Archive for kesäkuu 2010

18.-24.06.2010

26 kesäkuun, 2010

18.06.2010    Trinite sur Mer

Oi epoksi..

Jaska:

Aamupäivä meni eilisen törmäyksen jälkien korjaamisessa. Jälleen kerran osoittautui oivaksi aineeksi tähän tarkoitukseen West System 5 minutes epoxy, nopeasti kuivuva läpinäkyvä epoksi. Monilla valmistajilla on vastaavia pikaepokseja, mutta tämä on ainoa kokeilemani, joka ensin jämähdettyään viidessä minuutissa, kuivuu vuorokauden sisällä niin kovaksi, että se on helposti siklattavissa. Muut kokeilemani pikaepoksit jäävät kuivuttuaankin kumimaisen joustaviksi ja tuppaavat siklattaessa jättämään epätasaisen pinnan.

Tämäntyyppisiä kolhuja voisi, jos tarvittavat laitteet olisivat käytettävissä, yrittää saattaa entiselleen höyryllä. Puun kuiduthan ovat siinä vain puristuneet kasaan ja ne voisi periaatteessa höyryllä turvottaa ja nostaa entiseen muotoonsa. Tämä edellyttäisi kuitenkin höyrytystä useina peräkkäisinä päivinä, eikä siihen nyt ollut tietenkään mahdollisuuksia.  Kun kyseessä ei ole rakenteellinen vaurio, ts. lauta ei ole esimerkiksi kokonaan poikki, on tavoitteena vain vaurion saattaminen mahdollisimman huomaamattomaksi.  Vaurioituneen pinnan poistaminen vaurion syvyydeltä yläjyrsimellä ja sitten paikkaus mahonkilistalla olisi yksi keino, mutta jättäisi todennäköisesti näkyvämmän jäljen kuin painauman täyttäminen läpinäkyvällä epoksilla. Epoksia voi myös yrittää värjätä hienolla hiomapölyllä samanlaisesta mahongista kuin vaurioitunut lauta on, mutta omien kokemusteni mukaan paikatusta kohdasta tulee tällöin aina vieressä olevaa pintaa tummempi, eli vaurion paikkaus korostuu muusta pinnasta. Satuin juuri lukemaan uusimmasta ”Wooden Boat”-lehdestä, että italialaisten Riva -loistomoottoriveneiden korjaamiseen erikoistunut veistämö käyttää juuri epoksilla täyttämistä pienempien kolhujen korjaamiseen näissä arvoveneissä.

Olin eilen puhdistanut ja hionut kevyesti, ts. karhentanut syntyneet kolot, ja sen jälkeen täyttänyt ne parillakymmenellä epoksisivelykerralla. Nyt epoksin kuivuttua kunnolla siirryin kumijollaan siklin kanssa ja aloitin varovasti ylimääräisen epoksin poistamisen.  Koloja ympäröivä lakkapinta ei saisi ohentua yhtään. Puolen tunnin siklauksen jälkeen pinta kolojen kohdalta täydellisen tasainen. Ei muuta kuin kevyt hionta hieman paikattua kohtaa laajemmalta alueelta 120 hiekkapaperilla ja kerros Epifanes-lakkaa päälle. Tulosta voi arvioida kuvista, jotka laitan galleriaan tuotapikaa. Yhtään kauempaa katsottaessa ei paikkausta juurikaan erota.

Selvitimme myös kumiveneen vaurioitumisasiaa naapuriveneen kapteenin kanssa. Soitin Jörgen Ekbomille Alandiaan, jossa veneemme on vakuutettuna ja sain ohjeet asian käytännön hoitamiseksi.

Rannan venehuoltoliike pystyi uusimaan kiinnikkeen, josta laskun, 136 euroa maksoimme ja saamme sen sitten jälkikäteen Ålandialta. Case closed!

Trinite sur Mer on eräs Bretagnen rannikon monista purjehduskeskuksista ja useat kadut kantavat kuuluisien ranskalaisten purjehtijoiden nimiä. Tällä hetkellä sataman aallonmurtajalla oli valokuvanäyttely v.1984 Route de Rhumissa merelle kadonneen ranskalaispurjehtijan kunniaksi.

Rantakadun rakennukset ovat pääasiassa alkuperäisiä, siis ajalta ennen sotaa ja siten koko satamaympäristö on varsin viehättävä. Kadun varret ovat tietenkin täynnä ravintoloita, kuten kaikissa satamissa. Vähän sivummalla on venetarvikeliikkeiden rivistö ja mm. automaattipesula, jonka palveluja hyödynsimme iltapäivän. Kapteeni vietti laatuaikaa viereisissä venetarvikeliikkeissä Ilkan kanssa perähenkilön viihtyessä romaanin kanssa pesukoneiden äärellä.

19.06.2010 Trinité sur Mer

Obelixin maailmassa

Jaska:

Trinite-sur Merin lähistöllä Carnacissa on valtavia hiidenkivipeltoja, joiden rakentaminen on ajoitettu ajankohtaan noin 4000 v. ekr. Nämä oli tietenkin nähtävä. Capitanierista saimme lainaksi (!) kolme upouutta vaihdepyörää, joilla suunnistimme viitisen kilometriä satamasta sijaitseville nähtävyyksille. Ja kyllä ne näkemisen arvoisia olivatkin. Useiden satojen metrien mittaisia aukioita, joille oli pystytetty ehkäpä kymmenen metrin välein suorissa riveissä itä-länsi suunnassa eri korkuisia hiidenkiviä. Korkeimpien laki oli kolmessa metrissä, matalimmille olisi saattanut kiivetä, mikäli se olisi ollut sallittua. Nämä pellot ovat ilmeistä sukua englannin Stonehenge-rakennelmille, täällä käytetyt kivet ovat vain pienempiä kuin Stonehengessa.

Jossakin kohdassa pystykivien päälle oli asetettu vaakasuora kivi, aivan Stonehengen malliin. Kävimme myös paikassa nimeltä Tumulus, joka on eräänlainen keinotekoinen luola samalta aikakaudelta. Pystykivien päälle oli jollakin ilveellä saatu valtava laakakivi ja sitten koko rakennelman ylle oli kasattu varsinainen kukkula, jonka sisälle luola käytävineen jäi.

Olisipa todella mielenkiintoista tietää miksi tai mihin tarkoitukseen nuo hiidenkivirakennelmat oli aikanaan tehty, mistä ihmeestä kivet oli hankittu paikalle ja millaisin tekniikoin ne oli pystytetty. Tai miten valtavia kiviä oli saatu nostettua parin metrin korkeuteen toistensa päälle 4000 ekr!

Illalla oli veneessä –  sattuneesta syystä – ajankohtaista pohdiskella täkäläisen ja suomalaisen veneilyn saniteettikulttuurien eroja. Ranskalaisissa veneissä ei juuri septitankkeja käytetä,  aikaansaannokset pumpataan saman tien ulos veneestä satamassakin. Ja mikäs on pumppaillessa kun kaksi kertaa vuorokaudessa häviää satamasta ulkomerelle 4-6 metrin paksuinen vesikerros. Tämähän on siis eräänlainen jätti-vesiklosetti. Huolimatta mainitusta käytännöstä vesi satamissa näyttään kuitenkin yleensä ihan puhtaalta ja esipuhdistukseen osallistuvat myös meikäläisen kirjolohen kokoiset satamakalat, joita voisi laiturilta nostella haavilla läjäpäin. Eipä ihme, että missään satamassa emme ole nähneet kenenkään näitä vonkaleita kalastavan.

Tuntuu siis vaikealta uskoa, että näille rannoille koskaan saataisiin ajetuksi läpi samanlaista vaatimusta, että veneessä tulee olla kannelta sataman septipumpulla tyhjennettävä septitankki, kuin meillä vuorovesivirrattomassa Suomessa on (ja jota vihdoinkin ollaan puuhaamassa myös Ruotsiin).

20.06.2010. Trinité sur Mer – Crouesty 8 mpk

Ker’in arvoitus selvisi

Jaska:

Jenkin kuulustelussa

Jaska:

Liikkeelle päästiin kello yhdentoista pintaan aurinkoisessa säässä ja kevyessä 5-7m/s kaakkoistuulessa. Joen suulle ajettiin koneella ja katseltiin kuinka hienot ranskalaiset ja englantilaiset kuutosveneet valmistautuivat kisaan. Kyllä mahonkikyljet kiilsivät!

Päästiin hyvin purjeilla liikkeelle. Olin La Palais’n satamassa vihdoin päässyt suorittamaan rullagenoan profiilin säädön ja tehty säätö osoittautui nyt oikein onnistuneeksi. (Isonmaston viuluvantit olivat olleet liian kireällä, taivuttaen maston yläpäätä jopa hieman eteenpäin, jolloin rullagenoan profiilia ei millään pystynyt kiristämään tarpeeksi. Nyt löysäsin vantteja sen verran, että mastonhuippubarduunoilla pystyy maston huipun taivuttamaan aavistuksen verran taaksepäin. Kun samalla kiristin rullagenoan staagin vanttiruuvia muutaman kierroksen, pysyy profiili kovassakin tuulessa nyt suorana eikä painu luokille. Järjestelyn ansiosta myös isonpurjeen yläosan ”sulkeminen” väheni selvästi. Kokonaisvaikutuksena parempi tuuleen nousukyky ja vähemmän kallistusta. Jess!)

Crouestyyn ei ollut matkaa kuin nuo kahdeksan mailia, mutta hyvästä kelistä innostuneina teimme ylimääräisen muutaman mailin kierroksen merellä. Se olikin matkamme toistaiseksi ensimmäinen ”päiväpurjehdus”.

Crouestyn satama on valtava ja uudenaikainen. Sisääntuloväylä on ruopattu siten, että laskuvedelläkin Vestervikingin syväyksellä pääsee juuri ja juuri hiipimään sisään. Kiinnityimme kylkikiinnitykseen hyvälle paikalle ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin. Päinvastoin kuin Trinité-sur Merissä, täällä kaikki rantakadun varren talot olivat parin viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettuja. Rannassa oli parhaillaan meneillään kirpputori, tavaravalikoima oli samanlaista kuin se maailman kaikilla kirpputoreilla on. Eräällä pöydällä oli erilaista vanhempaa veneilyyn liittyvää tarviketta myynnissä. Löytyi myös Walkerin potkuriloki, samanlainen joka Vestervikingissäkin oli alkujaan ollut.  Tällainen lokihan koostuu veneen perässä pitkässä köydessä hinattavasta pyörivästä torpedosta, jonka kierrokset köysi välittää veneen perässä olevalle laskurikoneistolle. Hienon näköinen vehje, mutta auttamattoman epäkäytännöllinen tänä päivänä muuhun purjehdukseen paitsi kenties pitkille avomerimatkoille.  Purjehduskirjoista olen lukenut, että ko. potkuritorpedot saattavat myös näyttää ohi uiskentelevien haiden mielestä herkulliselta välipalalta – pieni epäkohta muuten luotettavassa vehkeessä.

Illansuussa kehuttiin toistemme veneitä edessämme olevan ison englantilaisen Hallberg-Rassyn kapteenin kanssa sillä seurauksella, että saimme kutsun drinkille. Perähenkilö ja Ilkka olivat jo käymässä yöpuulle, joten kapteeni edusti Vestervikingiä yksin. Kuten puhetavasta olin päätellyt, kapteeni oli kotoisin San Diegosta Yhdysvalloista ja muuttanut asumaan Englantiin vuosikymmen sitten. Amerikkalaiseen tapaan meikäläinen pistettiin sitten tenttiin sekä henkilökohtaisten taustojen että Suomen historian suhteen. Siinä välissä ehdittiin käydä läpi myös kapteenin ja hänen nykyisen vaimonsa kohtaamiseen johtanut tapahtumakulku. Veneiden purjehdusominaisuuksista keskusteltaessa totesin, ettemme viitsi yleensä rullagenoalla kovin lyhyttä kryssiä purjehtia, koska purjeen joutuu käännöksissä aina vetämään sisään rullalle ja avaamaan toiselle puolelle käännöksen jälkeen. Tähän kapteeni hämmästyneenä totesi, että he eivät koskaan kryssi. Jos on vastatuulta, mennään vahvalla koneella….

21.06.2010  Crouesty-Piriac 18 mpk

Korjataanpa tähän alkuun aiemmin kirjoittamani virheellinen tieto Bretagnen rannikon vuorovesivirtojen voimakkuuksista. Taisin väittää, että sellaisissa paikoissa kuin Alderney Race,   Du Four tai Cap de La Hague on Euroopan voimakkaimpia vuorovesivirtauksia. Eipä sentään. Uuden På Kryss lehden mukaan viisi maailman voimakkainta vuorovesivirtaa ovat:

  1. Saltströmmen Knaplundöya- ja Straumöya-saarten välissä Bodön eteläpuolella Norjassa: 22 solmua
  2. Moskströmmen Lofootinniemen ja Mosken saaren  välissä Norjassa: 15 solmua
  3. Old Sow Whirlpool, New Brunswick, Kanada: 14 solmua
  4. Naruto, Japani 10 solmua
  5. Corrywreckan, Skotlanti, 8.5 solmua

Bretagnen virrat sitten varmaankin seuraavat heti näiden jälkeen, virtauskartoissa näkee kyllä mainintoja liki 10 solmun virroista.

Lähdimme Crouestystä suunnitellusti puoli kymmeneltä. Tavoitteena oli La Turballe, jonne olisi pääsy kaikissa vuoroveden vaiheissa. Muutaman mailin lähempänä olisi Piriacin satama, jota laiturinaapurimme Le Palaisessa olivat kauniiksi kehuneet, kotisatamaansa. Siinä satamassa on samanlainen kynnys kuin esimerkiksi Guernseyssä ja sen lisäksi portti, joka suljetaan silloin kun satamaan ei ole asiaa yrittää.

Yritettiin alkuun edetä aurinkoisessa säässä ja laitavastaisessa heikossa tuulessa purjein, mutta jouduttiin vajaan tunnin yrittämisen jälkeen laskemaan purjeet ja jatkamaan koneella. Jossakin vaiheessa syntyi päätös mennä sittenkin La Turballen sijasta Piriacin satamaan, kun oltaisiin joka tapauksessa niillä tienoilla aivan korkean veden aikaan. Näin tehtiin ja reilun neljän tunnin matkanteon jälkeen luikahdettiin menestyksellisesti Piriacin sataman kapeasta portista sisälle. Kiinnityttiin ensin vierasveneboxiin, mutta heti paikalle pyyhältäneet tuttavamme Le Palaisesta neuvoivat vaihtamaan kylkikiinnitykseen sisemmälle satamaan. Näin teimme ja hyvä olikin, sillä boxissa Vestervikingin pitkä perä ulottui lähes puoleen väliin kahden ponttoonilaiturin väliä, tarjoten huolimattomalle veneilijälle oivallisen törmäämiskohteen. Kaiken lisäksi naapurimme kertoivat, että kun portti avataan, sisääntulevat veneet kulkevat voimakkaan virran mukana, joka aiheuttaa ohjaamisvaikeuksia kokemattomille kapteeneille. Joten pois tieltä!

Kylkikiinnitykseen siirtyminen meni muuten OK, mutta kiinnityksessä avustamaan tullut edellä olevan veneen kippari ei oikein ymmärtänyt, kuinka köydet pitäisi kiinnittää, ja loppujen lopuksi jätti homman puolitiehen. Sillä seurauksella, että Vesterviking alkoi kääntyä ympäri virran mukana kapeassa välissä. Onneksi saimme köyden nopeasti itse kunnolla kiinni.

Piriacin satamakaupunki on kaunis kuin sokerileivos, mutta valitettavasti keinotekoinen ja se näkyy ja tuntuu. Tarkoittaa, että rannan talot on restauroitu tai rakennettu vanhan tyylin mukaan, mutta suurin osa on ilmeisesti loma-asuntoja, joten todellinen elämän tuntu puuttuu.

Löydettiin hyvä supermarketti ja täydennettiin varastoja.  Juuri kauppaan lähtiessämme eteemme kiinnittyi iso, arviolta 45-jalkainen kaksimastoinen ”wishbone”-purjeilla varustettu alus. ”Wishbone” -purjehan on kuin purjelaudan purje ja mastot ovat näissä aluksissa vantittomat, ainoastaan kannelta tuetut ja yleensä tehdyt hiilikuidusta.  Tuulen voimistuessa masto taipuu ja hoitaa tällä tavoin automaattisesti osan reivauksesta. Mukava englantilaispariskunta oli purjehtinut vuosia Välimerellä ja valisti meitä parhaista paikoista.

Illalla käytiin syömässä crêperiessä erinomaisia kreppejä ja saatiin vähän paikallista valistusta bretonin kieleen. Täällä näkyy esimerkiksi kartalla valtavasti ”ker”-alkuisia paikannimiä. Nyt selvisi, että bretoninkielen ”ker” vastaa ranskankielen ”chez”, eli jonkin luona. Ystävällinen emäntämme jopa vilautti breton – ranska sanakirjaa, johon perähenkilö välittömästi ihastui.

Iltakävelyllä käytiin vielä aallonmurtajalla katsomassa, kun väylä, jota pitkin olimme tulleet satamaan oli lähes kuivilla. Huomisaamulla siitä sitten taas purjehdittaisiin.

22.06.2010 Piriac-La Turballe 8 mpk

Taas tarjoilijatapaus

Jaska:

La Turballen satama, jonne tarkoituksemme oli alun perin ollut mennä, sijaitsee aivan Piriacin nurkan – siis niemenkärjen – takana. Väittävät La Turballea Ranskan suurimmaksi kalastussatamaksi. Satamakokonaisuudessa on siis myös huvivenesatama, jossa on muutamia vierasvenepaikkoja. Perähenkilö oli edeltä käsin tiedustellut paikkaa satamasta ja saanut vastauksen, että tänne vaan.

Ajoimme lyhyen matkan lähes täysin tyynessä kelissä ja paahtavassa auringonpaisteessa koneella.

Vieraspaikat sijaitsevat neliön muotoisessa ponttoonilaiturissa, jonka yksi sivu on auki. Neliön keskellä on vielä lyhyt erillinen ponttoonilaituri vailla yhteyttä maihin. Tähän mahtuu kaksi venettä kiinnittymään peräkkäin. Saimme hyvän kiinnittymispaikan neliön pohjasivulta, kun tulimme satamaan heti puolen päivän jälkeen. Iltaa kohti satama sitten alkoi täyttyä kylki kylkeen kiinnittyvistä veneistä siten, että jos vielä pari venettä olisi tullut, olisi neliön voinut kävellä laidalta toiselle veneiden yli.

Toimiva kalasatama tuo tähän kaupunkiin juuri sen elämisen tunnun, joka Piriacista puuttui.

Huvivenesataman puolella oli selvästi investoitu, capitainerie-rakennus hohti uutuuttaan, samoin vierasveneilijöiden suihkut ja vessat. Sitä paitsi satamamaksu oli toistaiseksi halvin Ranskassa kokemamme, 12,90 euroa per yö Vestervikingin kokoiselta veneeltä. Tähän päälle tulee tosin suihkupoletin hinta 2 e per kerta per henkilö.

Teimme lyhyen tiedusteluretken kaupunkiin ja siirryimme päivän kohokohtaan, eli Ilkan talviturkin heittämiseen Atlantin aaltoihin. Aivan huvivenesataman vierestä alkaa upea kilometrien pituinen hiekkaranta. Hetkisien kuumassa rantahiekassa makoilun jälkeen kaikki kolme kävimme aalloissa. Kylmää oli, mutta tehtävä saatiin suoritettua.

Illansuussa sitten suunnistimme yhteen näistä syömään 14 euron hintaisen kolmen ruokalajin menuun. Ruoka sinänsä oli ihan onnistunutta, mutta enemmän kertomisen aihetta antoi tällä kertaa tarjoilijamme.

Viime kaudella kerroin Tanskan Gedserissä tapaamastamme uskomattomasta tarjoilijaneitosesta. Nyt tämäniltainen tarjoilijamme nousi tapauksena samoihin sfääreihin, ellei ylemmäksikin.

Tämä tyttönen, ei varmaankaan päälle kahdeksantoista vuoden ja ehkäpä ravintola-alan opiskelija oli sisäistänyt pääasialliseksi tehtäväkseen omasta taustastaan ja suunnitelmistaan jutustelun asiakkaiden kanssa. Siinä saivat suomalaisveneilijät ja muutkin odotella tilausten antamista tyttösen käydessä läpi mielestään tärkeämpiä asioita kuulemaan suostuneen naapuripöydän kanssa. Ja jälkiruokavaiheessa tyttö kantoi ensin tilaamistamme kolmesta krepistä kaksi viereiseen pöytään, joka ystävällisesti ohjasi hänet oikeaan osoitteeseen ja sitten vielä päälle sen kolmannen kreppimme uudelleen samaan viereiseen pöytään. Jos kyseessä oli ravintola-alan opiskelija, ammatinvalinnan uudelleenharkinta lienee paikallaan!

23.06.2010 La Turballe

Välipäivä

Jaska:

Aamulla pitkästä aikaa samana aamuna leivotut patongit ja croissantit rannan boulangeriesta! Kaupassa käyntiä kaukana satamasta olevassa supermarketissa, kannettiin tavaroita selkä vääränä.

Vaate-  ja venehuoltoa, sitten yleistä lepäilyä.

24.06.2010 La Turballe

Suolaa, suolaa, enemmän suolaa….

Jaska:

La Turballen välittömässä läheisyydessä, 5-6 kilometrin päässä alkavat Guéranden suolasuot, joilla vielä tuotetaan suolaa perinteisin menetelmin käsityönä. Vuokrasimme Ilkalle pyörän – me vanhemmat ajelimme venepyörillämme – ja suuntasimme katsomaan.  Ohitimme ensimmäiset altaat, joilla näkyi mies siellä, toinen täällä pitkävartisen kolan kanssa suolavettä ”tasoittelemassa”.

Päädyimme Terre de Sel’iin, paikkakunnan suolantuotantoa esittelevään näyttelyyn. En nyt ryhdy kuvailemaan yksityiskohtiin asti monivaiheista prosessia, periaatteessa yksinkertaista, eli annetaan auringon haihduttaa matalissa altaissa merivedestä vesi pois ja kerätään suola talteen. Kyseessä on kuitenkin koko vuodenkierron kestävä prosessi, jossa jokaisella vuodenajalla on omat tehtävänsä ja varsinainen suolan kerääminen tapahtuu sitten muutaman viikon aikana oikeissa keliolosuhteissa kesällä. Ja suola-altaan pinnalta kerätään sitä hienointa pintasuolaa ”Fleur de Sel”’iä, joka on aivan lyömätöntä pöytäsuolana.

Tämä käsityöläisyhteisön säilyminen on ollut monta kertaa uhattuna tehokkaampien teollisten tuotantomenetelmien vallatessa markkinat, mutta on nyt eräänlaisena suojelukohteena. Grynderit haluaisivat rakentaa alueelle moottoritien ja asuntoja ja asiasta on edelleen vireillä keskustelu. Toivottavasti järki voittaa ja hieno kohde säilyy.

Paitsi suolantuotantoalue, Guérande suoalueena on myös mieletön lintukohde, ornitologin unelmapaikka.

Palasimme hienolta tutkimusmatkalta veneelle, kävimme kastautumassa Atlantin aalloissa ja suuntasimme rantaravintolaan pizzalle.

14.-17.06.2010

19 kesäkuun, 2010

14-16.6.2010    Le Palais / Belle Ile

Kaunissaaressa myrskyä pitämässä

Jaska:

Belle Ile, paikallinen Kaunissaari on kooltaan 10×6 mailia. Saarella on vakituisia asukkaita noin 5.000 ja kesäkaudella asukasmäärä nousee noin 50.000:een, minkä päälle tulevat turistit. Erityisesti englantilaisia turisteja näkyi jo nyt paljon, vaikka vielä ollaan kaukana sesonkiajasta. Saaren kauneus perustuu vastakohtiin: toisaalta karuja vuonomaisia rantoja, toisaalta upeita hiekkarantoja ja Pohjanmeren rantadyynejä.

Tarkoituksemme oli viettää saarella pari yötä, mutta visiitti venyi neljän yön pituiseksi sään vuoksi, ja siksi, että päätimme tutustua saareen kunnolla autoretkellä. Tuuliennusteet olivat jatkuvasti 5-7 beaufortia, joten merelle ei todellakaan huvittanut lähteä. Kesäkuun 15. annettiin myrskyvaroitus yli 7 beaufortia, puuskissa 60-70 km/t, ja suurin osa ulkosatamassa keikkuneista veneistä siirrettiin sisäsatamaan, jossa ne täyttivät satama-altaan reunasta reunaan. Altaan olisi voinut ylittää kävelemällä veneestä veneeseen. Meillä perimmäisessä satamassa sen sijaan oli ihanteellinen rauha omassa laituriboxissamme.

Viereiseen paikkaan saapui ranskalaispariskunta hienolla Vindö-veneellä. Sellaisella, jossa on pitkä köli, lasikuiturunko ja mahonkiset ylärakenteet. Olisiko 9 metriä pitkä. Kippari oli Brestistä kotoisin, asunut 10 vuotta Göteborgissa  ja puhui siis jokseenkin sujuvasti ruotsia. Oli purjehtinut koko ikänsä, kilpaillut paljon, ja päättänyt, että sitten kun lopettaa kilpailemisen, hankkii nimenomaan Vindö-veneen. Sellainen oli sitten löytynyt toissakesänä Heiligenhavenista.

Mielenkiintoista oli, ettei tuo kippari ollut elämänsä aikana nähnyt näillä vesillä suomalaista purjevenettä ennen Vestervikingiä. Toki tiedämme, että moniakin suomalaisveneitä on alueella liikkunut, mutta ilmeisesti valtaosa Brestiin tai Camaretiin asti tulevista veneistä suuntaa suoraan Biskajan ylitse la Corunaan koluamatta näitä rantoja. Voipi myös olla, että jotkut suomalaisveneilijät jättävät nämä alueet väliin vuorovesivirtojen ja -satamien aiheuttamien lisähankaluuksien takia tai kuvitellen, että alueella on vaikea pärjäillä ilman ranskankielen taitoa. Viimeksi mainittu ei juurikaan pidä paikkaansa, vaikka toki alkeellinenkin ranskantaito elämistä helpottaa.

Ensimmäinen saaripäivä meni pääasiassa veneessä sadetta pidellen ja yazyä pelaten. Kyseessä oli sama rankkasade, joka siirtyi sitten kaakkoon ja aiheutti Provencessa ihmishenkiäkin vaatineet tulvat. Illalla sää selkeni ja lähdimme tutustumaan sataman upeaan Citadelle Vauban – linnoitukseen joka toimii nykyään osin museona, osin hotellina. Linnoituksen ensimmäinen vaihe oli rakennettu jo 1500-luvulla tarkoituksena suojata munkkeja ja paikallisia asukkaita merirosvoilta.

Myöhemmin 1700-luvulla paikallinen prefekti Vauban sai tehtäväkseen vahvistaa linnoitusta ja tuolloin linnaa laajennettiin moninkertaisesti.  1800-luvun lopulta se on ollut vankilakäytössä. Myös viimeisen sodan aikana, saaren ollessa miehitettynä saksalaiset pitivät täällä vankilaa. Muutama vankiselli oli jätetty ennalleen ja seiniltä löytyi vankien merkintöjä niin 1800-luvun loppupuolelta kuin miehityksenkin ajalta.

Linnoituksen hotellin vastaanotosta saimme kuulla, että museointi- ja muutostyöt olivat kestäneet vuosikymmeniä ja hotelli oli avattu vasta kolme vuotta sitten.

Illalla käytiin vielä varaamassa auto seuraavan päivän retkeä varten (Renault Twingo à 45 e/päivä) sekä katsomassa rannan bistrossa jalkapalloa. Tilattiin siihen oheen naposteluannos ja eikös lautaselta löytynyt niitä samoja sikarullia ”rillettes” joiden kanssa meikäläisellä oli epämieluisa kohtaaminen ja Brestissä.  Maku oli tallella, eikä Ilekään, joka yleensä on kaikkea muuta kuin kranttu ruoan suhteen, saanut alas kuin puolikkaan ensimmäisestä renkaasta.

Seuraava päivä meni sitten aurinkoisessa ja armottoman tuulisessa kelissä saarta ympäriinsä autolla kiertäen. Vuokraamosta saimme kartan, johon oli laadittu valmis reittiehdotus, kesto aamupäivällä kolme tuntia ja lounaan jälkeen iltapäivällä kolme tuntia. Tätähän me noudatimme. Jos joskus tulette Belle Ilelle, autoretki ehdottomasti kannattaa tehdä. En ryhdy nyt tässä kuvailemaan nähtyjä maisemia sen enempää, laitetaan sitten taas kunnon nettiyhteydestä joukko kuvia katseltavaksi, kertovat kuulemma enemmän kuin sanat. Lounaaksi osuimme hyvän Creperien kohdalle. Näitä creppejä on tullut syötyä täällä useamminkin. Ovat erilaisine täytteineen lähinnä täkäläinen versio pizzasta.

Aallonmurtajalle suuntautuneella iltakävelyllä todistimme ranskalaistenkin osaavan tarvittaessa käyttää karkeata kieltä. Erään isomman purjeveneen kapteeni oli katsonut asiakseen ladata veneen akkuja täpötäydessä satama-altaassa viereisten veneiden illastaessa avotilassa. Inkku ymmärsi kyllä ilmassa satelevien loukkausten sisällön, meikäläinen saattoi vain äänensävystä päätellä karkeusasteen, joka ei ollut vähäinen.

Aallonmurtajalla meinasi tukka lähteä tuulessa päästä, sen verran kova tuuli siellä oli. Meri oli vaahtopäissä ja aallot heittivät vettä korkealle aallonmurtajan yli suoraan niiden muutamien onnettomien veneiden päälle, jotka olivat jääneet ulkosataman poijuihin. Ei todellakaan ollut leppoisa yö tiedossa heillä.

Viimeinen Belle Ile päivä meni niitä näitä toimitellessa. Jotkut sisäsataman veneistä olivat uskaltautuneet lähtemään merelle, suurin osa odotti vielä kelin paranemista. Kävin vielä illalla capitanierien – eli siis satamakapteenin toimiston – ulkopuolella läppärin kanssa hyödyntämässä konttorin W-lan yhteyttä. Blogimme kommenteissa oli iloinen yllätys, viesti Angelica Heldtiltä, joka oli perinyt Vestervikingin isänsä Richard Heldtin jälkeen ja jonka nimi on kauppakirjassa, jolla Vestervikingin aikanaan ostimme. Hän oli jotakin kautta löytänyt blogimme ja ilahtunut kovasti havaitessaan Vestervikingin olevan edelleen hyvässä kunnossa. Angelica Heldt asuu Portugalissa ja saimme kutsun tapaamiseen, jos satumme Cascais Marinaan – todennäköisesti satumme. Olisi todella kiva kuulla häneltä lisää Vestervikingin matkoista 70-ja 80-luvuilla.

17.06.2010 Le Palais – Trinité-sur-Mer 16 mpk

Lasikuitu on mahonkia kovempaa.

Jaska:

Aamulla varustauduttiin lähtemään klo 8.30, kun sulun portit avattaisiin. Havaitsimme, että monet veneet olivat samoissa puuhissa. Heti aallonmurtajan suojasta merelle päästyämme alkoi jumalaton höykytys, pahempi kuin olimme odottaneet. Tuulta ei ollut enää myrskylukemia, siinä 9-11/m/s, mutta viime päivien tuulten jäljiltä aallokko oli vielä aika suurta, ja yllättäen lyhyttä ja jyrkkää. Tämä ilmeisesti johtui siitä, että avointa selkää mantereelle oli vain viitisentoista mailia ja vesi suhteellisen matalaa, 20-30 metristä, mitkä yhdessä mantereelta puhaltavan pohjoistuulen kanssa (pystyvastaista reittimme suhteen!) nostavat terävän aallokon. Ei puhettakaan Atlantin loivista mainingeista.

Vaihtoehtoina oli puskea koneella eteenpäin ja toivoa, että aallokko ulompana saaresta laantuisi tai palata satamaan odottamaan parempaa keliä. Vuorovesivirta reitillämme kääntyisi nimittäin parin – kolmen tunnin kuluttua vastaiseksi ja purjeilla kryssiminen tässä aallokossa olisi merkinnyt sen verran hidasta etenemistä, että olisimme ehtineet 16 mpk taipaleella jämähtää tuohon vastavirtaan.

Päätimme edetä koneella ja katsoa miten tilanne kehittyy. Vauhtimme vaihteli lähes täysillä koneen tehoilla kolmesta neljään ja puoleen solmuun. Aina välillä keulasta pärskähti hehtolitra vettä kannelle, mutta avotilassa pysyimme sprayhoodin suojissa suhteellisen kuivina.

Pikkuhiljaa, kun päästiin lähemmäksi mannerta, alkoi aallokko tasaantua ja meno nopeutua. Sitä ennen ajoimme hetken aikaa myötävirrassa ja vastatuulessa aallokossa, jossa aaltojen suuntaa oli mahdoton määritellä. Ne vaan tulivat jokaisesta mahdollisesta suunnasta.

Saavutimme reittipisteen Rivière de Crac’h in suulla ja jatkoimme kohti Trinité-sur-Merin satamaa.

Jossakin vaiheessa huomasin, että joessa on jonkin verran virtausta, joka kuljetti Vestervikingiä sivuttain kulkusuuntaamme nähden. Saavuimme sataman aallonmurtajalle. Vieraslaituri oli heti aallonmurtajasta seuraava, ja sen päässä olevasta englantilaisveneestä, jonka olimme tavanneet aiemmin Ste Marinessa, kapteeni huusi, että vapaita paikkoja on laiturin pohjoispuolella. Ajoimme ponttoonilaiturien väliin ja näimme vapaan paikan kahden veneen boxissa, josta rannanpuoleisessa oli ehkäpä 30-jalkainen moottoripurjehtija. Suuntasin kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti vapaaseen koloon. Laiturille tuli neljä henkeä läheisistä veneistä valmiina ottamaan köysiä vastaan. Sitten alkoi tapahtua.

Sain veneen käännettyä poikittain ponttoonien kapeassa välissä ja etenin kohti vapaata koloa. Saimmekin veneen keulan kolon perälle ja keulaköyden heitettyä vastaanottajille, mutta samassa voimakas rantaan päin vievä virta tarttui Vestervikingin pitkään köliin ja alkoi kääntää veneen perää  kohti viereistä moottoripurjehtijaa.  Vesterviking kääntyi poikittain, vaikka yritin koneella vastustaa virran voimaa, ja kaidetolppamme tarttui moottoripurjehtijan perässä taaveteissa roikkuvaan kumijollaan repäisten sen toisen etukiinnikkeen poikki. Veneemme jatkoi kääntymistään poikittain ja sitten olikin vuorossa moottoripurjehtijasta seuraavan, päälle 40-jalkaisen Moodyn terävä peräkulma, johon Vestervikingin perälaita rysähti. Arvasin, että nyt ei tullut ihan pikku naarmua.

Lopulta saimme peräköyden heitettyä vastaanottajille ja vinssillä hinattua veneemme pitkittäin koloonsa, kuten tarkoitus oli. Vastaanottajamme valittelivat huonoa onnea ja kertoivat jokaisella olleen samanlaisia vaikeuksia rantautumisen kanssa. Ystävällinen David, suunnilleen kapun ikäinen yksinpurjehtija kutsui saman tien kahville, kun oli kuulemma juuri valmista. Hyväksyimme kutsun, vaikka oikeastaan olisi pitänyt aloittaa vaurioiden tarkempi tutkiminen, meidän sekä naapurin.

Kahvin ja jutusteluhetken jälkeen, jonka aikana saimme hyviä vinkkejä Biskajan kaakkoiskulman ylitykseen, palasimme rikospaikalle tutkimaan tilannetta. Moodyn terävä lasikuituperä oli iskenyt Vestervikingin kolmanneksi ylimpään lautaan laudan levyisen vinon, ehkäpä 4-5 milliä syvän uran sekä pari samansuuntaista matalampaa uraa kohdassa, jossa lautojen takana on puolisen metriä korkea pronssilevy, johon rustiraudat kiinnittyvät. Tuohon kohtaan saisi lyödä moukarilla ilman että mitään takana olevia kaaria tms. menisi poikki. Eli jos oli pakko törmätä naapuriveneeseen, törmäys osui parhaaseen mahdolliseen kohtaan. Mitään rakenteellista vauriota ei siis syntynyt, pelkästään kosmeettisia vaurioita ja nuo pystyttäisiin korjaamaan epoksitäytteellä lähes huomaamattomiksi. Naapuriveneen vauriot rajoittuivat repeytyneeseen jollan kiinnikkeeseen, joka pystyttäisiin rannan venehuoltoliikkeessä korjaamaan.

Myöhemmin huomasimme, että yksi kaidetolppamme oli kohtalaisesti vääntynyt, mutta tämänkin pystyin seuraavana päivänä korjaamaan uuden veroiseksi ihan kotikonstein.

Rauhoituimme ja kävimme satamakonttorissa ilmoittautumassa. Veneelle palattua kävimme kutsumassa kiinnityksessä avustaneet kaksi englantilaista pariskuntaa ja mainitun yksinpurjehtijan illansuussa drinkille Vestervikingiin, ennen kuin lähtisimme illalliselle rantaan.

Vieraat tulivat ja vietimme mukavan keskusteluhetken. Yksi rouvista oli keväällä ollut parisen viikkoa Suomessa ja Norjassa seuraamassa lintujen muuttoa ja oli ollut aivan haltioitunut näkemästään ja kokemastaan. Keskusteltiin myös ruokailusta veneessä ja yksi herroista, kuultuaan että syömme aina aamulla kaurapuuroa, kysyi kulmakarvaansa nostaen ”Oletteko sittenkin mahdollisesti skotteja?” Englantilaiset eivät porridgea syö mutta skotit kylläkin.

Vieraat poistuivat ja lähdimme etsimään rantaravintolaa. Sellainen löytyikin aivan läheltä ja hyvä sellainen olikin. Ei paperille kirjoitettua menyytä vaan ruokalista liitutauluilla. Kokeilin ensimmäistä kertaa St. Pierre-nimistä kalaa, taitaa olla suomeksi pietarinkala ja tosi maukasta oli. Pienoinen hiilloskalan maku, liekö tarkoituksella vähän kuumemmassa pannussa viihtynyt. Alkupalaosterit olivat isoja ja rasvaisia. Maku ei tällä kertaa ollut aivan niin erinomainen kuin parilla edellisellä kerralla, mutta syötäviä kaikki tyynni. Muistelimme, että ostereita ei pitäisi oikeastaan syödä muuta kuin kuukausina, joiden englannin- tai ranskankielisessä nimessä on r-kirjain. Ei-suositeltava ajanjakso on siis toukokuusta elokuuhun. Inkun Couscous de la Mer oli kuulemma erinomainen. Ile herkutteli alkupalaksi sardiinisalaatin ja pääruoaksi maistui kunnon kokoinen entrecôte!

06.-13.06.2010

16 kesäkuun, 2010

6.6.2010 Port Tudy / Ile de Groix

Osteri-ihme

Jaska:

Aamuaurinko paistoi upeasti, tänään olisi vuorossa retki hiekkarannalle. Ile de Groixin hiekkaranta Les Grands Sables on kuuluisa siitä, että se muodostuu kahdenvärisestä hiekasta, harmaasta ja punaisesta. Hiekkaranta myös vaeltaa aikojen kuluessa kymmeniä metrejä suunnasta toiseen. Tämä taas johtuu siitä, että rannan kohdalle osuu virtauksia kahdesta eri suunnasta. Tätä ihmettä maailman geologit sitten käyvät täällä ihastelemassa.

Avotilassa nautitun aamiaisen jälkeen varustauduttiin retkelle, tällä kertaa siis kävellen, koska kulkisimme rantakallioiden polkuja. Apuvälineinä käyttäisimme kävelysauvoja, kiva nähdä millaisia silmäyksiä saisimme osaksemme.

Kuljettuamme reilun vartin verran ja oikeaksi olettamaamme suuntaan, mihin kuului kiipeäminen huohottaen kaupungin jyrkimmän mäen huipulle. Löysimme tienviitan ja siitä neuvottuun suuntaan lähtevän kapean polun. Kun tätä olimme sitten kulkeneet kymmenisen minuuttia polku haarautui, toisen viitan osoittaessa hiekkarannalle ja toisen Port Tudyyn. Kurkistimme kymmenkunta metriä Port Tudyyn menevää polkua ja huomasimme olevamme satama-altaan äärellä, vajaan sadan metrin päässä lähtöpaikastamme. Back to square one!

No, retki kuitenkin jatkui. Polku kulki korkeilla kalliotörmillä, jotka välillä putosivat lähes pystysuoraan alas rantaan. Kallioiden välissä saattoi nähdä kristallinkirkkaita pieniä hiekkarantoja. Vajaan tunnin käveltyämme saavuimme päämääräämme. Hiekkaranta oli kyllä upea ja eriväriset hiekat erottuivat selvästi. Aika jännää, että hiekat eivät siis sekoitu keskenään, vaikka aallot niitä huuhtovat. Kuten luvattua, toinen hiekkalaatu oli karbiininpunertavaa, isompirakeista, toinen harmaampi laatu taas muistutti väriltään enemmän meikäläisten hiekkarantojen hiekkaa.

Pakollisen kahluuretken ja eväiden nauttimisen jälkeen palattiin veneelle, ilman että olisimme kohdanneet ihmetyksen huudahduksia erikoisen kävelytyylin johdosta. Ilmeisesti ”Nordic Walking” ei olekaan ihan tuntematon juttu täällä.

Iltapäivä meni erilaisissa puuhailuissa. Tutkin rullagenoan profiilin kiristämismahdollisuuksia, mielestäni se pitäisi saada kireämmäksi kuin sen nyt saa, ilman että joutuu pelkäämään rikin rikkoutumista barduunoiden liiallisen kiristämisen vuoksi. Profiilin säätäminen edellyttäisi kuitenkin purjeen pois ottamista, mihin puuhaan paikka poijussa ei ollut kaikista sopivin. Sai homma siis jäädä tuonnemmaksi. Kun poijussa emme saaneet maasähköä, piti oma sähkölaitos laittaa päälle. Laitoin Duogenin propelin paikoilleen ja nostin mantookissa molemmin puolin venettä aurinkopanelit vaakatasoon. Heti alkoi sähköä virrata akkuihin yli 5 ampeerin tahtia, auringon paistaessa ja tuulen voimakkuuden ollessa 8-9m m/s. Sähköstä ei siis tulisi olemaan puutetta.

Vierestämme olivat veneet lähteneet ja uusia kiinnittyi tilalle. Lähimmäksi tuli 40-jalkainen ranskalaisvene vahvuudella 1+6. Tuo yksi oli tietenkin veneen kapteeni, joka taisi merenkäynnin. Ne 6 muuta, viisi hyvässä keski-iässä olevaa herrasmiestä ja yksi daami samoilta vuosilta, olivat kaikki jotakuinkin ensikertalaisia purjehtimassa, minkä kyllä auliisti myönsivätkin kiinnittymisessä ensin vartin verran tumpuloituaan. Saipa Inkku onkia keksillämme vedestä heidän sinne menettämänsä keksinkin.

Seuraavaksi tuli ryhmäämme kokoluokkaa suurempi englantilaisvene, varmaankin liki 50-jalkainen, miehistönään puolisen tusinaa selvästikin kokenutta purjehtijaa. Vaihdoimme tervehdyksiä ja sonnustauduimme kohti rantaravintolasta varattua illallispöytää.

Edellisenä iltana olimme kiinnittäneet huomiota rannan kalaravintolan valtaisiin merenelävä- tarjottimiin, joita pöytiin kuskattiin. Vilkaisimme ruokalistaa ja päätimme tilata samanlaiset, nimeltään ”Assiette de Fruits de Mer”.  Lautaselle oli lastattu kahta lajia ostereita, plates ja creuses, kolmea eri kokoa olevia katkarapuja: crevettes grises ja crevettes roses ja langoustines, sekä kupillinen aivan pieniä simpukoita, bigorneaux, joista syötävä kaivettiin ohuella metallitikulla ulos. Annokseen kuului myös toisenlaisia pieniä simpukoita nimeltä palourdes sekä etanoita, joiden nimi ei jäänyt mieleen, maku kylläkin. Kyytipojaksi piti ehdottomasti valita Muscadet-valkoviiniä sanoi tarjoilija. Suostuimme, mikä olikin oiva päätös.

Suurin ihmetyksen aihe oli kuitenkin perähenkilö, joka yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen uskaltautui maistamaan osteria. Oli nimittäin vuodenvaihteessa 68-69 nauttinut vaihto-oppilaana Strasbourgissa uudenvuodenaterialla ostereita, joista yksi oli jo päättänyt päivänsä ennen tyttösen hampaisiin joutumista. Seurauksena sen verran rankka pahoinvointi, että syntyi näihin asti pitänyt osteriton kausi. Nyt maistettuaan varovasti yhden ostereista perähenkilö totesi maun erinomaiseksi ja popsi saman tien kaikki kuusi annokseen kuuluvaa.

Ruokailun lomassa katselimme ikkunasta kun myös molemmat venenaapurimme hankkiutuivat rantaillalliselle. Hiukan oli eroa miehistöjen turvallisuuskäsityksessä. Ranskalaiset ahtautuivat kaikki seitsemän henkilöä pieneen kumijollaan, josta varalaitaa jäi viitisen senttiä, ilman pelastusliivejä totta kai, ja sillä sitten kovan älämölön kansssa melottiin rantaan. Englantilaiset tekivät samankokoisella veneellä kaksi noutomatkaa, kummallakin kerralla vain kolme henkilöä veneessä ja kaikilla pelastusliivit päällä. Ketkähän olivat niitä todellisia purjehtijoita?

7.6.2010 Port Tudy-Lorient 7 mpk

Melkein pettymys

Jaska:

Port Tudystä lähdettiin yhdentoista pintaan kohti Lorientia. Tuuli oli etelästä 4-6m/s, päästäisiin siis tämä lyhyt väli purjeilla mukavassa laitamyötäisessä rullagenoaa ja mesaania käyttäen. Alkumatkasta saatiin aikaiseksi navigoinnista riidanpoikanenkin, joka loppumatkasta sitten jo haudattiin. Kommunikaatio on vaikea laji!

Lorientissa on kolme huvivenesatamaa, joista kaksi sijaitsee lähempänä jokisuuta (Lorientkin on siis joenvarsikaupunki) ja yksi aivan kaupungin keskustassa. Tähän viimeksi mainittuun tähtäsimme, koska arvelimme siellä Vestervikingin olevan parhaiten suojassa Pariisin-visiittimme ajan ja jossa olisi sitä paitsi rautatieasema aivan nurkan takana.

Jokisuulla ajoimme ohi komean linnoituksen, nimeltään Port Louis. Linna näytti kauempaa mereltä katsoen aivan aidolta hiekkalinnalta. Perillä satamassa odotti sitten epämiellyttävä yllätys. Satama oli kovin pieni ja vieraspaikoilla oli veneitä kylkikiinnityksessä jo kolmannessa rivissä. Emme mitenkään voisi jättää Vestervikingiä yksin satamaan rivin kolmanneksi tai neljänneksi veneeksi käydessämme itse Pariisissa. Pieni epätoivo valtasi mielen, mutta ehkäpä tilanteeseen sittenkin löytyisi ratkaisu. Kiinnityimme kolmanneksi veneeksi ja lähdimme haastattelemaan satamakapteenia, joka, kuinka ollakaan, oli tietysti juuri nyt lounaalla. Ei siis tavattavissa, päättelimme.

Palasimme veneelle ja samaan aikaan tuli paikalle viereisen veneen kapteeni, ilmoittaen lähtevänsä liikkeelle vartin päästä kun sisäsataman sulkuportti avataan. Ahaa, sataman tungos johtuikin ehkä sulun avautumista odottavista paikallisista veneistä. Naapuri kertoi, että kyllä satamakapteeni on paikalla, vaikka onkin lounastauko, menkää vain sinne ovelle koputtelemaan.

Inkku teki työtä käskettyä, minä jäin veneelle odottelemaan. Kohta Inkku saapuikin iloisen, vilkaasti elehtivän ja ”no problem” -asenteella varustetun satamakapteenin kanssa. Kuultuaan ongelmamme hän ilmoitti asian kyllä järjestyvän. Kunhan sulkuun menevät veneet ovat lähteneet, hän siirtelisi rannan veneitä niin, että meille löytyisi tila laituriponttoonin vierestä. Mitä palvelua!

Ja kun sitten lähestyimme laituria uudelleen kiinnittyäksemme, tämä kapteeni loikki kärpän lailla monen veneen yli päästäkseen laiturille ottamaan vastaan köytemme. Ongelma ratkaistu!

Lorient muistuttaa kaupunkina hieman Le Havrea. Täälläkin iso osa kaupungista on sodan jälkeen rakennettu. Paikkaa ei siis voi mainostaa mitenkään pittoreskiksi tai superviehättäväksi mutta ihan käypänen paikka sinänsä, esimerkiksi Pariisiin pistäytymistä varten.

Vatsat kurnien suunnistettiin lähimpään ravintolaan, joka olikin samassa rakennuksessa kuin satamakonttori, eli noin kahdenkymmenen metrin päässä laiturista. Kello oli vartin yli kaksi, joten ranskalainen lounasaika oli ohi ja tiesimme mahdollisuutemme saada kaupungista muuta kuin Mc Donalds – ruokaa aika heikoiksi. Inkun ranskankielentaidolla kuitenkin hurmattiin isäntä lupaamaan meille vielä annokset, ”jos otatte päivän menyyn”. Sehän meille kelpasi, kolmen ruokalajin menyy hintaan 11,50 euroa ja jokainen laji taiten valmistettu. Eipä tullut McDonaldsia ikävä.

Iltapäivä meni liikenneyhteyksiä selvitellessä ja pakkauspuuhissa. Olimme siis molemmat lähdössä kello seitsemän junalla huomisaamulla kohti Pariisia, josta olimme varanneet hotellihuoneen yhdeksi yöksi. Ylihuomenaamulla Inkku lentäisi Pariisista Suomeen poikamme Ilkan elokuvan ensi -iltaan ja noutamaan Ilkan purjehduslomalle kanssamme. Ilkka näyttelee kehitysvammaisten ja ammattinäyttelijöiden yhteisessä elokuvassa ”Vähän kunnioitusta”. Minä palaisin Lorientiin ylihuomenna veneen huolto- ja kunnostushommiin ja odottelemaan Inkun ja Ilkan paluuta 12. kesäkuuta.

8-12. 6.2010

Niitä näitä Lorientissa

Jaska:

Kun Pariisin oopperassa ei ollut tiistaina näytöksiä, käytiin sitten Musée d’Orsayssa ihailemassa impressionistien töitä. Parhaillaan oli menossa erikoisnäyttely ”Crime et Chatiment”, ”Rikos ja rangaistus”, johon oli kerätty nimekkäiden taiteilijoiden murhia, murhamiehiä- ja naisia, teloituksia, pahoinpitelyjä ja muuta hauskaa kuvaavia teoksia. Juho Rissaselta oli vankia esittävä teos, olisiko ollut Isontalon Antti kuvassa. Ja museon varsinaisista kokoelmista löytyi kuuluisa Albert Edelfeltin maalaama Louis Pasteurin muotokuva.

Ja aina välillä syötiin hyvin.

Lorientiin palattuani oli veneellä edessä moottorin perushuolto: öljyn ja öljynsuodattimen vaihto, molempien polttoainesuodattimien vaihto ja laturin  hihnan vaihto. Ehkäpä kaikkien näiden vaihtoväli ei vielä olisi varsinaisesti tullut umpeen, mutta en halunnut joutua miettimään suodattimien tukkeutumismahdollisuutta tai muuta vastaavaa edessä olevalla Biskajanlahden kaakkoiskulman ylityspurjehduksella. Suodattimen vaihdossa onnistuin tumpuloimaan sen verran, että pilssistä oli pumpattava pois pari litraa löpöä – onneksi ei enempää. Ensi kerralla muistetaan sitten tarkastaa, että suodatin tulee kiristettyä suoraan eikä sen verran vinoon, ettei tiiviste kiristy.

Sopivan moottoriöljyn hankinnasta tuli varsinainen savotta. Tarvitsin 5 litraa 15W-40 moottoriöljyä.

Nuorempi satamakapteeni neuvoi huonolla englanninkielentaidolla myymälän, joka pitkän polkupyöräharhailun jälkeen löytyikin. Myynnissä olikin 15W 40 öljyä, mutta myyjä perusranskalaiseen tapaan (ranskalaisilla on aina vakaa mielipide asiasta kuin asiasta, riippumatta siitä ymmärtävätkö mistä on kyse vai ei) selitti, ettei tuota öljyä voi käyttää merimoottorissa, se on vain autokäyttöön tarkoitettua. Jätin siis ostamatta.

Kiertelin satama- aluetta ja löysin lopulta venemoottorihuollon, josta suostuttiin myymään venemoottoriöljyä. Selitin tarvitsevani 15W 40 öljyä ja asentaja, tai mikä lie olikaan, antoi 15W 50 öljyä, ja sanoi sen soveltuvan nimenomaan Volvo Penta dieseliimme. Käyttävät sitä kuulemma kaikissa dieselmoottoreissa. Jaaha. Velotti sitten ilman kuittia 5 litran pänikästä 30 euroa.

(Myöhemmin vasta veneellä huomasin hintalapun 15,50 euroa.)

Veneelle palattuani alkoi sitten epäilys kalvaa mieltä, kun en noista öljymerkinnöistä kanisterin kyljessä mitään ymmärtänyt. Voisinko kuitenkaan käyttää ostamaani öljyä? Pänikässä mainostettiin kaiken lisäksi, että ko. öljy soveltuu erityisesti Volvon korkeapuristeisiin bensiini – venemoottoreihin, mutta dieseleistä ei mainittu sanaakaan. Päätin selvittää asian soittamalla Volvo Pentan edustajalle, Pencentralle Suomeen. Sieltä varaosamyynnistä sitten kerrottiin, että olisi parempi olla panematta ostamaani öljyä koneeseen, paitsi jos mitään muuta ei ole käytettävissä.

Sanoivat, että 15 EW40:stä sen olla pitää, mineraalipohjaista mieluummin kuin synteettistä ja mikä tahansa laatustandardit täyttävä autonöljy käy, ei tarvitse olla nimenomaan merimoottoreille tarkoitettua öljyä. Sillälailla!

Ei muuta kuin takaisin pyörän selkään ja siihen ensimmäiseen kauppaan ostamaan se öljy, jota myyjä ei halunnut myydä merimoottoriin. Je vous dire, monsieur, cette huile est parfait pour une diesel marine. J’a consulte avec Volvo Penta, ylpistelin varmaankin usean virheen käsittävällä lauseella. Viiden litran kanisteri maksoi 17,70 euroa.

Myöhemmin, öljynvaihdon hyvällä menestyksellä jo suoritettuani päätin sivistää itseäni asiassa internetin avustuksella. Sieltä opin, että merkintä 15 W 40 tarkoittaa öljyn viskositeettia, 15 on viskositeetti kylmänä ja 40 lämpimänä. Mitä korkeampi luku sitä jäykempi öljy. 15 W 50 öljy on siis moottorin käydessä lämpimänä jonkin verran jäykempää kuin nelikymppinen öljy. Paljonkohan tuollakin on sitten merkitystä?  Dieselmoottoriin tarkoitetussa öljyssä pitää olla API-merkinnän jälkeen kirjainsarjassa kirjain D, bensiinimoottoriin tarkoitetussa kirjain S.

Moottorihuollosta myydyssä öljyssä, jonka asentaja väitti kivenkovaan soveltuvan dieseliin on vain API.merkintä S! Opin myös, että synteettisen ja mineraaliöljyn sekoittamisesta ei ole moottorille juurikaan haittaa, mutta öljynvaihdossa on tietenkin parempi käyttää vain yhtä laatua. Tämän öljypitoisen tuokion päätteeksi päättelin, että on sata kertaa tärkeämpää pitää moottorissa aina tarpeeksi öljyä ja tehdä öljyn- ja öljysuodattimen vaihto ajallaan, kuin vaivata liiaksi päätään öljyluokituksilla, kunhan öljy nyt on suunnilleen oikeanlaatuista. Muistuipa mieleen juttu savolaiskalastajasta joka öljyn loputtua vuodon takia (vaihteistosta tosin), lykkäsi Wikströmiin kourallisen rasvaisia Puruveden muikkuja ja hyvin pelitti, niin että rantaan asti päästiin.

Takanamme laiturikiinnityksessä oli vene vaihtunut Pariisinkäynnin aikana ja uusi naapuri oli 35-jalkainen englantilaisvene nimeltään Polar Bear, muodoiltaan 70-luvun Sparkmans &Stephens – veneitä muistuttava. Palattuani asioilta kaupungilta tuli rouva tästä veneestä juttelemaan, kertoi heidän ihailleen kovasti Vestervikingiä ja sopisiko tulla puoli seitsemältä ottamaan lasillinen heidän kanssaan Polar Beariin?  ”Never say no to a drink” kuuluu sanonta, muistin, ja kiitin kutsusta.

Illasta tulikin varsin mielenkiintoinen. Polar Bearin omistajapariskunta, Edward ja Miranda Sprot olivat suunnilleen meidän ikäisiämme ja kokeneita purjehtijoita Ranskan rannikkovesillä ja muuallakin. Heidän one off – veneensä oli rakennettu diagonaalilaminointitekniikalla 70-luvun alussa ja osallistunut kuuluisaan vuoden 1974 hirmumyrsky – Fastnet Raceen silloisen omistajansa kipparoimana. Vene oli mennyt aallokossa 360 astetta ympäri, menettänyt mastonsa ja saanut vuodon. Miehistö oli pelastettu helikopteriin ja vene hylätty ajelehtimaan. Se ei ollut kuitenkaan uponnut vaan oli myöhemmin löydetty vesilastissa, reiän kylkeensä saaneena.  Siitä se oli sitten kunnostettu nykyiseen loistoonsa. Tämä pariskunta oli ostanut veneen parikymmentä vuotta sitten.

Keskustelua puuveneistä ja purjehduksesta riitti.  Loppuillasta siirryttiin Vestervikingiin tarkastelemaan veneen yksityiskohtia. Rouva, joka ilmeisesti toimi Polar Bearin kapteenina, kertoi jossakin vaiheessa osaavansa käyttää sekstanttia, mutta suunnistavansa mieluummin tähtien mukaan

ja tällä hetkelläkin purjehtivat apunaan vain perinteinen GPS, ilman plotteria. Kertoipa rouva myös purjehtineensa paljon Karibialla. Olivat osavuosipurjehtijoita, mies puutarhasuunnittelija, oman työnsä herra, joka pystyy ottamaan vapaata purjehtimiseen silloin kun haluaa. Rouva taas kertoi olevansa vapaa toimittaja.

Jossakin vaiheessa syntyi rouvan kanssa vähän väittelyäkin jostakin purjehtimiseen liittyvästä yksityiskohdasta, kaikessa ystävyydessä. Onneksi en esittänyt liian osaavaa tässä lajissa, sillä illan päätteeksi, kun vaihdoimme käyntikortteja, rouvan käyntikortissa luki: Miranda Delmar-Morgan (ilmeisesti entinen sukunimi) RYA Commercial Yachtmaster. Own boat tuition, Deliveries, Assisted passages. Over 100,000 miles under sail. Copywriting, editing, features&articles, Yachting Journalists Association!

Inkku ja Ilkka saapuivat suunnitellusti 12.6. iltapuolella. Ehdittiin vielä illalliselle satamaravintolaan ja sitten matkalaiset siirtyivät yöpuulle pitkän matkustuspäivän jälkeen, minä myös.

13.6.2010. Lorient- Le Palais/Belle Ile 26 mpk

Ranskalainen ohari

Jaska:

Olin edellispäivänä ilmoittanut kylkeemme kiinnittyneen ranskalaisveneen kapteenille, että lähdemme 12. päivä, noin kello kymmenen jälkeen.  Aamuherätys oli kahdeksalta ja aamutoimien jälkeen olimmekin valmiit irrottautumaan vähän yli kello kymmenen. Naapuriveneessä vaan ei ollut näkynyt elonmerkkiäkään, ja kun koputin kanteen pahat aavistukset toteutuivat: veneessä ei ollut ketään paikalla. Tosi siistiä. Ja tämän veneen kyljessä oli kolmas vene eikä sielläkään ollut ketään paikalla.

Päätimme että tämähän ei lähtöämme estä.

Onneksi edellisenä iltapäivänä oli laiturikiinnityksestä edestämme lähtenyt iso ranskalaisvene, joten siinä oli aamusta vapaata tilaa. Paikkaan tosin siirtyi aamutuimaan pienempi englantilaisvene, mutta sain suostuteltua kapteeninsa siirtämään venettään niin paljon eteenpäin että meille jäi riittävä vapaa väli puikahtaa ulos. Tämän englantilaisveneen ystävällisen pariskunnan avustuksella sitten järjesteltiin vieressämme olevien veneiden köydet siten, että pääsimme välistä pois. Englantilaispariskunta sitten kiskoi käsivoimin ne kaksi venettä vapaaksi jättämällemme paikalle laiturin viereen. Onneksi oli jokseenkin tyyntä, niin että show onnistui. Olisipa oharin tehnyt ranskalaiskapteeni saapunut paikalle, olisi saanut kuulla kunniansa usealla kielellä ilmaistuna.

Ajoimme koneella lähinnä lahden suuta olevaan Kernevelin huvivenesatamaan, joka osoittautui valtavaksi kooltaan. Sieltä olisimme saaneet Vestervikingille turvallisen paikan Pariisin-matkamme ajaksi, jollei satamakapteenin olisi sitä kaupunkisatamasta voinut järjestää. Kernevel on ainoa Lorientin kolmesta satamasta, jossa myydään polttoainetta. Tankkasimme 50 litraa löpöä ja laskimme keskikulutukseksi viime tankkauksen jälkeen 2,5 litraa tunnissa.

Aurinko paistoi ja tuuli nousi sopivasti päästyämme jokisuistosta ulapalle. Seurasi 26 mailin ns. riemupurjehdus. Perähenkilö ohjasi ja kapu navigoi ja hoiti purjeet, normaalin työnjakomme mukaisesti. Ilkka nautti matkustajan ja lomalaisen roolista täysin sydämin, eli nukkui kajuutassa.

Olimme jälleen tutkineet sataman tietoja Reedsin Almanakasta ja Bloc Marinesta. Molemmissa kerrottiin sataman olevan turvallisen, mutta poijuihin Port Tudyn tapaan ulkosatamassa aallonmurtajan suojassa kiinnittyvällä voisi olla edessään rauhaton yö koillis- ja itätuulilla. Tuulen oli nyt ennustettu kääntyvän koilliseen. Satamassa on myös suojainen sululla varustettu sisäsatama, jonne pääsee 1,5 tuntia ennen nousuvettä ja tunti sen jälkeen. Kun nyt nousuveden aika lähestyi, ajattelimme kysäistä VHF:llä satamasta olisiko mahdollista päästä saman tien sisäsatamaan. Inkun sujuvalla ranskankielellä (ilman VHF-tutkintoa) tekemään tiedusteluun tuli satamakapteenilta heti vastaus: ”Ilman muuta pääsette sisäsatamaan”!

Kun ajoimme ulkosatamaan siellä olikin jo useita veneitä odottamassa siirtymistä kapeasta sulusta sisäsatamaan. Pääsimme sisään viimeisten joukossa. Sisäsatama on kaksiosainen. Etuosassa oli veneitä 4-5 veneen kerroksissa kyljittäin molemmin puolin satamaa reunoihin kiinnittyneinä. Näiden väliin, keskelle satama-allasta jäi juuri veneenmentävä rako, johon ajoimme. Kuultuaan, että meillä oli tarkoitus viipyä satamassa ainakin pari päivää, hän ohjasi meidät veneiden välistä taaempaan uuteen satamaosastoon, josta saimme mainion kiinnittymispaikan ponttoonilaiturin boxissa. Emme tuolloin vielä tienneetkään, miten hyvin meitä kiinnittymispaikan suhteen onnisti…

Nautittiin pasta-ateria veneellä ja tehtiin vielä pieni iltakävely aallonmurtajalle ennen nukkumaanmenoa.

Uusia kuvia 11.6.2010

11 kesäkuun, 2010

Loytyipa Lorientista kunnon nettiyhteys, joten taas on uutta katseltavaa kuvagalleria 2010:ssa. Satamatoimiston tietsikasta ei sitten loydy skandinappista, kuten huomaatte.

Ensimmainen kuva oli pakko ottaa kahteen kertaan mukaan, kun muuten meinasi kadota parin tunnin tyo. Koettakaa kestaa, samoin kuvien sekava jarjestys, on nimittain siirrelty useammasta lahteesta.

3.-5.6.2010

10 kesäkuun, 2010

03.06.2010 Ste Marin

JokoVälimerellä?

Jaska:

Niin kuin ranskalainen seurue oli illalla ennustanut, aamu antoi jo lupausta lämpimästä päivästä. Aamiainen nautittiin avotilassa, aurinko paistoi, mutta ilmassa oli kuitenkin vielä pientä viileyttä. Ihastelimme paikkaa – aivan venesataman vieressä rantatörmällä patsasteli hieno linna, ei valtavan iso, mutta linna kuitenkin suippoine torneineen.

Odet-joen vastakkaislla puolilla on siis kaksi kaupunkia ja kaksi satamaa. Suurempi ja modernimpi kaupunki ja ilmeisesti myös satama, on itärannan Benodet. Länsirannalla on pienempi ja vanhempi Ste Marinin kaupunki ja satama, johon me siis edellisessä satamassa saamamme vinkin perusteella olimme suunnistaneet.

Ilmanalan muutos käytettiin heti hyödyksi, eli suoritettiin vuodevaatteiden täystuuletus. Inkun hoidellessa eiliseltä jäänyttä jättitiskiä kapu kävi suorittamassa tiedustelua rannan suuntaan. Ja millainen satama sieltä löytyikään! Tuntui kuin olisimme tulleet Kreikkaan tai Turkkiin, joiden purjehduslomaesitteissä on kuvattu rantasatamia, joissa veneet ovat kiinnittyneet rinta rinnan perät rantaravintoloiden terasseihin kiinni. Täällä tosin rantaravintoloiden – ja niitä oli monia –  terassien ja rannan välillä kulki kapoinen tie, eivätkä veneet olleet rantaan kiinnittyneitä, vaan poijuissa lahdella, mutta muuten tunnelma oli kuin Välimereltä.

Inkun selvitettyä tiskivuoronsa lähdettiin etsimään satamakonttoria ravintoloiden joukosta. Niinhän siinä kävi, että oli pakko poiketa yhteen niistä ajatuksena espressot. Tarjoilijoiden kantaessa toinen toistaan herkullisemman näköisiä lounasannoksia viereisiin pöytiin vatsamme ilmoittivat, että nyt ei ole espresson paikka, vaan lounaan. Eikä vatsa vihjannut turhan päiten.

Inkku tilasi ankanrintaa Magret de Canard ja meikäläinen tietenkin ostereita alkupalaksi, kun niitä nyt kerran oli tarjolla. Pääruoaksi kokeilin juurespedillä tarjoiltua Pollock-nimistä kalaa, jonka suomenkielestä nimeä en ole vielä keksinyt.  Rakenne hiukan turskan kaltainen, maku mieto ja hieno.  Ja sitten päälle ne espressot.

Satamakonttori löydettiin ja tiskin takaa puhelias hohotteleva satamakapteenska. Ennen kuin ehdimme bonsuuria toivottaa rouva kapteeni jo huudahti ”Ai te olette siitä Vestervikingistä, siitä kauniista veneestä!”  Saatiin  asiat toimitettua ja lähdettiin etsimään kauppaa. Matkan varrelle sattui pieni viehättävä merimieskirkko, johon tutustuttiin sisäpuoleltakin (ja kokeiltiin vähän lauluakustiikkaakin).

Kauppa löytyikin, mutta oli ranskalaiseen tapaan lounasaikana kiinni. Mentiinpä siis veneelle toimittelemaan. Saatiin nettiyhteyskin toimimaan veneestä, ei tosin kuvien siirtoon riittävällä nopeudella. Joten jäivät kuvat siirtämättä kuvagalleriaamme toistaiseksi.

Iltapäivän lopulla tehtiin pyöräretki joen suussa meren rannalla sijaitsevalle majakalle  ja sieltä rantapolkua pitkin kaupungin hienolle  hiekkarannalle. Sinne saavuttuamme syntyi heti päätös viettää yksi lisäpäivä upeassa satamassa ja omistaa huominen päivä hiekkarantalekotteluun,. mitä emme olekaan tehneet aikoihin.  Atlanttikaan ei täällä näyttänyt ollenkaan siltä mahtavalta Atlantilta, vaan lähes tyyneltä kesäiseltä mereltä.

04.06.2010 Ste Marin

Näkemiin talviturkit!

Jaska:

Aamupäivä meni blogia kirjoitellessa. Rannalle ei kannattanut keskipäivän helteeseen ( todellakin siis nyt on jo helle!)  lähteä, vaan sitten myöhemmin iltapäivällä, kun ilma on vielä lämmin, vaan ei paahtavan kuuma.

Käytiin kaupassa, joka oli nyt auki, ja satamakonttorissa maksamassa yksi lisäpäivä a’27 euroa. Tiedustelimme mikä mahtaisi olla satamatilanne seuraavassa kohteessamme Ile de Croixin saaren Port Tudy – satamassa, kun edessä on viikonloppu ja ensimmäinen kunnon kesäkeli tänä vuonna. Rouva satamakapteenska soitti siltä istumalta kolleegalleen Port Tudyyn ja tarkisti tilanteen. Saimme ohjeen olla perillä viimeistään heti iltapäivän alussa, jos aioimme saada kunnon paikan satamassa. Sataman edustalle saavuttaessa olisi vielä hyvä soittaa satamakapteenille. Hyvää palvelua.

Reppuihin pakattiin uimavarustusta ja vuosikymmenten takainen, parhaat päivänsä jo kauan sitten nähnyt olkimatto sekä hedelmiä, vettä ja suklaata. Olimme valmiit kesän avajaisiin.

Myös ranskalaiset olivat havainneet, että kesä on alkanut. Kun tulimme rannalle neljän aikoihin, alkoi ranta täyttyä, kuitenkin sopivasti, ei tungokseen asti. Kauan ei kestänyt kun olimme jo meressä ja suorittaneet talviturkkien riisumismenot. Vesi oli suunnilleen sen lämpöistä kuin se Suomessakin on tähän aikaan vuodesta.

Palattiin veneelle ja käytiin suihkussa. Inkun suihku toimi niin kuin pitääkin, mutta meikäläisen polettilaite nielaisi poletin antamatta pisaraakaan suihkuhanasta. Kiitos vaan, satamakonttori on jo kiinni, eikä lisää poletteja ole enää tänään saatavissa. Ei auttanut muu kuin palata kiroillen veneelle ja kaivaa sängyn alta esiin vanha ”Hot water from the sun”- vesikassi, joka myös suihkun virkaa toimittelee. Kassiin muutama litra vettä ja päälle saman verran kuumaa vedenkeittimestä, sitten kassi kiinni genoannostimeen ja nostetaan pään yläpuolelle mastoon. Ei sitten muuta kuin uikkarit päälle ja kassin vesiletku auki. Kyllä suolakerros iholta näinkin lähti – ja samalla saivat sataman ranskalaiset taas uutta olminvalkeaa ihmeteltävää.

Illalla valittiin rantaravintoloista tapaksia tarjoava terassi. Ajateltiin nimittäin ottaa hiukan esimakua tuonnempana meitä Espanjan satamissa odottavasta makumaailmasta. Tulista oli, pääasiassa erilaisia chorizo – makkarapaloja. Nautimme tunnelmasta ravintoloiden ulkovalojen alkaessa hiljalleen syttyä lämpimään iltaan.

05.06. 2010 Ste Marin – Port Tudy (Ile de Croix)  42 mpk

Outo valoilmiö vessassa

Jaska:

Yöllä törmäsin merkilliseen valoilmiöön. Toiletissa toimitettuani pumppasin huuhteluvettä pyttyyn, kun huuhteluveden läpinäkyvä sisääntuloletku pamahti loistamaan. En ollut silmiäni uskoa. Ja hetken päästä sama loiste paisteli kohti pöljämystynyttä suoraan pytystä.

Kyseessä oli tietenkin fosforipitoinen plankton, josta olin kyllä joskus lukenut, mutta enpä olisi aavistanut valoilmiön voimakkuutta. Ei nyt aivan loisteputken loistoa sentään, mutta kyllä vesiletkun äärellä olisi nähnyt lukea. Aika huimaa.

Aamulla oltiin liikkeellä kahdeksan pintaan. Merisumua tai -savua, mitä lie ilmassa näkyvyyttä haittaamassa, mutta ei niin pahasti etteikö liikkeelle olisi päästy.

Tunnin koneajon jälkeen tuuli voimistui sen verran, että kannatti nostaa purjeet. Tuulta riitti reilun tunnin ajaksi, sitten jatkettiin taas koneella, aina välillä kalastajien verkkoja väistellen. Jossakin vaiheessa katsoin taaksepäin ja näin kuinka vanaveteen häipyi kaksi isoa palloa, yksi veneen kummallekin puolelle. Ei, kyseessä ei ollut verkon yliajo, vaan olimme lähes osuneet jättiläismeduusapariin. Näitä jo Brestissä tapaamiamme meduusoja esiintyy nyt näillä vesillä riesaksi asti. Inkku luki paikallisesta lehdestä, että meduusa saattaa kasvaa läpimitaltaan seitsemänkymmentäsenttiseksi ja painaa jopa 60 kiloa. Näitä sitten päätyy hyytelömassaksi kuivumaan uimarannoille. Lehden mukaan niistä ei ole vaaraa, eivät ole myrkyllisiä ja jos sellaisen päälle sattuu astumaan, riittää jalan hiekkaan hierominen ja huuhtelu.

Kun oltiin noin tunnin matkan päässä mailin Port Tudystä Inkku soitti satamakapteenille ja kysyi ohjeita. Ilmoitti kapteeni, että soittakaa uudelleen kun olette sataman edustalla. Jos hän sattuu olemaan lounaalla kiinnittykää sisäsataman ponttooniin.  Jos ei ole vapaata paikkaa, laittakaa kylkikiinnitykseen, niin katsotaan sitten lounaan jälkeen mistä paikka löytyy.

Aivan sataman edustalla oli menossa purjehduskilpailu, ilmeisesti LYS – säännöillä ja saimme jonkin verran väistellä näitä kilpaveikkoja. Iloisilla vilkutuksilla sieltä väisteleviä tervehdittiin.

Soitimme sataman edustalta satamakapteenille, joka ei vastannut, lounaalla kun oli. Ajoimme siis sisään suojaisaan satamaan ja kurvasimme kohti sisäsataman ponttoonilaituria. Tuuli painoi jonkin verran perän takaa. Aika pian selvisi, että sisäsatamasta olisi parempi pysytellä poissa. Ponttoonien välit olivat niin uskomattoman kapeat, ettei hitaasti kääntyvällä veneellä, jollainen Vesterviking nyt on, tuuliperäsimen vastustaessa kaikkia kääntöyrityksiä, olisi sekaan mitään asiaa. Onnistuimme peruuttamaan ketään kolhimatta takaisin avoimemmille vesille aallonmurtajan suojaan. Siellä oli joukko isoja vierasvenepoijuja, joihin Reedsin oppaan mukaan on lupa ja suositeltavaa kiinnittyä. Vene kuuluu kiinnittää kahden poijun väliin keulasta ja perästä. Näin teimme ja pienen sähellyksen jälkeen olimme turvallisen tuntuisesti kiinni. Tähän jäisimme ja maihin siirtyisimme kumijollalla, joka nyt siis ensimmäistä kertaa tällä matkallamme (siis Helsingistä asti) joutuisi käyttöön, samoin 1,5 hevosvoiman Mariner – prutkumme 1980-luvun lopulta.

Reedsin almanakka kehottaa myös jättämään manööveritilaa satamaan tuleville Lorient – Port Tudy-yhteyslaivoille. Aika pian kiinnittymisemme jälkeen sataman suulta kuului laivan tööttäys ja korkea keula alkoi lähestyä poijuissa kiinnitettynä olevaa Vestervikingiä. Katselimme tilannetta aavistuksen verran hermostuneina, mutta pian asiansa osaava kapteeni käänsi laivan siististi edestämme laituriin. Olisiko manööveritilaa jäänyt välillemme viitisenkymmentä metriä. Tähän pitäisi siis tottua – ja totuttiinkin, niin ettei laivojen pyörähtely aivan lähituntumassa olemista juuri  haitannut.

Oli siis aika kaivaa kumivene peräkannen uumenista esille, samoin perämoottori peräluukusta.

Pian vene oli pumpattu ja laskettu Vestervikingin kyljelle ja perämoottori asennettu paikoilleen. Edessä oli totuuden hetki. Lähtisikö viimeksi kaksi vuotta sitten Höga Kustenilla käytetty moottori ollenkaan käyntiin? Muistin kuulleeni puhuttavan ns. ”kuolleesta bensiinistä”, mikä tarkoittaa vuoden – pari säiliössä maannutta bensiiniä, jolla moottoria ei saisi millään käyntiin. Ensimmäinen nykäys  – ei vastinetta. Toinen nykäys – pörrrh!  Niin vaan käynnistyi kauniisti ja kapteeni pääsi suorittamaan koeajon poijujen lomaan. Tämän jälkeen vanha Marineri käynnistyi joka kerta ensimmäisellä nykäyksellä. Ihme vehje.

Pian osoittautui, että satamakapteenin neuvo suhteellisen aikaisesta saapumisesta ei ollut turha. Satamaan alkoi saapua veneitä melkein jonossa ja ne harvat vapaat paikat, joita ponttooonilaitureissa vielä oli, menivät välittömästi kaupaksi. Sen jälkeen kaikki satamaan tulijat kiinnittyivät poijuihin. Nyt satamakapteenin apulainen – olisiko ollut parikymppinen nuorukainen –tuli veneellään auttamaan veneitä kiinnittymään poijuihin. Täällä ei juuri käytetä poijuhakoja, vaan köysi vedetään poijun lenkistä läpi ja takaisin veneeseen. Hyvä systeemi, kunhan sen köyden korkealta etukannelta saa ja ehtii ensin pujottaa lenkin läpi. Eli systeemi toimi siten, että kiinnittyvä vene antaa köyden vapaan pään satama -apulaiselle kumiveneeseen,  tämä käy pujottamassa köyden poijulenkistä ja tuo sen takaisin veneelle. Sitten sama show peräpoijukiinnityksen kanssa.

Seuraavana päivänä ihmettelimme, kun tämä apulaissatamakapteeni kävi rahastamassa useimmissa veneissä, mutta ei tullut peräämään meiltä maksua. Kysymys ei voinut olla siitä, että hän olisi pelännyt kielivaikeuksia, kun Inkku oli jo aiemmin kanssaan muutaman sanan vaihtanut. Sitten päättelimme, että kiinnittyminen poijuihin on ilmeisesti ilmaista, kun sen tekee omin avuin. Mutta jos autetaan, kuuluu auttajalle tästä palkkio. Niitä palkkioitahan se kaveri siellä tietenkin rahasti.

Nyt satama alkoi olla täynnä jo siihen malliin, että kaikki poijut olivat käytössä ja useimpiin poijuihin kiinnittynyt 3-4 venettä kylki kyljessä. Jostakin syystä Vesterviking oli ainoa vene, joka vielä sai yksinään hallita kahta poijua – mutta ei kauan. Nuori ranskalaisperhe lähestyi Pogo 8.9 merkkisellä raaserilla ja tiedustelivat, sopiiko kylkeen kiinnittyä. Toivotimme tervetulleeksi ja avustimme kiinnityksessä. Eikä kauaa kestänyt, kun heidän viereensä kiinnittyi isompi ranskalaisvene, miehistönään neljä keski-ikäistä herrasmiestä.

Jälleen osoittautui, että maailma on siis pieni. Yksi herroista oli ammoisen työnantajani asiakas –tai oli ollut viime vuodenvaihteeseen saakka. Oli käyty Simpeleen tehtaalla talvella ja viety pilkkimään järvelle.

Valmistimme veneessä kala-aterian. Alkupaloiksi  Ste Marinista ostetut marinoidut anjovikset ja cambas-salaatti, pääruoaksi irlantilaista savulohta. Elsassin Pinot Gris valkoviiniä ja kyllä anjoviksia kyydittämään kossusnapsikin tarvittiin.

Ajettiin vielä illalla kumijollalla rannalle ja tsekattiin sataman kalaravintola. Niin olivat hyvän näköisiä annokset, että huomisillan ravintolavalinta oli sillä selvä.

30.5.-2.6.2010

4 kesäkuun, 2010

30.5.2010  Brest-Douarnenez 29 mpk

Töks aaltoihin

Jaska:

Liikkeelle klo 10. Nostettiin purjeita suuren aallonmurtajan sisäpuolella. Jossakin vaiheessa alkoi kuulua jonkin aluksen tööttäilyä, mutta kun oltiin väylältä sivussa, en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota. Vasta kun purjeet oli nostettu ja käänsin alas tuuleen näin, että pilottialus se siellä tööttäili nimenomaan meille, merkiksi siitä, että olimme ajautuneet laivastosataman kielletylle alueelle. Heilautimme kättä tervehdykseksi, luotsi vastasi heilauttamalla nyrkkiä, ja purjehdimme ulos satamasta.

Tuuli oli luoteesta, eli joutuisimme kryssimään ulos Brestin lahdelta. Aluksi tuulta oli mukavasti ja avasimme jopa hieman genoaa fokan avuksi keulaan. Pian se piti kuitenkin rullata sisään tuulen yltyessä. Aallot kasvoivat yhtäkkiä ja tuulta oli jo 11 m/s. Nyt mentiin 35 astetta kallellaan ja vesi loiskui sivukannella. Vauhti vain putosi kahteen solmuun keulan pysähtyessä aina välillä isoon aaltoon. Vaihdoimme halssia toivossa, että lahden pohjoisrannan lähellä saisimme hieman vähemmän tuulta. Mielessä kävi myös palaaminen satamaan odottamaan suosiollisempaa keliä. Kovin hitaasti Vesterviking kääntyi tuulen silmästä, mutta kääntyipä kuitenkin ja pääsimme uudelle halssille. Liikkeellä oli muitakin purjeveneitä ja samalla lailla hidasta oli myös niiden matkanteko. Päätimme avustaa etenemistä lievällä konevoimalla ja purjeiden ja koneen yhteistyöllä saimmekin matkantekoon hieman enemmän vauhtia.

Brestin lahdella vuorovesivirtaukset muuttuvat hyvin nopeasti ja yhtäkkiä virta oli puolellamme. Vauhti nousi liki viiteen solmuun SOG, aallot loivenivat ja meno alkoi rauhoittua. Jonkin ajan päästä saatoimme sammuttaa moottorin ja edetä taas luonnonvoimilla. Kuppi kahvia maistui hyvältä.

Saavuimme Le Lionin hienojen merestä nousevien rosoisten kalliopaasien luo ja pääsimme muuttamaan kurssia hieman enemmän etelään. Nyt avasimme jälleen genoan ja kohta nostettiin myös mesaanipurje. Matka taittui nyt mukavasti ja tehokkaasti. Laitoimme vielä tuuliperäsimen ohjaamaan ja aloimme nauttia hienoista maisemista. Aurinkokin paistoi.

Parin tunnin päästä Douarnenezin edustalla näimme ensimmäisen kerran käytettävän sukeltajalippua. Matalikolla piili ilmeisesti jotain mielenkiintoista..

Laskimme purjeet ja suuntasimme satamaan. Juuri kun olimme aika kapean sisääntulon kohdalla, aallonmurtajan ohitettuamme, mies rannasta huusi kovalla äänellä ”En avant, en avant” eli ”eteenpäin, eteenpäin”. Ihmettelin, että mitähän tässä nyt tehdään väärin, eteenpäinhän tässä ollaan menossa. Heti perään kuului huuto ”Demi-tour” eli ”Käänny takaisin!” Heitin pakin päälle ja pysähdyimme ihmettelemään tilannetta. Sitten näimme miehen märkäpuvussa vedessä lähempänä rantaa ja koiran, joka ui miehen lähellä. Asia selvisi. Siellähän koulutettiin pelastajakoiraa ja komennot olivat sille, eikä meille tarkoitettuja.

Jatkoimme matkaa ja kiinnityimme vierasveneponttoonilaiturin päähän, lähelle sataman suuta, koska siinä oli karttaan merkittynä riittävästi vettä kaikissa vuoroveden vaiheissa.

Syötiin eilisen pastan loput ja lähdettiin iltakävelylle alkaneessa tihkusateessa. Kuten monessa muussakin jokisuistoon rakennetussa paikassa Ranskassa, alue käsittää eri kaupungit joen vastakkaisilla rannoilla. Satama, johon saavuimme oli Tréboul – kaupungin entinen kalastussatama, joka oli muutettu purjehduskeskukseksi. Vastarannalla sijaitsi isompi Douarnenezin kaupunki. Veneellä olisi päässyt jokea vielä jonkin verran ylöspäin. Siellä oli toinen satama, joka oli suljettu samanlaisella kynnyksellä kuin St. Peter Portissa. Se olisi ollut suojaisempi paikka, mutta tulot ja lähdöt oli taas siis rajoitettu vuoroveden sopiviin vaiheisiin.

Sataman reunassa oli maalle nostettuna hieno englantilainen puukuunari, arviolta 30-40 luvulta, kapea, pitkä, varmaankin noin 60-jalkainen ja todella syvä. Varalaitaa oli saman verran kuin Vestervikingissä, mutta syväys oli varmaankin lähelle kolmatta metriä. Aika hyvässä kunnossa muuten, mutta pitkän rautakölin ja kölipuun sauma irvisti ilkeästi ja sitä oli yritetty paikkailla kuparilistalla.  Korjausprojekti oli selvästi alkamassa, lautatavaraa varattu veneen viereen ja kun tarkemmin katselimme, niin viereinen rakennus olikin veneveistämö. Ammattimiehet siis asialla.

31.5.2010 Douarnenez

Purjehduskoulua seuraten

Jaska:

Yöllä tuuli nousi ja Vesterviking heilui ponttoonilaiturissa aikalailla, pitäen meitä valveilla. Aamuyötä kohti meno rauhoittui ja saatiin taas nukkua. Tänäkin yönä mukavuudestamme huolehti luotettava Eberspächer -lämmityslaite, joka on toiminut nikottelematta koko matkan ajan. Taitaa toistaiseksi olla takana vain pari sellaista yötä, jolloin lämppäriä ei ole tarvittu.

Pestiin pyykkejä rannan pyykkikoneissa ja tehtiin veneen huoltotöitä. Niiden lomassa saatettiin seurata lasten purjehdusopetusta.  Inkku selvitti koulun opettajalta systeemiä. Kyseessä oli eräänlainen 3-4 – päivänen purjehdus-leirikoulu ”Classes de Mer”, johon Pariisista oli tullut hieman toisella kymmenellä olevia oppilaita. Mukana oli myös vielä nuorempia paikallisia lapsia. Opetusohjelmassa oli purjehdusta, purjeiden käsittelyä, melontaa ja merimiestaitoja. Parasta asiassa oli, että koulu oli siis kunnallinen, eli Ranskassa yhteiskunta panostaa purjehdukseen siinä missä Suomessa jäähalleihin.

Opettajalla oli kumiveneessään samanlainen koira, jota rannalta oli tullessamme opetettu. Terre neuve –rotua, joka ilmeisesti on jostakin Alaskasta peräisin. Koira rakastaa uimista ja sopii siis hyvin koulutettavaksi pelastamaan veden varaan joutuneita.

Tréboulin satama on kuuluisa kilpapurjehdussatama. Nyt satamaan oli pakkautunut iso joukko Mini-Transat veneitä ja näimme julisteen, että 6. kesäkuuta alkaisi Marie-Agnes Peronin mukaan nimetty 200 mailin avomeri-purjehduskilpailu. Marie-Agnes Peron oli paikallinen nuori kilpapurjehtijatar, joka katosi merelle purjehduksellaan v. 1991. Satamasta löytyi myös hänen muistopatsaansa.

Toinen, vielä rajumpi tästä satamasta järjestettävä kilpailu on Douarnenez – Fastnet – Douarnenez Mini Transat – kilpailu, johon kuulemma kaikki kuuluisat ranskalaiset purjehtijat ovat ottaneet osaa.

Kun koko päivän vallitsi tihkusade, ja kun kunnon purjehduskeliä oli ennusteissa vasta ylihuomiseksi, päätettiin jäädä vielä kahdeksi yöksi. Iso osa päivästä vietettiinkin sitten sataman nettikahvilassa. Iltasella syötiin taas veneessä itse valmistettua turskaa. Nam!

1.6.2010    Douarnenez

Tule kesä!

Jaska

Kesäkuu! Tuuli oli kääntynyt eikä yöllä keikuttanut kovin pahasti. Aamulla tihkusade vielä jatkui, mutta keskipäivää lähestyttäessä selkeni. Kaivettiin pyörät esiin ja poljettiin taas ylämäkiä super-hyvin varustettuun supermarkettiin. Tehtiin myös pyöräretki jokirantaa pitkin ensin sisäsataman nostosillalle ja sen yli Douarnenezin puolelle. Kaupunki antaa hieman rähjäisen, mutta ei epäsiistin, ja ennen kaikkea viihtyisän vaikutelman. Yli kolmikerroksista rakennusta saa hakea. Löysimme jopa yhdet liikennevalot!

Illallinen syötiin huvivenesataman pizzeriassa, josta yllättäen löytyi myös muunlaista suuhunpantavaa. Inkku tilasi doradea purjopedillä, minä Tagliatelle Fruit de Mer, jossa pääosaa näyttelivät taas St. Jacques – nimiset, hyvänmakuiset molluskat. Tuo dorade on se kala, jota Atlantin ylipurjehtijat yleensä saavat veneen perässä hinattaviin uistimiinsa.  Oikein hyvää kuulemma oli.

Illalla arvioitiin tarkkaan seuraavan päivän lähdön aikatauluja. Tulisimme ohittamaan niemenkärjen, jonka kohdalla on Raz de Sein, ehkäpä kaikista pahin vuorovesivirtauskohta Ranskan rannikolla. Siitä on Reedsissä varoitus, että se täytyy ohittaa tasaveden aikaan, siis silloin kun vuorovesivirta muuttaa suuntaa 180 astetta tai sinnepäin. Reeds neuvoo etelään menijöitä ohittamaan kohta hetkellä Brestin korkeavesi miinus 1t 30 min ja pohjoiseen menijöitä hetkellä Brestin korkeavesi plus 5t 30 min. Me olimme menossa etelään, mutta jälkimmäinen ajankohta sopi paljon paremmin alku- ja loppumatkan vuorovesivirtoihin, vaikka jonkin aikaa Razin jälkeen saisimmekin vastavirtaa. Päättelimme, että samapa kai se on meneekö vaarallisen kohdan ohi aiemmassa vai myöhemmässä tasavirtakohdassa ja päätimme lähteä liikkeelle vasta kymmenen maissa aamupäivällä. Kirjaimellisesti Reedsin ohjeita noudattaen olisimme joutuneet lähtemään jo puoli viiden maissa aamuyöstä.

Kävimme vielä hakemassa varmistusta johtopäätöksellemme satamakonttorista, josta vastattiin, että nyt on neaps (eli vajaavuoksi), teillähän on iso vene, eikä huomenna ole kovaa tuulta, ei mitään hätää mennä läpi mihin aikaan vaan. Jaaha.

2.6.2010 Douarnenez- Ste Marin (Benodet) 60 mpk

Antikliimaksi ja kliimaksi

Jaska:

Yö nukuttiin tosi huonosti, maininki alkoi keikuttaa venettä jo illasta. Vaihdoin springiköysien tilalle joustimelliset, jotka tekivätkin veneen liikkeistä rauhallisemmat, mutta sisällä joustinköysien nitinä keskiklyysissä oli sitä luokkaa, että jonkin ajan päästä piti käydä laittamassa tavalliset köydet takaisin.

Huonosti nukutun yön jälkeen käynti aamusuihkussa vielä ennen lähtöä piristi. Liikkeelle lähdettiin klo 9.15 varman päälle. Sumut olivat hävinneet jas nyt aurinko paistoi. Matkaa Raziin olisi 18 mpk ja Reedsin mukaan hetki, joka olisi suosiollisin läpimenoon olisi klo 14.39. Aikaa oli siis runsaasti, ajeltiin hiljakseen 2 m/s tuulessa koneella.

Jonkin matkaa ajettuamme olimme sitten jo todellisissa Atlantin mainingeissa. Valtavan pitkiä, loivia, ehkäpä parin metrin korkuisia maininkeja, jotka aina välillä peittivät horisontin ja muut kohteet näkyvistä.

Välillä yritettiin purjehtia, kuten muutkin samaan aikaan lähteneet purjeveneet, mutta pian havaitsimme yrityksen toivottomaksi ja laskimme purjeet, kuten muutkin veneet. Automaatti ohjasi ja me ihailimme Pointe du Raz – niemen jyhkeitä kalliorantoja. Lähestyimme Razia reilun tunnin etuajassa, mutta kun näimme AISista muutaman purjeveneen olevan jo menossa salmen läpi päätimme jättää odottelut sikseen ja ajaa täysillä kohti salmea.

Loppujen lopuksi tämäkin salmi oli antikliimaksi  (ja hyvä niin) siinä mielessä, että pystysuuntaan nousevat aallot eivät olleet kovinkaan suuria. Virran nopeus tässä vaiheessa oli 1,2 solmua myötävirtaa. Se aaltojen pystyyn nouseminen tyynelläkin ilmalla johtuu siitä, että vuorovesivirta kohtaa syvällä pystysuoran esteen joka pakottaa veden liikkeen suoraan ylöspäin.

Puolessa tunnissa olimme ohittaneet pahimmat pyörteen ja saatoimme onnitella itseämme Ranskan rannikon kolmen pahimman vuorovesisalmen läpäisystä. Taisi siinä muutama tekstiviestikin aiheesta lähteä.

Tuuli oli nyt edullisesta suunnasta takaviistosta, mutta toistaiseksi edelleen niin heikkona, että koneajo jatkui.  Parin tunnin päästä, puoli neljän maissa tuuli kuitenkin virisi mukavasti, merituulta ilmeisesti, ja siirryttiin taas purjehtijoiksi. Sitten koimmekin yhden tähänastisen matkan kohokohdista.

Olin kajuutassa tekemässä merkintöjä lokikirjaan kun Inkku huusi kannelta: ”evä!”. Ryntäsin kannelle parahiksi näkemään kun ryhmä delfiinejä, ehkäpä puolen tusinan parvi, lähestyi sivusta ja alkoi tehdä tuttavuutta veneemme kanssa. Aivan kuin olisivat tulleet tervehtimään veneemme vedenalaisista muodoista päättelemäänsä isoa sukulaistaan. Tämähän on jotain, mistä jokainen kaukopurjehdus-haaveilija unelmoi. Vajaan kymmenen minuutin ajan tuijotimme lumoutuneina, kun delfiinit risteilivät aivan keulamme edessä, sukeltaen välillä veneen ali ja hypäten ilmaan toisella puolella. Yritimme vangita niiden liikkeitä kameralla ja saimmekin muutaman kuvan todistukseksi tapahtuneesta. Sitten yhtäkkiä ne lienee katsoivat esiintyneensä tarpeeksi ja olivat poissa.

Purjehdustuulta kesti parisen tuntia, sitten tyyntyi ja meni taas koneajoksi. Seuraava luontokappale saapui viihdyttämään meitä. Utelias lokki saapui, liiteli aivan veneen keulan edestä, otti korkeutta, kiersi veneen takaa ja kurvasi uudelleen aivan keulan alta. Tätä kierrosta se toisti liki kymmenen kertaa. Mistähän mahtoi olla kyse? Mieleen tuli erilaisia ajatuksia aina sielunvaelluksesta alkaen.

Perille Odet-joen suulle saavuimme puoli yhdeksän aikaan illalla, oltuamme merellä yksitoista tuntia. Jotkut samaan suuntaan kulkeneet veneet ilmeisesti tiesivät turvallisen reitin karikoiden läpi lähempänä rantaa, koska näimme muutaman nyt saapuvan perille kaukana edellämme. Mutta parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa, kuuluu sananlasku, jota meikäläinen muuten pikkupoikana kovasti ihmetteli, kun ei oikein ymmärtänyt mitä se virtsa tässä oikein tarkoittaa (nimin. 30 vuotta Rib Kriby-sarjakuvaa Hesarista lukenut lukihäiriöinen).

Saapuessamme Ste Marinen satamaan jouduimme heti vierasvenelaiturista kuuluvien aplodien, vilkutusten ja hurraahuutojen kohteeksi. Punaisessa purjeveneessä oli iloinen ranskalaisseurue – kuului haitarinsoittoakin – joka se sieltä tervehti myöhäisiä satamaan tulijoita.

Saimme hyvän paikan ponttonilaiturista, eikä sisään tuleva heikko vuorovesivirta tällä kertaa juuri haitannut kiinnittymistä. Hetken päästä kyseinen seurue tuli juttelemaan. Saimme, paitsi kehuja veneestämme, paljon hyödyllisiä purjehdusohjeita mm. Morbihanin sisälahdelle Lorientin jälkeen, johon olimmekin suunnitelleet tutustuvamme. Kertoivat myös, että seuraavasta parista päivästä on tulossa lämmin, 23-25 astetta. Kesä siis alkaa lopultakin!

On se vaan hienoa, että veneessä sattuu olemaan sujuvasti ranskaa puhuva henkilö. Olen useamman kerran miettinyt, miten paljon enemmän matkastamme täällä saamme irti, kun on mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja saada neuvoja paikallisilta, jotka herkästi heittäytyvät keskusteluun. Jotakin siitä tosin minäkin jo alan ymmärtää.

Vaikka oli myöhä, oli vielä edessä kunnon ilta-aterian valmistaminen. Oli nimittäin tullut hankittua provianttiin parit pihvit ja hanhenmaksat, jotka olisivat menneet yliaikaisiksi jo huomenna. Nautimme siis nämä hyvän Guernseystä ostetun ”Oxford Landing”-nimisen australialaisen shiraz-punaviinin myötä. Pienet calvadosit aterian päätteeksi siivittivät mukavasti yöunille lämpimässä (ilman lämmityslaitetta!) ja heilumattomassa kajuutassa, kunhan ensin oli käyty puolelta öin hetken ihailemassa tähtitaivasta Bretagnen horisontista.

27.-29.05.2010

3 kesäkuun, 2010

27.05.2010    L’Aberwra’h – Brest 42 mpk

Sikarullaa ja torvisoittoa

Jaska:

Lähtö kohti Brestiä puoli seitsemältä. Samassa laiturissa oleva englantilaisten Ovni 42 ( tai jotain) lähti samaan aikaan – samat laskelmat. Ajeltiin tihkusateessa koneella ja seitsemältä ohitettiin satamaan Wrac’h- joen suulla oleva Libenter-poiju ja käännyttiin suuntaan 220 astetta. Sade lakkasi pikkuhiljaa, mutta tuulta oli vain 2-3 m/s joten purjehtimisesta ei juuri voinut puhua, jos aikoi olla  edulliseen vuorovesiaikaan Chenal Du Fourissa.

Pari tuntia ajettuamme saimme yllättävän vieraan – tai olisiko ollut jo satamassa alukseen tullut salamatkustaja, joka nyt ilmoittautui. Kyseessä oli hippiäinen, tai sen sukuinen miniatyyrilintu, joka jostakin pyrähti isonmaston vanttiin istuskelemaan. Seuraavan tunnin aikana tämä ilmeisen utelias matkaaja teki tuttavuutta kanssamme, suorittaen aina uskaliaampia lähestymisiä sprayhoodin päälle, autopilotin varren päälle ja peräpulpetin istuimelle. Välillä se päätti jättää seuramme, lähti lentämään kohti 3-4 mailin päässä olevaa rantaa ja puolen minuutin päästä ilmestyi, ilmeisesti huohottaen, taas mantookivaijerille istumaan.

Yritin saada linnun laskeutumaan etusormelleni, mitä kohtausta Inkku asettui ikuistamaan, mutta aivan tähän ei pienoinen uskaltautunut, päästipä kuitenkin sormeni viiden sentin päähän rinnuksestaan.

Jossakin vaiheessa lähestyi vastaantuleva purjevene ehkäpä neljännesmaili sivussa ja tämänpä lintummekin huomasi ja päätti palata kotiseuduille toisen veneen kyydissä. Heitimme hyvästit ja katselimme kuinka toinen vene lintuineen häipyi horisonttiin ilmeisesti lintuvihaaja kapteenin innokkaiden hätistyshuitomisten myötä.

Saavuttiin le Four-majakalle, josta alkaa se varottava vuorovesivirran alue. Komea majakka rosoisella kalliolla. Laskelmamme toteutuivat, eivätkä virtaukset salmessa olleet kovin pahat, paljon pienemmät kuin Alderneyn salmessa. Ilma vaan oli sen verran sumuinen, että d’Ouessantin (tai englamnniksi Ushantin) saari jäi näkemättä.  Ohitettiin le Conquetin pieni satama ja käännyttiin itään kohti Brestiä. Samalla tuuli nousi ja päästiin nostamaan purjeet, ensin genoa ja mesaani, sitten myös isopurje, jossa oli reivi valmiiksi ja loppumatkasta avattiin myös reivi.

Loppumatka Brestin lahdella olikin sitten taas riemupurjehdusta. Vauhti nousi nyt päälle 7 solmun SOG. Vastaan tuli hieno raakapurjealus josta saimme iloisia tervehdyksiä. Kello 12.40 saavuimme Brestin aallonmurtajan päähän.

Vesterviking oli nyt siis palannut satamaan, josta sen matka v. 1992 kohti Toiviaisen perheen omistusta alkoi. Veneen rakennuttaneen perheen poika, merikapteeni Richard Heldt, tuolloin puolivälissä kuuttakymmentä, purjehti sen vuosien 1989-1992 aikana Helsingistä Brestiin osallistuakseen siellä ensimmäistä kertaa pidettävään suureen klassisten veneiden tapahtumaan ”Fête Maritime”. ( Veneen piirsi isoisä Karl Heldt, rakennutti isä Joachim Heldt ja vene siirtyi Richard Heldtille joskus 70-80 lukujen taitteessa.)

Talvella 1992-1993, kun vene oli telakoituna Brestissä, Richard Heldt kuoli ja perinnönjaossa veneen saanut, Espanjassa asuva tyttärensä päätti myydä sen. Vene tuotiin autokuljetuksella Saksaan Gluckstadtin kaupunkiin telakalle, jossa se pantiin myyntiin ja josta allekirjoittanut kävi sen ostamassa.

Olimme Inkun kanssa Brestissä kaksi vuotta sitten, kesällä 2008, jolloin samainen Fête Maritime järjestettiin viidettä kertaa. Vesterviking odotteli tuon Brestin -visiittimme ajaksi keskeytyneellä kesälomapurjehduksellamme meitä Maarianhaminan satamassa. Emmepä tuolloin tienneet (mutta ehkä haaveilimme), että parin vuoden päästä palaisimme näihin maisemiin, mutta nyt omalla aluksella.

Kiinnityimme Brestin uuden, suojaisen sataman vierasvenelaituriin pitkän aallonmurtajan kyljessä.

Heti saavuttuamme alkoi tapahtua.

Ensin voimistuva, melkein infernaaliseksi kasvava sotilashelikopterin ujellus sen laskeutuessa vierasvenesataman vieressä sijaitsevan laivastosataman alueelle. Mietimme, tulikohan rantauduttua väärään satamaan, jos tuollainen helikopteriliikenne vallitsee yötä päivää. Sitten alkoi väkeä valua kohti aallonmurtajaa ja yhtäkkiä kulman takaa asteli värikäs soittokunta puhallellen jatsahtavia sovituksia ilmeisesti meriaiheisista sävellyksistä.  Nyt alkoi kuulua myös jyminä, joka kuulosti tykinlaukauksilta. Aallonmurtaja yläpuolellamme alkoi täyttyä väestä. Kiitos vaan, ei nyt ihan tällaisia juhlallisuuksia olisi tarvinnut järjestää, vaikka jotkut ehkä Vestervikingin vielä edelliseltä käynniltä tunnistaisivatkin.

Inkku kysyi aallonmurtajalla merelle katselevilta ihmisiltä mikä on juhlan aihe?  Jeanne d’Arc, Ranskan laivaston entinen ylpeys, v. 1960 rakennettu helikoptereiden tukialus oli palaamassa satamaan puoli tuntia jälkeemme puoli vuotta kestäneeltä viimeiseltä maailmanympäri-purjehdukseltaan. Tämän matkan jälkeen laiva menisi romutettavaksi. Helikopterin laskeutuminen liittyi siis tähän paluuseen eikä onneksi ollut jokaöistä rutiinia.

Koko Brestin kaupunki oli varustautunut useampipäiväiseen juhlaan Jeanned’Arcin kunniaksi.

Oli tapahtumatelttoja, lippuja, julisteita ja lehtikojussa myytiin aluksen historiasta kertovaa lehtistä. Vaikea kuvitella, että Suomessa minkään aluksen romuttajaisiin lähettäminen saisi aikaan moista kansanjuhlaa. Mutta Ranskassahan laivasto on maan ylpeys, mitä todistivat myös Jeanne d’ Arcin komentotornin juuressa olevat isot pronssikyltit ”Honneur” ja ”Patrie.”

Lähdimme mukaan katselemaan mitä tapahtuu. Alus lähestyi kahden hinaajan avustamana kohti mustanaan kyynelsilmäisistä omaisista olevaa satamalaituria. Miehistö seisoi ojennuksessa partaalla. Aika komea näky kieltämättä, mitä nyt ryhdikkyyden rikkoi aina välillä joku rivistön merisotilas, joka ei malttanut olla ottamatta kännykkäyhteyttä laiturilla olevaan puolisoonsa tai äitiinsä, puhjeten yhteyden saatuaan ”katso, täällä minä olen” – tyyppisiin huitomisiin. Olihan se kieltämättä aika komea ja liikuttavakin tilanne – valtava alus lipuu rantaan, parikin soittokuntaa soittaa, ihmiset huutavat ja kyynelehtivät.

Seurasimme menoa väkijoukon mukana jonkin aikaa, sitten vatsassa kurniva nälkä alkoi tehdä tehtäväänsä ja askeleet suuntautuivat rannan katuvieren ravintoloita kohti.

Valitsimme näistä perinnecreppejä tarjoavan. Inkun ”Caravelle”- annos sisälsi Noix St Jacques paksussa kermakastikkeessa salaatin kerta ja oli ihan syötävää. Meikäläinen äärimmäisyysihmisenä tilasi ”Tonnerre” – perinneannoksen, joka kyllä jo koetteli syötävyyden rajoja. Paistettu runsaslaardinen siankylki meni kyllä hyvin alas, samoin lisukkeena tarjottu musta pöperö ”Ble Noir”, joka on mustaa vehnää, ilmeisesti speltin tapaista. Mutta omituisen näköiset, pääasiassa sianlihaa sisältävät rullat olivat kyllä niin suoraan sikalasta, että kurkusta alas saaminen vaati isompaa keskittymistä. Vatsat kuitenkin täyttyivät ja saatoimme  siirtyä seuraavaan kohteeseemme, satamakonttoriin ilmoittautumaan.

Ilmoittautuminen sujui rutiinilla aina siihen asti kun virkailija huomasi veneen kotisataman olevan ”Helsinki, Finlande”. Sana vieressä istuvalle virkailijalle, ja tämä ryntäsi takahuoneeseen palaten sieltä mukanaan kauniisti taiteltu Tanskan lippu, valmiina nostettavaksi sataman lipputankoon. Inkku huomautti että ai satamassa on siis tanskalaisveneitäkin, emmepä ole havainneetkaan, kai teillä Suomen lippukin löytyy. Virkailija luimisteli takahuoneeseen ja palasi oikean lipun kanssa. Esimerkillisen ripeätä toimintaa joka tapauksessa.

Illalla lähdettiin vielä tekemään pikku lenkki satamassa ja tsekkaamaan Jeanne d’Arc- juhlallisuuksia. Havittelimme iltapalaksi pizzaa ja työnsimme nenämme rannan pizzerian ovesta sisään todeten paikan aika täydeksi. Päätimme jatkaa iltalenkkiä ja tulla sitten paluumatkalla pizzalle. Päästyämme kymmenen metriä ovesta, paikan patron juoksi peräämme ja ilmoitti, että kyllä heillä on tilaa, ei tarvitse lähteä pois. Sanoimme aivan tosissamme, että tehdään tässä ensin pientä iltakävelyä, tullaan syömään sitten vähän myöhemmin. Isäntä palasi kertoen ilmeellään lupauksemme uskottavuudesta.

Lenkin tehtyämme palasimme rikospaikalle. Voi sitä ihmetystä ja hymyn leveyttä mösjöö patronin kasvoilla ” Te siis todella tulittekin takaisin, tässäpä teille hieno pöytä”.  Jos ranskantaitoni olisi riittänyt olisin vastannut, että totta kai tulimme, olemme Suomesta ja pidämme aina sanamme.

Pizzat vaan olivat aika keskinkertaisia.

28.05.2010

Suomalaisia sankarimatkailijoita

Jaska:

Aurinko paistoi ja pestiin pyykkiä. Välillä lähdettiin pyörillä rautatieasemalle ostamassa junalippuja Lorientista Pariisiin ja takaisin. Sataman reunaa kulkiessamme näimme vedessä valtavan suunnilleen teekkareiden isoimman vappupallon kokoisen meduusan, joka hiljalleen supisteli tietään eteenpäin. Näky ei ole kuulemma harvinainen, jossakin päin näitä jättimeduusoja on ihan vaivaksi asti. Väittävät lisääntymisen johtuvan ilmastonmuutoksesta – tiedä häntä.

Sataman eliöstöön kuuluvat myös kirjolohen kokoluokkaa olevat kalat, jotka isoina parvina aivan pinnassa käyvät näykkimässä veneiden pohjakasvustoa. Näitä olisi voinut haavilla vedestä kauhoa. Satamassa oli kalastuskielto, joten emme nähneet pyyntimiehiä. Kun ranskalaiset eivät yleensäkään paljon kielloista piittaa, on ilmeinen syy kalastuksen vähyyteen ko. kalan liha. Eipä tullut mieleen itsellekään valmistaa kala-ateriaa tällaisista raaka-aineista, ottaen huomioon mitä kaikkea septitankittomat ranskalaisveneet satamassa surutta alleen päästävät.

Rautatieasemalla saimme huippuystävällistä ja asiantuntevaa palvelua ja junalippuasiat järjestettyä. Nyt pitäisi enää hoitaa, että olemme 7. kesäkuuta Lorientissa.

Käytiin myös supermarketissa, joka löytyi pitkän etsimisen jälkeen kokonaan auki revityn Brestin pääkadun varrelta. Eipä ollut pyöristä paljon hyötyä tällä kauppareissulla. Ostimme illaksi pitkästä aikaa grillipihvit. Grillaus aallonmurtajan sivustalla ei liene häiritsisi muita veneilijöitä.

Kauppareissultam palatessa käytiin vilkaisemassa satamassa toimivaa puuveneveistämöä, jossa oli tälläkin hetkellä useampi projekti työn alla. Yksi uudisrakennus, muut korjausprojekteja. Isoja, päälle 40-jalkaisia purjealuksia. Heittäydyttiin juttusille (Inkku) ja saatiin selville, että ulkopuolella olevat lautavarastot ovat tammea ja että sisällä kunnostetaan mm. yhtä Tanskassa rakennettua vanhempaa purjevenettä. Kunnostus tulee kestämään kolmisen vuotta, joten ilmeisesti vaihdetaan osa kerrallaan kunnes jäljellä on alkuperäisestä se 10 cm pätkä lautaa jossakin kohdassa, joka oikeuttaa perinnevenestatukseen.

Kun olin sitten illansuussa puhdistamassa grilliä ja Inkku ateriavalmisteluissa pentryssä, saapasteli veneen viereen suomea puhuva mies. Oli Jorma Joku (luultavasti, voi tätä meikäläisen nimimuistia, anteeksi) Kotkasta, joka oli edellisenä’ yönä tullut ”Kristiina II”- Dehler 38-veneellään yksin Biskajan yli. Nyt havaitsimmekin Suomen lipulla varustetun veneen toisella puolen satamalahtea.

Vaihdoimme kokemuksia ja kuulumisia. Hän oli lähtenyt elokuussa 2009 Kotkasta parin kaverin kanssa kohti Kanarian saaria. Hollannin kohdalla olivat pidelleet myrskyä ja olettaen pahimman kelin olevan jo ohi, lähteneet 6 beaufortin tuulessa jatkamaan matkaa. Pohjanmerellä masto oli aallokossa kuitenkin katkennut ja olivat joutuneet merihätään. josta meripelastajat rib-veneillään olivat heidät pelastaneet.

Kun kaveri näitä kertoili, muistin lukeneeni tapauksesta jostakin, joko veneily- tai meripelastuslehdestä tai sitten joiltakin nettisivuilta. Kaveri ei tiennyt tapauksesta raportoidun, mutta tässä kohden muistikuvani on ihan varma.

Joka tapauksessa, olivat sitten joutuneet odottelemaan pari kuukautta Hollannissa että saivat uuden maston tilalle ja lähtivät jatkamaan matkaa. Ylittivät marraskuussa (!) Biskajan ja saivat riittävän osansa alueen syysmyrskyistä. Uusi masto oli kuitenkin alkuperäistä vahvempi.  Kaveri oli sitten viettänyt pari kuukautta Kanarialla ja oli nyt paluumatkalla kohti Suomea. Purjehtiminen Portugalin rannikkoa ylöspäin kohti pohjoista oli kuulemma ollut tuskallista, tuuli ja virta vastaan, matka oli edennyt kokonaista kahden solmun nopeudella.

Hänellä oli veneessään samanlainen ”Hydrovane” – tuuliperäsin kuin meilläkin ja tätä oivaa laitetta yhteen ääneen ylistimme. Nyt koti-ikävä jo vaivasi miestä ja hän odotteli gastia saapuvaksi Brestiin osalle loppumatkaa. Vaimonsakin oli kuulemma tulossa mukaan osalle loppulegeistä.

Täytyy näin jälkikäteen esittää pahoittelut, jos arvon purjehtija sattuisi blogiamme lukemaan, ettemme kutsuneet veneeseemme lasilliselle, vaan vaihdoimme ajatuksia vain partaan yli.  Kas kun oli juuri päivällisvalmistelut kesken ja vene oli muutenkin kaikkea muuta kuin ”shipshape” vieraiden vastaanottamista varten.

Entrecoteista tuli muuten hyvät, mutta hieman liian well done. Leikkaavat täkäläiset lihastaan näemmä huomattavasti ohuempia siivuja kuin K-kaupan Väiski.

29.5.2010

Muitakin puualuksia

Jaska:

Seuraavan purjehduksen valmistelupäivä. Aamupäivä meni yrittäessäni saada blogia taas pikkuhiljaa ajan tasalle. Satamakonttorissa saatiin oma tietokone piuhan päähän ja johan alkoi kuvien siirtely blogimme kuvagalleriaan luonnistua. Syötiin iso spagetti veneellä, jäi vielä seuraavan päivänkin ateriaksi.

Illansuussa tihkusateessa lähdettiin vielä sadetakeissamme kävelylle. Käytiin ihastelemassa pari veneenmittaa eteemme aallonmurtajan kylkeen kiinnittyneitä laivaston koulualuksia tyyppiä

” Suomen Joutsen”, pienempiä vain ja puurunkoisia. Isompi nimeltään ”L’Etoile” eli tähti ja pienempi ”La Blanche Hermine”, tarkoittaa ilmeisesti kärppää (veneiden nimet kyllä muistetaan, vaikka ei ihmisten.. toim. huom.) Inkku sai selville, että isompi oli valmistunut v. 1934, eli saman ikäinen kuin edellinen veneemme ”Renata”.

Udeltiin alusten kunnossapidosta ja vastauksena oli, että kunnossapito on ihan jatkuvaa ja jokapäiväistä, lakkapinnat lakataan uudestaan puolen vuoden välein ja alukset nostetaan vedestä neljän vuoden välein pohjan kunnostusta varten.

Yritettiin satamasta ulos, mutta konttorista saamamme lukkokoodi ei toiminutkaan. Onneksi älysimme testata siten, että toinen meistä jäi sisäpuolelle avaamaan oven, muuten olisi pahimmassa tapauksessa saattanut seurauksen olla yön viettäminen kaupungin katuja mittaillen.

Viereisestä portista tuli sveitsiläispurjehtijoita ja heiltä saimme kurantit koodit. Pitkä miinus satamakonttorille, josta meille oltiin vakuuteltu, että sama koodi toimisi päivästä toiseen.

Pistäydyttiin hetkeksi vielä isoon tapahtumatelttaan, jossa oli käynnissä Jeanne d’Arc-aiheinen paneelikeskustelu. Menneinä aikoina aluksella palvelleet siellä jakoivat yleisölle kokemuksiaan laivan matkoista. Jaksoimme seurata vartin, sitten veneelle nukkumaan.