3.-5.6.2010

03.06.2010 Ste Marin

JokoVälimerellä?

Jaska:

Niin kuin ranskalainen seurue oli illalla ennustanut, aamu antoi jo lupausta lämpimästä päivästä. Aamiainen nautittiin avotilassa, aurinko paistoi, mutta ilmassa oli kuitenkin vielä pientä viileyttä. Ihastelimme paikkaa – aivan venesataman vieressä rantatörmällä patsasteli hieno linna, ei valtavan iso, mutta linna kuitenkin suippoine torneineen.

Odet-joen vastakkaislla puolilla on siis kaksi kaupunkia ja kaksi satamaa. Suurempi ja modernimpi kaupunki ja ilmeisesti myös satama, on itärannan Benodet. Länsirannalla on pienempi ja vanhempi Ste Marinin kaupunki ja satama, johon me siis edellisessä satamassa saamamme vinkin perusteella olimme suunnistaneet.

Ilmanalan muutos käytettiin heti hyödyksi, eli suoritettiin vuodevaatteiden täystuuletus. Inkun hoidellessa eiliseltä jäänyttä jättitiskiä kapu kävi suorittamassa tiedustelua rannan suuntaan. Ja millainen satama sieltä löytyikään! Tuntui kuin olisimme tulleet Kreikkaan tai Turkkiin, joiden purjehduslomaesitteissä on kuvattu rantasatamia, joissa veneet ovat kiinnittyneet rinta rinnan perät rantaravintoloiden terasseihin kiinni. Täällä tosin rantaravintoloiden – ja niitä oli monia –  terassien ja rannan välillä kulki kapoinen tie, eivätkä veneet olleet rantaan kiinnittyneitä, vaan poijuissa lahdella, mutta muuten tunnelma oli kuin Välimereltä.

Inkun selvitettyä tiskivuoronsa lähdettiin etsimään satamakonttoria ravintoloiden joukosta. Niinhän siinä kävi, että oli pakko poiketa yhteen niistä ajatuksena espressot. Tarjoilijoiden kantaessa toinen toistaan herkullisemman näköisiä lounasannoksia viereisiin pöytiin vatsamme ilmoittivat, että nyt ei ole espresson paikka, vaan lounaan. Eikä vatsa vihjannut turhan päiten.

Inkku tilasi ankanrintaa Magret de Canard ja meikäläinen tietenkin ostereita alkupalaksi, kun niitä nyt kerran oli tarjolla. Pääruoaksi kokeilin juurespedillä tarjoiltua Pollock-nimistä kalaa, jonka suomenkielestä nimeä en ole vielä keksinyt.  Rakenne hiukan turskan kaltainen, maku mieto ja hieno.  Ja sitten päälle ne espressot.

Satamakonttori löydettiin ja tiskin takaa puhelias hohotteleva satamakapteenska. Ennen kuin ehdimme bonsuuria toivottaa rouva kapteeni jo huudahti ”Ai te olette siitä Vestervikingistä, siitä kauniista veneestä!”  Saatiin  asiat toimitettua ja lähdettiin etsimään kauppaa. Matkan varrelle sattui pieni viehättävä merimieskirkko, johon tutustuttiin sisäpuoleltakin (ja kokeiltiin vähän lauluakustiikkaakin).

Kauppa löytyikin, mutta oli ranskalaiseen tapaan lounasaikana kiinni. Mentiinpä siis veneelle toimittelemaan. Saatiin nettiyhteyskin toimimaan veneestä, ei tosin kuvien siirtoon riittävällä nopeudella. Joten jäivät kuvat siirtämättä kuvagalleriaamme toistaiseksi.

Iltapäivän lopulla tehtiin pyöräretki joen suussa meren rannalla sijaitsevalle majakalle  ja sieltä rantapolkua pitkin kaupungin hienolle  hiekkarannalle. Sinne saavuttuamme syntyi heti päätös viettää yksi lisäpäivä upeassa satamassa ja omistaa huominen päivä hiekkarantalekotteluun,. mitä emme olekaan tehneet aikoihin.  Atlanttikaan ei täällä näyttänyt ollenkaan siltä mahtavalta Atlantilta, vaan lähes tyyneltä kesäiseltä mereltä.

04.06.2010 Ste Marin

Näkemiin talviturkit!

Jaska:

Aamupäivä meni blogia kirjoitellessa. Rannalle ei kannattanut keskipäivän helteeseen ( todellakin siis nyt on jo helle!)  lähteä, vaan sitten myöhemmin iltapäivällä, kun ilma on vielä lämmin, vaan ei paahtavan kuuma.

Käytiin kaupassa, joka oli nyt auki, ja satamakonttorissa maksamassa yksi lisäpäivä a’27 euroa. Tiedustelimme mikä mahtaisi olla satamatilanne seuraavassa kohteessamme Ile de Croixin saaren Port Tudy – satamassa, kun edessä on viikonloppu ja ensimmäinen kunnon kesäkeli tänä vuonna. Rouva satamakapteenska soitti siltä istumalta kolleegalleen Port Tudyyn ja tarkisti tilanteen. Saimme ohjeen olla perillä viimeistään heti iltapäivän alussa, jos aioimme saada kunnon paikan satamassa. Sataman edustalle saavuttaessa olisi vielä hyvä soittaa satamakapteenille. Hyvää palvelua.

Reppuihin pakattiin uimavarustusta ja vuosikymmenten takainen, parhaat päivänsä jo kauan sitten nähnyt olkimatto sekä hedelmiä, vettä ja suklaata. Olimme valmiit kesän avajaisiin.

Myös ranskalaiset olivat havainneet, että kesä on alkanut. Kun tulimme rannalle neljän aikoihin, alkoi ranta täyttyä, kuitenkin sopivasti, ei tungokseen asti. Kauan ei kestänyt kun olimme jo meressä ja suorittaneet talviturkkien riisumismenot. Vesi oli suunnilleen sen lämpöistä kuin se Suomessakin on tähän aikaan vuodesta.

Palattiin veneelle ja käytiin suihkussa. Inkun suihku toimi niin kuin pitääkin, mutta meikäläisen polettilaite nielaisi poletin antamatta pisaraakaan suihkuhanasta. Kiitos vaan, satamakonttori on jo kiinni, eikä lisää poletteja ole enää tänään saatavissa. Ei auttanut muu kuin palata kiroillen veneelle ja kaivaa sängyn alta esiin vanha ”Hot water from the sun”- vesikassi, joka myös suihkun virkaa toimittelee. Kassiin muutama litra vettä ja päälle saman verran kuumaa vedenkeittimestä, sitten kassi kiinni genoannostimeen ja nostetaan pään yläpuolelle mastoon. Ei sitten muuta kuin uikkarit päälle ja kassin vesiletku auki. Kyllä suolakerros iholta näinkin lähti – ja samalla saivat sataman ranskalaiset taas uutta olminvalkeaa ihmeteltävää.

Illalla valittiin rantaravintoloista tapaksia tarjoava terassi. Ajateltiin nimittäin ottaa hiukan esimakua tuonnempana meitä Espanjan satamissa odottavasta makumaailmasta. Tulista oli, pääasiassa erilaisia chorizo – makkarapaloja. Nautimme tunnelmasta ravintoloiden ulkovalojen alkaessa hiljalleen syttyä lämpimään iltaan.

05.06. 2010 Ste Marin – Port Tudy (Ile de Croix)  42 mpk

Outo valoilmiö vessassa

Jaska:

Yöllä törmäsin merkilliseen valoilmiöön. Toiletissa toimitettuani pumppasin huuhteluvettä pyttyyn, kun huuhteluveden läpinäkyvä sisääntuloletku pamahti loistamaan. En ollut silmiäni uskoa. Ja hetken päästä sama loiste paisteli kohti pöljämystynyttä suoraan pytystä.

Kyseessä oli tietenkin fosforipitoinen plankton, josta olin kyllä joskus lukenut, mutta enpä olisi aavistanut valoilmiön voimakkuutta. Ei nyt aivan loisteputken loistoa sentään, mutta kyllä vesiletkun äärellä olisi nähnyt lukea. Aika huimaa.

Aamulla oltiin liikkeellä kahdeksan pintaan. Merisumua tai -savua, mitä lie ilmassa näkyvyyttä haittaamassa, mutta ei niin pahasti etteikö liikkeelle olisi päästy.

Tunnin koneajon jälkeen tuuli voimistui sen verran, että kannatti nostaa purjeet. Tuulta riitti reilun tunnin ajaksi, sitten jatkettiin taas koneella, aina välillä kalastajien verkkoja väistellen. Jossakin vaiheessa katsoin taaksepäin ja näin kuinka vanaveteen häipyi kaksi isoa palloa, yksi veneen kummallekin puolelle. Ei, kyseessä ei ollut verkon yliajo, vaan olimme lähes osuneet jättiläismeduusapariin. Näitä jo Brestissä tapaamiamme meduusoja esiintyy nyt näillä vesillä riesaksi asti. Inkku luki paikallisesta lehdestä, että meduusa saattaa kasvaa läpimitaltaan seitsemänkymmentäsenttiseksi ja painaa jopa 60 kiloa. Näitä sitten päätyy hyytelömassaksi kuivumaan uimarannoille. Lehden mukaan niistä ei ole vaaraa, eivät ole myrkyllisiä ja jos sellaisen päälle sattuu astumaan, riittää jalan hiekkaan hierominen ja huuhtelu.

Kun oltiin noin tunnin matkan päässä mailin Port Tudystä Inkku soitti satamakapteenille ja kysyi ohjeita. Ilmoitti kapteeni, että soittakaa uudelleen kun olette sataman edustalla. Jos hän sattuu olemaan lounaalla kiinnittykää sisäsataman ponttooniin.  Jos ei ole vapaata paikkaa, laittakaa kylkikiinnitykseen, niin katsotaan sitten lounaan jälkeen mistä paikka löytyy.

Aivan sataman edustalla oli menossa purjehduskilpailu, ilmeisesti LYS – säännöillä ja saimme jonkin verran väistellä näitä kilpaveikkoja. Iloisilla vilkutuksilla sieltä väisteleviä tervehdittiin.

Soitimme sataman edustalta satamakapteenille, joka ei vastannut, lounaalla kun oli. Ajoimme siis sisään suojaisaan satamaan ja kurvasimme kohti sisäsataman ponttoonilaituria. Tuuli painoi jonkin verran perän takaa. Aika pian selvisi, että sisäsatamasta olisi parempi pysytellä poissa. Ponttoonien välit olivat niin uskomattoman kapeat, ettei hitaasti kääntyvällä veneellä, jollainen Vesterviking nyt on, tuuliperäsimen vastustaessa kaikkia kääntöyrityksiä, olisi sekaan mitään asiaa. Onnistuimme peruuttamaan ketään kolhimatta takaisin avoimemmille vesille aallonmurtajan suojaan. Siellä oli joukko isoja vierasvenepoijuja, joihin Reedsin oppaan mukaan on lupa ja suositeltavaa kiinnittyä. Vene kuuluu kiinnittää kahden poijun väliin keulasta ja perästä. Näin teimme ja pienen sähellyksen jälkeen olimme turvallisen tuntuisesti kiinni. Tähän jäisimme ja maihin siirtyisimme kumijollalla, joka nyt siis ensimmäistä kertaa tällä matkallamme (siis Helsingistä asti) joutuisi käyttöön, samoin 1,5 hevosvoiman Mariner – prutkumme 1980-luvun lopulta.

Reedsin almanakka kehottaa myös jättämään manööveritilaa satamaan tuleville Lorient – Port Tudy-yhteyslaivoille. Aika pian kiinnittymisemme jälkeen sataman suulta kuului laivan tööttäys ja korkea keula alkoi lähestyä poijuissa kiinnitettynä olevaa Vestervikingiä. Katselimme tilannetta aavistuksen verran hermostuneina, mutta pian asiansa osaava kapteeni käänsi laivan siististi edestämme laituriin. Olisiko manööveritilaa jäänyt välillemme viitisenkymmentä metriä. Tähän pitäisi siis tottua – ja totuttiinkin, niin ettei laivojen pyörähtely aivan lähituntumassa olemista juuri  haitannut.

Oli siis aika kaivaa kumivene peräkannen uumenista esille, samoin perämoottori peräluukusta.

Pian vene oli pumpattu ja laskettu Vestervikingin kyljelle ja perämoottori asennettu paikoilleen. Edessä oli totuuden hetki. Lähtisikö viimeksi kaksi vuotta sitten Höga Kustenilla käytetty moottori ollenkaan käyntiin? Muistin kuulleeni puhuttavan ns. ”kuolleesta bensiinistä”, mikä tarkoittaa vuoden – pari säiliössä maannutta bensiiniä, jolla moottoria ei saisi millään käyntiin. Ensimmäinen nykäys  – ei vastinetta. Toinen nykäys – pörrrh!  Niin vaan käynnistyi kauniisti ja kapteeni pääsi suorittamaan koeajon poijujen lomaan. Tämän jälkeen vanha Marineri käynnistyi joka kerta ensimmäisellä nykäyksellä. Ihme vehje.

Pian osoittautui, että satamakapteenin neuvo suhteellisen aikaisesta saapumisesta ei ollut turha. Satamaan alkoi saapua veneitä melkein jonossa ja ne harvat vapaat paikat, joita ponttooonilaitureissa vielä oli, menivät välittömästi kaupaksi. Sen jälkeen kaikki satamaan tulijat kiinnittyivät poijuihin. Nyt satamakapteenin apulainen – olisiko ollut parikymppinen nuorukainen –tuli veneellään auttamaan veneitä kiinnittymään poijuihin. Täällä ei juuri käytetä poijuhakoja, vaan köysi vedetään poijun lenkistä läpi ja takaisin veneeseen. Hyvä systeemi, kunhan sen köyden korkealta etukannelta saa ja ehtii ensin pujottaa lenkin läpi. Eli systeemi toimi siten, että kiinnittyvä vene antaa köyden vapaan pään satama -apulaiselle kumiveneeseen,  tämä käy pujottamassa köyden poijulenkistä ja tuo sen takaisin veneelle. Sitten sama show peräpoijukiinnityksen kanssa.

Seuraavana päivänä ihmettelimme, kun tämä apulaissatamakapteeni kävi rahastamassa useimmissa veneissä, mutta ei tullut peräämään meiltä maksua. Kysymys ei voinut olla siitä, että hän olisi pelännyt kielivaikeuksia, kun Inkku oli jo aiemmin kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Sitten päättelimme, että kiinnittyminen poijuihin on ilmeisesti ilmaista, kun sen tekee omin avuin. Mutta jos autetaan, kuuluu auttajalle tästä palkkio. Niitä palkkioitahan se kaveri siellä tietenkin rahasti.

Nyt satama alkoi olla täynnä jo siihen malliin, että kaikki poijut olivat käytössä ja useimpiin poijuihin kiinnittynyt 3-4 venettä kylki kyljessä. Jostakin syystä Vesterviking oli ainoa vene, joka vielä sai yksinään hallita kahta poijua – mutta ei kauan. Nuori ranskalaisperhe lähestyi Pogo 8.9 merkkisellä raaserilla ja tiedustelivat, sopiiko kylkeen kiinnittyä. Toivotimme tervetulleeksi ja avustimme kiinnityksessä. Eikä kauaa kestänyt, kun heidän viereensä kiinnittyi isompi ranskalaisvene, miehistönään neljä keski-ikäistä herrasmiestä.

Jälleen osoittautui, että maailma on siis pieni. Yksi herroista oli ammoisen työnantajani asiakas –tai oli ollut viime vuodenvaihteeseen saakka. Oli käyty Simpeleen tehtaalla talvella ja viety pilkkimään järvelle.

Valmistimme veneessä kala-aterian. Alkupaloiksi  Ste Marinista ostetut marinoidut anjovikset ja cambas-salaatti, pääruoaksi irlantilaista savulohta. Elsassin Pinot Gris valkoviiniä ja kyllä anjoviksia kyydittämään kossusnapsikin tarvittiin.

Ajettiin vielä illalla kumijollalla rannalle ja tsekattiin sataman kalaravintola. Niin olivat hyvän näköisiä annokset, että huomisillan ravintolavalinta oli sillä selvä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: