29.05.2010 Uusia kuvia

Taas on ladattu uusia kuvia kuvagalleria 2010:aan. Päällimmäisinä on muutamia kännykkäkameraotoksia matkan aikaisemmilta vaiheilta.

Kaikki hyvin Brestissä 29. 05.

24.-26.05.2010

24.05.2010    St.Peter Port – Lesardieux

Taistelua vuorovesivirrassa

Jaska:

Matkaa Cherbourgista St.Peter Portiin olimme saapuessamme tehneet 42 mpk.

Aamulla herätys oli kello neljä. Olimme laskeneet, että kuudelta pitäisi päästä liikkeelle, jotta saisimme parhaimmat vuorovesivirrat eduksemme. Pääsimmekin kuudelta matkaan kolmen muun veneen kanssa. Muutkin olivat siis laskuissaan tulleet samaan lopputulokseen. Suuntana oli Lesardieux 52 mpk:n päässä. Satama sijaitsee sisämaassa pari mailia rannikolta

joen varressa.

Aurinkoa riitti, mutta ei tippaakaan tuulta. Koneajoa siis tiedossa toistaiseksi.  Guernseyn saaren kaakkoiskulman ohittaessamme ihastelimme nyt meren puolelta toissapäivänä rinteiltä ihastelemaamme  suojaisaa merenlahtea.

Matkanteko alkoi olla hiukan puuduttavaa. Automaatti ohjasi, itse sen kuin katselit peilityyntä vedenpintaa ja tähystelit olisiko mitään nähtävää, yleensä ei ollut. Lesardieuxia lähestyttäessä nähtiin horisontissa kolmimastoinen raakapurjealus, jonka reitti näytti olevan melkein törmäyskurssilla kanssamme. AIS:sta katsoimme, että kyseinen alus oli ruotsalainen ”Gunilla” joka kulki koneella nopeudella 7,5 solmua. Päätimme tutustua aluksen lähempää, ja käänsimme kohti lähestyvää alusta. Vajaan sadan metrin päästä vaihdoimme sitten huutotervehdyksiä på svenska ja hyvän matkan toivotuksia.

Lesardieuxiin saavuimme kello 13, huonoimpaan mahdolliseen aikaan vuorovesivirtauksen sisään jokeen ollessa voimakkaimmillaan. Vaikka Shellin Canal Pilot – kirjassa oli varoitettu vuorovesivirran voimakkuudesta satamassa, joka on siis ponttoonilaiturisatama joen rannalla ilman sen kummempia allonmurtajia, en ollut oikein osannut ottaa huomioon tätä tilannetta. Eikä virtauksen voima niin kovalta tuntunutkaan, ennen kuin yritimme rantautua ponttoonilaiturin              u-haarukkaan. Nyt olivat sekä virta, että vihdoinkin noussut tuuli suoraan takaa, tai virta oikeastaan takaviistosta. Parinkymmenen metrin päässä laiturista totesin, että hommasta ei tule mitään, jos yritämme, tulemme kolisemaan päin laituria ja kunnolla. Viime hetkellä pakki siis päälle täysillä ja vaivalloisesti kipusimme ylävirtaan, kauemmaksi laiturista.

Käänsin veneen keula kohti tuulta ja virtaa ja laitoin moottoriin sen verran kierroksia, että näytimme pysyvän paikallaan tuumaustauon ajaksi. Siinä tilannetta pähkäillessämme en huomannut, että virta siirsi venettä nyt poikittain joen suuntaan nähden, ja kohtalaisella nopeudella. Tilaa oli kyllä veden syvyyden suhteen pieneen ajelehtimiseen, mutta olin kokonaan unohtanut sataman edustalle ankkuroidun ison perinnepurjealuksen pitkine puksprööteineen. Joku vaisto sai minut katsomaan oikeaan suuntaan siinä vaiheessa kun Vestervikingin mesaanimasto oli parin metrin päässä pukspröötistä. Täydet kierrokset päälle, nyt eteenpäin ja juuri ja juuri selvittiin ilman mastovaurioita.

Seuraavaksi yritimme kutsua satamakapteenia VHF:llä saadaksemme ohjeita, kuinka toimia, tuloksetta. (Myöhemmin seuraavassa satamassa näimme ilmoituksen, että 24.5. eli juuri saapumispäivänämme, Lesardieuxin satama ei voi ottaa vastaan vierasveneitä. Syytä ei kerrottu. Ei siis mikään ihme, että emme saaneet vastausta.)

Aloin jo alistua mahdollisuuteen, että joutuisimme ajelemaan jokea edestakaisin seuraavat 3-4 tuntia, ennen kuin tulisi vuorovesivirran käännekohta ja pääsisimme satamaan turvallisesti. Sitten luimme Reedsin satamaohjeesta, että mailin päässä satamasta on  ”moorings” eli poijuja, joihin voi kiinnittyä. Ajoimme paikalle, näimme useita vapaita poijuja joista yhteen sitten kiinnityimme.

Olo rauhoittui merkittävästi, siitä huolimatta, että nyt havaitsimme Shellin Channel Pilotista, että poijut eivät olleet täysin luotettavia, veneitä oli lähtenyt ajelehtimaan poijujen kanssa. Koska nyt oltiin vajaavuoksen ja tulvavuoksen puolivälissä, eli virtaus ei ollut vielä lähelläkään maksimiaan, ja tuulta ei ollut 4 m/s enempää, päättelimme, että kyllä poijujen tällainen  tilanne pitäisi kestää. Vahvistusta asialle saimme, kun aiemmin mainittu perinnepurjealus, painoltaan varmaankin 30-40 tonnia, kiinnittyi samanlaiseen poijuun yöksi.

Paikka oli oikeastaan aika hieno, leveämpi kohta joessa, toisella puolella kaunis  hiekkaranta. Joen törmät nousivat jyrkästi molemmin puolin. Rauhoituimme ja ryhdyimme valmistamaan kala-ateriaa Guernseystä ostetusta skotlantilaisesta savulohesta, siis Inkku ryhtyi. Lisukkeena sardiineja suoraan purkista ja salaattia.

Ruokalepo vierähti liki kolmetuntiseksi ja herättyäni totesin maiseman vaihtuneen. Oliko poiju siis kuitenkin lähtenyt ajelehtimaan? Ei, vaan nyt virtaus oli kääntynyt, samoin me, ja nyt tuuli ja virta olivat vastakkaisista suunnista, tuuli veneen asentoon voimakkaammin vaikuttavana. Poiju oli nyt siirtynyt keulakylkeemme, edestä tuleva virtaus piti veneen keulaa kohti joen yläjuoksua ja takaa tuleva tuuli yritti painaa meitä poijun ohi, yläjuoksulle päin. Ei tilanteessa mitään sen kummempaa ollut, emmepä vain ole koskaan ennen roikkuneet poijussa moisessa asetelmassa.

Vettä oli kadonnut rannoilta jo varmaankin kolmen metrin kerros ja nyt saattoi nähdä joen syvän v-muodon. Olimme jo aiemmin päättäneet, että vietämme yön tässä, emme edes yritä enää satamaan. Eipä tullut kukaan keräämään satamamaksuakaan.

Pakotimme itsemme aikaisin nukkumaan, sillä aamulla olisi tosi aikainen herätys kello kolmelta, jos aikoisimme ehtiä suunnitellussa aikataulussa seuraavaan kohteeseemme L’Aberwra’h :n satamaan.

25.05.2010 Lesardieux-L’Aberwra’h  87 mpk

Makujen taivaassa

Jaska:

Yöllä ei kovin hyvin nukuttanut, päässä pyöri L’Aberwrac’iin sisäänajo, josta satamapilottikirjat olivat antaneet aika karun kuvan, varsinkin jos on sumua. Sumulauttoihinhan olimme jo useamman kerran törmännet matkallamme.

Kello kolme aamulla väylän reunamerkkien valot kuitenkin loistivat kirkkaina, onneksi ei sumun häivää ainakaan täällä päässä. Kuu paistoi kirkkaasti ja valaisi hienoa maisemaa. Edessä olisi ensimmäinen pimeällä liikkeelle lähtö. Olin kuitenkin oppinut jo luottamaan plotteriimme ja kun meillä on veneessä lisäksi AIS, tutka ja vielä toinen, irrallaan muista järjestelmistä toimiva plotteri varalla, ei pimeässä navigointi tuntunut ihmeellisemmältä haasteelta.

Liikkeelle päästiin suunnitellusti. Oli hienoa havaita, kuinka helppoa suunnistaminen joella olikin yöllä reunamerkkien valojen, linjavalojen ja majakoiden valojen mukaan. Tätähän pitäisi kokeilla enemmänkin! Tuulta ei toistaiseksi ollut yhtään. Maisemat olivat tosi upeat nyt aamunkajossa. Vedenpinnasta pystysuoraan nousevat karut kalliokarit näyttivät muinaisten hirmuliskojen selkäeviltä. Ei haluttanut lähteä tutkimaan, löytyisikö kivettynyt lisko alta.

Aurinko nousi kello kuusi. Matka jatkui konevoimalla ja ohitettiin reittipisteitä jokseenkin suunnitellussa aikataulussa. Ohiteltiin majakkasaaria – hienoja majakoita – ja nähtiin jokunen purjevene, kaikki rautagenoa päällä. Sää oli pilvipouta, tuulta alkoi olla 2-3m/s, suoraan takaa. Mietittiin purjehtimistakin, mutta näillä tuulenvoimakkuuksilla ja vuorovesivirroilla se olisi merkinnyt saapumista vieraaseen satamaan pimeään aikaan – ei kiinnostanut.

Puolelta päivin alkoi pieni tihkusade ja kello kolmen tienoilla tähänastinen myötävirtamme kääntyi sitten vastavirraksi. Kello viideltä saavuttiin Libenter-nimiselle poijulle, josta käännytään suuntaan 100 astetta kohti Wrach-joen suuta. Näkyvyys oli aivan hyvä, ei siis ongelmia navigoinnin suhteen. Karikot ympärillä kyllä todistivat, että sisäänajoa sumussa ilman plotteria ei paljon kannattaisi yrittää. Monet olivat yrittäneet, näkyi karttojen hylkymerkeistä.

Puoli kuudelta saavuttiin L’Amerwrac’h in sataman suulle ja satamakapteeni tuli moottoriveneellä vastaan ohjaamaan meidät vapaalle paikalle kylkikiinnitykseen uuteen ponttoonilaituriin. Satama oli moderni, osin vielä rakennustyöt kesken, mutta palvelut pelasivat, pesukonetta lukuun ottamatta, jota ei oltu ehditty vielä asentaa.  Hetken päästä ystävällinen satamakapteeni tuli vielä veneellä perimään satamamaksun 25 euroa yöltä ja opastamaan sataman toiminnoissa.

Kun vene oli saatu satamakuntoon, lähdimme etsimään ruokapaikkaa ja löysimme L’ e´cailler des Abers – nimisen pienen, muutaman pöydän kalaravintolan. Mutta millaisen ravintolan! Nyt seurasi matkamme toistaiseksi ylivoimaisesti paras kala-ateria. Inkku sai alkupalaksi Noix de St. Jacques, herkullista merenelävää, jonka alkuperästä emme ole täysin päässeet selville. Sanakirjan mukaan on ”mollusque”, siis simpukasta kotoisin, ilmeisesti sulkijalihas (!). Valkosipulikastikkeessa taivaallisen hyviä. Allekirjoittanutta hemmoteltiin lopultakin 12 nostereilla, joita oli kahta lajia ”plates” ja ”creuses”  eli tasaisia ja koppuraisia. Pääruoaksi tilasimme keitettyä hummeria ”Homard a la sauce Americaine” jonka herkullisuudesta sanat eivät riitä kertomaan. Annos tuotiin pöytään isossa kulhossa, jonka alle viritettiin spriituli.  Hiljalleen kiehuvasta keitoksesta poimittiin hummerinosia ja kauhalla bouillabaisse – tyyppistä kastiketta lautaselle. Jälkiruoaksi Inkku sai erinomaisia bretagnelaisia mansikoita, minä taas Creme Brulee’n, joka oli se toinen vaihtoehto, erinomainen sekin. Hintaa koko lystille tuli kahdelta hengeltä 80 euroa ja ateria oli kyllä jokaisen kulutetun sentin arvoinen.

Illan kruunasi upea auringonlasku joen suiston suuntaan. Kaikki kynnelle kykenevät olivat keräytyneet aallonmurtajalle ikuistamaan näkyä kännykkäkameroillaan, niin mekin. Lienevätkö vielä Islannin tuhkapilvet, jotka täälläkin värjäsivät auringon niin verenpunaiseksi.

26.05.2010 L’Aberwra’h

Kun päivällinen on katettu….

Jaska:

Aamiaisen ja erilaisten veneenkunnostustöiden jälkeen lähdettiin etsimään kauppaa puolentoista kilometrin päästä sijaitsevasta Landenan kaupungista. Kun alkoi olla ranskalaisten lounasaika, päätettiin kuitenkin ensin haukata kevyt lounas rannan creperiessä.  Nytpä koimme ensimmäisen huijausyrityksen matkallamme. Tilasimme ruokaisten kreppien oheen pullon hapotonta mineraalivettä. Tarjoilija antoi vaihtoehdoksi pari merkkiä, joista valitsimme jonkun, en muista nimeä.

Pulloa avatessani huomasin sinetin olevan auki. Meille yritettiin siis myydä hanavettä aitona mineraalivetenä. Annokset tuotiin ja Inkku tiedusteli, että saimmehan tilaamaamme mineraalivettä. Saatuaan tarjoilijalta myöntävän vastasuksen, kysymys kuului, miksi korkin sinetti sitten oli auki. Tarjoilija näytteli hämmästynyttä aika hyvin, vei pullon pois ja hetken päästä paikan omistaja, hiukan vanhempi naishenkilö tuli etsiskelemään pullokaapista avaamatonta pulloa. Sellainenkin löytyi, ja tuotiin pöytään laajasti tapahtunutta ihmetellen.

Krepit olivat kyllä ihan käypäsiä, kahvin kanssa tilattu pala hedelmäpiiras sen sijaan selvästi eilistä, mutta syötävää.

Poljettiin pohkeet paukkuen lähes kilometrin ylämäki kohti Landenan kylän kauppaa. Nyt taisi ensimmäisen kerran tulla mieleen, että olisi sitä voinut venepyörän vaihteillakin varustettuna hankkia.  Landena oli ihastuttava pikkukaupunki – tai kylä –  keskipisteessä olevan kirkon ympärille rakennettu. Kirkko toimi myös ainoan paikallisen liikenneympyrän keskiönä. Täälläkin näkyi universaali kelttiläinen vaikutus, paitsi paikannimissä, myös rakennustavassa ja materiaaleissa. Talot olivat luonnonkivistä rakennettuja ja muistuttivat niitä, joita Irlantia ja Skotlantia esittelevistä kuvateoksista saa katsella.

Supermarketti oli suljettu keskellä päivää. Niinpä. Olimme tietenkin unohtaneet, että ranskalaisten puolenpäivän lounastaukoa tärkeämpää asiaa ei olekaan Silloin maa pannaan kiinni pariksi tunniksi ja avataan jälleen kello 15. Siirryimme läheiseen tupakkakauppa-lehtimyymälä-kahvilaan, joka onneksi oli auki, odottamaan kaupan avautumista. Olihan tästä se hyöty, että meikäläinen löysi lehtivalikoimasta upean klassisia purjeveneitä esittelevän julkaisun, Inkku taas paikalliset uutiset kertovan sanomalehden. Nopeasti odotus-puolituntiunen vierähti lukemisten ja espressokupin äärellä.

Veneelle palattua  lähdettiin tankkaamaan löpöä sataman löpö-automaatista. Arvelin, että menovettä  mahtuisi 150 litran vetoiseen tankkiimme ehkäpä 80 litraa. Mittari pysähtyi 132 litran kohdalle, mitä ihmettä? Meillä oli siis ollut saapuessamme 18 litraa jäljellä tankissa. Onneksi tankkimme on ns. pohjasta ottavaa tyyppiä, joka ei ole niin arka dieselkoneen käynnin pysäyttävälle ilman haukkaamiselle kuin nykyaikainen, tankin kannesta yläkautta polttoaineen ottava systeemi. Olisi saattanut tulla koneongelmia satamaa lähestyttäessä.

Kulutus oli ollut huomattavasti aiemmin arvioimaani suurempi, 3,28 litraa tunnissa, ja sehän tietysti johtui siitä, että mm. St. Peter Portiin mentäessä ja muutamassa muussakin vaiheessa olimme pitkiä aikoja ajaneet jokseenkin niillä kierroksilla, jotka 28 hv Volvo Penta 2003 –koneestamme lähtevät. Edellinen kulutuslaskelmani 1,8 litraa perustui paljolti Hollannin kanavilla ajamiseen Numansdorpista lähdön jälkeen, jolloin nopeusrajoituksia noudattaen ajelimme pitkiä aikoja vain 5 solmun nopeudella. Näyttää kulutus lähes kaksinkertaistuvan kun siirrytään 2.200 kierroksesta 2.800 kierrokseen. Tämä täytyy ottaa huomioon jatkossa, ettei tule ikäviä yllätyksiä.

Käytiin myös vaihtamassa aamulla loppunut 2,75 kg Camping Gaz – pullomme täyteen. Näin, kun satamissa pystymme yleensä käyttämään sähköistä vedenkeitintä, näyttää kyseinen kaasupullo riittävän keittotarpeisiimme noin kuukaudeksi.

Inkku ryhtyi valmistamaan päivälliseksi rartatouillea. Kun ruoka oli valmis ja katettuna pöytään, kuului kannelta koputus. Meillä hymyt levisivät, ei kai sentään…. Juu, tullihan se siellä oli haistanut meikäläisten ruoka-ajan olevan käsillä. Olimmehan saapuneet uudestaan ulkomailta eli Englannin Guernseystä takaisin Ranskan maaperälle.

Tuimailmeinen tullimies vilkaisi veneen rekisteröintitodistusta, josta ei ilmeisesti ymmärtänyt hölkäsen pölähtämää ja tiedusteli sitten tiukassa äänensävyssä Inkun ammattia. (Olen yleensä delegoinut, sattuneesta syystä, nämä selvitykset ranskanmaalla Inkulle.) Inkku vastasi, että opettajahan minä ja eläkkeellä. Tullimies siihen, nyt jo tiukka ilme sulaen: ”Olette varmaankin ranskanopettaja” ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi” No niinhän minä vähän ajattelin”.

Inkku ehdotti, että jos haluatte keskustella kapteenin kanssa, hän voi hyvin siirtyä sivuun, mutta kapteenin kanssa pitää puhua englantia, mihin tullimies välittömästi, kolleegojensa laiturilla virnuillessa ilmoitti, että kyllä hän nämä asiat voi hyvin hoitaa madamenkin kanssa.

Tarkastus sujuikin sitten nopeasti. Ainoa asia, joka loppujen lopuksi tuntui tullia kiinnostavan oli aluksen kotisatama. Tästä vihje Suomen rekisteriviranomaisille: Suomen virallisesta alusrekisteritodistuksesta ei ilmene sanallakaan aluksen kotisatamaa, joka täälläpäin näyttää siis olevan todella tärkeä tieto. Asia pitäisi korjata. Sitä paitsi heti kun siirrytään pois Suomen aluevesiltä, on aluksen kotisataman ilmoittaminen nimen yhteydessä aluksen perässä tai kyljessä yleinen käytäntö.  Tätä näkee Suomessa aika harvoin, miksiköhän?

Illansuussa seurasimme kun iso saksalaisvene saapui satamaan laskuveden aikaan ja ohjasi suoraan kartasta hyvin näkyville kiville sataman sisäpuolella. Ehkäpä karttaan voisi tutustua ennen rantautumista. Peruuttamalla sentään pääsivät irti. Kävivät tankkaamassa ja lähtivät pois saman tien, ilmeisesti kiusallisilta kommenteilta välttyäkseen.

Loppuilta meni taas reittisuunnittelussa, Edessä on purjehdus Brestiin, missä kävimme edeltäkäsin paikkoja tarkastamassa kaksi kesää sitten. Matkan varrelle sattuu toinen rannikon pahimmista vuorovesivirtakohdista, Finisterren (”Maan loppu”) kärjessä sijaitseva ”Chenal du Four.”

Advertisement

21.-23.05.2010

21.05.2010  Cherbourg-St.Peter Port

Cap de la Haguen valloittajat

Jaska:

Vielä pari jälkijunassa mieleen tullutta huomiotta Cherbourgista. Täällä saattoi havaita, miten tärkeänä purjehdusta pidetään Ranskassa: koulujen urheilutunnilla koko luokka lähtee opiskelemaan pienveneillä purjehtimista! Katselimme, kun purjehduksenopettajat vetivät kumiveneillä perässään  varmaankin liki 50 optimistijollaa Petite Radelle, jossa sitten perehdyttiin purjehduksen nikseihin.  Innostuneesta metelistä päätellen lapsilla tuntui olevan kovasti hauskaa.

Myös toinen jälkihuomio liippaa purjehdusta: Paikallinen, kovasti merikarhulta vaikuttava miekkonen pysähtyi laiturille veneemme kohdalle ja jäi katseellaan arvioimaan venettämme. Jonkin aikaa tarkasteltuaan hän totesi kaihoisasti: ”Notre bateau me fait rever” eli ”Veneenne saa minut unelmoimaan”. Taisi olla parhaimpia Vestervikingille koskaan osoitettuja komplimentteja.

Kolmas jälkimuistelu on sitten jatkoa tarinalle ”Cruisin is fixing your equipment in exotic places”

Keväällä 2009 hankittu pieni 150 watin Vaeco-invertterimme nimittäin sanoi sopimuksen irti tietokonetta ladattaessa.  Takuukin oli juuri sopivasti mennyt umpeen pari kuukautta sitten. Olin satamakonttorista löytänyt vene-sähkötarvikeliikkeen ja -korjaamon esitteen ja päätimme kokeilla kepillä jäätä, vaikka Vaecon nimeä ei näkynytkään liikkeen valtuuttamien valmistajien listalla.

Inkku soitti esitteessä olevaan numeroon ja tiedusteli, korjaisivatko tämänmerkkisiä laitteita. (Tässä vaiheessa muistin laitteen hankintahinnaksi paljon enemmän kuin se 140 euroa, joka kuitista myöhemmin selvisi. Tuolla hinnalla korjaajaa ei todellakaan olisi kannattanut vaivata.) Ystävällinen mieshenkilö vakuutti, että kyllä noitakin korjataan, voisiko hän tulla veneelle vähän vaille kello kaksi. Inkku totesi, että sehän on 20 minuutin päästä, toki sopii. Mitä palvelua!

Mies tuli, tutki laitteen ja totesi, ettei kannata korjata (minkä tähän mennessä olin tajunnut itsekin).

Sanoi, että otti autoonsa mukaan nimenomaan PC:n lataamiseen tarkoitetun muuntajan, sellainen maksaisi 80 e. Teimme kaupat ja kiitimme superhyvästä palvelusta.

No niin, sitten päivän epistolaan… Tavoitteena oli päästä liikkeelle kuudelta, jolloin päivä alkoi pikkuhiljaa valjeta. Pääsimme liikkeelle 06.15, aika hyvin kuitenkin. Aamu oli mitä hienoin ja meri täysin tyyni, koneajoa siis tiedossa. Väisteltiin kalastajien verkkoja, juotiin toinenkin kupillinen kahvia aamuaurinkoa ihaillen ja seurailtiin kuinka hyvin eilen tehdyt vuorovesilaskelmat pitivät paikkansa. Ensimmäisten tuntien jälkeen olimme täsmälleen oikeassa aikataulussa lähestymässä Cap de la Haguen ja Alderneyn saaren välistä salmea. Odotimme jännityksellä, millaisia pyörteitä ja aallokkoa on odotettavissa, vaikka virtaa vastaan taistelevaa tuulta ei nyt ollutkaan.

Pikkuhiljaa vauhtimme alkoi kasvaa ja tuotapikaa plotteri näytti  nopeudeksi pohjan suhteen huippuna 12,8 solmua, kun vaijeriloki näytti moottorin kierroslukuun täsmäävää 6,2 solmun nopeutta. Virran vauhti oli siis 6,6 solmua!

Enpä ole ennen nähnyt täysin tyynellä ilmalla aallon nousevan Vestervikingin kannelle! Ja nyt oli parhain vajaavuoksi – millaista olisi sitten kun on tulvavuoksen aika? Emme todellakaan haluaisi olla näissä maisemissa kun 6 beaufortin tuuli puhaltaa vahvinta tulvavuoksen virtaa vastaan. Vaikka meillä ei mitään ongelmia ollutkaan, saatoimme hyvin uskoa, mistä Alderney race on saanut pelottavan maineensa.

Pikkuhiljaa päästyämme kapeimmasta salmesta meno rauhoittui. Autopilotti ohjasi, aurinko paistoi, ja kuppikuumat keitot maistuivat. Kun meri oli edelleen täysin tyyni, saattoi nähdä pinnalla vaeltelevan kasvuston (ja muun roskan )määrän. Näimme täälläkin isoja levälauttoja, mutta nämä lautat eivät olleet Itämeren sinilevää, vaan puhtaan veden rakkoleviä, ja vastaavaa isompaa kasvustoa. Puoltapäivää lähestyttäessä ajoimme Hermin ja Sarkin saarten välistä kohti Guernseyn saaren pääsataman, St Peter Portin lähestymislinjaa. Sarkin saaren maisemat olivat kuin Skotlantia esittelevästä kuvateoksesta, vihreitä vuoria ja jollakin tasanteella pienoinen linna.

Kalanpyydyksiä –tai oikeammin taisivat olla hummerinpyydyksiä sai täälläkin väistellä ja tähystää piti tarkoin myös lähestyviä supernopeita autolauttoja, joiden kulkuväylän poikki ajoimme. Ei näkynyt päälle tulevaksi.

Saavuimme St. Peter Portin satamaan korkean veden aikaan, 15 minuuttia myöhemmin kuin olimme laskeneet saapuvamme. Suhteellisen tarkkaa työtä! Tämä vuorovesiltä suojattu satamasysteemi on mielenkiintoinen: Sataman suulla on pari metriä korkea kynnys. Itse sataman seinät ovat tästä 5-6-metriä korkeammat. Korkean veden aikaan veden pinta on satamassa sama kuin merellä, nelisen metriä satamakynnyksen yläpuolella. Niin kauan kun vedenpinta on kaksi metriä kynnyksen yläpuolella, satamaan pääsee tai päästetään veneitä, joiden syväyksen maksimi on 1,80 metriä. Kun laskuvesi tulee, valuu vesi satamasta merelle, mutta satamaan jää kynnyksen ansiosta jäljelle aina se 2 metriä vettä. Ulkopuolella sataman kynnys tulee näkyviin vedestä, tulvavuoksen aikaan jopa koko pari metriä korkea kynnys ja myös ranta sen edessä.  Eli eipä kannata laskuveden aikaan yrittää satamaan tai sieltä pois.

Satamakapteeni tuli veneellä vastaan ja ohjasi meidät paraatipaikalle laiturin päähän. Heti kiinnityttyämme pyrähti paikalle apulaisensa, joka ojensi täytettäväksi tulli-ilmoituksen ja keräsi satamamaksun kahdelta vuorokaudelta, 52 puntaa. Puntaa, apua! Olimme kokonaan unohtaneet, että olimme siirtyneet ulkomaille, eli Englantiin. Onneksi maksu hoitui Visalla, kuten kakki muutkin maksut Guernseyllä. Tulli-ilmoituksen sai itse täyttää ja laittaa tullin postilaatikkoon. Mitään tarkastuksia ei siis ollut. Yksinkertaista ja luottavaista.

Nälkä kurni suolissa, siis rantaravintolaan syömään. Tilasimme molemmat pääruoaksi kalapiiraan ”Fish Pie”. Piiras osoittautui perunamuusiksi, jonka alla piileskeli lohenpaloja. Tarjoilija tuli kysymään maistuiko, johon vastasin, että kyyyyyllä, vaimolleni tuo oli hyvä pääruoka, minulle riitti alkupalaksi, saisinko tuhdin hampurilaisen pääruoaksi, kiitos.

Myöhemmin iltapäivällä tehtiin kaupunkikävely ja etsittiin illaksi paikkaa, joka tarjoaisi ostereita, huonolla menestyksellä. Kaupunki on kyllä kaunis, rakennettu rinteeseen joka nousee jyrkästi satamasta. Kaduilla muotitietoisia nuoria naisia ja liituraitapukumiehiä. Guernseyn veroparatiisisaarella pitävät monet kansainväliset pankit yms. kansainväliset toimijat toimipisteitään.

Illalla tehtiin vielä kävely aallonmurtajan päässä olevaa linnoitusta katsomaan. Ihmeen vahvasti ovat jo 1500-luvulla osanneet rakentaa linnoja, joiden jalustan vuorovesi vuoroin peittää, vuoroin kuivaa. Linna oli siis edelleen hyvässä kunnossa, noin ulkopuolelta katseltuna. Matkan varrelle osui iso vesiallas, joka ilmeisesti oli tehty nimenomaan pienoismallilaivojen uittamista varten. Oli kiva seurata kuinka tohkeissaan olevat papparaiset uittivat toinen toistaan hienompia hinaaja/pelastusalus/rahtialus/matkustajalaiva-mallejaan.

22.05.2010  St.Peter Port, Guernsey

Sconeseja maisemalla

Jaska:

Auinko paistaa lämpimästi, on kesä. Aamiainen avotilassa! Tutkailtiin vähän aikataulujamme ja vuorovesitaulukoita ja päätettiin, että ollaankin kolme yötä Guernseyssä.  Huomenna iltapäivällä korkean veden aikaan siirryttäisiin satamakynnyksen toiselle puolelle ponttooni – odotuslaituriin, josta voitaisiin sitten ylihuomenaamuna lähteä kohti seuraavaa kohdetta omien aikataulujemme mukaan, tarvitsematta odottaa sitä vuoroveden hetkeä, jolloin satamakynnyksen päällä on tarvittavat kaksi metriä vettä.

Käytiin Marks & Spencerillä ruokaostoksilla ( löydettiin mm. englantilaisia kaurahiutaleita, kaurapuurokausi siis jatkuu..) ja sen jälkeen tekemässä konkurssinpoikasta aitoja Guernseyläisiä villapaitoja ja muita purjehdusasusteita edulliseen hintaan myyvässä liikkeessä.

Puolelta päivin lähdettiin pyöräretkelle rantapolkuja pitkin. Jossakin kohdassa polku muuttui portaiksi, joita sitten huohotimme ylös pyöriä kantaen. Päädyimme toiseen satamaa suojaavaan linnoitukseen, joka oli ollut myös sodan aikana Guernseytä miehittäneiden saksalaisten käytössä. Kyllä oli ollut helppo korkealta ”vuorelta” valvoa sataman edustaa.

Jatkoimme polkuja pitkin kohti sataman kaakkoiskärkeä ja tulimme välillä tielle, jonka varsilla oli toinen toistaan komeampia omakotitaloja, tai pitäisikö sanoa pikkulinnoja. Guernseylle ovat majoittuneet Englannin äveriäät ja se kyllä näkyi. Ajoimme välillä harhaankin, mutta lopulta olimme ihastelemassa niemen kärjessä kiveen hakattua ”Public Conveniences”-opastetta.  Jatkoimme opasteen suuntaan ja havaitsimme, ettei se tarkoittanutkaan näköalatasannetta, vaan toilettirakennusta. Tästä arvasimme kuitenkin myös näköalapaikan olevan lähellä.

Sadan metrin päästä sitten eteen avautui aikalailla henkeäsalpaava näkymä. Vihreät rantakalliot laskivat jyrkästi suojaiseen merenlahteen varmaankin pitkälti toista sataa metriä alapuolella. Lahden pohjukassa kimalteli hiekkaranta ja lahdelle oli ankkuroituna pari purjevenettä. Tuollainen paikka pitäisi vielä itse kokea omasta ankkuroidusta veneestä katseltuna! Myöhemmin karttoja tutkiessamme havaitsimme, että ko. lahdenpoukamaa suositeltiinkin ankkuripaikaksi Guernseylle tuleville tai sieltä lähteville purjehtijoille pohjoistuulien aikana.

Jatkoimme puolen kilometrin päähän toiselle niemelle, jolla sijaitsi hotelli. Terassin ovessa mainostettiin teetä sconesien, hillon ja Guernseyn kermavaahdon kera. Hyväksyimme tarjouksen ja edeskäypä toimitti hintaan 10 puntaa. Vietimme perusenglantilaisen kello viiden teehetken ja lähdimme paluumatkalle kermavaahtoa suupielistä pyyhkien. Paluumatkaan kului aikaa ehkä kymmenesosa tulomatkastamme. Kun hotellin luota muutaman kerran polkaisi, loppumatka olikin pelkkää alamäkeen laskettelua. Mietin serpentiineissä kurvaillessamme, että nyt jos jarrut pettäisivät, voisi tulla kaunista jälkeä. Sellaista riskiähän meillä ei toki ollut, eihän…(Ei, kunnes myöhemmin huomasin, että molemmista Dahon-pyöristä ketjut olivat paljosta käytöstä löystyneet oikein kunnolla ja kaipasivat kiristämistä. Mitäpä jos ketju olisikin hypännyt päältä noissa alamäissä.. Huh!)

Illalla improvisoitiin vielä ravioli-salaattiateria veneellä ja sitten lähdettiin paikalliseen pubiin seuraamaan Champions Liigan loppuottelua. Oletimme kokevamme hurjan englantilaisen pub-jalkapallotunnelman, mutta kyseinen pubi olikin täynnä enemmän itsensä esittelemisestä ja toistensa viihdyttämisestä kuin jalkapallosta kiinnostuneita nuoria aikuisia. Varsinkin Jegermeister-Red Bull – shotteja naukkailevat nuoret naikkoset pitivät yllä sellaista kiljuntaa, että ottelun selostuksesta oli aivan turha yrittää ottaa selvää. Ehkäpä laimea kiinnostus johtui siitä, että vastakkain olivat vain muuan italialainen ja muuan saksalainen joukkue.

23.05.2010 St.Peter Port, Guernsey

Illallinen avotilassa

Jaska:

Vaikka oli sunnuntai, löydettiin avoinna oleva ruokakauppa, josta saatiin täydennystä eilisiin, ilman ostoslistaa tehtyihin ruokaostoksiin. Hyödynnettiin vielä St.Peter Portin hyvät suihkut ja siirrettiin vene satamasta odotusponttooniin. Aallonmurtajan kyljessä oli polttoaineen tankkausasema, josta yritimme ensin ostaa lisää löpöä, mutta sepä olikin sunnuntaina kiinni.

Loppupäivä meno taas seuraavan päivän reittisuunnittelussa ja pian olikin illallisen aika. Se nautittiin ensimmäistä kertaa tällä kaudella avotilassa, auringonlaskua St.Peter Portin kaupunkimaiseman taakse ihaillen. Prawnseja alkupalaksi, pääruoaksi Inkku oli loihtinut cajun-maustetut broilerifileet. Ruokajuomaksi Lindemansin Chardonnayta. Totesimme taas, että hullumminkin voisi ihminen toukokuun loppupuolen iltaa viettää…

17.-21.05.2010

17.6.2010    Ouistreham-Cherbourg

Ensimmäiset vuorovesipyörteet

Jaska:

Ouistrehamin sulku avattaisiin klo 10.30, mikä sopisi hyvin vuorovesilaskelmiimme Cherbourgiin purjehtimista ajatellen. Ehdittiin vielä tankata 75 litraa löpöä sulun avautumista odotellessa. Laskin, että koneajossa 2600 kierroksella keskikulutukseksi tulee 1,88 litraa tunnissa – ei paha.

Sulkuportit avautuivat, ajoimme sisään suuren kalastusaluksen perään. Tällä kertaa sulutus onnistui ilman ongelmia, vaikka hieman mietimmekin kalastusaluksen potkurivirtojen vahvuutta sen ponnistaessa sulusta ulos juuri edestämme.

Ajettiin redille, nostettiin purjeet ja käännettiin keula parhaimpaan tuuleennousukulmaan. Pian tehtiin kaksi havaintoa: tuuli oli kovin heikkoa ja jos yrittäisimme väkisin purjehtia, saisimme vuoroveden vastaamme ja saapuminen Cherbourgiin tapahtuisi joskus aamuyöstä. Kun emme juuri tähän paikkaan halunneet ensimmäistä yöpurjehduskokemusta näillä vesillä, laskettiin purjeet ja käynnistettiin moottori, vaikka mieltä kirpaisikin. Laitettiin Autopilot 2000 ohjaamaan ja keskityttiin ympäristön tarkkailuun. Tarkkailun tuloksena väistettiin lukuisia kalanpyydyksiä ja Inkku näki joko pyöriäisen tai delfiinin, joita niitäkin alkaa näillä vesillä jo olla. Vuorovesivirta oli aluksi vastaista ja nopeutemme SOG viitisen solmua potkurilokin näyttäessä kuutta ja puolta.

Kello 15 vuorovesivirran suunta kääntyi ja nyt saisimme ”lasketella alamäkeä” lopun matkaa Cherbourgiin.

Tuuli laantui välillä kokonaan, mutta lähestyttäessä Cotentinin niemimaan kärkeä alkoi puhaltaa uudestaan – ja suoraan vastaan edelleen. Yhtäkkiä meri edessä alkoi käydä aika kuoppaiseksi, meitä nyt hyvää 9 solmun vauhtia eteenpäin vievä virta sai nyt siis tuulen vastaansa ja tämä yhdistelmä nostattaa lyhyitä ja pystyjä aaltoja. Tuulimittari näytti 11 m/s, joten nopeutemme huomioiden todellinen tuulen nopeus oli arviolta vain reilut 6 m/s, mikä yksinään ei kummoista aaltoa nostaisi.

Välillä aalto nosti vettä keulakannelle, mutta varsinaista vaaraa ei tilanteessa ollut.

Barfleurin pohjoispoijun ohitettuamme reitti kääntyi hetkeksi suoraan länteen ja tuuli hiukan heikkeni. Pysyimme visusti kaukana rannikon matalikoista, joissa korkeat kuohut pärskivät. Aivan loppumatkalla saatiin sittenkin vielä vuorovesivirta vastaamme ja vauhti SOG putosi neljään solmuun. Cherbourgin redille saavuttiin jotakuinkin arviomme mukaisesti illan jo hämärtyessä klo 22.

Matkaa oli tehty potkurilokin mukaan 69,2 mpk. Plotterin trippimittari näyttää mielestäni outoja lukemia, vain 54,5 mpk. Reedsin mukaan ”virallinen” etäisyys on 66 mpk. Olen jo aikaisemmin ihmetellyt, kun plotterin trippi näyttää mielestäni liian lyhyitä välimatkoja. Täytynee seurata tilannetta, ehkä käyttöohjeeseenkin paneutuminen auttaisi…

18.- 20.06.2010 Cherbourg

Nettituskailua

Jaska:

Cherbourgin satama on hyvin suojaisa ja sinne on pääsy 24 tuntia vuorokaudessa. Satamarakennelmat ovat peräisin jo 1700-luvulta ja ne muodostuvat ulommasta aallonmurtajasta, joka kulkee arviolta mailin etäisyydellä varsinaisesta satamasta. Tässä aallonmurtajassa on aukot sekä itään että länteen suuntautuvalle liikenteelle. Aallonmurtajan sisälle jäävä alue on nimeltään ”Grande Rade”, ”Iso Redi” vapaasti suomennettuna.  Sisempi aallonmurtaja sijaitsee sitten neljännesmailin etäisyydellä satamasta ja sen sisällä on vielä yksi pienempi satamaportti, joka johtaa huvivenesatamaan.

Satama lienee Euroopan suurimpia huvivenesatamia, hyvin hoidettu ja kaikki palvelut lähellä. Tämä näkyy myös hinnoissa: yöpyminen Vestervikingin kokoiselta (11,95 x 3) veneeltä 32 euroa per yö, minkä lisäksi täällä peritään erikseen 2 euroa per suihkunkäyttö.

Cherbourgissa vierähtikin sitten neljä yötä. Ehdittiin täydentää provianttia, tutustua kaupunkiin, syödä paikalliset herkut ja tuhlata melkein yksi kokonainen päivä oikuttelevan nettiyhteyden kanssa taisteluun.

Carrefourissa provianttia täydentämässä käydessä tuli eteen taas yksi esimerkki eräästä Ranskan ja Suomen välisestä kulttuurierosta, jonka konkreettinen vaikutus näkyy jopa paljon puhutuissa OECD:n PISA- mittauksissa, joissa siis mitataan koulujen menestystä eri aineissa eri maiden välillä. Suomihan on pärjännyt näissä hämmästyttävän hyvin.

Se ero näkyi esimerkiksi vihannestiskillä: jos yrität Ranskassa itse punnita vihanneksesi, ryntää paikalle myyjä (joka ei välttämättä muuten osoita huomiota ostohaluillesi) ja kieltää ehdottomasti punnitsemasta itse. Mitähän siitä tulisi, jos ihmiset itse saisivat punnita, kaikkihan huijaisivat!

Tuo kulttuuriero on, että Ranskassa kaikessa toiminnassa on lähtökohtana, että ihmisiin ei luoteta. Se näkyi jo Dieppessä, jossa satamavirkailijaneitonen ei voinut uskoa ilmoitustamme, että vene on 11,95 pitkä. Ei, tieto piti varmistaa rekisteritodistuksesta. Muuten kaikkihan voisivat ilmoittaa veneensä todellista pituutta lyhyemmäksi!

Ei ihme, että tutustumiskäynnillä Suomen koulujärjestelmään ranskalaiset opettajat olivat eniten hämmästyneitä siitä, että Suomessa oppilaiden haluun oppia luotetaan. Ranskassa kun lähtökohtana on, että oppi on ajettava oppilaiden päähän väkisin. ( Kertoi asian hyvin tunteva perähenkilö.)

Polkupyörät olivat taas hyvään käyttöön, pääsimme tutustumaan kaupunkiin laajemmin. Hollannin tapaisesta pyöräilykulttuurista ei tosin ollut hajuakaan ja pyöräteitäkin hyvin harvakseen.

Sataman vieressä oli tutustumisen arvoinen kohde: entinen Amerikan-höyrylaivojen valtava matkustajaterminaali ” Gare Maritime Trans-Atlantique”  joka on nykyään osin entisöity ja toimii merta ja merentutkimusta eri muodoissaan esittelevänä keskuksena”Cite de la Mer”. Aikanaan matkustajat ovat tulleet terminaaliin junilla, jotka ajoivat suoraan sisään terminaaliin. Täältä lähti myös joukko matkustajia Titanicin ensimmäiselle ja viimeiselle matkalle. Alus itse ei kylläkään syväyksensä vuoksi päässyt sisälle satamaan, vaan odotteli redillä ja matkustajat kuljetettiin terminaalista Titaniciin pienemmillä laivoilla. Cherbourgista laiva sitten suuntasi Southamptoniin ottamaan mukaan valtaosan matkustajistaan ja sieltä sitten kohtalokkaalle neitsytmatkalleen kohti New Yorkia. Ilmassa oli selvästi havaittavissa historian siipien havinaa…

Inkun piti tilata netistä lentoliput Suomeen ja takaisin. Hänhän on menossa 10.6. elokuvan ”Vähän kunnioitusta”, jossa poikamme Ilkka esiintyy, ensi-iltaan Helsingissä. Palaa sitten 12.6. Ilen kanssa Ranskaan, jossa jossakin sopivassa satamassa meikäläinen odottelee. Ile purjehtii sitten kanssamme kolmisen viikkoa ja sitten palaa taas Inkun saattamana Suomeen.

Ranskan satamissa toimii (jos toimii) ”Netabord” niminen verkko, johon voi ostaa käyttöaikaa 24 tunniksi/60 päiväksi parillakymmenellä eurolla. Lähtien siitä, että tällä tavalla saisi netin käyttöönsä tärkeimpiä asiointeja varten valtaosassa käyntisatamista, kyseinen investointi ei ole kohtuuton.

Verkko onkin toiminut hyvin aikaisemmissa käyntisatamissamme, mutta eipäs toiminutkaan Cherbourgissa. Kerroimme asiasta satamakonttorissa ja he puolestaan kertoivat olevansa tietoisia asiasta ja että Netabordin puolellakin ollaan tietoisia, mitään ei vain ole toistaiseksi tapahtunut eikä mitään tietoa ole, koska tapahtuisi.

Satamakonttorirakennuksessa on kattokerroksessa purjehdusklubin ravintola, jossa olisi ilmainen nettiyhteys asiakkaille käytettävissä. Sinne siis, espressothan olisivatkin juuri nyt poikaa. Saimme espressot ja toisetkin ja mineraalivedet ja oluet. Yhteys oli nimittäin niin hidas ja takkuileva, että lippujen varaamiseen vierähti pitkälti viidettä (lue :VIIDETTÄ) tuntia, eikä sittenkään toisen varauksista maksaminen netissä ollut onnistunut, kuten myöhemmin todettiin.

Nettikokemuksesta nälkiintyneinä lähdettiin etsimään ravintolaa, joka tarjoaisi paikallista herkkua, eli Creperietä. Pitkän etsiskelyn jälkeen sellainen löytyikin, eikä etsiskely ollut turha. Syötiin kolmen ruokalajin Crepes-illallinen. Alkuun galettes, tummemmat crepit savulohen kanssa, sitten pääruoaksi edelleen galettes, tällä kertaa tummalla crepillä kinkkua, juustoa, sipulia ja munaa, sekä tietenkin jälkiruoaksi vaaleat crepit liekitetyllä Grand Marnierilla. Loistavaa! Ruokajuomana Normandian parhaan ”Ciderien” nimeltään ”Théo Capelle” tuotteita, joihin ei voi samana päivänä verrata mm. Suomessa myytäviä teollisia tuotteita.

Viimeisenä päivänä löydettiin sitten hyvä nettikahvila josta sai nettiyhteyden omalle kannettavalle tietokoneelle. Olipa helpotus päästä taas kunnon nopean yhteyden äärelle. Saatiin hoidettua lentolippujen varaukset kuntoon suit sait ja printattua Inkun ja Ilen lentoliput. Ehdittiinpä lopultakin myös täydentää blogimme kuvagalleriaa kuvasadolla aina Middelburgista alkaen.

Viimeisenä iltana Cherbourgissa 21.toukokuuta tehtiin tarkat reitti- ja aikataulusuunnitelmat seuraavan päivän purjehdusta varten ja muutenkin varustauduttiin hyvin. Lähtö olisi aamulla klo kuudelta ja reitti Guernseyn saaren St Peter Port satamaan kulkisi Cap de la Haguen niemen ja Alderneyn saaren välistä, paikasta, jossa vuorovesivirtaus on voimakkainta Euroopassa. Onneksi vuorovedenkierrossa on nyt ”neaps”-vaihe, eli vajaavuoksi, jolloin virtaukset eivät ole niin kovat kuin tulvavuoksen aikaan, joka sattuu aina täysikuun ja uudenkuun kohdalle.  Viiden solmun virtauksia olisi silti odotettavissa. Tuulen pitäisi olla kevyttä myötätuulta, joten oikeaan aikaan paikalle saapumalla ei virtauksen ja tuulen vastakkaisvoimista pitäisi olla suurempaa haittaa.

20.05.2010 Uutta tavaraa Kuvagalleria 2010:ssa

Nyt saatiin vihdoinkin nopea nettiyhteys Cherbourgin  nettikahvilassa ja tuloksena paljon uutta katseltavaa Kuvagalleria 2010:ssa. Järjestyksen asettamista emme edelleenkään täysin hallitse, mutta laitoimme teksteihin enemmän viitteitä mistä vaiheesta matkaa kuvat ovat. Ei kun kursoria kuvan päälle siirtämään…

Huom! Kun itse testasimme kuvagalleriaa, ilmestyi kuvan päälle joku ihmeellinen ”Snap Shots” lisuke, ilmeisesti jonkinlainen apuväline, jolla voi kaapata blogista kuvia. Emme tiedä, onko ko. ohjelma istuttanut itsensä vain meidän PC:lle  vai näkyykö sama häiritsevä näkymä kaikilla jotka katselevat blogimme kuvia. Laittakaapas kommenttia ilmestyykö Snap Shots myös teidän näytöllenne. Ohjeita miten sen saa poistettua koneelta otetaan kiitollisuudella vastaan.  Samoin kuin kaikkia muitakin kommenttejanne ! Kiitos tähänastisista kommenteista, niitä on kiva lukea!

13.-16.5.2010

(Seuraava on laitettu tänne blogiin 19.5. Cherbourgissa. Nettiyhteydet ovat tällä hetkellä onnettomen hitaat, mistä johtuen emme nyt pysty täydentämään kuvagalleriaa. Teemme sen heti, kunhan saadaan nopeampia yhtyksiä)

13.5.2010  Ajatuksia Diepessä simpukkakeittoa odoteltaessa

Jaska:

Herättiin kauniiseen, mutta edelleen koleaan aamuun. Aamiaiselta päästyä lähdettiin etsimään satamakonttoria jotta voitaisiin ilmoittautua. Matkalla ihastelimme taas kaiken maailman mereneläviä rannan kalamarkkinapaikalla. Löydettyämme lopulta satamakonttorin ilmoitti virkailijaneitonen ystävällisesti mutta tiukasti, että pitää olla mukana veneen rekisteripaperit. Sitä paitsi hän on juuri lähdössä lounaalle, tulkaa uudelleen kello kahden jälkeen. Antoipa kuitenkin suihkuosaston koodit, että päästiin siistiytymään.

Palasimme puhtoisina veneelle ja kun venettä eivät virrat eivätkä tuulet näyttäneet pahemmin heiluttelevan, päätin hankkiutua ylös mastoon noutamaan sen eilen sinne paenneen spinnunostimen.  Homma sujui kätevästi Inkun avustuksella. Samalla sain tarkastettua purjekiskon kiinnitykset saalinkien yläpuolelta – kunnossa olivat – ja käsiteltyä tämänkin kiskonosan teflonsuihkeella.

Syötiin kevyt venelounas ja käytiin sitten maksamassa satamakonttorissa yöpymisemme, 21,20 euroa yö. Aurinko lämmitti mukavasti ja nyt ensimmäistä kerta tähänastisella matkallemme ranskalaiset olivat lähteneet ulos terasseille istuskelemaan. Olihan siihen oiva tilaisuus, koska oli helatorstai, vapaapäivä. Teimme mekin pyhäpäivän kävelyn rannalle – satamasta yhden korttelin läpi pääsee heti rantakaistaleelle. Väkeä oli myös täällä paljon liikkeellä. Ranta ei ollutkaan tavanomaista rantahiekkaa, vaan hieman nyrkkiä pienempiä kiviä, samanlainen ranta johon törmäsimme mm. toissakesänä Trysundan saarella Ruotsin Höga Kustenilla.

Koska selvästi oli kesä, piti saada jäätelöt, jotka nautittiin espresson kera terassilla. Käytiin vielä varaamassa suositusta kalaravintolasta pöytä illaksi ja mentiin veneelle toimittamaan niitä näitä.

Ravintola oli puoli kahdeksalta saapuessamme tupaten täynnä. Hyvä merkki. Tilasimme päivän menuun kohtuuhintaan 14,25 euroa per nenä. Pääruokana oli keitettyjä simpukoita, ja juuri niitä olimme tulleet täältä hakemaankin.

Ruokaa odotellessa oli hyvä seurata ranskalaisten käytöstapoja, semminkin kun tarjoilijatar aluksi unohti toimittaa tilauksemme keittiöön. Nyt kun poskisuudelmat ovat rantautuneet Suomeenkin, on ongelmaksi muodostunut, kuuluisiko etiketin mukaan antaa kaksi vai kolme muiskua. Joskus on syntynyt kiusallinen tilanne, kun tervehdittävä saamiensa kahden muiskun jälkeen kurkottautuu vielä kolmannenkin kerran tervehdittäväksi, eikä itse olekaan valmistautunut kuin kaksinkertaiseen tervehdykseen. Tai päinvastoin, omien huulien suunnatessa kohti tervehdittävän nenää tämän jo pysäytettyä asiaankuuluvan pään kääntelyn.

Tarkkailun tuottama havainto oli, että ranskalaisista valtaosa tyytyy kaksinkertaiseen käsittelyyn, mutta sitten löytyvät ne poikkeukset, jotka kolmella suukolla vahvistavat säännön. Eipä siis löytynyt tästäkään osviittaa eurooppalaisille tavoille opiskelevalle. Mitäpä sitten pitäisi ajatella täkäläisestä tavasta, että myös miehenpuoliskot tervehtivät toisiaan poskisuudelmin? Tulee mieleen takavuosien mestari-keihäänheittäjä Seppo Rädyn vastaus, kun haastattelija kysyi mielipidettä oopperasta. (Vastausta emme tällaisella perhefoorumilla käy toistamaan.) Onneksi ei kai sentään miesten tervehtimisessä olla palaamassa entisaikojen Bresneviläis-Hoeneckerilaiseen käsittelyyn.

Simpukoiden saapuessa olin näissä yksityispohdinnoissa jo tullut johtopäätökseen, että eiköhän ole sittenkin paras pitäytyä pohjoisille leveysasteille paremmin sopivassa tuhdissa kädenpaiskauksessa miesten kesken, ja mitä naisiin tulee, kyllä kunnon karhunhalaus tutuille naisille aina kolmekin suun suipistusta voittaa.

Hollannissa nauttimaamme simpukkakeittoon verrattuna täkäläiset simpukat olivat pienempiä ja niiden tuoksu sekoitus merta ja navettaa – mielenkiintoista, sanoisin. Hyvällä halulla niitä kuitenkin syötiin

Nukkumaan piti mennä varhain, koska tavoitteenamme oli lähteä klo 6 aamulla kohti Le Havrea. Varhaisella lähdöllä saisimme vuorovesivirrat parhaiten eduksemme.

14.5.2010    Melkein takatalvi

Jaska:

Aamulla herättiin puoli viisi. Veneessä tuntui tavallista viileämmältä, vaikka lämmityslaite oli ollut normaalisäädöillä päällä. Syy selvisi, kun menin laittamaan perälippua paikoilleen: purjesuojien päällä oli JÄÄTÄ! Ulkolämpömittari sentään näytti plus 3 astetta. Tällaistako on ranskalainen kesä? Keli oli sinänsä hieno, pilvetön taivas. Tuuli koillisesta, eli ihan hyvästä suunnasta 5-7 m/s.

Liikkeelle ei tietenkään päästy kuudelta, vaan vasta seitsemältä, mutta hyvä niinkin. Nostettiin kaikki purjeet ja päästiin alun vastavirrassa 4,5 solmun vauhtiin. Pian tuuli laantui ja vauhti putosi kolmen solmun tienoille. Puoli yhdeltätoista käynnistettiin sitten rautagenoa, kuten edellämme samaan suuntaan purjehtinut liki 50 – jalkainen ranskalaisvenekin teki. Loppumatka olikin sitten koneajoa.

Le Havren sataman suulle saavuttiin varttia vaille viisi ja saatiin hyvä paikka vieraslaiturista englantilaisen ison perinne – kalastajaveneen vierestä. Myöhemmin kun tämän omistajien, kahden pariskunnan kanssa juteltiin selvisi, että vene on 105 vuotta vanha ja sillä tehdään jatkuvasti pitkänmatkan purjehduksia. Olivat tulleet Cherbourgista ja valistivat, että vuorovesivirrat sielläpäin ovat varsin voimakkaat, heidän vauhtinsa SOG oli pudonnut Cherbourgin edustalla kuudesta solmusta puoleen solmuun.

Saavuimme juuri laskuveden aikaan ja saimme kivuta taas jokseenkin jyrkkää laiturisiltaa satamakonttoriin. Nyt syntyi matkan ennätys yöpymishinnassa: 37 euroa yöltä. Kaiken lisäksi kuitissa oli tiukka ukaasi, että jos vene on seuraavana päivänä klo 12 jälkeen satamassa, menee toisen päivän satamamaksu.  Kyselimme opastusta.  Kertoi satamakapteeni, että parhaiten pääsee Normandian maihinnousun tapahtumiin ja tapahtumapaikkoihin tutustumaan Ouistrehamin kaupungista parinkymmenen mailin päässä. Saimme opastusta myös ravitsemuspuolelle.  Kiitimme neuvoista ja lähdimme etsimään ruokapaikkaa annettujen suuntimien mukaisesti.

Le Havre lienee yksi sodan aikana pahimmin pommitettuja ranskalaiskaupunkeja. Sitä ei ole yritettykään jälleenrakentaa entiseen malliin, vaan rakennukset ovat parasta – tai pahinta- sodanjälkeistä arkkitehtuuria. Vaikutelma on kuin koko kaupunki olisi rakennettu talostandardilla joka mittasuhteiltaan vastaa reikätiiltä. Näitä on sitten aseteltu joko yksi, kaksi tai kolme peräkkäin. Asemakaava on vedetty viivoittimella ruudukoksi.

Löysimme ravintolakeskittymän kaupunginosasta, jossa jokunen talo oli ilmeisesti säilynyt pommituksissa. Aika pitkään saimme hakea, ennen kuin löysimme käypäiseltä vaikuttavan ravintolan nimeltä Le Lyonnais sivukadulta. Ovi oli suljettu, mutta isäntä tuli ilmoittamaan, että avaavat puoli seitsemältä. Kun kello oli jotakuinkin kuusi, ja aurinkokin paistoi, totesimme, että nyt voisi olla terassi-aperitiivien aika. Siirryimme läheisen baarin terassille, jolla olikin jo kohtalainen väenkuhina, ranskalaiset kun ovat aperitiivikansaa. Eteen tuotiin kaiken maailman cocktailit käsittävä lista. Tyydyimme kuitenkin virkistäviin muncheniläisoluihin. Viereisessä pöydässä pari herrasmiestä oli päättänyt aloittaa viikonlopun vieton viimeisen päälle: tarjoilija kantoi näille kahdelle yhdellä kertaa isojen cocktailien lisäksi toistakymmentä shottia. Ehkäpä siinä olikin läheisen mainostoimiston copy-AD pari keskittymässä luovan suunnittelun prosesseihin.

Le Lyonnais oli miellyttävä kokemus. Olimme toiset asiakkaat, mutta pian saapumisemme jälkeen  kaikki pöydät olivat jo käytössä. Tilasimme alkuun etanat, jotka tarjoiltiin kermakastikkeessa pekoninviipaleitten kera. Oudolta kuulostava yhdistelmä oli herkullinen kuin mikä. Pääruoaksi Inkku tilasi vasikkaa, minä nimestä päätellen hyvin riiputettua lihasta, joka osoittautui kokonaiseksi pieneksi sisäfileeksi sipulisilpun ja sienien kanssa tarjoiltuna. Inkun vasikka oli muuten hyvää, mutta juuri sen verran liian kauan uunissa viettänyt kuin minun fileeni olisi saanut olla lisää.

Jälkiruoaksi jäätelöä ja paistettuja hedelmiä. Koko lysti, mukaan luettuna puoli litraa Beaujolais-Villagen punaviiniä maksoi yhteensä 47,50 euroa. Hinnat alkavat selvästi kohtuullistua.

Takaisin veneelle tullessamme satama oli aivan toisennäköinen kuin tullessamme, nyt nousuveden muokkaama. Sodanaikaiset vanhan aallonmurtajan järkäleet, jotka laskuvedellä herättivät huomiota olivat nyt uppeluksissa ja näkymä oli huomattavasti siistimpi kuin tullessamme.

15.5.2010 Virkainnon kourissa

Jaska:

Lauantai-aamu ja kauppareissu. Täydennettiin provianttia urakalla, kun supermarketti oli aivan sataman vieressä. Säätiedotus oli ollut suosiollinen, juuri sopivasti tuulta oikeasta suunnasta  Ouistrehamiin siirtymiseksi. Aurinkoa kaiken lisäksi!

Uhmasimme sataman ukaaseja ja lähdimme liikkeelle vasta klo 14 maksamatta seuraavan vuorokauden maksua. Tuulta luoteesta 5-6 m/s. Nostimme kaikki purjeet, laitoimme tuuliperäsimen ohjaamaan ja ryhdyimme nauttimaan purjehduksesta. Juuri tällaista matkanteon pitää olla. Voi keskittyä maisemien katseluun (kalanpyydysten tarkkailun ohella), välillä käydä pentterissä keittämässä espressot (oikeastaan mokat) ja jos nälkä yllättää, kuppikuuma keitto ja makkaravoileipä hoitavat asian.

Perille Ouistrehamin sataman edustalle saavuttiin klo 18.30. Tämä satama on ensimmäinen käyntisatamamme, johon on pääsy vain sopivalla vedenkorkeudella. Satamakanavaan johtava sulku avataan puolen tunnin välein 3 tuntia ennen nousuvettä ja 3 tuntia nousuveden jälkeen. Jos saapuu muuna aikana, on odotettava odotusponttoonilaiturissa. Saavuimme tietenkin juuri laskuveden aikaan, joten edessä oli vajaan kolmen tunnin odotus.

Yritimme ensin kiinnittyä täydessä odotuslaiturissa olevan purjeveneen kylkeen, mutta veneen ranskalaisrouva totesi kylmästi, että he lähtevät ennen kuin sulku avataan. Yrittäessäni sitten ohjailla seuraavan veneen kylkeen alkoi kaikuluotain näyttään 0,2 – 0,1 m lukemia. Totesimme, että taitaa olla parempi mennä ”roikkumaan redille” kuin jäädä kölistä pohjamutiin kiinni odotuslaiturin vieressä. Peruuteltiin hiljaa takaisinpäin tuloreittiämme ja tehtiin välttämättömyydestä hyve, eli Inkku valmisti hyvän pasta-aterian odotteluaikaa rytmittämään.

Pikkuhiljaa alkoi satamaan saapua lisää purjeveneitä, joista useimmat Vestervikingin ohittaessaan tervehtivät iloisesti. Nähtiinpä muutama syvä kumarrus ja lakin päästä ottokin, mitkä eleet kovasti lämmittivät kapteenin ja perähenkilön mieltä.  Saapuvat veneet kiinnittyivät juuri sen lähtönsä kanssa kiirettä pitäneen ranskalaisrouvan veneen viereen, lopulta 7 venettä kylkikiinnityksessä. Eipä näyttänyt rouvalla enää olevan kiirettä päästä pois.

Kun käsityksemme mukaan sulun olisi pitänyt avautua yhdeksältä, eikä mitään tapahtunut, ajoimme hiljaa kylkikiinnitysryhmässä uloimpana olevan veneen lähelle ja Inkku tiedusteli, mahdetaanko sulkua avatakaan lauantaisin. Saatiin vastaus, että aukeaa puolen tunnin päästä, tervetuloa vaan meidän viereemme odottelemaan. Kiitimme ja kiinnityimme.

Kohta olikin taas kapteenilla sivusta seurattavana vilkas ranskankielinen keskustelu perähenkilön ja viereisen veneen väen välillä. Eikä kauaa mennyt, kun viereisen veneen kapteeni, täydellinen ranskalainen merikarhu olemukseltaan – päällään kauhtunut bretagnelainen merimiehen paita,  kasvoillaan kapteeninparta, suupielessä röyhyävä piippu ja silmissään muutamasta varmaankin tarpeeseen nautitusta lämmikkeestä johtuva alkava haritus – katosi veneen uumeniin ja ilmaantui hetken päästä kajuutasta käsissään viskipullo ja tarpeellinen määrä laseja. Näin julistettiin suomalais-ranskalaista purjehdusystävyyttä sulkuporttien avautumista odoteltaessa.

Lopulta sulku avautui ja ajoimme kolmantena veneenä sisään. Juuri kun olimme kiinnittymässä mielestämme aivan oikein sulkuseinämän vaijereihin, ryntää sulunvartija yläpuolellemme sulun reunalle ja huutaa, kuten ymmärsimme, että köydet pitääkin kiinnittää pari metriä yläpuolellamme sulun reunalla oleviin lenkkeihin. Hän ilmeisesti kuvitteli, että ulkomaalaisilla purjehtijoilla ei ole sulkukokemusta ja tuppautui auttamaan. Kokeneina ”suluttajiina” tiedämme, että sulkuun kiinnittyminen sattuu vaan olemaan kuin alokkaan asento: sitä ei voi korjata, se täytyy tehdä uudestaan. Sitä uudelleen tekemisen mahdollisuutta ei nyt kuitenkaan ollut ja seurauksena oli kaaos, josta syyttävä sormi kyllä osoittaa herra sulkumestaria. Emme saaneet enää keulaköyttä kiinni ja yhtäkkiä edestämme, sulun suljetusta päästä alkoi käydä kova virta taaksepäin. Sen aiheuttajana oli samanaikaisesti satamaan saapunut autolautta, joka manöövereillään pisti vesimassat liikenteeseen.

Vesterviking kääntyi sulussa poikittain, onneksi peräköysi oli sentään kiinni. Herra sulkumestari karjui rannalta, että päästäkää vene kääntymään kokonaan ympäri, keula tulosuuntaan. Sitä taas en millään olisi halunnut tehdä, koska silloin tulee paapuurin kylki kohti seinää ja paapuurin puolella on perässä haavoittuva tuuli-vesigeneraattorin teline.

Mitään ei kuitenkaan ollut enää tehtävissä, Vesterviking kääntyi vellovassa virtauksessa 180 astetta ja ainut mitä saatoin tehdä oli yrittää pitää koneella keulaa ja perää törmäämästä sulun laitoihin, ehkäpä vain pari – kolme metriä veneemme pituutta leveämmässä sulussa. Jotenkin ihmeen kaupalla tämä onnistuikin, mutta sitten kun olimme jo lähes täysin tehneet pyörähdyksemme, perä tempautui vasten sulun laitaa ja saatoin vain katsella, miten generaattorin teline osui sulun seinään ja taipui luokille.

Pikkuhiljaa vesi sulussa rauhoittui, vaan ei Vestervikingin isännistön mieli. Ilman virkaintoisen sulunvartijan väliintuloa mitään vahinkoa ei varmuudella olisi sattunut. Ei auttanut muuta kuin kiristellä hampaita, kun meikäläisen ranskan kielen taito ei toistaiseksi riitä virkavallan toimien arvosteluun.

Lopulta, vedenpinnan noustua 3-4 metriä, sulku avautui ja veneet pääsivät Ouistrehamin kaupungin läpi virtaavaan kanavaan. Lähdimme viimeisenä sulusta, pyöräytettyämme ensin Vestervikingin keulan takaisin menosuuntaan, sulunvartijan avustaessa manööverissä sulun laidalta.

Vierassatama oli heti reilun sadan metrin päässä sulusta ja sieltä löytyi veneellemme hyvä paikka ponttoonilaiturin kyljestä. Tarkastin taskulampun valossa tarkemmin vaurioita ja havaitsin, että mitään ei ollut murtunut, mutta generaattorin kannatushaarukka oli vääntynyt pari senttiä veneen keskilinjaan päin. Vaurio ei haittaisi generaattorin käyttöä, eikä sitä ulkopuolinen edes huomaisi.

Päätin kuitenkin kokeilla huomenna, josko kannattimen saisi voimakeinoin väännettyä alkuperäiseen muotoonsa.

Nukahdimme sekavissa tunnelmissa onnistuneen purjehduksen ja epäonnistuneen sulutuksen jälkeen.

16.5.2010  Sota ja rauha

Oli päätetty pitää Normandian maihinnousun historiaan ja tapahtumapaikkoihin tutustumispäivä. Viime syksynä paluumatkalla Hollannista Suomeen tarttui Amsterdamin lentokentän kirjakaupasta mukaan Anthony Trevorin uusi, liki tuhatsivuinen kirja ”D-Day”.  Kirja antaa viimeisimpään tutkimustietoon perustuen yksityiskohtaisen kuvauksen Normandian maihinnousun suunnittelusta, toteuttamisesta ja sitä seuranneesta Ranskan vapauttamisesta, kertoen myös kaiken tähän asti vaietun siitä, mikä liittoutuneiden suunnitelmien toteuttamisessa meni pieleen ja miksi. Tuo erinomainen kirja, jonka molemmat luimme syksyn aikana kannesta kanteen, herätti kiinnostuksen tutustua tapahtumapaikkoihin, nyt kun meillä olisi siihen mahdollisuus.

Satamakapteenilta saimme ohjeen, että kannattaa mennä bussilla Caenin kaupunkiin, ja hankkiutua siellä olevalle Normandia-Memorialille, josta taas olisi opastettuja bussikäyntejä maihinnousu- paikoille.

Teimme työtä käskettyä ja pienen etsiskelyn jälkeen löysimme kanavan toiselta puolelta juuri Caeniin lähdössä olevan bussin. Caenissa taas bussinkuljettajan ja muutaman ystävällisen sivullisen neuvojen perusteella löysimme Memorialille lähtevän bussin.

Tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme muistomerkille, joka itse asiassa on valtava rauhalle omistettu rakennus, joka kertoo tekstein, valokuvin, kartoin, dokumenttifilmein ja esinein kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Katsottavaa ja koettavaa olisi kävijälle varmaankin viikoksi.

Tiedustelimme kiertokäynneistä varsinaisilla tapahtumapaikoilla 20 – 40 kilometrin päässä rannikolla ja saimme vastauksen, että tämän päivän kaikki kiertoajelut ovat jo täynnä. Ystävällisesti virkailija kyllä yritti vielä erikseen tiedustella, josko kaksi paikkaa kuitenkin löytyisi, onnistumatta. Seuraavan päivän kiertokäyntiin olisi kyllä tilaa, mutta se ei taas oikein sopinut suunnitelmiimme.

Totesimme, että katsotaan nyt ensin, millaisen kuvan tapahtumista saa Memorialin esityksistä ja päätetään sitten mitä tehdään. Pelkkä kiertoajelu tapahtumapaikoille kestäisi, jos sellaiselle sittenkin huomenna lähdettäisiin, 4-5 tuntia, joten samana päivänä ei sitten paljon muuta ehtisikään tehdä.

Seuraavien viiden tunnin aikana saimme sitten täydellisen, mieliin painuvan ja järkyttävän kuvauksen toiseen maailmansotaan johtaneesta kehityksestä, sotatapahtumista tärkeimmillä rintamilla ja erityisesti tietenkin Normandian maihinnoususta, sodan lopputulokseen ehkä keskeisimmin vaikuttaneesta tapahtumasta. Tämän nähtyämme ja kuultuamme totesimme, että enää ei olisi suurempaa tarvetta päästä itse tapahtumapaikoille, kun mm. dokumenttielokuvista oli saanut niin konkreettisen kuvan. Dokumenteissa näytettiin myös maihinnousun rantakaistaleita nykymuodossaan ja näkymät olivat kuin miltä tahansa Normandian hiekkarannalta, joiden ohi olimme purjehtineet. Saksalaisten linnoitusrakennelmiin, joskaan emme yhtä massiivisiin kuin jotkut maihinnousun rannan entisöidyistä bunkkereista ja tykkiasemista ovat, olimme ehtineet tutustua jo Willemstadissa.

Aika hiljaisina palasimme illansuussa veneelle. Mielessä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Jos Hitleriä ei olisi ollut, olisiko väistämättä löytynyt joku toinen hänen tilalleen villitsemään Saksan kansan sellaiseen sotakiihkoon? Entä olisiko Hitler koskaan pystynyt nousemaan valtaan ilman Amerikan pörssiromahdusta, jonka hyökyaallot iskivät Euroopassa pahimmin juuri Saksaan? Tai jos kolmisensataa vuotta takaperin joukko tuolloin Euroopassa vallitsevaan valtion ja kirkon totalitarismiin kyllästyneitä ihmisiä ei olisi paennut valtameren taakse rakentamaan yksilön vapauteen arvonsa perustavaa yhteiskuntaa, olisiko mitenkään pystytty estämään koko Euroopan kattavan saksalaisen totalitaarisen valtion – tuon tuhatvuotisen valtakunnan syntyminen?

Päätin rauhoittaa kuhinaa päässä käymällä voimakeinoin tuuli-vesigeneraattorin vääntyneen ripustuksen kimppuun. Aseina tässä taistelussa olivat veneestä löytyvä varustus: kaksi jättikokoista puristinta, parin kilon leka ja yli puoli metriä pitkät putkitongit. Lisäksi muutama teakinpalanen sekä ulkopuolisena avustajana ponttoonilaiturin paksut terästuet, joihin käsiteltävän generaattoriripustinkappaleen saattoi vääntämistä varten kiinnittää tukevasti puristimilla. Niin vaan vajaan tunnin punnertamisen jälkeen oli generaattorin ripustintuki alkuperäisessä muodossaan takaisin paikallaan.

Inkku oli tällä välin keskittynyt veneillallisen valmistamiseen. Syötiin, tehtiin vielä varusteluja huomista purjehdusta varten ja käytiin levolle.

12.05.2010

12.5.2010 Jiipistä toiseen

Jaska:

Aamulla herättiin seitsemältä ja matkaan päästiin yhdeksältä. Olemme todenneet, että meillä menee jokseenkin tarkasti kaksi tuntia heräämisestä asiaankuuluviin aamutoimiin ennen kuin päästään matkaan, jos ei ihmeemmin pidetä kiirettä.

Keli oli aurinkoinen, mutta edelleen kylmä, tuuli koillisesta 5-6 beaufortia eli 8-14 m/s. Nostimme mesaanin valmiiksi redillä, mutta sitten jouduimme jiippailemalla väistämään sisään tulevaa autolauttaa. Meri oli aallonmurtajan kärjessä tosi kuoppainen kun virta ja aallot olivat vastakkaisista suunnista.

Ulos merelle päästyä havaitsimme, että suoralla suunnalla Dieppeen saadaan tuuli suoraan takaa, mikä ei todellakaan ole erityisemmin mukava tilanne. Päätettiin siirtyä myötätuulikryssiin, eli ajaa hieman vinottain myötätuuleen, niin keikuttaisiin vähemmän ja vältyttäisiin vahinkojiipeiltä.

Tuuliperäsin pantiin ohjaamaan ja pienen totuttelun jälkeen aloimme edetä haluttuun suuntaan jokseenkin mutkittelematta. Yhtäkkiä olemme kahden merkkilipun välissä, ajamassa suoraan kohti kalaverkkoa. Joudumme tekemään nopeasti pakkojiipin, enkä tässä hässäkässä huomannut kytkeä tuuliperäsintä ensin ohjaamasta. Eli perämies kääntää paapuuriin, tuuliperäsin styyrpuuriin. Varsinainen peräsin on tässä kaksintaistelussa tietysti se vahvempi ja jiippimme onnistuu. Palaamme takaisin kurssille 230. Nyt tuuliperäsimestä löytyvät oikeat säädöt ja plotterin jälkipiirto alkaa piirtää viivasuoraa linjaa.

Vajaat pari tuntia purjehdittuamme mukavaa 5 solmun vauhtia SOG ( speed over ground) lokin näyttäessä 7 solmua teemme jiipin ja vaihdamme kurssille 170. Tunnin päästä uusi jiippi ja nyt olemmekin linjalla, jota voimme purjehtia sivumyötäiseen loppumatkan Dieppeen. Yhtäkkiä genoan paapuurin puoleiseen skuuttiköyteen ilmaantuu silmukoita. Mitä ihmettä, köysihän on ihan kireällä. Merde! Spinnunostimen vaijerin päässä oleva sakkeli on itsekseen irronnut kiinnityslenkistään spinnupuomin kiskossa ja hissannut itsensä mastonhuippuun ja jäänyt sinne, kun ei mahdu plokista läpi. Ne silmukat skuuttiköydessä ovat samanvärisen spinnunostimen, sen köysipään hässäkkää.

Olisiko nostin voinut sotkeutua rullagenoan yläpään heloihin estäen genoan sisäänrullaamisen? Näin on joskus takavuosina tapahtunut, eivätkä muistot siitä ole mukavat. Tällä kelillä emme todellakaan tarvitse avoinna läpättävää suurta purjetta, jota emme pysty rullaamaan sisään. Vilkaisu mastonhuippuun ja huoli pois. Sakkeli on tiukasti plokissa kiinni, eikä siis ollut heilautellut itseään genoarullan nostimeen sotkeutumaan. Ei muuta kuin kiristetään spinnunostin kireälle ja koilitaan köysi mastolle odottamaan satamassa tehtäviä korjaustoimenpiteitä, eli jälleen yhtä kiipeämistä isonmaston huippuun.

Tässä oli taas yksi esimerkki siitä, että kun jotain epäilyttävää havaitsee, pitäisi asia heti tarkistaa, eikä olettaa, että eiköhän tuo ole kunnossa. Eilen nimittäin hääräsin spinnupuomin kiskon kanssa ja muistan kiinnittäneeni huomiota, että loksahtipas spinnunostimen kääntämällä suljettava sakkeli kevyesti kiinni. Olisiko jossakin käänteessä litistynyt sen verran, että lukitus oli löystynyt. Nyt se oli sitten keikutuksessa nitkutellut itse itsensä auki mainituin seurauksin. Korjaaminen olisi olllut helpompaa kun ei olisi tarvinnut ensin käydä noutamassa sakkelia mastonhuipusta.

Välillä jouduttiin kiertämään kalanpyydyksiä, mutta ilman uusien jiippien tarvetta. Saatuamme vuorovesivirran myötäiseksi nousi vauhti päälle seitsemän solmun. Kyllä tuuliperäsimen käyttö tekee purjehtimisen helpoksi! Meikäläisille jäi hyvin aikaa keskittyä ihailemaan nrannan liitukivikallioita.

Rannanmuodostus näillä seuduilla on perua tertiäärikaudelta noin kaksi miljoonaa vuotta sitten ja upeat liitukivikalliot ovat entistä merenpohjaa, useiden satojen metrien paksuisia kalkkikivikerroksia, joiden päällä on liitukerroksia. Aina välillä joku joki tai muu virta on kuluttanut viitisenkymmentä metriä korkeisiin seinämiin mereen johtavan vaon ja näihin kohtiin on sitten perustettu isompia ja pienempiä kaupunkeja.

Kello 18.35 tehtiin jiippi  Diepen sataman suulla ja varustauduttiin rantautumaan. VHF:llä pyydettiin satamasta lupaa tulla sisään, mutta satamakapteeni ilmoitti, että autolautta tulee ulos kahdenkymmenen minuutin kuluttua, pitää odottaa. Laskettiin purjeet lukuun ottamatta mesaania ja käännettiin vene piihin ( tai mikä nyt englanninkielisen ilmauksen ”hove to” suomenkielinen vastine sitten onkaan)  Rauhallisesti Vesterviking asettui keinumaan aalloille ja eteni plotterin mukaan hiljaista alle puolen solmun vauhtia.

Parinkymmenen minuutin odottelu muuttui tunnin odotteluksi, kun piti päästää ensin sisään satamaan vielä tulevakin autolautta. Sitten saimme luvan, ja kun tulimme aallonmurtajan sisäpuolelle, ymmärsimme, miksi huviveneitä ei päästetä sähläämään autolauttojen kanssa sanmanaikaisesti satama-altaaseen. Oli nimittäin lautoille tosi ahtaat paikat.

Ajoimme oikealle kääntyvää ränniä kohti vierasvenepaikkoja. Laiturilla tuttu sveitsiläinen tuli auttamaan kiinnityksessä. Olivat purjehtineet aikasemmin aamulla lähtien jokseenkin samassa ajassa  Bologne-sur-Meristä Dieppeen kuin mekin ja jo jonkin aikaa odotelleet saapumistamme. Antoi vielä ystävällisesti vierasvenesataman portin koodin, jos haluaisimme vielä kaupungille.

Dieppen satama sijaitsee hienosti kaupungin keskustassa tai pitäisikö sanoa että kaupunki sijaitsee sataman ympärillä. Tämä kaupunki ilmeisesti säilyi suurpommituksilta sodan aikana, koska talokanta näyttää olevan sotaa edeltävältä ajalta. Rantakaduilla on vieri vieressä toinen toistaan houkuttelevampia pikku ravintoloita.

Päätettiin jättää kaupunkiin tutustuminen ja ravintolaelämykset kuitenkin huomiseen, syötiin vielä iltapala veneessä  ja painuttiin pitkän päivän päätteeksi pehkuihin.

9.-11.5.2010

9.5. Maisemat muuttuvat

Jaska:

Aamulla herättiin säntillisesti klo 7.10 jotta oltaisiin valmiina siirtämään venettämme kun naapurit lähtevät klo 7.30. Eivätpä lähteneet, vaan joivat rauhassa aamukahvinsa ja lähtivät iloisesti hymyillen kymmentä yli kahdeksan. Omat tervehdyshymymme eivät olleet yhtä leveitä.

Lasten tervehdyssoitoista kapteenikin havaitsi että on äitienpäivä ja sankari sai vain hiukan myöhässä ansaitsemansa laulutervehdyksen.

Kun keliennuste näytti hyvältä, päätettiin jatkaa saman tien seuraavaan tavoitteeseemme, Boulogne- sur-Meriin, jonne olisi 49 merimailia. Reitti tulisi kulkemaan kanaalin kapeimman kohdan ja vilkkaasti liikennöidyn, Calais-Dover reitin poikki. Matkalla tuulta oli odotettavissa koillisesta 3-4 beaufortia, siis kohtuullinen purjehduskeli. Kylmää vaan on edelleen.

Liikkeelle 11.30. Matkalla aallonmurtajalle tuli mieleen, että nyt voitaisiin jo kokeilla tuuliperäsintä. Peräsinlavan paikalleen asettaminen vauhdissa ja pienessä merenkäynnissä veneen perässä tuuliperäsimen tukitelineiden päällä taiteillen ei kuitenkaan onnistunut, ja parin turhan yrityksen jälkeen päätettiin, että ajetaan vielä tämä legi käsiohjauksella. Tasan klo 12 nostimme mesaanin ja avasimme genoan ja suunnistimme reitille, joka kulki rannan ja hieman ulompana olevien hiekkasärkkien välissä. Kaiku näytti syvyydeksi tasaista 20 metriä.

Gravelinen kaupungin kohdalla katseltiin rannan tuntumassa käytävää paikallista purjehduskilpailua mereltä käsin. Laivoja oli näkyvissä ensi alkuun vain muutama, mutta Calaisia lähestyttäessä enemmän. AIS antoi kuitenkin hyvän turvallisuuden tunteen, kaikki alukset huomattiin hyvissä ajoin. Muutaman aluksen kanssa jouduttiin tarkkailemaan törmäyskurssia ja yhden kohdalla hieman odottelemaan.

Maisemat alkoivat rannan puolella muuttua. Aiemmat matalat hiekkarannat loppuivat ja tilalle alkoi nousta upeita liitukivitöyräitä.

Lähestyimme kanaalin kapeinta kohtaa Cap Gris-Neziä ja vuorovesivirtauksen nopeus alkoi kasvaa. Pian liikuimmekin jo SOG päälle seitsemän solmua, josta virran vaikutus oli parisen solmua. Juuri kanaalin kapeimmassa kohdassa teimme jiipin, samalla kun tuuli voimistui. Vesterviking ikään kuin ampaisi vauhtiin, pian oli nopeutemme SOG 9,2 solmua, josta virran osuus 2,2 solmua.  Kello  18.40 saavuttiin Bolougne-sur-Merin redille, laskettiin purjeet ja ajettiin sisälle  rujon näköistä ränniä pitkin. Rännin perältä löytyi kuitenkin ihan kelpo YC Boulonnais vuorovesi- huvivenesatama, jonka ystävällinen satamakapteeni juoksi auttamaan kiinnittymisessä.

Vuoroveden korkeusero tällä hetkellä on vajaat 5 metriä ja sitä ei voinut olla huomaamatta. Sataman vastakkaisella sivulla paikkaansa pitävät kalastaja-alukset olivat välillä metrin-pari rantakatua alempana ja sitten kuuden tunnin päästä altaan pohjalla 7-8 metriä alempana. Meikäläisille tämä tarkoitti lähinnä vuorikiipeilyä laskuveden aikaan varsin jyrkässä asennossa ponttoonilaitureille johtavia lankonkeja pitkin. Saavatpa pohkeet treenausta.

Nälkä oli liki 7 tunnin purjehduksen jälkeen hirmuinen. Kävelimme lähimpään monista rantaravintoloista ja investoimme 22,50 euron tarjousmenuun. Alkupaloiksi Terrine du Campagne, pääruoaksi paikallista karjalanpaistia, nimeä en nyt muista ja jälkiruoaksi Creme Caramelit.

Hinta-laatusuhde ylitti selvästi Dunkerquen satamaklubin ravintolan tason. Illalla veneellä päätettiin jäädä kaupunkiin ainakin seuraavaksi päiväksi, mahdollisesti jopa kolmeksi yöksi.

Matkaa Dunkerquesta Bologne-sur-Meriin teimme 8 tuntia 40 minuuttia ja keskinopeutemme 49 mpk matkalla oli 5,7 solmua.

10.5. Anturan lumoissa

Jaska:

Kalastajat lähtivät veneillään aamuyöstä merelle, Inkku kuunteli moottorien möyryämistä, minä nukuin kuin tukki. Aamulla tuulta oli reippaanlaisesti ja varoitus päällä 7 beaufortista pohjoisesta, kannatti siis tutustua kaupunkiin.

Vastapäisten kalastusveneiden kohdalla kadulla oli paikallinen kalatori, jonka tarjonta oli todella tuoretta, suoraan rantaan saapuvista kalastusaluksista nostettua. Myyjinä olivat kalastajien vaimot, varsinaisia perheyrityksiä siis. Kävin ostamassa lounaaksi ranskalaisittain ” Edelweiss”-nimisestä kojusta kaksi reilun kokoista merianturaa, jota rouva Edelweiss kätevästi päästi nahoistaan mankelilta näyttävällä laitteella.

Lähdettiin täydentämään provianttia läheisessä rumassa kauppakeskuksessa sijaitsevasta Carrefourista ja sieltä palattua alkoi valmistautuminen myöhäiselle lounaalle. Juuri kun valkosipulivoissa paistetut merianturat ilmestyivät pöytään, kuului kannelta koputus. Ei voi olla totta, taas tulli ja poliisi tulivat tervehtimään meitä kesken ruokailuhetken. Onkohan näillä joku systeemi, jolla tietävät, koska veneessä aloitetaan ruokailu?

Yritin selittää, että saimme ruoan juuri pöytään, voisitteko odottaa sen hetken, että saamme syötyä, mikä ei ilmeistä päätellen ollut ollenkaan hyvä ehdotus. Hyväksyin hiljaa mielessäni ajatuksen kylmästä merianturasta ja ryhdyin etsiskelemään veneen papereita. Poliiseja oli kaksi, pistoolit korskeasti esillä vyötäröllä. Toinen istui avotilaan ja keskittyi papereihin, toinen kurkki kajuutan ovesta sisään ja hoiti seurustelu-upseerin virkaa. Kun Inkku oli ehtinyt kolmanteen lauseeseensa, tämä viimeksi mainittu kysyi ilahtuneena ”Oletteko mahdollisesti ranskanopettaja?”, ja saatuaan myöntävän vastauksen aloitti puoleen tuntiin venyneen innokkaan tarinoinnin. Siinä käytiin läpi Ranskan ja Suomen koulusysteemit, poliisin syntyperä ja suku, Venäjän kautta Suomeen veneillä kuulemma tapahtuva salakuljetus ja mitä vielä. Ihan sympaattinenhan tämä poliisi oli, mietin merianturan hiipuessa lautasella.

Passit ja paperit saatiin takaisin ja poliisit lähtivät. Palautin anturan ja perunat paistinpannuun ja sain kuin sainkin myöhäislounaaksi vielä ihan maittavan lämpimän kala-aterian. Inkku oli jo ehtinyt nauttia omansa pannulämpimänä sillä aikaa kun meikäläinen kävi poliisien kanssa toivotonta viivytystaistelua tarkastuksen ajankohdasta.

Lähdettiin ostamaan prepaid-kännykorttia, jotta päästäisiin taas soittamaan halpoja puheluita Suomeen. Satamakapteeni neuvoi lähimmän Orange-myymälän. Sisälle astuessamme asiakaspalvelija tiedusteli nimemme ja pyysi odottelemaan, nimeltä kutsuttaisiin. Kun olimme odotelleet yli puoli tuntia ja meidän jälkeemme sisään tulleita asiakkaita alettiin palvella, paloivat meikäläiseltä ns. käämit. Hankkiuduin kolmanneksi osapuoleksi jälkeemme tulleen asiakkaan ja myyjän väliseen keskusteluun tehden selväksi, että olemme myös ostavia asiakkaita. Jopa tuli viereisen myyntipisteen neitoselle kiire kuuluttaa nimeämme. Pääsimme kauppoihin ja saimme prepaidin, jonka toimivuuden heti testasimme.

Kun nyt kerran olimme kaupungilla päätimme tehdä kiertokävelyn. Kapusimme jyrkkää mäkeä ylöspäin kohti kaupungin entistä keskustaa, joka sijaitsi paksujen linnoitusmuurien sisällä. Boulognen historiasta kirjoitetaan Shell Channel Pilotissa seuraavasti: ”Boulogne is France’s most active fishing port. Historically Boulogne has been site of various preparations for then invasion of England – under a Mr. N. Bonaparte and one G.Julius Caesar, to name two of the better-known candidates.”

Veneelle tullessa oli ensi kertaa laskuveden aika ja altaan pohjakivikot näkyvissä parin-kolmenkymmenen metrin päässä paikasta, jossa Vesterviking kellui ponttoonilaituriin kiinnitettynä. Aika hurjan näköista! Poikettiin kysymässä satamakapteenilta, josko hän osaisi selittää meille ranskalaisessa Bloc marinessa mainittujen ns. coefficientien käytön vuorovesilaskelmissa. Ei osannut, eikä pitänyt niitä juurikaan tarpeellisina. Kummallista, että ranskalaisten purjehdusraamattuun painetaan ei-tarpeellista tietoa.

Veneellä oli tehtävänä erilaisia pieniä kunnostus- ja tarkistushommia, mm. lämmityslaitteen  dieseltankin täyttö. Tankki vetää 15 litraa ja riittää nyt viideksi yöksi. Eli Eberspächerimme kuluttaa näillä kylmyyksillä vajaat 3 litraa löpöä yössä.

Illan mittaan alettiin miettiä vielä yhtä Bologne-päivää, kun ei oltu oikein kunnolla ehditty orientoitua seuraavan etapin tietoihin ja matkaa olisi yli 50 meripeninkulmaa. Olin ostanut Carrefourista iltapalaksi palaset Tarte Legumesta ja päätin kokeilla, kuinka veneuunimme toimii. Sellainen hassu keittimen liekin päälle nostettava kattilan näköinen laite, ruotsalaiskeksintö, jolla on sen kymmenvuotisen Vesterviking-kauden aikana paistettu yksi kovahko pulla Ahvenanmeren ylityksellä. Hyvin toimi ja saatiin lämpimät iltapalat teen kanssa.

Illan suussa saatiin vielä hieman dramatiikkaa peliin kun VHF:stä alkoi kuulua englanninkielinen Mayday-viestintä. Englannin meripelastus siellä kertoili hätäsanoman lähettäneelle, että apua on tulossa ja tiedusteli tarkkaa sijaintia. Hädässä olevan viestejä emme kuulleet, mutta ilmeisesti kyseessä oli sairastapaus, koska pelastuskeskus kertoi, että SAR-veneessä on lääkäri (paramedic) ja antoi ohjeita suunnata lähimpään satamaan.

11.5. Muovi palaa!

Jaska:

Aamulla tuuli kovaa, varmaankin se 7 beaufortia, joka säätiedotuksessa kerrottiin olevan mahdollista. Pidettiin veneen siivous- ja vuodevaatteiden vaihtopäivä. Inkku käytti sataman pesukonetta ja tutustui siinä puuhassa sveitsiläisrouvaan, joka miehensä kanssa oli tullut kysymään meiltä sääennustetta jo Dunkerquen satamassa.  He purjehtivat 11-metrisellä taitepalteisella alumiiniveneellä, ilmeisesti Sveitsissä valmistettu. Rouva kertoi, että ovat siirtyneet asumaan veneeseen, viime keväänä.  Vene kuljetettiin Sveitsistä rekalla Saksaan, josta purjehtivat Itämeren kautta Pohjois-Norjaan. Talvi vietettiin siellä vuonossa ja ovat nyt matkalla kohti Välimerta, kuten mekin. Saimme käsityksen, että ovat varhaisia eläkeläisiä ja myyneet talonsa Sveitsissä rahoittaakseen uuden elämäntyylinsä. Mukavia ihmisiä.

Puolenpäivän aikaan jotain kannella puuhaillessani tuli nenään vahva palavan muovin tuoksu. Ensimmäinen ajatus oli että voisiko tuoksu tulla omasta veneestämme. Totesin tämän jokseenkin mahdottomaksi. Hetken päästä ilmestyi sisäsataman suulle kaksi kalastajavenettä, toinen toisen kylkihinauksessa ja savupilviä avotilan tienoilta pöllähdellen. Samalla alkoi kuulua paloauton sireenin ulvonta. Kalastajaveneiden perässä ajeli meripelastajien RIB ja näkyipä sen savuavan kalastusveneen kannella yksi mies märkäpuvussakin. Mistähän oli kyse? Kun alukset tulivat lähemmäksi, näin sen savuavan veneen nimen: ”Edelweiss”. Sääliksi kävi, niin mukava vaimo tällä onnettomalla kalastajalla, olikohan nyt elinkeino vaarassa?

Edelweiss kiinnitettiin laiturin kylkeen ja pari palomiestä astui paloautosta veneeseen. Ilmeisesti mistään kovin vakavasta ei sittenkään ollut kysymys, sen verran rauhallista touhu oli. Eikä siitä sen enempää kehittynytkään, paikalle kerääntynyt väkijoukkokin alkoi hajaantua.

Vuorossa oli mastoon kiipeäminen. Kohdassa, jossa purjekisko ylittää saalinkien tukiraudan, se teki mielestäni nyt suuremman mutkan kuin aiemmin. Päätin tarkistaa oliko kehittymässä mahdollinen ongelma ja kiipesin Inkku-vinssinvääntäjän avustuksella mastoon. Ei mitään varsinaista ongelmaa, mutta tarkastaessani kiskon kiinnitysruuvien kireyttä, havaitsin yhden ruuvin saalinkien kohdalla olevan poikki. Onnistuin saamaan tyngän ulos ja uuden ruuvin tilalle. Alastulomatkalla piti vielä tarkistaa kaikkien ruuvien kireys. Hyvä että tarkistin, pientä kiristämisen varaa oli useammassa ruuvissa. Sainpa samalla voideltua purjekiskon alhaalta saalinkeihin asti maanmainiolla Yachticon-  teflonsprayllä.

Kun tuoretta kalaa oli suunnilleen vieressä tarjolla kohtuuhintaan, päätettiin tänäänkin syödä kala-ateria. Rouva Edelweiss olikin yllätyksemme myymässä kojussaan eikä murehtimassa perheen katastrofia, ja myyntipöytä oli täynnänsä kalaa, kuten tavallisesti. Kysyimme tulipalosta. Rouva kertoi, ettei se mitään kovin vakavaa ollut, palo sähkölaitteissa, eikä kukaan loukkaantunut. Kaiken kukkuraksi heillä on kaksi kalastusalusta, joten toinen saadaan käyttöön siksi ajaksi kun toisen korjaus kestää. Olimme helpottuneita kalastajapariskunnan puolesta ja ostetimme  turskat.

Käytiin vielä toisen kerran kaupoilla ja syötiin toinen kala-ateria veneellä. Ilta meni valmistautuessa huomiseen lähtöön. Olimme suunnitelleet lähtevämme puoli kymmenen maissa, mutta päätimme aikaistaa lähtöä kuultuamme sveitsiläispariskunnan aikovan lähteä jo kuudelta, suuntanansa sama kohde, Dieppe.

Matka Dieppeen kestää tuulista vuorovesivirran voimakkuudesta ja veneestä riippuen 8-12 tuntia, joten osa matkasta joudutaan joka tapauksessa ajamaan vastavirtaan. Aikaisin lähtemällä saa alkumatkasta hetken myötävirtaa, sitten 5 tuntia vastavirtaa. Myöhempään kello yhdentoista maissa lähtiessä saa alkuun 4 tuntia vastavirtaa, mutta pystyy sitten laskettelemaan loppumatkan myötävirrassa. Totesimme että ehkä on sittenkin parempi varata enemmän aikaa loppupäähän, jotta varmasti ehditään perille ennen pimeän tuloa. Dieppen satamaan on vilkas lauttaliikenne ja lauttojen lähtiessä ja saapuessa huvialukset eivät saa tulla satamaan, vaan joutuvat odottelemaan merellä. Halusimme välttää mahdollisuuden joutua kurvailemaan pimenevässä illassa tuulisella merellä kalastajien verkkoja vältellen.

7-8.5.2010

7.5.    Vauhdilla Belgiaan

Jaska:

Lähtö oli suunniteltu vuorovesitaulukoiden mukaan. Korkea vesi Vlissingenissä olisi klo 9.40 ja sopiva hetki lähteä kohti Oostendea olisi  tunti korkean veden jälkeen. Näin saataisiin alkuun hiukan vastavirtaa, mutta jo tunnin päästä päästäisiin nauttimaan myötävirrasta. Edellisenä iltana olin tallentanut plotterille reittipisteet ja reitin Oostendeen. Nyt, kun reittisuunnitteluun liittyvät keskeisenä osana vuorovesilaskelman, on vanhan plotterin RC 435 vuorovesivirtaustiedoista todella paljon apua. ( Se uudempi plotterimme ei muuten olekaan Raymarine A50, kuten muistelin, vaan vähän suuremmalla näytöllä varustettu A70.).

Edessä olisi  vajaan 35 mailin purjehdus. Oltiin katsottu reitit myös varasatamiin Zeebrugge ja Nieuwpoort, jos jostakin syystä Oostendeen pääsyn kanssa tulisi ongelmia.

Vuorovesivaihe 7. toukokuuta 2010 on neaps eli vajaavuoksi, jolloin virtaukset eivät ole kaikista voimakkaimpia. Laskimme, että saisimme virtauksesta keskimäärin solmun lisävauhdin matkalle. Eli jos nopeutemme purjeilla olisi 5 solmua veden suhteen, nopeus pohjan suhteen olisi kuusi solmua. Näin laskien arvioimme olevamme perillä hyvissä ajoin vielä valoisana aikana, klo 16.25, jos lähdemme klo 10.40.

Vlissingenin sisäsataman ja meren välisen sulun avautumista jouduttiin odottelemaan parikymmentä minuuttia, sitten pääsimme kahden muun veneen kanssa sulkuun. Vesi nousi sulussa metrin verran, sitten portit avautuivat ja olimme taas merellä, ja tasan suunniteltuun aikaan klo 10.40. Tuulta oli koillisesta reippaanlaisesti vajaat 9 m/s, mutta takaviistosta kaakosta, eli saataisiin hyvät kyydit.  Säätiedotuksessa oli tosin myös varoitus kuudesta beaufortista eli 11-14m/s tuulesta. Nostettiin rullagenoa ja mesaani, tällä tuulella Vesterviking kulkisi parhaiten  juuri tällä varustuksella, ison nostaminen ei paljon vauhtia lisäisi, mutta kallistusta kylläkin.

Antwerpeniin menevä vilkkaasti liikennöity liikennejakovyöhyke ylitettiin ”by the book” kohtisuoraan ja sitten käännettiin rannikon suuntaisesti lounaaseen. Emme vielä olleet ottaneet tuuliperäsintä käyttöön, ajattelimme harjoitella vuorovesipurjehdusta pari ensimmäistä legiä käsiohjauksella.

Vlissingenin niemen jälkeen aallot kasvoivat ja meno kääntyi kuoppaisemmaksi. Kauniisti Vesterviking kuitenkin otti tällaisenkin allokon. Ylitettiin Hollannin ja Belgian raja ja ohitettiin laulufestivaaleistaan aikanaan tunnetuksi tullut Knokke ja Bruggen pitsikaupungin merisatama eli Zeebrugge. Rantamaisema oli suhteellisen yksitoikkoinen: hiekkarantaa ja aina välillä joku pikkukylä. Aurinko paistoi, vene kiisi 7,7 solmua pohjan suhteen, vähän päälle kuusi lokin mukaan. Totesimme, että voisi sitä ihminen huonomminkin aikaansa viettää.

Ja heti tuli huomautus turhasta korskeudesta: menin sisälle laittamaan kuppikuumat ja tarvikkeita alakaapista kyyristeltyäni alkoi olo yhtäkkiä tuntua epämiellyttävältä. Ei voi olla totta, meritauti! Nopeasti pää ulos kajuutan ovesta ja katse tiukasti horisonttiin, se ehkä vielä ehtisi estää olon kehittymisen huonommaksi. Inkku peräsimestä huolestui tilanteestani ja kysyi, olenko yleensä toimintakykyinen. Vastasin olevani, mutta että mieluummin en juuri nyt kyllä toimisi.

Jonkin aikaa huohoteltuani kuvottavin tunne alkoi helpottaa. Ehkä tästä selvittäisiin säikähdyksellä. Kuppikuumat pysyivät kyllä sisällä ja tunnin kuluttua tilanne olikin ohi. Niin se vaan meritauti  pidempiaikaisen purjehdustauon jälkeen iskee tottuneeseenkin merenkulkijaan.

Väistelimme hiekkasärkkiä plotterin reittipisteitä noudattaen. Me ajoimme ulompaa reittiä, aivan rannikon läheisyydessä näkyi muutama purjevene matkalla vastakkaiseen suuntaan. Olivat ilmeisesti paikallisia, koska uskaltautuivat hiekkasärkkien sisäpuolelle matalille vesille. Kello  15.45 eli selvästi arvioimaamme aikaisemmin tultiin Oostenden sataman edustalle. Olimme juuri laskeneet purjeet ja ajaneet sisään ulompien aallonmurtajien aukosta, kun sisään satamaan mereltä tulossa oleva poliisivene suuntasi kohti. Varustauduimme  tarkastukseen, mutta vene ajoikin parinkymmenen metrin päähän rinnalle, ulos kannelle tuli kaksi poliisia kameroineen ja alkoivat kuvata Vestervikingiä. Aikansa räpsittyään heilauttivat hyväksyvästi kättään ja kurvasivat pois. Varmaankin paikallisen poliisien puuveneyhdistyksen kantavia voimia….

Oostendessä on ainakin kaksi huvivenesatamaa. Ulompi on vuorovesisatama, jossa veneet kiinnittyvät kelluviin ponttoonilaitureihion ja poijuihin. Kovemmalla tuulella olo tällaisessa vuorovesisatamassa saattaa käydä aika vellovaksi. Sisäsatama on sulkujen takia ja siksi rauhallisempi. Kysyimme VHF:llä satamakapteenilta, mistä löytyisi paikka ja hän vastasi, että ajakaa vain sulkuun, sisäsatamassa on tilaa. Sitten ei puoleen tuntiin mitään tapahtunutkaan. Olimme jo suuntaamassa kohti vuorovesisatamaa,  kun sulun portit alkoivat avautua ja valo sululla vaihtui punaisesta vihreään. Ajoimme sisään, portit sulkeutuivat ja vesi nousi parisen metriä. Yläpuolellemme kanavan reunalle ilmestyi satamakapteeni, joka laski kepin kärjestä narussa meille satamaohjeet ja opastuksen vapaalle paikalle. Kiinnityimme laituripuomien väliin.

Venesatama sijaitsee aivan kaupungin keskustassa ja jalkakäytävä kulkee parin metrin korkeudella veneen keulojen yläpuolella. Olimme samassa paikassa, josta kymmenen vuotta sitten Oostendessa käydessämme olimme ihastelleet paikallisten veneitä. Nyt olivat asiat toisin päin.

Vasta perille päästyämme huomasimme unohtaneemme erään tärkeän muodollisuuden, joka olisi pitänyt tehdä merellä Hollannin ja Belgian rajaa ylitettäessä. Kysymys oli tietenkin Hollannin kohteliaisuuslipun vaihtamisesta Belgian lippuun. Onneksi ei tullut huomauttamista, valitettavasti vain tämä lippuetiketin loukkaamisemme tuli ikuistettua muutamaan belgialaispoliisin valokuva-albumiin.

Vuorossa oli veneillallinen eineksenä Middelburghista hankitut turska- ja sellvisfileet. Mikä viimeksi mainitun kalan suomenkielinen nimi on, en tiedä, mutta kovasti turskan näköistä ja makuista liha oli, ehkä hiukan kiinteämpää.

Juuri kun olimme lopettelemassa ruokailua ja jälkiruokajuustot vielä pöydässä, veneen kanteen koputettiin. Belgian tulli ja poliisihan ne siellä halusivat tehdä lähempää tuttavuutta. Kutsuimme veneeseen. Tarkastus kesti puolisen tuntia ja siinä käytiin läpi veneen normaalit paperit. Erityisen kiinnostuneita olivat veneemme erilaisista laitteista, merkki ja malli kirjattiin tarkasti ylös.

Poliisien lähdettyä teimme vielä keskustassa pienen iltakävelyn. Kovin oli autiota Oostenden keskustassa perjantai-iltana. Turistikauteen on vielä aikaa ja kolea ilma näyttää pitävän ihmiset poissa terasseilta ja aukioilta.

Purjehduksemme Vlissingenistä Oostendeen kesti 5t 5 min, matkaa kertyi 34,3 mpk, eli keskinopeudeksemme tuli 6,7 solmua.

8.5.Välietapin juhlaa

Jaska:

Säätiedotus lupasi edelleen suotuisaa tuulta, joten Belgian-vierailumme jäisi tällä erää lyhyeksi. Vuorovesilaskelmat olimme tehneet jo edellisenä iltana siltä varalta, että päättäisimme jatkaa matkaa aamulla. Korkea vesi Oostendessa olisi klo 10.30. Kun lähtisimme pari tuntia sen jälkeen, saisimme myötävirran käytännössä koko matkalle seuraavaan etappikohteeseen, eli Ranskan Dunkerqueen. Kävin satamakonttorissa maksamassa 24 euroa yöstä, toistaiseksi kalleinta hintaryhmää tähän asti ja vedestä ja suihkusta sai vielä maksaa erikseen!

Ajoimme sulun eteen kärkkymään avautumista, joka tapahtui yllätykseksemme jo 5 minuutin kuluttua. Vielä meitä yllättyneemmältä näytti sulun vieressä laituripaikassaan olevan suurehkon purjeveneen miehistö, joka vasta puomikellon pärinästä tajusi, että sulussa pitäisi olla muutaman minuutin päästä. Tulipa pojille vipinää ja juuri ja juuri ehtivät mukaan tähän sulutukseen. Sulussa oli kolme venettä ja vedenpintaa laskettiin nyt metrin verran. Sulku sijaitsee Oostenden pää-rautatieaseman edessä ja veneiden liikkuminen sulussa katkaisee autoliikenteen rautatieasemalle. Aika polleata siis tulla Suomesta sekoittamaan veneellä ainakin hetkeksi Oostenden keskustan liikennevirrat.

Veden laskeutumista odotellessamme tuli sulun reunalta rekkakuskilta vaikuttava suomalaismies heittämään tervehdyksen – oli havainnut mesaanissa liehuvan lippumme..

Huvivenesatamasta emme päässeetkään suoraan jatkamaan merelle. Punaiset liikennevalot ilmoittivat matkustaja-aluksen olevan saapumassa satamaan. Hetki odottelua, autolautta ohitti huvivenesataman portin, valo vaihtui vihreäksi ja olimme taas merellä.

Tuuli oli kevyttä, 3-4 m/s ja nopeutemme 4-4,5 solmua. Aluksi yritimme samalla purjeyhdistelmällä kuin eilen, mutta sitten totesimme, että lisää purjealaa tarvitaan ja nostimme isopurjeen, mikä lisäsikin vauhtia solmulla. Matkalla ihmeteltiin viitoitetun väylän punaisten ja vihreiden poijujen sijaintia, eivät nimittäin olleet oikein niissä paikoissa joissa plotterin mukaan piti oleman tai sitten puuttuivat kokonaan kartoistamme. Onneksi emme olleet aivan hiekkasärkkien vieressä, joten mahdollinen poijun väärältä puolelta ajo sujui vaurioitta. Kauempana merellä näimme upeita kuohurivistöjä –siellä ne ulommat hiekkasärkät vaanivat huolimatonta purjehtijaa…

Viimeistä suurempaa Belgian satamaa, Nieuwpoortia ohittaessamme saatoimme seurata rannikon tuntumassa pidettävää purjehduskilpailua. Nyt oli kaiken kaikkiaan enemmän veneitä liikkeellä, lauantain vapaapäivällä ja aurinkoisella kelillä lienee vaikutuksensa (vaikka kylmää on edelleen!).

Kello 15.18 kuultiin peräsimen tienoilta Marseljeesia ja styyrpuurin saalingin alla Belgian lippu vaihtui Ranskan kohteliaisuuslipuksi. Olimme saapuneet Ranskaan!

Kello 16.45 saavuttiin Dunkerquen sataman edustalle ja laskettiin purjeet. Satamaa reunustavat isot aallonmurtajat, jotka lienee rakennettu joskus sodan jälkeen ja ovat jo aikansa eläneen näköisiäkin, osin sortuneitakin. Ulkosatamassa näkyi vielä joitakin saksalaisten rakentamia sodanaikaisia bunkkereita. Kaiken kaikkiaan ensivaikutelma satamasta oli aika rujo.

Ajettiin Y.C. Mer du Nord sisäsatamaan jonka vierasvenelaituri oli yllättäen täynnä, mutta saatoimme kiinnittyä 50-jalkaisen ruotsalaisen Beneteaun viereen. Kolmen miehen porukka oli purjehtimassa venettä takaisin Malagalta Tukholmaan. Kertoivat, että satamakapteeni oli jo mennyt kotiin, kun oli ranskalainen vapaapäivä, mikä lie. Emme siis lähteneet tarjoamaan satamamaksua.

Laitoimme veneen ”shipshape” ja ryhdyimme juhlistamaan tärkeän välietapin, eli Ranskan saavuttamista. Tässä maassa tulisimme viettämään varmaankin seuraavat pari kuukautta.

Juhlistuksen välineeksi olimme varanneet Numansdorpista ostettua Canard-Duchene –samppanjaa.

Nautimme lasilliset veneessä ja lähdimme etsimään iltaeinestä kaupungilta. Pursiseuran avoinna oleva ravintola ei tässä vaiheessa kiinnostanut, vaikka siellä näyttikin aterioivan useita seurueita. Reilun puolisen tuntia sopivaa ravintolaa kaupungilta etsittyämme nielimme ylpeytemme ja käännyimme takaisin kohti pursiseuran ravintolaa. Vastaan tuli kolme toivorikasta ruotsalaispurjehtijaa matkalla kaupungin ravintoloiden illallistarjontaan tutustumaan.

Pöytä löytyi klubn ravintolasta ja herkulliselta tuntuva menu kannettiin eteen. Inkku valitsi aluksi Salade Savoyarden, jossa salaatin lisäksi oli ardennien kinkkua, paahtoleipää ja sulatettua maalaisjuustoa. Minä tietysti lautasellisen mereneläviä marinadissa ja ilman. Pääruoaksi kummallekin tuhti bouillabaise ( siis nimenomaan näin listassa kirjoitettuna), joka sisälsi neljää kalalajia ja enemmän perunaa kuin olemme tottuneet tässä kalakeitoksessa kohtaamaan. Alkupalojen ja keiton kyytipoikana Langued’oc seudun kuiva valkoviini, oikein kelpo. Jälkiruoaksi Inkulle calvadosilla maustettu jäätelökohokas, meikäläiselle suklaamousse.

Hyvällä halulla aterioimme, joskaan emme nyt aivan hihkuneet huippumakuelämyksistä. Good, not great. Hintataso sitten vastasikin ihan Suomen tasoa, mikä oli pikku yllätys. Eikös Ranskassa pitänyt syömisen olla halvempaa? No, ehkä jahtiklubien ravintolat ovat oma lukunsa, nähtäväksi jää.

Ruotsalaiset palasivat veneelleen yhdentoista aikaan ja kertoivat syöneensä erinomaisen huonon illallisen. Veneensä keittiössä on kuulemma parempi taso. Sovittiin, että olemme valmiina siirtämään venettämme, kun he aamulla klo 7.30 lähtevät kohti pohjoista.

Matkaa kertyi Oostendestä Dunkerqueen 23,5 mpk, aikaa meni 4 tuntia 33 min, eli keskinopeudeksi tuli 5,2 solmua.

P.S. Taisin luvata, että blogin järjestys olisi tällä kaudella se, että viimeisimmän päivän jutut ovat aina ylimpämä jolloin koko blogi olisi siististi  aikajärjestyksessä. No, eihän tuo onnistunut. Jossakin vaiheessa jo kauan sitten lipsahti vanhaan moodiin, eli kirjoittelen jaksot  aina siinä järjestyksessä kuin asiat ovat tapahtuneet.  On siinäkin ainakin jakson sisällä looginen järjestys, mutta jaksojen välillä järjestys aina vaihtuu. Koettakaa kestää, näin tämä kirjoittelu vain onnistuu paremmin. (toim. huom.)

10.5.2010 Spottiasiaa

Spotin kanssa on ollut ongelmia.  Laitan tähän nyt uuden nettiosoitteen, jonka voit siis kopioida ja laittaa  selaimen osoitekenttään. Nyt pitäisi näkyä myös edelliset reittipisteemme, eikä vain sitä viimeisintä.

Tässä osoite:

http://share.findmespot.com/shared/faces/viewspots.jsp?glId=0UF8T1N7gClC586HLfqyj3BLk7yhIU3tI

Terveiset Bologne-sur-Meristä, kirjoittelemme tuotapikaa viime päivistä.