24.-26.05.2010

24.05.2010    St.Peter Port – Lesardieux

Taistelua vuorovesivirrassa

Jaska:

Matkaa Cherbourgista St.Peter Portiin olimme saapuessamme tehneet 42 mpk.

Aamulla herätys oli kello neljä. Olimme laskeneet, että kuudelta pitäisi päästä liikkeelle, jotta saisimme parhaimmat vuorovesivirrat eduksemme. Pääsimmekin kuudelta matkaan kolmen muun veneen kanssa. Muutkin olivat siis laskuissaan tulleet samaan lopputulokseen. Suuntana oli Lesardieux 52 mpk:n päässä. Satama sijaitsee sisämaassa pari mailia rannikolta

joen varressa.

Aurinkoa riitti, mutta ei tippaakaan tuulta. Koneajoa siis tiedossa toistaiseksi.  Guernseyn saaren kaakkoiskulman ohittaessamme ihastelimme nyt meren puolelta toissapäivänä rinteiltä ihastelemaamme  suojaisaa merenlahtea.

Matkanteko alkoi olla hiukan puuduttavaa. Automaatti ohjasi, itse sen kuin katselit peilityyntä vedenpintaa ja tähystelit olisiko mitään nähtävää, yleensä ei ollut. Lesardieuxia lähestyttäessä nähtiin horisontissa kolmimastoinen raakapurjealus, jonka reitti näytti olevan melkein törmäyskurssilla kanssamme. AIS:sta katsoimme, että kyseinen alus oli ruotsalainen ”Gunilla” joka kulki koneella nopeudella 7,5 solmua. Päätimme tutustua aluksen lähempää, ja käänsimme kohti lähestyvää alusta. Vajaan sadan metrin päästä vaihdoimme sitten huutotervehdyksiä på svenska ja hyvän matkan toivotuksia.

Lesardieuxiin saavuimme kello 13, huonoimpaan mahdolliseen aikaan vuorovesivirtauksen sisään jokeen ollessa voimakkaimmillaan. Vaikka Shellin Canal Pilot – kirjassa oli varoitettu vuorovesivirran voimakkuudesta satamassa, joka on siis ponttoonilaiturisatama joen rannalla ilman sen kummempia allonmurtajia, en ollut oikein osannut ottaa huomioon tätä tilannetta. Eikä virtauksen voima niin kovalta tuntunutkaan, ennen kuin yritimme rantautua ponttoonilaiturin              u-haarukkaan. Nyt olivat sekä virta, että vihdoinkin noussut tuuli suoraan takaa, tai virta oikeastaan takaviistosta. Parinkymmenen metrin päässä laiturista totesin, että hommasta ei tule mitään, jos yritämme, tulemme kolisemaan päin laituria ja kunnolla. Viime hetkellä pakki siis päälle täysillä ja vaivalloisesti kipusimme ylävirtaan, kauemmaksi laiturista.

Käänsin veneen keula kohti tuulta ja virtaa ja laitoin moottoriin sen verran kierroksia, että näytimme pysyvän paikallaan tuumaustauon ajaksi. Siinä tilannetta pähkäillessämme en huomannut, että virta siirsi venettä nyt poikittain joen suuntaan nähden, ja kohtalaisella nopeudella. Tilaa oli kyllä veden syvyyden suhteen pieneen ajelehtimiseen, mutta olin kokonaan unohtanut sataman edustalle ankkuroidun ison perinnepurjealuksen pitkine puksprööteineen. Joku vaisto sai minut katsomaan oikeaan suuntaan siinä vaiheessa kun Vestervikingin mesaanimasto oli parin metrin päässä pukspröötistä. Täydet kierrokset päälle, nyt eteenpäin ja juuri ja juuri selvittiin ilman mastovaurioita.

Seuraavaksi yritimme kutsua satamakapteenia VHF:llä saadaksemme ohjeita, kuinka toimia, tuloksetta. (Myöhemmin seuraavassa satamassa näimme ilmoituksen, että 24.5. eli juuri saapumispäivänämme, Lesardieuxin satama ei voi ottaa vastaan vierasveneitä. Syytä ei kerrottu. Ei siis mikään ihme, että emme saaneet vastausta.)

Aloin jo alistua mahdollisuuteen, että joutuisimme ajelemaan jokea edestakaisin seuraavat 3-4 tuntia, ennen kuin tulisi vuorovesivirran käännekohta ja pääsisimme satamaan turvallisesti. Sitten luimme Reedsin satamaohjeesta, että mailin päässä satamasta on  ”moorings” eli poijuja, joihin voi kiinnittyä. Ajoimme paikalle, näimme useita vapaita poijuja joista yhteen sitten kiinnityimme.

Olo rauhoittui merkittävästi, siitä huolimatta, että nyt havaitsimme Shellin Channel Pilotista, että poijut eivät olleet täysin luotettavia, veneitä oli lähtenyt ajelehtimaan poijujen kanssa. Koska nyt oltiin vajaavuoksen ja tulvavuoksen puolivälissä, eli virtaus ei ollut vielä lähelläkään maksimiaan, ja tuulta ei ollut 4 m/s enempää, päättelimme, että kyllä poijujen tällainen  tilanne pitäisi kestää. Vahvistusta asialle saimme, kun aiemmin mainittu perinnepurjealus, painoltaan varmaankin 30-40 tonnia, kiinnittyi samanlaiseen poijuun yöksi.

Paikka oli oikeastaan aika hieno, leveämpi kohta joessa, toisella puolella kaunis  hiekkaranta. Joen törmät nousivat jyrkästi molemmin puolin. Rauhoituimme ja ryhdyimme valmistamaan kala-ateriaa Guernseystä ostetusta skotlantilaisesta savulohesta, siis Inkku ryhtyi. Lisukkeena sardiineja suoraan purkista ja salaattia.

Ruokalepo vierähti liki kolmetuntiseksi ja herättyäni totesin maiseman vaihtuneen. Oliko poiju siis kuitenkin lähtenyt ajelehtimaan? Ei, vaan nyt virtaus oli kääntynyt, samoin me, ja nyt tuuli ja virta olivat vastakkaisista suunnista, tuuli veneen asentoon voimakkaammin vaikuttavana. Poiju oli nyt siirtynyt keulakylkeemme, edestä tuleva virtaus piti veneen keulaa kohti joen yläjuoksua ja takaa tuleva tuuli yritti painaa meitä poijun ohi, yläjuoksulle päin. Ei tilanteessa mitään sen kummempaa ollut, emmepä vain ole koskaan ennen roikkuneet poijussa moisessa asetelmassa.

Vettä oli kadonnut rannoilta jo varmaankin kolmen metrin kerros ja nyt saattoi nähdä joen syvän v-muodon. Olimme jo aiemmin päättäneet, että vietämme yön tässä, emme edes yritä enää satamaan. Eipä tullut kukaan keräämään satamamaksuakaan.

Pakotimme itsemme aikaisin nukkumaan, sillä aamulla olisi tosi aikainen herätys kello kolmelta, jos aikoisimme ehtiä suunnitellussa aikataulussa seuraavaan kohteeseemme L’Aberwra’h :n satamaan.

25.05.2010 Lesardieux-L’Aberwra’h  87 mpk

Makujen taivaassa

Jaska:

Yöllä ei kovin hyvin nukuttanut, päässä pyöri L’Aberwrac’iin sisäänajo, josta satamapilottikirjat olivat antaneet aika karun kuvan, varsinkin jos on sumua. Sumulauttoihinhan olimme jo useamman kerran törmännet matkallamme.

Kello kolme aamulla väylän reunamerkkien valot kuitenkin loistivat kirkkaina, onneksi ei sumun häivää ainakaan täällä päässä. Kuu paistoi kirkkaasti ja valaisi hienoa maisemaa. Edessä olisi ensimmäinen pimeällä liikkeelle lähtö. Olin kuitenkin oppinut jo luottamaan plotteriimme ja kun meillä on veneessä lisäksi AIS, tutka ja vielä toinen, irrallaan muista järjestelmistä toimiva plotteri varalla, ei pimeässä navigointi tuntunut ihmeellisemmältä haasteelta.

Liikkeelle päästiin suunnitellusti. Oli hienoa havaita, kuinka helppoa suunnistaminen joella olikin yöllä reunamerkkien valojen, linjavalojen ja majakoiden valojen mukaan. Tätähän pitäisi kokeilla enemmänkin! Tuulta ei toistaiseksi ollut yhtään. Maisemat olivat tosi upeat nyt aamunkajossa. Vedenpinnasta pystysuoraan nousevat karut kalliokarit näyttivät muinaisten hirmuliskojen selkäeviltä. Ei haluttanut lähteä tutkimaan, löytyisikö kivettynyt lisko alta.

Aurinko nousi kello kuusi. Matka jatkui konevoimalla ja ohitettiin reittipisteitä jokseenkin suunnitellussa aikataulussa. Ohiteltiin majakkasaaria – hienoja majakoita – ja nähtiin jokunen purjevene, kaikki rautagenoa päällä. Sää oli pilvipouta, tuulta alkoi olla 2-3m/s, suoraan takaa. Mietittiin purjehtimistakin, mutta näillä tuulenvoimakkuuksilla ja vuorovesivirroilla se olisi merkinnyt saapumista vieraaseen satamaan pimeään aikaan – ei kiinnostanut.

Puolelta päivin alkoi pieni tihkusade ja kello kolmen tienoilla tähänastinen myötävirtamme kääntyi sitten vastavirraksi. Kello viideltä saavuttiin Libenter-nimiselle poijulle, josta käännytään suuntaan 100 astetta kohti Wrach-joen suuta. Näkyvyys oli aivan hyvä, ei siis ongelmia navigoinnin suhteen. Karikot ympärillä kyllä todistivat, että sisäänajoa sumussa ilman plotteria ei paljon kannattaisi yrittää. Monet olivat yrittäneet, näkyi karttojen hylkymerkeistä.

Puoli kuudelta saavuttiin L’Amerwrac’h in sataman suulle ja satamakapteeni tuli moottoriveneellä vastaan ohjaamaan meidät vapaalle paikalle kylkikiinnitykseen uuteen ponttoonilaituriin. Satama oli moderni, osin vielä rakennustyöt kesken, mutta palvelut pelasivat, pesukonetta lukuun ottamatta, jota ei oltu ehditty vielä asentaa.  Hetken päästä ystävällinen satamakapteeni tuli vielä veneellä perimään satamamaksun 25 euroa yöltä ja opastamaan sataman toiminnoissa.

Kun vene oli saatu satamakuntoon, lähdimme etsimään ruokapaikkaa ja löysimme L’ e´cailler des Abers – nimisen pienen, muutaman pöydän kalaravintolan. Mutta millaisen ravintolan! Nyt seurasi matkamme toistaiseksi ylivoimaisesti paras kala-ateria. Inkku sai alkupalaksi Noix de St. Jacques, herkullista merenelävää, jonka alkuperästä emme ole täysin päässeet selville. Sanakirjan mukaan on ”mollusque”, siis simpukasta kotoisin, ilmeisesti sulkijalihas (!). Valkosipulikastikkeessa taivaallisen hyviä. Allekirjoittanutta hemmoteltiin lopultakin 12 nostereilla, joita oli kahta lajia ”plates” ja ”creuses”  eli tasaisia ja koppuraisia. Pääruoaksi tilasimme keitettyä hummeria ”Homard a la sauce Americaine” jonka herkullisuudesta sanat eivät riitä kertomaan. Annos tuotiin pöytään isossa kulhossa, jonka alle viritettiin spriituli.  Hiljalleen kiehuvasta keitoksesta poimittiin hummerinosia ja kauhalla bouillabaisse – tyyppistä kastiketta lautaselle. Jälkiruoaksi Inkku sai erinomaisia bretagnelaisia mansikoita, minä taas Creme Brulee’n, joka oli se toinen vaihtoehto, erinomainen sekin. Hintaa koko lystille tuli kahdelta hengeltä 80 euroa ja ateria oli kyllä jokaisen kulutetun sentin arvoinen.

Illan kruunasi upea auringonlasku joen suiston suuntaan. Kaikki kynnelle kykenevät olivat keräytyneet aallonmurtajalle ikuistamaan näkyä kännykkäkameroillaan, niin mekin. Lienevätkö vielä Islannin tuhkapilvet, jotka täälläkin värjäsivät auringon niin verenpunaiseksi.

26.05.2010 L’Aberwra’h

Kun päivällinen on katettu….

Jaska:

Aamiaisen ja erilaisten veneenkunnostustöiden jälkeen lähdettiin etsimään kauppaa puolentoista kilometrin päästä sijaitsevasta Landenan kaupungista. Kun alkoi olla ranskalaisten lounasaika, päätettiin kuitenkin ensin haukata kevyt lounas rannan creperiessä.  Nytpä koimme ensimmäisen huijausyrityksen matkallamme. Tilasimme ruokaisten kreppien oheen pullon hapotonta mineraalivettä. Tarjoilija antoi vaihtoehdoksi pari merkkiä, joista valitsimme jonkun, en muista nimeä.

Pulloa avatessani huomasin sinetin olevan auki. Meille yritettiin siis myydä hanavettä aitona mineraalivetenä. Annokset tuotiin ja Inkku tiedusteli, että saimmehan tilaamaamme mineraalivettä. Saatuaan tarjoilijalta myöntävän vastasuksen, kysymys kuului, miksi korkin sinetti sitten oli auki. Tarjoilija näytteli hämmästynyttä aika hyvin, vei pullon pois ja hetken päästä paikan omistaja, hiukan vanhempi naishenkilö tuli etsiskelemään pullokaapista avaamatonta pulloa. Sellainenkin löytyi, ja tuotiin pöytään laajasti tapahtunutta ihmetellen.

Krepit olivat kyllä ihan käypäsiä, kahvin kanssa tilattu pala hedelmäpiiras sen sijaan selvästi eilistä, mutta syötävää.

Poljettiin pohkeet paukkuen lähes kilometrin ylämäki kohti Landenan kylän kauppaa. Nyt taisi ensimmäisen kerran tulla mieleen, että olisi sitä voinut venepyörän vaihteillakin varustettuna hankkia.  Landena oli ihastuttava pikkukaupunki – tai kylä –  keskipisteessä olevan kirkon ympärille rakennettu. Kirkko toimi myös ainoan paikallisen liikenneympyrän keskiönä. Täälläkin näkyi universaali kelttiläinen vaikutus, paitsi paikannimissä, myös rakennustavassa ja materiaaleissa. Talot olivat luonnonkivistä rakennettuja ja muistuttivat niitä, joita Irlantia ja Skotlantia esittelevistä kuvateoksista saa katsella.

Supermarketti oli suljettu keskellä päivää. Niinpä. Olimme tietenkin unohtaneet, että ranskalaisten puolenpäivän lounastaukoa tärkeämpää asiaa ei olekaan Silloin maa pannaan kiinni pariksi tunniksi ja avataan jälleen kello 15. Siirryimme läheiseen tupakkakauppa-lehtimyymälä-kahvilaan, joka onneksi oli auki, odottamaan kaupan avautumista. Olihan tästä se hyöty, että meikäläinen löysi lehtivalikoimasta upean klassisia purjeveneitä esittelevän julkaisun, Inkku taas paikalliset uutiset kertovan sanomalehden. Nopeasti odotus-puolituntiunen vierähti lukemisten ja espressokupin äärellä.

Veneelle palattua  lähdettiin tankkaamaan löpöä sataman löpö-automaatista. Arvelin, että menovettä  mahtuisi 150 litran vetoiseen tankkiimme ehkäpä 80 litraa. Mittari pysähtyi 132 litran kohdalle, mitä ihmettä? Meillä oli siis ollut saapuessamme 18 litraa jäljellä tankissa. Onneksi tankkimme on ns. pohjasta ottavaa tyyppiä, joka ei ole niin arka dieselkoneen käynnin pysäyttävälle ilman haukkaamiselle kuin nykyaikainen, tankin kannesta yläkautta polttoaineen ottava systeemi. Olisi saattanut tulla koneongelmia satamaa lähestyttäessä.

Kulutus oli ollut huomattavasti aiemmin arvioimaani suurempi, 3,28 litraa tunnissa, ja sehän tietysti johtui siitä, että mm. St. Peter Portiin mentäessä ja muutamassa muussakin vaiheessa olimme pitkiä aikoja ajaneet jokseenkin niillä kierroksilla, jotka 28 hv Volvo Penta 2003 –koneestamme lähtevät. Edellinen kulutuslaskelmani 1,8 litraa perustui paljolti Hollannin kanavilla ajamiseen Numansdorpista lähdön jälkeen, jolloin nopeusrajoituksia noudattaen ajelimme pitkiä aikoja vain 5 solmun nopeudella. Näyttää kulutus lähes kaksinkertaistuvan kun siirrytään 2.200 kierroksesta 2.800 kierrokseen. Tämä täytyy ottaa huomioon jatkossa, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

Käytiin myös vaihtamassa aamulla loppunut 2,75 kg Camping Gaz – pullomme täyteen. Näin, kun satamissa pystymme yleensä käyttämään sähköistä vedenkeitintä, näyttää kyseinen kaasupullo riittävän keittotarpeisiimme noin kuukaudeksi.

Inkku ryhtyi valmistamaan päivälliseksi rartatouillea. Kun ruoka oli valmis ja katettuna pöytään, kuului kannelta koputus. Meillä hymyt levisivät, ei kai sentään…. Juu, tullihan se siellä oli haistanut meikäläisten ruoka-ajan olevan käsillä. Olimmehan saapuneet uudestaan ulkomailta eli Englannin Guernseystä takaisin Ranskan maaperälle.

Tuimailmeinen tullimies vilkaisi veneen rekisteröintitodistusta, josta ei ilmeisesti ymmärtänyt hölkäsen pölähtämää ja tiedusteli sitten tiukassa äänensävyssä Inkun ammattia. (Olen yleensä delegoinut, sattuneesta syystä, nämä selvitykset ranskanmaalla Inkulle.) Inkku vastasi, että opettajahan minä ja eläkkeellä. Tullimies siihen, nyt jo tiukka ilme sulaen: ”Olette varmaankin ranskanopettaja” ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi” No niinhän minä vähän ajattelin”.

Inkku ehdotti, että jos haluatte keskustella kapteenin kanssa, hän voi hyvin siirtyä sivuun, mutta kapteenin kanssa pitää puhua englantia, mihin tullimies välittömästi, kolleegojensa laiturilla virnuillessa ilmoitti, että kyllä hän nämä asiat voi hyvin hoitaa madamenkin kanssa.

Tarkastus sujuikin sitten nopeasti. Ainoa asia, joka loppujen lopuksi tuntui tullia kiinnostavan oli aluksen kotisatama. Tästä vihje Suomen rekisteriviranomaisille: Suomen virallisesta alusrekisteritodistuksesta ei ilmene sanallakaan aluksen kotisatamaa, joka täälläpäin näyttää siis olevan todella tärkeä tieto. Asia pitäisi korjata. Sitä paitsi heti kun siirrytään pois Suomen aluevesiltä, on aluksen kotisataman ilmoittaminen nimen yhteydessä aluksen perässä tai kyljessä yleinen käytäntö.  Tätä näkee Suomessa aika harvoin, miksiköhän?

Illansuussa seurasimme kun iso saksalaisvene saapui satamaan laskuveden aikaan ja ohjasi suoraan kartasta hyvin näkyville kiville sataman sisäpuolella. Ehkäpä karttaan voisi tutustua ennen rantautumista. Peruuttamalla sentään pääsivät irti. Kävivät tankkaamassa ja lähtivät pois saman tien, ilmeisesti kiusallisilta kommenteilta välttyäkseen.

Loppuilta meni taas reittisuunnittelussa, Edessä on purjehdus Brestiin, missä kävimme edeltäkäsin paikkoja tarkastamassa kaksi kesää sitten. Matkan varrelle sattuu toinen rannikon pahimmista vuorovesivirtakohdista, Finisterren (”Maan loppu”) kärjessä sijaitseva ”Chenal du Four.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: