27.8 – 2.9.

Kirjoittelen tätä Haarlemin kaupungin keskustassa, kanavan varressa tietty.  Autot ajavat viiden metrin päässä vierestä, sataa ja tuulee. Tänä aamuna oli täälläkin ensimmäistä kertaa syksyn tuntua ilmassa. Tässä tarinaa menneiltä päiviltä:

27.8. Vaatesuunnittelijan alkujen kanssa museossa

Jaska:

Aamulla heti herättyä havaitsimme kuinka sataman perällä yhdestä paalupaikasta lähti purjevene ulos. Nopeasti köydet irti ja ampaisimme täyttämään syntyneen aukon. Näin meillä oli hyvä venepaikka useammaksikin päiväksi jos tarvittaisiin, eikä tarvitsisi kylkikiinnityksessä kysellä rannan puoleisilta veneiltä lähtösuunnitelmia.

Kiinnitykseen tuli auttamaan hollantilainen herrasmies parin veneen päästä, aivan upeasta Sparkman – Stephensin suunnittelemasta, hieman Vestervikingiä isommasta mahonkiveneestä. Vaihdoimme myöhemmin illalla tietoja veneistämme. Kertoi mies omistaneensa aiemmin lasikuitu- ja teräspursia, mutta nyt jäätyään eläkkeelle hän oli halunnut hankkia todellisen veneen, kun aikaa sen hoitamiseen olisi. Kohde oli löytynyt internetin avulla Travemundestä. Veneessä oli päällekkäin kaksi 15 mm mahonkilautakerrosta, eräänlainen sandwich-rakenne siis. Erityisesti kiinnitti meikäläisen huomiota, että veneessä oli pronssiset keula- ja peräkaiteet sekä mantookitolpat. Ensimmäinen vene, jossa olen koskaan nähnyt näitä tästä materiaalista.

Päivä käytettiin Enkhuizenin museoihin tutustumiseen. Lähdimme etsimään mainostettua Zuiderzee – museota, josta piti löytymän kuvausta hollantilaisten maanvalloituksesta (ei siis maailmanvalloituksesta). Aikamme harhailtuamme näimme talon, jonka oviaukossa ko. nimi luki, ja lisäyksenä ”Land from the Sea”.  Sinne sisään: maksoimme 17 euron pääsymaksun ja astuimme näyttelyyn.

Ensimmäinen sali esitteli hollantilaisia kaakeliesineitä murskattuna noin neljän metrin korkuiseen pinoon. Tätä taideteosta ihasteli kolmikymmenpäinen joukko teini-ikäisiä, hyvin modernisti pukeutuneita tyttösiä, jotka piirtelivät luonnoslehtiöihinsä kuvaa läjästä  – eli siis taideteoksesta, kuten meille myöhemmin selvisi. Siirryimme kulmakarvat koholla seuraavaan saliin. Täällä samansuuruinen tyttölauma piirteli lehtiöihinsä mallinukkien päällä olevia vaate-taideteoksia. Yhtymäkohtana historiaan oli, että niiden aiheina oli käytetty vuosisadan vaihteen maalaishollantilaista pukeutumistyyliä. Suoritimme muodollisen ihailun ja poistuimme etsimään jotain aitoa. Sali salin jälkeen sama toistui. Vaatesuunnittelu-opiskelijat, ilmeisesti, tallentamassa eri alojen taiteilijoiden töitä. Pikkuhiljaa meille selvisi, että museossa oli erikoisnäyttely, jossa eri alojen tunnetut taiteilijat olivat tuoneet aiheita entisaikojen Hollannista nykypäivään. Aiheina olivat vaatteet, korut, pitsit, kasakelit jne. Myöntää täytyy, että jotkut teokset olivat kyllä aika vaikuttavia.

Lopulta päädyimme saliin, jossa oli jo jotain alkuperäisempää: toistakymmentä hollantilaistan perinnevenettä restauroituna – tosin niidenkin miehistönä oli mallinukkeja merkillisissä hepenissään. Keskityimme rekvisiitan – eli tässä tapauksessa veneiden, tutkimiseen.

Palasimme sisäänkäyntisaliin, jossa oli esillä design-kirjallisuutta ja -esineitä. Ja eikös silmiin sattunut heti Aalto-maljakot ja kirja Alvar Aallosta. Iittalan lasiakin oli esillä useampi eksemplaari.

Kysyimme museon edeskäyvältä missähän varsinainen museo on ja saimme ohjeen kävellä pari sataa metriä eteenpäin. Siellähän se varsinainen museo olikin, eli paikallinen Seurasaari.  Sisään pääsimme edellisessä käyntikohteessa lunastetuilla lipuilla, joten ei se niin turha investointi ollutkaan.

Kokonainen vuosisadan vaihteen kaupunki oli rakennettu vajaan neliökilometrin alueelle satamineen, taloineen, katuineen ja tehtaineen. Rakennukset olivat alkuperäisiä ja siirretty tänne suurella vaivalla eri puolilta Hollantia. Ihastelimme vuosisadan vaihteen parturi-interiööriä ja karkkikauppaa, josta edelleen sai ostaa ei-niin-herkullisia  hollantilaismakeisia. Katselimme, kuinka verkkoja ja purjeita kyllästettiin parkkihappopadoissa, vierailimme purjeentekijän pajassa ja katselimme köydenpunomista.

Museopäivän jälkeen oli aika etsiä ruokailupaikkaa. Päädyimme argentiinalaiseen ravintolaan, jota piti ystävällinen perhe Bangladeshista (!). Ei se mitään, palvelu oli erinomaista ja pihvit super- mureat ja maukkaat, parhaat pitkään aikaan nauttimamme. Mokkakahvit juotiin sitten päälle veneellä.

28.8. Maailman pisin purjeveneen puomi

Jaska:

Aamulla tuuli todella navakasti, ennusteessa oli 6-7 beaufortia. Mietimme, lähtisimmekö yrittämään tähän keliin kohti seuraavaa kohdetta, Vollendamia.  Olimme saaneet toissailtana kutsun yhdeltä merimieskuorolaisista tulla tutustumaan hänen puuveneveistämöönsä ja olimme mielihyvin ottaneet kutsun vastaan. Veistämö sijaitsisi matkan varrella Vollendamiin suunnattaessa. Päätimme tuulesta huolimatta lähteä, Markenmeerhan lienee vain pieni rapakko. Soitin veistäjälle ja saimme ajo-ohjeet, veistämön sataman piti tällä lounaistuulella olla kyllä ihan rauhaisa, mutta jos tuuli kääntyisi kaakkoon tulisi kuumat paikat. Jaaha.

Irrotimme köydet ja suuntasimme satama-aukolle. Heti ulos päästyämme puuska kallisti Vestervikingin liki 30 astetta kyljelleen, siis ilman purjeita huom. Tuulimitttari näytti 17 m/s. Pari minuuttia edettyämme asia oli selvä: tähän keliin emme siis lähtisi. Pyöräytimme veneen 180 astetta ja palasimme satamaan, jossa kukaan ei onneksi ollut vielä ehtinyt valtaamaan hyvää paalupaikkaamme. Venenaapurit nyökyttelivät, että ihan oikea ratkaisu.

Soitto veneveistämölle ja uudet ajo-ohjeet, tällä erää maata pitkin, pyörillä. Puskimme vastatuuleen parisen kilometriä ja löysimme veistämön. Omistaja Hans tuli vastaan esittelemään veistämöään. Ensiksi tutustuimme entisöitävänä olevaan kahdeksikkoon vuosisadan vaihteesta. Sen oli äveriäs omistaja hankkinut Yhdysvalloista ja rakennutti siitä nyt huippu-kilpavenettä itselleen. Köli ja steevit oli vaihdettu, samoin suurin osa kaarista ja laitalaudoista. Omistaja halusi veneestään mahdollisimman kevyen, siksi kansi oli tehty sitkakuusesta, jota yleensä käytetään vain mastoihin, kuten tässäkin veneessä. Naureskelimme, että sittenhän venettä pitää ajaa sukkasillaan, sitkakuusi on nimittäin paitsi kevyttä, suhteellisen pehmeää puuta.

Seuraavaksi ihailimme julmetun pitkää maston aihiota hallissa. Arvauksemme ei osunut ihan oikeaan, sillä Hans kertoi, että kyseessä ei ole masto vaan puomi! Läpimittaa oli parhaimmillaan varmaankin 40 senttiä. Oli tekeillä johonkin mielettömään espanjalaiseen klassikkoveneeseen.

Opin Hansilta myös, että mastojen tekemisessä ei ole olemassa yhtä universaaliliimaa, joka soveltuisi kaikille käytetyille puulajeille. Tämä jättiläispuomi oli liimattu melamiinilla, koska se soveltuu parhaiten sitkakuuselle. Toisaalla oli tekeillä hieman pienempi masto oregonin männystä, liimana resorsinoli, joka kuulemma taas sopi parhaiten tälle puulajille. Epoksia eivät kuulemma käyttäneet liimauksiin ollenkaan. En ryhtynyt kyselemään syitä, sillä vastauksen äänensävystä saattoi päätellä paljon.

Hans esitteli myös upeaa kirjakaappia, joka oli tekeillä hallissa. Se oli tehty puusta, jonka englanninkielinen nimi on ”elm”. Myöhemmin saimme tyttäremme Anniksen avustuksella selville, että elm tarkoittaa jalavaa. Tätä puuta he käyttävät mielellään myös veneiden sisustuksissa mahongin sijasta. Materiaalia he saavat kaupungin puisto-osastolta, jonka pitää kaataa jalava heti jos sen on havaittu saaneen tuholaistartunnan. He noutavat rungot tuhoon tuomituista puista ennen kuin toukat ovat ehtineet edetä latvuksista runkoon asti ja saavat näin edullisesti hyvää materiaalia työstettäväksi.

Toisessa hallissa oli veneitä säilytyksessä, myös Hansin oma, Ruotsista hankittu 10-metrinen Vindö-tyyppinen mahonkipurjevene, jolla hänellä kuulemma oli aivan liian vähän aikaa purjehtia. Oli myös aivan upea punainen Volvo-pienoiskuorma-auto 50-luvulta, jonka hän oli löytänyt internetin avulla Ruotsista ja käynyt ostamassa työsuhdeautokseen.

Puhuimme moneen otteeseen Hansin kanssa, miten tärkeä tunne-elementti on puuveneen omistajalle. Hän kertoi, että tuon työsuhdeauton hankintakin perustui samaan asiaan. Kun hän menee ulkomaisia asiakkaitaan vastaan lentokentälle tällä pienoiskuorma-autolla, ovat asiakkaat heti kättelyssä myytyjä. Kyllä hollantilaiset osaavat!

Käytimme tilaisuutta hyväksi ja kyselimme veneiden talvitelakoinnin hintoja. Sisällä kylmässä hallissa säilytys maksaisi heillä noin parituhatta euroa, ulkona hallin vieressä mastot pystyssä puolet tästä. Tieto antoi hyvää pohjaa jatkoselvityksille, joihin olisi tuota pikaa ryhdyttävä…

Kiitimme tuhannesti käynnistä ja kutsuimme Hansin vielä lasilliselle Vestervikingiin . Hän saapuikin työpäivän päätyttyä ja vietimme vielä mukavan jutteluhetken. Veneeseen tietysti tutustuttiin ja Hans ihasteli Vestervikingin rakenteiden vahvuutta ja hyvää kuntoa. Keskustelimme myös lakkauksesta ja lakoista. Vestervikingissä käyttämäni italialaisen Rylard -lakan pinta on alkanut jälleen hilseillä auringolle eniten alttiina olevista kohdista ja joudun harkitsemaan lakan vaihtoa. Hans, kuten useat muutkin hollantilaiset, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, suositteli Epifanes-lakkaa, jota itse käyttää. Sen kanssa ei ole mitään vastaavaa ongelmaa. Täytynee vaihtaa merkkiä seuraavan lakkauksen yhteydessä.

( Täytyypä ottaa tässä yhteydessä pieni takauma aiemmin tapahtuneeseen: Viime keväänä käyttäessäni Le Tonkinois lakkaa kajuutan katon mäntyrimoihin, lakka ei suostunut ollenkaan leviämään kunnolla, vaan teki ns. appelsiinipintaa. Olin käyttänyt puun puhdistukseen hionnan jälkeen pineenitärpättiä. Suomalaisessa käyttöohjeessa sanotaan, että lakkaa voidaan myös ohentaa puutärpätillä. Kun keskustelin ongelmasta maalien ja lakkojen hovihankkijani Remox’in kanssa, sieltä vakuutettiin, ettei ongelma voi ainakaan pineenitärpätistä johtua. Kuitenkin, muistaakseni Cuxhavenissa venetarvikeliikkeessä oli jokaisessa Le Tonkinois-purkissa jälkikäteen laitettu punainen varoitustarra, jossa kiellettiin ehdottomasti käyttämästä puutärpättiä lakan ohennukseen tai siveltimien puhdistukseen. Olivat siis tehtaalla tunnistaneet ja tunnustaneet ongelman, liian myöhään minun kannaltani, valitettavasti.)

Illalla kävimme vielä toisessa satamassa katsomassa valtavia perinnepurjealuksia. Satama olikin näiden charter-alusten kotisatama, josta käsin lomailevat hollantilaiset lähtevät Ijssel-ja Markermeerin lomapurjehduksilleen. Ikkunoista näimme, kuinka kristallit kimaltelivat laivojen salongeissa, kynttilät paloivat ja retkeilykansa oli juuri asettautumassa yhteiselle tulo- tai lähtöillalliselle.

Aiemmin olimme nähneet myös toisenlaista retkeilykansaa. Lemmerin satamassa oli valtavan pitkä ja matala moderni Saksan lipun alla purjehtiva alus. Pyöräillessämme aluksen ohi näimme kuinka tarjoilijat kattoivat lounasateriaa suureen ruokasaliin. Samassa paikalle alkoi saapua saksalaista keski-ikäistä väkeä, kaikki samanlaisilla polkupyörillä, jotka parkkeerattiin siistiin rivistöön laivan viereen. Kyseessä oli jälleen uusi lomanviettotapa. Saksalaiset tulevat laivalla Hollantiin risteilemään ja laivan puolesta on varattu kaikille polkupyörät, joilla tehdään johdettuja tutustumispyöräilyjä ympäristöön.

29.8. Rytinää kanavassa

Jaska:

Aamulla tuulta oli ennusteen mukaan 5-6 beaufortia. Oletimme siis ilman olevan laantumaan päin ja päätimme lähteä matkaan. Satamasta päästyä havaitsimme, että tuulta oli edelleenkin todella paljon, mutta päätimme yrittää eteenpäin. Ijsselmeerin ja Markenmeerin väliselle sululle oli vain mailin matka. Kiinnityimme sulun odotuslaituriin tuulen puolelle ja jo kiinnittyessämme ihmettelin, kuinkahan tästä päästään irti, kun tuuli painaa alusta täydellä voimaalla laituria vastaan, puuskissa tänäänkin 17 m/s. Jonkin aikaa odoteltuamme sulun valo vaihtui vihreäksi ja irrotimme köydet. Työnsin itse alusta ulos laiturista ja Inkku ohjasi sen hetken, ennen kuin ehdin hypätä laiturilta veneeseen ja ”puikkohin”. Jotenkin vain emme päässeet kunnolla irti laiturin kyljestä ja kun  moottoriin lisättiin kierroksia liukui vene eteenpäin laiturin kuvetta raapien, onneksi lepuuttajat välissä. Kun saimme keulaa sitten lopultakin hieman ulospäin laiturista, otti viime keväänä asentamani tuuligeneraattorin teline koko veneen painolla laituriin, kuului inhottava ”räks” ääni, ja tuuligeneraattorin varsi kallistui 30 asteen kulmaan!

Totesimme vahingon tapahtuneen, mutta laajuuden selvittely sai jäädä myöhemmäksi, nyt piti ehtiä sulkuun. Sulutus sujui ongelmitta ja porttien avautumista odotellessa saatoin todeta  tuuligeneraattoria pystyasennossa pitävän kiinnitysruuvin taipuneen mutkalle. Muita pelkäämiämme vahinkoja, erityisesti veneen rungolle tai peräpulpettirakenteille ei ollut havaittavissa.

Sulun ulkopuolella tuuli niin, että tukka meinasi päästä lähteä, ja ensi alkuun täysin vastaista. Aallokko ei tässä kohdassa vielä ollut suurempaa, joten koneella ajaen matka edistyi hyvää 6 solmun vauhtia.

Niemen suojasta päästyä aallokkokin kasvoi ja meno alkoi olla todella märkää. Peruin hiljaa mielessäni ajatukset Markermeeristä pahaisena ”rapakkona”. Vauhtikin putosi neljän solmun tienoille. Ajoimme runsaan tunnin koneella ja sitten havaitsimme tuulen kääntyneen sen verran että purjeillakin voisi päästä eteenpäin. Avasimme genoaa nenäliinan kokoiseksi ja Vesterviking tempautui jälleen 6 solmun vauhtiin. Meno muuttui huomattavasti miellyttävämmäksi, vaikka vettä lensi edelleen sprayhoodin yli avotilaan.

Parin tunnin purjehduksen jälkeen saavuttiin täpötäyteen Vollendamin satamaan ja päästiin satamakapteenin opastuksella kiinnittymään toiseen riviin suurehkon Bavarian kylkeen. Satamassa oli kaksi- ja kolmirunkoveneitä rinnakkain viidessä rivissä, ilmeisesti varustautumassa johonkin purjehduskilpailuun huomenna.

Kiinnittymispaikkamme vieressä oli sopivasti kalakauppa ja -savustamo, josta kävimme ostamassa kalaa, friteerattua turskaa, yllätys, yllätys, illalliseksi. Illallisen jälkeen tutkin tarkemmin lähtiessä syntyneitä vaurioita. Tuuligeneraattorin kiinnityksestä olikin murtunut palanen, joka piti generaattorin lukituksen paikoillaan. Hetken pohdiskelujen jälkeen löysin tavan korjata asia ja puolen tunnin ähellyksen jälkeen generaattori oli taas kunnossa.

Satama oli varsinainen turistisatama, täynnä ravintoloita aivan venepaikkojen äärellä. Oli lauantai-ilta ja meno sen mukaista. Tänne tulevat ilmeisesti viikonloppua viettämään monet muutkin kuin veneilijät, sen verran hienoissa asusteissa väki rantabulevardilla pasteeraili. Katselimme menoa aikamme ja palasimme veneelle elättäen toivetta nukkumiskelpoisesta yösijasta. Jotenkuten nukkuminen sujuikin, emme onneksi olleet äänekkäimpien ravintoloiden edustalla.

Loki 9106,3 mpk; kt 825t 50 min.

30. 9. Durgerdamin lautturi

Jaska:

Aamulla satamassa vallitsi sunnuntai-aamun rauha. Kirkonkello soitteli säveliään ja me irrotimme köydet aikaisin, sillä muuttunut ilma enteili purjehdusmahdollisuutta. Tuuli oli selvästi tyyntynyt, mutta edelleen hyvää purjehdittavaa. Aurinkokin paistoi.

Ulos satamasta tultuamme minulta jäi huomaamatta perämme takana purjeensa nostanut iso perinnevene, joka oli jo turhan lähellä, ennen kuin sen havaitsin. Kapteeni ei tainnut olla kovin tyytyväinen meriteiden sääntöjen tuntemukseeni, sillä vastausta iloiseen kädenheilautukseeni ei kuulunut, yrmeä katse vain.

Nostimme ison ja fokan ja suuntasimme kohti pientä Durgerdamin satamaa Amsterdamin sisäänajon suulla. Tämän pursiseuran sataman oli Hans neuvonut meille ja sanoi sen olevan paljon mukavampi kuin lähempänä Amsterdamia olevat kaupalliset satamat.

Aurinko paistoi ja nautimme purjehduksesta. Tuulta oli edelleen ihan kunnolla ja Vestervikingin sivukansi vieraili välillä vedessä. Emme aivan pystyneet nousemaan Durgerdamin suuntaan, mutta tilaahan kryssailuun Markermeeriltä löytyy. Ajoimme aivan vesialueen toiseen laitaan Amstelin suuntaan, teimme vendan ja saavuimme reittipisteeseen Durgerdamin kohdalla.

Satamassa satamakapteenitar osoitti meille kylkikiinnityspaikan vierasvenelaiturista. Sähköt ja juomavesi olivat aivan paikan äärellä. Kiinnityttyämme lähdin käymään satamakonttorissa. Jonkin aikaa laitureita käveltyäni tulin siihen johtopäätökseen, että olimmekin kiinnittyneet saareen ja arvelin kumijollallemme löytyvän käyttöä. Palatessani veneelle huomasin aiemmin ohittamani laiturinpätkän, josta vaijerivinssistä johti vaijeri mantereen puolelle. Vaijerin toisessa päässä oli käsin veivattava lossi – siis yhteys mantereelle. Tätähän piti heti kokeilla. Pätkää ”Volgan lauttureista” hyräillen hilasin lossin saaren puolelle, hyppäsi on kyytiin ja siirryin laulun voimalla  satamakonttorin puolelle. Inkku pääsi ottamaan hyvän valokuvan lautturista.

Yöpymisestä suoritettiin konekiväärinaurua päästelevälle mukavalle satamakapteenittarelle 13,75 euroa per yö, sisältäen sähkön, veden ja vapaan w-lan yhteyden käyttöoikeuden. Jess! Kaiken kaikkiaan tämä satama oli eräs parhaimmista ja ehdottomasti sympaattisin tähänastisista Hollannissa.  Satamassa näytti jatkuvasti oleskelevan klubin perusporukka, joka istuskeli pitkin päivää kahvitellen terassilla milloin mistäkin vilkkaasti keskustellen. Välillä osa porukasta hilautui ”saaren” puolelle ihailemaan kaunista suomalaisvenettä. Suihkut ja toiletit olivat tip-top siistit.

Satamakonttorissa kuulimme, että lähimmät kaupat olivat bussimatkan päässä Amsterdamin esikaupungissa. Durgerdamissa olisi kyllä hotelli ravintoloineen ja kiinalaista ruokaa saisi tilauksesta veneelle.

Lähdimme patikoiden tutustumaan paikkaan. Durgerdam on alun perin ollut menestyvä kalastajayhdyskunta, jonka toimeentuloedellytykset Ijsselmeerin ja Markermeerin sulkeminen on totaalisesti muuttanut. Nykyisin paikka elää lähinnä turismista. Vanhoista kalastajien asuntoriveistä patojen päällä on tullut urbaani-ihmisten koteja. Kävelimme pitkin kapeaa katua talojen editse ja totesimme, että Hollanti ei tarvitse mitään tosi-tv -ohjelmia. Riittää, kun asettaa tuolin jalkakäytävälle ja ryhtyy seuraamaan tosi-perhe-elämää verhottomasta ikkunasta.

(Hollantilaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei ikkunoissa pidetä verhoja, ainakaan edessä. Tapa periytyy ajalta, jolloin verovoudit kiertelivät tarkkailemassa kaupunkilaisten varallisuutta ja ikkunan eteen vedetyt verhot merkitsivät, että kohteessa piiloteltiin jotakin, eli talo oli tarkastuskäynnin väärti.)

Pistimme nenämme myös paikan ainoan hotellin ravintolaan, joka osoittautui mukavan pittoreskiksi paikaksi. Hämyisessä salissa oli matot pöytäliinoina ja katosta roikkui koristeina kaikkea mahdollista ruokaan ja ruoanvalmistukseen liittyvää. Katuterassilla ja osin kadulla sen edessä lopetteli iloinen seurue tunnelmasta päätellen jo toissapäivänä alkanutta juhlahetkeä.

Kun nälkä oli jo päässyt yllättämään , tilasimme päivän keitot ja saimme eteemme isot kupilliset vallan herkullista sienikeittoa.

Veneelle palattua loppuilta meni veneellä sataman ilmaista w-lan yhteyttä täysipainoisesti hyödyntäen ja paikallisia tv-ohjelmia seuraten.

Loki 9122,6 mpk; kt 827t 30 min

31. 8.  Amsterdam ja ZZ TOP

Jaska:

Syyskuun viimeisestä tuli Amsterdam-päivämme. Keli tosin oli kylmähkö ja sataa tihrutteli, mutta lähdimme kuitenkin liikkeelle. Durgerdamista pääsimme bussilla lähimpään ostoskeskukseen muutaman kilometrin päässä ja sieltä toisella bussilla Amsterdamin rautatieasemalle.

Kun Amsterdamia ovat meikäläistä huomattavasti paremmat matkaoppaiden tekijät riittävästi kuvanneet, en tässä ryhdy toimittamaan kaupungin esittelyä, toteanpahan vain, että polkupyörien määrä on kyllä ihan käsittämätön. Ja 98 % pyöristä on vanhanmallisia mustaksi maalattuja  vaihteettomia naistenpyöriä, joilla sekä miehet että naiset ajavat selkä suorassa, polvet koukussa ja ohjaustangon siivet kylkiä viistäen. Millään 16-vaihteisilla maastopyörillä tänne on ihan turha tulla briljeeraamaan, varastetaan vaan alta aikayksikön.

Erikseen tulkoon mainituksi Ileä varten, että näimme Amsterdamin aseman rakennustyömaan aidassa (miksi joka paikassa tehdään aina rakennustöitä aseman edessä?) ZZ- TOP yhtyeen lokakuisen Amsterdamin-konsertin mainoksen.

Ruokapuolelta mainittakoon, että verestimme tuttavuutemme kolmen vuosikymmenen takaa indonesialaiseen keittiöön ja hyvää ja tulistahan se edelleen oli. Kävimme myös Rijksmuseumissa mykistelemässä Rembrantin taulujen äärellä. Uskomaton taitaja!

Palasimme takaisin veneelle illansuussa, helteiseksi muuttuneessa säässä, provianttikasseja kantaen, kaikkeen näkemäämme tyytyväisenä ja varpaat muhjuna varmaan toistakymmentä kilometriä käveltyämme.

1.9.    Hollantiin vai Ranskaan, siinäpä kysymys.

Jaska:

Päivä alkoi tuulisena ja sateisena. Pidimme strategiapalaverin, jonka tuloksena päätimme viettää toisen Durgerdam-päivän selvittäen Vestervikingin telakointimahdollisuuksia Etelä-Hollannissa ja Pohjois-Ranskassa. Hollannin tilanne selvisi aika nopeasti: ruotsalaisten ystäviemme Jan ja Mona Bjerkerin suosittelemalla telakalla olisi kaikki valmiina Vestervikingin vastaanottamista ja talvitelakointi varten, kustannus sisältäen nostot ja laskut, pohjan painepesun, telakointipukin ja säilytyksen mastot pystyssä ulkotilassa olisi koko talvikaudelta 27 euroa neliöltä, eli Vestervikingin kokoiselta alukselta vähän toista tuhatta euroa. Nyt meillä on siis ainakin yksi kohde, johon voimme veneen turvallisesti jättää kun se aika tulee. Tavoitteenamme olisi kuitenkin edetä jonkin verran pidemmälle, johonkin Pohjois – Ranskan kanaalin rannikon kaupungeista välillä Dunkerque – Cherbourg, jos aikataulut ja säät sallivat.

Kaivoimme Reedsin almanakasta satamien osoitteita ja Inkku yllätti paikallisia satamakapteeneita tiedustelemalla talvisäilytysmahdollisuuksia hyvällä ranskan kielellä. Osoittautui, että tarvitsemaamme ”avaimet-käteen” palvelua ei juuri ollut tarjolla, kunnes Cherbourgin kohdalla tärppäsi. Aries-nimiseltä telakalta erittäin palvelualtis mieshenkilö vastasi myöntävästi kaikkiin kysymyksiin, muistaen aina välillä ladella kohteliaisuuksia Inkun kielitaidosta. Asia jäi toistaiseksi siihen, että lähetämme sähköpostilla kuvauksen veneestä ja kaikista tarpeistamme ja hän panee laskukoneen hyrräämään. Odotamme jännityksellä vastausta lähettämäämme sähköpostiin.

Iltapäivän kuluessa selvisi myös loppukauden aikatauluihimme vaikuttava asia. Poikamme Mikon yhdessä veljensä Ilkan kanssa tekemä dokumenttifilmi Ilkasta, jolla on asperger-syndrooma, eräs autismin muoto, on valittu Puolassa pidettäville ”Integration you and me” -elokuvafestivaaleille. Järjestäjät olivat kutsuneet Mikon kustannuksellaan festivaalien vieraaksi, mutta Mikko on juuri samaan aikaan kiinni toisessa produktiossa Norjassa, eikä pääse paikalle. Sen sijaan häntä edustamaan festivaaleille lähtee pääosan esittäjä Ilkka, ja hänen matkatukihenkilökseen lähtee äitinsä Inkku. Merkitsee sitä, että Inkku lentää 7. syyskuuta Suomeen, josta palaa yhdessä Ilkan kanssa 8. syyskuuta tänne Hollantiin yhdeksi yöksi. Lentävät sitten 9. päivä Gdanskiin ja siitä Kotzalin -nimiseen kaupunkiin Itämeren etelärannalla, missä festivaali pidetään. Ovat siellä kolme päivää järjestäjien vieraina ja palaavat 12. syyskuuta Hollantiin veneelle. Minä puolestani vietän tämän ajan sopivan kaupungin (joksi on nyt osoittautunut Haarlem) kanavan varressa veneessä niitä näitä puuhaillen.

Ilkan ja Inkun saavuttua veneelle jatkamme kolmisin Hollannin kanavia etelään ja 18. syyskuuta Ile ja Inkku lähtevät Suomeen. Inkku palaa 19. syyskuuta veneelle. Suunnilleen tuolloin selviää, missä Vesterviking talvehtii. Olemme silloin arvion mukaan jo Vesterscheldern suistossa Hollannin ja Belgian rajan tienoilla, missä mainitsemani hollantilainen telakka sijaitsee. Jos kelit ovat edelleen hyvät ja olemme löytäneet hyvän telakkavaihtoehdon esim. tuosta Aries-telakasta, jatkamme Cherbourgiin asti. Kaiken kaikkiaan näyttäisi nyt siltä, että palaamme Suomeen talvikuukausiksi hieman suunnittelemaamme aikaisemmin, eli luultavasti lokakuun loppuun mennessä.

2.9.    Pimeäajoa Haarlemiin.

Jaska:

Aamulla oli tyypillistä hollantilaista säätä: 15 minuuttia saderyöppyä, 15 minuuttia auringonpaistetta. Tuuli oli edelleen aika voimakasta. Juuri kun olimme ottamassa köydet irti, nousi päälle ukkospilvi, joten keitimme kahvit ja odottelimme kelin parantumista. Hetken kuluttua sade hieman laantui, mutta mikä tärkeintä, tuli melkein tyyni hetki, joka piti heti käyttää hyväksi. Olimme nimittäin vieraslaiturin tuulenpuoleisella sivulla ja lähtömanööverit tuulen painaessa laituria vasten tulisivat olemaan parin päivän takaisten kokemustenkin perusteella epämiellyttävän haastavat. Nyt tyynessä, sadeasuihin laittautuneina puikahdimme vaivatta irti laiturista.

Amsterdamin ohittaminen ”Standing Mast Routea” pitkin voi tapahtua kahdella tapaa: yövaelluksena Amsterdamin läpi, jolloin kaikki kuljetukseen osallistuvat veneet kuljetetaan yhdellä kertaa aamuyön aikana kaupungin läpi. Matkalla joudutaan avaamaan toistakymmentä siltaa.

Toinen reitti ohittaa kaupungin pohjoispuolelta leveää Ij-jokea pitkin Amsterdamin ja Pohjanmeren yhdistävälle Nordzee-kanavalle ja sieltä sitten Amsterdamin länsipuolella sijaitsevaan Haarlemiin. Valitsimme jälkimmäisen, jossa selviäisi huomattavasti vähemmillä sillanavaamisilla eikä tarvitsisi seikkailla pimeässä ahtaissa kanavissa luultavasti parin-kolmenkymmenen muun veneen kanssa. Voi olla että eksotiikassa kärsimme, mutta vaivattomuudessa voitimme. Mieluummin sitä sitten tutustuisi Amsterdamiin yöaikaan jalkaisin kuin kanavasta käsin.

Ij-joki on yllättävän leveä, eikä liikennettä ollut paljon, joten ajelusta tuli aika helppoa. Suurten, laivaväyliä osoittavien punaisten ja vihreiden poijujen ulkopuolella on samanväriset valkealla raidalla merkityt pienemmät poijut, ja tämä alue välissä on varattu huviveneilijöitä varten (hollanniksi ”sportboot”, joten urheilumielellä ollaan liikkeellä).  Välillä vastaan tuli Amsterdamin ja esikaupunkien välillä pendelöiviä uskomattomalla vauhdilla liikkuvia kantosiipialuksia. Aivan samannäköisiä, kuin aiemmat Linda Linen venäläis-kantosiipialukset Helsingin ja Tallinnan välillä, mutta nämäpäs eivät pitäneet kuin juuri havaittavaa ääntä. Ehkä entiset Suomenlahden alukset on myyty tänne, maalattu ja vaiennettu.

Ajoimme satama-alueen ohi, jossa Nordzee -kanaalia pitkin Amsterdamin satamaan tulleet valtamerialukset tyhjensivät konttilastiaan uskomattomalla nopeudella ja tehokkuudella ja ihmettelimme täälläkin rantojen tuulimyllyjen määrää ja kokoa.  Hollannin globaalin kauppavallan historiasta kertoivat satamien nimet, kuten ”Afrikahaven” ja ”Amerikahaven”.

Schipholiin laskeutuvat lentokoneet alkoivat lennellä matalalla yli, olimme selvästi jo ohittaneet Amsterdamin. Käännyimme Nordzee-kanavalta Haarlemiin johtavalle pienemmälle kanavalle kohdassa, jossa Ijmuidenin satama ja Pohjanmeri olisi ollut noin 10 mpk päässä lännessä. Ijmuidenissa pistäytymiseenkin olisi ollut oiva syy, sillä eräs Euroopan suurimmista venenäyttelyistä, vuosittainen uiva HISWA -näyttely oli eilen avattu siellä. Emme vain jotenkin jaksaneet kiinnostua tarpeeksi.

Haarlemin kanavan alussa oli heti yksi silta ja sen takana venekerhon satama. Päätimme jäädä tähän odottelemaan, koska kello oli neljän tienoilla ja mailin päässä edessä oli moottoritien silta, joka avattaisiin vasta klo 19.30.

Inkun ryhtyessä ruoanlaittopuuhiin lähdin tutustumaan sataman fasiliteetteihin. Osoittautui, että satamassa oli toimiva satamaravintola, joten juoksujalkaa klenkaten (iskias ei ole vielä kokonaan parantunut) takaisin veneelle, ruoanlaitto seis ja mars syömään toisten laittamaa ruokaa.

Inkun tilaama hampurilaisleipä ja eteeni kannettu neljän kananmunan erikois -Uitsmijter  hoitelivat näläntunteen hetkessä.

Ehdittiin vielä ottamaan veneellä iltapäivätorkut ja lähdettiin eteenpäin. Tulimme etuaikaan sillalle, odottelimme puolisen tuntia ja sitten kuului sillan kovaäänisistä, että silta avattaisiinkin vasta kello kahdeksalta. Tämä ei ollut kiva uutinen, sillä tarkoituksemme oli ehtiä Haarlemin keskustaan yöksi ja välissä oli vielä yksi sulku ja neljä siltaa, joiden kaikkien avaaminen päättyisi klo 21.

Moottoritiesillasta päästyämme ajoimme neljän muun samaa matkaa tekevän veneen kanssa jo pimenevässä illassa ns. urku auki kohti sulkua, jossa jo vihreä valo meitä odotti, samoin kuin siltavahti puukenkä-onkensa kanssa 8,5 euron siltamaksuamme.  Sulku oli korjaustyön kohteena ja tilapäiset kiinnittymissysteemit sulussa vähintäänkin epäilyttävät. Jotenkin tästäkin selvittiin ilman vaurioita. Loppumatkalla jouduimme vielä kaikki neljä venettä ahtaaseen tilaan maantiesillan ja rautatiesillan väliin, kun piti odotella myöhässä olevaa junaa ennen rautatiesillan avaamista. Niistä ohjailumanöövereistä, millä estimme itseämme ja muita kolhiutumasta, olisi jo voinut jonkinlaisen diplomin saada.

Viittä vaille yhdeksän saavuimme viimeiselle sillalle ennen Haarlemin keskustaa ja ehdimme vielä ajoissa läpi tästäkin. Löysimme vapaan venepaikan heti sillan jälkeen ja kiinnityimme juuri Vestervikingin kokoiseen koloon kahden moottoriveneen väliin.

Ihastelimme hetken iltavalaistua kanava-kaupunkinäkymää, söimme herkulliset couscousit ja paneuduimme yöpuulle.

Loki 9139,4 mpk; kt 832t 20 min

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: