Archive for heinäkuu 2010

19.-23.7.2010

28 heinäkuun, 2010

Santander 19.7. 2010

Jalkapallomestareiden maassa

Jaska:

Aamupäivä meni veneen pesussa edellisen etapin suolakerrostumista. Näyttää olevan täällä maan tapa, että heti satamaan saavuttua veneet pestään makealla vedellä. Pesuista huolimatta näkee Vestervikingissäkin selvästi ns. ruostumattoman ja haponkestävän teräksen eron. Ruostumaton jo pukkaa ruskeaa väriä pintaan haponkestävän edelleen kiillellessä vapaana ruosteesta.

Iltapäivällä lähdettiin bussilla tutustumaan Santanderin kaupunkiin. Matkalla kävelimme sataman päädyssä olevan venetarvikeliikkeen ohi ja muistimme tarvitsevamme Espanjan kohteliaisuuslipun. Astuimme sisään myymälään ja selitimme asiamme. Myyjän naama levisi iloiseen hymyyn, kun hän ilmoitti, ettei lippuja ole. ”Espanja Football World Champion!” Espanjassa on siis lipputehtaille koittanut ennenaikainen joulu.

Bussimatka keskustaan kesti puoli tuntia ja maksoi 1,75 e per nenä. Heti bussiaseman vieressä oli kännykkäkauppa ja menimme sinne ostaaksemme prepaid-kortin puhelimeemme, jotta pääsisimme taas soittamaan edullisia Rebtel- puheluita. Päästyämme lopulta palveltaviksi ilmoitti myyjänuorukainen espanjaksi, että vasta kahden viikon päästä tulee. Mahtoikohan tämäkin johtua jalkapallosta?

Santander on rikasta Pohjois-Espanjaa ja se kyllä näkyi kaupunkikuvassa. Rantaa reunustaa upea pitkä rantabulevardi, jolle tyylikkäät vanhemmat santanderilais-rouvat olivat tulleet iltakävelylle enne siirtymistään aperitiiville tai kahville katuravintoloiden pöytiin. Rouvat olivat pynttäytyneet parhaimpiinsa ilmeisesti ihan vain iltakävelyä varten. Sellaisia jakkupukuja tuskin Suomessa enää näkee. Kultaiset rannerenkaat, kaulakorut ja sormukset täydensivät asun.

Kaupunkikuvassa näkyi edelleen jalkapallojuhlinta: lähes jokaisen talon parvekkeita koristivat suuret Espanjan liput. Voi kunpa olisimme olleet paikalla silloin kun maamaailmanmestaruus ratkesi.

Kuljimme toisen kännykkäkaupan ohi ja päätimme yrittää onneamme siellä. Myyjä sanoi prepaid-kortteja olevan ja pyysi kännykkämme, ikivanhan Nokian peruspuhelimen. Myyjä kysyi ”Is it free?” johon nyökkäsin, vaikka en varsinaisesti ymmärtänyt kysymystä. Myyjä laittoi prepaid -kortin puhelimeen, yritti käynnistää sen ja ilmoitti: ”No, it is not free”.  Ilmeisesti teleoperaattorit ovat Espanjassa suojanneet markkinansa niin, että asiakas ei voi ostaa ei-operaattorisidonnaista kännykkää.

Myyjäneidillä oli kuitenkin rakentava ehdotus: Ostakaa tästä Movistarin puhelin, johon on ladattu alkajaisiksi 12 euroa puheaikaa. Maksaa 15 euroa. Häh? Siis puhelimen hinnaksi jää 3 euroa. Niin vain meille myytiin pikkuinen Movistarin laite ja ostimme lisää puheaikaa saman tien muutamalla kympillä. Kas kummaa, hyvin toimii. Näyttää puhelinten hintakehitys menevän siis menevän siihen suuntaan, että kohta saa kännykän hot dogin kylkiäisenä nakkikioskilta.

Kävelimme rantabulevardin päähän ja edelleen sen jatkeena olevaa katua tarkastamaan, mikä valtava, todella varsin outoa arkkitehtuuria edustava valtava rakennus siellä patsasteli. Osoittautui paikalliseksi konservatorioksi. Toivottavasti akustiikka antaa paremman vaikutelman kuin ulkonäkö.

Paluumatkalla kuljettiin pienen juustokaupan ohi ja ostettiin kiekko lampaanjuustoa, joka myöhemmin veneessä Bordeauxin punaviinin kanssa osoittautui taivaallisen hyväksi. Veneelle palattiin pohkeet kävelemisestä särkien.

20.7. 2010 Santander

On ilmoja pidelly..

Jaska:

Kun sääennuste osoitti vielä pariksi päiväksi kovaa vastatuulta seuraavalle etapillemme totesimme, että tulisimme viettämään Santanderissa vielä muutamankin päivän.

Tämä päivä menikin sekalaisissa veneen kunnostushommissa ja satamatoimistossa netissä surfaillessa. Haemme netistä yleensä paikallisen meteorologin ennusteen lisäksi sääennusteet passageweather.com sekä windguru.com sivuilta sekä nyttemmin myös maksulliselta (9 dollaria/kk) buoyweather.com sivuilta. Iltapuolella varasimme kaupungin autovuokraamosta auton, olimme nimittäin päättäneet tehdä välttämättömyydestä hyveen käymällä huomenna Bilbaon kaupungissa noin 90 kilometrin päässä rantaviivaa itään.

21.7. Bilbao

Ruusukissa

Jaska:

Aamulla piti ehtiä 7.50 bussiin, joten herätys oli aikainen. Autovuokraamo löytyi heti bussiaseman vierestä ja saimme käyttöömme uudehkon Peugeot 207:n, jonka monet kolhut kirjattiin vuokraamon edustajan kanssa tarkasti ylös. Lienevätkö osoitus espanjalaisten suurpiirteisestä autoilukulttuurista.

Matka moottoritietä Santanderista Bilbaoon oli yhtä juhlaa. Maisemat olivat uskomattoman komeat. Tie kaarteli vuorten laaksoissa, nousten välillä niin korkealle vuorille, että korvissa tuntui. Välillä pysähdyimme kahville Laredon kaupungin luona olevaan vuoristohotelliin, josta avautui huima näkymä vuorten rajaamalle Laredon lahdelle. Kaupungin rakennukset lahden toisella reunalla, toisella reunalla uskomattoman pitkä kimalteleva hiekkaranta. Kyllä nämä ovat asuinpaikkansa osanneet valita!

Mitään maantiekarttaa ei tullut mukaan, joten hieman jännitimme löytäisimmekö perille Bilbaoon, vai löytäisimmekö itsemme moottoritieltä ajamassa kohti San Sebastiania Bilbaosta itään. Yritimme ymmärtää opasteita ja saavuimme moottoritietunnelin suulle, jossa oli rahastus tunnelin käytöstä. Kun putkahdimme ulos 800 m pitkästä, vuoren lävistävästä tunnelista, rävähtikin yhtäkkiä silmien eteen jo näkymä Bilbaon keskustaan. Oikeaan osuimme.

Ajoimme ydinkeskustan läpi sivummalle, löysimme autolle parkkipaikan muutamaksi tunniksi ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin jalkaisin.

Jos oli vauraus näkynyt Santanderissa, näkyi se vielä selvemmin Bilbaossa, niin ihmisten pukeutumisessa, automerkeissä kuin koru- ja merkkimuotiliikkeiden määrässä.

Olimme tunnelin suulta siltaa pitkin kaupunkiin ajaessamme nähneet merkillisen kullalta kimaltelevan rakennuksen, jonka kulma nyt paistoi kaukana bulevardin päässä. Lähdimme selvittämään asiaa ja parikymmentä minuuttia käveltyämme törmäsimme ruusukissaan. Tämä kissapatsas oli varmaankin parikymmentä metriä korkea ja todellakin tehty erivärisistä kukkasista, ruusuja tai mitä lie. Taideteos oli pystytetty sen kullalta kimaltelevan rakennuksen eteen, joka oli tietenkin Guggenheimin nykytaiteen museo. Olisihan tuo pitänyt tunnistaa.

Valitettavasti vaan kiemurteleva jono museoon oli varmaankin toistasataa metriä pitkä, joten aikataulumme ei sallinut tällä kertaa museokäyntiä – halusimme nähdä Bilbaosta muutakin kuin vain nykytaidetta.

Kaupunki on rakennettu vuorten välissä kulkevan joen vastakkaisille rannoille, joita yhdistävät toinen toistaan erikoisemmat siltarakennelmat. Kaiken kaikkiaan Bilbaossa on havaittavissa häivähdys Barcelonan luovaa kaupunkirakentamista.

Kävimme välillä syömässä paikalliseen tapaan tapaslounaan, palasimme autolle ja lähdimme tutustumaan Bilbaon vanhaan kaupunginosaan. Sinne suunnistaessamme muuttui silmin havaittava vauraus silmin havaittavaksi rähjäisyydeksi, mutta jollakin tavalla jopa mielenkiintoisemmaksi kuin koruliikkeiden reunustamat kadut keskustassa. Myös kaduilla liikkuvan väen ilme muuttui –vanhankaupungin kaduilla liikkuvien enemmistö oli nuorenpuoleista värillistä väkeä. Parkkipaikkaa ei vaan löytynyt hakemallakaan, joten tutustuminen tähän kaupunginosaa tapahtui tällä kertaa auton ikkunasta.

Halusimme vielä käydä katsomassa funicularköysiradan – siis jyrkkää vuorenrinnettä kaapelivedolla kipuavan raitiovaununtapaisen, joka rakennettiin Bilbaon maailmannäyttelyn nähtävyydeksi joskus vuosisadan alussa ( mutta jonka laitteistot on tietenkin sen jälkeen moneen kertaan uusittu.)

Vaunut kiipesivät 45 astetta jyrkkää vuorenrinnettä 800 metrin matkan pääteasemalla, josta avautuivat tietenkin mahtavat näköalat kaupungin ylle. Taas kului runsaasti bittejä digitaalikamerassa. Kävimme maitokahvilla tasanneravintolassa ja palasimme vaunulla takaisin kaupunkitasolle. Aivan kaupunkiaseman vieressä oli supermarketti ja kun meillä oli nyt auto käytössä, päätimme täydentää veneen provianttia oikein olan takaa – saisimme kuljetettua tavarat autolla lähes veneen vierelle.

Kotimatkalla nähtiin sitten autossa jo pyöreitä haukotuksia kuljettajan puoleiselta etupenkiltä, mikä aiheutti piristävää tönimistä matkustajan puoleisen penkin taholta.  Uni onneksi yllätti vasta veneelle palattua.

22.7.2010. Santander

Hyvä diili

Jaska:

Auto piti palauttaa klo 8.30 mennessä, mihin ehdimmekin. Kokonaiskustannus sisältäen bensiinit jäi muutaman euron alle 100 euron, mikä oli kyllä ihan kannattava satsaus (vaikka olimme kyllä saaneet vuokratuksi auton keväällä Hollannissa päiväksi 12 eurolla mukaan lukien polttoaine!).

Santanderissa on myös merkittävä merimuseo, siispä suunnistimme sinne seuraavaksi. Siellä vierähtikin muutama tunti, vaikka kokonaisvaikutelma ei nyt niin hirvittävän positiivinen ollutkaan. Kouluarvosanaksi museo sai meiltä 8-. Esimerkiksi Kotkan merimuseon akvaario-osasto on paljon paremmin järjestetty kuin tämä. Vaikuttavinta oli hallissa roikkuva kaskelotin luuranko, josta todella tajusi eläimen valtavan koon. Toivottavasti Vestervikingimme ei koskaan onnistu aavalla merellä herättämään tämän luurangon myöhempien sukulaisten lemmentunteita, kuten joskus kerrotaan purjeveneille käyneen.

Museossa selvisi myös, että Espanjan aikoinaan niin mahtava purjelaivasto, jolla valloitettiin puoli maailmaa, on rakennettu nimenomaan tällä rannikolla.

Palattiin veneelle ja ryhdyttiin orientoitumaan seuraavalle 90 meripeninkulman legille kohti Gijonia, jonne lähdettäisiin aikaisin aamuhämärässä. Käytiin taas tiedustelemassa Espanjan kohteliaisuuslippua venetarvikeliikkeessä. Oli nimittäin luvattu että ehkä keskiviikoksi tulisi täydennystä. Ei ollut tullut.

Myöhemmin iltateetä juodessamme huomattiin, että sataman avain oli jäänyt palauttamatta nyt jo suljettuun toimistoon.  Se ei tietenkään olisi auki vielä lähtiessämme huomisaamuna. Hyvästit 20 euron depositiolle!  Tai ei sentään. Kipaisin toimistorakennuksessa olevaan satamaravintolaan ja tein meitä pari iltaa takaperin palvelleelle tarjoilijalle tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Hän antaisi minulle kassasta 15 euroa, minä antaisin hänelle sataman avaimen, jonka hän palauttaisi satamatoimistoon huomenna saaden korvaukseksi vaivoistaan sen 20 euron deposition. Tarjoilija hyväksyi ajatuksen kädestä kiittäen ja ryhtyi muistelemaan matkaansa Suomeen muutama vuosia sitten. Helsinki, Turku ja Lahti oli tullut nähtyä ja maamme saanut jälleen yhden uuden ystävän…

23.7. Santander-Gijon 80 mpk

Purje- vai moottorivene?

Aamulla liikkeelle 05.30, jolloin oli vielä lähes pimeää. Kaupungin ohi oli kuitenkin helppo ohjailla merkkivalojen ja plotterin tulojäljen perusteella. Merelle päästyämme alkoikin jo valjeta.

Tuuli vain tuli aivan eri suunnasta kuin oli ennustettu, lännestä idän sijasta, mikä merkitsi kohtalaista vasta-aallokkoa. Ei auttanut muu kuin odotetun purjehduksen sijasta lähteä työntämään koko 90 mpk matkaa koneella lähes äärikierroksilla, veden lentäessä välillä lähes avotilaan asti keulan paiskautuessa tuon tuosta aaltoihin. Toisena vaihtoehtona olisi ollut niin loiva luoviminen kauemmas rannikosta ja paluu luovilla Gijoniin, että perille olisi päästy vasta joskus aamuyöstä. Emme halunneet testata onneamme yörantautumisessa tuntemattomaan satamaan, joten valitsimme siis keikutuksen ja koneajon.

Tästä etapista ei sitten olekaan paljon kertomista, autopilotti ohjasi, maisemat olivat kuin maalauksesta ja me yritimme pysyä kaatuilematta veneen keikutuksessa. Etenimme 5 solmun nopeudella vasta-aaltoon. Aina välillä isomman aallon kohdalla nopeus putosi aina alle neljän solmun.

Muutaman tunnin puskettuamme harkitsimme hetken jopa palaamista Santanderiin, koska näytti, että koneellakaan emme saapuisi Gijoniin valoisaan aikaan. Tuulen kääntyminen oli kuitenkin odotettavissa, joten jatkoimme matkaa.

Myöhemmin iltapäivällä vastatuuli alkoi laantua ja saimme nostettua nopeuden

kuuteen solmuun. Puoli kuudelta iltapäivällä pääsimme sitten jo tuulen jonkin verran käännyttyä nostamaan purjeet, mutta tuulta oli nyt liian vähän, nopeus putosi kolmeen solmuun, joten jatkoimme moottoripurjehduksella, isopurje ylhäällä. Näin saimme puolesta solmusta solmuun lisää vauhtia moottorinopeuteen ja vakaamman kulun purjeen vähentäessä huomattavasti mainingin keikutusta.

Jossakin vaiheessa moottorin kierrokset putosivat tuntemattomasta syystä muutaman sata kierrosta, mutta jo seuraavassa hetkessä palasivat käyttämäämme 2800 kierrokseen. Tätä ei ollutkaan ennen tapahtunut. Sama toistui vielä kerran loppumatkasta. Syy ei koskaan selvinnyt, todennäköisesti keikutus oli saanut tankin pohjasta jotain sakkaa liikkeelle, joka sitten oli päässyt kulkeutumaan suodattimiin tai jopa niiden läpi. Suodattimien ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tukossa, nehän oli vaihdettu uusiin vain noin 50 käyttötuntia sitten.  Toinen vaihtoehto olisi ilmakupla ruiskutuspumpussa, mutta ajoimme lähes täydellä tankilla, enkö usko, että moottori olisi ainakaan tankista onnistunut ilmaa haukkaamaan.

Syy jäi toistaiseksi selvittämättä ja sittemmin kone on käynyt taas seuraavat parikymmentä tuntia tasaisesti kuin kello.

Gijonin satamaan saavuttiin illan alkaessa hämärtää puoli kymmenen aikaan ja saatiin lupa yöpyä odotuslaiturissa. Satama oli täynnä kilpapurjeveneitä, osoittautui, että oli käynnissä 40’ luokan maailmanmestaruuskilpailut.

Palkitsimme itsemme keikutusmatkasta rommitoteilla, tyhjensimme veneen säilykevarastoa yhden ilta-aterian verran ja kävimme yöpuulle.

23.7. 2010  Gijon

Kieputusta ilmassa

Jaska:

Päivä alkoi aamiaisen jälkeen kannen pesulla suolavedestä ja patjojen kuivattelulla. Osoittautui, että keulaluukusta oli vettä päässyt keulakajuutan patjoille, jotka olivat nyt selvästi kosteat, jos eivät nyt sentään likomärät. Laiskuudesta sakotetaan, sano. Olin nimittäin jättänyt kiristämättä keulaluukun salvat sisäpuolelta, arvellen sen omalla painollaan pysyvän tiiviinä. Eipä ollut pysynyt, vaan vesiroiskeet olivat nostaneet luukkua sen verran, että patjatkin saivat osansa. Jälleen yksi tsekkauskohde ennen seuraavalle etapille lähtöä!

Käytiin satamakonttorissa ilmoittautumassa. Rakennus oli uusi ja hieno ja suihkutilat ehkäpä parhaat tähänastisissa satamissa näkemistämme. Satama on aivan kaupungin keskustassa ja kaupunki elää sataman ympärillä, minkä tulimme seuraavana yönä todellakin huomaamaan. Gijon on aikanaan ollut roomalaisvallan aikana tärkeimpiä kaupunkeja Pohjois-Espanjassa ja kaupungissa olikin nähtävissä siellä täällä raunioita tältä ajalta.

Kesken patjojen kuivattelun alkoi kuulua voimakas lähestyvän lentokoneen pörinä, mikä ei kuulostanut ihan tavalliselta matkustajakoneelta. Sieltähän se pärähti talojen katojen tasalla suoraan sataman yli, aito taitolentokone. Siitä eteenpäin saimmekin etuoikeuden seurata toista tuntia lähes kunniapaikalta monenlaisten lentokoneiden lentonäytöstä. Oli Punaisen Paronin kaksitasoa, sitten näitä nimenomaan taitolentoon rakennettuja yksitasoja, DC 3 ja huippuna suihkuhävittäjä, joka meikäläisen silmään näytti kovasti siltä ruotsalaiselta hävittäjältä, jossa on pienet etusiivet varsinaisten siipien edessä, nimeltään JAS muistaakseni. Oli miten oli, aivan mielettömiä temppuja nämä asiansa osaavat huimapäät esittivät. Oli syöksykierteitä, uskomattomia väkkäröitä ja potkurin varassa pystysuoraan roikkumista.

Tuntuu vaikealta uskoa, että sen suihkuhävittäjän kieputuksessa kenenkään tasapainoaisti voisi pysyä mitenkään toiminnassa ( ja aamiainen mahassa). Erityisen hienon näköistä oli kun suihkuhävittäjä lähestyi täyttä vauhtia mereltä, sitten yhtäkkiä sataman yllä vähensi hetkeksi moottoritehot ja käänsi koneen ehkäpä 60-70 asteen kulmaan maanpintaan nähden ja lensi aivan mateluvauhtia tässä kulmassa kaupungin. Emme saaneet selville, mikä oli lentonäytöksen aihe, ties vaikka sekin olisi liittynyt jalkapalloon…

Lentonäytöksen jälkeen käytiin kaupassa, josta saatiin ostettua oikeaa jauhelihaa spagettikastiketta varten. Ei siis valmiiksi jauhettua, vaan lihamestarin silmiemme edessä lihamyllyssä jauhamaa.  Sitten löydettiin lopultakin venetarvikeliikkeestä se Espanjan kohteliaisuuslippu. Olisiko Gijonissa sitten juhlittu maailmanmestaruutta hieman hillitymmin, kun muutama lippu oli vielä jäljellä.

Illansuussa lähdettiin tutkimaan kaupunkia kävellen. Vanhakaupunki ei ole kovin iso ja sen läpi käveltyämme avautui eteen taas valtava hiekkaranta tupaten täynnä myöhäistä lauantai-iltapäivää viettäviä gijonilaisia. Nyt kun oli nousuvesi, hiekkarantakaistale oli kapeimmillaan ja ihmismassat pakkautuneet kaistaleella vieri viereen. Kävelimme kirkon ohi, josta pyhäänsä aloittelevat kansalaiset poistuivat juuri iltamessusta.

Olimme lukeneet Gijonin siiderikulttuurista ja etsimme paikkaa, jossa tutustua aiheeseen tarkemmin. Oli kuitenkin vielä liian varhaista (klo 18!), sidreriat olivat vielä kiinni. Suuntasimme kävelylenkille kaupungin merenpuoleisella reunustalla olevalle kukkulalle, joka osoittautuikin linnoituskukkulaksi, siis paikalliseksi Suomenlinnaksi. Samalla tavoin kansalaiset näyttivät viettävän alku-lauantai-iltaa kuin Suomenlinnassakin, nurmikolla istuskellen ja eväitä maistellen. Kukkulan korkeimmalle kohdalle oli pystytetty ilmeisesti taideteokseksi tarkoitettu rakennelma. Meikäläisten mielestä siinä oli hukattu monta tonnia hyvää rakennusbetonia.

Sidreariat sitten vihdoinkin avautuivat ja istahdimme erään sellaisen terassille. Eteen kannettiin pullo juomaa, jossa oli erikoislaatuinen korkki, joka mahdollisti juoman kaatamisen korkeassa kaaressa lasiin. Myöhemmin, kun aterioimme samaisessa sidreriassa, katselimme toimitusta tarkemmin. Se meni näin. Asiakas tilaa siideriä. Baarimikko avaa pullon ja kaataa siitä metrisessä kaaressa pari senttiä lasiin, joka tarjotaan asiakkaalle. Asiakas juo osan lasin sisällöstä ja kaataa jäljellä olevat puoli senttiä lattian rajassa olevaan astiaan. Sen jälkeen tarjoilija antaa pullon asiakkaalle joka täydentää siitä lasiaan omaan tahtiin. Myöhemmin Ribadeossa tapaamaltamme ranskalais-pariskunnalta selvitimme rituaalin tarkoitusta.

Korkealta kaatamisen aikana siideri ilmeisesti hapettuu ja sen aromi (joka oli muuten yllättävän hapan, miltei karvas- aivan toisenlainen kuin ranskalaisen siiderin maku) paranee. Lattianrajan astiaan ilmeisesti viskataan lasiin ensimmäisessä kaadossa tuleva hiivasakka.

Nautimme siis ensimmäisen siiderimme terassilla, sitten siirryimme aterioimaan sisälle. Kapakka oli aidon tuntuinen, ei mikään turistirysä. Ilmeisesti formula 1 kuljettaja Fernando Alonson kantapaikka, koska seiniä koristivat monet valokuvat, joissa Alonso veljeili omistajapariskunnan kanssa.

Tilasimme ruokalistasta lähinnä arvailemalla jotakin, joka osoittautui jauhelihakastikkeeksi perunoiden kera. Maku oli kuitenkin selvästi täkäläinen, paljon paprikaa joukossa. Oikein hyvää. Toiseksi annokseksi, jonka jaoimme kuten ensimmäisenkin, tilasimme juustoja, tällä kertaa tietäen mitä saisimme. Juustotarjotin oli herkullinen, mutta aiheutti kummallekin kiven vatsaan aamuyöstä.

Päivän kruunasi pieni episodi tarjoilijan kanssa. Tämä asiallinen, mutta hieman yrmy herrasmies ei juuri englantia puhunut, mutta ilmeisesti ymmärsi tärkeimmän. Maksettuani 40 euron laskun tein taas jalkapallotempun, eli onnittelin häntä kädestä pitäen maailmanmestaruudesta.

Miehen naamalle syttyi autuas ilme ja hymy levisi korviin. Että kaukaa pohjolasta tulleet (tämä oli selvinnyt hänelle laskun maksamisvaiheessa) halusivat häntä henkilökohtaisesti onnitella tästä saavutuksesta, oli hänelle selvästi todella iso asia. Hyvä kun ei miehemme liikutuksesta itkuun purskahtanut.

Palasimme veneelle mekin leveästi hymyillen.

05.07.-18.07.2010

22 heinäkuun, 2010

05.- 09. 07. 2010  Sables d’Olonne – St. Martin de Ré  28 mpk

Suomalaista purjehdushistoriaa Ranskanmaalla tekemässä – ehkä…

Jaska:

Perähenkilö palasi suunnitellusti 4.7. illansuussa. Seuraava päivä menikin sitten erilaisissa liikkeellelähdön valmisteluissa, olimme päättäneet jatkaa matkaa 6.7.  Aamuvarhain klo 7.30 oltiinkin sitten jo liikenteessä. Aluksi ajettiin pari mailia koneella, sitten nostettiin purjeet ja päästiin jatkamaan matkaa mukavassa laitamyötäisessä. Aamupäivän loppua kohti tuuli tyyntyi ja oli pakko käynnistää kone. St Martin de Ré:n  satamaportti ja -sulku olisivat auki 2 tuntia ennen  korkeaa vettä ja 2 tuntia sen jälkeen. Tähän ”aikaikkunaan” olisi ehdittävä, mikäli aikoisimme saada merenkäynniltä rauhallisen satamapaikan yöksi.

Ajoituksemme onnistui hyvin, ja klo 12.30 olimme perillä. Satamakapteeni ohjasi meidät lähes täpötäydessä satama-altaassa rinnakkain kylkikiinnitykseen kolmanneksi veneeksi. Niissä kahdessa rannanpuoleisessa veneessä ei ollut väkeä paikalla, omistajat olivat ilmeisesti jättäneet ne satamaan odottamaan seuraavaa viikonloppua ja matkustaneet välillä Englantiin. Englantilaisia veneitä olikin paljon paikalla. niin, ja belgialaispariskunta, joka purjehti pari vuotta vanhalla isolla nauticatilla nimeltään ”Karelia”. Olivat käyneet hakemassa sen itse Turusta ja  valittivat, etteivät ehtineet halkumatkalla pitempään purjehtia Turun saaristossa, oli kuulemma hienoa purjehdusseutua.

St Martin de Ré’llä vierähti sitten seuraavat kolme päivää Ranskan yllä lepäävässä hellesäässä – ja välillä ukkosessa.

Saarta pidetään yhtenä Ranskan rannikon kauneimmista, eikä vastaan käy väittäminen. Satamakaupunki on aikanaan rakennettu tähden muotoisen (sotatieteessä tällä on varmaankin joku tarkempi nimitys) vallihaudan ympäröimän linnoituksen, citadellen sisään.  Sama herra Vauban, jonka aikaansaannoksia olimme jo Belle Ilellä ihailleet, on ollut päsmäröimässä täälläkin. Saari lienee Ranskan suosituimpia lomakohteita ja sen myös näkee väen ja ravintoloiden paljoudesta. Kiertelimme polkupyörillä kaupunkia ja jonkin verran saarta kaupungin muurien ympärillä ja ihastelimme näkemäämme. Kaupungin kadut olivat tosin päällystetyt vanhanaikaisella pyöreällä mukulakivellä, mikä ei erityisemmin helpottanut pyöräilyä.

Erityisesti kannattaa mainita rantakatujen jäätelötarjonta. Taisimme syödä enemmän jätskiä kuin aikoihin – helteellä lienee myös osuutensa asiassa. Aivan satama-altaan äärellä sijaitsee mainio kauppahalli, josta kävimme tekemässä päivittäiset ruokaostokset. Kalatiski oli houkutteleva ja merianturatarjonta vastustamaton – emme siis yrittäneetkään vastustella.

Rantaravintoloiden tarjontaa testattiin muutaman kerran ja hyväksi havaittiin. Ravintolassa oli myös mahdollisuus tarkkailla eroja englantilaisessa ja ranskalaisessa suhtautumisessa lasten kasvattamiseen. Ranskalaisperheet pyörittelivät päitään nähdessään miten engelsmannit antoivat pikkulastensa vapaasti riehua ja mekastaa ravintolan pöydässä. Ranskalaisperheessä moinen meno ei tulisi kysymykseenkään, vaan touhu lopetettaisiin heti alkuunsa ärjäisyllä, jota luultavasti tehostettaisiin läpsäyksellä.

Iltaisin tietenkin katsottiin rantabaarin isolta tv-ruudulta jalkapallon MM-otteluita. Saksa-Uruguay -ottelun aikana kahvilassa oli huomattava möykkäävä saksalaisturistiedustus, joka kylläkin vaimeni merkittävästi ottelun loppua kohden.

Toiseksi viimeisenä päivänä ennen lähtöämme saimme kylkikiinnitykseen ulkopuolellemme kaksi venettä, joten lopulta meitä oli viisi purjevenettä rinnakkain. Toinen uusista tulokkaista oli irlantilaisvene. Seuraavana päivänä sitten vaihdeltiin suurella sähellyksellä paikkoja, Vesterviking siirtyi uloimmaksi rivissä, koska halusimme päästä lähtemään kohti Port Médocin satamaa Gironde-joen suulla heti kun satama-altaan portti avattaisiin aamulla klo 5.30.  .

Käydessämme viimeisenä iltana satamakonttorissa maksamassa satamamaksuja, jouduimme taas toteamaan, että läntinen naapurimaamme on Suomea kiusallisen paljon paremmin tunnettu näillä leveysasteilla.

Olimme nimittäin saapuessamme täyttäneet asianmukaisesti saapumislomakkeen ja ilmoittaneet Vestervikingin suomalaiseksi veneeksi. Nämä tiedot oli sitten joku satama-apulaisista siirtänyt satamakirjanpitoon ja vaihtanut tässä yhteydessä oma-aloitteisesti veneemme kansallisuuden ruotsiksi. Nyt tehdessämme lähtöselvitystä satamakapteenille, hän ihmetteli olemmeko ollenkaan täyttäneet saapumislomaketta, kun veneenne on merkitty ruotsalaiseksi veneeksi. Kerroimme totta kai täyttäneemme, missä yhteydessä apulaisen ylimääräinen oma-aloitteisuus sitten paljastui. Lieventävänä asianhaarana satamakapteeni totesi, että hänen virassaoloaikanaan Vesterviking oli ensimmäinen satamassa vieraillut suomalaisvene. Eikä kapteeni virassaan aivan eilisen teeren poikia ollut, ulkomuodosta päätellen. Poistuimme veneelle lähtövalmisteluihin rinta rottingilla.

10.7. 2010  St Martin de Ré – Port Médoc 55 mpk

Taas vuoristoradassa

Jaska:

Pimeys alkoi vaihtua aamuhämäräksi puoli kuudelta, jolloin sataman sulkuportti aukeni ja Vesterviking siirtyi väljemmille vesille. Alkuosa matkasta Ile de Ré:n pohjoispuolella päästiin mukavassa laitamyötäisessä. Jälleen kerran ihmettelimme veden mataluutta – koko matkan ajan syvyys vaihteli 10 ja 15 metrin välillä, ja nyt oltiin korkean veden ajassa. Ei Atlantilla siis joka paikassa ole kilometrien syvyyksiä.

Puikahdimme Ile de Ré’n ja mantereen yhdistävän 30 metriä korkean sillan alta ja suuntasimme kohti Ile d’Oleronin saaren luoteiskärkeä. Ehdimme hetken ihailla redille ankkuroitua valtavaa, ilmeisesti englantilaista kolmimastoista purjealusta, joka muistutti rungoltaan menneiden aikojan kuuluisia J-veneitä (jotka ymmärtääksemme tosin olivat yksimastoisia). Sitten tuuli kääntyi vastaiseksi ja oli pakko siirtyä taas koneajoon. Matkaa Port Médociin oli nimittäin sen verran paljon, että emme halunneet ottaa riskiä perille saapumisesta täysin vieraaseen satamaan pimeän jo tultua. Tästä oli kyseisen sataman kohdalla varoitettu Reedsin almanakassakin.

Ranskalaisten harrastamaan tapaan jätimme isopurjeen ylös siirtyessämme koneajoon, kiristimme vain skuutin tosi tiukalle. Jonkin aikaa ajettuamme aallokko kasvoi ja muuttui ikävän jyrkäksi. Vesterviking paiskautui aina välillä aallon pohjaan ja heitti vettä lähes avotilaan asti. Eihän täällä tällaista aallokkoa pitänyt olla! Perähenkilön ohjatessa menin tarkistamaan laatimani reittisuunnitelman. Havaitsin laittaneeni reittipisteen turhan lähelle Ile D’Oleronin kärkeä, nimeltään Antioche, jossa vuorovesivirtaukset olivat suurimmat.

Muutimme välittömästi suunnan selvästi ulommaksi kärjestä, joutuen tosin tällöin ajamaan jonkin aikaa aivan vasta-aaltoon. Nyt muistui myös mieleen Block Marinen varoitus, että Ile d’ Oleronin kohdalla pitäisi rannan läheisyydessä ilmenevien voimakkaiden vuorovesivirtausten vuoksi pysyä 20 metrin syvyyskäyrän syvemmällä puolella. Sinnehän meillä oli vielä liki tunnin matka, niin vaarallisen lähellä rantaa olin suunnitellut reittimme kulkevan. Onneksi päälle murtuvat aallot varoittivat ajoissa tilanteesta. Sitä vain ihmettelimme, että Vestervikingin nopeus pohjan suhteen oli koko ajan päälle 7 solmua, ajaessamme vastatuuleen ja moottorin käydessä normaalit 2400 kierrosta minuutissa. Normaalisti tällaiseen vastatuuleen ja vasta-aaltoon ajettaessa noilla moottorin kierroksilla vauhtimme harvemmin yltää neljään solmuun. (Myöhemmin arvoitus ratkesi: Imrayn karttaan, jota en ollut sen tarkemmin etukäteen tutkinut, oli merkitty Antiochen kärjen virtausvoimakkuudet. Ulospäin, vastaan aaltoja tapahtuvan virtauksen voimakkuus oli tuolloin ollut liki 4 solmua!)

Lopulta pääsimme 20 metrin syvyydelle ja saatoimme kääntää kurssin etelään ja ryhtyä taas purjehtimaan. Meno rauhoittuikin melkein heti ja laitoimme tuota pikaa tuuliperäsimen ohjaamaan ja itsellemme isot kupilliset kahvia croissantien kera. Pian saimme myös yllättävän vieraan: jostakin ilmaantunut kyyhkynen ryhtyi kiertämään venettämme koko ajan lähestyvin kierroksin. Seurasimme mielenkiinnolla ja yritimme jähmettyä suolapatsaiksi, ettemme olisi häirinneet linnun aikomuksia. Aikansa lähestymislentoja tehtyään se sitten rohkaisi mielensä ja laskeutui hetkeksi mesaanipuomille lepäämään. Ilmeisesti veneen heilunta aallokossa teki puomilla pysymisen vaikeaksi, koska seuraavassa hetkessä lintu taas lähti eikä sittemmin enää palannut.

Parin tunnin purjehduksen jälkeen tuuli taas loppui ja meno muuttui koneajoksi. Hieman yli kello kaksi saavuimme ulkomerelle Gironde- joen suulle, kohtaan josta alkaa poijuin merkitty liki parikymmentä mailia pitkä, hiekkasärkkiä väistelevä väylä Port Médocin satamaan. Ensimmäinen huomio oli, että poijut olivat eri paikoissa kuin missä niiden plotterin kartan mukaan olisi pitänyt olla. Tästä ilmiöstä oli tosin varoitettu Bloc Marinissa. Hiekkasärkät siirtyilevät ja reitin kulkua ja poijujen paikkoja joudutaan vastaavasti jatkuvasti tarkistamaan, Ohjeen mukaan tällä väylällä ei saisikaan käyttää plotteria tai GPS:ää, vaan venettä pitäisi ajaa näköhavaintojen perusteella.

Näin myös teimme. Onneksi poijut olivat isoja ja kaukaa selvästi havaittavissa. Sekä Reedsin Almanakka että ranskalaisten ”Block Marine” varoittavat myös joen virtauksen ja vuorovesivirtausten yhteisvaikutuksesta tietyissä olosuhteissa, jolloin ei pitäisi ollenkaan yrittää sisälle jokisuuhun, vaan jäädä merelle odottamaan parempaa vuorovesihetkeä.

Meidän sisääntulomme klo 16.30 onnistui aivan nappiin. Saavuimme Port Médocin sataman suulle juuri ”slackin” hetkellä, eli sisään tulevan virtauksen vaihtuessa ulosmeneväksi virtaukseksi. Poijuin merkitty reitti kulki välillä pelottavan läheltä matalia hiekkasärkkiä, joihin Atlantin maininki kuohuen kaatui. Ei todellakaan huvittaisi tehdä vääriä ohjailuliikkeitä tässä paikassa. Särkän nimikin on ”Banc de la Mauvaise”  – eli paha hiekkasärkkä. Merikartassakin hiekkasärkän ympäristö vilisi hylyn merkkejä. Puolisen mailia sataman suulta oli alue, jossa mereltä tuleva virtaus ja joen virtaus kohtasivat ja siinä kohdassa venettä taas vietiin pystyaalloissa ja pyörteissä, jotka tosin tähän aikaan olivat vain varjo (onneksi!) siitä mitä ne pahimmissa olosuhteissa voivat olla.

Port Médocin satama on siis jokisuun satama, mutta varustettu niin mittavilla aallon- ja virtauksenmurtajilla, että sisällä suuressa satamassa on kaikilla sääolosuhteilla aivan turvallista.

Koko satama-alue on rakennettu jokirannasta ulospäin. Se on siis keinotekoinen, mutta tässä sarjassa varsin mallikelpoinen satama. Uusista satamarakennuksista löytyvät kaikki tarvittavat palvelut ja alueeseen liittyy laaja telakointialue 40 tonnin painoisia veneitä nostavine travelifteineen. Capitainerien henkilökunta on esimerkillisen ystävällistä ja avuliasta.

Saimme Vestervikingille hyvän paikan aivan läheltä sataman palveluja, vaihdoimme kamppeet ja siirryimme rantaravintolaan myöhäiselle lounaalle (tai ranskalaisittain aikaiselle päivälliselle). Perähenkilö valitsi ankanrintaa, minä verisen sisäfilepihvin. Hyviä olivat molemmat, mitä nyt ankka myöhästynyt hiukan uunista ulos tulemisessaan. Illallisen perään siirryimme sataman baariin seuraamaan tv-jättiruudulta jalkapallon MM-pronssiottelua.

11.7 -16.7.2010 Port Médoc

Sukuloimistakin

Jaska:

Viivyimme Port Médocissa kokonaisen viikon, osin odottaen suotuisaa ilmaa edessämme olevalle Biskajan kaakkoiskulman liki 200 mpk ylitykselle, osin sen johdosta, että tyttäremme Annis oli tulossa viikon puolivälissä 100 km päähän Gironde-jokeen laskevan Garonnen varrella sijaitsevaan Bordeauxin kaupunkiin tapaamaan vaihto-oppilasvuotensa ystäviään, ja halusimme tietenkin mieluusti myös tavata hänet, kun näin lähistölle sattui.

Satamassa tapasimme ranskalaispariskunnan, Francoisen ja Didierin, jotka purjehtivat vanhalla Nauticat 33:lla vuodelta 1974. Olimme tietenkin kiinnostuneita veneen historiasta, minkä mutkien kautta se on Suomesta Etelä-Ranskaan päätynyt. He olivat ostaneet veneen vuosi sitten Portugalista eikä aiempi historia valitettavasti ollut tiedossa. Vene oli kyllä, luvalla sanoen, aika rähjäisessä kunnossa ja Francoisen ja Didierin lomallelähtö viivästyi vielä muutaman päivän moottorikorjauksen takia. Kovin ystävällisiä ihmisiä olivat, tarjoutuivat kuljettamaankin meidät kauppareissulle 8 km päässä olevassa Soulacin kylässä sijaitsevaan Carrefourin myymälään.

Siltä kauppareissulta jäi hauska muisto vihannestiskin vastaavasta, joka osasi hommansa. Oli maanantaipäivä ja Carrefour oli tupaten täynnä asiakkaita, joilla kaikilla näytti olevan hamstrausvaihde päällä. Vihannestiskillä kävi kuhina kun ihmiset lähes kilpailivat, kuka saa eniten tomaatteja, salaatteja ja niin edelleen. Yhtäkkiä kuului kaiuttimista vihannesvastaavan kuulutus: ”Täällä puhuu järjen ääni! Älkää hyvät ihmiset tallatko niitä tomaatteja” ja hetken päästä toinen kuulutus: ” Täällä puhuu taas järjen ääni. Tehkääpä rouvat sitä persikkasurvosta vasta kotona, eikä siellä persikkalaatikoiden äärellä!”

Jalkapallon MM-finaali katsottiin sunnuntaina juhlatunnelmaisessa rantabaarissa. Paikalla oli kohtalainen joukko Hollannin kannattajia oransseihin paitoihin pukeutuneina ja veneistään sumutorvet mukaan ottaneina. Mökä baarissa olikin sitten sen mukainen, vaikka Hollanti ei ottelua voittanutkaan.

Maanantaina tarjottiin satamatoimistossa aperitiivit (ranskalaisittain ”Apero”) kaikille purjehtijoille. Ajattelimme, että tämähän on mainiota touhua, mutta taustalla oli kyllä kaupallisia tavoitteita. Aperitiivit tarjosi nimittäin muuan paikallinen yrittäjä, joka markkinoi drinkkien ohessa hauskoja käsintehtyjä viinipullotelineitään ja vastaavia käsityötuotteita. Ostimme telineen, kun emme ihan ilmaiseksi kehdanneet nauttia vieraanvaraisuudestaan. Ihan kelpo telineitä sitä paitsi, vanhoista tammisista viinitynnyrilaudoista valmistettuja ja vähän tilaa vaativia.

Neljästoista heinäkuuta on Ranskan kansallispäivä ja oletimme läheisessä Verdonin rantakylässä asia huomioitavan jollakin tavalla. Pyöräilimme illansuussa kylään, mutta kaikkialla oli hiirenhiljaista, ei ainuttakaan ihmistä näkyvillä. Hiukan ihmettelimme, mutta sitten huomasimme julisteen, jossa kyläläisiä kutsuttiin rannalle katsomaan siellä klo 23 järjestettävää ilotulitusta. Lähdimme paikalle ja siellähän koko kylän väki tietenkin oli. Uimarannan tuntumassa oli parikin ravintolaa, joissa väki oli aloittelemassa illallista enemmän tai vähemmän juhla-asuihin pukeutuneina. Mekin onnistuimme saamaan pöydän täpötäydestä ravintolasta, tosin rantahietikolle ravintolan eteen sijoitetun sellaisen, mistä oli se seuraus, että tuolin jalat painuivat parikymmentä senttiä hiekan sisään. Olo oli kuin lasten ruokapöydästä poiskasvaneella nuorukaisella. Tilasimme perusruokaa: musseleita ja frittejä jotka tarjoilijatyttö tuota pikaa kantoi pöytään upottavassa rantahiekassa nilkkoja myöten kahlaten.

Kellon lähestyessä yhtätoista paikalle saapui kylän lasten rumpukulkue ilotulituksen aloittamisen merkiksi. Ranta oli nyt tupaten täynnä juhlatuulella olevia kyläläisiä. Ihan selvästi kansallispäivä oli myös aihe antaa perheen pienimmillekin lupa valvoa niin myöhään kuin haluttaa.

Ihan komeahan se ilotulitus oli ja oman kylän näytöksen lisäksi saimme ihailla joen yli Royanin kaupungin ilotulitusta.

Torstaina matkustimme sitten paikallisjunalla liki kahden tunnin matkan Verdonin kylästä Bordeauxiin, jossa tapasimme Anniksen ja ystävänsa Elodien. Jälleennäkeminen tapahtui suurin halauksin, olinhan nähnyt Anniksen viimeksi huhtikuussa. Perähenkilö tosin jo muutaman kerran tässä välillä Suomessa pistäytyessään.

Bordeaux oli isomman tuntuinen kaupunki kuin olin olettanut ja katunäkymät olivat monessa kohtaa kuin suoraan Pariisista. Bordeaux on myös suurin kaupunkikokonaisuus, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Perähenkilön vieraillessa kaupungissa kuusi vuotta takaperin oli kaupungin läpi kulkevan joen rantatörmä sotkuista teollisuusaluetta. Nyt sinne oli rakennettu upea parin kilometrin mittainen rantapromenadi ja vanhat teollisuusmakasiinit oli hienosti peruskorjattu erilaisten palvelujen käyttöön.

Käytiin valmistautumassa seuraavalle etapille ostamalla espanja-ranska sanakirja ja espanjalais-englantilainen fraasisanakirja. Saas nähdä miten niillä pärjätään.  Perusteellisella lounaallakin käytiin, tietty, ja vähän ehdittiin katsella kaupungin nähtävyyksiä ennen kuin piti palata rautatieasemalle ja Port Médociin.

Säätiedotus antoi olettaa, että lauantaina olisi sopiva keli lähteä Biskajan yli, joten perjantaipäivä menikin sitten matkalle lähdön valmisteluissa. Sestrel -kompassistamme oli kompassivalon polttimo tullut elinkaarensa päähän ja tuo valo olisi suhteellisen tarpeellinen yöllä purjehdittaessa. Sopivaa varapolttimoa ei tietenkään ollut mukana, mutta rannan kaupasta löytyi punainen 0,5A kompassivalo, jonka sain vaihdettua alkuperäisen tilalle. Tuli parempi kuin uusi!

Nukkumaan mentiin aikaisin, sillä tarkoitus oli lähteä heti kun aamu yhtään valkenee. Tämän purjehduksemme reunaehdot, kuten hienosti sanotaan, olivat että yhtä yötä enempää ei vietetä merellä, emmekä myöskään halua saapua vieraaseen satamaan pimeän aikaan. Odotettavissa oli herätys aamulla puoli neljältä, joten nukkumaan mentiin varhain.

17.07 – 18.07.2010  Port Médoc – Santander (Espanja)  205mpk

Ylitys

Jaska

Matkaan päästiin suunnitelmien mukaan klo 06.30. Taivas näytti edessä Gironden suulla synkältä ja laitoimme varmuudeksi heti sadevaatteet päälle, vaikka keli olikin lämmin. Jouduimme ensin ajamaan takaisin joen suulle sisääntuloväylää pitkin, joka vie lähes pohjoiseen, ennen kuin ulkomerelle päästyä voidaan ottaa suunnan 220 astetta kohti Santanderia. Olin katsonut vuorovesitaulukoista, että joutuisimme ajamaan tämän alkumatkan, noin 19 mpk, nousuvettä vastaan, mutta asiaan ei ollut juuri vaihtoehtoja, sillä slack oli vasta kello 10 tienoilla. Jos lähtisimme vasta silloin emme ehtisi Santanderiin ennen pimeän tuloa huomisillalla.

Joella näkyi selvästi ulosvirtaavan ruskean jokiveden ja sisään virtaavan kirkkaan nousuveden välinen raja ja sille linjalle muodostuivat myös pahimmat pyörteet. Nyt havaitsimme myös kuinka paljon roskaa, järeistä tukinkappaleista alkaen, valui jokiveden mukana merelle. Silmä tarkkana piti olla ja väistellä isompia tukinkappaleita. Vesi näytti virtaavan nopeasti veneen ohitse, mutta kun katsoimme plotterista todellisen etenemisemme, vauhtimme painui useasti alle kolmen solmun. Nousuveden virtaus oli siis lähes neljän solmun luokkaa.

Väylän reunamerkit lähestyivät tuskallisen hitaasti. Sade onneksi pysyi rannikon päällä. Lähestyessämme sisääntuloväylän suuta, aikaisemmin mainittua ”Pahaa hiekkasärkkää” Atlantin maininki murtui korkeina vesiseininä ja tämä pysty vesimassa ulottui ajoin myös sisääntuloväylälle asti ja keikutti Vestervikingiä oikein kunnolla. Onneksi keikutusta kesti vain vähän aikaa ja pian olimme jo 30 metrin syvyyskäyrän tienoilla, jossa meno alkoi tasoittua. Kaiken kaikkiaan aikaa tähän 19 mpk taipaleeseen meni tasan neljä tuntia! Olimme jo tässä vaiheessa selvästi jäljessä laatimastani tavoiteaikataulusta.

Ulkomerelle päästyämme otimme klo 11.45 suunnan 220 astetta ja nostimme purjeet. Tuulta oli sivusta 4,5 m/s ja vauhti vaihteli 4,5 ja 5,5 solmun välillä tuuliperäsimen ohjatessa venettä lähes viivasuoraa linjaa pitkin.  Maininki oli parimetristä, mutta ei haitannut menoa purjehdittaessa. Välillä syötiin raviolilounas. Tuulta kesti aina 17.30 asti, jolloin oli pakko ottaa moottori avuksi, muuten olisimme tuulen laantuessa jääneet liikaa tavoiteaikataulusta. Pidimme kuitenkin edelleen purjeet ylhäällä ja avustimme menoa jonkin verran koneella.

Sade ei sitten ollutkaan tullut päälle, päinvastoin, ilma oli kirkastunut ja aurinko paistoi. Saatoimme riisua sadevarusteet.

Kello 19.30 tuuli lähes kuoli. Yritimme laittaa autopilotin ohjaamaan venettä ajaessamme moottorilla purjeet ylhäällä, mutta niiden vääntö oli liikaa automaatille, joka ei jaksanut pitää venettä oikeassa suunnassa. Niinpä laskimme purjeet kokonaan, nostimme koneen kierrokset 2500:n ja annoimme autopilotin ohjata, nyt tehtävänsä mallikelpoisesti hoitaen. Isopurjetta laskiessani onnistuin päästämään nostimeen juuri sen verran löysää, että nostimen taljapyörä luiskahti veneen heilahtaessa ylimmän mastoportaan taakse eikä suostunut tulemaan millään sieltä pois vaikka kuinka yritin vispata nostinta keikkuvalta keulakannelta. Ellei nostinta saataisi pois portaan takaa, emme pystyisi nostamaan uudelleen isopurjetta, silloin kun sitä tarvittaisiin. Harmittava takaisku! Lopulta, muita keinoja yritettyäni käänsimme veneen myötätuuleen ja eikös taljapyörä – klunssi heti luiskahtanut kuin itsestään vapaaksi. Täytyypä jatkossa keksiä joku systeemi, joka estää ongelman toistumisen.

Tästä jatkuikin sitten moottorilla ajo läpi yön aina aamun valkenemiseen ja tuulen nousuun asti. Meno oli nyt, kun purjeita ei ollut enää tukemassa kulkua menneiden päivien tuulten nostamassa Atlantin mainingissa epämiellyttävän rullaavaa, välillä päälle 30 astetta kummallekin puolelle, eikä nukkumisesta tahtonut tulla mitään, vaikka sitä vuorotellen yritimme. Vauhtia pystyimme pitämään koneajossa kuitenkin keskimäärin 6,5 solmua, mikä auttoi saamaan kiinni sitä, mitä alkumatkasta vuorovettä vastaan puskiessamme olimme menettäneet. Totesin että vuoteittemme laitasuojakankaat täytyy saada nykyistä tiukemmin kiinni yläreunastaan, jotta niistä saisi kunnon tukea lattialle putoamisen tunnetta estämään. Rullaamista jatkui aamuyöhön aina puoli kolmen tienoille, sitten meno vähitellen alkoi rauhoittua.

Puoli yhdeksän maissa, juuri ennen pimeän tuloa koimme järkytyksen. Vaikka tähystimme molemmat minkä pystyimme, onnistuimme ohittamaan meressä kelluvan polypropyleeni- köysikasan vain noin 10 metrin etäisyydeltä. Voi vain kuvitella, mikä olisi ollut seuraus, jos olisimme koneajossa osuneet suoraan tällaiseen kasaan. Tällöin olisi ollut mahdollista, että köysi sotkeutuu potkuriin (vaikka pitkäkölisessä veneessä riski on pienempi kuin esim. vetolaitteella varustetussa eväköliveneessä) ja pysäyttää koneen. Tässä keikutuksessa sen irti saaminen olisi ollut erittäin hankalaa ja epätodennäköistä. Eihän vene siihen uppoa, mutta matkanteko hidastuisi varmasti purjeilla parin solmun nopeuteen (silloin kun tuulta purjehdittavaksi yleensä on), eikä satamaan saapuminen köysikasaa perässä laahaten olisi kovin miellyttävää.

Tämä kohtaaminen vaikutti koko yöajon tunnelmaan. Täyspimeän tultua ei veneen keulasta nähnyt eteenpäin metriäkään. Oli vain uskottava, että toista köysikasaa ei ole siellä edessä vaanimassa, mutta kyllä jonnekin takaraivoon oli jäänyt pelko, että jos kuitenkin, kun oli jo noin lähellä… Kaiken lisäksi yöllä pimeässä vene tuntuu kiitävän aaltojen yli paljon nopeammin kuin valossa. Ei auttanut muu kuin yrittää keskittyä ihailemaan huiman kirkasta tähtitaivasta.

Aina välillä näimme kalastusalusten valoja kauempana ja käynnistimme tutkan seurataksemme olisimmeko törmäyskurssilla. Tutkan siksi, että jotkut kalastusaluksista eivät näyttäneet ollenkaan AIS-signaalia, joten emme saaneet niiden etäisyyttä, kurssia ja nopeutta AIS:n tiedoista.

Keitimme kahvia tai joimme kuppikuumia keittoja pitääksemme energiatasoa yllä. Suklaa ja hedelmät maistuivat myös.

Kello 03.03 ylitettiin Ranskan ja Espanjan merialueitten raja. Kello 06.50 nostettiin jälleen purjeet  (rullagenoa ja mesaani) ja jatkettiin pelkillä purjeilla. Tuuli oli kääntynyt luoteesta koilliseen ja sen voimakkuus kasvoi vähitellen 6-7 metriin sekunnissa, puuskissa ylikin. Tämä jo antoikin Vestervikingille enemmän vauhtia kuin mitä olisimme moottorilla päässeet ja rullaaminenkin oli selvästi vähäisempää.

Vähän ennen kello yhtätoista havaittiin olevamme törmäyskurssilla Bilbaoon matkalla olevan laivan kanssa. Kun katsoimme tarkempia AIS – tietoja, laiva osoittautui Suomen lipun alla purjehtivaksi ”Baltic Traderiksi”. Ellen ihan väärin muista, tämähän oli sama alus, joka vuosi takaperin kaapattiin Itämereltä jonnekin Afrikan rannikolle melkoisen epäselvissä olosuhteissa. Nyt se kuitenkin purjehti näillä vesillä ja meidän oli muutettava hiukan kurssia välttääksemme törmäämästä siihen.

Puoli kahdelta iltapäivällä syötiin myöhäinen lounas aluksessa: kaurapuuroa hillon kanssa. Aurinko paistoi täydeltä terältä, tuuli puhalsi sopivasti takaviistosta ja Vesterviking kiisi vaahtopäisillä aalloilla päälle 7 solmua. Tämä oli taas nyt sitä mitä purjehduksen kuuluisi olla! Pikkuhiljaa Pyreneiden vuoriston silhuetti alkoi piirtyä taivaanrantaan. Lähempänä rantaa matalampia vuoria, ja niiden takana kauempana uskomattoman korkeita vuoria, joita oli helppo erehtyä luulemaan pilvimuodostelmiksi. Vuoria ne kuitenkin olivat, mikä varmistui kun lähestyimme rannikkoa. Aivan loppumatkasta tuuli vielä nousi välillä päälle 10 m/s ja muutti suuntaansa enemmän suoraan taakse.  Katsoimme parhaaksi laskea mesaanipurjeen ja jatkaa pelkällä genoalla, jonka saisimme rullattua nopeasti sisään sitten kun olisi aika siirtyä koneajoon.

Kello 16.30, oltuamme merellä yhtäjaksoisesti 36 tuntia, saavuimme reittipisteelle aivan Santanderin sataman suulla ja rullasimme genoan sisään. Siitä jatkoimme vielä koneajoa reilun puolen tunnin ajan sisälle Marina Santanderiin (tai Marina del Cantabricoon, joksi sitä myös kutsutaan) muutama kilometri kaupungin keskustasta kaakkoon, lentokentän vierelle.

Satamakapteeni tuli osoittamaan meille vieraspaikan ponttoonilaiturista ja avustamaan kiinnityksessä. Antoi lomakkeen ja pyysi, että palauttaisimme sen täytettynä satamakonttoriin ennen klo 19. Tein työtä käskettyä ja 18.55 olin satamakonttorissa täytetyn lomakkeen ja veneen asiakirjasalkun kanssa. Satamakapteeni tiedusteli huonolla englanninkielellä tarvittavat tiedot ja minä vastasin. Keskustelu pysyi ammattimaisesti vain tarvittavissa tiedoissa. Kuitenkin, kun saapumisselvitys oli selvä en malttanut olla kokeilematta, mitä tapahtuisi jos…. Niinpä jo hyvästeltyämme käännyin, otin satamakapteenia uudelleen kädestä ja sanoin :”Oh, forgot one thing! Congratulations for Football World Championship, Spain”. Vaikutus oli järisyttävä. Kapteenin tiukahko ilme suli, kasvoille levisi onnellinen leveä hymy, hän ravisti kättäni ja sanoi ”Jees Football Champion, Thank you.!” Saatoin kuvitella saavani vastedes hyvää palvelua satamakonttorissa silloin kun sitä tarvittaisiin.

Palasin veneelle, kävimme rannan suihkuissa ja iltapalalla klubirakennuksen ravintolassa. Erehdyin tilaamaan hampurilaisen, joka oli kaamean makuinen, mutta ei se paljon maksanutkaan. Perähenkilön kala-annos oli kuulemma paremman makuinen. Palasimme veneelle ja vaivuimme sikeään uneen.

16.07.2010

16 heinäkuun, 2010

16.07.2010 Vähän väliaikatietoa

Jaska:

Ollaan edelleen Port Medocissa La Gironde joen suulla turvallisessa marinassa.  Saavuimme tänne viikko sitten lauantaina St. Martin de Re’stä. Koko viikon on puhaltanut sen verran kovaa, että kohti Santanderia ei ole ollut asiaa. Olisimme joka tapauksessa viipyneet täällä ainakin tähän päivään asti, sillä tyttäremme Annis tuli Bordeauxiin tapaamaan vaihto-oppilasvuotensa ystäviään ja me puolestamme matkustimme eilen junalla 100 km Bordeauxiin tapaamaan Annista.

Nyt vaikuttaa siltä, että huomisesta seuraavan viikon alkuun on sopivia kelejä, joten valmistaudumme lähtemään 200 mpk matkalle kohti Santanderia lauantai-aamuna, tai vaihtoehtoisesti kohti 30 mpk lähempänä olevaa hyvää Getxon satamaa. Laitan sitten paremmalla ajalla raporttia ajalta 4.7. jälkeen.

08.07.2010 Uusia kuvia väliltä Lorient – St Martin de Re!

8 heinäkuun, 2010

Laitettiin paljon uusia kuvia väliltä Lorient-St Martin de Re Kuvagalleria 2010:aan. Selain tietenkin tökki kuvia ladatessa, siksi aikajärjestys on taas vähän mitä on. ( Viimeisen St Martin de Re kuvan jälkeen on vielä joukko uusia kuvia tämän välin aiemmista vaiheista.)  Kun siirrät kursorin kuvan päälle, tulee esille kuvateksti, joka myös kertoo mistä päin Ranskan rannikkoa ko. kuva on.  Huom! kuvaa klikkaamalla sen saa suurennettua.

25.6.-4.7.2010

4 heinäkuun, 2010

25.06.2010 La Turballe-Pornichet

Jussia etelän helteessä

Jaska:

Juhannusta oli päätetty juhlia Pornichetissa, vaikka eivät ranskalaiset nyt juhannusta erityisemmin juhlaksi noteeraa. Vapaapäivä se kuitenkin on täälläkin. Alkumatka oli taas koneajoa, sitten saatiin sen verran tuulta, 3-5m/s, että päästiin purjeet virsikirjalla purjehtimaan. Kesän tuntua ilmassa, lämpötila + 28 astetta.

Pornichet on moderni ranskalainen lomakaupunki. Pitkän hiekkarannan ääreltä on hiekkadyynit raivattu pois ja paikalle rakennettu hotellien ja  kesä-apartementtien rivistö. Ei siis kovin pittoreskia. Venesatama on rakennettu merelle, rantaviivasta ulospäin. On rakennettu eräänlainen aallonmurtajien neljältä sivulta ympäröimä valtava allas, johon johtaa parisataametrinen silta mantereelta. Altaan mantereen puoleinen reuna on sitten rakennettu niin leveäksi, että kaikki tarpeelliset venepalveluliikkeet ja ravintolat on saatu mahtumaan aivan sataman äärelle.

Käytiin kaupassa mantereella. Sillan kupeet olivat täynnänsä vapaa-ajan kalastajia, taisipa joukossa olla joku puoliammattilainenkin. Kalastusmetodi oli oiva: ensin lasketaan sillalta pohjaan laite, joka saataisiin kun vanhasta soputeltasta otettaisiin kaaret ja pohja korvattaisiin tiheällä verkolla. Sitten ripotellaan perään näiden kalojen, jotka näyttivät kovasti anjoviksilta, herkkuruokaa ja hetken päästä nostetaan verkolla sen päällä aterioineet kalat parempaan talteen. Näytti eräskin kalastaja yhden iltapäivän aikana nostelleen tällä metodilla täyden ämpärillisen kiiltäväkylkistä saalista.

Juhannusateria nautittiin perinteisen kaavan mukaan. Alkuun tietysti poksautettiin, sitten graavi- ja savulohta, joiden kanssa ilahdutettiin (?) ympäristöä suomalaisella snapsilaululla sekä St. Noix-terriiniä. Pääruoaksi grillasin peräkannella paikallisesta Spar-kaupasta ostetut tournedosit. Alkuun meikäläisillä oli hiukan dubioita lihan laadun suhteen, kun eivät olleet lihatiskiltä, vaan teolliseen valmispakkaukseen pakattuja. Epäilykset olivat turhia, liha oli aivan erinomaista paljon maukkaampaa kuin K-kaupasta keskimäärin pystyy löytämään. Jälkiruoaksi mansikoita ja kermavaahtoa ja päälle kahvit ja calvadosit. Ehkäpä näin varustautuen saatiin täälläkin ripaus juhannustunnelmaa, joskin juhannussaunaa vihdoilla jäätiin kyllä kaipaamaan. Tunnelmaa kohotettiin myös lähettämällä juhannustoivotus – tekstiviestejä ympäri Eurooppaa.

26.06.2010 Pornichet

Vihdoinkin Croque Monsieur…

Jaska

Juhannuspäivä sujui lököisästi kapun toipuessa aaton rasituksista. Ilman lämpötila edelleen kolmenkymmenen asteen pinnassa. Vesterviking oli kylkikiinnityksessä lähellä sataman suuta, mistä oli hyvä seurata satamasta ja sinne tulevaa liikennettä. Huomiota kiinnittivät monet avo-moottoriveneet, joissa voimanlähteenä oli kolmekin 300 hv Mercuryä rinnan perälautaan pultattuina. Voipi siinä hilse saada kyytiä.

Illansuussa käytiin täyttämässä Ilkan pitkäaikainen  toive: syödä Croque Monsieurit. Olivat joskus poikavuosina kavereiden kanssa laittaneet tällaiset paahtoleivistä, kinkusta ja lämmitetystä juustosta koostuvat välipalat jotka olivat näemmä jättäneet syvän muistijäljen. Löydettiin baari, joka mainosti mainittuja herkkuja, asetuttiin taloksi ja tilattiin. Toimitusta odotellessa oli hyvä seurailla ranskalaisten touhuja.

Kuten olen tainnut aikaisemminkin mainita, ranskalaisille aperitiivin aika on pyhä. Silloin, eli tuossa puoli seitsemän maissa kaikki kynnelle kykenevät, mutta erityisesti eläkeukot kokoontuvat baariin nauttimaan lasillisen tai pari ja vaihtamaan päivän kuulumiset. Perusjuomana näyttää olevan kir. Keskustelu on vilkasta, ja siihen liittyvät hanakasti kaikki, joita aihe sattuu kiinnostamaan. Kun keskustelu kiihtyy väittelyksi, verbaalista tuotantoa korostetaan ranskalaiseen tapaan käsillä villisti huitoen. Sitten seitsemän jälkeen, puoli kahdeksaan mennessä baari tyhjenee ja siirrytään ilta-aterialle, joko kotiin tai läheiseen ravintolaan. Sehän ei ole mikään uutinen, että ulkona (siis ravintolassa, näin kesäaikana myös ulkotilassa terassilla) syöminen perheen kanssa kuuluu ranskalaiseen elämäntapaan ihan eri lailla kuin Suomessa. Voi mihin kukoistukseen suomalainen ravintolaelämä nousisikaan, jos meilläkin siirryttäisiin edes pari piirua tämän ranskalaisen tavan suuntaan.

27.06.2010 Pornichet – Ile d’Yeu  35 mpk

Verkkoja väistellen

Jaska:

Päästiin taas normaaliin päivärytmiin, eli liikkeelle veneellä puoli kymmenen maissa. Käytiin täyttämässä dieseltankki, kun asema kerran oli ihan vieressä. Suuntana Ile d’Yeu, yksi ranskalaisten kauniista lomasaarista 35 mpk päässä. Ile d’Yeun satama Port Joinville on vuorovesisatama, jonne johtavan väylän syvyys on 1,5 metriä, joten sinne on saavuttava aikaisintaan 4 tuntia ennen nousuvettä tai viimeistään 4 tuntia sen jälkeen, mikä antaa kylläkin aika mukavasti pelivaraa aikataulun suhteen. Alkumatkasta ajettiin heikossa tuulessa pätkä koneella, sitten yritettiin purjeilla, kunnes tuuli taas laantui ja jatkettiin koneajoa kalastajien verkkoja väistellen. Niitä olikin sen verran tiheässä, että varmaankin tuli myös ajettua kerran tai pari jonkin verkon päältä. Pitkäkölisenä veneenä Vestervikingillä ei liene paljonkaan vaaraa kiinnijäämisestä, jos nuo verkot nyt sattuisivat olemaan alle parin metrin syvyydessä. Eväkölisillä veneillä kiinnijäämisen riski on sitten suurempi. Mutta voihan se olla, että verkot pidetään yleensä sellaisissa syvyyksissä, etteivät normaali-purjeveneiden kölit niihin ylety. Jatkoimme kuitenkin tarkkaa tähystystä (perähenkilö on erityisen hyvä tässä) ja väistelyä kaiken varalta.

Välillä ohitettiin karttaan merkitty hylky, jossa oli sukeltajien kumivene kiinnittyneenä. Veneessä ei ristin sielua, eikä hajuakaan lipusta, joka ilmoittaisi pinnan alla olevista sukeltajista. Sillälailla!

Loppumatkasta, vajaa kymmenen mailia ennen satamaa tuuli taas nousi ja päästiin tämä pätkä hienosti purjeilla. Kokeilin nyt huvikseni ja mahdollista eteen tulevaa tilannetta varten, onnistuuko isonpurjeen nostaminen vauhdissa laitamyötäiseen purjehdittaessa muuttamatta veneen kurssia.  (Yleensä purjetta nostettaessa käännämme keulan tuuleen noston hetkeksi moottorilla auttaen). Hyvin onnistui, kun purjeen ratsastajat oli joku aika sitten käsitelty teflonliukasteella.

Satamaa lähestyttäessä perähenkilö taas otti VHF:llä yhteyden Capitanerieen ja sai ohjeet kylkikiinnittymisestä sataman päälaituriin. Sellainenkin ihme nähtiiin, että kiinnityttyämme meitä olikin kolme venettä peräkanaa, joissa kaikissa oli samanlaiset Hydrovane – tuuliperäsimet. Kyselin kiinnittymisessä auttamaan tulleen 45-jalkaisen englantilaisketsin kapteenilta kokemuksia ko. laitteesta ja tämä vakuutti heidän olevan erittäin tyytyväisiä Hydrovanen kykyyn ohjailla heidän liki 20-tonnista alustaan.

Satamamuodollisuuksien jälkeen lähdettiin illansuukävelylle tutustumaan paikkaan. Port Joinvillen kalastus- ja huvivenesatama antaa hiukan rähjäisen, mutta ehdottoman pittoreskin vaikutelman. Tämä oli nyt matkallamme ensimmäinen paikka, jossa vaikutelma oli kuin Espanjasta: matalia, valkoiseksi kalkittuja taloja, okran värisiä aaltotiilikattoja ja kapeita katuja ja kujia. Yllättävän paljon nuoria ihmisiä, joka selittyikin sillä, että saarella sijaitsee yliopistotason merenkulkualan oppilaitos.

Saimme satamakatuja kävellessämme seuraksemme kulkukoiran, joka olisi varmaankin seurannut meitä veneelle asti, ellei häntä olisi osoitettu ei-toivotuksi vieraaksi.

29.06.2010 Port Joinville

Taas kiertoajelulla

Jaska:

Päätimme tutustua tähänkin saareen vuokra-autolla, kustannus neljäkymmentä euroa kuuden tunnin käytöstä. Tulimme autovuokraamolle tietenkin lounasaikaan ja kun ovet olivat kiinni, päätimme tehdä välttämättömyydestä hyveen ja käydä itsekin lounaalla.

Löysimme mukavalta vaikuttavan ravintolan täynnänsä paikallista väkeä, hyvä merkki. Pihvit olivat kelvolliset, mutta tässäkin paikassa huomiomme varasti tarjoilija, tällä kertaa tosin päinvastaisesta syystä kuin La Turballessa tapaamamme tyttönen. Tällä kertaa oli kyseessä parikymppinen neitonen, jolla oli ilmeinen multitasking – taito.  Hoiteli tehtävänsä mielettömällä vauhdilla, hymyssä suin ja asiakkaat hienosti huomioiden.

Autovuokraamosta saimme kartan, johon oli merkitty suositeltava 40 km:n reitti. Tiet olivat kapeita ja aika huonokuntoisia, mutta käyttöömme saamamme rättikatto-avoikkuna-diesel-puolimaasturi-Suzuki selvitti olosuhteet hienosti. Vuokraamossa virkailija muuten katsoi meikäläistä kuin olisi ilmestyksen nähnyt, kun uskalsin kysyä olisiko autossa mahdollisesti ilmastointilaite. (Lämpötila edelleen kolmenkymmenen asteen pinnassa.) Kaikkea ne hullut turistit osaavatkin kysellä!

Käytiin tsekkaamassa hienot majakat sekä saaren länsi- että itäpäädyissä sekä nähtävyydeksi merkitty Citadelle, eli linnoitus Port Joinvillesta kaakkoon. Oli jälleen osoitus siitä, että suuret suunnitelmat eivät aina toteudu. Tästä linnoituksesta oli saatu valmiiksi lähinnä osa ympärysmuurista, jotka sitten ympäröivät valtavaa tyhjää kenttää keskellä. Olipahan ainakin jätetty kunnon äkseeraustila, vaikka tarkoituksena lienee alun perin ollut rakentaa toinen toistaan upeampia linnarakennuksia.

Illansuussa satamassa seurailtiin, kuinka pari venettä takanamme ranskalaiskapteeni yritti tunkea 40-jalkaista venettä 35-jalkaiseen aukkoon veneiden välissä. Seurasi naarmuja edessä olevan englantilaisveneen perään sekä vilkasta englantilais-ranskalaista keskustelua.

29.06.2010 Ile d’Yeu/Port Joinville – Les Sables d’Olonne 34 mpk

Harrasta purjehdusta

Jaska

Liikkeelle lähdettiin heti kun vuorovesitilanne antoi siihen mahdollisuuden. Niin, ja myös kun ensin oli huomautettu VHF:llä sataman punaiset liikennevalot päälle unohtaneelle satamakapteenille, että olisi ulos haluavia. Huvivenesataman aukon liikennevalot näyttävät nimittäin punaista silloin, kun ulos lähtevä matkustaja-alus lähtee matkustajasatamasta huvivenesataman portin editse. Lautta lähti, mutta punaiset valot jäivät vahingossa päälle. Ihmisiä ovat siis Capitaneriessäkin.

Hiukan matkaa jouduttiin alkuvaiheessa ajamaan koneella, mutta sitten tuuli nousi suoraan takaa ja otettiin taas virsikirja käyttöön. Jalustettiin rullagenoa spinnupuomilla ulos ja ison puomi preventteri – alasvetäjällä maksimi aukiasentoon. Tällä asetelmalle Vesterviking kulki viivasuoraa reittiä kohti kohdettamme ilman että peräsimeen tarvitsi edes koskea. Vauhti vaihteli 4,5 ja 5,5 solmun välillä. Purjeet laskettiin vasta aivan Sable d’ Olonnen sataman suulla vajaan kuuden tunnin purjehduksen jälkeen ( Jonka aikana mentiin heittämällä ohi nykyaikaisesta 40-jalkaisesta purjeveneestä. Toteaa nimim. ”Cruising, not racing”).

Perillä kiinnityttiin odotuslaituriin ja mentiin Capitanerieen neuvottelemaan venepaikasta seuraaviksi kuudeksi yöksi. Sable d’Olonne olisi nimittäin Ilkan purjehdusloman päätepiste ja Inkku lähtisi saattamaan häntä Suomeen ylihuomenna..

Saatiin oikein hyvä paikka ponttooniulaiturin boxista läheltä rantaa, jossa sijaitsivat kaikki merenkulkijan tarvitsemat palvelut. Sable d’Olonnes on Ranskan purjehdusmekka, mm. Vendee Globe – maailmanympäripurjehduskilpailun lähtö -ja maalisatama, ja Port Olona, johon kiinnityimme, on erittäin hyvin toimiva, varsin uusi satama. Tässä olisi hyvä tehdä seuraavien päivien aikana tarvittavia huolto-, siivous- ja pikkukorjaustöitä.

Marssimme laiturinaapurin suosittelemaan ravintolaan satamakadun varrella ja tilasimme 14 euron menyyn. Ilkka ja minä tilasimme herkulliselta kuulostavan makkara-annoksen, Inkku lammasvartaan. Tällä kertaa meikäläisen valinta ei mennyt aivan nappiin, sillä makkara-annokseen oli käytetty sitä samaa sian osaa, jonka kanssa meikäläisellä oli ollut jo kaksi kertaa aikaisemmin epämiellyttävä kohtaaminen. Nälkä kuitenkin voitti kauhun ja suurin osa annoksesta saatiin kurkusta alas, Ilkka sitä paitsi jopa ilmeisellä mielihyvällä. Kummallista.

30.06.2010 Sable d’Olonne

Jaska:

Päivä kului siivousten, vaatehuoltojen ja pakkaamisen merkeissä. Kävimme myös etukäteen tsekkaamassa rautatieaseman sijainnin ja mittaamassa sinne kävelyyn kuluvan ajan, jotta huomenna, lähtöpäivänä ei tulisi turhan kiire. Jo toista viikkoa kestänyt hellekausi vain jatkuu, on auringon paahdetta ja keveitä tuulia.

1.– 4.7. 2010

Vai että statussymboli

Jaska:

Inkku ja Ilkka lähtivät puolelta päivin junalla kohti Pariisia ja sieltä edelleen Finskillä Helsinkiin.

Meikäläisen ohjelmassa on näiden välipäivien aikana liimauksia, lakkauksia, kannen jynssäystä, pilssin puhdistusta, vannasputken tiivisteen kiristystä, pentryn seinien kalarasvan poistoa ( se ihanien turska-aterioiden varjopuoli), proviantin täydennystä sekä tietenkin jalkapallon MM-otteluiden seuraamista rantabaarissa aina siinä mitassa, että baarimikko – vai olisiko täällä Michael- alkoi kädestä pitäen tervehtiä meikäläisen saapuessa.

Välillä oli aikaa tutkiskella netistä kaikenlaista, verkkoyhteys kun ihme kyllä, toimii hyvin veneeseen asti. Päädyin ”Taloussanomat” – lehden verkkosivuille josta löysin uusista statussymboleista kertovan kolumnin. Ja kas kas: suurinta statusta onkin nykyään kuulemma vanhan puisen purjeveneen omistaminen.

Jäinpä tuota miettimään ja aika nopeasti totesin, että mainittu kirjoitus taitaa valitettavasti toimia vanhojen puuveneiden kannalta ei-toivottuun suuntaan. Luulenpa, ettei niillä ihmisillä, joille statussymbolien perässä juokseminen yleensä on tärkeää, eikä rahasta ole puute, yleensä ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä puuveneen ylläpitäminen omistajalta vaatii. Enkä nyt ensisijaisesti tarkoita sitä paljonpuhuttua työn määrää vaan tarvittavaa asennetta ja omistautumista puuvene-asialle. (Erikseen ovat sitten ne herlinit ja liliukset, joilla on varaa antaa hienojen puuveneidensä ylläpito ja kunnostaminen ammattilaisten tehtäväksi.)

Hetken hurmiossa, statussymboliarvon takia vanhan puisen purjeveneen hankkijan omat taidot, eikä todennäköisesti aikakaan, nimittäin takuulla riitä veneen asianmukaiseen kunnossapitoon. Ja kun totuus jossakin vaiheessa väistämättä valkenee, vene jää huonolle hoidolle rappioitumaan omistajan juostessa seuraavan statusikonin perään. Vanhan puisen veneen – oli se sitten purje- tai moottorivene – kunnossa pitäminen edellyttää vähitellen, vain kokemuksen kautta hankittavaa mittavaa tieto- ja taitomäärää.  Eikä tällaista osaamista hankita siksi, että jonain päivänä oltaisiin statussymbolin omistajia, vaan aidosta, nöyrästä kiinnostuksesta vuosisataiseen puuveneiden rakentamisen perinteeseen ja kunnioituksesta edesmenneiden venesuunnittelijoiden ja venemestareiden työtä kohtaan.

Siksi olisi parempi, että vanhan puisen purjeveneen perään statussymbolimielessä haikailevat jättävät veneet rauhaan ja suuntaavat kiinnostuksensa sellaisiin kohteisiin, joilla heidän toimistaan aiheutuu kulttuuriperinnöllemme vähemmän haittaa.

Tuli näitä miettiessä elävästi mieleen edellisen puuveneemme, v. 1934 rakennetun ”Renatan” kohtalo. Kun Vestervikingin ostettuamme jouduimme myymään tämän entisöimämme kaunottaren, oli ostajana merkittävässä yhteiskunnallisessa johtotehtävässä oleva vanhempi henkilö, joka oli hurahtanut puuveneisiin, mutta ilman tarvittavaa osaamista. Seurauksena, että Renata oli jo kahden vuoden päästä uudelleen myynnissä. Seuraava omistaja, jolle soitinkin, kertoi myös ostaneensa veneen hetken ihastuksena. Niinpä saatoinkin sitten vain neljän vuoden kuluttua siitä, kun veneen olimme priimakunnossa myyneet, käydä katsomassa jo selvästi rappion merkkejä osoittavaa entistä kaunotarta venekerhomme telakointialueella (sattui tämä toinen uusi omistaja olemaan saman venekerhon jäsen). Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu, sillä kolmas ostaja osti Renatan, koska hänellä oli takavuosilta läheinen sukulaisyhteys veneeseen. Hänen kiinnostuksensa asiaan riitti myös siihen, että Renata matkusti Kotkaan jossa se Puuvenekeskuksessa kunnostettiin ammattimiesten toimesta entiseen loistoonsa ja purjehtiin nykyisin Turun saaristossa kotipaikkanaan Vänön saari.