25.6.-4.7.2010

25.06.2010 La Turballe-Pornichet

Jussia etelän helteessä

Jaska:

Juhannusta oli päätetty juhlia Pornichetissa, vaikka eivät ranskalaiset nyt juhannusta erityisemmin juhlaksi noteeraa. Vapaapäivä se kuitenkin on täälläkin. Alkumatka oli taas koneajoa, sitten saatiin sen verran tuulta, 3-5m/s, että päästiin purjeet virsikirjalla purjehtimaan. Kesän tuntua ilmassa, lämpötila + 28 astetta.

Pornichet on moderni ranskalainen lomakaupunki. Pitkän hiekkarannan ääreltä on hiekkadyynit raivattu pois ja paikalle rakennettu hotellien ja  kesä-apartementtien rivistö. Ei siis kovin pittoreskia. Venesatama on rakennettu merelle, rantaviivasta ulospäin. On rakennettu eräänlainen aallonmurtajien neljältä sivulta ympäröimä valtava allas, johon johtaa parisataametrinen silta mantereelta. Altaan mantereen puoleinen reuna on sitten rakennettu niin leveäksi, että kaikki tarpeelliset venepalveluliikkeet ja ravintolat on saatu mahtumaan aivan sataman äärelle.

Käytiin kaupassa mantereella. Sillan kupeet olivat täynnänsä vapaa-ajan kalastajia, taisipa joukossa olla joku puoliammattilainenkin. Kalastusmetodi oli oiva: ensin lasketaan sillalta pohjaan laite, joka saataisiin kun vanhasta soputeltasta otettaisiin kaaret ja pohja korvattaisiin tiheällä verkolla. Sitten ripotellaan perään näiden kalojen, jotka näyttivät kovasti anjoviksilta, herkkuruokaa ja hetken päästä nostetaan verkolla sen päällä aterioineet kalat parempaan talteen. Näytti eräskin kalastaja yhden iltapäivän aikana nostelleen tällä metodilla täyden ämpärillisen kiiltäväkylkistä saalista.

Juhannusateria nautittiin perinteisen kaavan mukaan. Alkuun tietysti poksautettiin, sitten graavi- ja savulohta, joiden kanssa ilahdutettiin (?) ympäristöä suomalaisella snapsilaululla sekä St. Noix-terriiniä. Pääruoaksi grillasin peräkannella paikallisesta Spar-kaupasta ostetut tournedosit. Alkuun meikäläisillä oli hiukan dubioita lihan laadun suhteen, kun eivät olleet lihatiskiltä, vaan teolliseen valmispakkaukseen pakattuja. Epäilykset olivat turhia, liha oli aivan erinomaista paljon maukkaampaa kuin K-kaupasta keskimäärin pystyy löytämään. Jälkiruoaksi mansikoita ja kermavaahtoa ja päälle kahvit ja calvadosit. Ehkäpä näin varustautuen saatiin täälläkin ripaus juhannustunnelmaa, joskin juhannussaunaa vihdoilla jäätiin kyllä kaipaamaan. Tunnelmaa kohotettiin myös lähettämällä juhannustoivotus – tekstiviestejä ympäri Eurooppaa.

26.06.2010 Pornichet

Vihdoinkin Croque Monsieur…

Jaska

Juhannuspäivä sujui lököisästi kapun toipuessa aaton rasituksista. Ilman lämpötila edelleen kolmenkymmenen asteen pinnassa. Vesterviking oli kylkikiinnityksessä lähellä sataman suuta, mistä oli hyvä seurata satamasta ja sinne tulevaa liikennettä. Huomiota kiinnittivät monet avo-moottoriveneet, joissa voimanlähteenä oli kolmekin 300 hv Mercuryä rinnan perälautaan pultattuina. Voipi siinä hilse saada kyytiä.

Illansuussa käytiin täyttämässä Ilkan pitkäaikainen  toive: syödä Croque Monsieurit. Olivat joskus poikavuosina kavereiden kanssa laittaneet tällaiset paahtoleivistä, kinkusta ja lämmitetystä juustosta koostuvat välipalat jotka olivat näemmä jättäneet syvän muistijäljen. Löydettiin baari, joka mainosti mainittuja herkkuja, asetuttiin taloksi ja tilattiin. Toimitusta odotellessa oli hyvä seurailla ranskalaisten touhuja.

Kuten olen tainnut aikaisemminkin mainita, ranskalaisille aperitiivin aika on pyhä. Silloin, eli tuossa puoli seitsemän maissa kaikki kynnelle kykenevät, mutta erityisesti eläkeukot kokoontuvat baariin nauttimaan lasillisen tai pari ja vaihtamaan päivän kuulumiset. Perusjuomana näyttää olevan kir. Keskustelu on vilkasta, ja siihen liittyvät hanakasti kaikki, joita aihe sattuu kiinnostamaan. Kun keskustelu kiihtyy väittelyksi, verbaalista tuotantoa korostetaan ranskalaiseen tapaan käsillä villisti huitoen. Sitten seitsemän jälkeen, puoli kahdeksaan mennessä baari tyhjenee ja siirrytään ilta-aterialle, joko kotiin tai läheiseen ravintolaan. Sehän ei ole mikään uutinen, että ulkona (siis ravintolassa, näin kesäaikana myös ulkotilassa terassilla) syöminen perheen kanssa kuuluu ranskalaiseen elämäntapaan ihan eri lailla kuin Suomessa. Voi mihin kukoistukseen suomalainen ravintolaelämä nousisikaan, jos meilläkin siirryttäisiin edes pari piirua tämän ranskalaisen tavan suuntaan.

27.06.2010 Pornichet – Ile d’Yeu  35 mpk

Verkkoja väistellen

Jaska:

Päästiin taas normaaliin päivärytmiin, eli liikkeelle veneellä puoli kymmenen maissa. Käytiin täyttämässä dieseltankki, kun asema kerran oli ihan vieressä. Suuntana Ile d’Yeu, yksi ranskalaisten kauniista lomasaarista 35 mpk päässä. Ile d’Yeun satama Port Joinville on vuorovesisatama, jonne johtavan väylän syvyys on 1,5 metriä, joten sinne on saavuttava aikaisintaan 4 tuntia ennen nousuvettä tai viimeistään 4 tuntia sen jälkeen, mikä antaa kylläkin aika mukavasti pelivaraa aikataulun suhteen. Alkumatkasta ajettiin heikossa tuulessa pätkä koneella, sitten yritettiin purjeilla, kunnes tuuli taas laantui ja jatkettiin koneajoa kalastajien verkkoja väistellen. Niitä olikin sen verran tiheässä, että varmaankin tuli myös ajettua kerran tai pari jonkin verkon päältä. Pitkäkölisenä veneenä Vestervikingillä ei liene paljonkaan vaaraa kiinnijäämisestä, jos nuo verkot nyt sattuisivat olemaan alle parin metrin syvyydessä. Eväkölisillä veneillä kiinnijäämisen riski on sitten suurempi. Mutta voihan se olla, että verkot pidetään yleensä sellaisissa syvyyksissä, etteivät normaali-purjeveneiden kölit niihin ylety. Jatkoimme kuitenkin tarkkaa tähystystä (perähenkilö on erityisen hyvä tässä) ja väistelyä kaiken varalta.

Välillä ohitettiin karttaan merkitty hylky, jossa oli sukeltajien kumivene kiinnittyneenä. Veneessä ei ristin sielua, eikä hajuakaan lipusta, joka ilmoittaisi pinnan alla olevista sukeltajista. Sillälailla!

Loppumatkasta, vajaa kymmenen mailia ennen satamaa tuuli taas nousi ja päästiin tämä pätkä hienosti purjeilla. Kokeilin nyt huvikseni ja mahdollista eteen tulevaa tilannetta varten, onnistuuko isonpurjeen nostaminen vauhdissa laitamyötäiseen purjehdittaessa muuttamatta veneen kurssia.  (Yleensä purjetta nostettaessa käännämme keulan tuuleen noston hetkeksi moottorilla auttaen). Hyvin onnistui, kun purjeen ratsastajat oli joku aika sitten käsitelty teflonliukasteella.

Satamaa lähestyttäessä perähenkilö taas otti VHF:llä yhteyden Capitanerieen ja sai ohjeet kylkikiinnittymisestä sataman päälaituriin. Sellainenkin ihme nähtiiin, että kiinnityttyämme meitä olikin kolme venettä peräkanaa, joissa kaikissa oli samanlaiset Hydrovane – tuuliperäsimet. Kyselin kiinnittymisessä auttamaan tulleen 45-jalkaisen englantilaisketsin kapteenilta kokemuksia ko. laitteesta ja tämä vakuutti heidän olevan erittäin tyytyväisiä Hydrovanen kykyyn ohjailla heidän liki 20-tonnista alustaan.

Satamamuodollisuuksien jälkeen lähdettiin illansuukävelylle tutustumaan paikkaan. Port Joinvillen kalastus- ja huvivenesatama antaa hiukan rähjäisen, mutta ehdottoman pittoreskin vaikutelman. Tämä oli nyt matkallamme ensimmäinen paikka, jossa vaikutelma oli kuin Espanjasta: matalia, valkoiseksi kalkittuja taloja, okran värisiä aaltotiilikattoja ja kapeita katuja ja kujia. Yllättävän paljon nuoria ihmisiä, joka selittyikin sillä, että saarella sijaitsee yliopistotason merenkulkualan oppilaitos.

Saimme satamakatuja kävellessämme seuraksemme kulkukoiran, joka olisi varmaankin seurannut meitä veneelle asti, ellei häntä olisi osoitettu ei-toivotuksi vieraaksi.

29.06.2010 Port Joinville

Taas kiertoajelulla

Jaska:

Päätimme tutustua tähänkin saareen vuokra-autolla, kustannus neljäkymmentä euroa kuuden tunnin käytöstä. Tulimme autovuokraamolle tietenkin lounasaikaan ja kun ovet olivat kiinni, päätimme tehdä välttämättömyydestä hyveen ja käydä itsekin lounaalla.

Löysimme mukavalta vaikuttavan ravintolan täynnänsä paikallista väkeä, hyvä merkki. Pihvit olivat kelvolliset, mutta tässäkin paikassa huomiomme varasti tarjoilija, tällä kertaa tosin päinvastaisesta syystä kuin La Turballessa tapaamamme tyttönen. Tällä kertaa oli kyseessä parikymppinen neitonen, jolla oli ilmeinen multitasking – taito.  Hoiteli tehtävänsä mielettömällä vauhdilla, hymyssä suin ja asiakkaat hienosti huomioiden.

Autovuokraamosta saimme kartan, johon oli merkitty suositeltava 40 km:n reitti. Tiet olivat kapeita ja aika huonokuntoisia, mutta käyttöömme saamamme rättikatto-avoikkuna-diesel-puolimaasturi-Suzuki selvitti olosuhteet hienosti. Vuokraamossa virkailija muuten katsoi meikäläistä kuin olisi ilmestyksen nähnyt, kun uskalsin kysyä olisiko autossa mahdollisesti ilmastointilaite. (Lämpötila edelleen kolmenkymmenen asteen pinnassa.) Kaikkea ne hullut turistit osaavatkin kysellä!

Käytiin tsekkaamassa hienot majakat sekä saaren länsi- että itäpäädyissä sekä nähtävyydeksi merkitty Citadelle, eli linnoitus Port Joinvillesta kaakkoon. Oli jälleen osoitus siitä, että suuret suunnitelmat eivät aina toteudu. Tästä linnoituksesta oli saatu valmiiksi lähinnä osa ympärysmuurista, jotka sitten ympäröivät valtavaa tyhjää kenttää keskellä. Olipahan ainakin jätetty kunnon äkseeraustila, vaikka tarkoituksena lienee alun perin ollut rakentaa toinen toistaan upeampia linnarakennuksia.

Illansuussa satamassa seurailtiin, kuinka pari venettä takanamme ranskalaiskapteeni yritti tunkea 40-jalkaista venettä 35-jalkaiseen aukkoon veneiden välissä. Seurasi naarmuja edessä olevan englantilaisveneen perään sekä vilkasta englantilais-ranskalaista keskustelua.

29.06.2010 Ile d’Yeu/Port Joinville – Les Sables d’Olonne 34 mpk

Harrasta purjehdusta

Jaska

Liikkeelle lähdettiin heti kun vuorovesitilanne antoi siihen mahdollisuuden. Niin, ja myös kun ensin oli huomautettu VHF:llä sataman punaiset liikennevalot päälle unohtaneelle satamakapteenille, että olisi ulos haluavia. Huvivenesataman aukon liikennevalot näyttävät nimittäin punaista silloin, kun ulos lähtevä matkustaja-alus lähtee matkustajasatamasta huvivenesataman portin editse. Lautta lähti, mutta punaiset valot jäivät vahingossa päälle. Ihmisiä ovat siis Capitaneriessäkin.

Hiukan matkaa jouduttiin alkuvaiheessa ajamaan koneella, mutta sitten tuuli nousi suoraan takaa ja otettiin taas virsikirja käyttöön. Jalustettiin rullagenoa spinnupuomilla ulos ja ison puomi preventteri – alasvetäjällä maksimi aukiasentoon. Tällä asetelmalle Vesterviking kulki viivasuoraa reittiä kohti kohdettamme ilman että peräsimeen tarvitsi edes koskea. Vauhti vaihteli 4,5 ja 5,5 solmun välillä. Purjeet laskettiin vasta aivan Sable d’ Olonnen sataman suulla vajaan kuuden tunnin purjehduksen jälkeen ( Jonka aikana mentiin heittämällä ohi nykyaikaisesta 40-jalkaisesta purjeveneestä. Toteaa nimim. ”Cruising, not racing”).

Perillä kiinnityttiin odotuslaituriin ja mentiin Capitanerieen neuvottelemaan venepaikasta seuraaviksi kuudeksi yöksi. Sable d’Olonne olisi nimittäin Ilkan purjehdusloman päätepiste ja Inkku lähtisi saattamaan häntä Suomeen ylihuomenna..

Saatiin oikein hyvä paikka ponttooniulaiturin boxista läheltä rantaa, jossa sijaitsivat kaikki merenkulkijan tarvitsemat palvelut. Sable d’Olonnes on Ranskan purjehdusmekka, mm. Vendee Globe – maailmanympäripurjehduskilpailun lähtö -ja maalisatama, ja Port Olona, johon kiinnityimme, on erittäin hyvin toimiva, varsin uusi satama. Tässä olisi hyvä tehdä seuraavien päivien aikana tarvittavia huolto-, siivous- ja pikkukorjaustöitä.

Marssimme laiturinaapurin suosittelemaan ravintolaan satamakadun varrella ja tilasimme 14 euron menyyn. Ilkka ja minä tilasimme herkulliselta kuulostavan makkara-annoksen, Inkku lammasvartaan. Tällä kertaa meikäläisen valinta ei mennyt aivan nappiin, sillä makkara-annokseen oli käytetty sitä samaa sian osaa, jonka kanssa meikäläisellä oli ollut jo kaksi kertaa aikaisemmin epämiellyttävä kohtaaminen. Nälkä kuitenkin voitti kauhun ja suurin osa annoksesta saatiin kurkusta alas, Ilkka sitä paitsi jopa ilmeisellä mielihyvällä. Kummallista.

30.06.2010 Sable d’Olonne

Jaska:

Päivä kului siivousten, vaatehuoltojen ja pakkaamisen merkeissä. Kävimme myös etukäteen tsekkaamassa rautatieaseman sijainnin ja mittaamassa sinne kävelyyn kuluvan ajan, jotta huomenna, lähtöpäivänä ei tulisi turhan kiire. Jo toista viikkoa kestänyt hellekausi vain jatkuu, on auringon paahdetta ja keveitä tuulia.

1.– 4.7. 2010

Vai että statussymboli

Jaska:

Inkku ja Ilkka lähtivät puolelta päivin junalla kohti Pariisia ja sieltä edelleen Finskillä Helsinkiin.

Meikäläisen ohjelmassa on näiden välipäivien aikana liimauksia, lakkauksia, kannen jynssäystä, pilssin puhdistusta, vannasputken tiivisteen kiristystä, pentryn seinien kalarasvan poistoa ( se ihanien turska-aterioiden varjopuoli), proviantin täydennystä sekä tietenkin jalkapallon MM-otteluiden seuraamista rantabaarissa aina siinä mitassa, että baarimikko – vai olisiko täällä Michael- alkoi kädestä pitäen tervehtiä meikäläisen saapuessa.

Välillä oli aikaa tutkiskella netistä kaikenlaista, verkkoyhteys kun ihme kyllä, toimii hyvin veneeseen asti. Päädyin ”Taloussanomat” – lehden verkkosivuille josta löysin uusista statussymboleista kertovan kolumnin. Ja kas kas: suurinta statusta onkin nykyään kuulemma vanhan puisen purjeveneen omistaminen.

Jäinpä tuota miettimään ja aika nopeasti totesin, että mainittu kirjoitus taitaa valitettavasti toimia vanhojen puuveneiden kannalta ei-toivottuun suuntaan. Luulenpa, ettei niillä ihmisillä, joille statussymbolien perässä juokseminen yleensä on tärkeää, eikä rahasta ole puute, yleensä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä puuveneen ylläpitäminen omistajalta vaatii. Enkä nyt ensisijaisesti tarkoita sitä paljonpuhuttua työn määrää vaan tarvittavaa asennetta ja omistautumista puuvene-asialle. (Erikseen ovat sitten ne herlinit ja liliukset, joilla on varaa antaa hienojen puuveneidensä ylläpito ja kunnostaminen ammattilaisten tehtäväksi.)

Hetken hurmiossa, statussymboliarvon takia vanhan puisen purjeveneen hankkijan omat taidot, eikä todennäköisesti aikakaan, nimittäin takuulla riitä veneen asianmukaiseen kunnossapitoon. Ja kun totuus jossakin vaiheessa väistämättä valkenee, vene jää huonolle hoidolle rappioitumaan omistajan juostessa seuraavan statusikonin perään. Vanhan puisen veneen – oli se sitten purje- tai moottorivene – kunnossa pitäminen edellyttää vähitellen, vain kokemuksen kautta hankittavaa mittavaa tieto- ja taitomäärää.  Eikä tällaista osaamista hankita siksi, että jonain päivänä oltaisiin statussymbolin omistajia, vaan aidosta, nöyrästä kiinnostuksesta vuosisataiseen puuveneiden rakentamisen perinteeseen ja kunnioituksesta edesmenneiden venesuunnittelijoiden ja venemestareiden työtä kohtaan.

Siksi olisi parempi, että vanhan puisen purjeveneen perään statussymbolimielessä haikailevat jättävät veneet rauhaan ja suuntaavat kiinnostuksensa sellaisiin kohteisiin, joilla heidän toimistaan aiheutuu kulttuuriperinnöllemme vähemmän haittaa.

Tuli näitä miettiessä elävästi mieleen edellisen puuveneemme, v. 1934 rakennetun ”Renatan” kohtalo. Kun Vestervikingin ostettuamme jouduimme myymään tämän entisöimämme kaunottaren, oli ostajana merkittävässä yhteiskunnallisessa johtotehtävässä oleva vanhempi henkilö, joka oli hurahtanut puuveneisiin, mutta ilman tarvittavaa osaamista. Seurauksena, että Renata oli jo kahden vuoden päästä uudelleen myynnissä. Seuraava omistaja, jolle soitinkin, kertoi myös ostaneensa veneen hetken ihastuksena. Niinpä saatoinkin sitten vain neljän vuoden kuluttua siitä, kun veneen olimme priimakunnossa myyneet, käydä katsomassa jo selvästi rappion merkkejä osoittavaa entistä kaunotarta venekerhomme telakointialueella (sattui tämä toinen uusi omistaja olemaan saman venekerhon jäsen). Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä kolmas ostaja osti Renatan, koska hänellä oli takavuosilta läheinen sukulaisyhteys veneeseen. Hänen kiinnostuksensa asiaan riitti myös siihen, että Renata matkusti Kotkaan jossa se Puuvenekeskuksessa kunnostettiin ammattimiesten toimesta entiseen loistoonsa ja purjehtiin nykyisin Turun saaristossa kotipaikkanaan Vänön saari.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: