: pieniä simpukoita, paprikasalaattia, mustekaloja kevytmajoneesi-aiolin kanssa, pariloituja, paneerattuja turskanpaloja, ravunlihakroketteja, muikun näköisiä boqueron-kaloja friteerattuina, niin ja paljon hyvää valkoviiniä. Nyt kyllä loppuvat sanat, kun yrittää kuvailla näitä makuelämyksiä. Systeemiin kuului, että koko nautinto kesti kolme varttia, sitten oli aika vapauttaa pöytä seuraaville. Hinta-laatusuhdekin oli aivan mieletön, 35 euroa koko hoito per kahden hengen perhe.

Ruokaillessamme oli rankkasadekuuro pyyhkäissyt kaupungin yli, mutta poistuessamme oli taas poutaa. Kävelimme keskustassa ja näimme vähän muunkinlaista Fuengirolaa kuin rannan hotellirivistöjä – vanhaa ja uutta rakennustapaa sekaisin. Vielä piti pysähtyä yöbaariin – toisin sanoen sen eteen jalkakäytävälle sijoitettuihin pöytiin nauttimaan viipaleet paikallista ohueksi leikattua ilmakuivattua kinkkua punaviinilasillisen kanssa. Joillakin alkoi kyllä jo tässä vaiheessa silmä hieman lupsahtaa. Takaisin veneelle käveltiin rannan yöbaarien ohi lähestyvän ukonilman salamoita ihastellen.  Reflan karaokeiltaan piti kuitenkin pistää vielä nenä sisään ja sen jälkeen unten maille veneeseen.

17.09.2010 Fuengirola-Malaga (junalla)

Taivaallista läskiä

Jaska:

Yöllä ukonilma tuli sitten päälle. Toiset nukkuivat, toiset eivät. Aamulla Tarmo soitti ja kysyi, vieläkö kiinnostaisi eilen keskusteltu Malaga-päivä. Pikagalluppi unenpöpperöisen kohderyhmän joukossa tuotti myönteisen vastauksen ja sovittiin treffit yhdentoista jälkeen kaupungille. Löydettiin Tarmo ja rautatieasema, edestakainen lippu Malagaan maksoi 4,40 euroa.

Ohjelma Malagassa aloitettiin tutustumalla pienen viinituvan ehtoollisviiniltä maistuvaan tuotteeseen. Mainio paikka, täynnänsä etupäässä vanhoja ukkoja. Juomat ostettiin pitkältä tiskiltä ja tarjoilija kirjoitti kunkin ostoskerran summan liidulla suoraan tammipuiseen baaritiskiin siihen kohtaan, josta tilaus oli tehty. Siihen sitten lisättiin seuraavien kierrosten laskut (ei meidän kun ei otettu), ja lopuksi kun asiakas oli maksanut laskun, liitunumerot pyyhkäistiin käsillä pois tarjoilutiskiltä. Arvatkaa, hyväksyttiinkö tässä paikassa luottokortteja…

Siirryttiin kauppahallikierrokseen. Tarjonta tietenkin runsasta kuin mikä, ja eri puolilta tarjottiin milloin mitäkin tuotteita, suolamanteleita, oliiveja eri mausteissa, ilmakuivattua kinkkua jne. maisteltavaksi. Kalaosastolla olisi viihtynyt pitempäänkin, niin eriskummallisen näköisiä otuksia siellä myytiin. Nyt opin mm. että aikaisemmin syömäni rape-kala on elävänä niin yököttävän näköinen limanuljaska, ettei millään uskoisi sen maistuvan niin herkulliselta.

Ostoksiakin tehtiin: ostettiin Tarmon kanssa neljänneskilo kumpikin taivaallista ilmakuivattua Patanegre (”mustajalka”) kinkkua, paksuläskistä ja yhtä aikaa suolaiselle ja makealle maistuvaa. Pirkko puolestaan taisi sortua mainioon Chorizo-makkaraan.

Kauppahallista siirryttiin pitämään sadekuuroa viereisen talon kahvilaan ja saatiin päivän ensimmäiset espressot. Sade se vaan ei lakannutkaan, vaan aikamme odoteltuamme jouduttiin lähtemään sateeseen etsimään turistibussia. Oli nimittäin suunnitelmissa kierros kaksikerroksisella bussilla Lissabonin tapaan. Pienen etsinnän jälkeen bussipysäkki löytyi ja kierrokselle päästiin  -ainoina asiakkaina sateen kastelemassa toisessa kerroksessa.

Malaga on ollut asutettu jo 700-luvulta ja ollut aina vilkas kauppapaikka. Historian merkkipaaluja on Kaarle Martellin voitto arabeista  Poitiersin taistelussa v. 1323, minkä jälkeen arabit heivattiin  lahden toiselle puolelle, ts. Afrikkaan. Malaga on ollut 1700-luvulta lähtien itsenäinen kaupunki. Kaupungin kuuluisa poika on tietenkin Pablo Picasso, jolle kaupungista löytyy useampikin muistomerkki, alkaen hänen syntymäkodistaan.

Historiaa tihkuvan bussikierroksen jälkeen heitettiin hyvästit Malagalle ja palattiin junalla Fuengirolaan. Iltaohjelmaan kuului vielä hapertuneen mesaanin dirkkiköyden vaihto uuteen, sataman venetarvikeliikkeestä metrihintaan 1,80€ ostettuun. Loppuiltaa istuttiin vieraidemme Antin ja Pirkon kanssa avotilassa yhdessä vietetyn purjehdusviikon tapahtumia kerraten – heidän paluulentonsa lähtisi varhain huomenaamulla Malagasta.

18.09 2010 Fuengirola – Caleta de Veldez 31 mpk

On satamia ja satamia

Jaska:

Aamulla viiden aikaan heitettiin hyvästit Saarnioille, jotka lähtivät pyydystämään taksia aamuöisestä kaupungista (hyvin löysivät). Me jatkoimme vielä hetken unia, vaikka itsellämmekin oli suunnitelmissa aika varhainen lähtö.

Kari ja Tarmo tulivat vielä hyvästelemään satamaan, mikä olikin hieno juttu, sillä ilman Tarmon espanjankielentaitoa ilmeisesti luku- ja laskutaidoton marinero olisi laskuttanut väkisin kaksinkertaisen hinnan Fuengirolan-oleskelumme ajalta. Eikä edes anteeksi pyydellyt kun joutui myöntämään laskuvirheensä.

Alkumatkasta päästiin vaihteeksi purjehtimaan, ja itse asiassa suurin osa matkasta ajettiin ”virsikirjalla”. Ohjailun lomassa oli mahdollisuus ihastella Costa del Solin vuoristorantaa. Sitä vuoriston ylempää osaa nimittäin alemmathan osat on rakennettu täyteen joko jo asutetuilla tai keskeneräiseksi jääneillä loma-apartementoksilla ja muilla sen sellaisilla. Kuten jo aiemmin on tainnut tulla todettua, talouden lama on kyllä iskenyt aurinkorannikon rakennustoimintaan niin että näkyy ja kai vähän kuuluukin. Luurankomaisia rakennusrunkoja siellä täällä. Mutta vuoret ovat hienoja – alkaa pikkuhiljaa tulla käsitys, että onkos Espanjassa tasankoa ollenkaan? Tässä kohdassa hämärä muisto maantiedontunnilta tuo mieleen sellaisen asian kuin Espanjan ylätasanko – ehkäpä sentään.

Caleta de Veleziin saavuttiin klo 18 jälkeen ja capitaniasta luvattiin paikka seuraavaksi yöksi odotuslaiturista, jos haluaisimme viipyä pitempään, paikka ehkä löytyisi varsinaisesta huvivenelaituristakin. Muuten hyvä laituri, mutta toiminut ilmeisesti aiemmin kalastuslaiturina, oli nimittäin sen verran hyvin lokinjätöksillä peitelty.

Caleta de Velez on viehättävä, pienehkö kaupunki, jossa on aktiivinen ei-niin-pieni kalastussatama.

Tässäkin satamassa oli taas helppo havaita aidon ja keinotekoisen ero. Kun huvivenesatama on rakennettu toimivan peruselinkeinon, eli usein kalastuksen oheen, se yleensä menestyy ja palvelut toimivat. Eli tarjontaa on kehitetty samassa tahdissa kysynnän kasvun kanssa. Tällöin ei ole näkyvissä ylimitoitettuja satamakomplekseja, joiden liiketiloista valtaosa ammottaa tyhjyyttään.

Tällaisten satamien vastakohtiin olemme jo useamman kerran törmänneet matkallemme. Jossakin on ollut liikaa rahaa, joka on pitänyt sijoittaa ja sitten on keksitty että tehdäänpäs tähän huvivenesatama. Rahalla saa kyllä luotua infrastruktuurin vaikka kuuhun, mutta tyhjästä onkin sitten vaikeampi luoda asiakkaita ja palveluja satamalle, eli kannattavaa toimintaa.  Lopputuloksena sitten jo uutuuttaan rapistuva satama, jossa vene- tai matkailualan yrittäjä toisensa jälkeen käy epäonnistumassa. Oikein arkkiesimerkkiin tällaisesta tulisimme parin päivän päästä tutustumaan Punta del Este-nimisessä satamassa.

Ei tätä toimivaa satamaa täälläkään sentään ihan pelkillä kalastuksen tuotoilla luotu. Heti laiturilta rantakadulle päästyä loistaa silmiin kyltti, jossa kerrotaan satamaa rakennetun EU-tuen avulla. Siis täälläkin! (Ruotsalaisten purjehdustuttaviemme Bjerkerien matkakirjeestä luimme, että esimerkiksi Torreviejan huvivenesataman rakentamiseen on käytetty 200 miljoonaa euroa EU-avustusta.)

Nälkäisiä kun oltiin, suostuimme rantaravintolan houkutuksiin. Luvattiin hyvää kalaa – ja lupaus piti. Nuori, asiansa osaava ja suhteellisen hyvää englantia puhuva (ihme!) tarjoilija ehdotti joko isoa kalaa kahdelle, jonka valmistaminen kestäisi 40 minuuttia tai kahta erillistä kalaa, yhtä kummallekin. Nimet olivat muistaaksemme Breca ja Magre (tai sitten ei). Hyviähän nämä taas olivat, kuten myös tarjoilijan ehdottama alkuruoka, pekonisalaatti, joka oli oikein onnistunut teos.

Jälkiruoaksi eteen kannettiin lautasellinen herkullisia pieniä profiteroleja, jotka sitten enemmän tai vähemmän kristillisesti jaettiin.

15.09.2010

24 syyskuun, 2010

15.09.2010 Estepona-Fuengirola 37 mpk

Saunaa odoteltaessa

Jaska:

Aamulla tsekattiin missä saataisiin vaihdettua 2,75kg:n Camping Gaz-pullomme täyteen. Satamakonttorista kerrottiin, että pitää soittaa paikalle mies joka hakee pullon, käy täyttämässä sen ja tuo takaisin veneelle. Emme käyttäneet palvelua, se olisi vienyt liikaa aikaa. Jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että olisi ehkä kannattanut, olisin voinut antaa täytettäväksi samalla yhä tyhjänä mukana kulkevat kaksi viiden kilon suomalaista kaasupulloa, niin ei olisi tarvinnut kantaa huolta kaasun riittävyydestä pitkään aikaan. No, ei meillä vielä mitään ongelmaa ole, tuntuu vaan paremmalta, kun on käytössä olevan pullon lisäksi aina täysi varapullo mukana.

Ennen lähtöä tarkastin moottorin öljytason. Antti oli laittanut kännykkänsä latautumaan konekopan päälle, samalle paikalle, jossa itsekin yleensä lataamme puhelimia. Nyt en jostakin syystä havainnut kännykkää, avasin konekopan kannen ja kuulin, kuinka jotakin putosi moottorin alle pilssiöljyn joukkoon. Siis se kännykkä!  Pois onkiminen luonnistui ilman suurempaa tuskaa, eikä känny ollut pahastikaan öljyssä, mutta niin vain lakkasi toimimasta. Annoin Antille varapuhelimeni käyttöön, katsotaan sitten kun ovat palanneet Suomeen, onko puhelin puhdistettavissa (ja testataan vakuutusyhtiön suopeus).

Matkalla Fuengirolaan tuuli oli ensin täysin vastainen ja sitten kuoli kokonaan, joten koneajoksi meni taas. Aurinko paahtoi, lämpöä liki 30 astetta. Vaikka purjehtimaan ei päästykään, näyttivät vieraamme nauttivan täysin sydämin Välimeren-vierailustaan. Loppumatkasta taas väisteltiin kalanpyydyksiä ja kapu korjaili Tarifan tyrskyissä hiukan revennyttä pelastusrenkaan suojusta.

Fuengirolan alkaessa näkyä ensimmäinen reaktiomme oli lievä hämmästys. Korkeita hotellirakennuksia vieri vieressä rantakaistale täynnä. Tällainenko nyt sitten oli tämä suomalaisten kovasti suosima Costa del Solin kohde?  Olimme odottaneet jotain aidompaa. Ehkäpä hotellirivistön takaa löytyy sitten jotain muutakin.

Marina oli iso ja marinero hyvin ystävällinen, avasi uudestaan toimiston voidaksemme rekisteröityä satamaan, vaikka oli jo sulkenut toimisto. Saimme kiinnittymispaikan, peräköysikiinnitys täälläkin. Antti ja Jaska lähtivät rantaravintolaan tapaamaan Kari Väisästä, Fuengirolassa asuvaa yhteistä ystäväämme, joka kuultuaan vierailustamme oli tehnyt vastaansanomattoman tarjouksen saunaillasta talossaan ylempänä vuorilla. Siis saunaan kohta kuuden kuukauden tauon jälkeen!

Kari löytyi tietokilpailuun osallistumasta ”Refla” – nimisestä baarista, jonka edessä liehui joukko Suomen lippuja ja sisältä kuului selvää suomenkieltä. Muutenkin baari muistutti kovasti suomalaista kaljabaaria, hyvine ja huonoine puolineen.

Vaihdoimme päällimmäiset kuulumiset ja kun tietokilpailu hetikohta loppui, tuli Kari vielä tervehtimään vaimoväkeä Vestervikingille.  Sovimme huomisen ohjelmasta, Kari lähti kotiin ja me asetuimme illalliselle, jonka rouvat olivat loihtineet veneen varastoista: perunaa, salaattia, munakasta, Chorizo- makkaraa ja papumössöä. Yksinkertaista, mutta hyvää.

14.09.2010

23 syyskuun, 2010

14.09 Ceuta-Estepona 39 mpk

Möykky meressä

Jaska:

Aamulla herättiin sumutorven huuteluun. Kaupungin puolella talot näkyivät, mutta meren puolella rannikkovuori oli piiloutunut sumuvaippaan. Aamiaisen ja lähtövalmistelujen aikana sumu sitten jo hälvenikin.

Lähdettiin matkaan. Oltiin laskettu vuorovesitaulukosta, että alkumatkasta saataisiin solmun verran myötävirtaa, loppumatkasta taas saman verran vastavirtaa. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään, maininkia jonkin verran. Tänäänkään ei tarvinnut monta laivaa väistää.

Aika lähellä Ceutan satamaa on kohta, jossa merikartassa on merkitty ”overfalls” eli niitä suoraan merenpohjasta pystyyn nousevia aaltoja. Reittimme kulki sellaisen kohdan yli, emme nyt ryhtyneet väistelemään, kun keli oli kovin kevyt. Vieraillemme Pirkolle ja Antille tämä oli tietenkin uusi kokemus.

Pian saatiin taas delfiinejä vierailulle, ensin yksittäisiä ja sitten useamman kymmenen yksilön parvi. Niiden liikehdintää seurattiin joukolla. Perähenkilö näki myös ensimmäisen lentokalansa, jota luuli ensin pääskyseksi, sillä niin pitkän matkan otus lenteli aaltojen välissä, kunnes yhtäkkiä hävisi aallon sisään.

Päivä oli kuuma ja hikinen, siksipä kapu päätti pysäyttää veneen keskelle ulappaa uimatuokion ajaksi. Vuorovesivirtausta oli tässä kohdassa solmun verran, joten uimareita varotettiin lähtemästä pidemmälle lenkille veneen luota. Uimaportaat laskettiin veneen kyljestä (meillä on veneen alkuperäisistä mahonkisista jollaan laskeutumisportaista tehty uimaportaat asentamalla niihin irrotettava haponkestävästä teräksestä tehty jatko-osa, jonka avulla pääsee kapuamaan ylös merestä.) Onneksi Antti huomasi, että portaisiin olisi syytä laittaa varmistusköysi ettei menetettäisi koko komeutta Ahdin valtakuntaan veneen rullatessa. Niin vain ensimmäisen uimarin päästyä mereen isompi aalto heilautti portaat irti laidasta. Onneksi varmistusköysi piti. Seuraavien uimareiden kohdalla piti toisen sitten pitää portaita kiinni laidassa silloin kun päällä eri ollut uimarin painoa. Mutta kaikki halukkaat pääsivät uimaan ja nauttimaa sen jälkeen ”Hot Water From the Sun”-suihkukassin  makeavesihuuhtelusta kannella.

Esteponaa lähestyttäessä ajettiin kohti paria kalastajavenettä. Yhtäkkiä toinen niistä ampaisi liikkeelle meidän suuntaamme ja lähelle päästyään viittilöi, että pitäisi kiertää kauempaa. Samassa näimmekin pintaverkon punaisten pallojen varmaankin parin sadan metrin pituisen rivistön. Olisimme ne toki huomanneet ilman kalastajien varoitustakin, mutta hyvä näin. Oli muuten ensimmäinen pintaverkko koko matkamme aikana, jonka näimme.

Jonkin matkaa ajettuamme näimme sivummalla vedessä ruskean möykyn. Olimme sen jo ohittaneet ja vähän ihmettelimme mikähän mahtoi olla, kun kapun uteliaisuus voitti ja vene käännettiin möykkyä kohti. Gasteien taholta kuului kyllä varoituksen sana, että jos kyseessä on joku onneton hukkunut maahan pyrkijä, voimme itse joutua vaikeuksiin. Kapu otti riskin ja ohjasi kohti möykkyä, joka lähemmäs päästyä osoittautui… merikilpikonnan selkäpanssariksi. Siinä se uiskenteli rauhassa, mutta kun kapu käänsi venettä ja antoi moottorille hiukan enemmän kierroksia, eläin sukelsi. Kirkkaassa vedessä sen sukellusta oli helppo seurata ja pian se nousi uudestaan pintaan. Lähestyimme nyt hiljaa kamerat valmiina ja aika hyviä kuvia saimmekin. Jatkoimme matkaa yhtä eläinlajibongausta rikkaampina.

Esteponassa oli taas vastaava mooring line kiinnittyminen kuin Gibrtaltarissa. Kun vuorovedestä ei ole haittaa, eivät marinat Välimeren puolella  viitsi rakentaa kalliita ”sormiponttooneja” vaan pelataan näillä limaisilla köysillä. Veneet kyllä pysyvät niilläkin hyvin paikallaan.

Esteponan satama on suurehko ja varsin hyvin hoidettu. Se kuuluu yksityisen yrityksen ylläpitämään satamaketjuun ja hinnat ovat sen mukaiset, 37 euroa per yö alle 12 metriseltä veneeltä.

Kun satamamuodollisuudet oli hoidettu, olikin ravintolaan lähdön aika. Marinan ranta oli täynnä eri makusuuntauksia edustavia ravintoloita. Valittiin kalaravintola, kuinkas muuten, mutta se aukeaisi vasta runsaan puolen tunnin päästä. Päätettiin käyttää aika hyödyksi nauttimalla lasilliset kuohuvaa viereisen baarin terassilla Eurooppaan palaamisen kunniaksi.

Tarjolla oli vanhaa tuttavaamme sargo-kalaa, joten päätöksenteko oli helppoa. Pirkko päätti pysyä fileelinjalla. Kapu ainoana supernälkäisenä tilasi myös alkuruoan, rapusalaatin. Hetken päästä pöytään kannettiin perunainen tonnikalasalaatti, jonka kapu arveli täkäläiseksi käsitykseksi rapusalaatista ja pisteli poskeensa. Lautasen tyhjennyttä pöytään kannettiin sitten rapusalaatti. Paikallinen ruokahalun herättäjä, peuna-tonnikalatarjous olikin tarkoitettu koko seurueen nautittavaksi pääruokaa odoteltaessa. Venähti siinä pöydän ympärillä toinenkin naama.

Annokset olivat taas erinomaiset, sekä liha että kala. Samaa ei voi sanoa talon valkoviinistä, jota Antti tilasi annoksensa kanssa. Ei muistanut viinintuntija ikinä huonompaa talonviiniä maistelleensa. Vahinko.

Ravintolasta poistuttaessa törmättiin norjalaiseen purjehtijapariskuntaan, jonka kanssa piti tietenkin vaihtaa tervehdyksiä skandinaavisessa hengessä ennen kuin pistäydyttiin vuorokauden ympäriinsä avoinna olevassa rannan supermercadossa hankkimassa aamiaistarvikkeita. Pullaosastolla yritimme saada palvelua elämäänsä kyllästyneen näköiseltä myyjättäreltä. Eri kielillä esitettyjen maanittelujen jälkeen palvelua sitten saatiin mulkausten kera. Leivonnaispakkaus oli kyllä erikoisin minkä olen koskaan nähnyt. Pienen sateenvarjon kokoinen pahvilaatikko neljälle wienerille.

11.-13.9.2010

22 syyskuun, 2010

11.09.2010 Gibraltar

Sukukokoustako muka?

Jaska:

Pidettiin Gibraltar-päivä. Aamulla yritettiin ensin löytää venetarvikeliike, oltaisiin oltu kiinnostuneita Espanjan itärannikon pilotti- tai satamakirjasta. Ei löytynyt kauppaa, ainakaan niistä osoitteista, jotka asiantuntevasti oli satamakonttorista meille neuvottu.

Käveltiin kaupungin keskustaan vallimuurin tunnelin läpi. Aikanaan meri on ulottunut muuriin saakka, nyt kaikki muurin ulkopuolella sijaitseva, mm. Ocean Village ja kiitorata on vallattu mereltä, paljolti ”The Rockista” louhitulla aineksella.

Keskustorin laidalta saatiin pienen odottelun jälkeen maksitaksi, jollaiset suorittavat opastettuja Gibraltarin-kierroksia. Kuljettaja William oli hyvä tyyppi, ystävällinen ja tietäväinen, joskin vuosien puhetyöläisyys oli vienyt äänestä parhaan terän. Niin, ja gibraltarilaisena hänenkin englanninkielestään oli välillä vaikea saada tolkkua, vaikka puhuikin monta kertaa selvemmin kuin sataman marinerot.

Ajoimme ensin Hercules – muistomerkille. Gibraltarin salmen molemmin puolin on rannalla kahta pylvästä esittävä muistomerkki. Kreikan tarujen mukaan Välimeri syntyi Herculeksen erotettua mantereet toisistaan ja nämä muistomerkit muistuttavat tästä. Seuraava kohde, tippukiviluola oli järkyttävän hieno kokemus. Luolan sisäänkäynnin luona turistit ihmettelivät apinoita. Oppaamme totesi, että näihin apinoihin ei pidä luottaa, hän tuntee ne ja ne voivat purra. Ylempänä vuorella on apinoita, joihin hän luottaa. Aha.

Olen muutaman kerran aiemminkin käynyt tippukiviluolissa, mutta tämä kyllä vei voiton kaikista. Veden muovaamat parikymmentä metriä korkeat pylväskuviot olivat säännölliset, aivan kuin ne olisi käsin veistetty. Huippuna paikassa oli suurimpaan luolaan rakennettu amfiteatteri, ehkäpä n. 500-paikkainen, jossa pidetään säännöllisesti musiikkiesityksiä hienon akustiikan takia. Ja mikäänhän ei estänyt meikäläistä kokeilemasta akustiikkaa pienellä pätkällä Sarastron aariaa ”In diesem heilgen hallen”. Hieno oli akustiikka.

Matka jatkui serpentiiniteitä ylemmäs vuorelle. Tien reunassa oli parinkymmenen sentin korkuinen kynnys ja sen takana parinsadan metrin jyrkkä pudotus. Toivoimme hiljaa että tämä Toyota oli valmistettu silloin, kun Toyotan laatuun saattoi vielä luottaa. Korkealta oli mahtavat näköalat Gibraltarin lahdelle. Nyt vasta käsitti lahdella vieri viereen parkkeerattujen tankkerialusten määrän.

Lähestyimme huippua ja pysähdyimme näköalatasanteelle josta näki saaren lähes pystysuoran itärinteen. Sitäkin kautta olivat espanjalaiset kerran yrittäneet vallata Gibraltarin jonkun munkin johdattamana. Heidät kuitenkin huomattiin ja pudotettiin rinteiltä kuin kanat orrelta. Kyllä sotavimma saa ihmisiä ihmeellisiin ponnistuksiin. Kiivetä pari-kolmesataa metriä lähes pystysuoraa rinnettä haarniskassa ja tuliluikku selässä! Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen tuo viimeinenkin reitti huipulle itäpuolelta tehtiin mahdottomaksi kiivetä.

Kuljettaja-oppaamme oli tällä välin ajanut auton tasanteelle puolen sadan metrin päähän ja ruokki siellä luottoapinoitaan. Kun saavuimme paikalle, hän pyysi jotakuta laittamaan kädet sellaiseen asentoon, jossa sylillistä takkapuita kannetaan. Muut kieltäytyivät kohteliaasti, meikäläinen ei. Pian istuikin iso apina sylissäni ja muut seurueen jäsenet pääsivät viisastelemaan sukukokouksesta. Ihan kiltti eläin se oli, ei yrittänyt purra. Apinasta vapauduttuani tarjosi perähenkilö salamannopeasti käsilaukustaan desinfiointipyyhkeen.

Viimeinen kiertokäynnin kohde oli kallioon louhittu puolustustunnelisto ja -luolasto. On se käsittämätöntä, kuinka alkeellisilla välineillä on joskus 1700 -luvun lopulla kaupungin piirityksen aikana pystytty louhimaan 50 kilometriä tunneleita ja luolia ampuma-aukkoineen siten, että kaupunkia voidaan vuorelta puolustaa kaikkia mahdollisia hyökkäyssuuntia vastaan.

Palattiin takaisin keskustorille. Matkareitin varrella oli vielä yksi linnoitusrakennus, joka viime aikoihin asti on toiminut vankilana, kunnes Amnesty International tai joku vastaava elin oli puuttunut vankilan epäinhimillisiin olosuhteisiin. Nyt linnoitus oli muutamaa viimeistä, siirtoa odottavaa vankia lukuun ottamatta tyhjillään.

Keskustorilla maksoimme taksikyydin ja annoimme Williamille runsaat tipit. Viimeisenä palveluksenaan hän ohjasi meidät ystävänsä fish and chips -ravintolan pitäjän pakeille. Tästä ravintolasta saisimme ehdottomasti Gibraltarin parhaat fish and chips-annokset. Niinpä varmaan saimmekin. Suussa sulavan hyvä paneerattu turska oli kotoisin Islannin vesiltä ja sen kanssa tarjottiin chipsien lisäksi hernemuhennosta, joka oli kerrassaan herkullista.

Illalla lähdimme vielä etsimään irkkupubia, toiveissa kunnon pubimusiikkia oluen kera. Eipä löytynyt. Kaupunki tuntui lauantai-iltana kuin kuolleelta, ilmeisesti edellisen päivän National Day-juhlinta oli vienyt ihmisistä mehut. Löysimme puolityhjän pubin ilman musiikkia, tilasimme pro forma yhdet oluet ja siirryimme veneelle valmistelemaan lähtöä Afrikkaan.

12.09. Gibraltar-Ceuta 15 mpk

Missä Afrikka?

Jaska:

Lähtö aamulla ei sujunutkaan aivan aikataulujen mukaan. Kun me olimme kymmenen jälkeen valmiit lähtemään ja yritin käydä suorittamassa satamamaksut, toimiston ovella lappu ilmoitti marineron olevan asioilla laiturilla ja palaavan kohtapuolin. Se ”kohtapuolin” venyi lähes tunnin mittaiseksi odotukseksi, oli kuulemma pitänyt avustaa satamaan tulevaa isoa venettä.

Tuuliennusteessa oli 4-5 beaufortia idästä, saataisiin siis hyvät kyydit salmen poikki.  Käytiin ensin satamassa tankkaamassa dieseliä. En ole ennen tankannutkaan letkusta, jonka läpimitta lähentelee kymmentä senttiä. Hiukan kauhistelin, että tuleeko yhdellä painalluksella tankin lisäksi vene täyteen löpöä, mutta marinero lupasi säätää paineen huoltoasemavahvuudelle. Perähenkilö huuteli virtaamalukemia hitaaseen tahtiin ja ihmettelin kun kolmen litran kohdalla alkoi tankin korina kertoa sen olevan täysi. Oli nimittäin mittarin näytössä pienin yksikkö kymmenen litraa. Myöhemmin näin paikallislehden mainoksesta, että asema uhosi pystyvänsä tankkaamaan kyseisestä letkusta 800 litraa minuutissa. Riittääpi siitä menovettä vähän isommillekin aluksille.

Kunnolla matkaan päästiin vähän yli puolenpäivän ja purjeet nostettiin redillä olevan laivan takana. Keula käännettiin kohti Ceutaa. Purjeina olivat tällä kertaa fokka ja reivattu iso ja tämä yhdistelmä olikin olosuhteisiin juuri sopiva. Kun päästiin vuoren takaa avoimille vesille, suhteellista tuulta oli 8-9m/s. Edellispäivien tuulen nostama maininki oli kohtalaisen suurta ja keinutteli venettä, mutta meno oli koko ajan hallittua. Puolivälissä salmea laitoimme sitten tuuliperäsimen ohjaamaan ja keskityimme maisemien katseluun. Odotus oli, että joutuisimme väistelemään salmessa vilkasta liikennettä, mutta vain yhden rahtialuksen takia piti kurssia hiukan muuttaa.  Tähyilimme näkyisikö valaita, koska juuri näillä kohdilla salmessa ne kuulemma viihtyvät, vaan ei nähty. Delfiinit sen sijaan tulivat taas tervehtimään. Afrikan puolella ranta oli paksun pilviverhon peitossa.

Ceutaan saavuttiin hyvässä järjestyksessä neljän kieppeillä. Satamakonttori oli jo suljettu, mutta marinero oli vielä paikalla ja tuli avustamaan kiinnittymisessä. Satamamuodollisuudet voitaisiin hoitaa sitten huomenna. Sama merestä nostettava peräköysi-kiinnityssysteemi oli täälläkin. Pari marokkolaismiestä tuli myös avustamaan ja samalla ihmettelemään perähenkilön vaaleaa olemusta ”no colour, no colour”.

Pääsimme amerikkalaisen lasikuituisen Colin Archer -tyyppisen ketsin viereen, jonka kapteeni kertoi veneellä kierretyn mm. Kap Horn. Jonkin aikaa kiinnittymisemme jälkeen viereen tuli ranskalainen teräsvene, mallia itse tehty ja pientä laittoa vailla. Niin vaan kolmihenkinen perhe, isä, äiti ja murkkuikäinen tytär, olivat matkalla Brasiliaan. Keskustelu tietenkin käynnistyi Vestervikingin ihastelulla ja siirtyi sitten perähenkilön ranskankielentaidon ihasteluun. Liekö tästä syystä tai muuten vaan kapteeni ojensi meille Bloc Marine Mediterranée 2010 kirjan, jota eivät kuulemma enää tarvinneet, jättäessään nyt Välimeren. Todella ystävällistä!

Poksautettiin pullo Freixenetiä uuteen maanosaan siirtymisen kunniaksi ja lähdettiin etsimään kaupungilta avoinna olevaa ruokapaikkaa. Eihän sellaista sitten sunnuntaina kuuden aikaan tietenkään löytynyt. Mahdollisesti yhdeksältä saattaisi joku paikka avata. Esitimme kysymyksen: ”Syödäänkö hyvin vai mennäänkö ravintolaan?” Päätimme tehdä täyskäännöksen ja palata veneelle loihtimaan ateria siitä mitä löytyy: lohta perunoiden ja perähenkilön herkullisen porkkana-kesäkurpitsa-sipulipaistoksen kanssa, juomana pirteä Portugalin Vinho Verde – niin, ja taisi siinä yhdet snapsit Stolisnajaakin mennä. Jälkiruokana rommitilkalla höystetyt purkki-aprikoosinpuolikkaat kruunasivat aterian..

Ensivaikutelmat Afrikasta olivat kuin ei Afrikassa oltaisikaan. No, Ceutahan on Espanjan kaupunki, saman oloinen kuin kaupungit Euroopan puolellakin. Hunnutettuja naisia liikkui enemmän kuin Euroopan puolella ja ähläm-kieltä kuultiin puhuttavan enemmän. Muuten ihan kuin Espanjassa.

13.9. Ceuta

Aquarium ei ole Maretarium

Jaska:

Kaupassa piti käydä ja Lidlin kyltti nousi korkealle sataman laidan ylle. Sinne siis. Valikoima oli paljon parempi kuin Suomen Lidleissä ja hintataso todella edullinen. Neljän hengen kohtalaiset ruokaostokset 27 euroa!

Gibraltarissa tapaamamme purjehtija oli mainostanut, että Ceutassa on hieno aquarium. Ymmärsimme hänen tarkoittaneen Välimeren merielävää täynnänsä olevaa akvaariota, joka tietenkin kiinnosti. Lähdettiin joukolla etsimään tätä, vaan ei kohtalaisesta kävelylenkistä huolimatta löydetty. Sen sijaan löydettiin hieno vesipuisto suurine uima-altaineen, jonka palveluksia muut päättivät käyttää hyväksi sillä aikaa kun kapu pesi ja kunnosti venettä. Jälkikäteen totesimme, että ko. purjehtija lienee tarkoittanutkin ko. puistoa puhuessaan aqariumista.

Rouvat valmistelivat maittavan veneaterian porsaanfilettä à la Lidl sillä aikaa kun kapu kävi hoitelemassa välttämättömät nettiasiat rannan wi-fibaarissa. Sähköpostissa oli Tack-Tick-tuulimittarifirman helpdeskin vastaus valitukseeni tuulimittarimme toimintahäiriöistä. Myönsivät, että vahvat ulkopuoliset radiosignaalit estävät anturin ja mittarin välisen kommunikaation. Arvelumme, että sukellusveneiden ja päämajan välinen viestinpito tilttasi laitteemme Portugalin niemeä kierrettäessä oli oikea. Samoin Tarifan kohdalla oli ilmeisesti ollut voimakasta radioliikennettä. Pysyvää vauriota siitä ei kuitenkaan tule. Olisipa kohtuullista, että tällaisten toimintahäiriöiden mahdollisuudesta kerrottaisiin reilusti käyttöohjeissa!

Käytiin aikaisin levolle, koska seuraavana päivänä oli edessä hiukan pitempi etappi kohti Esteponaa.

04.-10.09.2010

20 syyskuun, 2010

04.09.2010 Chipiona-Cadiz 25 mpk

Rantabaari kalatiskillä

Jaska:

Aamulla herättiin jälleen kauniiseen ilmaan. Tuuli oli kuitenkin ilmeisen heikkoa. Lähdettiin kohti Cadizia klo 11.40. Kolme kertaa koetettiin päästä purjeilla eteenpäin, mutta joka kerran kun purjeet oli saatu ylös, tuuli loppui. Vasta neljännen purjeidennoston jälkeen tuuli nousi ja päästiin kuin päästiinkin loppumatka hienoa purjehdusta Cadizin Puerto Americoon, jonne saavuttiin hieman ennen viittä. Cadizin satama on iso kaupallinen satama ja tuuli pääsi puhaltamaan laajan satama-altaan poikki suoraan huvivenesatamaan. Päätimme kiinnittyä ensimmäiseen turvallisen tuntuiseen vapaaseen venepaikkaan ja käydä sitten kysymässä tarkempia ohjeita. Samassa kuitenkin marinero ilmestyi laiturille ja näytti, että pitäisi ajaa sisemmälle odotuslaituriin. Tehtiin työtä käskettyä.

Lopullinen venepaikka löytyi sitten siitä satama-altaasta johon tuuli puhalsi sisään, eikä kiinnittymismanööveri ollut niitä helpoimpia. Vaurioitta kuitenkin selvittiin.

Viereisessä paikassa oli ranskalaisvene, Pogo 10.4, ja siinä ranskalaispariskunta. Ihastelimme veneen kilpailullista ulkonäköä, jolloin ko. veneen kapteeni totesi, että vene ei ole varsinaisesti kilpavene, vaan määrittelyltään ”croisière rapide”, suomeksi kai ”nopea matkavene”. Kukahan näitä Pogoja alkaisi tuomaan Suomeen, niillä on erittäin hyvä maine ja ovat pärjänneet kilpailuissa hyvin?

Kun keskustelun alkuun oli päästy, vuorossa oli tietenkin perähenkilön ranskankielentaidon ihmettely. Kävi sitten ilmi, että viereisen veneen kapteenska oli eläkkeellä oleva englanninopettaja. Riitti sitten juttua opettajille pitemmäksikin aikaa. Veneen kapteeni tyytyi ihastelemaan Vestervikingiä sanoen ”Tehän purjehditte oikein museolla!”.

Kun rantautumismuodollisuudet oli hoidettu, lähdettiin hieman tutkimaan satamaa. Aivan huvivenesataman kyljessä oli konttiin tehty baari, jonka erikoisuutena oli kalatiski. Siitä paikalliset veneilijät joko ostivat kalaa valmistettavaksi veneisiinsä tai valitsivat kalat, jotka sitten baarin takapihalla valmistettiin heille ateriaksi puuhiiligrillillä. Ruokasalin virkaa toimitti joukko Coca-Cola muovisia mainostuoleja ja pöytiä, jotka oli levitetty kontin ja satamatien väliselle parin metrin levyiselle asfaltinkaistaleelle. Baarin pitäjä, mukava ukkeli, kertoi että hänellä on hyvät suhteet rannan kalastajiin, siksi hän pystyy aina tarjoamaan tuoretta kalaa.  Katselimme kuinka eräskin perhe panosti sen parhaimman ruokakalan löytämiseen ainakin vartin, välillä haettiin isoisäkin  pöydästä tiskin ääreen ottamaan kantaa valintaan.

Janojuomat nautittuamme päädyimme kuitenkin veneelle valmistamaan illallisen niistä tarpeista, joita veneestä sillä kertaa löytyi.

05.09.2010    Cadiz

Manzanillan arvoitus

Jaska:

Vietettiin aurinkoista Cadiz-päivää tutustuen tähän foinikialaisten yli 3000 vuotta sitten perustamaan kaupunkiin. Huvivenesatama on vähän kauempana keskustasta, joten kaivettiin pyörät esiin. Viereisen veneen ranskalaiskippari oli edellisenä iltana paikkaillut laiturilla lasinsirun puhkaisemaa polkupyöränsä kumia ja nyt näimme miksi oli syytä ajella varovaisesti. Tie satamasta kaupunkiin oli lähes lasinsiruilla päällystetty kohdassa, jossa tien varrella oli nuorten suosimia baareja ja yökerhoja. Vaikutti kuin joku ilta sitten paikalla olisi ollut laajempikin pullojenrikkomiskilpailu.

Ajettiin aallonmurtajan päällä kulkevaa tietä ja katseltiin sunnuntaikalastajien joukkoa kivillä vapoineen, joita näytti olevan yhtaikaa käytössä puolentusinaa per kalastaja.

Kaupunkiin päästyämme näimme heti, miksi Cadizia pidetään maailman kauneimpien kaupunkien joukkoon kuuluvana. Upeasti hoidettuja puistoja oli joka puolella kaakelikuvion koristeltuine penkkeineen ja suihkulähteineen. Puistoja varjostivat valtaisat puut, varret läpimitaltaan varmaankin pari-kolmekin metriä, joista latvusto ulottui yli kymmenen metrin päähän.

Etsittiin internet-kahvilaa meille neuvotusta osoitteesta ja kun kahvila löydettiin kysyttiin löytyisikö internet. Vastaus oli, että ei löydy erikseen kahvilasta, mutta koko laajassa puistossa on wi-fi –yhteys ja ilmainen tietenkin. Niin olikin, ja lisäksi hyvin toimiva ja nopea sellainen. Saatiin tilattua lentoliput Suomen-käyntiä varten syys-lokakuun vaihteeseen, yksi huoli vähemmän.

Kello lähestyi jo neljää, mutta löysimme kuitenkin lounaspaikan, joka lupasi vielä järjestää meille lounaat. Valitsimme listalta tonnikalaa, tällä kertaa ei grillattuna, vaan paikalliseen tapaan kastikkeessa, paistettuna, perähenkilölle sipulikastikkeessa ja meikäläiselle paprikakastikkeessa. Juomalistalta löytyi myös manzanillaa, josta kokemuksemme oli toistaiseksi varsin ohut, perustuen lähinnä 50-luvun iskelmää Portugalin pesijättärestä: ”jos vain lantilla leipää saan, ostan toisella manzanillan”  Kysyimme, sopisiko ko. juoma kala-annoksen kyytipojaksi ja tarjoilija vakuutti huonolla englannilla, että manzanilla sopii  mainiosti minkä tahansa ruoan kanssa. Olisi sopinut epäillä, sillä ei sopinut, ainakaan kastikkeessa olevan tonnikalan kanssa tämä lievästi sherryn makuinen juoma. Varmaankin parasta sellaisenaan nautittuna. Valitettavasti tällä kertaa myös itse annokset olivat pettymys, kala oli päässyt kuivahtamaan. Jälkiruoka-profiterolit suklaakastikkeen kanssa kyllä korvasivat paljon.

( Myöhemmin matkallamme opimme, että ”manzanilla” tarkoittaa myös naisten käyttämää viuhkaa. Ikuiseksi arvoitukseksi siis jää vilvoittiko mainittu pesijätär itseään sisäisesti vai ulkoisesti sillä toisella lantillaan.)

Myöhäisen lounaan jälkeen palasimme vielä hetkeksi nettipuistoon, oli jäänyt nimittäin sääennuste katsomatta. Sitä tutkiessamme tuli pyöräilevä espanjalaisperhe kysymään olisiko pumppua lainata, olivat nähneet pyörämme terassipöydän vieressä. Kerroin että johan toki ja ilmeet kirkastuivat, muuttuen hämmästyneen ihastuneiksi, kun irrotin Dahon-venepyörästäni satulatangon, jonka sisältä paljastui tehokas pyöränpumppu. Sitä sitten ihmeteltiin koko perheen voimin ennen kuin isäpappa aloitti koko nelihenkisen perheen pyöränrenkaiden pumppaamisurakan. Oli tainnut jäädä jotain tarkistamatta sunnuntai-pyöräretkelle lähdettäessä.

Päätimme vielä kierrellä kaupungin viileitä kujia. Vaikka päivä oli kuuma, kapeille kaduille ei aurinko paistanut ja tuulenvire piti ilman sopivan viileänä. Päädyimme lopuksi kauniin aukion laidalle kahvilaan illansuu-espressoille. Kotimatkalla ajoimme kapean Cadizin niemen poikki hiekkarannalle, jossa asukastiheys varmaankin ylitti yhden per neliömetri. Kävimme myös tutustumassa osana rantamuuria olevaan linnoitukseen, jossa oli taas tyypillinen ”saarnastuoli” muurin sakarassa. Tarkoitettu luultavasti kuitenkin enemmän konkreettisen kuin hengellisen tulen ja tappuran kaatamiseen linnoitukseen pyrkivien vihulaisten niskaan.

06.09.2010    Cadiz – Barbate 45mpk

Meritaistelun vesillä

Jaska:

Suuntana Barbate, viimeinen välietappi ennen Gibraltaria. Liikkeelle päästiin puoli yhdentoista tienoilla. Windex osoitti taas suunnan, jonne olisi tarkoitus matkata, tuulta 4-5m/s, joten koneajoksi meni, ainakin aluksi. Yhteen mennessä iltapäivällä tuuli oli voimistunut ja kääntynyt sen verran, että päästiin sittenkin purjehtimaan. Kolmelta iltapäivällä ohitettiin Capo Trafalgar. Näillä tienoilla käytiin v. 1805 kuuluisa Trafalgarin meritaistelu, joka muutti liki sadaksi vuodeksi Euroopan kehityksen suunnan. Näin se silloin suunnilleen meni ”Atlantic Spain and Portugal” – pilottikirjan mukaan:

”Yhdeksännentoista vuosisadan alussa Napoleonin kunnianhimoisena suunnitelmana oli nousta maihin ja valloittaa Englanti. Suunnitelman onnistuminen riippui hänen laivastonsa kyvystä suojata joukkojen siirtyminen Englannin kanaalin yli. Amiraali Nelson oli saanut tehtäväkseen estää maihinnousun toteutumisen. Hän yritti ensin saartaa Ranskan laivaston Euroopan rannoilla ja sitten ajoi ranskalaisia takaa Karibialle ja sieltä takaisin Eurooppaan. Lokakuussa 1805 Ranskan laivasto amiraali Villeneuven komentamana ja Espanjan laivasto, amiraali Gravinan komentamana olivat ankkuroituneet Cadizin linnoitusten suojaan Cadizin lahdelle.

Lokakuun 20. molemmat laivastot, nyt amiraali Villeneuven komentamina, purjehtivat jonomuodostelmassa Cadizista lounasta kohti kevyessä tuulessa. Amiraali ei ollut tietoinen, että englantilaiselta fregatti HMS Siriukselta tarkkailtiin hänen laivastojensa liikkeitä ja että tieto niistä saatiin viestilinkkeinä toimivien englantilaislaivojen välittäminä piilossa olevalle Englannin laivastolle. Nelson antoi laivastonsa kapteeneille käskyn epätavallisesta hyökkäysmuodostelmasta.

Lokakuun 21. päivän aamuna amiraali Villeneuve antoi laivastolleen käskyn palata takaisin kohti Cadizia. Nelson lähetti tunnetun lippuviestinsä: ”Englanti odottaa jokaisen tekevän velvollisuutensa” ja antoi kello 12.15 lopullisen hyökkäyskäskyn.

Nelsonin 27 laivaa hyökkäsivät Ranskan ja Espanjan yhdistyneiden laivastojen 33 laivaa vastaan kahdessa muodostelmassa. Nelsonin lippulaiva HMS Victory  kapteeni Hardyn johdolla johti luuvartin (tuulen) puoleista muodostelmaa, HMS Royal Sovereign kapteeni Collingwoodin johdolla leen (tuulen ala) puoleista muodostelmaa.

Myöhään iltapäivällä taistelu oli ohi, Ranskan ja Espanjan laivastot tuhottu viimeiseen laivaan Englannin menettämättä alustakaan. Nelson itse sen sijaan oli haavoittunut kuolettavasti ranskalaissotilaan luodista johtaessaan hyökkäystä laivaltaan ”Redoutable”. Napoleonin suunnitelmat oli tuhottu ja Englanti hallitsi meriä – Trafalgar näytti kurssin Euroopan historialle seuraavien sadan vuoden ajaksi.”

Tuntui aika huimalta purjehtia samoilla vesillä.

Kello puoli kuudelta saavuttiin Barbaten sataman suulle. Merikartoissa ja pilottikirjoissa oli tarkoin varoitettu sataman suulla olevista pysyvistä tonnikalaverkoista, mutta ainuttakaan näiden verkkojen merkitsemiseksi käytettävää suurikokoista, valaistua verkkopoijua emme nähneet. Liekö tonnikalakanta huvennut sitten karttojen piirtämisen niin, ettei pyydystäminen enää kannata. Tähän viittasi myös satamassa näkemämme ”Atun” (Tonnikala) – isokokoinen kalastusalus, joka oli muutettu turistikierroksia merellä tekeväksi alukseksi.

Barbaten satamasta ei ole paljon kerrottavaa. Moderni, steriili ja jo rapistumaan päin. Alle parikymmentä vuotta vanhat rannan liikerakennukset, arvatenkin nämäkin EU-varoilla rakennetut, ammottivat tyhjyyttään. Yksi ravintola satamassa oli, mutta tänään maanantaina sekin oli suljettu. Jotenkin koko satama henki Barbaten asemaa Cadizin ja Gibraltarin välissä pysähdyspaikkana, jossa yövytään yö silloin kun se on välttämätöntä ja jatketaan heti aamulla matkaa jompaankumpaan suuntaan. Näin asennoiduimme mekin, suihkuttelimme veneestä suolakerroksen pois, laitoimme veneillallisen, kävimme itsekin suihkuissa ja painuimme pehkuihin.

07.09.2010 Barbate-Gibraltar 40 mpk

Pesukonemeininkiä

Jaska:

Kävimme aamulla jännityksellä lukemassa sääennusteen satamatoimistossa. Tämän viimeisen Atlantinpuoleisen etappimme reitti kulkisi Tarifan ohi paikassa, jossa vuodessa tuulee 300 päivänä yli 30 solmua-eli yli 15 m/s. Lisäksi paikassa on voimakkaat vuorovesivirtaukset. Jos tuulisi voimakkaasti idästä, ei itäänpäin menevän vuorovesivirran aikana merelle olisi asiaa. Olimme laskeneet, että lähtemällä kello kymmenen maissa saisimme parhaimmat vuorovesivirrat puolellemme, ratkaisevaa olisi siis tuulen suunta. Ennuste osoitti aamupäivällä 3-4 beaufortia lännestä, voimistuen iltapäivällä 4-5 beaufortiin. Ei kun matkaan!

Sataman suulla puoli yhdeltätoista vielä mietittiin, pitäisikö tuuliperäsimen peräsin sittenkin laittaa paikalleen – olin irrottanut sen muutama satama takaperin ja puhdistanut leväkasvusta, mutta emme olleet laittaneet sitä paikoilleen, koska päivämatkat olivat puhdistuksen jälkeen tähän asti olleet suhteellisen lyhyitä. Itse toimenpide on aivan yksinkertainen, vie noin minuutin, mutta edellyttää kapteenin kapuamista laidan yli tuuliperäsimen putkiston päälle voimistelemaan. Päätettiin selviytyä ilman tuuliperäsintä, päätös, jota myöhemmin ensin harmittelimme ja sitten kiitimme.

Heti satamasta päästyä nostettiin isopurje ja avattiin rullagenoa. Saatiin hyvät 5-6 solmun vauhdit  (SOG) sivumyötäisessä tuulessa. Hetken aikaa mietittiin myös mesaanipurjeen nostamista, mutta päätettiin sittenkin katsoa tilanteen kehittymistä. Olimme laskeneet, että ensimmäisten kolmen tunnin ajaksi saisimme vastavirtaa, joka sitten suunnilleen Tarifan kohdalla kääntyisi 2,5 solmun myötävirraksi. Vauhtimme oli tämän huomioon ottaen heti alun pitäen aika kova.

Purjehdimme riemupurjehdusta kohti Tarifaa ja ihastelimme ensimmäistä kertaa näyttäytyvää Afrikan rannikkoa. Muistelin Kotovuorten kirjoittaneen matkakertomuksessaan tässä kohdassa, että ”Aika kauaksi Koto-Suomesta ollaan tultu”. Mitäpä tuohon lisäämään. Iltapäivän ensimmäisen tunnin aikana tuuli voimistui ja vauhtimme kiihtyi 6.5 – 7,5 solmuun. Samalla aallokko kasvoi selvästi. Ohjailu alkoi nyt käydä perähenkilön voimille ja toivoimme, että tuuliperäsin olisi ollut käytettävissä – ei ollut.

Tarifaa lähestyttäessä tuulimittari meni jälleen mykäksi. Nyt alkoivat ns. päreen reunat ruskistua moisen mittarin suhteen – aina mykkänä kun sitä eniten tarvittaisiin.  Vaihdoimme ruorivastuuta. Nyt aallokko oli jo aikalailla isoa ja venettä täytyi ohjailla niin, ettei perää nostava aalto päässyt kääntämään venettä poikittain aallonpohjaan. Rullasimme genoapurjetta kunnolla sisään. Jos meillä olisi ollut tuuliperäsin käytössä, olisi se pitänyt nyt vapauttaa tehtävästään ja siirtyä kuitenkin käsiohjaukseen, sillä aaltojen tulosuuntaan ja voimaan piti reagoida koko ajan. Tällaiselta siis tuntui vaatteista pesukoneessa, vain pesuaine puuttui.

Hiukan ennen Tarifaa se sitten tapahtui. Myöhästyin hieman perän pitämisessä tarpeeksi jyrkästi aaltoon, joka pääsi kaatamaan venettä kunnolla kyljelleen. Vihreä vesimassa syöksyi sivukantta pitkin taakse, täytti avotilan reunalla mantookeihin osin nippusiteillä, osin ohuella köydellä kiinnitetyn tuulisuojan ja repäisi sen irti kiinnityksistään, alareunan kiinnityksiä lukuun ottamatta. Aalto nosti kevyesti paikaltaan paapuurinpuoleisen ”mittatilaustyönä” tekemäni irokopuisen ohjailuistuimen ja vei sen mukanaan laidan yli mereen. Pienintäkään mahdollisuutta estää istuimen putoaminen mereen ei ollut.

Sain veneen taas tasapainoon, käänsimme keulaa hieman tuuleen ja rullasin genoan kokonaan sisään.

Jatkoimme matkaa ja tarkastelimme tuhoja. Istuin menetetty, mutta kun olin sen itse tehnyt, voisin Suomeen palattua tehdä uuden tilalle. Ei siis korvaamatonta vahinkoa, mutta autotalli – puhdetyötä sitten aikanaan parin talviviikon iltojen ajaksi. Mantookista roikkuneet hätänousuportaat olivat repeytyneet irti, mutta roikkuivat alakiinnikenarunsa varassa. Nostettiin veneeseen ja todettiin korjauskelpoisiksi. Parin-kolmen tunnin ompelutyö säilytyspussin harsimiseksi kasaan. Sitten katseemme osui mantookitolppaan, johon tuulisuoja oli etupäästään kiinnitetty: taipunut 30 astetta taaksepäin, mutta taivutettavissa entiselleen. Ilmeisesti nippusiteet olivat pelastaneet kaidetolpat suuremmilta tuhoilta, ne olivat repeytyneet ja päästäneet tuulisuojan vapaaksi ennen kuin tolpat olisivat vääntyneet kokonaan solmuun. Tuulisuoja oli kiinni etummaisessa tolpassa ohuella köydellä, joka ei katkennut ja siitä johtuen tolppa oli taipunut veden painosta.

Itse tuulisuojasta oli peri kiinnitysrengasta repeytynyt irti ja ne olisi helppo korjata. Totesimme, että tällainen alareunastaan täysin umpinainen tuulisuoja ei ole näissä olosuhteissa oikein hyvä, suojassa pitäisi olla ainakin 5 cm  rako sen alareunan ja veneen yläreunan välillä, jotta sivukannelle syöksyvä vesi ei pääsisi painamaan tuulisuojaa liiaksi.

Ei siis mitään korvaamatonta tappiota. Nyt oli vain keskityttävä ohjailuun ja varottava ettei samaa sattuisi uudelleen. Meno oli kuoppaista ja rullaavaa, ruoripinnaa sai vääntää oikein kunnolla voimalla pitääkseen veneen kurssissa. Gibraltar ilmiselvästi oli päättänyt asettaa meidät koetukselle vielä viimeisellä etapilla. Arvelimme, että tuulta oli nyt jo selvästi ennustettua 5-6 beaufortia enemmän. Tätä menoa kesti vielä vajaan tunnin, sitten pääsimme Tarifan niemen taakse ja meri rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Nyt purjehdimme kohdassa, joka merikarttaan oli merkitty ”overfalls”-alueeksi, siis suoraan pystyyn merenpinnasta nousevien vaarallisten aaltojen alueeksi. Onneksi tuuli oli nyt samasta suunnasta kuin virta, nopeutemme oli pitkiä aikoja päälle 8 solmua SOG, jossa virran apua ehkäpä parisen solmua. Tuulimittari pysyi edelleen mykkänä ”boottaus”yrityksistä huolimatta. Meillä on kyllä kajuutassa kädessä pidettävä vara-tuulimittari, mutta tässä röykytyksessä oli parempi pysyä istuinkaukalossa tarkkailemassa aaltoja kuin etsiskellä kajuutassa tuulimittaria.

Aika pian Tarifan ohitettuamme alkoi ”The Rock” – Gibraltarin kallio – näkyä edessä. Tunne oli aikamoinen. Olimme saavuttamassa matkamme eräänlaisen päämäärän – purjehtia Suomesta Välimerelle Atlantin kautta. Vaikka matkamme jatkuu vielä pitkään Välimerellä, emme varsinaisesti siirry enää uusille merille  – Tyrrhenianmeri, Ionianmeri ja Adrianmeri, toivottavasti sitten aikanaan, ovat Välimeren osia.

Tuuli puhalsi edelleen kovaa ja mietimme, kuinka hoitaisimme 40 asteen kurssinmuutoksen kohti Gibraltarinlahden pohjukkaa tässä tuulessa ja aallokossa. Jiippaaminen, vaikkakin uuden puomijarrumme avustuksella tehtynä, tuntui riskaabelilta. Jos jarru jostain syystä kuitenkin pettäisi, ei riki selviäisi vaurioitta. Isonpurjeen laskeminen mastolle menemällä tässä keikutuksessa ei myöskään kauheasti houkutellut, jos olisi olemassa vaihtoehto. Tärkeintä oli selvitä kurssimuutoksesta hallitusti. Niinpä nielimme purjehtija-ylpeytemme, käynnistimme koneen ja teimme koneen avustuksella tarkoin valitussa aaltojen välissä ns. lehmänkäännöksen, eli käänsimme keulan styyrpuurin kautta tuuleen ja edelleen ympäri, ja hyvin hallitusti. Näinhän sitä raakapurjealuksetkin aikanaan tekivät ”lehmänkäännöksiä”.

Pian käännöksemme jälkeen tuli taas parvi delfiinejä tervehtimään. Olikohan se merkki, että Mr. Gibraltar oli hyväksynyt suorituksemme ja esitti tervetulotoivotuksensa.

Gibraltarinlahdella laivaa oli kuin ”ketun nenää”, kaikki ankkurissa. Jos olen oikein ymmärtänyt, näistä laivoista valtaosa on öljytankkereita, jotka parkkeerataan tänne öljyn hinnan heilahteluja odottamaan. Sitten hinnan ollessa sopivalla tasolla laiva saa käskyn toimittaa lastinsa ostajalle milloin missäkin.

Tuulimittari palasi eloon ja osoitti 15 m/s tuulta lahdella. Aallokko oli kuitenkin jo pienempää, tosin vihaista. Nyt sen sijaan kaiku alkoi osoittaa pelkkää viivaa. Miten se oli mahdollista, mehän puikkelehdimme aivan laivojen vieressä. Marina Bayn satamaa lähestyessämme kaikukin alkoi sitten näyttää taas oikeita lukemia. Myöhemmin kartasta tarkistin, että Gibraltarinlahden pohja todellakin putoaa 50 metrin syvyydestä 500 metrin syvyiseksi lähes pystysuoraan. Laivat olivat ankkuroituneet vedenalaisen jyrkänteen reunalle ja me purjehdimme syvänteen puolella, jossa kaikulaitteen näyttö ei riittänyt.

Kutsuin Marina Bayn satamaa VHF:llä. Jännitimme vastausta, sillä ei ollut mitenkään varmaa, että tilaa satamassa löytyisi. Vastaus kuului, ja ilmoitettuamme Vestervikingin mitat saimme helpottavan ilmoituksen: ” Yes, we have a berth for you”. Marina Bayn satama sijaitsee aivan lentokentän kiitoradan vieressä ja pilottikirjoissa varoitetaan, että strobovalon vilkkuessa alukset eivät saa mennä eivätkä tulla Marina Bayn satamaan – mastot voivat osua lentokoneen siipien tielle.

Joku valo jossakin kiitoradalla päin kyllä vilkkui, mutta arvelin, että tositilanteen varoitusvalo olisi varmaankin isompi ja tehokkaampi, joten pelko pois ja satamaan sisään. Kiinnityimme kahden veneen väliin keula kohti laituria ja perä kiinni merenpohjasta nostettavassa peräköydessä. Siis köysi roikkuu etupäästään laiturissa, josta se käydään ottamassa kiinni ja nostetaan vedestä veneen kannella kohti perää kulkemalla.

Jonkun ajan päästä sataman marinero tuli paikalle ja totesi ystävällisesti, mutta päättäväisesti, että olimme kiinnittyneet väärään paikkaan, hän oli tarkoittanut toista paikkaa ja vene pitäisi siirtää vielä ennen iltaa. Ohjeen väärin ymmärtäminen ei ollut mikään ihme, sillä Gibraltarilla puhuttava englanti on sekoitusta englannin ja espanjankielestä ja sitä kun sitten mongerretaan radioaalloilla niin johan siinä kielitaitoisempikin menee solmuun.

Kävin kuitenkin ensin hoitamassa satamatoimistossa muodollisuudet. Ystävällinen virkailijaneitonen kysyi, että pääsimmekö Tarifasta ilman vaurioita, oli ollut vuodenaikaan nähden normaalia kovempi keli ja tuulta säätiedotuksen ylittävät 7 beaufortia.  Sillälailla!  Kerroin, että isompia vahinkoja ei tullut, yksi istuimen menetys merelle ja kaidetolpan vääntyminen. Marinero ilmoitti, että vene voitaisiin siirtää uuteen paikkaan, kunhan tuuli laantuisi, minkä pitäisi tapahtua kello 19 tienoilla. Sovimme siis treffit laiturille uuden kiinnittymispaikkamme luo klo 19. Palasin veneelle tappamaan aikaa reiluksi tunniksi. Tavoitteen saavuttamisen juhlintaa kun ei sopinut, sattuneesta syystä, aloittaa, ennekuin vene on lopullisella paikallaan.

Seitsemään mennessä tuuli oli laantunut hiukan alle 10 m/s ja siirsimme veneen ongelmitta uudelle paikalle, onneksi keula tuuleen päin kohti laituria. Onneksi sen vuoksi, että näimme kuinka vastapäätä, laiturin toisella puolella, hieno lasikuituinen Colin Archer hakkasi keuraraakansa pään poikki betonilaiturin reunaan tuulen työntäessä suoraan takaa ja pohjaköyden ilmeisesti jonkin verran joustaessa. Ei kiva näky.

Korkkasimme tietenkin pullollisen Prestige -Cavaa, jonka olin muuten ostanut edellisen kerran Englannissa käydessämme Marks & Spenceriltä Guernseystä, lähetimme statuksen kertovat tekstiviestit laajoille sukulais- ja ystäväpiireille ja laittauduimme illalliselle. Marina Bay on modernin ”Ocean Village” -satamakompleksin satama, kymmenien ravintoloiden reunustama. Valitettavasti useimmat ovat näistä pubityyppisiä, Englannissa kun ollaan, eikä pubiruoka oikein innostanut. Päädyimme puolityhjään meksikolaisravintolaan, jossa söimme hyvät, mutta ei kunniamainintoja ansaitsevat annokset.

Illalla vielä veneessä muisteltiin tähänastisen matkamme monia vaiheita ja hoidettiin jäljelle jäänyt Cava parempiin suihin.

08.09.2010  Gibraltar

Jyrinää

Jaska

Aamulla herättiin maailmanloppuun. Ääni, joka vierestä nousevasta lentokoneesta lähti oli sanoinkuvaamaton, ainakin silloin, kun se tunkee pahaa aavistamattoman unen läpi. Hetihän sen tajusi, mistä on kysymys, mutta ne ensimmäiset nanosekunnit olivat kyllä silkkaa shokkia.

Suuri osa päivästä meni edellisen legin vahinkojen korjailussa ja hyvin ne saatiinkin korjattua. Ryhdyttiin myös varustelemaan purjehdusvieraidemme, Antti ”Pastori” Saarnion ja vaimonsa Pirkon tuloa hankkimalla tavaroille uutta järjestystä. Yllättäen tavarakasan täyttämästä keulapiikistä löytyi viihtyisä kahden hengen asuttava kajuutta.

Marina Bayn sataman venekanta on kirjavinta mitä ollaan satamissa yleensä nähty. On julmetun kokoista loisto(öky)risteilijää, todella merikelpoista valtameripurjevenettä, mutta myös kesken jäänyttä projektivenettä ja purjehdukseen kyllästyneiden ”myydään” lapulla varustettuja jo kauhtuneita purjeveneitä. Täällä, jos missä saattaisi kielitaitoinen veneitä tunteva ja niitä korjaamaan ja kunnostamaan pystyvä henkilö tehdä elämänsä venekaupat.

Laiturilla kävellessämme löysimme ainakin 70-jalkaisen loistoveneen, jonka omistaja patsasteli komentosillalla kolmannessa kerroksessa. Veneen peräpeilistä oli aivan pakko ottaa kuva. Omistaja tietysti asettui kuvaan mukaan ja perähenkilö lausui muutaman kohteliaisuuden veneestä, jotka omistaja hotkaisi kuin imarrusta litkivä kissa. Todellinen syy veneen ikuistamiseen oli tietenkin peräpeilissä korkein kirjaimin loistava aluksen nimi: ”NAVETTA”

Illansuussa testattiin rantaravintoloiden kiinalaisosaston taso, joka oli korkeampi hintojen kuin ruoan laadun suhteen.

09.09.2010    Gibraltar

Puna-valkoinen juhlapäivä

Jaska:

Jätettiin vielä Gibraltariin tutustuminen väliin, koska Saarnioiden kanssa oli sovittu, että käytetään yhdessä lauantai 11. syyskuuta siihen. Päivä meni blogia kirjoitellessa. Perähenkilö mutisi, että blogista löytyy tarina miehestä joka kirjoittaa blogia joka kertoo miehestä joka kirjoittaa blogia joka kertoo miehestä joka kirjoittaa blogia joka kertoo miehestä joka kirjoittaa blogia jne.

Arto Honkaniemi ystävämme ehdotti tekstiviestillä perähenkilön ylentämistä Gibraltariin purjehduksen johdosta. Pitäisi kuulemma löytää olemustaan paremmin kuvaava nimike. Asia on harkinnassa. Toistaiseksi paras löydetty nimike on ”Pinnisti”.

Iltapäivällä käytiin varaamassa vuokra-autoa lentoasemalta, huonolla menestyksellä. Tarkoitus on lähteä huomenaamulla noutamaan Saarniot Malagan lentokentältä. Lentoaseman Avis oli mennyt kiinni nenämme edestä ja aukeaisi aamulla klo 10.  Niinkin ehdittäisiin, kone on tulossa vasta vähän vaille yksi ip.

Matka Gibraltarista lentoasemalle oli muuten aika mielenkiintoinen, siinä nimittäin käveltiin (ja myös ajoneuvoliikenne kulki) kiitoradan poikki. Lentokoneiden nousun ja laskun ajaksi kiitorata tietenkin suljettiin poikkiliikenteeltä puomeilla. Aika erikoinen tunne joka tapauksessa kävellä kiitoradalla.

Käveltiin vielä joltinenkin matka ”Morrison” tavaratalolle ostamaan proviantin täydennystä. Tavaratalo oli tupaten täynnä ihmisiä ja hyllyt alkoivat kolista tyhjyyttään. Kysyimme kassalta, mistä oli kyse, oliko inventaario tulossa. Ei suinkaan, vaan huomenna on ”National Day” itsenäisyyspäivää vastaava juhla, ja ihmiset tietenkin varustautuvat perusteelliseen juhlimiseen.

Palattiin veneelle ja valmistettiin ateria ”Man tager vad man haver” – periaatteella.

10.09.2010    Gibraltar-Malaga-Gibraltar

Autoturistiksi

Jaska:

Aamulla oltiin kymmentä vaille yhdeksän koputtelemassa lentoaseman Aviksen ovea. Yllätykseksi ovi avautui ja yllätykseksi saimme kuulla vuokrauspisteen hoitajalta, että kaikki autot on varattu.

Syynä tilanteeseen tietenkin ”National Day”.

Löysimme kuitenkin lentoaseman ilmoitustaululta Espanjan puolen rajakaupungissa La Lineassa sijaitsevan vuokraamon puhelinnumeron. Soitto sinne ja tilanne pelastettu. Ei tarvinnut kuin kävellä passia vilauttaen rajan yli ja siitä parisataa metriä kaupunkiin. Sieltä löytyi hyvää palvelua englanninkielellä ja dieselkäyttöinen neliovinen Seat. Saatiin vielä ajo-ohjeita Malagan lentokentälle 120 kilometrin päässä. Matkaan!

Oli oikeastaan aika kiva nähdä tätä Costa del Sol’ia sisämaastakin päin. Meikäläinen ei ennalta ollut kuvitellut, että rantavyöhykkeen takaa alkaa heti vuoristo, mutta uskottava se oli. Koko rannikkovyöhyke on aivan täyteen rakennettu. Siellä täällä näkyi jo jonkin aikaa sitten kesken jääneitä aavemaisia rakennusrunkoja. Kansainvälinen talouslama on jättänyt syvät jälkensä myös näille seuduille. Kuulemma vasta aivan viime aikoina on rakennustoiminnassa alkanut taas näkyä pieniä elonmerkkejä.

Naapuriveneemme engelsmanni kapteeni Marina Bayssä kertoi rannikkoa nimitettävän myös nimellä Costa del Crime, koska erityisesti itä-euroopan huume- ym. mafiosot ovat sijoittaneet rahojaan kiinteistöihin näillä nurkilla ja ajelevat ympäriinsä mustilla mersuillaan ja punaisilla ferrareillaan. Mikähän mahtoi olla muutamankin Marina Bayn loistoveneen rahoituspohja…?

Saarnioiden lento Brysselistä Malagaan oli sitten parisen tuntia myöhässä, kuten sopi odottaakin, joten matkalla ei tarvinnut pitää suurempaa kiirettä. Tunnin verran odotteluaikaa jäi kuitenkin lentoasemalle, mikä käytettiin pikaruokaravintola-ateriaan ja yleiseen holjailuun.

Vieraat tulivat, pakkauduttiin autoon ja suunnattiin kohti Gibraltaria. La Lineassa käytiin bunkraamassa Carrefourissa ja aika täyteen ruokaa ja juomaa neliovinen Seat saatiinkin. Kun auto kerran oli käytössä, ajettiin ostokset tietenkin Marina Bayhin asti, minkä jälkeen allekirjoittanut lähti palauttamaan auton la Lineaan. Kaikki sujui muuten hyvin, paitsi että auton luovutettuani ja kohti lentokenttää ja Gibraltaria kävellessäni havaitsin silmälasien puuttuvan matkasta. Samalla kauhistuksen hetkellä matkapuhelin soi ja sielläpä autovuokraamon neitonen ilmoitti käyneensä tarkistamassa autoon ja löytäneensä silmälasit. Hyvää ja oikea-aikaista palvelua dementikkojen klubiin pyrkiville!

Gibraltarin puoli olikin jo sitten täynnä valko-puna-asuista juhlaväkeä. Saman väriyhdistelmän kasvomaalauksia oli joka toisella vastaantulijalla ja tunnelma muutenkin ei-niin-kovin-kaukana Suomen vapusta.

Illalla käytiin joukolla syömässä intialaisessa ravintolassa, jonka ruoan maittavuudesta äänet menivät 3-1, ja katseltiin tornitalojen välistä näkyvää National Dayn ilotulitusta, joka oli aika komea, näin neljäsosaltaankin nähtynä.

Väliaikatietoa 10.09.2010

10 syyskuun, 2010

Väliaikatietoa:

Saavuttiin siis 7.9.2010 Gibraltarille. Nyt seuraa bloginpidossa pieni tauko, koska saamme viikoksi kanssamme purjehtimaan Antti ”Pastori” Saarnion ja vaimonsa Pirkon. Tapahtumat ja tunnelmat Chipionasta eteenpäin on tarkasti kirjattu ja kertoilemme niistä sitten 18. syyskuuta jälkeen.

Jaska ja Inkku

29.08-03.09.2010

9 syyskuun, 2010

29.08.09 Lagos

Nukketanssia

Jaska:

Aamu käynnistyi myöhäisellä lounaalla turistiravintolassa. Lagos on kovasti englantilaisten purjehtijoiden suosiossa, siksi ruoan ohella tarjoiltiin nupit kaakossa Bee Geesiä ja Abbaa potpurina. Laitettiin pitkästä aikaa avotilaan aurinkokatos, kun viivytään paikassa useampi päivä. Lämpötila varjossa hipoo kolmeakymmentä astetta.

Illemmalla lähdettiin laiturikävelylle. Kun päästiin ruotsalaismiesten Solea-veneen luo, saatiin kutsu tulla veneeseen juomaan kylmää ruotsalaista mehua. Kyllähän se maistui. Samalla saatiin myös veneen esittely. Vaikutti asialliselta ja merikelpoiselta. Volvon tietotekniikkainsinööri neuvoi miten satelliittipuhelimeen saa ladattua grip faileja (sääkarttoja, vastaavia, joita saa internetistä ilmaiseksi osoitteesta passageweather.com). Tietenkin, kun ollaan w-lanin/wi-fi:n ulottumattomissa, on satelliittipuhelin säätietopäivitykseen yksi, joskin aika kallis vaihtoehto. Kaverukset olivat siis suuntaamassa Karibialle, sen jälkeen suunnitelmat olivat vielä avoimet – palatako Ruotsiin vai jatkaako Panaman kanavan läpi.

Myöhemmin illalla seurasi sitten vastavierailu Vestervikingissä. Miehillähän oli kokemusta myös puuveneistä, joten puhuttavaa riitti.

Käytiin vielä selvittämässä nettikahvilan paikkaa satamatoimistosta. Sieltä tullessamme huomasimme, että liikkeellä oli poikkeuksellisen paljon ihmisiä, jotka kulkivat samaan suuntaan. Pysäytimme erään pariskunnan ja kysyimme, mistähän mahtaa olla kysymys. Lähempänä sataman suuta esitettäisiin kello kymmeneltä alkava jättiläis-nukkespektaakkeli. Liityimme joukkoihin.

Spektaakkeli alkoi sitten puoli yhdeltätoista. Kysymys oli ”ääniä ja valoja” tyyppisestä näytöksestä, jossa oli kyllä jonkinlainen tarina takana, emme tosin saaneet siitä minkäänlaista otetta. Vaikuttavinta oli parinkymmenen valkoisiin vaatteisiin puetun taiteilijan temppuilu parin-kolmenkymmenen metrin korkeudelle maasta nosturilla nostetussa verkossa valonheittäjien loisteessa. Mukaan oli saatu myös aivan Madonnalta näyttävä, parikymmentä metriä korkea sätkynukke, jota iso nosturiauto liikutteli. Ihmeen luonnolliseksi oli nuken lantioiden heiluttelu ja muu tanssiliikehdintä saatu.

Poistuimme veneelle hivenen haltioituneina.

30.08.2010 Lagos

Hidastelua nettikahvilassa

Jaska:

Kaunista ja kuumaa edelleen. Blogin kirjoittamista, kaupassakäyntiä. Nettikahvilassa meni useampi tunti kuvia blogiin ladatessa. Kahvilan omat koneet olivat toivottoman hitaita, onneksi oli oma läppäri mukana. Myöhäinen kanafilee-illallinen syötiin veneessä kolmenkymmenen asteen lämpötilassa.

31.08.2010 Lagos – Vila Moura 34 mpk

Vain tuuli puuttuu

Jaska

Aamiaisen ja suihkun jälkeen kapu lähti merikarttaostoksille. Marinan vierestä löytyi toistaiseksi parhaiten varustettu koskaan näkemäni venetarvikeliike. Mitä täältä ei saisi, sitä ei veneessä tarvita.
Viisi Imrayn karttaa Välimeren niiltä alueilta, joilla tämän kauden loppuosalla tulemme vielä liikkumaan, maksoivat 125 e eli 25 e kappaleelta. Muistaakseni kuitenkin halvempaa kuin Troil Marinissa Suomessa. Myös telakointialue vieressä näytti vaikuttavalta laajuudeltaan ja palveluiltaan.

Lähtiessä käytiin tankkaamassa 60 litraa löpöä. Jokisuistosta päästyä yritettiin purjehtia, huonolla menestyksellä. Niin vaan meni koneajoksi koko tämäkin legi Lagosista Vila Mouran satamaan, jonne saavuttiin viiden aikoihin iltapäivällä.

Vila Moura olikin sitten ehkäpä pöyhkein tähän asti näkemistämme satamista. Reception-toimisto hotellitasoa. Koko satama-alue on uudisrakennettu, kauppakeskuksia ja hotelleita. Paljon isoja moottoriveneitä, ilmeisesti näillä kohdin alkaa megajahtien valtakunta. Ei todellakaan sellainen satama, jossa meikäläiset viihtyisivät, mutta yhden yön nyt kestää missä vaan ympäristössä.

Ruokapaikka piti löytää. Löytyi Akvavit-niminen ravintola, sinivalkoisella väriyhdistelmällä sisustettu, siis sinne. Ravintolan oli joku ruotsalainen perustanut ja ruokalistakin oli kovasti pohjoismaalainen. Syötiin aluksi toast skagenit ja kalakeitto. Molemmat oikein hyviä, toast skagenissa jopa tilliä. Pääruoaksi grillattua lohta, joka oli juuri niin hyvää kuin norjalaisesta pussilohesta pystyy aikaansaamaan. Kallistakin oli, pohjoismaalaiseen tapaan.

Illalla rantapubi houkutteli karaokellaan. Pitihän tuo mennä tsekkaamaan. Ehdimme tuskin istahtaa pöytään, kun paikan valtasi englantilainen miesporukka, viettämässä yhden onnettoman polttareita. Juhlakalun juhla-asua, mm hattua, estää hyvä kotikasvatus kuvailemasta yksityiskohtaisemmin. Muut eivät sitten paljon lavalle päässeetkään. Muistaakseni yksi taisi osata laulaakin.

01.08.2010 Vila Moura- Vila Real de Santo Antonio 55 mpk

Yksinkertainen on kaunista

Jaska:

Vila Mourasta lähdettiin vähän ennen puoltapäivää hyvin heikossa tuulessa kohti Portugalin ja Espanjan rajajoessa sijaitsevaa Vila Real de Santo Antoniota. Edelleen siis koneajoa tiedossa. Virtakin oli kulkusuuntaamme vastaan ainakin solmun voimalla. Kaiken lisäksi koko ajan sai väistellä kalanpyydyksiä.

Olimme ajoittaneet lähtömme niin, että rajajoelle saavuttaisiin slackin aikaan. Oppaissa varoitetaan yrittämästä sisään satamaan ebb’in aikana, eikä ainakaan jos merellä vallitsee kova merenkäynti. Joen suiston hiekkapenkat muuttavat paikkoja jatkuvasti ja joidenkin kohdalla vettä on vain parisen metriä.

Saavuimme joen suulle juuri suunniteltuun aikaan ja rantautuminen satamaan sujui marinerojen opastuksella mallikelpoisesti. Paikka vaikutti tosi mukavalta, vanhat talot reunustivat satamaa ja satamaravintoloissa paikalliset kalastajat väittelivät iltaoluittensa äärellä milloin mistäkin. Ilmeisesti satamaan ajon vaikeusaste oli säästänyt tämän paikan pahimmilta turistivirityksiltä.

Satamatoimiston neitoset kujeilivat. ” Suihkut ovat tässä rakennuksessa, mutta ovissa ei ole lukkoja. Mutta ei se meitä haittaa jos te kuljette siitä ohi kun olemme suihkussa…” Kapu poistui toimistosta kolmekymmentä vuotta nuorentuneena. Veneellä sitten vasta tuli mieleen että tarkoittivatkohan tytöt, ettei tästä herrasta ole enää mitään vaaraa?

Portugalin satamaoppaassa kehotettiin syömään täällä tonnikalaa. Kysyimme siitä kalastajien suosimasta ravintolasta olisiko tarjolla grillattua tonnikalaa ja saimme myöntävän vastauksen.
Tonnikalapihvit, 10 euroa kappale nautittiin avotaivaan alla tähtiä katsellen. Olivat taivaallisen hyviä, vaikka sisältäkin kypsiä, eivät yhtään kuivahtaneita, kuten tonnikalapihville helposti liialla paistamisella käy. Ruokahetkeämme vaani ravintolan kissa herkeämättömällä tuijotuksellaan. Oli ilmeisesti tottunut saamaan osansa asiakkaiden ruoka-annoksista. Jälkiruoaksi tarjoiltu ananasannos oli aivan huikean hyvä.

Tyyliin kuului, että Visalla ei voinut maksaa, vaan käsinkirjoitettu lasku – kolme ruokalajia, pullo Vinho Verdeä ja parit kivennäisvedet – oli 44 euroa kahdelta hengeltä. Hyvin kohtuullista.

02.09.2010 Vila Real do Santo Antonio – Chipiona 62 mpk

Lopultakin tuulta

Jaska:

Santo Antoniosta piti myös lähteä slackin aikaan, joka oli tasan yhdeksältä. Merelle päästyä tuuli puhalteli mukavasti ihan oikeasta suunnasta, takaviistosta, joten purjeet auki! Tarkoitus oli mennä Mazagoniin noin 30 mpk päähän, mutta kun tuuli näytti nyt suosiolliselta, muutettiin suunnitelmia ja suunnattiin Chipionaan 62 mpk päässä.

Pari tuntia saatiin hyvää purjekyytiä, joskin pyydyksiä sai taas väistellä vähän väliä, sitten tuuli laantui ja jouduttiin käynnistämään moottori. Jätettiin kuitenkin isopurje ja mesaani ylös tiukasti skuutattuina toivossa, että tuuli nousisi uudelleen.

Näin tapahtuikin, tuuli kääntyi länteen, voimistui ja päästiin taas kunnolla purjehtimaan. Nyt suhteellinen tuuli pysyi koko loppumatkan 6,5 -7,5 m/s lukemissa ja päästiin koko jäljellä oleva usean tunnin matka perille Chipionaan hienosti purjehtien. Perillä oltiin varttia yli seitsemältä illalla.

Saimme veneelle vaikeasti sisäänajettavan paikan aivan ponttoonin perältä tuulen painaessa kohti rantaa. Neljän paikalle tulleen marineron avustuksella kiinnittyminen sujui ilman havereita, kuinkahan olisi mahtanut onnistua kahdestaan? Olemme tosin kehittäneet rantautumiseen menetelmän, jota käyttäen pitäisi selvitä pahimmilta sählingeiltä: veneen keskiosassa on valmiiksi kiinni springiköysi. Rantautuessa perähenkilö hyppää veneen kyljestä ponttoonille ja kiinnittää ko. köyden pollariin siten että laidan kiinnityskohdan ja pollarin välissä on parisen metriä köyttä. Kapu pitää koneen vetämässä eteenpäin ja reagoi peräsintä kääntämällä tuuleen tai virtoihin. Vene pysyy springin varassa ponttoonissa siististi kyljittäin siksi aikaa, että keula- ja peräköydet saadaan kiinnitettyä. Näiden avulla ja springiä tarvittaessa löysäämällä saadaan vene sitten sijoitettua hässäköimättä eteenpäin lopulliselle paikalleen.

Syötiin herkullinen tonnikalaspagetti kesäkurpitsalla vahvistettuna ja ryhdyttiin veneen pesupuuhiin. Näillä vesillä veneen pesemisen tarve on jokseenkin päivittäistä. Suolavettä on ilmassa aina sen verran, että kansi muuttuu luistinradaksi suolan kuivaessa siihen, eikä kylkienkään lakkaus hyvää tykkää kuivuneen suolan kerrostumista.

03.09.2010 Chipiona

Rantaelämää

Jaska:

Herätyskello oli soimassa puoli seitsemältä. Ohjelmassa oli tärkeä seremonie protocolaire, eli soitto ja onnittelulaulu Espanjasta pojallemme Ilelle hänen 34-vuotissyntymäpäivänään.

Aamiaisen jälkeen kävin satamatoimistossa kyselemässä parempaa paikkaa veneelle. Nyt olisi mahdollista siirtää vene, kun oli aivan tyyntä. Samanlaisella tuulella, jolla tulimme sisään paikalle, ei ulos yrittämisestä olisi puhettakaan. Paikka saatiinkin aivan ponttoonin ulommasta päästä. Irrotettiin köydet, käytiin samalla siirtoreissulla tankkaamassa 53 litraa löpöä, ja siirryttiin uudelle paikalle. Sekin onnistui vasta toisella yrittämällä, sillä nyt virta vaikeutti operaatiota, vaikka tuulesta ei ollut haittaa.

Pestiin pyykkiä, käytettiin nettiä satamatoimistossa ja lähdettiin kauppareissulle. Matkan varrelta löytyi lounasravintolakin. Tilattiin turistimenyy. Tarjoilijarouva, tiukasti meikattu vanhempi sellainen, teki johtopäätöksensä vieraiden kotimaasta ja aloitti palvelun saksaksi. Kävihän se niinkin. Ruoasta ei nyt ole paljon kertomista, mutta ei ollut kallistakaan. Turistimenyy parin oluen ja espresson kanssa kahdelta hengeltä 32 euroa.

Rantaravintolan touhuja oli mukava seurata ruokailun ohessa. Ensin, ehkäpä kolmen maissa tulivat baaritiskille myöhäisessä keski-iässä olevat herrat, pitkissä housuissaan ja kauluspaidoissaan. Manzanillaa ilmeisesti nautittiin aperitiiviksi ja vilkkaasti keskusteltiin. Noin puolen tunnin kuluttua herrojen korpuiksi paahtuneet rouvat tulivat pistäytymään rantavaatteissa, ilmeisesti rannalta palatessaan, pitivät miestensä kanssa puolen tunnin rendez-vousin ja lähtivät sitten kämpille laittautumaan iltaa varten. Herrat viipyivät vielä yhden tai kahden lasillisen ajan.

Olimme tulleet ravituiksi ja yritimme kiinnittää tarjoilijarouvan huomion laskun maksamisaikeissa. Rouvapa oli tehnyt asiaa salin toisessa päässä olevalle lipastolle, kiillotteli siellä lusikoita katse tiukasti suunnattuna ylös, lipaston yläpuolelle katosta ripustettuun televisioon, jossa juuri elettiin paikallisen saippuasarjan dramaattisimpia hetkiä. Mitä sitä nyt asiakkailta maksua keräämään, kun televisiosta tulee niin suurta draamaa, että tapahtumiakin pitää ympäristölle ääneen selostaa. Varmaan varttitunnin vaanimme madamen huomiota, kunnes saimme kansainvälisellä käsimerkillä viestittyä poistumisaikeemme.

Jatkettiin matkaa kauppaan ja palattiin kassit pullistellen veneelle. Meikäläinen ryhtyi maston lakkaushommaan. Ison nostin oli hiertänyt maston kylkeä saalinkien alapuoleiselta osalta. Perähenkilö keskittyi lieventämään yli 30 asteen helteessä jo hieman epämukavalta tuntuvaa oloaan hyödyntämällä ”Hot Water from the Sun”-suihkukassiamme, kannella, bikineissä ja kolme kertaa.

Illalla lähdettiin vielä rannalle mereen uimaan. Uimaranta oli vajaan kilometrin päässä marinasta, sinne pyöräilimme. Ranta oli edelleen aivan turvollaan ihmisiä, päivänvarjojensa alla korttia pelaten, seurustellen, ruokaillen, tai muuten vaan rannalla maaten. Huomattavan lihavat ihmiset olivat hyvin edustettuina. Alkaa hampurilaiskulttuuri kantaa satoa täälläkin. Rantavesi kuhisi uimareita, liityimme joukkoon. Veden lämpötila oli varmaankin +25 astetta, ei kovin virkistävää ja tietenkin älyttömän suolaista. Kahlata piti hiekkarantaa satakunta metriä, ennen kuin pääsi uintisyvyydelle. Tulipahan tämäkin riemu koettua.

26.-28.09.2010

5 syyskuun, 2010

26.08.2010 Sines (jatkoa)

Herkkusuita hellitään

Jaska:

Sineksen satama sijaitsee aallonmurtajilla suljetun luonnonlahden reunassa, lahden mantereen puoleinen reuna on kaupungin uimaranta, josta rantamusiikin soinnut tietysti kantautuvat venesatamaan. Satamarakennukset ovat hienointa mitä tähän asti on nähty, marmoria, lasia ja ruostumatonta terästä ei ole säästelty. WC- ja suihkutiloihinkin on EU-varoilla rakennettu omat eriöt lasten tarpeita varten, joissa kaikki on normaalia pienempää ja 30 cm alempana. Hoitakaa nyt Suomen mepit siellä Brysselissä asioita siihen malliin, että meillekin saadaan hamstrattua huvivene -satamarakentamisrahaa, kun sitä täällä Barroson maassa näyttää riittävän rutkalti joka kylään.

Nälkä tietysti vaivasi, sillä ruokailu matkan aikana oli jäänyt varsin ohueksi. Joten lähdettiin etsimään ravintolaa. Satamasta on kaupunkiin vajaan kilometrin matka, korkeusero varmaankin likemmä sata metriä. Nousimme läähättäen portaat citadellen vierestä, jonka pihalla kaupungin oman pojan Vasco da Gaman patsas tähyili kauas merelle. Kiertelimme kujia kulkien meluisten baarien ohi, mutta ravintolaa löytämättä. Kun olimme jo lähes luopuneet toivosta, havaitsimme torin laidalla sen sorttista valoa rakennuksen ikkunoista, että kyseessä saattoi olla ravintola. Olipa hyvinkin, Flor de Sines nimeltään, ja vielä erikoistunut puuhiiligrillillä valmistettuihin kala- ja liha-aterioihin (grelhados  peixe & garne).

Saimme pöydän ja valitsimme ystävällisen ja kohtalaisesti englantia puhuvan tarjoilijan avustuksella kalakylmiöstä sargo-nimisen kalan, komean kyömyniskaisen jötikän. Tämä sitten halkaistiin ja valmistettiin grillissä. Lisukkeina perunoita, papuja ja porkkanoita, ja olipa aivan taivaallisen hyvää. Niin kuin erinomainen ruoka, myös ravintolaympäristö perustui perusasioihin, ilman että oli yritetty tavoitella suurta taiteellista vaikutelmaa. Katossa loistivat neonvalot ja keittiö puuhiiligrilleineen oli ravintolasalin nurkassa, vain pienellä väliseinällä muusta salista erotettuna. Grilliä hoiteli ilmeisestikin paikan isäntä, isokokoinen mies, joka äärimmäisellä rauhallisuudella valmisti yhtaikaa annoksia parillekin ilta-ateriaa nauttimaan tulleelle paikallisperheelle.

Myös jälkiruoaksi tilatut tortut olivat parasta A-luokkaa. Piti vielä kokeilla päätteeksi kahvin kanssa paikallista konjakin korviketta. Ei aivan samaan luokkaan yltänyt, mutta arvatenkin auttoi ruoansulatuksessa. Hintaa tälle herkkuaterialle viineineen kertyi vaivaiset 20€/nenä.

27.08.2010.    Sines

Olemme skandinaaveja

Jaska:

Aamulla hankkiuduin märkäpukuun ja suunnittelin putsaavani veneen pohjaa sinne kertyneestä kasvustoon alusta. Parin millin pituisia haituvia, jotka eivät vielä vaikuta veneen vauhtiin sitä tai tätä, mutta ajattelin puhdistamalla pohjan jo tässä vaiheessa ja selvitä helpommalla jatkossa. Sainkin ehkä neliön verran pohjaa harjattua puhtaaksi, mutta huomasin, että samalla lähti pehmeästä erikois-myrkkymaalistamme huomattavan paljon väriä veteen. Päätin jättää homman sikseen. Myöhemmin, kun kyselin kanssamatkalaisilta heidän pohjanpesuohjelmistaan, oli yleinen vastaus, että kerran vuodessa vene nostetaan ylös ja pohja pestään, uudelleenmaalausta tarvitaan ehkä joka toinen tai kolmas vuosi. Päätin siis unohtaa pohjamme haituvat tämän purjehduskauden osalta.

Sataman vesi oli kirkasta ja puhtaan oloista, joten perähenkilökin pistäytyi uimassa.

Suihkussa käydessä näimme viereisellä telakka-alueella mielenkiintoiselta näyttävän veneen, jota piti tietenkin mennä lähemmin tutkimaan. Läheltä katsottuna mielenkiintoisinta olikin veneen pohja, joka muistutti kraatereista kuun maisemaan. Olen lukenut lasikuituruton, eli osmoosin vaikutuksista lasikuituveneissä, mutta en koskaan nähnyt läheltä, kuinka tuhoisaa jälki voi olla,. Tämä vene oli ilmeisesti kuivatusvaiheessa, kaikki rakkulat oli avattu jollakin porantapaisella työkalulla. Pohja oli täynnä vieri vieressä olevia sormenpäänkokoisia ja puolikin senttiä syviä kuoppia. Edessä oli todella suuri remontti, käsittääkseni pohjasta joutuisi ottamaan erikoisjyrsimellä puolisen sentin kerroksen pois ja rakentamaan pohjan ulkopuolen kokonaan uusiksi.

Etsittiin nettikahvilaa satamasta saatujen ohjeiden mukaan ja sellainen löydettiinkin. Tietokoneemme sai täydet viisi palkkia osoittavan vahvan yhteyden verkkoon, johon ei paikan pitäjän mukaan tarvittu sen enempiä koodeja, mutta yhteyttä internetiin ei sitten kuitenkaan saatu. Olipa ensimmäinen kerta kun tällaiseenkin ongelmaan törmättiin.

Lopun päivää juteltiin La Corunassa tapaamamme ruotsalaisveljesten kanssa. Tai eivät he ihan veljeksiä olleet, vaan naimisissa sisarusten kanssa, toinen puuseppä ammatiltaan, toinen Volvon tietotekniikkainsinööri. Matkalla Kanarialle 36 – jalkaisella Degerö-tyyppisellä purrellaan. Näyttää tämä skandinaavinen veljeys vahvistuvan sitä mukaa kun etäisyys kotikontuun kasvaa.

Illalla käytiin vielä syömässä grillatut sardiinit samaisessa ravintolassa.  Parikymmentä isoa grillisardiinia isolta vadilta tarjoiltuna tykötarpeineen ja juomineen kahdelle hengelle maksoi 22 euroa. Ei paha.

28.08.2010 Sines-Lagos 82 mpk

Tömähdys

Jaska:

Sineksestä oli taas oli aikainen lähtö klo 6.30 aamun valjettua. Samaan aikaan kanssamme lähti satamasta useita kalastusporukoita virvelivavat tuulessa viuhuen. Sataman ulkopuolella tuuli kuitenkin jokseenkin heti tyyntyi, eikä purjehdusyrityksistämme tullut mitään. Moottorilla ajoa jatkuikin sitten taas puolelle päivin, jolloin tuuli nousi 5-6 m/s takaviistosta ja päästiin purjehtimaan. Tuuliperäsin hoiteli ohjaamista ja me tarkkailimme rannan kallioita.

Kello 16.20 kiersimme Capo de Sao Vicenten niemen ja heitimme muodolliset hyvästit Atlantin  mainingeille. Kuten muutkin nämä mantereen ääripisteet, tämäkin oli jylhän kolkko paikka, korkealla kallion päällä seisovine majakkatorneineen. Heti niemen kierrettyämme tapahtui kaksi asiaa. Tuuli nousi voimakkaasti ja tuulimittarimme lakkasi näyttämästä. Ihme vika, vasta neljä kuukautta korjauksen jälkeen!

Purjehdittiin aika haipakkaa rullagenoalla ja mesaanilla, tuuli mantereen yli suoraan sivusta. Aallokko oli lyhyttä ja jyrkkää, mutta Atlantin maininki ei enää kiertänyt niemen tälle puolelle

Yhtäkkiä veneen kyljestä kuului voimakas tömähdys. Katselimme vanaveteen, mutta emme nähneet mitään merkkiä tömähdyksen aiheuttajasta. Joskus juuri oikealla hetkellä kylkeen taittuva aalto saa aikaan lähes samanlaisen, ehkä hiukkasen pehmeämmän tömähdyksen. Päättelimme, että se oli kuitenkin aalto tai joku puoliupoksissa oleva puunkappale, johon olimme törmänneet.

Myöhemmin Lagosissa asia sai todennäköisen selityksensää. Luimme paikallisesta sanomalehdestä, että juuri tuolla kohdalla Capo de Sao Vinenten niemen kaakkoispuolella on tänä kesänä esiintynyt poikkeuksellisen paljon merikilpikonnia ja näitä on tavattu rannoilta kuolleina veneisiin törmäysten jäljiltä. Todennäköisesti olimme siis kohdanneet merikilpikonnan!

Mietiskelin vielä tuulimittariongelmaa ja yhtäkkiä heureka! Kartan mukaan olimme heti niemen kärjen ohitettuamme ajamassa sukellusveneiden harjoitusalueen halki. Ja kun rannan kallioille tähyilimme, siellähän näkyi suuri antennikenttä veneisiin yhteyksien pitämistä varten. Tack-Tick – tuulimittarissamme on langaton lähetin maston huipussa ja rannan voimakkaat radioaallot olivat varmaankin sotkeneet lähettimemme ja mittarin välisen yhteyden. Mutta lopullisestiko vai vain väliaikaisesti, siinäpä kysymys.

Puoli seitsemältä tuulta oli sivusta vieläkin enemmän, nopeutemme 7-8 solmua. Yhtäkkiä tuulimittari palasi eloon ja näytti tuulen voimakkuudeksi 11 m/s. Syyllinen oli siis ollut sukellusvenelähetin. Eivätpä vaan Tack-Tickin markkinoijat mainitse mitään moisesta potentiaalisesta ongelmasta. Entä jos sukellusvenetukikohdan läheisyydessä satamapaikkaansa pitävään veneeseen hankitaan tällainen mittari? Rahat takaisin vai? ( Tuli mieleen jälleen kerran yrittäjyyden perusteeseihin kuuluva asiakkaan määritelmä: ”Asiakas on taho, jolla on väliaikaisesti hallussaan meille kuuluvaa rahaa.”)

Ihailtiin vielä aivan Lagosin nurkalla kallion päällä seisovaa toista majakkaa ennen kuin käännyttiin pohjoiseen kohti Lagosin satamaa. Tuuli oli nyt suoraan vastaan ja edelleen 10 m/s luokkaa. Oletin, että tuuli laantuisi satamajoen kanavassa, mutta katin kontit. Nyt ei saisi päästää tuulta tarttumaan veneeseen, muuten kolisteltaisiin kanavan rantoja. Rantautuminen reception-laituriin onnistui kuitenkin hyvin marineron avustuksella. Perille satamaan päästiin jatkamaan nostosillan kautta edelleen kovaa puhaltavaan vastatuuleen juuri ennen hämärän tuloa hiukan ennen kello kahdeksaa.

Satamassa oli yllättävän paljon vapaita venepaikkoja. High season alkoi siis selvästi olla ohi. Näimme useitakin ARC’iin meneviä veneitä juhla-ARC’in liput vanteisssa liehuen. Ja paikalla oli tietenkin taas ruotsalaisten Solea, eli se puuseppä-insinööri – venekunta.

Illansuussa syötiin hyvällä halulla myöhäinen tonnikala-kesäkurpitsa-spagettiateria veneellä ja kerrattiin päivän tapahtumia.