13.-16.5.2010

(Seuraava on laitettu tänne blogiin 19.5. Cherbourgissa. Nettiyhteydet ovat tällä hetkellä onnettomen hitaat, mistä johtuen emme nyt pysty täydentämään kuvagalleriaa. Teemme sen heti, kunhan saadaan nopeampia yhtyksiä)

13.5.2010  Ajatuksia Diepessä simpukkakeittoa odoteltaessa

Jaska:

Herättiin kauniiseen, mutta edelleen koleaan aamuun. Aamiaiselta päästyä lähdettiin etsimään satamakonttoria jotta voitaisiin ilmoittautua. Matkalla ihastelimme taas kaiken maailman mereneläviä rannan kalamarkkinapaikalla. Löydettyämme lopulta satamakonttorin ilmoitti virkailijaneitonen ystävällisesti mutta tiukasti, että pitää olla mukana veneen rekisteripaperit. Sitä paitsi hän on juuri lähdössä lounaalle, tulkaa uudelleen kello kahden jälkeen. Antoipa kuitenkin suihkuosaston koodit, että päästiin siistiytymään.

Palasimme puhtoisina veneelle ja kun venettä eivät virrat eivätkä tuulet näyttäneet pahemmin heiluttelevan, päätin hankkiutua ylös mastoon noutamaan sen eilen sinne paenneen spinnunostimen.  Homma sujui kätevästi Inkun avustuksella. Samalla sain tarkastettua purjekiskon kiinnitykset saalinkien yläpuolelta – kunnossa olivat – ja käsiteltyä tämänkin kiskonosan teflonsuihkeella.

Syötiin kevyt venelounas ja käytiin sitten maksamassa satamakonttorissa yöpymisemme, 21,20 euroa yö. Aurinko lämmitti mukavasti ja nyt ensimmäistä kerta tähänastisella matkallemme ranskalaiset olivat lähteneet ulos terasseille istuskelemaan. Olihan siihen oiva tilaisuus, koska oli helatorstai, vapaapäivä. Teimme mekin pyhäpäivän kävelyn rannalle – satamasta yhden korttelin läpi pääsee heti rantakaistaleelle. Väkeä oli myös täällä paljon liikkeellä. Ranta ei ollutkaan tavanomaista rantahiekkaa, vaan hieman nyrkkiä pienempiä kiviä, samanlainen ranta johon törmäsimme mm. toissakesänä Trysundan saarella Ruotsin Höga Kustenilla.

Koska selvästi oli kesä, piti saada jäätelöt, jotka nautittiin espresson kera terassilla. Käytiin vielä varaamassa suositusta kalaravintolasta pöytä illaksi ja mentiin veneelle toimittamaan niitä näitä.

Ravintola oli puoli kahdeksalta saapuessamme tupaten täynnä. Hyvä merkki. Tilasimme päivän menuun kohtuuhintaan 14,25 euroa per nenä. Pääruokana oli keitettyjä simpukoita, ja juuri niitä olimme tulleet täältä hakemaankin.

Ruokaa odotellessa oli hyvä seurata ranskalaisten käytöstapoja, semminkin kun tarjoilijatar aluksi unohti toimittaa tilauksemme keittiöön. Nyt kun poskisuudelmat ovat rantautuneet Suomeenkin, on ongelmaksi muodostunut, kuuluisiko etiketin mukaan antaa kaksi vai kolme muiskua. Joskus on syntynyt kiusallinen tilanne, kun tervehdittävä saamiensa kahden muiskun jälkeen kurkottautuu vielä kolmannenkin kerran tervehdittäväksi, eikä itse olekaan valmistautunut kuin kaksinkertaiseen tervehdykseen. Tai päinvastoin, omien huulien suunnatessa kohti tervehdittävän nenää tämän jo pysäytettyä asiaankuuluvan pään kääntelyn.

Tarkkailun tuottama havainto oli, että ranskalaisista valtaosa tyytyy kaksinkertaiseen käsittelyyn, mutta sitten löytyvät ne poikkeukset, jotka kolmella suukolla vahvistavat säännön. Eipä siis löytynyt tästäkään osviittaa eurooppalaisille tavoille opiskelevalle. Mitäpä sitten pitäisi ajatella täkäläisestä tavasta, että myös miehenpuoliskot tervehtivät toisiaan poskisuudelmin? Tulee mieleen takavuosien mestari-keihäänheittäjä Seppo Rädyn vastaus, kun haastattelija kysyi mielipidettä oopperasta. (Vastausta emme tällaisella perhefoorumilla käy toistamaan.) Onneksi ei kai sentään miesten tervehtimisessä olla palaamassa entisaikojen Bresneviläis-Hoeneckerilaiseen käsittelyyn.

Simpukoiden saapuessa olin näissä yksityispohdinnoissa jo tullut johtopäätökseen, että eiköhän ole sittenkin paras pitäytyä pohjoisille leveysasteille paremmin sopivassa tuhdissa kädenpaiskauksessa miesten kesken, ja mitä naisiin tulee, kyllä kunnon karhunhalaus tutuille naisille aina kolmekin suun suipistusta voittaa.

Hollannissa nauttimaamme simpukkakeittoon verrattuna täkäläiset simpukat olivat pienempiä ja niiden tuoksu sekoitus merta ja navettaa – mielenkiintoista, sanoisin. Hyvällä halulla niitä kuitenkin syötiin

Nukkumaan piti mennä varhain, koska tavoitteenamme oli lähteä klo 6 aamulla kohti Le Havrea. Varhaisella lähdöllä saisimme vuorovesivirrat parhaiten eduksemme.

14.5.2010    Melkein takatalvi

Jaska:

Aamulla herättiin puoli viisi. Veneessä tuntui tavallista viileämmältä, vaikka lämmityslaite oli ollut normaalisäädöillä päällä. Syy selvisi, kun menin laittamaan perälippua paikoilleen: purjesuojien päällä oli JÄÄTÄ! Ulkolämpömittari sentään näytti plus 3 astetta. Tällaistako on ranskalainen kesä? Keli oli sinänsä hieno, pilvetön taivas. Tuuli koillisesta, eli ihan hyvästä suunnasta 5-7 m/s.

Liikkeelle ei tietenkään päästy kuudelta, vaan vasta seitsemältä, mutta hyvä niinkin. Nostettiin kaikki purjeet ja päästiin alun vastavirrassa 4,5 solmun vauhtiin. Pian tuuli laantui ja vauhti putosi kolmen solmun tienoille. Puoli yhdeltätoista käynnistettiin sitten rautagenoa, kuten edellämme samaan suuntaan purjehtinut liki 50 – jalkainen ranskalaisvenekin teki. Loppumatka olikin sitten koneajoa.

Le Havren sataman suulle saavuttiin varttia vaille viisi ja saatiin hyvä paikka vieraslaiturista englantilaisen ison perinne – kalastajaveneen vierestä. Myöhemmin kun tämän omistajien, kahden pariskunnan kanssa juteltiin selvisi, että vene on 105 vuotta vanha ja sillä tehdään jatkuvasti pitkänmatkan purjehduksia. Olivat tulleet Cherbourgista ja valistivat, että vuorovesivirrat sielläpäin ovat varsin voimakkaat, heidän vauhtinsa SOG oli pudonnut Cherbourgin edustalla kuudesta solmusta puoleen solmuun.

Saavuimme juuri laskuveden aikaan ja saimme kivuta taas jokseenkin jyrkkää laiturisiltaa satamakonttoriin. Nyt syntyi matkan ennätys yöpymishinnassa: 37 euroa yöltä. Kaiken lisäksi kuitissa oli tiukka ukaasi, että jos vene on seuraavana päivänä klo 12 jälkeen satamassa, menee toisen päivän satamamaksu.  Kyselimme opastusta.  Kertoi satamakapteeni, että parhaiten pääsee Normandian maihinnousun tapahtumiin ja tapahtumapaikkoihin tutustumaan Ouistrehamin kaupungista parinkymmenen mailin päässä. Saimme opastusta myös ravitsemuspuolelle.  Kiitimme neuvoista ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa annettujen suuntimien mukaisesti.

Le Havre lienee yksi sodan aikana pahimmin pommitettuja ranskalaiskaupunkeja. Sitä ei ole yritettykään jälleenrakentaa entiseen malliin, vaan rakennukset ovat parasta – tai pahinta- sodanjälkeistä arkkitehtuuria. Vaikutelma on kuin koko kaupunki olisi rakennettu talostandardilla joka mittasuhteiltaan vastaa reikätiiltä. Näitä on sitten aseteltu joko yksi, kaksi tai kolme peräkkäin. Asemakaava on vedetty viivoittimella ruudukoksi.

Löysimme ravintolakeskittymän kaupunginosasta, jossa jokunen talo oli ilmeisesti säilynyt pommituksissa. Aika pitkään saimme hakea, ennen kuin löysimme käypäiseltä vaikuttavan ravintolan nimeltä Le Lyonnais sivukadulta. Ovi oli suljettu, mutta isäntä tuli ilmoittamaan, että avaavat puoli seitsemältä. Kun kello oli jotakuinkin kuusi, ja aurinkokin paistoi, totesimme, että nyt voisi olla terassi-aperitiivien aika. Siirryimme läheisen baarin terassille, jolla olikin jo kohtalainen väenkuhina, ranskalaiset kun ovat aperitiivikansaa. Eteen tuotiin kaiken maailman cocktailit käsittävä lista. Tyydyimme kuitenkin virkistäviin muncheniläisoluihin. Viereisessä pöydässä pari herrasmiestä oli päättänyt aloittaa viikonlopun vieton viimeisen päälle: tarjoilija kantoi näille kahdelle yhdellä kertaa isojen cocktailien lisäksi toistakymmentä shottia. Ehkäpä siinä olikin läheisen mainostoimiston copy-AD pari keskittymässä luovan suunnittelun prosesseihin.

Le Lyonnais oli miellyttävä kokemus. Olimme toiset asiakkaat, mutta pian saapumisemme jälkeen  kaikki pöydät olivat jo käytössä. Tilasimme alkuun etanat, jotka tarjoiltiin kermakastikkeessa pekoninviipaleitten kera. Oudolta kuulostava yhdistelmä oli herkullinen kuin mikä. Pääruoaksi Inkku tilasi vasikkaa, minä nimestä päätellen hyvin riiputettua lihasta, joka osoittautui kokonaiseksi pieneksi sisäfileeksi sipulisilpun ja sienien kanssa tarjoiltuna. Inkun vasikka oli muuten hyvää, mutta juuri sen verran liian kauan uunissa viettänyt kuin minun fileeni olisi saanut olla lisää.

Jälkiruoaksi jäätelöä ja paistettuja hedelmiä. Koko lysti, mukaan luettuna puoli litraa Beaujolais-Villagen punaviiniä maksoi yhteensä 47,50 euroa. Hinnat alkavat selvästi kohtuullistua.

Takaisin veneelle tullessamme satama oli aivan toisennäköinen kuin tullessamme, nyt nousuveden muokkaama. Sodanaikaiset vanhan aallonmurtajan järkäleet, jotka laskuvedellä herättivät huomiota olivat nyt uppeluksissa ja näkymä oli huomattavasti siistimpi kuin tullessamme.

15.5.2010 Virkainnon kourissa

Jaska:

Lauantai-aamu ja kauppareissu. Täydennettiin provianttia urakalla, kun supermarketti oli aivan sataman vieressä. Säätiedotus oli ollut suosiollinen, juuri sopivasti tuulta oikeasta suunnasta  Ouistrehamiin siirtymiseksi. Aurinkoa kaiken lisäksi!

Uhmasimme sataman ukaaseja ja lähdimme liikkeelle vasta klo 14 maksamatta seuraavan vuorokauden maksua. Tuulta luoteesta 5-6 m/s. Nostimme kaikki purjeet, laitoimme tuuliperäsimen ohjaamaan ja ryhdyimme nauttimaan purjehduksesta. Juuri tällaista matkanteon pitää olla. Voi keskittyä maisemien katseluun (kalanpyydysten tarkkailun ohella), välillä käydä pentterissä keittämässä espressot (oikeastaan mokat) ja jos nälkä yllättää, kuppikuuma keitto ja makkaravoileipä hoitavat asian.

Perille Ouistrehamin sataman edustalle saavuttiin klo 18.30. Tämä satama on ensimmäinen käyntisatamamme, johon on pääsy vain sopivalla vedenkorkeudella. Satamakanavaan johtava sulku avataan puolen tunnin välein 3 tuntia ennen nousuvettä ja 3 tuntia nousuveden jälkeen. Jos saapuu muuna aikana, on odotettava odotusponttoonilaiturissa. Saavuimme tietenkin juuri laskuveden aikaan, joten edessä oli vajaan kolmen tunnin odotus.

Yritimme ensin kiinnittyä täydessä odotuslaiturissa olevan purjeveneen kylkeen, mutta veneen ranskalaisrouva totesi kylmästi, että he lähtevät ennen kuin sulku avataan. Yrittäessäni sitten ohjailla seuraavan veneen kylkeen alkoi kaikuluotain näyttään 0,2 – 0,1 m lukemia. Totesimme, että taitaa olla parempi mennä ”roikkumaan redille” kuin jäädä kölistä pohjamutiin kiinni odotuslaiturin vieressä. Peruuteltiin hiljaa takaisinpäin tuloreittiämme ja tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli Inkku valmisti hyvän pasta-aterian odotteluaikaa rytmittämään.

Pikkuhiljaa alkoi satamaan saapua lisää purjeveneitä, joista useimmat Vestervikingin ohittaessaan tervehtivät iloisesti. Nähtiinpä muutama syvä kumarrus ja lakin päästä ottokin, mitkä eleet kovasti lämmittivät kapteenin ja perähenkilön mieltä.  Saapuvat veneet kiinnittyivät juuri sen lähtönsä kanssa kiirettä pitäneen ranskalaisrouvan veneen viereen, lopulta 7 venettä kylkikiinnityksessä. Eipä näyttänyt rouvalla enää olevan kiirettä päästä pois.

Kun käsityksemme mukaan sulun olisi pitänyt avautua yhdeksältä, eikä mitään tapahtunut, ajoimme hiljaa kylkikiinnitysryhmässä uloimpana olevan veneen lähelle ja Inkku tiedusteli, mahdetaanko sulkua avatakaan lauantaisin. Saatiin vastaus, että aukeaa puolen tunnin päästä, tervetuloa vaan meidän viereemme odottelemaan. Kiitimme ja kiinnityimme.

Kohta olikin taas kapteenilla sivusta seurattavana vilkas ranskankielinen keskustelu perähenkilön ja viereisen veneen väen välillä. Eikä kauaa mennyt, kun viereisen veneen kapteeni, täydellinen ranskalainen merikarhu olemukseltaan – päällään kauhtunut bretagnelainen merimiehen paita,  kasvoillaan kapteeninparta, suupielessä röyhyävä piippu ja silmissään muutamasta varmaankin tarpeeseen nautitusta lämmikkeestä johtuva alkava haritus – katosi veneen uumeniin ja ilmaantui hetken päästä kajuutasta käsissään viskipullo ja tarpeellinen määrä laseja. Näin julistettiin suomalais-ranskalaista purjehdusystävyyttä sulkuporttien avautumista odoteltaessa.

Lopulta sulku avautui ja ajoimme kolmantena veneenä sisään. Juuri kun olimme kiinnittymässä mielestämme aivan oikein sulkuseinämän vaijereihin, ryntää sulunvartija yläpuolellemme sulun reunalle ja huutaa, kuten ymmärsimme, että köydet pitääkin kiinnittää pari metriä yläpuolellamme sulun reunalla oleviin lenkkeihin. Hän ilmeisesti kuvitteli, että ulkomaalaisilla purjehtijoilla ei ole sulkukokemusta ja tuppautui auttamaan. Kokeneina ”suluttajiina” tiedämme, että sulkuun kiinnittyminen sattuu vaan olemaan kuin alokkaan asento: sitä ei voi korjata, se täytyy tehdä uudestaan. Sitä uudelleen tekemisen mahdollisuutta ei nyt kuitenkaan ollut ja seurauksena oli kaaos, josta syyttävä sormi kyllä osoittaa herra sulkumestaria. Emme saaneet enää keulaköyttä kiinni ja yhtäkkiä edestämme, sulun suljetusta päästä alkoi käydä kova virta taaksepäin. Sen aiheuttajana oli samanaikaisesti satamaan saapunut autolautta, joka manöövereillään pisti vesimassat liikenteeseen.

Vesterviking kääntyi sulussa poikittain, onneksi peräköysi oli sentään kiinni. Herra sulkumestari karjui rannalta, että päästäkää vene kääntymään kokonaan ympäri, keula tulosuuntaan. Sitä taas en millään olisi halunnut tehdä, koska silloin tulee paapuurin kylki kohti seinää ja paapuurin puolella on perässä haavoittuva tuuli-vesigeneraattorin teline.

Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä, Vesterviking kääntyi vellovassa virtauksessa 180 astetta ja ainut mitä saatoin tehdä oli yrittää pitää koneella keulaa ja perää törmäämästä sulun laitoihin, ehkäpä vain pari – kolme metriä veneemme pituutta leveämmässä sulussa. Jotenkin ihmeen kaupalla tämä onnistuikin, mutta sitten kun olimme jo lähes täysin tehneet pyörähdyksemme, perä tempautui vasten sulun laitaa ja saatoin vain katsella, miten generaattorin teline osui sulun seinään ja taipui luokille.

Pikkuhiljaa vesi sulussa rauhoittui, vaan ei Vestervikingin isännistön mieli. Ilman virkaintoisen sulunvartijan väliintuloa mitään vahinkoa ei varmuudella olisi sattunut. Ei auttanut muuta kuin kiristellä hampaita, kun meikäläisen ranskan kielen taito ei toistaiseksi riitä virkavallan toimien arvosteluun.

Lopulta, vedenpinnan noustua 3-4 metriä, sulku avautui ja veneet pääsivät Ouistrehamin kaupungin läpi virtaavaan kanavaan. Lähdimme viimeisenä sulusta, pyöräytettyämme ensin Vestervikingin keulan takaisin menosuuntaan, sulunvartijan avustaessa manööverissä sulun laidalta.

Vierassatama oli heti reilun sadan metrin päässä sulusta ja sieltä löytyi veneellemme hyvä paikka ponttoonilaiturin kyljestä. Tarkastin taskulampun valossa tarkemmin vaurioita ja havaitsin, että mitään ei ollut murtunut, mutta generaattorin kannatushaarukka oli vääntynyt pari senttiä veneen keskilinjaan päin. Vaurio ei haittaisi generaattorin käyttöä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaisi.

Päätin kuitenkin kokeilla huomenna, josko kannattimen saisi voimakeinoin väännettyä alkuperäiseen muotoonsa.

Nukahdimme sekavissa tunnelmissa onnistuneen purjehduksen ja epäonnistuneen sulutuksen jälkeen.

16.5.2010  Sota ja rauha

Oli päätetty pitää Normandian maihinnousun historiaan ja tapahtumapaikkoihin tutustumispäivä. Viime syksynä paluumatkalla Hollannista Suomeen tarttui Amsterdamin lentokentän kirjakaupasta mukaan Anthony Trevorin uusi, liki tuhatsivuinen kirja ”D-Day”.  Kirja antaa viimeisimpään tutkimustietoon perustuen yksityiskohtaisen kuvauksen Normandian maihinnousun suunnittelusta, toteuttamisesta ja sitä seuranneesta Ranskan vapauttamisesta, kertoen myös kaiken tähän asti vaietun siitä, mikä liittoutuneiden suunnitelmien toteuttamisessa meni pieleen ja miksi. Tuo erinomainen kirja, jonka molemmat luimme syksyn aikana kannesta kanteen, herätti kiinnostuksen tutustua tapahtumapaikkoihin, nyt kun meillä olisi siihen mahdollisuus.

Satamakapteenilta saimme ohjeen, että kannattaa mennä bussilla Caenin kaupunkiin, ja hankkiutua siellä olevalle Normandia-Memorialille, josta taas olisi opastettuja bussikäyntejä maihinnousu- paikoille.

Teimme työtä käskettyä ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimme kanavan toiselta puolelta juuri Caeniin lähdössä olevan bussin. Caenissa taas bussinkuljettajan ja muutaman ystävällisen sivullisen neuvojen perusteella löysimme Memorialille lähtevän bussin.

Tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme muistomerkille, joka itse asiassa on valtava rauhalle omistettu rakennus, joka kertoo tekstein, valokuvin, kartoin, dokumenttifilmein ja esinein kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Katsottavaa ja koettavaa olisi kävijälle varmaankin viikoksi.

Tiedustelimme kiertokäynneistä varsinaisilla tapahtumapaikoilla 20 – 40 kilometrin päässä rannikolla ja saimme vastauksen, että tämän päivän kaikki kiertoajelut ovat jo täynnä. Ystävällisesti virkailija kyllä yritti vielä erikseen tiedustella, josko kaksi paikkaa kuitenkin löytyisi, onnistumatta. Seuraavan päivän kiertokäyntiin olisi kyllä tilaa, mutta se ei taas oikein sopinut suunnitelmiimme.

Totesimme, että katsotaan nyt ensin, millaisen kuvan tapahtumista saa Memorialin esityksistä ja päätetään sitten mitä tehdään. Pelkkä kiertoajelu tapahtumapaikoille kestäisi, jos sellaiselle sittenkin huomenna lähdettäisiin, 4-5 tuntia, joten samana päivänä ei sitten paljon muuta ehtisikään tehdä.

Seuraavien viiden tunnin aikana saimme sitten täydellisen, mieliin painuvan ja järkyttävän kuvauksen toiseen maailmansotaan johtaneesta kehityksestä, sotatapahtumista tärkeimmillä rintamilla ja erityisesti tietenkin Normandian maihinnoususta, sodan lopputulokseen ehkä keskeisimmin vaikuttaneesta tapahtumasta. Tämän nähtyämme ja kuultuamme totesimme, että enää ei olisi suurempaa tarvetta päästä itse tapahtumapaikoille, kun mm. dokumenttielokuvista oli saanut niin konkreettisen kuvan. Dokumenteissa näytettiin myös maihinnousun rantakaistaleita nykymuodossaan ja näkymät olivat kuin miltä tahansa Normandian hiekkarannalta, joiden ohi olimme purjehtineet. Saksalaisten linnoitusrakennelmiin, joskaan emme yhtä massiivisiin kuin jotkut maihinnousun rannan entisöidyistä bunkkereista ja tykkiasemista ovat, olimme ehtineet tutustua jo Willemstadissa.

Aika hiljaisina palasimme illansuussa veneelle. Mielessä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Jos Hitleriä ei olisi ollut, olisiko väistämättä löytynyt joku toinen hänen tilalleen villitsemään Saksan kansan sellaiseen sotakiihkoon? Entä olisiko Hitler koskaan pystynyt nousemaan valtaan ilman Amerikan pörssiromahdusta, jonka hyökyaallot iskivät Euroopassa pahimmin juuri Saksaan? Tai jos kolmisensataa vuotta takaperin joukko tuolloin Euroopassa vallitsevaan valtion ja kirkon totalitarismiin kyllästyneitä ihmisiä ei olisi paennut valtameren taakse rakentamaan yksilön vapauteen arvonsa perustavaa yhteiskuntaa, olisiko mitenkään pystytty estämään koko Euroopan kattavan saksalaisen totalitaarisen valtion – tuon tuhatvuotisen valtakunnan syntyminen?

Päätin rauhoittaa kuhinaa päässä käymällä voimakeinoin tuuli-vesigeneraattorin vääntyneen ripustuksen kimppuun. Aseina tässä taistelussa olivat veneestä löytyvä varustus: kaksi jättikokoista puristinta, parin kilon leka ja yli puoli metriä pitkät putkitongit. Lisäksi muutama teakinpalanen sekä ulkopuolisena avustajana ponttoonilaiturin paksut terästuet, joihin käsiteltävän generaattoriripustinkappaleen saattoi vääntämistä varten kiinnittää tukevasti puristimilla. Niin vaan vajaan tunnin punnertamisen jälkeen oli generaattorin ripustintuki alkuperäisessä muodossaan takaisin paikallaan.

Inkku oli tällä välin keskittynyt veneillallisen valmistamiseen. Syötiin, tehtiin vielä varusteluja huomista purjehdusta varten ja käytiin levolle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: