19.-23.7.2010

Santander 19.7. 2010

Jalkapallomestareiden maassa

Jaska:

Aamupäivä meni veneen pesussa edellisen etapin suolakerrostumista. Näyttää olevan täällä maan tapa, että heti satamaan saavuttua veneet pestään makealla vedellä. Pesuista huolimatta näkee Vestervikingissäkin selvästi ns. ruostumattoman ja haponkestävän teräksen eron. Ruostumaton jo pukkaa ruskeaa väriä pintaan haponkestävän edelleen kiillellessä vapaana ruosteesta.

Iltapäivällä lähdettiin bussilla tutustumaan Santanderin kaupunkiin. Matkalla kävelimme sataman päädyssä olevan venetarvikeliikkeen ohi ja muistimme tarvitsevamme Espanjan kohteliaisuuslipun. Astuimme sisään myymälään ja selitimme asiamme. Myyjän naama levisi iloiseen hymyyn, kun hän ilmoitti, ettei lippuja ole. ”Espanja Football World Champion!” Espanjassa on siis lipputehtaille koittanut ennenaikainen joulu.

Bussimatka keskustaan kesti puoli tuntia ja maksoi 1,75 e per nenä. Heti bussiaseman vieressä oli kännykkäkauppa ja menimme sinne ostaaksemme prepaid-kortin puhelimeemme, jotta pääsisimme taas soittamaan edullisia Rebtel- puheluita. Päästyämme lopulta palveltaviksi ilmoitti myyjänuorukainen espanjaksi, että vasta kahden viikon päästä tulee. Mahtoikohan tämäkin johtua jalkapallosta?

Santander on rikasta Pohjois-Espanjaa ja se kyllä näkyi kaupunkikuvassa. Rantaa reunustaa upea pitkä rantabulevardi, jolle tyylikkäät vanhemmat santanderilais-rouvat olivat tulleet iltakävelylle enne siirtymistään aperitiiville tai kahville katuravintoloiden pöytiin. Rouvat olivat pynttäytyneet parhaimpiinsa ilmeisesti ihan vain iltakävelyä varten. Sellaisia jakkupukuja tuskin Suomessa enää näkee. Kultaiset rannerenkaat, kaulakorut ja sormukset täydensivät asun.

Kaupunkikuvassa näkyi edelleen jalkapallojuhlinta: lähes jokaisen talon parvekkeita koristivat suuret Espanjan liput. Voi kunpa olisimme olleet paikalla silloin kun maamaailmanmestaruus ratkesi.

Kuljimme toisen kännykkäkaupan ohi ja päätimme yrittää onneamme siellä. Myyjä sanoi prepaid-kortteja olevan ja pyysi kännykkämme, ikivanhan Nokian peruspuhelimen. Myyjä kysyi ”Is it free?” johon nyökkäsin, vaikka en varsinaisesti ymmärtänyt kysymystä. Myyjä laittoi prepaid -kortin puhelimeen, yritti käynnistää sen ja ilmoitti: ”No, it is not free”.  Ilmeisesti teleoperaattorit ovat Espanjassa suojanneet markkinansa niin, että asiakas ei voi ostaa ei-operaattorisidonnaista kännykkää.

Myyjäneidillä oli kuitenkin rakentava ehdotus: Ostakaa tästä Movistarin puhelin, johon on ladattu alkajaisiksi 12 euroa puheaikaa. Maksaa 15 euroa. Häh? Siis puhelimen hinnaksi jää 3 euroa. Niin vain meille myytiin pikkuinen Movistarin laite ja ostimme lisää puheaikaa saman tien muutamalla kympillä. Kas kummaa, hyvin toimii. Näyttää puhelinten hintakehitys menevän siis menevän siihen suuntaan, että kohta saa kännykän hot dogin kylkiäisenä nakkikioskilta.

Kävelimme rantabulevardin päähän ja edelleen sen jatkeena olevaa katua tarkastamaan, mikä valtava, todella varsin outoa arkkitehtuuria edustava valtava rakennus siellä patsasteli. Osoittautui paikalliseksi konservatorioksi. Toivottavasti akustiikka antaa paremman vaikutelman kuin ulkonäkö.

Paluumatkalla kuljettiin pienen juustokaupan ohi ja ostettiin kiekko lampaanjuustoa, joka myöhemmin veneessä Bordeauxin punaviinin kanssa osoittautui taivaallisen hyväksi. Veneelle palattiin pohkeet kävelemisestä särkien.

20.7. 2010 Santander

On ilmoja pidelly..

Jaska:

Kun sääennuste osoitti vielä pariksi päiväksi kovaa vastatuulta seuraavalle etapillemme totesimme, että tulisimme viettämään Santanderissa vielä muutamankin päivän.

Tämä päivä menikin sekalaisissa veneen kunnostushommissa ja satamatoimistossa netissä surfaillessa. Haemme netistä yleensä paikallisen meteorologin ennusteen lisäksi sääennusteet passageweather.com sekä windguru.com sivuilta sekä nyttemmin myös maksulliselta (9 dollaria/kk) buoyweather.com sivuilta. Iltapuolella varasimme kaupungin autovuokraamosta auton, olimme nimittäin päättäneet tehdä välttämättömyydestä hyveen käymällä huomenna Bilbaon kaupungissa noin 90 kilometrin päässä rantaviivaa itään.

21.7. Bilbao

Ruusukissa

Jaska:

Aamulla piti ehtiä 7.50 bussiin, joten herätys oli aikainen. Autovuokraamo löytyi heti bussiaseman vierestä ja saimme käyttöömme uudehkon Peugeot 207:n, jonka monet kolhut kirjattiin vuokraamon edustajan kanssa tarkasti ylös. Lienevätkö osoitus espanjalaisten suurpiirteisestä autoilukulttuurista.

Matka moottoritietä Santanderista Bilbaoon oli yhtä juhlaa. Maisemat olivat uskomattoman komeat. Tie kaarteli vuorten laaksoissa, nousten välillä niin korkealle vuorille, että korvissa tuntui. Välillä pysähdyimme kahville Laredon kaupungin luona olevaan vuoristohotelliin, josta avautui huima näkymä vuorten rajaamalle Laredon lahdelle. Kaupungin rakennukset lahden toisella reunalla, toisella reunalla uskomattoman pitkä kimalteleva hiekkaranta. Kyllä nämä ovat asuinpaikkansa osanneet valita!

Mitään maantiekarttaa ei tullut mukaan, joten hieman jännitimme löytäisimmekö perille Bilbaoon, vai löytäisimmekö itsemme moottoritieltä ajamassa kohti San Sebastiania Bilbaosta itään. Yritimme ymmärtää opasteita ja saavuimme moottoritietunnelin suulle, jossa oli rahastus tunnelin käytöstä. Kun putkahdimme ulos 800 m pitkästä, vuoren lävistävästä tunnelista, rävähtikin yhtäkkiä silmien eteen jo näkymä Bilbaon keskustaan. Oikeaan osuimme.

Ajoimme ydinkeskustan läpi sivummalle, löysimme autolle parkkipaikan muutamaksi tunniksi ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin jalkaisin.

Jos oli vauraus näkynyt Santanderissa, näkyi se vielä selvemmin Bilbaossa, niin ihmisten pukeutumisessa, automerkeissä kuin koru- ja merkkimuotiliikkeiden määrässä.

Olimme tunnelin suulta siltaa pitkin kaupunkiin ajaessamme nähneet merkillisen kullalta kimaltelevan rakennuksen, jonka kulma nyt paistoi kaukana bulevardin päässä. Lähdimme selvittämään asiaa ja parikymmentä minuuttia käveltyämme törmäsimme ruusukissaan. Tämä kissapatsas oli varmaankin parikymmentä metriä korkea ja todellakin tehty erivärisistä kukkasista, ruusuja tai mitä lie. Taideteos oli pystytetty sen kullalta kimaltelevan rakennuksen eteen, joka oli tietenkin Guggenheimin nykytaiteen museo. Olisihan tuo pitänyt tunnistaa.

Valitettavasti vaan kiemurteleva jono museoon oli varmaankin toistasataa metriä pitkä, joten aikataulumme ei sallinut tällä kertaa museokäyntiä – halusimme nähdä Bilbaosta muutakin kuin vain nykytaidetta.

Kaupunki on rakennettu vuorten välissä kulkevan joen vastakkaisille rannoille, joita yhdistävät toinen toistaan erikoisemmat siltarakennelmat. Kaiken kaikkiaan Bilbaossa on havaittavissa häivähdys Barcelonan luovaa kaupunkirakentamista.

Kävimme välillä syömässä paikalliseen tapaan tapaslounaan, palasimme autolle ja lähdimme tutustumaan Bilbaon vanhaan kaupunginosaan. Sinne suunnistaessamme muuttui silmin havaittava vauraus silmin havaittavaksi rähjäisyydeksi, mutta jollakin tavalla jopa mielenkiintoisemmaksi kuin koruliikkeiden reunustamat kadut keskustassa. Myös kaduilla liikkuvan väen ilme muuttui –vanhankaupungin kaduilla liikkuvien enemmistö oli nuorenpuoleista värillistä väkeä. Parkkipaikkaa ei vaan löytynyt hakemallakaan, joten tutustuminen tähän kaupunginosaa tapahtui tällä kertaa auton ikkunasta.

Halusimme vielä käydä katsomassa funicularköysiradan – siis jyrkkää vuorenrinnettä kaapelivedolla kipuavan raitiovaununtapaisen, joka rakennettiin Bilbaon maailmannäyttelyn nähtävyydeksi joskus vuosisadan alussa ( mutta jonka laitteistot on tietenkin sen jälkeen moneen kertaan uusittu.)

Vaunut kiipesivät 45 astetta jyrkkää vuorenrinnettä 800 metrin matkan pääteasemalla, josta avautuivat tietenkin mahtavat näköalat kaupungin ylle. Taas kului runsaasti bittejä digitaalikamerassa. Kävimme maitokahvilla tasanneravintolassa ja palasimme vaunulla takaisin kaupunkitasolle. Aivan kaupunkiaseman vieressä oli supermarketti ja kun meillä oli nyt auto käytössä, päätimme täydentää veneen provianttia oikein olan takaa – saisimme kuljetettua tavarat autolla lähes veneen vierelle.

Kotimatkalla nähtiin sitten autossa jo pyöreitä haukotuksia kuljettajan puoleiselta etupenkiltä, mikä aiheutti piristävää tönimistä matkustajan puoleisen penkin taholta.  Uni onneksi yllätti vasta veneelle palattua.

22.7.2010. Santander

Hyvä diili

Jaska:

Auto piti palauttaa klo 8.30 mennessä, mihin ehdimmekin. Kokonaiskustannus sisältäen bensiinit jäi muutaman euron alle 100 euron, mikä oli kyllä ihan kannattava satsaus (vaikka olimme kyllä saaneet vuokratuksi auton keväällä Hollannissa päiväksi 12 eurolla mukaan lukien polttoaine!).

Santanderissa on myös merkittävä merimuseo, siispä suunnistimme sinne seuraavaksi. Siellä vierähtikin muutama tunti, vaikka kokonaisvaikutelma ei nyt niin hirvittävän positiivinen ollutkaan. Kouluarvosanaksi museo sai meiltä 8-. Esimerkiksi Kotkan merimuseon akvaario-osasto on paljon paremmin järjestetty kuin tämä. Vaikuttavinta oli hallissa roikkuva kaskelotin luuranko, josta todella tajusi eläimen valtavan koon. Toivottavasti Vestervikingimme ei koskaan onnistu aavalla merellä herättämään tämän luurangon myöhempien sukulaisten lemmentunteita, kuten joskus kerrotaan purjeveneille käyneen.

Museossa selvisi myös, että Espanjan aikoinaan niin mahtava purjelaivasto, jolla valloitettiin puoli maailmaa, on rakennettu nimenomaan tällä rannikolla.

Palattiin veneelle ja ryhdyttiin orientoitumaan seuraavalle 90 meripeninkulman legille kohti Gijonia, jonne lähdettäisiin aikaisin aamuhämärässä. Käytiin taas tiedustelemassa Espanjan kohteliaisuuslippua venetarvikeliikkeessä. Oli nimittäin luvattu että ehkä keskiviikoksi tulisi täydennystä. Ei ollut tullut.

Myöhemmin iltateetä juodessamme huomattiin, että sataman avain oli jäänyt palauttamatta nyt jo suljettuun toimistoon.  Se ei tietenkään olisi auki vielä lähtiessämme huomisaamuna. Hyvästit 20 euron depositiolle!  Tai ei sentään. Kipaisin toimistorakennuksessa olevaan satamaravintolaan ja tein meitä pari iltaa takaperin palvelleelle tarjoilijalle tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Hän antaisi minulle kassasta 15 euroa, minä antaisin hänelle sataman avaimen, jonka hän palauttaisi satamatoimistoon huomenna saaden korvaukseksi vaivoistaan sen 20 euron deposition. Tarjoilija hyväksyi ajatuksen kädestä kiittäen ja ryhtyi muistelemaan matkaansa Suomeen muutama vuosia sitten. Helsinki, Turku ja Lahti oli tullut nähtyä ja maamme saanut jälleen yhden uuden ystävän…

23.7. Santander-Gijon 80 mpk

Purje- vai moottorivene?

Aamulla liikkeelle 05.30, jolloin oli vielä lähes pimeää. Kaupungin ohi oli kuitenkin helppo ohjailla merkkivalojen ja plotterin tulojäljen perusteella. Merelle päästyämme alkoikin jo valjeta.

Tuuli vain tuli aivan eri suunnasta kuin oli ennustettu, lännestä idän sijasta, mikä merkitsi kohtalaista vasta-aallokkoa. Ei auttanut muu kuin odotetun purjehduksen sijasta lähteä työntämään koko 90 mpk matkaa koneella lähes äärikierroksilla, veden lentäessä välillä lähes avotilaan asti keulan paiskautuessa tuon tuosta aaltoihin. Toisena vaihtoehtona olisi ollut niin loiva luoviminen kauemmas rannikosta ja paluu luovilla Gijoniin, että perille olisi päästy vasta joskus aamuyöstä. Emme halunneet testata onneamme yörantautumisessa tuntemattomaan satamaan, joten valitsimme siis keikutuksen ja koneajon.

Tästä etapista ei sitten olekaan paljon kertomista, autopilotti ohjasi, maisemat olivat kuin maalauksesta ja me yritimme pysyä kaatuilematta veneen keikutuksessa. Etenimme 5 solmun nopeudella vasta-aaltoon. Aina välillä isomman aallon kohdalla nopeus putosi aina alle neljän solmun.

Muutaman tunnin puskettuamme harkitsimme hetken jopa palaamista Santanderiin, koska näytti, että koneellakaan emme saapuisi Gijoniin valoisaan aikaan. Tuulen kääntyminen oli kuitenkin odotettavissa, joten jatkoimme matkaa.

Myöhemmin iltapäivällä vastatuuli alkoi laantua ja saimme nostettua nopeuden

kuuteen solmuun. Puoli kuudelta iltapäivällä pääsimme sitten jo tuulen jonkin verran käännyttyä nostamaan purjeet, mutta tuulta oli nyt liian vähän, nopeus putosi kolmeen solmuun, joten jatkoimme moottoripurjehduksella, isopurje ylhäällä. Näin saimme puolesta solmusta solmuun lisää vauhtia moottorinopeuteen ja vakaamman kulun purjeen vähentäessä huomattavasti mainingin keikutusta.

Jossakin vaiheessa moottorin kierrokset putosivat tuntemattomasta syystä muutaman sata kierrosta, mutta jo seuraavassa hetkessä palasivat käyttämäämme 2800 kierrokseen. Tätä ei ollutkaan ennen tapahtunut. Sama toistui vielä kerran loppumatkasta. Syy ei koskaan selvinnyt, todennäköisesti keikutus oli saanut tankin pohjasta jotain sakkaa liikkeelle, joka sitten oli päässyt kulkeutumaan suodattimiin tai jopa niiden läpi. Suodattimien ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tukossa, nehän oli vaihdettu uusiin vain noin 50 käyttötuntia sitten.  Toinen vaihtoehto olisi ilmakupla ruiskutuspumpussa, mutta ajoimme lähes täydellä tankilla, enkö usko, että moottori olisi ainakaan tankista onnistunut ilmaa haukkaamaan.

Syy jäi toistaiseksi selvittämättä ja sittemmin kone on käynyt taas seuraavat parikymmentä tuntia tasaisesti kuin kello.

Gijonin satamaan saavuttiin illan alkaessa hämärtää puoli kymmenen aikaan ja saatiin lupa yöpyä odotuslaiturissa. Satama oli täynnä kilpapurjeveneitä, osoittautui, että oli käynnissä 40’ luokan maailmanmestaruuskilpailut.

Palkitsimme itsemme keikutusmatkasta rommitoteilla, tyhjensimme veneen säilykevarastoa yhden ilta-aterian verran ja kävimme yöpuulle.

23.7. 2010  Gijon

Kieputusta ilmassa

Jaska:

Päivä alkoi aamiaisen jälkeen kannen pesulla suolavedestä ja patjojen kuivattelulla. Osoittautui, että keulaluukusta oli vettä päässyt keulakajuutan patjoille, jotka olivat nyt selvästi kosteat, jos eivät nyt sentään likomärät. Laiskuudesta sakotetaan, sano. Olin nimittäin jättänyt kiristämättä keulaluukun salvat sisäpuolelta, arvellen sen omalla painollaan pysyvän tiiviinä. Eipä ollut pysynyt, vaan vesiroiskeet olivat nostaneet luukkua sen verran, että patjatkin saivat osansa. Jälleen yksi tsekkauskohde ennen seuraavalle etapille lähtöä!

Käytiin satamakonttorissa ilmoittautumassa. Rakennus oli uusi ja hieno ja suihkutilat ehkäpä parhaat tähänastisissa satamissa näkemistämme. Satama on aivan kaupungin keskustassa ja kaupunki elää sataman ympärillä, minkä tulimme seuraavana yönä todellakin huomaamaan. Gijon on aikanaan ollut roomalaisvallan aikana tärkeimpiä kaupunkeja Pohjois-Espanjassa ja kaupungissa olikin nähtävissä siellä täällä raunioita tältä ajalta.

Kesken patjojen kuivattelun alkoi kuulua voimakas lähestyvän lentokoneen pörinä, mikä ei kuulostanut ihan tavalliselta matkustajakoneelta. Sieltähän se pärähti talojen katojen tasalla suoraan sataman yli, aito taitolentokone. Siitä eteenpäin saimmekin etuoikeuden seurata toista tuntia lähes kunniapaikalta monenlaisten lentokoneiden lentonäytöstä. Oli Punaisen Paronin kaksitasoa, sitten näitä nimenomaan taitolentoon rakennettuja yksitasoja, DC 3 ja huippuna suihkuhävittäjä, joka meikäläisen silmään näytti kovasti siltä ruotsalaiselta hävittäjältä, jossa on pienet etusiivet varsinaisten siipien edessä, nimeltään JAS muistaakseni. Oli miten oli, aivan mielettömiä temppuja nämä asiansa osaavat huimapäät esittivät. Oli syöksykierteitä, uskomattomia väkkäröitä ja potkurin varassa pystysuoraan roikkumista.

Tuntuu vaikealta uskoa, että sen suihkuhävittäjän kieputuksessa kenenkään tasapainoaisti voisi pysyä mitenkään toiminnassa ( ja aamiainen mahassa). Erityisen hienon näköistä oli kun suihkuhävittäjä lähestyi täyttä vauhtia mereltä, sitten yhtäkkiä sataman yllä vähensi hetkeksi moottoritehot ja käänsi koneen ehkäpä 60-70 asteen kulmaan maanpintaan nähden ja lensi aivan mateluvauhtia tässä kulmassa kaupungin. Emme saaneet selville, mikä oli lentonäytöksen aihe, ties vaikka sekin olisi liittynyt jalkapalloon…

Lentonäytöksen jälkeen käytiin kaupassa, josta saatiin ostettua oikeaa jauhelihaa spagettikastiketta varten. Ei siis valmiiksi jauhettua, vaan lihamestarin silmiemme edessä lihamyllyssä jauhamaa.  Sitten löydettiin lopultakin venetarvikeliikkeestä se Espanjan kohteliaisuuslippu. Olisiko Gijonissa sitten juhlittu maailmanmestaruutta hieman hillitymmin, kun muutama lippu oli vielä jäljellä.

Illansuussa lähdettiin tutkimaan kaupunkia kävellen. Vanhakaupunki ei ole kovin iso ja sen läpi käveltyämme avautui eteen taas valtava hiekkaranta tupaten täynnä myöhäistä lauantai-iltapäivää viettäviä gijonilaisia. Nyt kun oli nousuvesi, hiekkarantakaistale oli kapeimmillaan ja ihmismassat pakkautuneet kaistaleella vieri viereen. Kävelimme kirkon ohi, josta pyhäänsä aloittelevat kansalaiset poistuivat juuri iltamessusta.

Olimme lukeneet Gijonin siiderikulttuurista ja etsimme paikkaa, jossa tutustua aiheeseen tarkemmin. Oli kuitenkin vielä liian varhaista (klo 18!), sidreriat olivat vielä kiinni. Suuntasimme kävelylenkille kaupungin merenpuoleisella reunustalla olevalle kukkulalle, joka osoittautuikin linnoituskukkulaksi, siis paikalliseksi Suomenlinnaksi. Samalla tavoin kansalaiset näyttivät viettävän alku-lauantai-iltaa kuin Suomenlinnassakin, nurmikolla istuskellen ja eväitä maistellen. Kukkulan korkeimmalle kohdalle oli pystytetty ilmeisesti taideteokseksi tarkoitettu rakennelma. Meikäläisten mielestä siinä oli hukattu monta tonnia hyvää rakennusbetonia.

Sidreariat sitten vihdoinkin avautuivat ja istahdimme erään sellaisen terassille. Eteen kannettiin pullo juomaa, jossa oli erikoislaatuinen korkki, joka mahdollisti juoman kaatamisen korkeassa kaaressa lasiin. Myöhemmin, kun aterioimme samaisessa sidreriassa, katselimme toimitusta tarkemmin. Se meni näin. Asiakas tilaa siideriä. Baarimikko avaa pullon ja kaataa siitä metrisessä kaaressa pari senttiä lasiin, joka tarjotaan asiakkaalle. Asiakas juo osan lasin sisällöstä ja kaataa jäljellä olevat puoli senttiä lattian rajassa olevaan astiaan. Sen jälkeen tarjoilija antaa pullon asiakkaalle joka täydentää siitä lasiaan omaan tahtiin. Myöhemmin Ribadeossa tapaamaltamme ranskalais-pariskunnalta selvitimme rituaalin tarkoitusta.

Korkealta kaatamisen aikana siideri ilmeisesti hapettuu ja sen aromi (joka oli muuten yllättävän hapan, miltei karvas- aivan toisenlainen kuin ranskalaisen siiderin maku) paranee. Lattianrajan astiaan ilmeisesti viskataan lasiin ensimmäisessä kaadossa tuleva hiivasakka.

Nautimme siis ensimmäisen siiderimme terassilla, sitten siirryimme aterioimaan sisälle. Kapakka oli aidon tuntuinen, ei mikään turistirysä. Ilmeisesti formula 1 kuljettaja Fernando Alonson kantapaikka, koska seiniä koristivat monet valokuvat, joissa Alonso veljeili omistajapariskunnan kanssa.

Tilasimme ruokalistasta lähinnä arvailemalla jotakin, joka osoittautui jauhelihakastikkeeksi perunoiden kera. Maku oli kuitenkin selvästi täkäläinen, paljon paprikaa joukossa. Oikein hyvää. Toiseksi annokseksi, jonka jaoimme kuten ensimmäisenkin, tilasimme juustoja, tällä kertaa tietäen mitä saisimme. Juustotarjotin oli herkullinen, mutta aiheutti kummallekin kiven vatsaan aamuyöstä.

Päivän kruunasi pieni episodi tarjoilijan kanssa. Tämä asiallinen, mutta hieman yrmy herrasmies ei juuri englantia puhunut, mutta ilmeisesti ymmärsi tärkeimmän. Maksettuani 40 euron laskun tein taas jalkapallotempun, eli onnittelin häntä kädestä pitäen maailmanmestaruudesta.

Miehen naamalle syttyi autuas ilme ja hymy levisi korviin. Että kaukaa pohjolasta tulleet (tämä oli selvinnyt hänelle laskun maksamisvaiheessa) halusivat häntä henkilökohtaisesti onnitella tästä saavutuksesta, oli hänelle selvästi todella iso asia. Hyvä kun ei miehemme liikutuksesta itkuun purskahtanut.

Palasimme veneelle mekin leveästi hymyillen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: