22.-26.8.2010

Tänään 30.08.2010 on ladattu taas uusia kuvia Kuvagalleria 2010:aan.  Ja kuten aiemminkin, valitettavasti kuvat eivät ole aivan aikajärjestyksessä, wordpressin kenkkuilusta johtuen. Loppupäässä on alkupäähän kuuluvia kuvia La Corunan ajoilta. Kursorin kuvan päälle siirtämällä saa kuvatekstin esiin ja napauttamalla kuvaa sen saa suurennettua.

22.08.2010 Cascais

Jälleennäkeminen vuosien jälkeen

Jaska:

Aamusta siistittiin venettä ”shipshape” sillä olimme saamassa arvovieraita. Vestervikingin 17 vuotta sitten isänsä kuoleman jälkeen perinyt ja veneen meille myynyt Angelica Heldt oli puolelta päivin tulossa tapaamaan meitä. Sovittuna aikana sataman portille sitten ilmestyi, ei Angelica Heldt yksin, vaan neljän hengen seurue, johon kuuluivat Angelican lisäksi hänen miehensä Jose, heidän kolmevuotias poikansa Konrad ja Angelican äiti Maj Heldt-Scott.

Veneen jälleennäkeminen Angelicalla lähes 20 vuoden ja Majlla liki 30 vuoden jälkeen oli tietysti tunteikas tilanne. Olihan Vestervikingillä ollut vuosikausia keskeinen osa Heldtin perheen kesien vietossa niin Itämeren purjehduksilla kuin perheen kesäpaikassa Timmerholmenissa Pellingissä. Angelica istahti peräpulpetin penkille fiilistelemään ja Maj puikahti tuota pikaa sisälle veneeseen tutkimaan tuttuja paikkoja. ”Tuossa minä nukuin ja tuossa minä laitoin ruokaa”.

Angelica muisteli erästä karilleajoa 80-luvulla Jurmon lähistöllä. Vene oli joutunut karilla lähes kyljelleen saalinkien päiden viistäessä vettä. Pikkutytön suuri huoli oli ollut, kuinka nukkien nyt käy. Saatiinhan vene sitten irti karilta ja ainoaksi vahingoksi jäi kuoppa lyijyköliin, joka sekin moukaroimalla saatiin lähes entiselleen.

Istuimme pitkään kajuutassa kahvia nauttien ja kerraten Vestervikingin tarinaa sekä Heldtin perheen että Toiviaisen perheen omistuksessa. Muutamakin tarinan varrelle jäänyt avoin kysymys sai nyt vastauksensa. Myös Angelican miehelle Joselle vene oli kokemus, koska hän luonnollisesti oli kuullut niin paljon veneestä vaimoltaan ja anopiltaan. Se vaan on upeaa miten vanhat puuveneet tarinallaan liittävät yhteen toisilleen ennestään tuntemattomia perheitä ja ihmisiä.

Ainutlaatuista tilaisuutta tietysti vielä ikuistettiin valokuvin ja lopuksi päätettiin mennä marinan ravintolaan syömään yhteinen lounas, ennen kuin Angelican pitäisi ehtiä Lontoon-lennolle. Perhe asuu Cascaisissa, mutta Angelican työ vie hänet viikolla Lontooseen. Maj ja hänen miehensä Robert asuvat puolestaan Lontoon lähistöllä, ja heillä on tuore kesäasunto Cascaisissa. Saimmekin ystävällisen kutsun drinkille heidän luokseen myöhemmin Cascaisin-vierailumme aikana. Ennen lähtöä saimme myös asiantuntevaa opastusta Lissabonin-vierailuamme varten sekä tietoja tutustumisen arvoisista kohteista ja ravintoloista Cascaisissa. Tapaamisen lopuksi vaihdettiin tietysti yhteystietoja ja saatiin ”kuittaukset” jälleennäkemisestä Vestervikingin vieraskirjaan.

Illansuussa alkoi kaupungilta kuulua kovaäänistä musiikkia (kuinkas muuten!), jota sitten kuuntelimme pitkin iltaa peläten taas yhtä huonosti nukuttua yötä. Juhlat loppuivat kuitenkin ns. ihmisten ajoissa ja pääsimme yöpuulle.

23.08.2010 Cascais

Tili tili tom

Jaska:

Aamulla herättiin tiuhaan tihkusateeseen, jota sitten kestikin koko päivän. Niin vaan voi keli täälläkin yhtäkkiä muuttua. Ulos veneestä ei tehnyt mieli, ellei ollut todellista asiaa. Joten sadetakit vaan niskaan ja supermarkettia etsimään, proviantti veneessä alkoi olla aika ohut. Tie supermarketille vei sen juhla-aukion ohi, jonka esiintymislavalta sulosoinnut olivat meidät illalla tavoittaneet. Havaitsimme, että lisää oli tiedossa, joka iltana, koska kaupungissa näytti olevan jonkinlainen juhlaviikko ja kunakin iltana esiintyvät bändit oli esitelty juhlapaikan julisteissa.

Cascaisista muodostui kuningas Don Carlosin hallituskaudella Portugalin ylhäisön kesänviettopaikka, joka ei ole voinut olla vaikuttamatta kaupungin luonteeseen (ja hintatasoon!) Kuningas itse patsastelee purjehdusasussaan rannassa Citadellen äärellä vielä tänäkin päivänä. Kaupungista on hyvä kolmen vartin junayhteys Lissaboniin ja mekin päätimme muuttaa suunnitelmiamme ja suorittaa huominen – sään salliessa – Lissabonin vierailu veneen sijasta junalla.

Illalla ei jaksettu lähteä sateessa etsimään suositeltua kalaravintolaa, vaan käytiin syömässä pizzat jalkapalloa TV-ruudusta katsellen marinan ravintolassa. Näillä leveysasteilla, Portugalissa ja Espanjassa onkin vaikea löytää ravintolaa, jossa ei kaiken aikaa pyörisi isolta TV-taululta jalkapallo-ottelu joko livenä tai nauhoitettuna.

24.08.2010 Lissabon

Maailman parhaat vanukasleivonnaiset

Jaska:

Aamulla varustauduttiin Lissabonin käyntiin, sää oli taas mitä parhain. Suihkulta tullessa käväisin rannan Volvo-Penta huoltoliikkeessä kysäisemässä löytyisikö moottoriimme venttiilikannen tiivistettä, nykyinen kun päästää pienempiä määriä öljyä läpi. Ei ongelma, mutta siisteyskysymys. Asentaja tuli veneeseen, katsoi moottorin numeron ja lupasi tilata varaosan huomiseen toimitukseen. Toivotin onnea tilaukselle, hiukan epäilevin mielin. Hyvää palvelua joka tapauksessa.

Junamatka Lissaboniin kesti siis kolme varttia ja maksoi 8 euroa kahdelta hengeltä. Ensimmäinen varsinainen pysähdysasema Cascaisin jälkeen lienee maailman kaunein pysäkki. Asemalaituri on nimittäin kuin rakennettu Estorilin merenlahden päälle ja maisemat ovat huimaavat. Estorilissahan järjestettiin takavuosina Formula 1-kisoja, jolloin Cascaisin satama oli tietenkin turvollaan luksusveneitä.  Sittemmin kisa on siirretty tupakkamainontaa paremmin sietäviin maihin ja luksusveneidenkin määrä satamassa vähentynyt (vaikka oli niitä silti ihan riittämiin.)

Lissabonin asemalle saavuttua eteen levittäytyi  Rio Tejo –joki, jonka rannoille Lissabon on rakennettu. Näkymää oli hiukan haikea hahmottaa joeksi, se muistutti enemmän leveää merenlahtea. Kun suuntasimme katseemme lahdelta itse kaupunkiin, ensivaikutelma oli vähän samanlainen kuin vaikutelma Portosta. Ei nykyinen varallisuus täälläkään näytä riittävän pitämään paikkoja kunnossa. Aina välillä pisti silmään hienojen talojen keskellä joku ränsistymään jätetty. Talojen kaakelipinnoitukset olivat kyllä hienot ja vaikuttavat.

Olimme valinneet käyntimme kohteeksi keskustan kävelykadut, Castelo Sao Jorgen, korkealla kukkulalla kaupungin yläpuolella olevan linnoituksen sekä Belemin kaupunginosassa sijaitsevan leivonnaisistaan kuuluisan  ”Pasteis de Belem” pastellerian, johon tutustumista Angelica oli suositellut.

Turistikausi oli ilmeisesti vielä parhaimmillaan ja kävelyladuilla vilisi väkeä. Koska alkoi olla lounasaika, grillattujen sardiinien tuttu tuoksu leijaili katujen ravintolapöytien ympärillä.

Kävimme kyselemässä turisti-infokojusta hyvää englantia puhuvilta neitosilta fado-paikoista ja saimme muutaman hyvän vihjeen. Saa nähdä, missä välissä ehtisimme tähänkin musiikkimuotoon tutustua.

Suunnistimme kuitenkin ensin vuorilinnaa kohti. Kiipeämistä riitti, ehkä huipulle olisi päässyt jotain suorempaakin reittiä, mutta meikäläisten suunnistusvaistot eivät nyt vaan olleet parhaimmillaan. Lopulta suunnistimme tihentyvän väkijoukon mukaan, ja perille linnan portille päästiin. Siellä sitten jonotettiinkin liki puoli tuntia 7 euron arvoisia sisäänpääsylippuja.

Linnan edustan aukiolle päästyä eteen aukeni mieletön näkymä Lissabonin kaupungin yli merelle. Jo pelkästään tämän näkymän takia olisi kannattanut kiivetä paikalle. Lissabonilla on aika huikea historia: kaupungin rakensivat foininkialaiset noin 1200 v eKr, sen jälkeen sen valloittivat vuorotellen kreikkalaiset, karthagolaiset ja roomalaiset. Seitsemänsataa-luvun alusta jKr. kaupunki oli arabien hallinnassa aina vuoteen 1147, jolloin sen valloitti protestanttinen kuningas Alfonso Henriques, Portugalin ensimmäinen kuningas. Castelo Sao Jorgen rakensivat alun perin arabit ja heiltä linnan valloitti Jorge-niminen ritari mikälie, ilmeisesti Alfonson sotapäälliköitä, jonka mukaan linna on nimetty. Linnasta tuli tuolloin valtaa pitävien asuinpaikka. Lissabonin kaupunkihan, vaan ei linna, tuhoutui sittemmin pahoin maanjäristyksessä v.1755, joten ilmeisesti suurin osa näkemästämme on rakennettu tai korjattu tämän jälkeen.

Kierreltiin aikamme linnan muurien korkeuksissa polvet vetelinä puolimetristen kaiteitten vieressä ja lähdettiin sitten palaamaan kohti keskustaa ja hyvin ansaittua lounasta. Vaikka paikallinen lounasaika oli jo kääntymässä lopuilleen, saalisti työnsä osaava kalaravintolan sisäänheittäjä meidät tehokkaasti asiakkaaksi. Eihän siinä mitään, ruokalistalta löytyi myös mielessä olleet sardiiniannokset (alkaa sardiini näillä leveysasteilla voittaa turskan…).

Jälkiruoka jätettiin tilaamatta, se nautittaisiin seuraavassa kohteessamme eli ”Pasteis de Belemissä”. Belemiin päästiin raitiovaunulla, valitettavasti vaan tuolla linjalla 15 eivät liikennöineet ne iki-ihanat 50-luvun raitiovaunut, joita täällä näkee, vaan näiden modernit jälkeläiset. Jäivät siis Lissabonin kolinat kokematta.

”Pasteis de Belem” löytyi pienen etsimisen jälkeen. Merkkinä paikasta oli pitkälle kadulle kiemurteleva jono. Jotkut muutkin olivat siis saaneet samat suositukset. Mietimme, mahtaisiko aikataulumme sallia ollenkaan jonottamista, kello seitsemäksi pitäisi ehtiä takaisin Cascaisiin Maj Heldt-Scottin ja miehensä Robertin kutsuille.  Päätimme kuitenkin, että liitytään jonoon ja katsotaan kuinka käy.

Jono liikkui hitaasti, mutta jonon läpi tunki pastelleriaan sisään väkeä sivuovista. Mitähän tämäkin oli, törkeää etuilemista, vai olimmeko jotenkin ymmärtäneet tilanteen väärin. Päätin minäkin seurata yhtä sisään tunkevaa seuruetta, jolloin tilanne selkisi. Jonossa jonotettiin leivonnaisia mukaan otettavaksi, sivuovista mentiin suoraan pastelleriaan sisään, jossa oli pöytiin tarjoilu. Ja millainen pastelleria! Viisi isoa kaakelikuvioin koristeltua salia, kaikki täynnä ihmisiä jotka söivät sitä yhtä herkkua, vanukastäytteistä leivonnaista. Kävin noutamassa perähenkilön ostosjonosta sisään ja saimme onnekkaasti heti vapautuvan pöydän.  Ja annettua tilauksemme: kaksi espressoa ja kaksi tuollaista leivonnaista, joita joka puolella pöydissä pölysokeripilven keskellä syödään.

Taas tuli toteennäytettyä, että yksinkertainen on kaunista. Pöytään kannettiin vaatimattoman näköiset leivonnaiset, kuori ikään kuin filotaikinaa, sisusta jonkinlaista vanukasta. Päälle saattoi ripotella pölysokeria ja kanelia.  Ja makuhan oli taivaallinen. Nämä leivonnaiset on valmistettu vuodesta 1837 lukien saman salaisen reseptin mukaisesti. Resepti on tiedossa vain yhdellä kokilla kerrallaan ja hän aikanaan valitsee kokkien joukosta sen, jolle salaisuus siirtyy.

Takavuosina markkinoinnin piirissä puuhailleena ei paikan menestys voinut olla herättämättä eräitäkin ajatuksia: kun tuotteella on tarpeeksi hyvä tarina takanaan ja kun tuote on ainutlaatuisen hyvä, se näyttää sittenkin luovan itse kysyntänsä, ilman sen kummempia myynninedistämistoimenpiteitä. Varsinkin jos tuotteen tai palvelun käyttämisestä muodostuu kulttitapahtuma. Tässäkin paikassa varmaan valtaosalle asiakkaista oli ainakin yhtä tärkeää, että käytiin (ja tultiin nähdyksi ) ”Pasteis de Belemissä” syömässä niitä leivonnaisia, kuin itse leivosten herkullisuus, vaikka niin hyviä olivatkin. Monet pöydissä ensin leivonnaisia nauttineista ostivat niitä vielä pakkauskaupalla kotiin vietäviksi.

Kotimatkalla junassa jonkin aikaa istuttuamme toisella puolella käytävää istunut herrasmies kysyi selvällä suomenkielellä: ”Oletteko te sen Vestervikingin väkeä”. Kun olimme toipuneet hämmästyksestä selvisi, että kyseessä oli Henrik Ringbom, Euroopan meriturvallisuusvirastossa yksikön johtajan toimiva suomalainen, joka on myös Angelica Heldtin tuttava ja jolle Angelica oli kertonut veneestä ja vierailustamme Cascaisissa. Aikamoinen sattuma taas!

Cascaisiin palattuamme Maj ja Robert hakivat meidät marinasta asuntoonsa vierailulle. He olivat hankkineet huoneiston kaksi vuotta sitten valmistuneesta korkealuokkaisesta kerrostalosta kesäasunnokseen. Nyt Maj tietenkin saattoi myös avustaa tyttärenpoikansa Konradin hoidossa. Istuimme pitkään asunnon terassilla ihastellen merinäköalaa ja pimenevässä illassa, nauttien paikallisia herkkuja erinomaisen cavan kanssa ja kerraten vielä Vestervikingin tarinaa.

25.08.2010 Cascais

Juhlan jälkeen koittaa arki

Jaska:

Työpäivä, josta ei ihmeemmin raportoitavaa. Pyykkäystä, veneen kunnostusta ja blogin kirjoittelua.

Iltapäivän lopulla Volvo-Penta huollon johtaja soitti ja esitti vuolassanaiset valittelunsa, koska eivät olleet saaneetkaan tilattua venttiilikopan tiivistettä päivän kuluessa. Tarkoituksena oli jatkaa matkaa huomisaamuna ennen huollon aukeamista, joten asia jäi siis silleen. Ehkäpä tiiviste löytyy jostakin tulevasta satamasta.

Sen verran pitkään meni kaikessa touhuilussa, että emme enää jaksaneet lähteä Lissaboniin kokeilemaan meille suositeltuja Fado-paikkoja. Yritetään löytää sitten sellainen etelärannikon pysähtymispaikoista. Sama koski Cascaisin huippu-kalaravintolan illallista, valitettavasti.

Illansuussa ilmestyi veneelle Henrik Ringbom, jolle tietenkin suoritimme veneen esittelyn. Ollessamme sisällä veneessä alkoi laiturilta kuulua tuttuja ääniä. Maj ja Robert olivat tulleet vielä vilkaisemaan venettä. Robert kun ei ollut Vestervikingiä vielä nähnyt, mutta kuullut veneestä varmaankin kohta jo liiankin kanssa. Robert liittyi esittelykierrokseen ja oli hänkin ihastunut näkemästään.

Henrik kutsui meidät vielä vastavierailulle viereisessä laiturissa olevaan upouuteen Hallberg-Rassy 36:eensa. Kyllä osaavat tehdä hienoja ja toimivia veneitä Orustissa Ruotsissa. Laatu, turvallisuus ja käytännöllisyys on veneissä säilytetty, vaikka vedenalaiset linjat on nykyaikaistettu entisistä pitkäkölisistä kuuluisan German Freresin suunnittelutoimiston johdolla.

Illalla kävin vielä satamatoimistossa maksamassa viiden yön visiitistämme Cascaisissa 199 euroa. Nukkumaan mentiin aikaisin, eikä ulkoa hiljakseen kantautuva musiikkikaan pahemmin unta häirinnyt. Aamulla olisi aikainen lähtö kohti Sineksen satamaa.

26.08.2010 Cascais-Sines 49 mpk

Humussa sumussa

Jaska:

Matkaan lähdettiin puoli kahdeksalta. Tuuli 3,5-4,5 m/s takaviistosta. Parin tunnin päästä ylle laskeutui tiheä sumu, joka seurasi meitä aina Sinesin huvivenesataman suulle asti. Ajettiin tutkan ja plotterin mukaan ja vauhtia saatiin voimistuneessa tuulessa 6,5 solmua. Suurimman osan ajasta tuuliperäsin hoiteli ohjaamisen, me tuijottelimme sumuun ja välillä töräyttelimme sumutorvea.

Iltapäivän loppupuolella saimme seuraksemme ison delfiiniparven. Näitä oli ollut jo seuranamme hetken Cascaisiin saapuessamme, mutta tämä parvi seurasi venettä yli puoli tuntia, sukellellen ristiin rastiin aivan keulan editse. Nämä olivat myös suurimpia näkemiämme yksilöitä, aivan delfinaarioissa nähtävien kokoisia. Välillä joku yksilö hyppäsi korkealle ilmaan, välillä joku tuli hengittämään aivan veneen viereen niin että hengitysröhähdys selvästi kuului ja hengitysaukko selässä näkyi. Hieno näytös!

Satamaa lähestyttäessä sumu hetkeksi häipyi, niin että kerkisimme saada kokonaiskuvan alueesta ja paikallistaa poijun joka osoittaa vanhan murtuneen, nyt veden alla vaanivan aallonmurtajan pään. Tämä poiju pitäisi ehdottomasti osata kiertää. Hetken päästä sumu oli takaisin päällä, mutta poiju näkyi jo selvästi tutkalla ja myös plotterissa suuntamme oli aivan oikea.

Rantautuminen Sineksen satamaan oli hiukan haastava, koska satamalahti on aika leveä ja tuuli puhalsi suoraan veneen takaa. Ystävällinen marinero oli tullut laiturille avustamaan kiinnityksessä, josta sitten selvittiinkin ilman havereita. Satamassa paikallistettiin taas useita tuttuja ”kanssamatkalaisten” veneitä.

Advertisement

14.-21.08.2010

14.08.2010 Viona do Castelo

Jälleennäkeminen

Jaska:

Normaalit matkalle lähtöä edeltävän päivän hommat, veneen varustelua, kaupassakäyntiä ynnä muuta sellaista. Lounas syötiin veneessä. Juuri kun olimme lopettelemassa lounasta, perähenkilö oli kuulevinaan nimeänsä huudettavan. Työnsi päänsä luukusta ulos ja Faridan väkihän siellä seisoi laiturilla. Olivat juuri saapuneet ja saaneet luvan yöpyä odotuslaiturissa. Kutsuimme nyt heidät puolestamme myöhemmin iltadrinkille Vestervikingiin.

Illemmalla marinero kävi tarjoamassa meille mielestään parempaa paikkaa toisaalla satamassa. Emme kuitenkaan halunneet lähteä, koska tässä olimme aivan Wi-Fi:llä varustetun ravintolan  vieressä. Nytkin ohjelmaan kuului säätiedotusten hakeminen netistä yhden kokiksen hinnalla ravintolassa.

Illansuussa Mike 1 ja Sue saapuivat veneelle. Mike 2 kiitti kutsusta valittaen päänsärkyä. Mike 1 myöhemmin totesi, ettei tällä mitään päänsärkyä ollut, on vain tulossa jo 70-vuotiaana vanhaksi ja tarvitsee enemmän lepoa. Loppuilta meni Vestervikingiä esitellessä ja muuten vaan jutustellessa. Faridan väen mielestä Vesterviking on ”fancy”, mitä lie sitten tarkalleen tarkoittaakin.

15.08.2010 Viona do Castelo-Leixoes 34 mpk

Kaikenlaisia aterioita

Jaska:

Aamulla päästiin lähtemään kello 8, kävelysilta sataman suulla oli ollut koko yön auki, joten sen avaamista ei tarvinnut erikseen tilata. Pysähdyimme vielä aamutervehtimään Faridan väkeä ohi ajaessamme. Tuulta ei ollut kuin nimeksi, joten ohjelmassa oli koneajoa ja jokseenkin rullaavaa sellaista. Vasta puoli yhdentoista aikaan päästiin nostamaan purjeita. Samalla halssilla ajettiin aina kahteen asti, jolloin suoritettiin jiippi. Käytin taas asentamaamme puomijarrua, mutta en ollut vielä sinut sen kanssa, joten lopputulemana oli osittain hallitsematon jiippi ja puomin paukahdus leen puolelle. Nopealla tarkastelulla selvittiin kuitenkin ilman vaurioita, mikä oli väärä johtopäätös, kuten myöhemmin saatiin havaita… Perillä Leixoesissa oltiin kolmen aikoihin iltapäivällä.

Leixoes on Porton kaupungin ulkosatama, jossa toiminta on voimakkaasti kalastuspainotteista, minkä hajusta kyllä huomaa. Kiinnityimme ruotsalaisveneen, Laurin 38:n viereen, jonka kippari tuli ystävällisesti avustamaan kiinnittymisessä. Kertoi purjehtivansa yksin, määränpäänä Brasilia.

Pari venepaikkaa rantaan päin oli taas yksi näistä surullisista näyistä: Bavaria 38, joka oli jätetty satamaan heitteille kunnosta ja pohjan leväkasvustosta päätellen ainakin pari vuotta sitten. Aikanaan hieno tiikkikansi oli vihreän sammalkasvun peitossa, purjesuojat riekaleina ja lepuuttajat palasina. Kiinnitysköysiä olivat marinerot moneen kertaan paikkailleet. Mikähän mahtoi olla tarina tämänkin veneen takana?

Satamamuodollisuudet sujuivat sutjakasti ja ystävällisesti ja pian suunnistimme sataman ympäristöön etsimään paikkaa myöhäiselle lounaallemme. Paikallinen lounasaika oli kuitenkin jo ohi ja kaikki ravintolat kiinni. Olimme jo suunnistamassa takaisin veneelle purkkinakkiaterialle, kun huomasimme Snack-Bar´iksi itseään mainostavan kuppilan ja päätimme kokeilla onneamme. Kuppilasta löytyikin myös ravintolaksi nimetty takahuone, jossa pari paikallisen eläkepommin edustajaa katseli televisiosta espanjan ympäriajoa tupakkaa ”Tupakointi kielletty” – kyltin alla käryttäen.

Tarjoilijaneitonen ei osannut sanaakaan englantia ja me yhden sanan portugalia (obrigado-kiitos), joka ei vielä tässä vaiheessa paljon auttanut. Valitsimme ruokalistalta umpimähkään annokset ja jäimme jännityksellä odottamaan mitä tuleman pitää. Perähenkilön annos oli valkoista lihaa ranskanperunoilla. Alkuperästä emme saaneet selvää, oliko possua, kanaa vai kania. Ensimmäiset kolme palasta olivat syötäviä, sitten tapahtui laadun pudotus ja loput palaset jäivät lautaselle. Meikäläisen annos muistutti karjalanpaistia ja sen pystyi kyllä syömään, kunhan piti katseen tiukasti espanjan ympäriajossa. Maksoimme 20 euron laskun ystävällisesti hymyilevälle neitoselle ja poistuimme veneelle nälkäiset vatsat pääasiassa ranskanperunoilla ravittuina.

Lounaamme aikana oli satamaan saapunut hollantilainen Contest 48  ”Anna-Sofia”, jonka kanssa olimme purjehtineet suunnilleen samaa tahtia La Corunasta lähtien. Myöhemmin illalla myös Farida saapui satamaan.  Näyttää olevan niin, että jossain vaiheessa syntyy muutaman suunnilleen samoilla aikatauluilla – tai ilman aikatauluja – purjehtivien veneiden joukko, joka tapaa toisensa aina seuraavassa satamassa. Pikkuhiljaa sitten tullaan tutummiksi ja vaihdetaan matkakokemuksia.

16.08.2010 Leixoes/Porto

Kulttuuriperintö rapistumassa

Jaska:

Aamulla lähdettiin bussikyydillä tutustumaan Porton kaupunkiin. Bussinmatka Porton liikennelaitoksen bussilla kesti 45 minuuttia – omalla autolla olisi päässyt varmaankin vartissa perille mutta ei kyllä yhtä halvalla, vajaalla eurolla/nenä. Katseltiin Porton esikaupunkeja ja todettiin, että maisemat voisivat olla oikeastaan mistä vaan. Vaikkapa jostakin kesäisestä Helsingin uudemmasta esikaupungista. Talojen rakennustyyli oli samanlainen, bussit samanlaisia Volvoja kuin joka paikassa, kauppojen kylteissä näkyi samoja nimiä kuin Suomessa ja asukkaiden pukeutumis-, kampaus,- parta- yms. tyylit noudattelivat niitä samoja ylikansallisia ”kuuluu olla” –määrityksiä, joita yliluonnollisella vallalla varustetut kansainvälisten trendien luojat meidän edellyttävät noudattavan. Onneksi Portossa olisi sentään muutakin nähtävää, eli se vanha Porto.

Saavuttiin päätepysäkille ja siirryttiin tutustumaan kaupunkiin jalkapatikassa. Kovin pitkään emme jaksaneet kävellä, kun jo katuravintoloista kiertelevä grillatun sardiinin herkullinen tuoksu teki tehtävänsä ja istuimme ravintolapöytään. Saimme tarjoilijaksemme aivan valloittavan tyypin, pienen iäkkään viiksekkään herrasen, joka elekieleltään olisi välittömästi sopinut jokaisena uudenvuodenaattona (vaiko olikohan uudenvuodenpäivänä) televisiossa esitettävän ”Päivällinen kahdelle” sketsin tarjoilijaa tuuraamaan. Väkisin veti suupieltä ylöspäin ukkelin touhuamisen seurailu. Hienon ammattitaitoisesti hän tehtävänsä hoiti, tulipa meillekin ehdottamaan paremmin auringonpaisteelta suojattuun pöytään siirtymistä, minkä teimmekin.

Lounas olikin aivan mahtava: ohuesti kuorrutettuja lihavia sardiineja paljossa voissa paistettuina. Nam! Espressojen jälkeen päätettiin heittäytyä perusturisteiksi ja katsella Porton tärkeimmät nähtävyydet kaskikerroksisen maisemabussin yläkerroksesta. Vaikka yleensä hiukan ylenkatsommekin tätä massaturismin kukkasta, tässä tapauksessa ja meidän yhden iltapäivän Porton-aikataulullamme se oli paras tapa saada käsitys paikan tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Mielettömän upeahan kaupunki on, lähes toistensa päälle jyrkkiin joenrinteisiin rakennettuine koristeellisine taloineen. Surullista taas oli, että eivät näytä Porton tai Portugalin resurssit riittävän estämään tämän kulttuuriperinnön vähittäistä rapistumista. Aina parin-kolmen kunnossa olevan talon välissä oli yksi ikkunat kivitettyinä tai peitettyinä, parvekkeet roikkuen  ja julkisivusta kaakelit ja rappaus rapistumassa. Mikähän siinä on, kun joskus aikanaan on ollut kuitenkin varaa rakentaa tällaisia loistavia kaupunkikokonaisuuksia, olisiko Mr. Globalisaatio sittemmin kääntänyt ahterinsa Portugalin suuntaan.

Reittimme kulki yli Eiffelin piirtämän komean sillan (kyljelleen asetettu Eiffel-torni) Porton portviinisatamaan, jonka varastojen holveissa kypsyy maailman portviinin tarve. Opimme myös että portviini on saanut nimensä ajoilta, jolloin Portugalin ja Englannin kalastajat kalastelivat samoilla kaukovesillä. Portugalilaiset lastasivat kalareissulle lähtiessään kalastuslaivansa viinitynnyreillä, joita sitten vaihdettiin englantilaisten kalastajien tekemiin verkkoihin. Viini päätyi englantilaisten kalastajien tuliaisina Englantiin, jossa sitä alettiin alkuperänsä perusteella kutsua Portviiniksi.

Kahden tunnin bussikierroksen jälkeen oli taas terassikahvien aika ja sitten suunnistimme pikkuhiljaa bussiasemalle. Matkan varrelle sattui pankkiautomaatti jonka Visa-toimivuutta päätimme kokeilla. Niin vaan onnistui täälläkin Visa Debitillä käteisen nosto suoraan omalta tililtä Nordeasta. Kyllä on ainakin tältä osin tehty helpoksi tämä matkalaisen elämä.

Ennen veneelle paluuta suoritimme vielä juomavaraston täydennystä paikallisesta viinikaupasta. mahtava paikka! Hintalaput pulloissa käsin kirjoitetut ja jokainen muutamasta ostamastamme viinipullosta käärittiin erikseen huolellisesti käärepaperiin!

Portossa meitä oli hellinyt lähes kolmenkymmenen asteen lämpötila ja auringonpaiste. Takaisin Leixoesin satamaan päästyämme aurinko paistoi yhä täydeltä terältä, tuulta oli tuskin nimeksi, mutta lämpötila ainakin kymmenen astetta alempi. Niin paljon vaikuttaa Atlantin lämpötila jokaon  näillä main ehkä 18 asteen tienoilla.

17.08.2010 Leixoes-Figuera da Foz 63 mpk

Ruotsalaisilla iltakahveilla

Jaska:

Aamulla oli taas aikainen herätys, 04.30, koska tarkoitus oli lähteä liikkeelle heti kun päivä vähänkin valkenee. Edessä oli pitkä päivämatka, halusimme purjehtia, emmekä halunneet tulla pimeässä tuntemattomaan satamaan.

Koneajoksi kuitenkin taas meni, ainakin aluksi. Tuulta oli niin vähän, että jos olisimme väkisin purjehtineet, perille saapuminen olisi mennyt pimeän puolelle. Vasta hiukan ennen kello kolmea iltapäivällä tuuli nousi, nostimme kaikki purjeet ja saimme 5,7 solmua vauhtia. Tuuli sitten pikkuhiljaa nousi koko ajan siten, että viimeiset pari tuntia ajoimme pelkkä isopurje ylhäällä 14 m/s myötäisessä keskimäärin 7 solmun nopeudella.

Perillä ajettiin ensin reception-ponttooniin, jossa satamasantarmin kanssa tehtiin taas tarvittavat selvitykset, sitten satamakapteenin kanssa toiset, ennen kuin päästiin siirtymään osoitetulle paikalle, ennestään tutun Laurin 38 ”Octav”:in eli sen ruotsalaisen yksinpurjehtijan viereen. Ensi yrityksellä meinasi tulla tehtyä ”Trinity Sur Merit” (eli kolhittua Vestervikingin kylki vuoroveden kääntäessä ), mutta tällä kertaa huomasin tilanteen tarpeeksi ajoissa ja ehdin keskeyttää rantautumisyrityksen ennen kuin vahinkoja syntyi. Uudella yrityksellä lähestymiskulma oli oikeampi ja kiinnityimme runsaslukuisen avustajajoukon avustuksella ilman ongelmia.

Vatsa vaati omansa, joten askeleet kävivät tuota pikaa kaupungille. Kävelykatu alkoi heti rannasta monine terassiravintoiloineen. Valitsimme yhden, jossa oli paljon paikallista väkeä aterioimassa, emme kuitenkaan mahtuneet terassille vaan sisätiloihin ilmastoituun toiseen kerrokseen. Hyvä niinkin. Vastapäätä ravintolaa patsasteli uudenuutukainen lasiseinäinen kasinorakennus.

Katselimme, kuinka portugalilaisperheet viereisissä pöydissä ahmivat meren herkkuja pöytiin kannetuista suurista laivan muotoisista tarjoiluastioista. Me päädyimme kuitenkin tällä kertaa perinteisempään valintaan, eli pippuripihveihin. Valinta ei ollut paras mahdollinen, liha oli kyllä erinomaista, mutta kastike merkillistä rasvamössöä, jonka alta liha piti kaapia syötäväksi. Hinta kahden hengen ruokailusta pöytään pyytämättä – kuten täällä on tapana – kannettuine alkupaloineen, joista myös rahastetaan, oli liki 60 euroa, missä mielestämme hinta-laatusuhde paikallisen hintatason huomioon ottaen ei ollut aivan kohdallaan.

Palasimme satamaan, missä Octavin yksinpurjehtija oli esittänyt meille kutsun tulla ilta (yö) kahville veneeseensä.  Roland oli jo muutama vuosi takaperin, jätettyään rekkakuskin hommat, myytyään auton ja ostettuaan veneensä, purjehtinut yksin Karibialle ja takaisin. Matka oli kestänyt 13 kuukautta. Palattuaan hän oli päättänyt, että loppuelämä on sitten purjehdusta Itämerellä, mutta parin vuoden päästä oli kuitenkin alkanut miettiä, että kun se päiväntasaaja jäi ylittämättä. Nyt 68-vuotias miekkosemme oli siis matkalla Madeiralle, josta jatkaisi sitten kohti Brasiliaa. Matkallaan hän oli Brestin kohdalla joutunut 9 beaufortin myrskyyn, jolloin genoanrullan köysi oli katkennut ja purje mennyt riekaleiksi. Nyt käytössä oli vanha varapurje ja uusi oli Ruotsissa purjeentekijällä tehtävänä, mistä saisi sen lentorahtina Kanarialle.

Kysyin Rolandilta, mikä hänen mielestään on yksinpurjehtimisessa vaikeinta. Nukkuminen, hän sanoi. Kertoi kyllä aika hyvin tottuneensa siihen, että unet ovat 20 minuutin pätkissä.

18.07.10 Figueira da Foz

Satamasuihkukonsultointia

Jaska:

Sen verran monta satamaa olemme jo kiertäneet, että voisimme toimia konsultteina marinojen suihkutiloja suunniteltaessa. Toistaiseksi täydellisimmän suihkukokonaisuuden koimme täällä Figueira da Fozissa. Se muodostui näistä elementeistä: suihkuverho erottamassa suihku- ja pukeutumistilan, kynnys suihkutilan lattiassa estämässä tulvan pukeutumistilaan, penkki pukeutumistilassa, vettä tulee vapaasti ilman poletteja tai painonappeja yhdenkäden hanasta kääntämällä, lämpötila itse säädettävissä, pukeutumistilassa tarpeeksi vaatekoukkuja ja tralli lattiassa, suihkutilassa hylly shampoo- ja saippuapulloille. Tila on valaistu ja oven sulkiessa käynnistyy ilmanvaihto. Luulisi olevan perusasioita, mutta useimmissa satamissa tuosta listasta puuttuu useampikin elementti.

Päivä kului taas normaaleissa veneaskareissa. Käytiin kaupassa ja nettikahvilassa päivittämässä blogia. Illansuussa lähdettiin kävelylle ja tarkoitus oli tulla sitten marinan hyvältä vaikuttavaan ravintolaan syömään sardiineja, kuinkas muuten. Kuljimme suuren elintarvike – kauppahallin seinustaa ja havaitsimme siinä grillin, jossa grillattiin kanoja halsterissa puuhiilillä. Herkullinen tuoksu leijui ympäristöön. Jatkoimme kävelykadulle, jossa hetken katselimme niiden samojen ylikansallisten vaatemerkkimyymälöiden ikkunoita, joihin törmää nykyään joka paikassa.

Mielen pohjaan oli vaan jäänyt se herkullinen grillikanan tuoksu ja niinpä päätimme vaihtaa täksi illaksi kalan siipikarjaan. Tilasimme yhden kokonaisen grillatun ja chilikastikkeella maustetun kanan, astiallisen hyvännäköistä salaattia ja kupposen oliiveja, maksoimme koko satsista 10 euroa ja siirryimme veneelle ilta-aterialle. Kana oli taivaallisen hyvää, samoin salaatti ja oliivit, jotka nautittiin beaujolaisin punaviinin kanssa. Jälkiruoaksi avasimme vielä Espanjasta ostetun juustolajitelmapakkauksen, joka sitten hupenikin lähes täysin. Tällä aterialla oli hinta-laatusuhde kohdallaan!

19.08.2010 Figueira da Foz – Nazaré 34 mpk

Kilpailuhenkeä?

Jaska:

Tarkoitus oli ollut tankata dieseliä ennen lähtöä, mutta eilen olivat merivartijat hinanneet mereltä satamaan ison, liki 50-jalkaisen konevikaisen moottorivene Sunseekerin, joka oli nyt parkkeerattu siististi tankkauslaituriin estäen löpön myynnin muille. Onneksi meillä oli vielä ylen määrin polttoainetta tankissa, joten ongelmaa asiasta ei aiheutunut. Olemme vain tottuneet täyttämään tankin aina kun siihen on mahdollisuus.

Lähdettiin liikkeelle hienossa auringonpaisteessa ja 5-6 m/s tasaisessa laitamyötäisessä. Edellä oli lähtenyt 38-jalkainen ruotsalaisvene ja samankokoinen Lagoon – katamaraani, jotka molemmat ajoivat spinaakkerilla. Kuinka ollakaan, Vesterviking purjehti tuotapikaa heittämällä ruotsalaisveneen ohi saavuttaen myös edempänä purjehtivaa katamaraania. (Jolla oli ylhäällä sellainen erikois-spinaakkeri. jossa on poikittainen aukko purjeen keskellä ja purjesiiveke aukon yläpuolella. Olemme nähneet muutamiakin näitä käytössä matkan varrella ja hyvin näyttävät purjeet toimivan – emme ole nähneet yhdenkään temppuilevan millään lailla. Ihan niin kuin Jimmy Cornell kirjassaan näitä purjeita mainostaa.)

Riemastuimme menosta ja totesimme, että nyt on myös mesaanigenoan nostamisen paikka. Saimmekin sen ylös, sen jälkeen kun olin purkanut suunnilleen koko veneen perätilan saadakseni purjeen esiin sieltä. Purje toimi ihan hyvin hetken, mutta suunnilleen samoihin aikoihin tuuli laantui niin paljon, ettemme saaneet oikein selvää kuvaa paljonko ko. purje olisi lisännyt vauhtiamme. Tuulen laantuessa välimatka edellä purjehtivaan katamaraaniin jäi vakioksi, emme enää saavuttaneet sitä. No eihän tänne kilpailemaan tultu… eihän?

Jossakin vaiheessa reittimme sitten kääntyi niin, mettä tuuli alkoi tulla suoraan takaa. Päätimme ajaa loppumatkan virsikirjalla ja teimme jiipin, joka tälläkin kerralla vielä pääsi pikkuisen paukahtamaan leen puolelle. Ihmettelin, kun isopurje ei kevyessä tuulessa millään meinannut kääntyä kokonaan auki, vasta puomia käsin painamalla sen sai haluttuun kohtaan.

Jonkin ajan kuluttua tuuli loppui kokonaan ja klo 16.40 käynnistimme taas koneen. Nazarén kalastussatamaan saavuttiin puoli seitsemältä illansuussa ja ajettiin ensin tankkauslaituriin tankkaamaan 60 litraa löpöä. Nazarén satama on portugalin tärkeimpiä, ellei tärkein kalastussatama, jossa huviveneilijät ovat sivuosassa. Hajuelämys ylittää vielä Leixoesinkin sataman ödöörit. Myös satamarutiinit ovat kaupallisen sataman mukaiset. Vierasvenepaikkoja on suhteellisen vähän, eikä yhtään näyttänyt olevan enää vapaana. Laiturin päässä oli kylkikiinnityksessä vanha tuttavamme hollantilaisvene Anna-Sofia ja sen vieressä toinen hollantilaisvene, Ovni 380, jonka kylkeen olimme turvautuneet Viona do Castelossa kun peräköyden ankkuri oli siirtynyt pois paikaltaan. Anna Sofian avotilassa näytti olevan iltaoluen hetki, jota tuppauduimme kylkikiinnityspyynnöillämme häiritsemään. Ystävällisesti meidät tietenkin otettiin vastaan.

Kävin yrittämässä rekisteröityä, mutta toimisto oli suljettu jo klo 18. Rekisteröityä voisi tämän jälkeen sataman portilla olevassa kopissa, mutta kun en sellaista etsiskelyistäni huolimatta löytänyt, palasin veneelle. Tarkoituksemme oli lähteä jatkamaan taas ennen seitsemää aamulla, joten ehkäpä tästä tulisi halpa yöpyminen.

Toisin kävi. Päätin tutkia isonpurjeen puomin jäykkyyttä ja irrotin puomin nivelakselista. Akseli oli jämähtänyt täysin jumiin, ei kääntynyt milliäkään, vaikka yritin sitä isoilla putkitongeilla kääntää. Tämä tietäisi ongelmia, ennen kuin akseli olisi saatu liikkumaan, ei merelle olisi uudestaan asiaa.

Laitoin puomin takaisin paikalleen ja ajattelin kokeilla sitä vipuvartena käyttäen, lähtisikö akseli kuitenkin kääntymään. Ei kääntynyt pätkääkään, sen sijaan koko masto alkoi nitistä yrittäessään kääntyä kannen läpiviennissä puomia käännettäessä. Lopetin kääntämisyritykset. Seuraavaksi puomi uudelleen irti ja pistopunkan alta esiin leka, jollainen tietenkin kulkee jokaisessa hyvin varustetussa veneessä mukana. Yritin nuijia akselin ylös laakereistaan sillä seurauksella, että akselin alapää alkoi osoittaa uudelleenmuotoutumisen oireita. Ei ollut apua tästäkään.

Onneksi olin kolme kevättä takaperin ottanut mastot puupuhtaaksi ja kunnostanut ne, joten tiesin, kuinka puominivel on kiinnitetty mastoon ja että sen irrottaminen mastosta kokonaan irti ei olisi mikään ihmeellinen temppu. Puolen tunnin aherruksen jälkeen nivel olikin käsissäni tarkemmin tutkittavana. Nivel muodostuu akselin ylä- ja alalaakerista. Ylälaakeri pyöri OK, mutta alalaakeri oli se joka oli jumissa. Ihmettelin kuinka suolavesi oli pystynyt sen ruostuttamaan, kun se kuitenkin on jatkuvasti liikkeessä. Satamaportin vierestä löytyi laivan tukkiankkuri, joka tarjosi oivan työskentelyalustan akselin paukuttelulle moukarilla. Puolen tunnin yrityksen ja lukuisten WD-40 suihkausten jälkeenkään ei akseli liikahtanut milliäkään. Totesin, että seuraavaksi tarvitaan hitsauspilliä, jolla laakeria kuumentamalla sen saisi ehkä laajenemaan sen verran että akseli lähtisi liikkeelle. Ja sitähän ei tietenkään veneen varusteisiin kuulunut, joten tänne juuttuisimme, kunnes ongelma on korjattu.

Tyydyimme tilanteeseen ja nautimme perähenkilön taidolla purkkikinkusta, spagetista ja tomaattikastikkeesta loihtineen nötkötti – makaronijäljitelmän, joka maistuikin melkein yhtä hyvältä.

Kävimme yöpuulle, mutta emme nukkuneet. Kalastussatamaan kuuluu nimittäin, että toimintaa on lähes vuorokauden ympäriinsä. Alukset tulevat takaisin mereltä vielä liki puolelta öin, ajaen täysillä ja huudattaen torviaan merkiksi saaliista rannassa odottaville ostajille. Vasta puolenyön jälkeen meteli hiljeni hieman, alkaakseen taas ennen kuutta aamulla.

20.08.2010 Nazaré

Kapteeni Mike ja vaimonsa Sally

Jaska:

Aamukahvilla puoli yhdeksän aikoihin kuului kannelta koputus. Siellä seisoi tuiman näköisenä liki seitsemänkymppinen, parrakas kapteeni Mike Hadley, sataman kaikki kaikessa. Sain alkajaisiksi osakseni hyvällä, mutta tuskin ymmärrettävällä englanninkielellä pidetyn puhuttelun siitä, että olin jättänyt käymättä rekisteröitymässä edellisiltana sataman porttikopissa. Selitin kyllä yrittäneeni, mutta en ollut löytänyt koko koppia. Selitys ei ilmeisesti tehnyt kovin uskottavaa vaikutusta. Murahti Mr. Kapteeni, että jos olisimme yrittäneet lähteä aamulla satamasta rekisteröitymättä, olisin nyt santarmien kuulusteltavana käsiraudoissa. Vaistosin puheessa pientä liioittelun makua ja kohta kapteeninkin tekotuima ilme alkoi sulaa. Olimme lukeneet satamaoppaista ja Kotovuorien matkakertomuksesta ko. herrasta, joten tiesin, että kyseessä on kaikkea muuta kuin kavahdettava hahmo.

Hetken juttelun jälkeen olimmekin jo yhdessä selvittämässä puominivelongelman laatua. Mike lupasi lähettää läheisen pajan insinöörin paikalle, kunhan olemme ensin hoitaneet rekisteröitymismuodollisuudet. Saimme myös ohjeen siirtää veneemme laiturin kylkeen paikalle josta holskujen Ovni oli aamuvarhaisella lähtenyt.

Rekisteröitymisen ensimmäinen vaihe hoidettiin satamakapteeni Miken ja hänen vaimonsa Sallyn toimistossa. Olin varannut heille pienen yllätyksen. Ennen kuin ryhdyimme täyttämään lomakkeita, välitin heille ensin Pertti Kotovuoren tervehdyksen. Muistivat kyllä nämä kuopiolaispurjehtijat, Pertin ja Annen. Lisäksi annoin Mikelle muistoksi sen Vene-lehden numeron, jossa Pertti kirjoittaa käynnistään tässä satamassa ja Miken avuliaasta toiminnasta. Käänsin jutun Mikelle ja Sallylle ja molemmat hykersivät tyytyväisyydestä.

Kun lomakkeet oli täytetty, johdatti Mike minut satamasantarmien pakeille, missä taas täytettiin toisenlaisia lomakkeita. Nyt oltiin valmiit päivän muihin taistoihin. Tämä oli muuten yksi niitä satamia, joissa oli kunnolla veneisiin asti ulottuva Wi-Fi verkko, ilmaiseksi käytettävissä. Kummallista kun joissakin satamissa yritetään vielä rahastaa palvelusta, jonka nykyään ilman muuta kuuluisi kuulua (ja toimia) satamamaksuun sisältyen.

Mike ilmoitti, että konepajan insinööri tulee kymmeneltä veneelle katsomaan puominivelongelmaa. Kun ei ollut puoli yhteentoista mennessä kuulunut, ajattelin kokeilla irrotusta vielä kerran omin keinoin. Lisää WD-40:tä kehiin ja innokasta paukuttelua moukarilla. Viiden minuutin hakkaamisen jälkeen huomasin – sen lisäksi, että nyt alkoi itse laakeripalanen muotoutua iskuista uudelleen – että akseli oli liikahtanut puoli milliä. Ei kun lisää suihkeita ja paukutuksia. Laakeri on vain 5x5x5 cm teräspalanen, johon on sorvattu akselia varten 20 mm reikä, ei sen kummempi, joten pieni uudelleenmuotoutuminen ei haittaa, kunhan itse reikä ei pääse litistymään.

Niin vain puolen tunnin uurastuksen jälkeen laakeri vihdoin antoi periksi ja akseli lähti irti. Mitä kummaa. Ei merkkiäkään ruosteesta. Otin akselin käteen ja kastoin sitä pitkin. Se oli selvästi taipunut alaosastaan! Jiippimme olivat sittenkin olleet liian kovaa tavaraa parin sentin paksuiselle teräsakselille, mutta en vielä tänäänkään pysty käsittämään kuinka taipuminen sattui alemman laakerin kohdalla, kun ylempi laakeri vajaat 10 cm ylempänä akselilla pyöri edelleen ihan vapaasti.

Nyt alkoi ongelma ratketa. Leka käteen ja jälleen laivanankkuri – työskentelyasemalle. Muutaman iskun jälkeen kädessäni oli molempien laakereiden kohdalla vapaasti pyörivä akseli.

Kävin ilmoittamassa Mikelle, ettei herra insinöörin palveluksia enää tarvita,  kiitos vaan avusta.

Mike katseli kädessäni olevaa nivelvarustusta ja sanoi, että laakereihin olisi kuitenkin parasta laittaa vedenkestävään vaseliinia, jota hänellä oli veneessään. Kävi kaivamassa sieltä litran pänikän mämmiltä näyttävää mönjää (englanniksi anhydrous lanoline), jota useatkin purjehdusopaskirjat ylistävät sen ruostumisenestokyvyn vuoksi. Kehotti vielä ottamaan rasvaa omaan rasiaan myöhempiä tarpeita varten, hän ei tulisi koskaan kaikkea sitä rasvaa tarvitsemaan.

Kello kahdelta iltapäivällä nivel oli jälleen paikallaan, laakeriklunssi rälläkällä alkuperäiseen muotoonsa saatettuna. Puomi liikkui vapaasti ja ongelma oli hoidettu. Tiedetäänpä ainakin varoa ja pitää puomijarrun piuhat tarpeeksi kireällä seuraavissa jiipeissä.

Mike ja Sally ovat mainio pari. Mike on Englannin Man-saarelta kotoisin oleva entinen merikapteeni, joka myöhäisillä eläkepäivillään on päätynyt Nazaréen satamakonsultiksi. Pari asustaa liki 15-metrisessä teräs – Spray – replicassa, jota tuskin tullaan enää satamasta siirtämään, ainakaan tämän jo hiukan vaikeasti liikkuvan pariskunnan toimesta. Alus oli aikanaan rakennettu Englannissa pallonkiertoon, mutta projektin aloittaja kuoli ennen veneen valmistumista. Seuraava omistaja ehti saada veneen 75-prosenttisesti valmiiksi ennen kuolemaansa ja Mike oli tehnyt telakalla seisovasta veneestä tarjouksen, jota ei odottanutkaan perikunnan hyväksyvän. Hänen yllätyksekseen olivat kuitenkin hyväksyneet, joten Mike nyt vuorostaan jatkoi kunnostusta, joka loppupäästään vaikutti olevan 98-prosenttisesti valmis ja alkupäästään taas 30-prosenttisesti alkamassa.

Mike näytti kartalta reitin, jota meidän kannattaisi seurata seuraavalla legillä kohti Cascaisia, jotta saisimme rannikon virtaukset hyödynnettyä. Kertoi oppineensa reitin vanhalta kalastajalta, jonka isä ja isoisä, kuten kalastaja itsekin nuorena miehenä, olivat kalastaneet näillä vesillä purjealuksilla. Tuolloin oli tärkeää tietää missä kohdassa rannikkoa milloinkin voisi saada virroista apua kalaan menoon ja sieltä palaamiseen.

Iltapäivällä syötiin eilisien tähteitä, käytiin suihkuissa – eivät Figueira da Foz-standardin mukaiset –  ja sitten mentiin seuraamaan kalasataman touhuja. Koko ajan aluksista joko nostettiin kalaa laatikoissa laiturille tai lastattiin jäitä laatikoista uloslähteviin aluksiin. Laatikot kuljetettiin kärryillä huutokauppahallin ovelle, josta miehet nostivat ne liukuhihnalle. Liukuhihna taas kiersi katsomon editse  – siis ihan kuin pikku-urheilukentän katsomorakennelma – jossa istuvat matamit tekivät valintojaan ja huusivat tarjouksiaan. Yritimme kurkistaa touhua vähän sisemmältä, mutta tiukkailmeinen virkailija esti aikeemme. Hän ei ilmeisesti ollut lukenut purjehdusopasta, jossa kerrotaan että huviveneilijät ovat tervetulleita seuraamaan kaupankäyntiä.

21.08.10 Nazaré-Cascais 65 mpk

Sr.T.Omistaja

Jaska:

Herätys jälleen klo 04.30. Sataman palveluihin kuului, että kun edellisenä iltana oli toimistossa maksanut yöpymisestä (à 23 e yö) ja ilmoittanut lähtöaikansa, tulisi yövartija tuomaan satama-avaindeposition (20 e) ja noutamaan avaimen sovittuna aikana veneestä. Kello kuudelta miekkonen ilmestyikin laiturille, avasi depositiokuoren ja ojensi seteli avaimia vastaan. Hyvää palvelua.

Kello 6.30 käynnistimme moottorin ja irrotimme köydet. Ei päästy kuin 10 metriä laiturista, kun Volvo Pentan kierrokset putosivat. Laitoin lisää ”kaasua” ja sain koneen vaivoin pysymään käynnissä. Mitähän tämäkin oli? Kun heitin koneen vapaalle, moottori sammui. Onneksi oli aivan tyyntä, joten saatoimme pähkiä ongelmaa hetken kaikessa rauhassa. Starttasin koneen uudelleen ja se lähtikin käyntiin, ensin epävarmasti ja sitten ihan normaalikäynniltä kuulostaen. Annoin käydä muutaman minuutin tyhjäkäyntiä, sitten nostin kierrokset 2000:een. Odottelimme viitisen minuuttia ja kone kävi ihan tasaisesti. Heitin tyhjäkäynnin päälle – ei ongelmia. Ilmeisesti voisimme jatkaa matkaa.

Sataman suulla maininki aiheutti aikamoisen sisäänvirtauksen, vauhtimme putosi pariin solmuun, mutta ulos päästiin. Sitten 100 metriä ulos ja käännös kohti etelää, Miken ohjeita noudattaen ja verkkoja väistellen. Pian vastassa oli sumuseinämä ja sumussa purjehtimista jatkuikin sitten seuraavat 50 mpk. Käynnistimme tutkan ja otimme sumutorven esiin. Matka jatkui kapteenin puhallellessa torveen ja perähenkilön pitäessä käsiä korvilla.

Vielä moottorilla ajaessamme tuli delfiiniparvi tervehtimään. Olin luullut, että nämä eläimet karttaisivat moottorilla kulkevia aluksia, mutta mitä vielä. Varttitunnin verran ne sukeltelivat aivan veneen vierellä ja keulan alitse, kunnes yhtäkkiä olivat poissa.

Vähän ennen kahdeksaa nostettiin purjeet ja laitettiin tuuliperäsin ohjaamaan. Vauhtia saatiin 5,1 solmua. Muutaman tunnin ajettuamme sumusta putkahti täynnä sukeltajia oleva kumivene. Minnekähän avomerelle he mahtoivat olla matkalla? Eivät minnekään avomerelle vaan hienon Ilha Berlengan rannoille, havaitsimme korkean saaren putkahdettua hetken päästä sumusta. Toisissa olosuhteissa Ilha Berlenga olisi ollut erinomainen lounas-ankkuripaikka, mutta nyt jatkoimme eteenpäin Mike-kapteenin viitoittamaa reittiä pitäen kahden tunnin vahtivuoroja.

Muutama maili Ilha Berlengan jälkeen jouduimme tekemään jiipin, nyt viisastuneina aiemmista kokemuksista hyvin varovaisesti, ja sen jälkeen ajettiin virsikirjalla kohti Cascaisin satamaa. Jossakin vaiheessa olimme juuri päättäneet siirtyä myötätuuli – kryssiin, kun katsahdin ylöspäin ja havaitsin toiseksi ylimmän purjelatan törröttävän puolisen metriä ulos lattataskustaan. Nopeasti isopurje alas, ettei latta ehdi lentää mereen. Purjeen lasku onnistui ja hyvä olikin, sillä nyt tuuli alkoi nopeasti voimistua lähestyessämme Cascaisin lahtea.

Purjehdusoppaissa varoitetaan, että lahdella saattaa vuorilta laskeutuva itätuuli puhaltaa 5-6 beaufortin voimalla. Tempauduimme rullagenoalla ja mesaanilla ensin kuuden, sitten seitsemän ja sitten kahdeksan solmun vauhtiin. Tuulimittari näytti ensin takaviistosta, sitten suoraan sivulta 14-15/ms tuulta, mikä alkoi olla liikaa käytössä oleville purjeille. Reivasimme molempia sisään, mikä tapahtuu kätevästi suoraan istumalaatikosta, vauhdin juurikaan vähenemättä. Ihailimme välillä Cascaisin taustalla olevia korkeita pilvipeitteisiä vuoria. Loppumatkasta tuuli kääntyi ensin lähes maksimi-nousukulmaamme ja sitten nopeasti laantui päästyämme sisemmälle lahteen. Vielä oli kierreltävä aikamoinen kalaverkkomerkkien viidakko ennen kuin pääsimme kiinnittymään Cascaisin luxussataman vastaanottolaituriin.

Reception –toimisto oli kuin hotellista, marmorilattiat, sohvia ja vartija ovella. Sinne meikäläinen saapasteli hikisenä ja vaatteet suolavedestä kankeana ilmoittautumaan. Muodollisuudet oli nopeasti hoidettu ja meille osoitettu laituripaikka syvemmältä satamasta. Hiukan huvitti, kun katselin vaivihkaa marineron tulostamaan printtiä veneen tiedoista. Olen joskus aikaisemmin motkottanut siitä, että suomalaisesta venerekisteritodistuksesta puuttuu merkintä kotisatamasta ja että se on tehty vain suomenkielellä. Tarjouduin täälläkin selostamaan marinerolle, mitä suomenkieliset merkinnät tarkoittavat. Totesi katsettaan todistuksesta nostamatta, ettei tarvitse. Niinpä printatussa lomakkeessa sitten luki kohdassa ”Ship Owner´s name”: Sr. T. Omistaja .

Rantauduimme osoitetulle paikalle, huokaisimme ja läksimme etsimään ravintolaa. Heti sataman vierestä löytyi sellainen, brasserie, jonka ainoa ruokalaji oli häränpihvi. Teki valinnan helpoksi. Tilasimme, saimme alkusalaatit, sitten isot ulkofileepihvit mureaa lihaa valmiiksi viipaloituna paksun kermakastikkeen ja ranskanperunoiden kanssa, juomaksi lasilliset runsasta paikallista punaviiniä ja jälkiruoaksi taas kerran Crême Bruléet, valtavan kokoiset ja erinomaisen makuiset. Aterian hinta 60 euroa kahdelta hengeltä vastasi kyllä tällä kertaa laatua.

Unille siirtymistä hieman haittasi, että receptionista saamamme ovikortit eivät toimineetkaan. Jouduimme pyytämään yövartijan hätiin. Aamulla kaadettaisiin kritiikkiä marinerojen niskaan.

12.-13.08.2010

12.08.2010 Baiona (Espanja) -Viana do Castelo (Portugal) 32 mpk

Rokin räimettä

Jaska:

Herätys oli aamulla klo 5.30. Työnsin pääni kajuutan luukusta ulos, totesin sumulautan olevan yhä päällä, ilmoitin perähenkilölle seuraavan tarkastuspisteen olevan klo 7.00 ja painuin takaisin pehkuihin. Kello seitsemän tarkistuksella oli sama tulos. Nukuttiin rauhassa pitkään, henkisesti valmistautuneina viettämään yksi ylimääräinen sumupäivä Baionassa.

Puolelta päivin sumu yhtäkkiä hälveni ja tehtiin pikainen tilannearvio. Koska matka ei ollut ylen määrin pitkä, vain 32 mailia, ehdittäisiin vielä perille valoisana aikana. Hetken päästä oltiin jo liikkeellä. Tuulta oli 6m/s purjehdittavaksi pitkän aikaa, mutta sitten taas tyyntyi ja matkanteko meni koneajoksi. Tasan kello 16.16 ylitettiin Espanjan ja Portugalin raja ja vaihdettiin Espanjan kohteliaisuuslippu Portugalin lippuun. Tuulikin oli taas virinnyt, jokseenkin suoraan takaa ja päästiin taas purjehtimaan. Purjehdimme noin 5 mpk päässä rannikosta ja jouduimme aika paljon väistelemään kalastajien verkkoja. Jos olisimme huomanneet mennä pari mailia ulommaksi, olisimme olleet kalastusrajan ulkopuolella.

Tuulta alkoi olla nyt jo 10 m/s. Jiipattiin, mikä sujuu rullagenoalla ja mesaanilla aika kätevästi ja alettiin lähestyä Viana do Casteloa. Tuuli nousi koko ajan ja oli pian 14m/s, mutta kun suunta oli takaviistosta, meno oli hulppeaa. Vastaan tuli hollantilainen isompi purjevene, kryssien urheasti reivit päällä, sekä tervehdys melkein kotivesiltä, rahtilaiva Vega från Stockholm.

Noin 5 mailia ennen päämääräämme alkoi merelle kuulua merkillinen jytinä, ja kun hiukan lähemmäksi pääsimme, paljastui jytinä juuri siksi, miltä se kuulosti: sähköbasson jumputukseksi. Ilmeisesti kaupungissa oli menossa jonkinsorttinen rock-festivaali.

Kurvasimme tuulen ulvoessa ja bassojytkeessä komeasti 8 solmun vauhtia nyt jo reivatulla genoalla aallonmurtajan suojaan ja siitä odotuslaituriin. Marina sijaitsee joessa, joten odotuslaiturissa ja marinan sisäportilla kävi aikamoinen virtaus. Hyvin siitä kuitenkin selvittiin. Ystävällinen marinero tuli ilmoittamaan, että 10 minuutin päästä marinan sulkeva kävelysilta avattaisiin ja pääsisimme sisään marinaan, kävipä vielä näyttämässä meille etukäteen kiinnittymispaikat ja -systeemit. Se olikin tarpeen, sillä tässä satamassa piti hakea laiturin kiinnitetty köysi, jonka toinen pää oli ankkuroitu pitkälle veneiden taakse, nostaa köysi vedestä ja kiinnittää veneen perään.

Tällä kertaa olikin vain käynyt niin, että juuri sen köyden, johon meidän oli tarkoitus kiinnittyä, ankkuri oli pettänyt ja edellinen vene oli kiskonut ankkurin 4 metrin päähän veneen sivulle. Sillähän ei saanut mitään pitoa taaksepäin, ja Vesterviking alkoi virtauksessa työntyä kohti laituria. Onneksi saimme springit kiinni naapuriveneeseen, hollantilaispariskunnan Ovni 360:een ennen kuin alkoi tulla vahinkoja. Hetken päästä marinero tuli kumiveneellä nostamaan paikaltaan siirtyneen ankkurin ja siirsi sen oikealle paikalleen. Eipä kovin luotettavalta vaikuttanut, keskikokoinen itse tehty tukkiankkuri siellä oli pitämässä – meidän tapauksessamme – 9 tonnin painoista venettä paikallaan. Tuntui peräköysi kuitenkin pitävän, kun sitä kiristin. Varmuudeksi jätettiin springit paikalleen naapuriveneeseen (jonka ankkurisysteemi arvatenkin oli samanlainen).

Naapuriveneen pariskunta lähtenyt matkaan Hollannista suunnilleen samoihin aikoihin kuin me, olivat matkalla Surinamiin. Parin veneen päässä oli La Corunassa tapaamamme belgialaispariskunnan vene, ketään ei ollut paikalla. Hiukan ihmettelimme, koska olivat ilmoittaneet meille lähtevänsä La Corunasta samana aamuna kuin me lähdimme ja purjehtivansa yön yli 250 mailia Penichen satamaan paljon etelämpänä. Tänne olivat siis jostakin syystä päätyneet.

Syötiin ratatouille-illallinen ja valmistauduttiin yöpuulle. Nukkumisestahan ei sitten tullut yhtään mitään, sillä rokki – mikä lie – festivaalit olivat vasta päässeet parhaaseen vauhtiin ja musiikki kaikui täysillä satamaan. Itse taisin jossakin välissä saada silmällisen unta, perähenkilö herkkäunisena ei sitäkään. Puoli kolmelta aamuyöllä muistan heränneeni jokseenkin alavireiseen suoritukseen My Waysta. Sisäiset kellomme kävivät jo puolta neljää, Portugalin aikahan on tuntia Espanjan aikaa jäljessä. Satamaoppaiden huomautukset marina Viona do Castelon satamamelusta pitivät siis paikkansa, vaikka eivät kai ihan tätä tarkoittaneetkaan.

13.08.2010 Viana do Castelo

Pelimanni asialla

Jaska:

Viana do Castelo on saanut nimensä Alfonso III:n vuonna 1258 joen suuhun rakennuttamasta linnoituksesta, tarkoituksena pitää merirosvot loitolla maisemista.  Satamakonttorirakennus oli ilmeisesti rakennettu äskettäin EU-varoilla, uudet liikehuoneistot kumisivat tyhjyyttään. Siistiä kyllä oli.

Portugalissa englanninkielen taito on huomattavasti paremmalla tolalla kuin Espanjassa ja ensikokemukset ihmisistä ovat hyvin positiiviset, hymyä ja palvelualttiutta riittää. Käytiin suihkussa ja hoidettiin satamamuodollisuudet, jotka eivät nekään olleet ollenkaan niin monimutkaiset kuin satamakirjoissa on kerrottu. Satamamaksu oli matkamme edullisimmasta päästä, 17 euroa yö.

Piti menemän kauppaan, mutta huomattiin että olikin jo paikallinen ruoka-aika, joten pujahdettiin mekin murkinalle 30 metrin päässä veneestä olevaan ravintolaan, joka terassin Olá- mainostuoleineen vaikutti lähinnä pirtelöbaarilta. Hämmästys oli melkoinen, sillä ovien takana olikin varsin korkealuokkainen rantaravintola. Tilattiin grillipihvit, jotka olivat kerrassaan erinomaiset ja hyvää englantia puhuva tarjoilijaneitonen itse aurinko. Herkullisen aterian jälkeen päiväunien vetovoima voitti kaupassakäyntiaikeet – kauppaanhan ehtii toki myöhemminkin.

Illalla kaupassakäynnin jälkeen lähdettiin tutkimaan Viana do Castelon vanhaa kaupunkia. Viehättäviä kapeita kujia ja toreja, joilla kansa istuskeli ravintoloiden terasseilla. Päädyimme mekin katuravintolaan, joka osoittautui erikoistuneen – yllätys, yllätys – pizzoihin. Tarjooma sopi hyvin senhetkiseen nälkätilaamme, joten tilasimme. Ihan hyvää, good, not great.

Veneelle palatessamme alkoi taas kuulua katumusiikkia. Pahat aavistukset valtasivat mielen – joko taas tulossa huonosti nukuttu yö… Ei sentään, kyseessä oli paikallista musiikkia kitaran ja play-back -orkesterin säestyksellä puistolavalta soittava keski-ikäinen muusikko, jonka tuotos oli ihan nautittavaa kuunneltavaa. Paikalliset ottivat tilaisuudesta vaarin ja pistivät katutanssiksi, nuoret ja vanhat.  Onneksi pelimanni lopetti ns. ihmisten ajoissa. Veneellä pääsin ennen nukahtamista loppuun Stieg Larssonin Millenium-trilogian viimeisen, 750 -sivuisen kirjajärkäleen. Osasipa mies kirjoittaa!

06.-11.08.2010

06.08.2010 Portosin

Puuveneilijöitä

Jaska:

Aamulla ranskalaiset lähtivät yhdeksän maissa ja kiinnityimme heidän paikalleen odotuslaituriin. Kiinnittymisessä tuli auttamaan takana olevan englantilaisen Skylla-nimisen Hallberg-Rassyn miehistö. Veneensä kantoi ARC 2010 -lippua, olivat siis matkalla Kanarialle osallistuakseen Atlantic Rally -yhteispurjehdukseen sieltä Caribian St Lucialle.

Pian vastapäisestä laiturista vapautui venepaikka, johon tuota pikaa rynnistimme. Aamukahvilla katseltiin kun satamaan lipui suunnilleen Vestervikingin kokoinen Colin Archer -ketsi, joka kantoi Yhdysvaltain lippua. Näytti olevan puuvene, siis potentiaalinen tutustumiskohde. Aikansa satamassa pyörittyään onnistuivat löytämään paikan parin ponttoonilaiturin päästä.

Portosinin satama oli positiivinen yllätys. Reedsin almanakka oli antanut paikasta hiukan vähättelevän kuvan, mutta tämähän oli aivan erinomainen satama. Kaikki palvelut pelasivat, ja paikallisten purjehduskoulutus- ja muu klubitoiminta näytti olevan erinomaisen vilkasta. Optari-, laser ja ties mitkä purjehtijaryhmät vaelsivat koko päivän satamasta lahdelle ja taas satamaan.

Päivä meni tavanomaisissa touhuissa, pyykillä, kaupassa ja suihkuissa käydessä. Löysin rautakaupan, josta saimme täyden Camping Gazin tyhjentyneen tilalle. Meillä näyttää kuluvan yksi iso Camping Gaz-pullo kuukaudessa, nyt kun useimmissa satamissa pääsemme keittämään tee- ja muut vedet sähkökeittimellä.

Suihkusta tullessa päätin käydä tsekkaamassa Colin Archerin. Sitä siinä tutkiessani tuli omistajapariskunnan rouva paikalle ja tietysti juttua riitti. Vene oli rakennettu 1960 Risorissa Norjassa ja matkannut pian valmistuttuaan Kaliforniaan, josta nykyiset omistajat ovat kotoisin. Pian sitten esiteltiinkin itsemme, rouva oli nimeltään Sue ja kajuutasta keskusteluun mukaan tullut miehensä Mike. Molemmat eläkkeellä, jonkin verran lähempänä seuraavaa täyttä vuosikymmentä kuin me. Olivat päättäneet käydä huomenna tutustumassa kuuluisaan pyhiinvaelluspaikkaan, Santiago de Compostelaan.

Iltapalalle olimme saaneet viimeisimmät tuuliennusteet, jotka lupasivat kohtalaisen kovia tuulia pariksi seuraavaksi päiväksi. Alun perin tarkoitus oli jatkaa matkaa aamulla, mutta näissä olosuhteissa, ja kun itsekin olimme jo aiemmin tuumineet Santiago de Compostela-retkeä, päätimme lykätä eteenpäin lähtöä parilla päivällä ja käyttää mekin huomisen päivän Santiago-retkeen.

Satamatoimisto oli jo kiinni, joten kävimme kysäisemässä Mikeltä ja Suelta, oliko heillä tietoa bussiaikatauluista. Ei tarkempaa, mutta päätimme lähteä retkelle yhdessä. Sovittiin, että tavataan satamatoimistossa heti sen avautuessa aamulla. Palasimme veneelle läpi jotain juhla-iltaa viettävän klubilaisjoukon. Kaikenikäistä väkeä oli pilvin pimein ja grillattuja sardiineja syötiin ja sangriaa juotiin. Emme kuitenkaan pyrkineet joukkoon mukaan, vaan siirryimme vähin äänin yöpuulle.

07.08.2010 Santiago de Compostela

Pyhiinvaeltajia

Jaska:

Aamulla satamatoimistossa tavattiin myös Colin Archerin miehistön kolmas jäsen, joka myös oli nimeltään Mike. Toimistossa ei ollut tarkempaa tietoa bussiaikatauluista, mutta bussipysäkin sijainti sentään tiedettiin. Päätimme koettaa onneamme aikataulun suhteen ja lähdimme matkaan. Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen saavuimme pysäkille, jolle myöskin bussi juuri saapui. Mainio ajoitus. Seuraavan runsaan tunnin aikana, johon sisältyi myös aivan yhtä onnekas bussinvaihto, tutustuimme sitten paremmin matkaseuraamme ja heidän veneensä vaiheisiin.

Mike 1 oli eläkkeellä oleva palomies. Sue, hänen vaimonsa, eläkkeellä oleva geologi ja Mike 2, joukon vanhin, liki seitsemänkymppinen kaveri, entinen laivojen kakkosperämies, nyttemmin osa-aikainen taksikuski. Kaikki kolme kotoisin San Fransiscosta.

Suen ja Mike 1:n vene, nimeltään Farida, rakennettiin Risorissa, Norjassa 1960 puolentoista tuuman afro-moiso lankuista. Afro-moiso on teakintyyppiunen puulaji, jota myös suomalaiset veneenveistäjät silloin tällöin käyttävät. Kutsutaan köyhän miehen teakiksi. Vajaat 12 metriä pitkän ja 4 metriä leveän veneen syväys on 2,2 metriä ja painoa veneellä on liki 20 tonnia! (Samanpituinen, mutta metriä kapeampi, suomalaisittain raskastekoinen Vesterviking painaa 9 tonnia)

Erikoista veneessä oli myös alkuperäinen kirkkaanpunainen väri. Tarina kertoo, että ennen Faridan valmistumista Norjassa oli vain yksi täyspunainen purjevene, joka kuului kuninkaalle. Taisi tilaaja tavoitella kuninkaallista asemaa valitessaan veneensä väriä. Joitakin vuosia valmistumisen jälkeen veneen tie vei Kaliforniaan, jossa se myöhempinä vuosina oli jostakin syystä jäänyt heitteille. Maattuaan kahdeksan vuotta venekerhon satamassa ilman että kukaan olisi kertaakaan käynyt venettä katsomassa, kerho sai luvan myydä aluksen pakkohuutokaupalla maksamattomien satamamaksujensa kattamiseksi.

Veneen osti Mike 1:n ja Suen tuttava, jolla ennestään oli ylläpidettävänään 60-jalkainen puinen moottorivene ja pienempi purjevene. Hän osti veneen lähinnä asianharrastuksesta, ilman tarkoitusta tehdä siitä itselleen kunnostusprojektia, mutta estääkseen veneen pääsemästä täysin rappiolle.

Loppu olikin sitten arvattavissa. Mike1 ja Sue näkivät veneen, ihastuivat siihen ja ilmoittivat haluavansa ostaa sen, jos se tulisi myyntiin. He olivat jo entuudestaan puuvenepurjehtijoita, joten tiesivät millainen työmäärä olisi edessä. Ja mikä tärkeintä, veneen ostanut ystävä tiesi heidän pystyvän toteuttamaan Faridan kunnostusprojektin.

Niinpä Mike1:n ja Suen elämän täytti seuraavat 10 vuotta Colin Archerin kunnostus, jonka aikana mm. koko sisustus ja kansi purettiin, kansikaarien epäonnistunut aerolite -liimaus purettiin ja kaaret laminoitiin uudestaan resorsinoli -liimalla, ja muutama kylkilauta vaihdettiin. Uudet laudat tehtiin mahongista, koska siinä vaiheessa Mike ja Sue eivät tienneet että laudoitus olikin afro-moiso puuta. Alkuperäiset mastot ja puomit olivat jossakin vaiheessa kadonneet, joten uudet piti teettää. Isonmaston aihioksi tosin löytyi valmista mastotavaraa.

Veneen moottorina oli edelleen alkuperäinen 68 hv:n Detroit Diesel, moottori, joka oli yleisin amerikkalaisten toisen maailmansodan moottoriajoneuvoissa käytetty. Moottorin kaikki osat ovat vaihdettavissa ja varaosatarjonta on edelleen hyvä, joten ei ollut mitään syytä vaihtaa konetta, peruskunnostus riitti.

Kymmenen vuoden uurastuksen jälkeen olikin sitten aika päästä nauttimaan työn hedelmistä. Tässä vaiheessa molemmat olivat jo siirtyneet eläkkeelle. Neljä vuotta sitten he olivat purjehtineet Panaman kanavan läpi ja Atlantin yli Irlantiin ja Skotlantiin ja sieltä edelleen Norjaan osallistumaan Risorin puuvenefestivaaliin. Kohokohtana siellä oli tietenkin ollut mahdollisuus tavata vanhoja veneenveistäjiä, jotka aikanaan olivat rakentaneet Faridan. (Meikäläinen hyvin ymmärsi tällaisen tapaamisen hienouden, koska meillä oli ollut kesällä 1995 aivan sattumalta mahdollisuus Nauvon satamassa tavata Vestervikingin rakentanut Henry Orrman, kutsua hänet veneeseemme kahville ja saada kuulla kolmatta tuntia hänen kertomuksiaan veneen rakentamisen ajoilta ja rakentamisen yksityiskohdista).

Norjasta matka oli jatkunut Ruotsiin ja Götan kanavan kautta Itämerelle ja aina Helsinkiin asti. Olivat saaneet satamapaikan NJK:lta ja tietysti ihastelivat paikkaa. Viime talven vene oli talvehtinut Englannissa ja nyt he olivat hyvän ystävän ja veteraanipurjehtija Mike 2:n kanssa pikkuhiljaa matkalla kohti Välimerta.

Näin jutustellessa matka kului mukavasti, välillä tuskin ehti vilkuilla ohikiitäviä upeita maisemia.

Saavuttiin Santiago de Compostelan bussiasemalle ja ihmeteltiin, että minnekähän nyt pitäisi lähteä. Oletimme nimittäin tulevamme pieneen vuoristokaupunkiin, jossa bussipysäkki olisi suunnilleen näköetäisyydellä kohteeseemme, mutta mitä vielä. Santiago de Compostela on lähes suurkaupunki ja bussiasemalta piti vielä löytää seuraava bussi joka veisi meidät sitten perille. Perähenkilön ranskankielentaidon avulla tästä selvittiin, sattui nimittäin kuulemaan kun eräs paikan tunteva ranskalainen selitti ystävilleen miten kohteeseen päästään.

Kohde oli siis Santiago de Compostelan kirkko, joka on kuuluisa pyhiinvaelluspaikka. Tarina kertoo, että eräs Jeesuksen opetuslapsista (Yago; olikohan Jeesuksella Jaakko-nimistä opetuslasta???) levitti kristinuskoa Espanjassa, palasi sitten Roomaan ja pääsi uskonsa takia siellä

hengestään. Jotkut uskonveljet olivat sitten salakuljettaneet hänen ruumiinsa takaisin Espanjaan ja haudanneet vuorille. Vuosisatoja myöhemmin eräs munkki, tähtien johdattamana, löysi hautapaikan, jonka ympärille sitten rakennettiin komea kirkko, (”compo stela” tarkoittaa ”tähtien mukaan”)

Nykyiset pyhiinvaeltajat matkaavat parhaimmillaan kävellen noin 600 kilometrin matkan Pyreneiltä Santiago de Compostelaan. Pyhiinvaeltajan varustukseen kuuluu vaelluskeppi, johon on sidottu kuksan virkaa toimittava simpukankuori, lierihattu, viitta ja huivi. Näitä vaikeasti, ontuen käveleviä nykypäivän pyhiinvaeltajia näimmekin sitten kirkon liepeillä useita.

Perille löysimme lähinnä kulkien yhä tiivistyvän ihmismassan mukana. Paikalla oli joku nuorten partiolaisten kokoontuminen, joka puolella kulki näitä 14-16 vuotiaiden tyttöjen ryhmiä – mukana joitakin poikiakin sentään – kylttejään ja lippujaan heiluttaen ja tunnushuutojaan huudellen. Meteli oli aikamoinen.

Kirkkoon oli kaksi jonoa. Toinen, liki parisataametrinen vei kaikkein pyhimpään, pyhäinjäännösluiden äärelle, toinen, vajaa satametrinen taas kiertokäynnille itse kirkkoon. Valitsimme lyhyemmän ja asetuimme jonoksi. Kummassakaan jonossa ei tapahtunut mitään edistystä. Puoli tuntia jonotettuamme kävin kyselemässä jonon kärjessä, että tapahtuukohan täällä mitään. Vastauksena viittauksia että painupa siitä jonon perälle etuilemasta, kunnes joku englanninkielentaitoinen tiesi kertoa, että sisällä olisi keskipäivän messu, joka päättyisi 20 minuutin kuluttua, sitten kirkkoon päästäisiin. Kiitin ja palasin tiedusteluretkeltä. Jonotettuamme liki 30 asteen helteessä tämän jälkeen liki tunnin ilman että mitään edelleenkään tapahtui, Mike 2, joka kärsi huonoista polvista (ja huomattavasta ylipainosta) alkoi uupua ja siirtyi sivummalle istuskelemaan. Me muut jatkoimme jonottamista ja yritimme keksiä jutun juurta.

Lopulta portti aukesi, ulos tuli joukko pappeja ja sisään alkoi siirtyä joukko turisteja. Kun meidän viiden hengen ryhmämme tuli järjestystä valvovien santarmien kohdalle, meikäläiselle ilmoitettiin, että kirkkoon ei olisi asiaa selkäreppuni kanssa. Reppu sisälsi ainoastaan varoiksi mukaan ottamani puseron. Viittoilemalla osoitettiin, että repun olisi voinut viedä jonnekin torin nurkan säilytykseen, jossa tietenkään ei löytyisi yhtään englanninkielentaitoista ja sitten varmaankin joutuisin uudelleen jonon hännille. Ei kiitos, minulle riitti jonotus. Totesin, että hyvään turistitapaan kuuluun katsella kirkot ja museot ulkopuolelta ja ravintolat sisäpuolelta ja ilmoitin seurueellemme meneväni odottamaan heitä toiselle puolelle ulostuloportille.

Jonkin aikaa ulostuloportilla odoteltuani – hitaasti syttyvää sorttia kun olen – alkoi tilanne ottaa ns. aivoon. Jonottaa nyt helteessä liki kaksi tuntia aivan turhaan. En nyt odottanut jääväni paitsi mistään

ylimaallisesta kokemuksesta, enempi harmitti turhaan jonottaminen. Päätin, että asialle on tehtävä jotakin. Siirryin sivummalle kulman taakse näkösuojaan, otin repusta puseron, painelin repun littanaksi ja sijoitin sen ihoa vastaan paidan ja housunkauluksen alle edustamaan naamiointiini kuuluvaa möhömahaa. Sitten pusero koko komeuden ylle, juomavesipullo käteen ja käsi tiukasti rinnukselle pehmentämään repun möykkyjä. Soitin kirkossa sisällä olevalle perähenkilölle ja kerroin suunnitelmani, jotta he puolestaan voisivat odottaa minua ulostuloportilla  – ajattelematta minkä häiriön puhelimen pirinä sisällä kirkossa saattaisi aiheuttaa.

Kiersin takaisin sisäänmenoaukolle ja astuin mitään kyselemättä sivusta jonon kärkeen. Santarmi tuli heti perässä ja neuvoi siirtymään jonon perälle. Totesin lakonisesti olleeni jo täällä, vein vain repun säilytykseen tuonne torin laidalle. Santarmi nyökkäsi ja osoitti tien sisälle kirkkoon.

No, kirkkohan oli rakennuksena hieno, mutta ei nyt millään tavalla upein näkemäni. Itse asiassa vähän rapistumaan päässyt, ehkä tarkoituksella. Tornit ylhäällä kasvoivat pensasta. Se, mikä kyllä teki vaikutuksen, oli hartaus, jota ihmiset osoittivat tätä paikkaa kohtaan. Penkkien välissä oli paljon polvirukoukseen asettautunutta väkeä ja sivustoilla avoimien rippituolien ääressä nuoret ja vanhemmat tunnustivat syntejään tarkasti kuunteleville papeille.

Jonotus siis lopulta palkittiin ja olimme valmiit palkitsemaan itsemme hyvällä, joskin myöhäisellä lounaalla. Marssimme ensimmäiseen eteen sattuneeseen ravintolaan, ja valinta osoittautui moukan tuurilla oikein hyväksi. Muut tilasivat monkfish -annokset, minä, syötyäni jo aiemmin monkfish- kiintiöni täyteen, katkarapuja valkosipulikastikkeessa. Herkullisia olivat kaikki annokset, katkarapuannos olisi kyllä saanut olla suurempi. Lounashetkeä höystivät Mike 2:n monipuoliset puoliruokottomat tarinat.

Paluumatka ei sitten sujunutkaan samanlaisella onnella bussiaikataulujen suhteen kuin tulomatka. Jouduimme ensin odottelemaan Santiagon asemalla pari tuntia, sitten bussi lähti sen verran myöhässä, että vaihtoasemalla toinen bussi oli jo ehtinyt lähteä ja edessä oli uusi kahden tunnin odotus. Käytimme tilaisuuden hyväksi käymällä viereisessä supermarketissa ostoksilla. Meikäläinen osti hetken mielijohteesta pullon Veterano -nimistä juomaa, joka lienee eräänlainen espanjalainen vastine konjakille. Siirryimme täysillä oikeuksilla varustettuun linja-autoaseman baariin turisemaan ja odottelemaan.

Jossakin vaiheessa kun puhuimme plottereista kävi selville, että Mike 2 oli purjehtinut parikin kertaa yksin Uudesta Seelannista Yhdysvaltoihin käyttäen sekstanttia paikanmääritykseen. Koska kyseessä on meikäläisen mielestä kunnioitusta herättävä taito, osoitin kunnioitustani syvällä kumarruksella häneen päin. Samalla tulin vain siirtäneeksi tuoliani hiukan taaksepäin, seurauksella, että kaupan muovikassi tuolin takana kaatui ja Veterano levisi helähtäen baarin lattialle. Baaritiskillä notkuvasta väkijoukosta kuului kollektiivista pahoittelua osoittava huokaus ja meikäläiseltä olisi itku päässyt, jos oltaisiin oltu Suomessa. Menetys, joka täällä oli vain kahdeksan euron luokkaa, olisi Suomessa tietysti ollut moninkertainen.

Viimeinen bussietappi Portosiniin meni koko joukkueelta jo nukahdellessa ja samaa jatkettiin satamaan päästyä.

08.08.2010 Portosin

Päivä kului lepäillessä ja netissä. Jossakin vaiheessa Mike 1 tuli kutsumaan meidät pre-dinner drinkseille Faridaan. Otimme kutsun mielihyvällä vastaan, nyt olisi mahdollisuus päästä näkemään Colin Archer myös sisäpuolelta.

Saapastelimme sovittuna aikana paikalle ja pyysimme tietysti heti saada vilkaista sisälle. Siirryimmekin kaikki saman tien sisälle turisemaan ja tutustumaan veneeseen. Vaikuttavaa oli se tilan tuntu, minkä yksi metri leveyttä lisää esim. Vestervikingiin verrattuna antaa. Ja tietenkin se, että Colin Archerissa ei ole minkäänlaista ylärakennetta, kansi on ns. flush-deck ja silti meikäläisellä on 192 cm:n varrelle täysi seisomakorkeus. Lattian täytyy olla siis liki puoli metriä syvemmällä kuin Vestervikingissä. Projekti oli näköjään vielä sisältä hieman kesken, pentrystä taaksepäin oleva tila oli yhtä suurta avointa konehuonetta ja kojetaulun ja navigointipisteen tienoilla oli havaittavissa useitakin niin sanottuja sähkölinnun pesiä.

Nautittiin hyvästä seurasta, kunnostusprojektia käsittelevän kuva-albumin katselemisesta ja Veteranosta, joka ei ollut särkynyt bussiaseman lattialle.

Seitsemän vaiheilla kiitimme ja suuntasimme Vestervikingiin kokeilemaan kuinka tonnikalapihvien valmistus onnistuisi. Matkalla tajusin, että toimisto oli vielä pari minuuttia auki, ja jos haluaisimme lähteä aikaisin aamulla, pitäisi avaimet käydä maksamassa satamamaksu ja palauttamassa vielä tänään. Menin toimistoon, pyysin odottamaan sulkemisen kanssa vielä viisi minuuttia ja lähdin juoksujalkaa veneelle hakemaan lompakkoa.

Juoksujalka muuten sujuikin jo yllättävän hyvin, en ole sitten selkäleikkauksen paljoa yritellyt juosta, kun on tuntunut ettei touhusta tule mitään. Paraneminen on nyt näköjään edennyt niin pitkälle että juoksemiseen tarvittavaa ponnistusvoimaa alkaa löytyä. Mukava huomio!

Saimme maksut hoidettua ja avaimet palautettua. Takaisin veneellä tonnikalan paisto onnistui muuten hyvin, mutta ostamamme pihvit olivat ohuempia kuin mitä aiemmin olen paistanut. Minuutti viisitoista per puoli olisi riittänyt jättämään lihan sisältä punaiseksi, nyt käytetty minuutti neljäviisi melkein teki lihasta jo liian kuivaa – mutta ei aivan.

09.08.2010 Portosin – Combarro 52 mpk

Jälleen delfiinejä!

Jaska:

Aamulla liikkeelle heti kun päivä alkoi hiukan valjeta varttia yli seitsemän. Lahdella saimme taaksemme hyvän purjehdustuulen, purjeet nostettiin puoli kahdeksalta auringon noustessa vuorten takaa. Pikkuhiljaa tuuli voimistui ja voimistui ja yhtäkkiä aallokko takana alkoi olla aika jyrkkää ja tuulen voimakkuus 14 m/s. Eihän täällä säätiedotuksen mukaan tällaista tuulta pitänyt olla?

Vajaan tunnin puhallettuaan tuuli aivan yhtäkkiä laantui ja jouduimme käynnistämään moottorin ja ajamaan isopurje ja mesaani skuutattuna keskelle.

Järkeilimme, että kyseessä oli tyypillinen aikaisin aamulla puhaltava maatuuli, jollaisia säätiedotuksissa ei edes mainita. Pikkuhiljaa tuuli virisi uudelleen, avasimme purjeet ja saimme hyvät vauhdit. Aurinko paistoi täydeltä terältä, tuulta oli mukavat 9 m/s takaviistosta. Ohitettiin Ria de Arousan edustalla oleva Isla Salvoran saari ja puikahdettiin Isla Onsin ja mantereen välisestä kapeasta salmesta Ria de Pontevedraan. Samalla tuuli taas täysin tyyntyi.

Ajettiin moottorilla Rian perällä olevan Combarron sataman kohdalle, mutta emme suunnistaneet satamaan, vaan sen takana olevaan lahteen ankkuroimaan. Samalla näimme taas isojen mustien selkien nousevan vedestä. Iso delfiiniparvi siellä hyppeli! Sammutimme moottori, jotta eläimet eivät häiriintyisi  ja annoimme veneen lipua lähemmäksi. Tällä kertaa delfiinit eivät kuitenkaan tulleet aivan viereen, lähimmillään ehkä 50 metrin päähän. Katselimme, miten parvi siirtyi pikkuhiljaa kauemmas lahdelle ja aloitimme ankkurointipuuhat.

Ankkurointiinkin liittyy näillä vesillä aina pieni laskutehtävä, varsinkin, jos ollaan matalammissa vesissä. Kartan mukaan lahdessa oli ankkurointikohdassa vettä 2-3 metriä. Tämä on siis vuorovesialueella se lukema, jota alemmaksi veden ei periaatteessa koskaan pitäisi laskea. Kuitenkin 2 metriä on 1,75 m syväyksellä varustetulle veneelle liian vähän. Jos lahdelle syntyy yhtään isompaa aallokkoa kolisee köli pohjaan. Kun saapumishetkellä vuoroveden korkeus oli 2,25 m ja kun halusimme, että vettä on kölin alla kaikissa tilanteissa vähintään metri, piti meidän siis löytää kohta, jossa kaiku näyttäisi tarvittavat 6 metriä.

Paikka löytyikin pienellä etsimisellä ja saimme ankkurin pitämään ensi yrityksellä. Satamasta muutaman sadan metrin päästä kuului kovaäänistä diskojumputusta ja kiitimme itseämme hyvästä päätöksestä, joka ehkä takaisi meille rauhallisemmat yöunet satamaan verrattuna.

Jonkin ajan kuluttua lähelle ankkuroitunut englantilainen puinen, hieman moottoripurjehtija – tyyppinen vene nosti ankkurinsa ja suuntasi meitä kohti. Englantilaispariskunta tervehti, ja vaihdoimme tietoja ja kohteliaisuuksia veneistämme. Kertoivat purjehtivansa aina näissä maisemissa, olivat olleet tässä ankkuripaikassa ensimmäisen kerran 10 vuotta sitten, jolloin marinaa ei ollut olemassakaan. ”We hate marinas” oli heidän mottonsa.

Englantilaiset jatkoivat matkaa ja me jäimme pohtimaan kommenttejaan. Olimme yhtä mieltä siitä, että tämä pituudeltaan noin 50 meripeninkulman kaistale Espanjan länsirantaa on toistaiseksi parasta purjehdusaluetta, missä olemme purjehtineet. Tälle alueellehan sijoittuu neljä jokien suistoaluetta ”riaa”, jotka työntyvät parikymmentä mailia sisämaahan päin. Paikallinen legenda on, että riat syntyivät Jumalan sormista hänen laittaessa kämmenensä Espanjan rannalle tälle kohdalle.

Näiden riojen rannoille sijoittuu lukemattomia pikkukaupunkeja ja kyliä, joista useissa on hyvät vierasvenesatamat, usein myös telakointipalveluineen. Lisäksi riojen rannoilta löytyy fantastisia ankkuripaikkoja hiekkarantoineen. Kaikilla tuulilla on löydettävissä suojainen satama. Maisemat ovat ”out of this world” ja paikallinen hintataso ihan kohtuullinen. Lämpöä riittää suomalaiseen makuun ihan riittämiin ja purjehdustuulet ovat hyvin ennustettavissa. Mielestämme tämä alue tarjoaa varsin kilpailukykyisen vaihtoehdon, jos miettii veneensä siirtämistä pysyvästi esim. Välimerelle, jossa legendan mukaan tuulee joko liikaa tai liian vähän (Välimerellä on kahdenlaisia moottoriveneitä. Mastoilla ja ilman).  Voi olla tukalan kuumaa, satamissa on tungosta ja hintataso on varmasti korkeampi kuin Pohjois-Espanjassa. (Sanoo nimim. ”Matkalla Välimerelle” toim. huom.)

Myöhemmin illalla ankkuripaikalle tuli pari brittivenettä. Katselimme vaivautuneita toisen ankkurointiyrityksiä. Kun on veneeseen hankkinut sähköisen vinssin, sitä tietysti pitää myös käyttää kaikissa tilanteissa, ajatteli kapteeni ja laski ankkuriaan napista painamalla niin hitaasti, ettei se ollenkaan ehtinyt tarttua kunnolla pohjaan ennen kuin tuuli jo kiidätti venettä pitkin lahtea. Olisi ensin kerännyt kannelle vapaaksi tarpeeksi pitkän määrän ketjua, ainakin kolmekymmentä metriä ja sitten antanut ketjun juosta nopeasti vapaasti pohjaan, jolloin ankkuriin tuleva ensimmäinen nykäys olisi tullut tarpeeksi viistosta aikaansaamaan kaivautumisen pohjaan. Teki mieli huutaa ohjeita, mutta hyvä kotikasvatus esti.

10.08.2010 Combarro – Bayona 29 mpk

Ja lisää puuvenepurjehtijoita

Jaska:

Aamiaiselta vilkaistiin ulos ikkunasta ja nähtiin Faridan lähestyvän. Tulivat tervehtimään ja kertoivat jatkavansa satamaan. ( ”We have run out of booze!”)

Nyt saatiin taas nauttia aamu-uinnista kirkkaassa vedessä ja lämpimästä makeavesisuihkusta kannella. Kävin sukeltamassa veneen alla ja tarkastamassa pohjan levätilanteen. Vain ohutta limoittumista, joka ei vauhtiin vaikuta sitä eikä tätä. Hyvin ovat toimineet Jotunin myrkyt.

Tuuli puhalsi suoraan satamaan ja nyt päätimme kokeilla kunnon kryssipurjehdusta puomifokalla, ensimmäistä kertaa tällä kaudella. Olosuhteet olivat ihanteelliset ja pääsimme välillä viiden solmun kryssinopeuksiin maksiminousukulmalla, mikä on tällaiselle veneelle ihan kohtuullinen saavutus.

Kryssimme koko matkan Rian suulle, kunnes tuuli taas täysin kuoli.  Ei auttanut kuin käynnistää kone. Ajoimme tämän rannikon kahden kauneimman saaren ohi. Ovat Islas Cies ja tarina kertoo, että Madonnan kappale ”La Isla Bonita” tarkoittaa juuri isompaa näistä saarista. Mainoksessa sanotaan, että saarella on maailman kaunein hiekkaranta. Koska tarkoitus oli ehtiä Baionan satamaan ennen pimeää, jouduimme ihastelemaan rantaa vain mereltä päin. Nämä saaret ovat kuin muualta tänne siirretyt – kalliot kohoavat lähes pystysuoraan rannasta korkeuksiin niissä kohdissa joissa ei ole hiekkarantoja. Hienoa nähtävää!

Meillä oli hieman epäilyksiä Baionan satamaa kohtaan, purjehdusoppaissa huomio näyttää tässä Riassa keskittyvän Vigon satamaan kymmenisen mailia sisemmälle Riaa.  Baionaa pidetään ikään kuin toissijaisena satamana. Aivan turhaan. Satama on erittäin suojainen iso, kaikilla palveluillan varustettu (suihkut tosin konteissa) ja kaupunki on ihan mielenkiintoinen.

Huonosti englantia puhuva marinero ohjasi meidät ensin kylkikiinnitykseen ponttoonilaiturin ulkosivulle ja tuli sitten viiden minuutin päästä pyytämään että siirtyisimmekin sisäpuolelle ”sormipaikkaan”. Olisi kyllä voinut ohjata meidät lopulliseen paikkaan saman tien.  Uudessa paikassa oli naapurina aiemmin Portosinissa tapaamamme englantilainen ”Skylla”.

Kiinnittymisessä tuli avustamaan amerikkalainen Peter vaimoineen kertoen että hänellä on se sataman toinen puuvene. Myöhemmin saimme tietää lisää. On 12-metrinen 80-luvulla Tanskassa rakennettu limisauma (harvinaista) vene, vähän viikinkivenetyyliä. Raakapurjeella varustettu.

vene oli tuotu Yhdysvaltoihin ja eräänä iltana, omistajien ollessa onneksi poissa veneestä tapahtui kaasuräjähdys, joka irrotti kannen ja rungon toisistaan. Peter oli ostanut hylyn vakuutusyhtiöltä 10 dollarilla, tehnyt 10 vuotta töitä ja nyt vene oli fantastisen hienossa kunnossa.

Lähdimme lähes saman tien nälkäisinä etsimään ravintolaa ja löysimme hyvältä tuntuvan sellaisen rantabulevardin varrelta. Alkupaloiksi friteeratut pienet mustekalat ja St Jacquesit maistuivat aivan herkullisilta paikallisen valkoviinin kanssa, pääruoka paella sen sijaan oli pieni pettymys, joka kaiken lisäksi ilmeisesti aiheutti hieman vatsaväänteitä myöhemmin yöllä veneessä. Ruokailun lomassa tarkkailimme ympäristöä. Viereisessä pöydässä istui kolme nuorta miestä, joista yksi oli täydellinen nuoren espanjalaisen karikatyyri: matalat poskipäät, viirusilmät ja kuunsirpin muotoinen profiili. Mietin pääni puhki, missä olin nähnyt miekkosen kuvan ja päädyin siihen, että hänen on täytynyt olla mallina ainakin yhdessä Tintti-sarjakuvassa.

11.08.2010  Baiona

Sumussa

Jaska:

Puolelta päivin katselimme kun meren suunnalla tapahtui ihmeitä. Mielettömän tiheä sumuseinämä lähestyi satamaa ja hetken päästä kietoi koko sataman viileään syleilyynsä. Lämpötila putosi hetkessä varmaankin toistakymmentä astetta. Siitä eteenpäin aina seuraavaan aamuun kuunneltiinkin sitten laivojen ja läheisen majakan sumutorvien huutelua. Ei ollut monta merelle lähtijää satamasta.

Iso osa päivästä meni konehuolloissa. Vaihdoin vaihteiston ja moottorin öljyt. Tällä kertaa päätin käyttää vaihteistossa suositellun 15W-40 dieselöljyn sijasta minulle matalamielisesti Lorientissa myytyä väärää bensiinimoottorien 15W-50 öljyä. Enpä usko, että vaihteistorattaat mitään eroa suositusöljyyn tuntevat, moottorin kanssa voisi sitten olla hieman toinen tilanne.

Puolelta päivin oli satamaan tuotu masto katkenneena Mini-Transat vene, joka kyljessä olevasta tekstistä päätellen oli osallistunut Sables d’Olonne – Azores – Sables d’Olonne kilpailuun. Ilmeisesti oli sitten tullut pelastetuksi ilman henkilövaurioita. Huh!

Katseltiin ulkopuolelta satamassa pysyvästi olevaa Kolumbuksen Pinta-aluksen replicaa, mutta ei vaivauduttu sisälle tähän museoon. On siinä ollut tekemistä moisella kalustolla Atlantin ylittämisessä aikanaan!

Illalla mentiin aikaisin nukkumaan, koska tarkoitus oli lähteä taas päivän valjetessa, mikäli sumu olisi hälvennyt.

02.-05.08.2010

02.08.2010

Hiiri – Vesterviking 6 – 0

Jaska:

Hiirenpyyntioperaatio tuli sitten uniinkin, joissa oli veneeseen ilmestynyt myös kissa, jonka kanssa yhdessä käytiin hiirijahtiin.

Aamulla herättyä heti kokemaan pyydys. Syötit paikallaan, ei hiirenraatoa ämpärissä. Ensimmäinen erä hiirelle 6-0. Olisiko sangon päälle pingotettu voipaperi ollut antanut arvata, että pidemmälle etenemisestä ei hyvä seuraa. Aloin suunnitella hiirenpyydyksen parannettua mallia.

Aamiaiselta päästyä lähdimme pyörillä ostamaan öljy-ja polttoainesuodattimia Marina Secasta, jossa olimme eilen turhaan käyneet. Liikennekulttuuri oli sen luontoista, että päätimme ajella jalkakäytävillä, kuten monet muutkin pyöräilijät. Eräs vanhempi herrasmies ei ilmeisesti pitänyt tästä, koska tarttui häntä ohittavaa perähenkilöä käsivarresta aiheuttaen melkein pyöräilijän kaatumisen. Kielimuuri esti meitä ilmaisemasta, mitä mieltä olimme moisesta, ilmeet toivottavasti välittivät sanoman.

Marina Secassa löytyi englanninkieltä taitava myyjätär, joka löysi varastosta lähes kaiken tarvitsemamme. Makeavesijärjestelmän tiivistekin löytyi kuvastosta, mutta olisi pitänyt tilata ja toimitus olisi vasta torstaina. Ei sopinut aikatauluihimme.

Veneelle palattua parantelin jäähdytysjärjestelmän tiivistystä silikonilla ja sain sen kokonaan tiiviiksi. Saa kelvata sellaisenaan.

Syötiin kevyt lounas: kylmää Caspachokeittoa ja voileipiä. Tuosta Caspachokeitosta – siis herkullisesta kylmästä vihanneskeitosta, jota saa ostaa litran päniköissä, on tullut varsinainen suosikkimme, josta loihditaan kulloinkin käsillä olevien tilpehöörien kanssa nälältä kärjen taittava välipala. Tullee kuulumaan vakiohankintoihimme sitten taas Suomessa, sikäli kun sitä Stockan herkusta tai muualta löytyy.

Lähdettiin hakemaan uusin sääennustetta nettikahvilasta, jossa kävimme jo aiemmin ja lähettämään uusimpia kuulumisia blogiimme. Kahvila olikin kiinni maanantaisin, joten suunnistimme läheiseen kauppakeskukseen. Ehkäpä sieltä löytyisi avoinna oleva nettiyhteys.

Niin vain löytyikin wi-fi heti ensimmäiseksi eteen tulleesta Vips –nimisestä pikaruokatyyppisestä paikasta, jossa täydensimme hieman ohuehkoa venelounastamme ja saimme pääosan nettiasioista hoidettua.

Päätettiin vielä käydä tankkaamassa dieseliä viereisessä satamassa, sillä suunnitelmissa oli lähtö aikaisin aamulla. Kuvittelin, että polttoainetta mahtuisi ainakin 60 litraa, mutta painaessani löpöä tankkiin täydellä teholla, heitti vastapaine jo 30 litran kohdalla kunnon loiskaukset dieselöljyä tankin aukosta avotilaan. Olimme siis viimeisillä legeillä ajelleet koneella säästäväisesti pienemmillä kierroksilla kuluttaen vain hiukan päälle 2 litraa tunnissa. Siivoushommissa kului puoli rullaa talouspaperia, sen kummempaa vahinkoa ei aiheutunut.

Palasimme sen verran myöhään veneelle, etten enää jaksanut ryhtyä virittelemään hiirenloukkua malli 2:ta, jonka olin ideoinut. Suunnitelma oli tämä: otetaan puolentoista litran vesi- tai limsapullo, joka leikataan jonkin matkaa kaulan alapuolelta poikki. Pullon pohjalle asetetaan syötiksi kakunpala. Sitten pullo asetetaan sopivan, suunnilleen pullon levyisen korokkeen päälle siten, että niin suuri osa pullosta on korokkeen ulkopuolella, että pullo juuri ja juuri pysyy lappeellaan, eikä keikahda pystyasentoon. Korokkeena voi toimia esim. pino taskudekkareita tai pari tiiliskiveä, joita tietenkin hyvin varustetuista veneistä löytyy. Pullon sivuille voi vielä asentaa kirjoista tms. pystyesteet, ettei se kierähdä sivuttain korokkeelta pois, ja esteen, joka estää pulloa kaatumasta yli sen kiepsahtaessa pystyasentoon. Eli idea on, että kun hiirulainen siirtyy syöttipalan äärelle, riittää sen paino keikauttamaan pullon pystyasentoon ja eläin on loukussa.

Näissä ajatuksissa siirryimme yöpuulle. Uutta loukkua voitaisiin kokeilla seuraavana yönä.

03.08.2010 La Coruna

Länget kaulaan

Jaska:

Herätys oli kello neljältä, jotta matkaan päästäisiin kuuden tienoilla. Herättyä alkoi kuitenkin uudelleen pohdinta. Kumpikaan meistä ei ollut – eri syistä – nukkunut kunnolla parina viimeisenä yönä, olimme aika väsyneitä. Rebtel-puhelimesta oli ladattu puheaika loppunut, emmekä mahdollisesti löytäisi Movistar-myymälää parista seuraavasta satamasta. Kuviakaan ei oltu ladattu blogiin pitkään aikaan eikä säätiedotus ollut houkuttelevimmasta päästä purjehdusta ajatellen.  Niinpä syntyi yön hämärissä – ensimmäisen kerran matkamme aikana – päätös jatkaa unia ja lähteä vasta seuraavana aamuna.

Päivän aikana hoidimme sitten hoitamatta jääneet asiat. Löysimme kunnon cyberkahvilan, jossa saimme kytkettyä läppärimme kiinteään linjaan. Johan alkoi kuvien välitys blogiimme sujua!  Movistar-myymälä löytyi ja saimme myyjän opastuksella ladattua uutta puheaikaa. Myymälän ulkopuolella, pienen torin laidassa katselimme hauskaa tanssinäytöstä: miehellä oli selässään luonnollisen kokoiset tanssiaisvaatteisiin puetut nuket, mies ja nainen. Miehen omat jalat toimivat miesnuken jalkoina ja kädet olivat työnnetyt naisnuken sukkiin ja kenkiin. Tanssija oli siis alkuasennossa kyyryssä kädet maassa ja siitä lähdettiin musiikin tahdissa huimiin tanssipyörityksiin, joissa naisnuken jalat (eli tanssijan kädet) tekivät korkeita kaaria ilmassa. Ihmeen luonnollisen näköisesti sai veikkonen nukkensa tanssimaan.

Provianttia täydennettäessä supermercadossa osui hiirenloukkua varmuudeksi etsiessämme silmään ennennäkemätön rotan- ja hiirenpyydys: superliima, johon hiiri tarttuisi jaloistaan ja hännästään. Tämähän olikin nerokasta! Pyydyspakkauksen kyljessä oli vielä humoristinen piirros, jossa hiiri yrittää vetää hännästä irti liimaan sotkeutunutta kaveriaan. Tuotapa pitäisi kokeilla. Ostimme yhden paketin valmiita pyydyksiä, eli kaksi 15×20 cm pahvilevyä, joihin houkuttelevaan hajusteaineeseen sekoitettu liima oli valmiiksi levitetty, sekä erillisen putkilon itse liimaa, jolla pyydystäjä voisi itse konstruoida haluamansa ansan.

Ennen nukkumaanmenoa viritettiin sitten ansa: liimapaperista poistettiin suojaava kalvo, keskelle paperia vielä syötiksi palanen piirakkaa, johon salamatkustajamme oli selvästi mieltynyt ja paperi konekopan eteen lattialle. Mitähän yö toisi tällä kertaa tullessaan?

04.08.2010 La Coruna-Camarinas

Vesterviking – Hiiri 6-0

Jaska:

Kello kahdelta yöllä heräsin kuiskuttavaan ääneen. Perähenkilö oli kumartuneena bunkkani ylle ja yritti välittää jotain viestiä pöpperöiseen päähäni. Pyysin puhumaan kovempaa. Vähitellen ymmärsin, että nyt ansapaperi oli vaihtanut paikkaa, kuului raahaamisen ääntä, eikä perähenkilö halunnut äänellään pelästyttää otusta – mikä sitten olisikaan – karkuun ansasta.

Nousin, kaivoin taskulampun esiin ja suuntasin valokeilan pentryn lattialle. Siellähän se hiiri oli, tiskikaapin kulmaan raahautuneena, hännästään liimapahviin kiinni jääneenä. Se oli ensin jäänyt turkistaan kiinni, mutta oli sitten riuhtonut kylkensä irti – karvat vain olivat jääneet kiinni. Olipa todellista Kissalan poikien liimaa! ( Kissalan pojat kehittelivät liimakepposiaan joskus viime vuosisadan alkupuoliskolla toim. huom.)  Kumihanskat käteen, pahvista ja varmistukseksi hännästä kiinni ja niin alkoi hiirulaisen matka kalanruoaksi. Ensin toki ikuistettiin saalis valokuviin. Irrottaessani hiiren liimapahvista sotkin tietysti kumihanskan kärjet liimaan. Niin oli tehokasta tuo liima, että oli siinä ja siinä irtoaisiko paksu kumihanska liimasta ennen kuin kumi repeäisi. Mihinkähän muuhun tällaista liimaa voisi käyttää – meillähän tuli ostettua sitä kokonainen putkilo. Ehdottomasti voimakkainta tarraliimaa, mihin olen koskaan törmännyt.

Saatiin vielä pari tuntia hiirivapaata unta ja sitten herätyskello soi. Olisi aika aloittaa lähtövarustelut  purjehdukselle kohti Camarinaksen satamaa 46 mpk päässä. Samaan aikaan aamulla olisivat samaan suuntaan lähdössä myös viereinen hollantilaispariskunta sekä laiturin päähän kiinnittynyt belgialaispariskunta.

Liikkeelle päästiin klo 05.40, vielä pimeän aikaan. Tuulta tuskin nimeksi ja meren päällä sumulauttoja. Nostettiin isopurje heti satamassa, tässä vaiheessa lähinnä koneajossa rullaamista estämään kireälle jalustettuna. Ei näkynyt perässä hollantilaisten eikä belgialaisten valoja, olivatko päättäneet sittenkin jäädä vielä la Corunaan. Herculeksen majakka oli upea näky aamuhämärässä sen heittäessä valokiilaansa matalalla roikkuviin pilviin.

Lähes koko matka menikin sitten koneajoksi, heikossa tuulessa, tihkusateessa ja sumulauttojen keskellä. Tuli ihan kotisuomen lokakuu mieleen. Purjehdushaalarit, joita ei vähään aikaan oltu tarvittukaan, olivat hyvin käytössä. Välillä nostettiin muutkin purjeet ja yritettiin urheasti purjehtia, mutta tuulta oli liian vähän. Liki yhdeksän tunnin koneajon jälkeen saavuttiin perille ja tuotapikaa tuulikin nousi. Moukan tuuria taas! Koillistuuli puhalsi suoraan sisään Camarinaksen sille tuulensuunnalle avoimeen satamaan, eikä ajatus manöveerailusta ponttonilaitureiden ahtaissa väleissä tuulen painaessa venettä houkutellut. Päätimme ankkuroida vastapäiseen lahteen uimarannan edustalle. Tällä kertaa ankkuri piti heti ensimmäisellä yrityksellä. Varmistimme pidon vielä pakittamalla koneella tuulen painaessa venettä 8m/s voimalla. Hyvin piti.

Illallisvalmistelujen aikaan saapui hollantilaisten vene, yritti ankkuroida, mutta ei saanut ankkuria pitämään neljännelläkään kerralla. Siirtyivät kylkikiinnitykseen satamaan. Belgialaispariskunnasta ei sitten aamun ollutkaan minkäänlaista havaintoa, mutta heidän suunnitelmansa olikin jatkaa saman tien liki 200 mpk päässä la Corunasta sijaitsevaan Penicheen.

05.08.2010

Aamulla todettiin sään täyskäännös. Aurinko paistoi, oli lämmintä ja kaikki merkit osoittivat, että olisi hyvä purjehduspäivä edessä. Tuuli oli kääntynyt vähän – koillisesta suoraan pohjoiseen. Läksimme liikkeelle heti yhdeksän jälkeen ja purjeet nostettiin saman tien. Lahdesta ulkomerelle päästyämme kurssi muuttui etelään siten, että saimme tuulen suoraan taaksemme. Näin lasketeltiin sitten aluksi kuutta solmua, rullagenoa puomilla ja isopurje virsikirjalla. Mesaanin pidämme nykyään myötätuuleen purjehdittaessa skuutattuna tiukasti keskelle, siinä asennossa se ehkäisee rullaamista tehokkaasti.

Merellä näkyi enemmän liikennettä kuin aikoihin, pääosa matkalla etelään, mutta myös muutama purjevene moottoripurjehtien kohti pohjoista. Maisemat olivat tosi hienot, välillä Lapin tunturien kaltaisia vuoria, korkeutta muutamasta sadasta metristä liki kilometriin, välillä taas karuja  kalliokartioita, jotka toivat mieleen Välimeren rannikkojen maisemat.

Pikkuhiljaa tuuli voimistui. Ohitimme sen toisen Capo Finisterren jo seitsemän solmu surffissa. Aika kolkon näköinen niemenkärki, kuten se edellinenkin Ranskan puolella. Ria de Murosta lähestyttäessä tuulta oli jo 14 m/s ja nopeutta välillä päälle 8 solmua. Ohjailu alkoi olla sen verran tarkkaa, että päätimme vähentää purjeita ja ajoimme loppumatkan pelkällä isopurjeella. Perille fantastisen kauniiseen San Fransiscon lahteen saavuttiin puoli viideltä ja ankkuroitiin puolen tusinan muun veneen joukkoon aivan uimarannan edustalle. Tälläkin kertaa saimme ankkurin tarttumaan saman tien.

San Fransisco Bay  – tai koko Ria de Muros – on toistaiseksi upein paikka, jossa olemme ankkuroineet. Lahdella on leveyttä kolmisen meripeninkulmaa ja pituutta kymmenen meripeninkulman paikkeilla. Joka puolella lahtea reunustavat korkeat vuoret, kimaltelevat hiekkarannat ja pienet kylät. Vesi lahdessa houkutteli heti uimaan, kirkasta ja puhdasta kuin mikä.

Ryhdyimme kuitenkin ensin illallisen valmisteluihin. Tarjolla olisi graavilohta ja  valkosipulimarinoituja anjoviksia perunoiden kera. Perus kala-ateria siis. Anjovisten maku oli myönteinen yllätys – aivan kuin kauppatorin silakkamarkkinoilta ostettuja valkosipulisilakoita, suussa sulavan hyvää siis.

Jälkiruoka-vaniljavanukasta lopetellessamme alkoi jostakin tulla nenään vieno ja miellyttävä palavan puun tuoksu – mahtoiko joku rannalla valmistella grilli-iltaa?

Puuhailtiin sisällä veneessä niitä näitä. Jossakin vaiheessa perähenkilö avasi kajuutan luukun, työnsi päänsä ulos ja ilmoitti ilman olevan sakeanaan savusta. Mitä ihmettä? Totesin itsekin tilanteen. Paksut savupilvet kulkeutuivat edessämme olevan vuorenreunan takaa suoraan ankkuripaikallemme. Paikalla olleista veneistä jäljellä oli Vestervikingin lisäksi vain vieressämme ankkuroinut iso englantilainen Amel 54. Hengittäminen ulkona alkoi tuntua vaikealta.

Nyt oli tehtävä päätöksiä. Pian tulisi pimeä, eikä uuden satamapaikan haeskelu pimeässä erityisemmin houkutellut. Kun kaiken lisäksi tuuli oli hieman kääntynyt ja puhalsi nyt enemmän  rannan suuntaisesti, edelleen 8-10m/s voimalla, päätimme lähteä nopealla arviolla reilun kolmen mailin päässä olevaan Portosinin hyvään satamaan. Jos heti lähtisimme, saattaisimme ehtiä perille vielä ennen pimeää. Hyvästi suunnitelmat ihanasta aamu-uinnista hiekkarannan äärellä.

Niemen ohi kiertäessämme näimme sitten savun lähteen: seuraavan vuoren etelärinne tunki paksua savua, joka kauempana oli levittäytynyt jo koko lahden suualueelle. Kunnon pensaspalo siis. Aurinko oli jo laskenut ja kohta olisi sysipimeä. Ajoimme täysillä kierroksilla vajaan kuuden solmun nopeutta ei kovin korkeaan, mutta vihaiseen vasta-aaltoon. Välillä pärskeet lensivät avotilaan asti. Tarkistin plotterista etäisyyden. Ei se ollutkaan reilut kolme mpk, kuten nopealla vilkaisulla olin kartasta arvioinut, vaan hiukan päälle 5 mpk. Emme ehtisi perille ennen pimeän laskeutumista.

Saapuminen pimeällä vieraaseen satamaan on yksi niitä asioita, joita Vestervikingissä yritämme välttää. Nyt ei vaan ollut muuta mahdollisuutta. Kartasta katsoen Portosinin satama saattoi olla lisäksi avoin koillistuulelle, mikä lisäisi ikävästi rantautumisen vaikeusastetta. Pian olikin jo täysin pimeä, eikä auttanut muu kuin luottaa plotterista ilmenevään sijaintiimme. Saavuimme sataman edustalle merkitsemälleni reittipisteelle, mutta emme ensin havainneet merkkiäkään aallonmurtajasta.  Hetken mielessä oli jo varasuunnitelma B, mutta sitten yhtäkkiä aallonmurtajan kärki hahmottui pimeyden keskeltä. Onneksi koillistuuli ei osunut satamaan odottamallamme voimalla.

Vapaita venepaikkoja ei näkynyt, joten päätimme kiinnittyä odotuslaiturin päähän kiinnittyneen ranskalaisen Ovni 395:n kylkeen. Väki oli vielä hereillä ja kuultuaan moottorimme äänen tuli kannelle. Ranskalaisrouva näytti ensin hieman hapanta naamaa havaitessaan aikeemme ja ilmoitti että he sitten lähtevät kahdeksalta aamulla. Kun tällä ei ollut vaikutusta suunnitelmaamme ja ennen kaikkea, kun rouva havaitsi veneessämme puhuttavan erinomaista ranskaa, asenne muuttui. Sisältä tuli väkeä avustamaan kiinnittymisessä ja lopulta rouvakin ilmoitti, että eivät he nyt ehkä ihan kahdeksalta lähdekään.

Laitoimme rauhoittavat iltateet, eikä unta tapahtumarikkaan päivän jälkeen tarvinnut odotella.

Uusia kuvia Galleriassa 03.08.2010

Löydettiin La Corunasta cyberkahvila ja nyt on uutta katseltavaa Kuvagalleria 2010:ssa aiemmin tänään laitetun uusimman tekstin lisäksi. Kuvauksista meillä muuten vastaa 99%:sesti perähenkilö, kuvatekstit tulevat milloin keltäkin. Kuvatekstinhän saa esille kun laittaa kursorin kuvan päälle. Ja kuvaa napauttamalla sen saa suurennettua, jos haluaa.

30.7.-01.08.2010

30.07.2010    Ares-La Coruna 7 mpk

A perfect day

Jaska:

Kun aamulla herättiin, oli aivan tyyntä. Veneen keulan puolella hiekkaranta kimalteli auringossa, toisella puolella vuoret nousivat rannalta korkeuksiin. Ei paljon hienompaa ankkuripaikkaa olisi voinut valita. Nyt eivät satamien epäilyttävät vedet enää olleet esteenä aamu-uinnille, joten uimaportaat veneen kylkeen ja uimaan! Vesi oli juuri sopivan virkistävää, kuin Suomenlahden vesi normaalikesinä. Aamu-uinti päätettiin lämpimällä makeavesisuihkulla kannella ”Hot Water from the Sun”- suihkusäkistä. Kyseinen laite on musta muovisäkki, johon mahtuu vajaat kymmenkunta litraa vettä. Alalaidasta lähtee puolimetrinen suihkujohto. Säkki täytetään kylmällä vedellä ja asetetaan kannelle auringonpaisteeseen. Parin tunnin kuluttua aurinko on lämmittänyt veden, kassi voidaan nostaa purjeen nostimella pään yläpuolelle ja voilà! suihku on valmis.

Aamiainen nautiskeltiin rauhassa auringonpaisteessa veneen avotilassa ja sitten ryhdyttiin pikkuhiljaa valmistautumaan lyhyelle purjehdukselle La Corunan satamaan. Tuuli oli taas herännyt ja antoi odottaa hyvää purjehdusta. Matkalle osuisi todennäköisesti yksi jiippi.

Näimme pari satamaa taaksepäin Ribadeossa ranskalaisnaapureiden veneessä samanlaisen vahinkojiipin-estolaitteen, joka aikanaan tuli Vestervikingin mukana, kun vene hankittiin, mutta jota emme koskaan aiemmin ole käyttäneet. Kyselin ranskalaisten kokemuksia laitteesta ja pitivät sitä aivan erinomaisena. Paitsi että sillä estetään vahinkojiippi, sen avulla voidaan myös tarkoituksella tehtävät jiipit viedä läpi turvallisesti tarvitsematta pelätä puomivaurioita. Siltä kuulemalta asensin laitteen myös Vestervikingiin. Pääsimme kokeilemaan kitkalla toimivaa laitetta ensi kerran eilispäivän purjehduksella Aresiin ja kovassa tuulessa tehty jiippi sujui varsin mallikkaasti. Ei siis tarvitsisi kantaa huolta etukäteen edessä olevalle legille mahdollisessa kovassa tuulessa tulevasta jiipistä.

Matkaan päästiin hiukan ennen puoltapäivää. Juuri kun olin lopettelemassa ankkurin nostoa, näin kauempana lahdella vedenpinnassa isompaa liikettä. Sitten näkyi ikään kuin käsien huitomista aivan kuin pari uimaria olisi lähtenyt uimaan kolme-neljä mailia leveän lahden poikki. Ja sitten yhtäkkiä…isokokoinen delfiini ponnisti korkealle ilmaan ja läiskähti takaisin veteen. Ja heti perään toinen ja kolmas. Monta yksilöä käsittävä delfiiniparvi oli siis tullut lahteen. Nostimme purjeet ja toivoimme tietysti, että delfiinit kiinnostuisivat veneestämme. Pian yksi jo hyppäsikin ilmaan paljon lähempänä venettämme ja hetken päästä koko parvi, varmaankin toistakymmentä delfiiniä ui ja hyppi aivan veneemme vieressä. Nämä delfiinit olivat todella isokokoisia, samaa luokkaa kuin delfiinialtaissa temppuilevat. Paljon isompia kuin purjehduksella Duarnenezistä  Ste Marineen näkemämme. Henkeä pidätellen katselimme delfiinien touhuja. Varmaankin varttitunnin verran ne uivat matkaseuranamme, sitten yhtäkkiä ne olivat poissa. Olipa unohtumaton näytelmä!

Tuuli antoi meille liki 7 solmun vauhdit, riemupurjehdusta taas. Jonkin aikaa purjehdittuamme vastaan tuli ranskalaisvene, jonka kanssa olimme purjehtineet yhtä matkaa Viverosta. Olivat lähteneet aamuvarhaisella Cedeirasta. Vaihdettiin hyvänmatkan-toivotuksia.

Pian jo näkyi niemen takaa Herculeksen majakka, maailman vanhin yhä toiminnassa oleva majakka La Corunan niemellä. Sen rakensivat roomalaiset aikanaan, joten se on johdattanut merenkulkijoita aina 100-luvulta asti. Päästyämme La Corunan lahdelle tuuli kääntyikin niemen takaa niin, että jiippiä ei tarvinnut tehdä. Laskettelimme purjeet virsikirjalla sataman edustalle, laskimme purjeet ja siirryimme Real Club Nauticon satamaan aivan kaupungin keskustan viereen. Capitaniasta tuli marinero veneellä vastaan ja opasti hyvään paikkaan, johon kiinnittymisessä tuli ponttoonin päässä olevasta teräksisestä belgialaisveneestä nuori pariskunta heti avustamaan.

La Coruna on liki 300.000 tuhannen asukkaan suurkaupunki ja purjehtijoille keskeinen paikka Atlantin rannikolla. Real Club Nauticossa on paikallisveneiden lisäksi nimenomaan vierasveneitä ajatellen rakennettu satama-allas. Capitania – eli satamatoimisto – on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Useimmat Brestistä tai Camaret’ista suoraan Biscajan lahden yli purjehtivat rantautuvat ylityksen jälkeen täällä, ja monet heistä jatkavat matkaa edelleen kohti Kanarian saaria ja sieltä edelleen Caribialle. Myös Välimerelle matkaavia venekuntia, meidän lisäksemme, oli paikalla. Bongasimme espanjalaisveneiden lisäksi Ranskan, Ruotsin, Englannin, Australian, Saksan, Belgian, Puolan, Yhdysvaltojen ja Venäjän liput. Näimme useammankin veneen joissa oli samanlainen Hydrovane-tuuliperäsin kuin meillä ja yhden, jossa myös samanlainen Duogen-generaattori. Muita suomalaisveneitä emme valitettavasti tavanneet.

Useimmat veneistä jatkavat matkaa muutaman päivän levähdyksen jälkeen, mutta jotkut viipyvät satamassa pitempäänkin. Muutaman venepaikan päässä makasi 40-jalkainen vene kansi hieman jo vihertävänä ja lähes metriset valtavat levät pohjasta roikkuen. Joku näytti kyllästyneen purjehdukseen totaalisesti.

Kävimme ilmoittautumassa Capitaniassa ja ryhdyimme katselemaan paikkaa myöhäiselle lounaallemme. Capitanian kanssa samassa uudessa rakennuksessa sijaitseva ravintola näytti varsin hyvätasoiselta, joten mitäpä kauempaa etsimään. Taso vastasi odotuksia, söimme ravintolan terassilla kerrassaan herkullisen lounaan, joka täydensi mukavasti hienoa purjehduspäivää. Alkupaloiksi friteerattua mustekalaa ja kinkkukroketteja, pääruoaksi jälleen grillattua monkfish’iä ja hakea. Juomana erinomainen sillilaakson valkoviini = Val de Sil.

Iltapäivä meni sitten moottorihommissa, tavoitteena tiivistää pieni jäähdytysjärjestelmän raakavesipuolen vuoto. Putken ja lämmönvaihtimen liitoksessa oleva o-renkaan tapainen tiiviste oli hiukan kulahtanut ja tiputteli vettä alapuolella olevan käynnistysmoottorin päälle. Uusia tiivistysrenkaita ei tietenkään ollut mukana, mutta moottoritiiviste-silikonilla vuoto saatiin tilapäisesti tukittua. Vaihdetaan tiiviste uuteen sitten kun sellainen on käsillä.

Illansuussa satamassa alkoi kova vellominen, hyvä kun veneiden mastot eivät kolisseet toisiinsa. Joidenkin mielestä aiheuttajana olivat sataman ohi täyttä vauhtia ajelevat kalastajaveneet, mutta marinero selvitti syynä olevan nousuveden, jolloin satamassa aina velloo parin tunnin ajan. Vahinkoja ei sentään aiheutunut ja hieman myöhemmin meno satamassa oli jo täysin rauhoittunut.

31.07.2010 La Coruna

Hääpäivävieras

Jaska:

Herättiin lauantai-aamuun ja 39.een hääpäivään ja nautittiin aamiainen. Tuuli puhalsi tosi kovaa, tänään ei olisi ollut asiaa merelle.  Lähdettiin etsimään supermarkettia. Kuljimme kaupungin keskustorin, Plaza de Maria Pita’n läpi. Reunalla sijaitsevaan upeaan kaupungintaloon jonotti useita hääpareja vihittäväksi pääsyä, ja viereisessä kirkossa toimitettiin sitten perään kirkkovihkimisiä.

Jonkin aikaa etsittyämme löysimme suuren supermarketin, joka sijaitsi katutasossa olevan tuoretavaratorin kellarissa. Kassalta löytyi taas tavattoman tehokkaasti toimiva neitonen, joka kaiken lisäksi puhui varsin hyvää englantia. Espanjassa ei muovikasseissa säästellä, meidänkin vaatimattomat ostoksemme tungettiin yhteensä kuuteen muovikassiin. Ei ihme, jos paikat vaikuttavat roskaisilta.

Veneelle palatessamme jäimme vielä katselemaan kirkon eteen häätouhua. Ilmeisesti merkittävä paikallinen julkkis oli menossa naimisiin, koska paikka vilisi silmäätekeviä ja mekin ulkopuolisina tarkkailijoina jouduimme turvamiesten tiukan arvioinnin kohteeksi.  Pari televisiokameraakin oli paikalla. Pulina ja kuhina kirkon edessä kesti kymmenisen minuuttia. Sitten hääpari ilmeisesti astui ulos kirkosta, koska alkoi hitonmoinen rätinä ja värillistä paperia lensi taivaisiin. Jotain valkoiselta hunnulta näyttävää vilahti ihmismassan takana odottavaan Rolls-Royceen ja tilanne oli ohi.

Tarvitsin uuden öljysuodattimen ja capitaniassa kerrottiin muutaman kilometrin päässä, Marina Seca’ssa niitä löytyvän. Kysyin olisiko vielä tähän aikaan auki (kello kävi siis lauantai-iltapäivänä jo kolmea) ja vakuutettiin myymälän olevan aina puoli kahdeksaan asti. Hyvä, hyppäsimme taksiin ja ajoimme kymmenisen minuuttia paikalle todetaksemme ovessa lukevan: Sabbato 9-14.  Niinpä. Suodattimen saaminen menisi siis maanataihin.

Katselimme kartasta, missä olisi kaupungin rantoja kiertelevän vanhanaikaisen raitiovaunulinjan lähin pysäkki ja näytimme seuraavan kohteemme taksikuljettajalle. Tämä nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja lähti kaahaamaan tasan päinvastaiseen suuntaan. Pian ohitimme satamamme. Kartasta matkaamme seuratessamme arvasimme, että kuski oli ymmärtänyt tarkoituksestamme tasan puolet, eli oli viemässä meitä nyt raitiovaunulinjan päätepysäkille aika lähellä satamaa. No sehän sopi meille oikeastaan aika hyvin. Maksoimme 13 euroa kyydistä ja siirryimme juuri lähdössä olevaan raitiovaunuun, samanlaiseen joita Helsingissä joskus 50-luvulla ajeli.

Hyppäsimme pois Herculeksen majakan pysäkillä ja lähdimme tutustumaan tarkemmin kohteeseen. Majakalla on korkeutta lähes stadionin tornin verran ja sitä on sen elinkaaren eri vaiheissa rakennettu ja osin purettu useammankin kerran. Kiipesimme rappuset ylätasanteelle, jossa tuuli niin kovaa, että jalat tuntuivat irtoavan tasanteen pinnasta. Kiersimme tasanteen (jossa toki oli vyötärön korkuinen kaide) majakan seinään liimautuneina, otimme pakolliset valokuvat ja livahdimme takaisin majakan sisään.

Majakalta palatessa jäimme hetkeksi seuraamaan viereisellä niityllä pidettävää esteratsastuskilpailua. Kaksi ensimmäistä hevosta kieltäytyi kumpikin jollakin esteellä, eli eivät saaneet kelvollista suoritusta. Sitten vuoroon tuli nuori tyttö pienikokoisella hevosella, jonka hyppyhalut näyttivät olevan kohdallaan. Tyttö-hevonen-pari kiisi hienosti esteiden yli, kunnes toiseksi viimeisellä esteellä loikan lopussa ratsastaja putosi satulasta ja lensi isossa kaaressa selkä edellä maahan ja jäi makaamaan paikalleen. Virkailijoita ryntäsi paikalle, samoin katsomosta ratsastajatytön vanhemmat pahinta peläten. Henkeä taidettiin pidätellä myös meidän katsomo-osastossamme. Hetken päästä tyttö kuitenkin kömpi jaloilleen ja lähti kävelemään luokseen ryntääviä vastaan, ilmeisen vahingoittumattomana. Onni oli tällä kertaa matkassa, mutta ei näytä ihan riskitön laji olevan tämä. Siksi kai ne niitä ratsastuskypäriä käyttävätkin.

Lähellä raitiovaunupysäkkiä olisi ollut kaksipyöräisiä ajopelejä vuokrattavana, niitä sellaisia ihmeellisiä sähköllä toimivia tietokoneohjattuja vekottimia, joissa seistään pyörien akselin päällä ja  ruumiin painoa kallistamalla ohjataan laitteen kulkusuuntaa. Näitä näkee mm. lentokentillä poliisien käytössä. Meikäläistä kiinnosti kokeilla tällaistakin, mutta vuokrajonon pituus ja perähenkilön happamahko ilme saivat luopumaan yrityksestä. Ehkä joskus toiste sitten…

Hypättiin raitiovaunuun ja ajettiin pari pysäkinväliä takaisin sataman suuntaan ja siirryttiin jälleen patikkaosastolle. Kävelimme muurin ympäröimän vanhan kaupungin halki. Talot olivat kyllä tosi pittoreskeja, mutta elämä kaduilta puuttui. Kolkkoa, mutta ehkäpä olimme liian aikaisin liikkeellä Asukkaat varmaankin vasta keräsivät voimia lähteäkseen myöhemmin viettämään lauantai-iltaa kaduille.

Veneelle palattaessa odotti yllätys. Konekopan päälle oli jäänyt palanen piirakkaa ja nyt joku oli käynyt popsimassa siihen peukalonpään koloisen kuopan pienillä hampailla – tai nokalla, emme vielä osannet tarkemmin sanoa. Meillä on siis kotieläin ja ei-toivottu sellainen!

Lähemmällä tarkastelulla osoittautui, että myös korissa roikkuvia persikoita oli käyty nakertamassa – tai nokkimassa – niihin oli ilmestynyt pieniä kuoppia. Julistimme metsästyskauden välittömästi avatuksi.

Hääpäivän juhlaillallinen valmistettiin itse veneessä ja syötiin tietenkin kynttilän ja öljylampun loisteessa.  Menussa melonia ja parman kinkkua, possun- ja vasikanfilettä grillistä sekä porkkana-sipuli-kesäkurpitsapaistosta. Freixnetin cavaa poksautettiin ja Bergeracin punaviiniä (ei erikoisempaa) nautittiin. Vielä juustot ja mansikat päälle ja niinpä oltiin valmiit käydä ”maata ja maha viereen”.

01.08. 2010  La Coruna

Loukkusuunnittelua

Jaska:

Sunnuntai-aamuna nukuttiin sitten pitkään. Herättyämme tarkastettiin illalla jätetty syötti. Halusimme nimittäin varmistua, ettei kyseessä ollut eilen poissa ollessamme tuuletusta varten raolleen jätetystä doghousen luukusta sisään pujahtanut lintu, joka olisi sitten herkut popsittuaan pyrähtänyt saman tien ulos. Siksi olimme jättäneet palasen samaa piirakkaa, josta aiemmat jyrsinnät oli leikattu pois, lattialle syötiksi. Ja toden totta, taas oli piirakkaan ilmestynyt peukalonpään kokoinen kuoppa. Kyseessä ei ollut siis tilapäinen vierailu, vaan joku oli asettunut taloksi veneeseen. Todennäköisin arvauksemme asukkaan henkilöllisyydestä on tässä vaiheessa pieni hiiri. Miten se on veneeseen päässyt ja kuinka kauan täällä asustanut, siitä ei ole tietoa. Todennäköisesti kyseessä on kuitenkin tuore tapaus, koska mitään ylimääräisiä popsimisia emme aiemmin ole havainneet.

Alkoi syvällinen hiirenloukun suunnittelu.

Alkuiltapäivä meni blogin kirjoittelussa ja valokuvien siirtämisessä kamerasta tietokoneelle, toiveena että löytäisimme nettikahvilan tarpeeksi nopealla nettiyhteydellä, jotta pääsisimme siirtämään kuvia blogiimme.

Satamassa on kylläkin teoriassa, vaan ei käytännössä toimiva Wi-Fi, joten lähdimme etsiskelemään toimivampaa yhteyttä. Aika läheltä satamaa löytyikin nettikahvila, mutta kun olimme kaikki muut välttämättömät nettiasioinnit hoitaneet, oli kello jo niin paljon, että päätimme jättää kuvien latauksen, johon kuluisi ainakin pari tuntia, toiseen kertaan ja nopeampaan nettiyhteyteen.

Lähdimme etsimään pizzeriaa, jonka olin mielestäni keskustorin kulmilla paikallistanut, sitä kuitenkaan löytämättä. Keskustorilla oli jonkinlainen juhla menossa, syytä emme saaneet selville. Räiskettä ja pauketta, edestakaisin kulkevia orkestereita ja valtavilla naamiopäillä varustettuja ihmisiä. Hauskaa tuntui olevan kaikilla.

Päädyimme kävelykadun varteen ravintolan ulkopöytään. Isokokoinen tarjoilija, jykevät maoripiirteet omaava nelikymppinen herrasmies tuli tiedustelemaan tilausta ja kysyi mitä pohjoista kieltä puhutaan. Kun kerroimme olevamme Suomesta, kertoi tarjoilija asuneensa jonkin aikaa Espoon Nihtisillassa. Oli siinne päätynyt Kanarian saarilta, josta myös oli kotoisin, suomalaisen naisystävän (tietenkin!) perässä. Tuttavia oli kuulemma myös Turussa telakalla joka rakensi sukellusveneitä… Sen jälkeen meitä palveltiinkin hyvin osin myös suomenkielellä, kuten ilmauksin ”Mina rakasta sinua” jne. Hauska heppu, ehdottomasti. Erityisesti häntä ja Jesus-nimistä ravintolan isäntää huvitti, että suomeksi esitetty pyyntö ”Saanko teetä”, merkitsee espanjaksi erästä lievemmänasteista hävyttömyyttä. Isäntä kävikin sitten aterian aikana aina välillä taputtamassa olalle ja kysymässä aito Benny Hill-virnistys naamallaan ”Saanko teetä?”. Ruoka oli erinomaista, söimme kahdelle hengelle valmistetun kolmea grillattua kalaa käsittävän annoksen hintaan 41 euroa.

Illalla veneessä aloitimme sitten hiirenmetsästyksen. Olin suunnitellut seuraavan loukun: ämpärin pohjalle 10 cm vettä. Kanneksi pingotetaan narun avulla voipaperi, johon terävällä veitsellä tehdään 10 cm ristiviilto. Paperin liepeitä taivutellaan ylöspäin niin, että ne juuri kestävät päälle asetettavien piirakanpalojen painon. Ämpäri asetetaan portaiden juurelle siten, että hiiren on helppo päästä portailta ämpärin reunalle. Hiiri ei tietenkään voisi vastustaa piirakanpalojen tuoksua, varsinkaan, kun on makuun jo päässyt, lähtisi niitä hakemaan ja humpsahtaisi paperin alta pettäessä ämpäriin ja sinne hukkuisi. Ei kun ansa valmiiksi ja odottelemaan aamua ja raatojen poistamista aluksesta.

25.-29.07.2010

25.07.2010 Gijon – Ribadeo 63 mpk

Yökyöpeleitä

Jaska:

Aamulla herättiin puoli viiden aikaan, tarkoituksena lähteä heti kuuden jälkeen kun alkaa sarastaa. Nukkumista oli häirinnyt rannalta kaikuvat iloisen juhlinnan äänet ja vieläkin kaduilla vilisi väkeä lähes saman verran kuin illalla nukkumaan mennessämme. Aikamoisia yökyöpeleitä nämä espanjalaiset! Kävin viemässä sataman avaimen satamatoimistoon. Rantabulevardilla iloisella tuulella olevat ihmiset, nuoret ja vähän vanhemmatkin vaeltelivat edestakaisin kapakasta toiseen. Ja kello oli tässä vaiheessa puoli kuusi aamulla.

Aamu valkeni, juhlijat alkoivat siirtyä koloihinsa, me käynnistimme koneen ja liu’uimme pois satamasta. Heikko tuuli oli sivuvastaisesta suunnasta, vaikka säätiedotuksen mukaan piti olla sivumyötäistä. Vähän puolimatkan jälkeen tuuli lopulta kääntyi ennustettuun suuntaan, mutta laantui sitten kokonaan. Loppumatka meni siis jälleen koneajoksi.

Ribadeon satamaan ajettiin 30 metriä korkean sillan ali. Satama on rakennettu joen suistoon, kuten yleensäkin Pohjois-Espanjan satamat. Vuoroveden vaihtelu on kolmen-neljän metrin luokkaa, mutta satamiin yleensä pääsee 24 tuntia vuorokaudessa. Kiinnityimme vieraslaituriin ja kävimme satamatoimistossa ilmoittautumassa. Satamamaksu sisältäen sähköt ja suihkut oli 21 euroa, ei kovin paha. Itse satama on rakennettu aivan vuoren kylkeen, satamatoimistorakennuksen takaseinä oli itse asiassa paljas kallion kylki! Kaupunki nousee vuoren rinteitä jyrkästi, ei puhettakaan että näitä mäkiä lähdettäisiin tutkimaan polkupyörillä. Useimmat vierasveneet satamassa olivat Ranskasta.

Syötiin veneellä pasta-ateria ja mentiin nukkumaan ajatuksella, että aamulla jatkettaisiin matkaa Viveron kaupunkiin.

26.07.2010 Ribadeo

Hätäviestejäkin

Jaska:

Aamulla oli Navtexiin tullut kovan tuulen varoitus. Viereisen veneen ranskalaispariskunta oli jo edellisenä iltana neuvonut meitä, että jos säätiedotuksessa on ilmaisu ”fuerte marejada”, se merkitsee kovaa aallokkoa, vastaava englanninkielen ilmaus olisi ”rough sea”.  Silloin ei pidä lähteä merelle. Päätimme siis odotella Ribadeossa tämän päivän ja katsella paikkoja.

Oma purjehduksemme on sujunut tähän asti ilman varsinaisia vaaratilanteita, mutta muutaman kerran meitä on muistutettu muiden viesteillä, ettei merta pidä uhmata. Pari päivää takaperin kuulimme VHF:ltä hätäilmoituksen välityksen ”mayday relay”. Aiheena ”man overboard”. Biskajalla oli jostakin aluksesta meri huuhtonut purjehtijan yli laidan. Ja pari päivää tämän jälkeen välitti Navteximme SAR – viestin: Ile d’ Yeun seudulla Ranskan rannikolla oli kuultu hätäviesti tarkemmin määrittelemättömästä paikasta ja kaikkia alueella liikkuvia veneitä kehotettiin tähystämään tarkoin.

Tutustuimme paremmin vieressämme olevan Feeling 35:n ranskalaismiehistöön, eli jo varttuneeseen ikään ehtineeseen ranskalaispariskuntaan (kirjoittavat päälle kuuskymppiset suomalaispurjehtijat toim. huom.), jotka tietysti innostuivat kovasti perähenkilön ranskankielentaidosta. He olivat kotoisin Hendayesta, aivan Biskajan kaakkoiskulmasta ja olivat vuosikausia purjehtineet pitkin Cantabricon, Asturiaksen ja Galician rantoja Pohjois-Espanjassa. Käytimme tilaisuutta hyväksi ja kyselimme satamista. Naapuriveneen kätköistä kaivettiin esiin vanhat ranskalaiset kartat, varmaankin viime vuosituhannen puolelta, ja saimme hyvän selostuksen monista sellaisistakin ankkurilahdista, joita ei oltu käytössämme oleviin karttoihin ja pilottikirjoihin merkitty. Pariskunta myös neuvoi meille rannan parhaan kalaravintolan ja tietenkin otimme lounasaikaan neuvosta vaarin.

Ennen lounasaikaa kiipesimme huohottaen kaupungin jyrkkiä katuja keskusaukiolle mäen päälle  ihastelemaan aukiota reunustavien vanhojen  talojen väriskaalaa. Palatessamme kohti neuvottua lounasravintolaa kuljimme kalastusvarusteita ja venetarvikkeita myyvän kaupan ohi ja kiinnitin ohimennen huomiota aika edulliselta vaikuttavaan hintatasoon. Etenimme kuitenkin lounaan suuntaan.

Perähenkilö söi hake-nimistä kalaa lähes keiton muotoon galicialaiseen tapaan valmistettuna, minä grillattua lotte-nimistä kalaa, joka käsittääksemme on englanniksi monkfish. Kyytipoikana karahvi ravintolan valkoviiniä, jonka maku aluksi vivahti jopa etikkaan, mutta joka pelasi kuitenkin yllättävän hyvin yhteen kala-annosten kanssa.

Iltapäivä meni pyykinpesussa ja viereisen veneen väen kanssa seurustellessa. Perähenkilö käänsi pesutuvassa yhtä aikaa pesukoneen ja kuivausrummun päälle onnistuen polttamaan tuvan sulakkeen. Satamatoimistossa ei vikaa tarvinnut edes selitellä, marinero sanoi suoralta kädeltä ”yes, I know!” ja kävi vaihtamassa sulakkeen. Ei tainnut olla ensimmäinen kerta.

Naapuriveneen kapteeni kiinnitteli jollataavetteihin hienoja happoteräksestä valmistettuja pylpyröitä ja päivitteli kuinka halvalla olikaan ne onnistunut ostamaan rannan kalastus- ja venetarvikeliikkeestä, 18 euroa kappale. Vastaavat maksavat Ranskassa ainakin viisinkertaisesti. Nyt sytytti meikäläiselläkin, että tämä varusteliike pitää tarkastaa tarkemmin. Lopputuloksena Vestervikingissäkin kiiltelee nyt peräkannella kaksi edullisesti hankittua happoteräksistä spinaakkerigaijan pylpyrää.

27.07.2010 Ribadeo – Vivero 38 mpk

Mucho dinero

Jaska:

Säätiedotus lupasi kelvollisempaa keliä ja tarkoitus oli lähteä jatkamaan matkaa kahdeksan maissa aamulla. Lähtövalmisteluissa havaittiin, että emme taaskaan olleet huomanneet palauttaa sataman avainta eilen toimistoon, ja 20 euron depositio olisi menetetty, jos lähtisimme palauttamatta. Kun tälle päivälle suunniteltu purjehdus olisi alle 40mpk, totesimme voivamme lykätä lähtöä kunnes satamatoimisto avautuisi kello kymmeneltä.

Puoli kymmenen maissa viereemme saapui 50-jalkainen Englannin lipun alla purjehtiva Swan 1980-luvulta. Perhe, isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tytärtä oli ajanut koneella yön yli vastatuuleen La Corunasta. Lomapurjehdukselle oli lähdetty Monacosta, joten hyvin oli maileja jo takana. Ko. Swan oli muuten tuhannes valmistettu Swan, German Freresin suunnittelema ja Swaniksi erikoisella nostokölillä varustettu. Kapteeni oli hyvin tietoinen, mistä maasta Swanit ovat kotoisin ja ihasteli viereistä suomalaisvenettä, todeten Vestervikingistä: ”Looks like a perfectly balanced yacht!”

Kello kymmeneltä pääsimme matkaan. Swanista kannettiin patjoja kuivumaan kannelle ja toivotettiin hyvää matkaa: ”Lucky You!” Tuulta oli juuri sopivasti ja sopivasta suunnasta, yleensä 6-9m/s, välillä puuskissa yli 10 m/s. Seurauksena jälleen riemupurjehdusta 6-7 solmun nopeudella. Perästä lähestyi purjevene, joka ilmeisesti tarkoituksella ajoi varsin lähelle meitä tervehtimään. Oli 45-jalkainen X-vene, jonka kanssa Vestervikingillä ei todellakaan ollut rahkeita kilpailla nopeudessa. Huiskuttelimme tervehdyksen ja purjeet katosivat pikkuhiljaa horisonttiin. Me nautimme meille hyvästä vauhdista, tuulesta ja auringonpaisteesta.

Viveron satama sijaitsee jälleen yhden rian perukoilla, ja sinne ajetaan puolen mailin matka rakennettua kanavamaista väylää pitkin. Satama on siis varsin turvallinen kaikilla tuulilla.

Satamakapteeni oli lomakkeineen vastassa laiturilla. Hän antoi lomakkeet kapteenille täytettäväksi ja keskittyi tutkimaan venettä. Kysyi perähenkilöltä onko vene teakia ja saatuaan sanakirjasta haetun vastauksen ”caoba” eli mahonki, kommentoi ”mucho dinero” ja ”muy bonito”. Sovimme että tulemme myöhemmin maksamaan satamamaksun toimistoon, koska kapteenilla ei ollut laiturilla mukana Visa-laitetta.

Sähkönsaannissa veneeseen oli pieni ongelma, koska espanjalaiset näyttävät käyttävän satamissa pääosin isokokoisia voimavirtapistokkeita. Kolme jatkojohtoamme riittivät juuri ja juuri laiturin rannanpuoleiseen sähköpisteeseen, josta löytyi pohjoisemmilla leveysasteilla käytettävä pienempi pistoke.

Jonkin ajan päästä koputimme satamatoimiston ovelle. Kapteenin marinero -kollega oli paikalla. Satamatoimisto ja viereinen suihkurakennus olivat rakennetut satamakontteihin. Halusimme vilkaista suihkujen tasoa ja kokeilimme suihkukontin ovea. Marinero kysyi ”shower?” ja antoi kummallekin suihkukontin avaimen. Tarkistimme suihkutilat, jotka näyttivät mukiinmeneviltä ja lähdimme etsimään supermarkettia. Sellainen löytyi parin sadan metrin päästä –  valtava Haley-niminen kauppa – ja saimme toimitettua proviantin täydennyksen. Veneelle palattuamme olimme toimitelleet jonkin aikaa niitä näitä, kun samainen marinero, naama punaisena, mutta itsensä hilliten koputti veneen kanteen ja sanoi ”key shower, please”. Viereisen ranskalaisveneen mukava pariskunta naureskeli, että olimme vieneet mukanamme sataman ainoat suihkuavaimet ja useampi venekunta odotteli suihkuun pääsyä. Eipä ollut marinero mitenkään pyytänyt meitä palauttamaan avaimet välittömästi suihkut tarkastettumme.

28.07.2010    Vivero

Öljyä pilssissä

Jaska:

Tutustuimme viereisen veneen ranskalaispariskuntaan. He purjehtivat 80-luvun lopulla rakennetulla Ovni 345 – alumiiniveneellä, jossa ikä alkoi jo näkyä. Maalaus on alumiiniveneissä aina ongelmallista ja tästä Ovnista maalit olivat suurimmaksi osaksi jo hilseillee pois. Ei kuitenkaan näyttänyt purjehdusta haittaavan. Kerroin, että sen jälkeen kun tunnettu purjehduskirjailija Jimmy Cornell on alkanut kiertää palloa Ovni-veneellään, on näistä veneistä tullut mielikuvaltaan ”creme de la creme” Suomessakin. Hymyilivät leveästi ja totesivat, että tuopa pitää painaa mieleen.

Pariskunnan kotisatama oli Crouestyssä Ranskassa ja olivat nyt lähes lomapurjehduksensa kääntöpisteessä. Vaihdoimme kokemuksia tuuliperäsinten toiminnasta ja saimme heiltä myös neuvoja, kuinka purjeveneestä kannattaa kalastaa. Olivat saaneet perässä vedettävästä syötistä useamman kerran tonnikalan. Kyllä kelpaisi meillekin, täytynee harkita kalastuksen aloittamista.

Kysyimme myös huviksemme sataman kalojen syötävyydestä. Viveron satamavesi, aivan kuin Ribadeonkin, suorastaan vilisi näitä kirjolohen kokoisia rantakaloja. Pelkästään laiturilta haavilla kahmaisemalla olisi kerralla saanut useammankin kiinni. Vastauksen kyllä arvasimmekin, kalat kun pitävät satamavettä puhtaana kaikesta sinne mm. veneistä työnnettävästä.

Satamassa ei ollut internet-verkkoa, mutta saimme näiltä ranskalaisilta bussiaseman vieressä sijaitsevan internetkahvilan maksullisen Wi-Fi koodin ja ohjeen hankkiutua bussiaseman odotushalliin hyödyntämään ilmaiseksi internetiä. Näin tietysti teimmekin.

Kävimme ostamassa Movistar-puhelimeemme Movistar-liikkeestä lisää puheaikaa. Liike oli tupaten täynnä asiakkaita. Oli hauska seurailla myyjäneitosen touhuja. Tämä oli taas näitä ”multitasking” –kykyisiä nuoria, palveli yhtä aikaa neljää asiakasta ja samalla neuvoi nuorempaa kolleegaansa. Aikamoinen stressinsietokyky täytyi tytöllä olla, homma pysyi hyvin hansakassa, ainoastaan pienet punaiset ruusut poskipäissä kertoivat tilanteen haastavuudesta.

Suoritimme vielä pikatutustumisen Viveron pikkukaupunkiin. Keskustorilla rakennettiin suurta esiintymislavaa ja seinillä oli julisteita huomisesta puolesta päivästä iltaan kestävästä konserttitapahtumasta. Sitä emme kuitenkaan jäisi seuraamaan, sillä viereisen ranskalaisveneen pariskunta oli ehdottanut että lähtisimme heidän kanssaan yhtä aikaa huomisaamuna kuudelta kohti Cedeiran ankkurisatamaa tai mahdollisesti jopa La Corunan vieressä sijaitsevaan Areksen satamaan asti, ja olimme suostuneet ehdotukseen.

Illalla laitettiin isopurjeeseen reivi valmiiksi ja vilkaisin vielä moottoritilaan. Pilssivedessä oli öljyä! Asia vaatisi heti selvittämistä.  Ilmoitimme ranskalaisille tilanteen. Jos kyseessä olisi isompikin ongelma emme voisikaan lähteä mukaan aamulla. Lupasimme yrittää selvittää vielä iltayöstä mistä oli kysymys.

Tunnin aherruksen jälkeen varmistui, että kyse ei ollut varsinaisesta ongelmasta. Olin vain lisännyt koneeseen hiukan liian paljon öljyä, joka sitten keikutuksessa oli roiskunut ilmeisesti huohottajan kautta ulos. Öljykysymystä selvittäessäni löytyi toinen ongelmanpoikanen. Moottorin vasen sivu ja käynnistysmoottori olivat valkoisen suolakerroksen peitossa. Syynä oli jäähdytys-merivettä lämmönvaihtimeen vievän kupariputken kumitiiviste, joka vanhuuttaan oli alkanut tiputella vettä putkistojen päälle ja siitä roiskeina ylt’ympäriinsä. Ei suurempi ongelma, mutta arvatenkin käynnistysmoottorin sähkökytkennät eivät kovin hyvää suolavesikäsittelystä tykkäisi. Hiukan tiivistystöitä olisi siis edessä.

29.07.2010.    Vivero-Ares 62 mpk

Riemupurjehdusta jälleen

Jaska:

Aamulla lähdettiin liikkeelle sovitusti kello kuusi. Saattueeseen liittyi kolmantena veneenä sataman ulkopuolella ankkurissa ollut ranskalaisten tuttava. Lahden suulle päästyämme saimme mukavasti tuulta sivuvastaisesta ja Vesterviking ampaisi 6 solmun vauhtiin. Ensi alkuun ajoimme pelkästään avatulla rullagenoalla ja mesaanilla, mutta kun nousukulma oli aika jyrkkä, otimme myös reivatun isopurjeen avuksi. Tämä yhdistelmä olikin vallitsevaan keliin juuri sopiva.

Kello yhdeksältä kiersimme Capo Ortegan niemen, jota pidetään Espanjan luoteiskulman merialueen pahimpana paikkana. Tässä kohdassa Biskajan maininki ja toisesta suunnasta tuleva Atlantin maininki voivat kovemmilla tuulilla aiheuttaa vaarallisen ristiaallokon. Nyt meri oli kuitenkin suhteellisen rauhallinen ja sivuutimme paikan ongelmitta.

Suuntamme käännyttyä enemmän etelään saimme tuulen takaa, mikä merkitsi veneen rullauksen lisääntymistä. Vakasimme kulkua avaamalla rullagenoan kokonaan ulos, laskemalla isopurjeen ja jalustamalla mesaanin tiukasti keskelle. Vaikutus oli toivottu.

Cedeiran kohdalla keskustelimme ranskalaisten kanssa VHF:llä suunnitelmista. He olivat päättäneet mennä yöksi Cedeiraan, me jatkaa Arekseen asti, koska tuuli oli nyt voimistunut ja kuljimme taas hyvää päälle kuuden solmun nopeutta. Hieman myöhemmin nostimme isonpurjeen ja avasimme reivin, jalustimme purjeen preventterillä paapuurin puolelle ja genoan puomilla styyrpuuriin. Vauhti parani lähes solmun tällä ns. virsikirja-purjeasetelmalla. Pitkän aikaa nopeutemme pysyi 7 ja  8 solmun välillä ja tuulen voimistuessa 13 metriin sekunnissa kiisimme jo kahdeksaa solmua. Pitkäkölinen venehän ei varsinaisesti lähde surffiin, mutta hienoa laskettelua myötäaallokossa se oli.

Meillä oli Duogen –tuuli/vesigeneraattorimme nyt alhaalla vesimoodissa tuottamassa sähköä ja yli 6 amppeeria se työnsikin näillä nopeuksilla.

Neljän aikoihin iltapäivällä ohitimme Cabo Priorino Grande – niemen ja käänsimme kaakkoon kohti Areksen lahtea. Lahden perukkaan saapuessamme havaitsimme, että Areksen satama oli  suojaisia kaikilta tuulilta, paitsi koillistuulelta. Nyt vain sattui puhaltamaan koillisesta 12 m/s eivätkä tiukat satamamanööverit paljoa houkutelleet. Ei hätää, sataman vastaisella puolella on pitkä hiekkaranta, jota pilottikirjoissa suositellaan ankkuripaikaksi. Ankkurissa näyttikin olevan muutama isokokoinen pursi ja iso ranskalainen katamaraani. Ei kun joukkoon mukaan. Valitsimme ankkurin laskupaikan viiden metrin syvyydestä.  Laskimme ankkurin ja annoimme tuulen purkaa ankkuriketjua parikymmentä metriä. Kun lukitsin ankkuriketjun, ei sitten tapahtunutkaan toivottua pysähtymistä, vaan tuuli liikutti meitä edelleen kohti lahden suuta. Ankkuri ei siis ollut tarttunut.

Hiki hatussa vinssasin ankkurin ylös, ja kas, matkalle lähtiessämme asentamani ankkuri ”leikari” CQR-ankkurissamme oli taittunut kaksinkerroin ja oli ilmeisesti estänyt ankkurin tarttumisen. Ei hyvä.

Toinen yritys ja sama tulos. Hiukan alkoi hermostutttaa. Päätin että yritetään vielä kerran, lasken ankkurin oikein varovaisesti, ettei leikari vaan pääse kaksinkerroin. Ajoimme vielä lähemmäksi hiekkarantaa ja laskin ankkurin. Annoin ketjun juosta ulos nelisenkymmentä metriä ennen kuin lukitsin sen. Tällä kertaa ankkuri piti.

Söimme säilykecouscous-aterian tarkkaillen samalla tuulen voimakkuutta ja veneen paikallaan pysymistä. Hyvin näytti pysyvän, vaikka puuskissa tuuli aina välillä nousi edelleen aina 12 metriin sekunnissa. Lopulta illansuussa tuuli laantui ja saatoimme kääntyä rauhallisin mielin yöpuulle.