14.-21.08.2010

14.08.2010 Viona do Castelo

Jälleennäkeminen

Jaska:

Normaalit matkalle lähtöä edeltävän päivän hommat, veneen varustelua, kaupassakäyntiä ynnä muuta sellaista. Lounas syötiin veneessä. Juuri kun olimme lopettelemassa lounasta, perähenkilö oli kuulevinaan nimeänsä huudettavan. Työnsi päänsä luukusta ulos ja Faridan väkihän siellä seisoi laiturilla. Olivat juuri saapuneet ja saaneet luvan yöpyä odotuslaiturissa. Kutsuimme nyt heidät puolestamme myöhemmin iltadrinkille Vestervikingiin.

Illemmalla marinero kävi tarjoamassa meille mielestään parempaa paikkaa toisaalla satamassa. Emme kuitenkaan halunneet lähteä, koska tässä olimme aivan Wi-Fi:llä varustetun ravintolan  vieressä. Nytkin ohjelmaan kuului säätiedotusten hakeminen netistä yhden kokiksen hinnalla ravintolassa.

Illansuussa Mike 1 ja Sue saapuivat veneelle. Mike 2 kiitti kutsusta valittaen päänsärkyä. Mike 1 myöhemmin totesi, ettei tällä mitään päänsärkyä ollut, on vain tulossa jo 70-vuotiaana vanhaksi ja tarvitsee enemmän lepoa. Loppuilta meni Vestervikingiä esitellessä ja muuten vaan jutustellessa. Faridan väen mielestä Vesterviking on ”fancy”, mitä lie sitten tarkalleen tarkoittaakin.

15.08.2010 Viona do Castelo-Leixoes 34 mpk

Kaikenlaisia aterioita

Jaska:

Aamulla päästiin lähtemään kello 8, kävelysilta sataman suulla oli ollut koko yön auki, joten sen avaamista ei tarvinnut erikseen tilata. Pysähdyimme vielä aamutervehtimään Faridan väkeä ohi ajaessamme. Tuulta ei ollut kuin nimeksi, joten ohjelmassa oli koneajoa ja jokseenkin rullaavaa sellaista. Vasta puoli yhdentoista aikaan päästiin nostamaan purjeita. Samalla halssilla ajettiin aina kahteen asti, jolloin suoritettiin jiippi. Käytin taas asentamaamme puomijarrua, mutta en ollut vielä sinut sen kanssa, joten lopputulemana oli osittain hallitsematon jiippi ja puomin paukahdus leen puolelle. Nopealla tarkastelulla selvittiin kuitenkin ilman vaurioita, mikä oli väärä johtopäätös, kuten myöhemmin saatiin havaita… Perillä Leixoesissa oltiin kolmen aikoihin iltapäivällä.

Leixoes on Porton kaupungin ulkosatama, jossa toiminta on voimakkaasti kalastuspainotteista, minkä hajusta kyllä huomaa. Kiinnityimme ruotsalaisveneen, Laurin 38:n viereen, jonka kippari tuli ystävällisesti avustamaan kiinnittymisessä. Kertoi purjehtivansa yksin, määränpäänä Brasilia.

Pari venepaikkaa rantaan päin oli taas yksi näistä surullisista näyistä: Bavaria 38, joka oli jätetty satamaan heitteille kunnosta ja pohjan leväkasvustosta päätellen ainakin pari vuotta sitten. Aikanaan hieno tiikkikansi oli vihreän sammalkasvun peitossa, purjesuojat riekaleina ja lepuuttajat palasina. Kiinnitysköysiä olivat marinerot moneen kertaan paikkailleet. Mikähän mahtoi olla tarina tämänkin veneen takana?

Satamamuodollisuudet sujuivat sutjakasti ja ystävällisesti ja pian suunnistimme sataman ympäristöön etsimään paikkaa myöhäiselle lounaallemme. Paikallinen lounasaika oli kuitenkin jo ohi ja kaikki ravintolat kiinni. Olimme jo suunnistamassa takaisin veneelle purkkinakkiaterialle, kun huomasimme Snack-Bar´iksi itseään mainostavan kuppilan ja päätimme kokeilla onneamme. Kuppilasta löytyikin myös ravintolaksi nimetty takahuone, jossa pari paikallisen eläkepommin edustajaa katseli televisiosta espanjan ympäriajoa tupakkaa ”Tupakointi kielletty” – kyltin alla käryttäen.

Tarjoilijaneitonen ei osannut sanaakaan englantia ja me yhden sanan portugalia (obrigado-kiitos), joka ei vielä tässä vaiheessa paljon auttanut. Valitsimme ruokalistalta umpimähkään annokset ja jäimme jännityksellä odottamaan mitä tuleman pitää. Perähenkilön annos oli valkoista lihaa ranskanperunoilla. Alkuperästä emme saaneet selvää, oliko possua, kanaa vai kania. Ensimmäiset kolme palasta olivat syötäviä, sitten tapahtui laadun pudotus ja loput palaset jäivät lautaselle. Meikäläisen annos muistutti karjalanpaistia ja sen pystyi kyllä syömään, kunhan piti katseen tiukasti espanjan ympäriajossa. Maksoimme 20 euron laskun ystävällisesti hymyilevälle neitoselle ja poistuimme veneelle nälkäiset vatsat pääasiassa ranskanperunoilla ravittuina.

Lounaamme aikana oli satamaan saapunut hollantilainen Contest 48  ”Anna-Sofia”, jonka kanssa olimme purjehtineet suunnilleen samaa tahtia La Corunasta lähtien. Myöhemmin illalla myös Farida saapui satamaan.  Näyttää olevan niin, että jossain vaiheessa syntyy muutaman suunnilleen samoilla aikatauluilla – tai ilman aikatauluja – purjehtivien veneiden joukko, joka tapaa toisensa aina seuraavassa satamassa. Pikkuhiljaa sitten tullaan tutummiksi ja vaihdetaan matkakokemuksia.

16.08.2010 Leixoes/Porto

Kulttuuriperintö rapistumassa

Jaska:

Aamulla lähdettiin bussikyydillä tutustumaan Porton kaupunkiin. Bussinmatka Porton liikennelaitoksen bussilla kesti 45 minuuttia – omalla autolla olisi päässyt varmaankin vartissa perille mutta ei kyllä yhtä halvalla, vajaalla eurolla/nenä. Katseltiin Porton esikaupunkeja ja todettiin, että maisemat voisivat olla oikeastaan mistä vaan. Vaikkapa jostakin kesäisestä Helsingin uudemmasta esikaupungista. Talojen rakennustyyli oli samanlainen, bussit samanlaisia Volvoja kuin joka paikassa, kauppojen kylteissä näkyi samoja nimiä kuin Suomessa ja asukkaiden pukeutumis-, kampaus,- parta- yms. tyylit noudattelivat niitä samoja ylikansallisia ”kuuluu olla” –määrityksiä, joita yliluonnollisella vallalla varustetut kansainvälisten trendien luojat meidän edellyttävät noudattavan. Onneksi Portossa olisi sentään muutakin nähtävää, eli se vanha Porto.

Saavuttiin päätepysäkille ja siirryttiin tutustumaan kaupunkiin jalkapatikassa. Kovin pitkään emme jaksaneet kävellä, kun jo katuravintoloista kiertelevä grillatun sardiinin herkullinen tuoksu teki tehtävänsä ja istuimme ravintolapöytään. Saimme tarjoilijaksemme aivan valloittavan tyypin, pienen iäkkään viiksekkään herrasen, joka elekieleltään olisi välittömästi sopinut jokaisena uudenvuodenaattona (vaiko olikohan uudenvuodenpäivänä) televisiossa esitettävän ”Päivällinen kahdelle” sketsin tarjoilijaa tuuraamaan. Väkisin veti suupieltä ylöspäin ukkelin touhuamisen seurailu. Hienon ammattitaitoisesti hän tehtävänsä hoiti, tulipa meillekin ehdottamaan paremmin auringonpaisteelta suojattuun pöytään siirtymistä, minkä teimmekin.

Lounas olikin aivan mahtava: ohuesti kuorrutettuja lihavia sardiineja paljossa voissa paistettuina. Nam! Espressojen jälkeen päätettiin heittäytyä perusturisteiksi ja katsella Porton tärkeimmät nähtävyydet kaskikerroksisen maisemabussin yläkerroksesta. Vaikka yleensä hiukan ylenkatsommekin tätä massaturismin kukkasta, tässä tapauksessa ja meidän yhden iltapäivän Porton-aikataulullamme se oli paras tapa saada käsitys paikan tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Mielettömän upeahan kaupunki on, lähes toistensa päälle jyrkkiin joenrinteisiin rakennettuine koristeellisine taloineen. Surullista taas oli, että eivät näytä Porton tai Portugalin resurssit riittävän estämään tämän kulttuuriperinnön vähittäistä rapistumista. Aina parin-kolmen kunnossa olevan talon välissä oli yksi ikkunat kivitettyinä tai peitettyinä, parvekkeet roikkuen  ja julkisivusta kaakelit ja rappaus rapistumassa. Mikähän siinä on, kun joskus aikanaan on ollut kuitenkin varaa rakentaa tällaisia loistavia kaupunkikokonaisuuksia, olisiko Mr. Globalisaatio sittemmin kääntänyt ahterinsa Portugalin suuntaan.

Reittimme kulki yli Eiffelin piirtämän komean sillan (kyljelleen asetettu Eiffel-torni) Porton portviinisatamaan, jonka varastojen holveissa kypsyy maailman portviinin tarve. Opimme myös että portviini on saanut nimensä ajoilta, jolloin Portugalin ja Englannin kalastajat kalastelivat samoilla kaukovesillä. Portugalilaiset lastasivat kalareissulle lähtiessään kalastuslaivansa viinitynnyreillä, joita sitten vaihdettiin englantilaisten kalastajien tekemiin verkkoihin. Viini päätyi englantilaisten kalastajien tuliaisina Englantiin, jossa sitä alettiin alkuperänsä perusteella kutsua Portviiniksi.

Kahden tunnin bussikierroksen jälkeen oli taas terassikahvien aika ja sitten suunnistimme pikkuhiljaa bussiasemalle. Matkan varrelle sattui pankkiautomaatti jonka Visa-toimivuutta päätimme kokeilla. Niin vaan onnistui täälläkin Visa Debitillä käteisen nosto suoraan omalta tililtä Nordeasta. Kyllä on ainakin tältä osin tehty helpoksi tämä matkalaisen elämä.

Ennen veneelle paluuta suoritimme vielä juomavaraston täydennystä paikallisesta viinikaupasta. mahtava paikka! Hintalaput pulloissa käsin kirjoitetut ja jokainen muutamasta ostamastamme viinipullosta käärittiin erikseen huolellisesti käärepaperiin!

Portossa meitä oli hellinyt lähes kolmenkymmenen asteen lämpötila ja auringonpaiste. Takaisin Leixoesin satamaan päästyämme aurinko paistoi yhä täydeltä terältä, tuulta oli tuskin nimeksi, mutta lämpötila ainakin kymmenen astetta alempi. Niin paljon vaikuttaa Atlantin lämpötila jokaon  näillä main ehkä 18 asteen tienoilla.

17.08.2010 Leixoes-Figuera da Foz 63 mpk

Ruotsalaisilla iltakahveilla

Jaska:

Aamulla oli taas aikainen herätys, 04.30, koska tarkoitus oli lähteä liikkeelle heti kun päivä vähänkin valkenee. Edessä oli pitkä päivämatka, halusimme purjehtia, emmekä halunneet tulla pimeässä tuntemattomaan satamaan.

Koneajoksi kuitenkin taas meni, ainakin aluksi. Tuulta oli niin vähän, että jos olisimme väkisin purjehtineet, perille saapuminen olisi mennyt pimeän puolelle. Vasta hiukan ennen kello kolmea iltapäivällä tuuli nousi, nostimme kaikki purjeet ja saimme 5,7 solmua vauhtia. Tuuli sitten pikkuhiljaa nousi koko ajan siten, että viimeiset pari tuntia ajoimme pelkkä isopurje ylhäällä 14 m/s myötäisessä keskimäärin 7 solmun nopeudella.

Perillä ajettiin ensin reception-ponttooniin, jossa satamasantarmin kanssa tehtiin taas tarvittavat selvitykset, sitten satamakapteenin kanssa toiset, ennen kuin päästiin siirtymään osoitetulle paikalle, ennestään tutun Laurin 38 ”Octav”:in eli sen ruotsalaisen yksinpurjehtijan viereen. Ensi yrityksellä meinasi tulla tehtyä ”Trinity Sur Merit” (eli kolhittua Vestervikingin kylki vuoroveden kääntäessä ), mutta tällä kertaa huomasin tilanteen tarpeeksi ajoissa ja ehdin keskeyttää rantautumisyrityksen ennen kuin vahinkoja syntyi. Uudella yrityksellä lähestymiskulma oli oikeampi ja kiinnityimme runsaslukuisen avustajajoukon avustuksella ilman ongelmia.

Vatsa vaati omansa, joten askeleet kävivät tuota pikaa kaupungille. Kävelykatu alkoi heti rannasta monine terassiravintoiloineen. Valitsimme yhden, jossa oli paljon paikallista väkeä aterioimassa, emme kuitenkaan mahtuneet terassille vaan sisätiloihin ilmastoituun toiseen kerrokseen. Hyvä niinkin. Vastapäätä ravintolaa patsasteli uudenuutukainen lasiseinäinen kasinorakennus.

Katselimme, kuinka portugalilaisperheet viereisissä pöydissä ahmivat meren herkkuja pöytiin kannetuista suurista laivan muotoisista tarjoiluastioista. Me päädyimme kuitenkin tällä kertaa perinteisempään valintaan, eli pippuripihveihin. Valinta ei ollut paras mahdollinen, liha oli kyllä erinomaista, mutta kastike merkillistä rasvamössöä, jonka alta liha piti kaapia syötäväksi. Hinta kahden hengen ruokailusta pöytään pyytämättä – kuten täällä on tapana – kannettuine alkupaloineen, joista myös rahastetaan, oli liki 60 euroa, missä mielestämme hinta-laatusuhde paikallisen hintatason huomioon ottaen ei ollut aivan kohdallaan.

Palasimme satamaan, missä Octavin yksinpurjehtija oli esittänyt meille kutsun tulla ilta (yö) kahville veneeseensä.  Roland oli jo muutama vuosi takaperin, jätettyään rekkakuskin hommat, myytyään auton ja ostettuaan veneensä, purjehtinut yksin Karibialle ja takaisin. Matka oli kestänyt 13 kuukautta. Palattuaan hän oli päättänyt, että loppuelämä on sitten purjehdusta Itämerellä, mutta parin vuoden päästä oli kuitenkin alkanut miettiä, että kun se päiväntasaaja jäi ylittämättä. Nyt 68-vuotias miekkosemme oli siis matkalla Madeiralle, josta jatkaisi sitten kohti Brasiliaa. Matkallaan hän oli Brestin kohdalla joutunut 9 beaufortin myrskyyn, jolloin genoanrullan köysi oli katkennut ja purje mennyt riekaleiksi. Nyt käytössä oli vanha varapurje ja uusi oli Ruotsissa purjeentekijällä tehtävänä, mistä saisi sen lentorahtina Kanarialle.

Kysyin Rolandilta, mikä hänen mielestään on yksinpurjehtimisessa vaikeinta. Nukkuminen, hän sanoi. Kertoi kyllä aika hyvin tottuneensa siihen, että unet ovat 20 minuutin pätkissä.

18.07.10 Figueira da Foz

Satamasuihkukonsultointia

Jaska:

Sen verran monta satamaa olemme jo kiertäneet, että voisimme toimia konsultteina marinojen suihkutiloja suunniteltaessa. Toistaiseksi täydellisimmän suihkukokonaisuuden koimme täällä Figueira da Fozissa. Se muodostui näistä elementeistä: suihkuverho erottamassa suihku- ja pukeutumistilan, kynnys suihkutilan lattiassa estämässä tulvan pukeutumistilaan, penkki pukeutumistilassa, vettä tulee vapaasti ilman poletteja tai painonappeja yhdenkäden hanasta kääntämällä, lämpötila itse säädettävissä, pukeutumistilassa tarpeeksi vaatekoukkuja ja tralli lattiassa, suihkutilassa hylly shampoo- ja saippuapulloille. Tila on valaistu ja oven sulkiessa käynnistyy ilmanvaihto. Luulisi olevan perusasioita, mutta useimmissa satamissa tuosta listasta puuttuu useampikin elementti.

Päivä kului taas normaaleissa veneaskareissa. Käytiin kaupassa ja nettikahvilassa päivittämässä blogia. Illansuussa lähdettiin kävelylle ja tarkoitus oli tulla sitten marinan hyvältä vaikuttavaan ravintolaan syömään sardiineja, kuinkas muuten. Kuljimme suuren elintarvike – kauppahallin seinustaa ja havaitsimme siinä grillin, jossa grillattiin kanoja halsterissa puuhiilillä. Herkullinen tuoksu leijui ympäristöön. Jatkoimme kävelykadulle, jossa hetken katselimme niiden samojen ylikansallisten vaatemerkkimyymälöiden ikkunoita, joihin törmää nykyään joka paikassa.

Mielen pohjaan oli vaan jäänyt se herkullinen grillikanan tuoksu ja niinpä päätimme vaihtaa täksi illaksi kalan siipikarjaan. Tilasimme yhden kokonaisen grillatun ja chilikastikkeella maustetun kanan, astiallisen hyvännäköistä salaattia ja kupposen oliiveja, maksoimme koko satsista 10 euroa ja siirryimme veneelle ilta-aterialle. Kana oli taivaallisen hyvää, samoin salaatti ja oliivit, jotka nautittiin beaujolaisin punaviinin kanssa. Jälkiruoaksi avasimme vielä Espanjasta ostetun juustolajitelmapakkauksen, joka sitten hupenikin lähes täysin. Tällä aterialla oli hinta-laatusuhde kohdallaan!

19.08.2010 Figueira da Foz – Nazaré 34 mpk

Kilpailuhenkeä?

Jaska:

Tarkoitus oli ollut tankata dieseliä ennen lähtöä, mutta eilen olivat merivartijat hinanneet mereltä satamaan ison, liki 50-jalkaisen konevikaisen moottorivene Sunseekerin, joka oli nyt parkkeerattu siististi tankkauslaituriin estäen löpön myynnin muille. Onneksi meillä oli vielä ylen määrin polttoainetta tankissa, joten ongelmaa asiasta ei aiheutunut. Olemme vain tottuneet täyttämään tankin aina kun siihen on mahdollisuus.

Lähdettiin liikkeelle hienossa auringonpaisteessa ja 5-6 m/s tasaisessa laitamyötäisessä. Edellä oli lähtenyt 38-jalkainen ruotsalaisvene ja samankokoinen Lagoon – katamaraani, jotka molemmat ajoivat spinaakkerilla. Kuinka ollakaan, Vesterviking purjehti tuotapikaa heittämällä ruotsalaisveneen ohi saavuttaen myös edempänä purjehtivaa katamaraania. (Jolla oli ylhäällä sellainen erikois-spinaakkeri. jossa on poikittainen aukko purjeen keskellä ja purjesiiveke aukon yläpuolella. Olemme nähneet muutamiakin näitä käytössä matkan varrella ja hyvin näyttävät purjeet toimivan – emme ole nähneet yhdenkään temppuilevan millään lailla. Ihan niin kuin Jimmy Cornell kirjassaan näitä purjeita mainostaa.)

Riemastuimme menosta ja totesimme, että nyt on myös mesaanigenoan nostamisen paikka. Saimmekin sen ylös, sen jälkeen kun olin purkanut suunnilleen koko veneen perätilan saadakseni purjeen esiin sieltä. Purje toimi ihan hyvin hetken, mutta suunnilleen samoihin aikoihin tuuli laantui niin paljon, ettemme saaneet oikein selvää kuvaa paljonko ko. purje olisi lisännyt vauhtiamme. Tuulen laantuessa välimatka edellä purjehtivaan katamaraaniin jäi vakioksi, emme enää saavuttaneet sitä. No eihän tänne kilpailemaan tultu… eihän?

Jossakin vaiheessa reittimme sitten kääntyi niin, mettä tuuli alkoi tulla suoraan takaa. Päätimme ajaa loppumatkan virsikirjalla ja teimme jiipin, joka tälläkin kerralla vielä pääsi pikkuisen paukahtamaan leen puolelle. Ihmettelin, kun isopurje ei kevyessä tuulessa millään meinannut kääntyä kokonaan auki, vasta puomia käsin painamalla sen sai haluttuun kohtaan.

Jonkin ajan kuluttua tuuli loppui kokonaan ja klo 16.40 käynnistimme taas koneen. Nazarén kalastussatamaan saavuttiin puoli seitsemältä illansuussa ja ajettiin ensin tankkauslaituriin tankkaamaan 60 litraa löpöä. Nazarén satama on portugalin tärkeimpiä, ellei tärkein kalastussatama, jossa huviveneilijät ovat sivuosassa. Hajuelämys ylittää vielä Leixoesinkin sataman ödöörit. Myös satamarutiinit ovat kaupallisen sataman mukaiset. Vierasvenepaikkoja on suhteellisen vähän, eikä yhtään näyttänyt olevan enää vapaana. Laiturin päässä oli kylkikiinnityksessä vanha tuttavamme hollantilaisvene Anna-Sofia ja sen vieressä toinen hollantilaisvene, Ovni 380, jonka kylkeen olimme turvautuneet Viona do Castelossa kun peräköyden ankkuri oli siirtynyt pois paikaltaan. Anna Sofian avotilassa näytti olevan iltaoluen hetki, jota tuppauduimme kylkikiinnityspyynnöillämme häiritsemään. Ystävällisesti meidät tietenkin otettiin vastaan.

Kävin yrittämässä rekisteröityä, mutta toimisto oli suljettu jo klo 18. Rekisteröityä voisi tämän jälkeen sataman portilla olevassa kopissa, mutta kun en sellaista etsiskelyistäni huolimatta löytänyt, palasin veneelle. Tarkoituksemme oli lähteä jatkamaan taas ennen seitsemää aamulla, joten ehkäpä tästä tulisi halpa yöpyminen.

Toisin kävi. Päätin tutkia isonpurjeen puomin jäykkyyttä ja irrotin puomin nivelakselista. Akseli oli jämähtänyt täysin jumiin, ei kääntynyt milliäkään, vaikka yritin sitä isoilla putkitongeilla kääntää. Tämä tietäisi ongelmia, ennen kuin akseli olisi saatu liikkumaan, ei merelle olisi uudestaan asiaa.

Laitoin puomin takaisin paikalleen ja ajattelin kokeilla sitä vipuvartena käyttäen, lähtisikö akseli kuitenkin kääntymään. Ei kääntynyt pätkääkään, sen sijaan koko masto alkoi nitistä yrittäessään kääntyä kannen läpiviennissä puomia käännettäessä. Lopetin kääntämisyritykset. Seuraavaksi puomi uudelleen irti ja pistopunkan alta esiin leka, jollainen tietenkin kulkee jokaisessa hyvin varustetussa veneessä mukana. Yritin nuijia akselin ylös laakereistaan sillä seurauksella, että akselin alapää alkoi osoittaa uudelleenmuotoutumisen oireita. Ei ollut apua tästäkään.

Onneksi olin kolme kevättä takaperin ottanut mastot puupuhtaaksi ja kunnostanut ne, joten tiesin, kuinka puominivel on kiinnitetty mastoon ja että sen irrottaminen mastosta kokonaan irti ei olisi mikään ihmeellinen temppu. Puolen tunnin aherruksen jälkeen nivel olikin käsissäni tarkemmin tutkittavana. Nivel muodostuu akselin ylä- ja alalaakerista. Ylälaakeri pyöri OK, mutta alalaakeri oli se joka oli jumissa. Ihmettelin kuinka suolavesi oli pystynyt sen ruostuttamaan, kun se kuitenkin on jatkuvasti liikkeessä. Satamaportin vierestä löytyi laivan tukkiankkuri, joka tarjosi oivan työskentelyalustan akselin paukuttelulle moukarilla. Puolen tunnin yrityksen ja lukuisten WD-40 suihkausten jälkeenkään ei akseli liikahtanut milliäkään. Totesin, että seuraavaksi tarvitaan hitsauspilliä, jolla laakeria kuumentamalla sen saisi ehkä laajenemaan sen verran että akseli lähtisi liikkeelle. Ja sitähän ei tietenkään veneen varusteisiin kuulunut, joten tänne juuttuisimme, kunnes ongelma on korjattu.

Tyydyimme tilanteeseen ja nautimme perähenkilön taidolla purkkikinkusta, spagetista ja tomaattikastikkeesta loihtineen nötkötti – makaronijäljitelmän, joka maistuikin melkein yhtä hyvältä.

Kävimme yöpuulle, mutta emme nukkuneet. Kalastussatamaan kuuluu nimittäin, että toimintaa on lähes vuorokauden ympäriinsä. Alukset tulevat takaisin mereltä vielä liki puolelta öin, ajaen täysillä ja huudattaen torviaan merkiksi saaliista rannassa odottaville ostajille. Vasta puolenyön jälkeen meteli hiljeni hieman, alkaakseen taas ennen kuutta aamulla.

20.08.2010 Nazaré

Kapteeni Mike ja vaimonsa Sally

Jaska:

Aamukahvilla puoli yhdeksän aikoihin kuului kannelta koputus. Siellä seisoi tuiman näköisenä liki seitsemänkymppinen, parrakas kapteeni Mike Hadley, sataman kaikki kaikessa. Sain alkajaisiksi osakseni hyvällä, mutta tuskin ymmärrettävällä englanninkielellä pidetyn puhuttelun siitä, että olin jättänyt käymättä rekisteröitymässä edellisiltana sataman porttikopissa. Selitin kyllä yrittäneeni, mutta en ollut löytänyt koko koppia. Selitys ei ilmeisesti tehnyt kovin uskottavaa vaikutusta. Murahti Mr. Kapteeni, että jos olisimme yrittäneet lähteä aamulla satamasta rekisteröitymättä, olisin nyt santarmien kuulusteltavana käsiraudoissa. Vaistosin puheessa pientä liioittelun makua ja kohta kapteeninkin tekotuima ilme alkoi sulaa. Olimme lukeneet satamaoppaista ja Kotovuorien matkakertomuksesta ko. herrasta, joten tiesin, että kyseessä on kaikkea muuta kuin kavahdettava hahmo.

Hetken juttelun jälkeen olimmekin jo yhdessä selvittämässä puominivelongelman laatua. Mike lupasi lähettää läheisen pajan insinöörin paikalle, kunhan olemme ensin hoitaneet rekisteröitymismuodollisuudet. Saimme myös ohjeen siirtää veneemme laiturin kylkeen paikalle josta holskujen Ovni oli aamuvarhaisella lähtenyt.

Rekisteröitymisen ensimmäinen vaihe hoidettiin satamakapteeni Miken ja hänen vaimonsa Sallyn toimistossa. Olin varannut heille pienen yllätyksen. Ennen kuin ryhdyimme täyttämään lomakkeita, välitin heille ensin Pertti Kotovuoren tervehdyksen. Muistivat kyllä nämä kuopiolaispurjehtijat, Pertin ja Annen. Lisäksi annoin Mikelle muistoksi sen Vene-lehden numeron, jossa Pertti kirjoittaa käynnistään tässä satamassa ja Miken avuliaasta toiminnasta. Käänsin jutun Mikelle ja Sallylle ja molemmat hykersivät tyytyväisyydestä.

Kun lomakkeet oli täytetty, johdatti Mike minut satamasantarmien pakeille, missä taas täytettiin toisenlaisia lomakkeita. Nyt oltiin valmiit päivän muihin taistoihin. Tämä oli muuten yksi niitä satamia, joissa oli kunnolla veneisiin asti ulottuva Wi-Fi verkko, ilmaiseksi käytettävissä. Kummallista kun joissakin satamissa yritetään vielä rahastaa palvelusta, jonka nykyään ilman muuta kuuluisi kuulua (ja toimia) satamamaksuun sisältyen.

Mike ilmoitti, että konepajan insinööri tulee kymmeneltä veneelle katsomaan puominivelongelmaa. Kun ei ollut puoli yhteentoista mennessä kuulunut, ajattelin kokeilla irrotusta vielä kerran omin keinoin. Lisää WD-40:tä kehiin ja innokasta paukuttelua moukarilla. Viiden minuutin hakkaamisen jälkeen huomasin – sen lisäksi, että nyt alkoi itse laakeripalanen muotoutua iskuista uudelleen – että akseli oli liikahtanut puoli milliä. Ei kun lisää suihkeita ja paukutuksia. Laakeri on vain 5x5x5 cm teräspalanen, johon on sorvattu akselia varten 20 mm reikä, ei sen kummempi, joten pieni uudelleenmuotoutuminen ei haittaa, kunhan itse reikä ei pääse litistymään.

Niin vain puolen tunnin uurastuksen jälkeen laakeri vihdoin antoi periksi ja akseli lähti irti. Mitä kummaa. Ei merkkiäkään ruosteesta. Otin akselin käteen ja kastoin sitä pitkin. Se oli selvästi taipunut alaosastaan! Jiippimme olivat sittenkin olleet liian kovaa tavaraa parin sentin paksuiselle teräsakselille, mutta en vielä tänäänkään pysty käsittämään kuinka taipuminen sattui alemman laakerin kohdalla, kun ylempi laakeri vajaat 10 cm ylempänä akselilla pyöri edelleen ihan vapaasti.

Nyt alkoi ongelma ratketa. Leka käteen ja jälleen laivanankkuri – työskentelyasemalle. Muutaman iskun jälkeen kädessäni oli molempien laakereiden kohdalla vapaasti pyörivä akseli.

Kävin ilmoittamassa Mikelle, ettei herra insinöörin palveluksia enää tarvita,  kiitos vaan avusta.

Mike katseli kädessäni olevaa nivelvarustusta ja sanoi, että laakereihin olisi kuitenkin parasta laittaa vedenkestävään vaseliinia, jota hänellä oli veneessään. Kävi kaivamassa sieltä litran pänikän mämmiltä näyttävää mönjää (englanniksi anhydrous lanoline), jota useatkin purjehdusopaskirjat ylistävät sen ruostumisenestokyvyn vuoksi. Kehotti vielä ottamaan rasvaa omaan rasiaan myöhempiä tarpeita varten, hän ei tulisi koskaan kaikkea sitä rasvaa tarvitsemaan.

Kello kahdelta iltapäivällä nivel oli jälleen paikallaan, laakeriklunssi rälläkällä alkuperäiseen muotoonsa saatettuna. Puomi liikkui vapaasti ja ongelma oli hoidettu. Tiedetäänpä ainakin varoa ja pitää puomijarrun piuhat tarpeeksi kireällä seuraavissa jiipeissä.

Mike ja Sally ovat mainio pari. Mike on Englannin Man-saarelta kotoisin oleva entinen merikapteeni, joka myöhäisillä eläkepäivillään on päätynyt Nazaréen satamakonsultiksi. Pari asustaa liki 15-metrisessä teräs – Spray – replicassa, jota tuskin tullaan enää satamasta siirtämään, ainakaan tämän jo hiukan vaikeasti liikkuvan pariskunnan toimesta. Alus oli aikanaan rakennettu Englannissa pallonkiertoon, mutta projektin aloittaja kuoli ennen veneen valmistumista. Seuraava omistaja ehti saada veneen 75-prosenttisesti valmiiksi ennen kuolemaansa ja Mike oli tehnyt telakalla seisovasta veneestä tarjouksen, jota ei odottanutkaan perikunnan hyväksyvän. Hänen yllätyksekseen olivat kuitenkin hyväksyneet, joten Mike nyt vuorostaan jatkoi kunnostusta, joka loppupäästään vaikutti olevan 98-prosenttisesti valmis ja alkupäästään taas 30-prosenttisesti alkamassa.

Mike näytti kartalta reitin, jota meidän kannattaisi seurata seuraavalla legillä kohti Cascaisia, jotta saisimme rannikon virtaukset hyödynnettyä. Kertoi oppineensa reitin vanhalta kalastajalta, jonka isä ja isoisä, kuten kalastaja itsekin nuorena miehenä, olivat kalastaneet näillä vesillä purjealuksilla. Tuolloin oli tärkeää tietää missä kohdassa rannikkoa milloinkin voisi saada virroista apua kalaan menoon ja sieltä palaamiseen.

Iltapäivällä syötiin eilisien tähteitä, käytiin suihkuissa – eivät Figueira da Foz-standardin mukaiset –  ja sitten mentiin seuraamaan kalasataman touhuja. Koko ajan aluksista joko nostettiin kalaa laatikoissa laiturille tai lastattiin jäitä laatikoista uloslähteviin aluksiin. Laatikot kuljetettiin kärryillä huutokauppahallin ovelle, josta miehet nostivat ne liukuhihnalle. Liukuhihna taas kiersi katsomon editse  – siis ihan kuin pikku-urheilukentän katsomorakennelma – jossa istuvat matamit tekivät valintojaan ja huusivat tarjouksiaan. Yritimme kurkistaa touhua vähän sisemmältä, mutta tiukkailmeinen virkailija esti aikeemme. Hän ei ilmeisesti ollut lukenut purjehdusopasta, jossa kerrotaan että huviveneilijät ovat tervetulleita seuraamaan kaupankäyntiä.

21.08.10 Nazaré-Cascais 65 mpk

Sr.T.Omistaja

Jaska:

Herätys jälleen klo 04.30. Sataman palveluihin kuului, että kun edellisenä iltana oli toimistossa maksanut yöpymisestä (à 23 e yö) ja ilmoittanut lähtöaikansa, tulisi yövartija tuomaan satama-avaindeposition (20 e) ja noutamaan avaimen sovittuna aikana veneestä. Kello kuudelta miekkonen ilmestyikin laiturille, avasi depositiokuoren ja ojensi seteli avaimia vastaan. Hyvää palvelua.

Kello 6.30 käynnistimme moottorin ja irrotimme köydet. Ei päästy kuin 10 metriä laiturista, kun Volvo Pentan kierrokset putosivat. Laitoin lisää ”kaasua” ja sain koneen vaivoin pysymään käynnissä. Mitähän tämäkin oli? Kun heitin koneen vapaalle, moottori sammui. Onneksi oli aivan tyyntä, joten saatoimme pähkiä ongelmaa hetken kaikessa rauhassa. Starttasin koneen uudelleen ja se lähtikin käyntiin, ensin epävarmasti ja sitten ihan normaalikäynniltä kuulostaen. Annoin käydä muutaman minuutin tyhjäkäyntiä, sitten nostin kierrokset 2000:een. Odottelimme viitisen minuuttia ja kone kävi ihan tasaisesti. Heitin tyhjäkäynnin päälle – ei ongelmia. Ilmeisesti voisimme jatkaa matkaa.

Sataman suulla maininki aiheutti aikamoisen sisäänvirtauksen, vauhtimme putosi pariin solmuun, mutta ulos päästiin. Sitten 100 metriä ulos ja käännös kohti etelää, Miken ohjeita noudattaen ja verkkoja väistellen. Pian vastassa oli sumuseinämä ja sumussa purjehtimista jatkuikin sitten seuraavat 50 mpk. Käynnistimme tutkan ja otimme sumutorven esiin. Matka jatkui kapteenin puhallellessa torveen ja perähenkilön pitäessä käsiä korvilla.

Vielä moottorilla ajaessamme tuli delfiiniparvi tervehtimään. Olin luullut, että nämä eläimet karttaisivat moottorilla kulkevia aluksia, mutta mitä vielä. Varttitunnin verran ne sukeltelivat aivan veneen vierellä ja keulan alitse, kunnes yhtäkkiä olivat poissa.

Vähän ennen kahdeksaa nostettiin purjeet ja laitettiin tuuliperäsin ohjaamaan. Vauhtia saatiin 5,1 solmua. Muutaman tunnin ajettuamme sumusta putkahti täynnä sukeltajia oleva kumivene. Minnekähän avomerelle he mahtoivat olla matkalla? Eivät minnekään avomerelle vaan hienon Ilha Berlengan rannoille, havaitsimme korkean saaren putkahdettua hetken päästä sumusta. Toisissa olosuhteissa Ilha Berlenga olisi ollut erinomainen lounas-ankkuripaikka, mutta nyt jatkoimme eteenpäin Mike-kapteenin viitoittamaa reittiä pitäen kahden tunnin vahtivuoroja.

Muutama maili Ilha Berlengan jälkeen jouduimme tekemään jiipin, nyt viisastuneina aiemmista kokemuksista hyvin varovaisesti, ja sen jälkeen ajettiin virsikirjalla kohti Cascaisin satamaa. Jossakin vaiheessa olimme juuri päättäneet siirtyä myötätuuli – kryssiin, kun katsahdin ylöspäin ja havaitsin toiseksi ylimmän purjelatan törröttävän puolisen metriä ulos lattataskustaan. Nopeasti isopurje alas, ettei latta ehdi lentää mereen. Purjeen lasku onnistui ja hyvä olikin, sillä nyt tuuli alkoi nopeasti voimistua lähestyessämme Cascaisin lahtea.

Purjehdusoppaissa varoitetaan, että lahdella saattaa vuorilta laskeutuva itätuuli puhaltaa 5-6 beaufortin voimalla. Tempauduimme rullagenoalla ja mesaanilla ensin kuuden, sitten seitsemän ja sitten kahdeksan solmun vauhtiin. Tuulimittari näytti ensin takaviistosta, sitten suoraan sivulta 14-15/ms tuulta, mikä alkoi olla liikaa käytössä oleville purjeille. Reivasimme molempia sisään, mikä tapahtuu kätevästi suoraan istumalaatikosta, vauhdin juurikaan vähenemättä. Ihailimme välillä Cascaisin taustalla olevia korkeita pilvipeitteisiä vuoria. Loppumatkasta tuuli kääntyi ensin lähes maksimi-nousukulmaamme ja sitten nopeasti laantui päästyämme sisemmälle lahteen. Vielä oli kierreltävä aikamoinen kalaverkkomerkkien viidakko ennen kuin pääsimme kiinnittymään Cascaisin luxussataman vastaanottolaituriin.

Reception –toimisto oli kuin hotellista, marmorilattiat, sohvia ja vartija ovella. Sinne meikäläinen saapasteli hikisenä ja vaatteet suolavedestä kankeana ilmoittautumaan. Muodollisuudet oli nopeasti hoidettu ja meille osoitettu laituripaikka syvemmältä satamasta. Hiukan huvitti, kun katselin vaivihkaa marineron tulostamaan printtiä veneen tiedoista. Olen joskus aikaisemmin motkottanut siitä, että suomalaisesta venerekisteritodistuksesta puuttuu merkintä kotisatamasta ja että se on tehty vain suomenkielellä. Tarjouduin täälläkin selostamaan marinerolle, mitä suomenkieliset merkinnät tarkoittavat. Totesi katsettaan todistuksesta nostamatta, ettei tarvitse. Niinpä printatussa lomakkeessa sitten luki kohdassa ”Ship Owner´s name”: Sr. T. Omistaja .

Rantauduimme osoitetulle paikalle, huokaisimme ja läksimme etsimään ravintolaa. Heti sataman vierestä löytyi sellainen, brasserie, jonka ainoa ruokalaji oli häränpihvi. Teki valinnan helpoksi. Tilasimme, saimme alkusalaatit, sitten isot ulkofileepihvit mureaa lihaa valmiiksi viipaloituna paksun kermakastikkeen ja ranskanperunoiden kanssa, juomaksi lasilliset runsasta paikallista punaviiniä ja jälkiruoaksi taas kerran Crême Bruléet, valtavan kokoiset ja erinomaisen makuiset. Aterian hinta 60 euroa kahdelta hengeltä vastasi kyllä tällä kertaa laatua.

Unille siirtymistä hieman haittasi, että receptionista saamamme ovikortit eivät toimineetkaan. Jouduimme pyytämään yövartijan hätiin. Aamulla kaadettaisiin kritiikkiä marinerojen niskaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: