20-24.9.

20.9. Projektiunelmointia

Jaska:

Lämpimät kelit jatkuvat. Iso osa päivää meni lepäillessä ja vielä kotimaahan palaamisen eri vaihtoehtoja pohtiessa. Tutkailin kiinnostuneena edessämme kanavan varressa parkkeerattuna olevaa hienolinjaista, mutta jo hieman ränsistymään päässyttä 15-metristä teräskuunaria. Siinäpä olisi oiva projekti jollekin, jolla olisi aikaa, rahaa ja kiinnostusta. Lennartilta kuulin, että vene olikin myytävänä, omistaja oli käynyt jossakin välissä veneellään ja kertonut asiasta. On itse jo 77-vuotias eikä jaksa pitää venettä enää kunnossa. Kuunari oli rakennettu 1934 Hollannissa. Sen verran kiinnostuin asiasta, ihan noin akateemisessa mielessä, että soitin veneen ikkunassa olevaan puhelinnumeroon ja kysyin hintaa. Kuudellakymmenellä tuhannella eurolla kuulemma lähtisi (siinä oli kyllä puolet liikaa ja varmaan tarjouksen tekemällä hinta siihen putoaisikin.) No, meilläpä on jo vene, joten ei siitä sen enempää, vaikka mahdollisuus houkuttelikin.

21.9. Kanavilta joelle

Jaska:

Aamiaisen jälkeen kävin paikallisessa tavaratalossa vielä ostamassa muovisia säilytyslaatikoita talvitelakointia varten. Samanlaiset laatikot, joita mm. Etola ja Claes Ohlson myyvät Helsingissä maksoivat kolmanneksen Suomen hinnoista. Yhdentoista aikaan päästiin sitten liikkeelle, edelleen kauniissa ilmassa. En osaa sanoa tarkalleen missä kohdassa kanava muuttui Hollandse Ijssel-joeksi, pikkuhiljaa uoma vain leveni ja alkoi muistuttaa normaalia mutkittelevaa joenuomaa suoraviivaisten kanavien sijasta. Reilut pari tuntia ajettuamme tultiin Julianasluis’ille, joka on sillan ja sulun yhdistelmä. Sulkua tosin käytetään vain silloin kun vuorovesi, joka jo vaikuttaa täällä, aiheuttaa korkeuseron sulun eri puolilla.  Sulku avataan kerran tunnissa ja tietysti myöhästyimme minuutin avauksesta, vaikka ajoimme viimeisen mailin niin paljon kun koneesta lähti. Totesimme, että lounastaukohan tässä tarvittiinkin ja keitimme kuppikuumat keitot. Tunnin kuluttua päästiin läpi, sulku ei ollut tällä hetkellä käytössä.

Julianasluisista eteenpäin liikennemäärät kasvoivat nopeasti ja sai olla tarkkana vastaantulevien ja takaa ohittavien jokiproomujen kanssa. Saavuttiin Dordrechtin kaupunkiin ja ryhdyimme etsimään valitsemaamme yöpymissatamaa suuren rautatiesillan kupeessa. Kartasta ja plotterista päättelimme olevamme sisäänajon kohdalla, mutta sopivaa aukkoa ei näkynyt missään. Vasta ajettuamme aivan rannan lähelle näkyi pelottavan kapea kanavanpää ja sen päässä purjeveneiden mastoja. Kutsuin siltavahtia VHF:llä, lupasi avata sillan puolen tunnin päästä.  Jäätiin pyörimään rautatiesillan kupeeseen, vuorovesivirtaus oli jo ihan selvä ja kiidätti venettä jokea pitkin.

Silta avautui ja pääsimme puikahtamaan kapeaa väylää sisälle Nieuwe Haveniin. Olikin oikein komea vierassatama kaikilla palveluilla (paitsi ilmaisella W-lanilla). Meille näytettiin kylkikiinnityspaikka laiturista. Käänsin veneen ahtaassa tilassa ja suuntasimme kohti näytettyä paikkaa, kahden kylkikiinnityksessä olevan Hallberg-Rassyn edessä. Lähestyminen meni muuten hyvin, mutta en osannut ennakoida sisällä satamassakin vallitsevaa virtausta, sillä seurauksella, että liikuimme kylki edellä kohti ulomman veneen keulassa törröttävää ankkuria. Onneksi vauhtia ei ollut paljon ja Inkku sai käsivoimin pidettyä Vestervikingin mahonkikyljen erossa uhkaavasta ankkurinkärjestä.

Satamamuodollisuudet hoidettuamme ja tomaattipastat veneessä syötyämme alkoikin jo hämärtää, emmekä viitsineet enää lähteä pimeässä tutustumaan kaupunkiin. (Alkumatkasta paljon käyttämiämme taitettavia pyöriä emme ole viime aikoina juurikaan käyttäneet, koska pyöräily ei nyt vain tunnu sopivan yhteen iskiasvaivan kanssa.) Hyödynnettiin satamasuihkut ja kuunneltiin hetken sataman kerhohuoneistossa merimieslauluja harjoittelevan mieskuoron laulua. (Täälläkin!) Tällä kertaa tosin en lähtenyt tarjoamaan joukkoon suomalaisia lauluja.

Loki 9202,3 mpk; kt 850t 10min

22.9 Päätepisteeseen (tällä erää…)

Jaska:

Aamiaisen jälkeen olin menossa maksamaan satamamaksua laiturilla pasteerailevalle satamakapteenille. Yhtäkkiä sataman toiselta laidalta hollantilaismoottoriveneestä  nainen alkoi kovalla äänellä selittää jotakin ja kapteeniin tuli eloa. Minut ohittaessaan hän totesi vain, että ”myöhemmin” ja juoksi naisen veneen suuntaan. Jonkun hetken päästä tilanne rauhoittui. Satamakapteeni tuli perimään maksun ja kertoi naureskellen, että veneeseen oli tullut ihmeellinen vika: joku pumppu, jonka piti poistaa vettä veneestä olikin alkanut toimia toisinpäin, työntämään vettä veneeseen, eikä nainen tiennyt mitä pitäisi tehdä.  Akkujohdot irrottamalla oli ongelmaan saatu ensiapu.

Rautatiesilta Dordrechtin eteläpuolella avattiin klo 11.15, joten siihen mennessä meidän piti hankkiutua paikalle. Pari muutakin venettä lähti samaan aikaan. Sillan avautumista odotellessamme hämmästelimme rantaan parkkeerattua futuristista , varmaankin 40-metristä ja kuusikerroksista huvialusta. Lienee jonkin menestyvän firman toimitusjohtajan pikkuinen työsuhdelelu.

Sillasta läpi päästyämme oltiin jo sen verran leveässä uomassa, että purjehtiakin olisi voinut, tuulikin oli vielä takaviistosta. Koska halusimme olla ajoissa tämän kauden matkamme päätepisteessä Numansdorpissa, vältimme kiusauksen nostaa purjeet ja jatkoimme koneella. (Purjehtiminen olisi sitä paitsi vilkkaan laivaliikenteen takia ollut yhtämittaista väistelyä.)

Numanmsdorpia lähestyessämme tultiin Maas -joen suistoon, jossa vesi levenee ja syvenee ”Hollandsdiep” nimiseksi alueeksi. Täällä, nimen mukaan, löytyi jo 6-8metrin syvyistä vettä. Joen mutkassa ajoimme epähuomiossa hiukan liian lähelle rantaa, vaikka pysyimmekin huvialuksille merkityllä väylällä ja kaikuluotain alkoi näyttää vain puolta metriä vettä kölin alla. Koska tuuli oli nyt reitin käännyttyä länteen vastainen ja suhteellisen navakka, se nosti kunnon ”järviaallot”, joiden höykytykseen ei olisi ollut mukava jäädä pohjasta kiinni. Nopea korjausliike kohti joen keskustaa korjasi tilanteen.

Loppumatkasta kiikaroimme kaunista Willemstadin kaupunkia, mutta aikataulu ei sallinut vierailua siellä. Ehkäpä sitten ensi keväänä matkaa jatkaessamme.

Saavuttiin Jachtwerf Numansdorpin aallonmurtajan luo, laitettiin kiinnittymisköydet paikalleen, lepuuttajat alas ja kysyttiin kännykällä ajo-ohjeita sisällä satamassa. Ohjeet saatuamme puikahdettiin 13 m/s sivutuulessa inhottavan ahtaasta sataman suuaukosta sisään, heti 90 asteen käännös ja sitten kapeaa väylää veneiden välistä sataman perälle.  Ohitimme ensin upean, puu-purjeveneklassikon, ilmeisesti kasin, ja sataman perällä parkkeerasimme aluksi hienon  parikymmenmetrisen valkoisen laivan viereen jonka nimi ja kotipaikka olivat, yllätys yllätys: ”Tarmo, Helsinki”  Myöhemmin kuulimme, että alus oli ostettu Suomesta, on hollantilaisessa omistuksessa ja sitä paitsi nyt myynnissä.

Olimme tulleet tämän kauden purjehduksemme päätepisteeseen.

Satama ja touhut siellä vaikuttivat juuri niin ammattitaitoisilta ja luotettavilta kuin ruotsalaiset tuttavamme Bjerkerit olivat mainostaneet. Kävimme ilmoittautumassa ja työnjohtaja tuli veneeseen sopimaan talvisäilytyksen yksityiskohdista. Aluksi suunnittelimme jättävämme veneen talvikaudeksi veteen, nostettaisiin sitten vasta keväällä ylös kylkien lakkausta ja pohjan kunnostusta varten. Tämä oli myös työnjohtajan mielestä puuveneelle paras vaihtoehto. Olimme jo melkein sopineet tästä, kun työnjohtaja sitten sanoi, että kun vesi jäätyy talvelle, he voivat laittaa pumpun veneen alle työntämään ilmakuplia, jolloin jää ei jäädy kiinni veneen laitoihin. Hei haloo! Siis täälläkin asti etelässä vesi vielä jäätyy talvella! Sehän tarkoittaa, että vaikka vesi veneen ulkopuolella ei jäätyisikään laitoihin kiinni, pilssivesi jäätyisi kuitenkin ja sehän jos mikä on mahongille myrkkyä. Jos mahonki pääsee jäätymään märkänä, voi jään sulettua kirjaimellisesti tökätä sormen pohjalaudasta läpi, jää murtaa puun sisäisen solurakenteen. Hetkessä syntyikin päätös nostaa Vesterviking saman tien maihin ja telakoida vene talveksi mastot pystyssä maissa.

Sovimme, että vene nostettaisiin vedestä huomenna puolen päivän aikaan. Sitä ennen minun piti tehdä öljyn- ja öljysuodattimen vaihto. Pakkasnesteet voisi moottoriin sitten ajaa maissakin.

Ilta menikin sitten tavaroita pakkaillessa, paikalle talveksi jääviin ja mukaan Helsinkiin tuleviin. Goudasta ostamani pakkauslaatikot olivat hyvään tarpeeseen. Olimme etukäteen pohtineet, kuinka voisimme tyhjentää veneen mahdollisimman tyhjäksi kaikista kosteutta keräävistä tekstiileistä. (Jos veneessä ei tuuletus toimi kunnolla talvisäilytyksessä ja sisällä on märkiä tekstiilejä, köysiä tms. kosteutta keräävää, on keväällä varmuudella käsillä mittava homeongelma.) Tähän löytyi telakalta ratkaisu: lupasivat huomenna, sitten kun vene on maissa paikallaan, nostaa trukilla ison säilytyslaatikon veneen laidan tasalle ja voisimme siirtää kaiken veneestä pois tulevan tavaran siihen. Kun laatikko on täysi, he siirtävät sen telakan lämpimään varastotilaan. Tästä palvelusta velotettaisiin kokonaista 40 euron maksu koko talvikaudelta! Hieno järjestely kerrassaan.

Illalla sitten syötiin pakkauslaatikoiden keskellä mahat turvoksiin kaikkea sellaista sekalaista ruokaa, jota ei voinut jättää veneeseen talveksi. Aika vähiin saatiinkin poisheitettävien ruokatarvikkeiden määrä ahmittua.

Loki 9223,5 mpk; kt 854 t 40 min

22.9. Ilmojen halki käy venhosen tie

Jaska:

Aamulla herättiin ähkystä huonosti nukutun yön jälkeen. Taivas oli tummassa pilvessä. Loppuisivatko hyvät kelit nyt? Sadetta ei todellakaan tarvittu, kun tavaraa piti siirrellä veneestä ja purjeita pakata säilytykseen. Aamupalalta päästyä alkoikin tihkusade. Päätettiin jatkaa pakkaamista sisällä ja katsoa miten tilanne kehittyy. Puolen tunnin päästä pilvet olivatkin poissa ja aurinko paistoi. Pian saatoimme laskea rullagenoan ja laskostaa sen pussiinsa kuivalla laiturilla.

Kahdeltatoista siirsimme veneen sataman syvennykseen, jonka sivuilla traveliftin – eli veneiden vesiltä nostoon kehitetyn erikoisen nosturin –  pyörät kulkivat. Tästä eteenpäin jätinkin toimenpiteet ammattilaisten hoidettavaksi. Vene nousi turvallisesti vedestä, travelift siirsi sen veden päältä parikymmentä metriä telakan pihalle, pohja ja kyljet pestiin painepesurilla ja veneen alle tuotiin pukki, jolle se laskettiin. Pohja oli hyvässä kunnossa, itse asiassa joku telakan henkilökunnasta sanoi, ettei ollut koskaan nähnyt noin vähän likaantunutta veneenpohjaa kauden jälkeen. Suomesta saamamme laivanpohja-myrkkymaali oli siis ollut todella tehokasta. Yhdessä kohdassa, puolen metrin korkeudella kölin alalaidasta oli pohjalaudassa kämmenen kokoinen nirhauma, josta myrkkymaali oli kulunut pois. Olimme ilmeisesti jossakin satamassa tietämättämme osuneet vedenalaisen palkin ääreen, joka yön aikana oli hangannut pohjaa. Nirhauma ei kuitenkaan ollut syvä, tuskin kämmenellä tunnettavissa, joten ei tästä sen isompaa ongelmaa tullut.

Kylkituet kiilattiin paikalleen ja niin Vesterviking lepäsi tukevasti telakan pihalla. Työnjohtaja tarkasti pyynnöstäni potkuriakselin alalaakerin tilan, itse epäilin pientä kulumaa ja mahdollista vaihtamistarvetta. Työnjohtajan mielestä laakerissa ei ollut mitään ylimääräistä väljyyttä. Yksi potentiaalinen ongelma siis hoidettu pois päiväjärjestyksestä!

Tässä vaiheessa koittikin telakalla lounastauko, myös meille. Kiipesimme veneeseen, laitoimme kuppikuumat ja voileipiä. Syötyämme ryhdyttiin etsimään netistä sopivaa paluulentoa huomiseksi.  Finnairin klo 18.50 lähtevä lento sopi hyvin aikatauluihimme.

Lounaan päätyttyä kuljetustrukki ajoi pukin edestä ”piikit” pukin molemmille puolille, pukki ja vene nostettiin hydraulisesti kymmenen senttiä maasta ja trukki siirsi veneen siististi lopulliselle sijoituspaikalleen. Hetken päästä laidan tasalle nousi luvattu kuution säilytyslaatikko ja kiipesimme jatkamaan pakkauspuuhia. Moottorista oli vielä ajettava jäähdytysneste läpi estämään talven pakkasvauriot.

Levitimme isonmaston ja mesaanin puomien päälle puomiteltat, joiden alle saimme hyvin joitakin tavaroita varastoitua sateelta suojaan. Loppuilta meni sitten edelleen pakkaillessa ja ruokavaraston vihoviimeisessä tyhjennyksessä. Yön nukuimme veneessä telakan pihalla. Hyvin nukutti, eikä keikuttanut.

23.9. Kotiin

Jaska:

Taksi oli tilattu klo 13. Keli oli edelleen erinomainen, aurinko paistoi täydeltä terältä.  Kahtena viimeisenä yönä emme tarvinneet lainkaan lämmityslaitetta, monena aikaisempana yönä olimme tarvinneet. Aamiaiseksi poikkeuksellisesti riisipuuroa, näin saimme viimeisetkin riisihiutaleet käytettyä.

Kävin toimistossa maksamassa talvisäilytyksen. Jeannette, telakan omistaja-avioparin kauniimpi puolisko otti yhteystiedot. Kun ryhdyin antamaan veneen mittatietoja hän tokaisi, että ei tarvitse, he olivat mitanneet veneen laserilla jo noston yhteydessä. Nyt siis Vestervikingin virallinen overall pituus (LOA) on 12, 95 m. Kuten aikaisemmin olin jo kirjoittanut, kustannukset olivat hyvin maltillista tasoa, ottaen huomioon palvelun laadun ja mitä rahalla sai, hyvinkin kilpailukykyisellä tasolla kaupallisten suomalaistelakoiden hintoihin nähden.

Loppujen lopuksi saimme kaiken Suomeen tarvitsemamme mahtumaan yhteen isoon urheilukassiin kummallekin ja kahteen käsimatkatavarakassiin. Tosin mietimme mahtaako lentolipun 20 kg matkatavaraa per henkilö riittää meille. Yhden laatikollisen kenkiä ym. päätimme lähettää matkaltamme lentokentälle Rotterdamin postista Suomeen.

Saimme kaiken valmiiksi juuri sopivasti niin, että ehdimme vielä käydä sataman erinomaisen siistissä suihkurakennuksessa siistiytymässä ennen taksin tuloa. Lukitsimme veneen luukut erilaisin ketjuvirityksin siten, että ilma varmasti pääsisi kiertämään hieman raollaan olevista luukuista talven aikana.

Sitten avainten luovutus, viimeiset tervehdykset telakan väelle, kassit ja nassikat taksiin ja vilkutukset – kotimatka oli alkanut. Vestervikingin jätimme hyvillä mielin ja luottavaisena siihen, että palatessamme ensi keväänä vene on talvehtinut hyvin ja että kevätkunnostukset telakalla sujuvat nopeasti ja ongelmitta.

Postitoimisto löytyi avuliaan taksikuskin avustuksella kolmannesta paikasta ja saimme kenkälähetyksen lähtemään. Rotterdamin rautatieasemalle saavuimme hyvissä ajoin. Maksettuani taksin laitoin lompakon hetkeksi farkkujen perstaskuun, jolloin taksikuski heti varotti: ”Ei takataskuun, tämä on Rotterdam”. Aika värikkään näköistä väkeä asemalla parveilikin.

Mitään kuljetuskärryjä ei tietenkään löytynyt, ja niin saimme raahata parikymmenkiloiset kantamuksemme ensin pitkin aseman käytäviä ja sitten laiturialuetta. Ei todellakaan tehnyt hyvää  jalkavaivaiselle.

Loppumatka Schipholiin ja sieltä Helsinkiin menikin sitten kaikin puoli OK. Kotona Porintiellä olimme yhdentoista maissa illalla.

Inkku:

Nyt Suomessa on näköjään aikaa kirjoittaa muutama sana… Aika, kolme kuukautta ja risat, on kulunut kuin siivillä, vanhaa sanontaa käyttääkseni. Iltaunisena henkilönä nukahdin veneessä usein näppäimistön naputukseen Kapun kirjoittaessa blogia. Seuraavana aamuna aamutoimien jälkeen oli lähtö seuraavaan kohteeseen – tai tuulisina odottelupäivinä tutustumaan kulloiseenkin satamapaikkaan. Omat kirjoittelut jäivät muutaman kommentin tasolle. Mutta Kapu on ollut omissa kirjoituksissaan sitäkin tarkempi! Keskityin sitten itse enemmän kameran käyttämiseen.

Eilen aurinko paistoi lämpimästi Numansdorpissa, haikealta tuntui jättää Vesterviking sinne pukeille seisomaan. Mutta asiat täytyy laittaa tärkeysjärjestykseen: Jaskan ontuvaa kävelyä katsellessa tiesi, että Suomeen paluu oli ainoa oikea ratkaisu tässä tilanteessa.

Kuukausi Hollannin kanavilla oli hieno kokemus. Asuimme aikanaan Hollannissa kolme vuotta, mutta kuluneen kuukauden aikana on oppinut Hollannista ja hollantilaisista enemmän kuin noina vuosina yhteensä. Ja nähnyt maan kirjaimellisesti ”ruohonjuuritasolta” – kanavan reuna on paikoin juuri silmän korkeudella ja siitä voi katsella suoraan hollantilaisten olohuoneisiin. Ihmiset ovat olleet mahtavan ystävällisiä ja auttavaisia (lukuun ottamatta Rotterdamin aseman koppavaa naisvirkailijaa, joka kielsi lainaamasta eteen sattunutta tavararullakkoa 17kg:n matkakassin kuljettamiseen hissille… ; asemalla ei ollut matkustajille minkäänlaisia kärryjä, yksi ainoa tavarahissi joka laiturilla kymmenien metrien kävelymatkan päässä ja sitäkin sai käyttää vain henkilökunnan luvalla).

Täytyy sanoa, että päätös joka tehtiin jo aika pian purjehdusreissun alussa, nimittäin että edetään sään ehdoilla eikä lähdetä vastatuuliin, oli ehdottomasti oikea. Monet satamissa odottelupäivät saattoi kääntää voitoksi: nyt tiedän eteläisen Itämeren alueesta ja sen monista kohteista paljon enemmän kuin olisin voinut koskaan kuvitella. Vaikkapa Tanskan Bornholm, Saksan Rugenin saari, Heiligenhaven, tai Noorderney Saksan Pohjanmeren rannikolla, kaikki upeita paikkoja jotka ovat nyt tuttuja. On mielenkiintoista vertailla miten ihmiset asuvat ja elävät eri paikoissa, miten rakennukset, jopa katukiveykset eroavat toisistaan ja nähdä aina vain uusia yksityiskohtia, vaikkapa ikkunalautojen tai ovenpielien koristeluja. Hollannissakin tätä katseltavaa riittää loputtomiin. Ja kaikki Hollannin vanhojen kaupunkien upeat vanhat talot ja kirkot… On hienoa huomata aina uudestaan: enpäs ole tuollaistakaan ennen nähnyt, enpä ole tuotakaan ennen tiennyt. Ja tietysti on ollut viehättävää vertailla kuultuja kieliä: ruotsi, tanska, saksa, friisi, hollanti muistuttavat kovasti toisiaan mutta ovat kuitenkin niin erilaisia. Keväällä sitten päästään vihdoin ranskankielisille alueille, sitä tietysti odotan. Vanha opiskeluaikainen espanjan alkeiskirjakin on veneessä odottamassa…

Parasta on ollut purjehdus. Onneksi sitä päästiin Itämerellä aika tavalla harrastamaan kuitenkin ja pari upeaa purjehduspäivää Pohjanmerellä, kaiken odottelun jälkeen. Hollannin Ijsselmeerillä yritettiin ensin edetä koneella kovassa tuulessa ja terävässä aallokossa; heti kun siirryttiin purjehtimaan, pienin purjein, helpotti. Vauhti ei ainakaan vähentynyt, mutta homman mielekkyys lisääntyi, 25-30 asteen kallistuskulmasta huolimatta. Kun palaamme veneelle keväällä, on taas toivon mukaan odotettavissa purjehdusta – sopivan tuulen odottelua toki taas myös.

Kapu ja Perähenkilö tulivat reissun aikana mielestäni ihmeen hyvin toimeen keskenään, mitä nyt pientä ja joskus vähän isompaakin äänen korotusta väsyneenä. No, onhan tuota samassa veneessä oloa tullut harjoiteltua muutama vuosi… Kapun kanssa on hauska reissata, yhteisiä naurun aiheita löytyy jatkuvasti. Mutta välillä on täytynyt muistaa ja tulla muistutetuksi siitä, että veneessä voi olla vain yksi kapteeni. Vestervikingissä on pronssitaulu, jossa lukee: ”Nobody’s perfect, except the captain.” Toinen hyvä muistisääntö on ollut seuraava: ”When you take care of your boat, your boat will take care of you.” Sen muistaminen auttoi kovimmissa keleissä. Ja kyllä kapu huolellisesti venettään (venettämme) hoitaakin

Kapu vietti kaikki kolme kuukautta veneessä. Itse reissasin välillä Suomeen ja muuallekin. Rugenistä Hampurin kautta Mikon 30-vuotispäiville ja takaisin heinä-elokuun vaihteessa. Junamatkalla sai mukavan katsauksen Pohjois-Saksan maisemista – ja saksalaisista junamatkustajista. Viimeisen kahden viikon aikana olen sitten lentänyt 9 lentoa: Schiphol – Helsinki; Helsinki – Schiphol; Schiphol – Varsova; Varsova – Gdansk; Gdansk – Varsova; Varsova – Schiphol; Schiphol – Helsinki; Helsinki – Schiphol; Schiphol – Helsinki. Kuten Mikko totesi, Toiviaisen perheen hiilijalanjälki on kasvanut roimasti viime viikkoina. (Mikko lensi itse samana aikana Norjan Altasta Oslon ja Kööpenhaminan kautta Helsinkiin ja maanantaina Bangkokiin.) Onneksi purjehtiminen on sentään aika ympäristöystävällinen tapa liikkua.

Miksi näin paljon lentoja? Kaikki nuo lennot oli tehtävä, jotta saatiin Ile mukaan elokuvafestivaaleille Puolan Koszaliniin, jossa esitettiin Ilen ja Mikon yhteinen dokumenttielokuva ”Hyvä tekosyy”. Elokuvan ydin on pieni 10 minuutin filmi nimeltään ”Ukkometso on a road to town”, jonka Ile on käsikirjoittanut ja Mikko kuvannut ja joka kertoo Ukkometson (Ile) muutosta Rinnekodista Tammiston asuntoon, laitoksesta takaisin yhteiskuntaan. ”Hyvä tekosyy” taas kertoo tuon pienen filmin tekemisestä, veljesten välisestä suhteesta, pikkuveljen vaikeudesta ymmärtää ja auttaa autistista isoveljeään ja tämän vaikeudesta tulla ymmärretyksi, elokuvan tekemisestä keinona tulla nähdyksi ja kuulluksi. Koszalinin festivaaleilla ”Integracja ty i ja” (Integration you and me, 8-12.9.) oli kyse nimen omaan tästä asiasta. Kaikki mukaan valitut elokuvat 10:stä eri maasta, käsittelivät enemmän tai vähemmän tätä samaa aihetta, eri näkökulmista. Festivaali järjestettiin nyt muistaakseni jo kuudennen kerran. Dokumentteja ihmisistä, jotka vammastaan huolimatta halusivat elää mahdollisimman ”normaalia” elämää muitten ihmisten keskellä ja päästä elämässään eteenpäin, vaikka ainoa liikkuva elin olisi vaikkapa pää.

Mutta miksi siis niin paljon lentoja? Festivaalin aikaan Mikolla oli toinen projekti Norjassa, josta hän ei voinut olla pois. Aluksi Mikko yritti järjestää Ilelle saatetun lennon Amsterdamiin, jonne olisin mennyt häntä vastaan ja olisimme sieltä yhdessä matkanneet Puolaan. Finnairilla tämä olisi järjestynyt, mutta Finskin lennot ovat niin kalliita, että Mikko valitsi KLM:n, jossa lupailtiin kyllä saattajaa, kunhan toimitetaan lääkärintodistus. Sellainen saatiin viime tipassa, mutta siinäpä sanottiinkin virheellisesti, että Ile pärjää lennolla, koska matkustaa veljensä kanssa. Uuden todistuksen saaminen ajoissa oli epävarmaa, samoin KLM antoi ymmärtää, että vasta heidän oma lääkärinsä ratkaisee voidaanko tämä asiakas ottaa lennolle ilman omaista. Tällöin oli jo torstai ja Ilen maksetut KLM:n liput olivat seuraavan tiistain lennolle. Tässä tilanteessa Jaska ehdotti, että minä matkustan Suomeen Ilen matkakaveriksi. Eihän voitu ottaa sitä riskiä että matka peruuntuu. Näin tehtiin ja Puolan matka pääsi toteutumaan.

Puolassa vastaanotto oli erinomainen. Pieni Koszalin sijaitsee Itämeren etelärannalta noin 15 km sisämaahan (itse asiassa aika lähellä Rugeniä!). Majoitus, ruoka ja matkat Puolan sisällä maksettiin kaikille kutsuvieraille. Meidät haettiin autolla Gdanskin lentoasemalta (noin 3 tunnin automatka). Ystävällinen kuski Adam puhui vain puolaa, hieman saksaa, mutta tulkkina oleva lukiolaistyttö Ola (Aleksandra oikealta nimeltään) puhui myös englantia ja erityisen hyvin ranskaa. Majoitustiloina oli jonkinlainen pappisseminaari kaupungin ulkopuolella, paavin kuva seinällä ja krusifiksi pihalla. Puolalaiset vaikuttavat olevan melko uskonnollista kansaa ja se että nykyinen paavi on puolalainen, on heille hyvin tärkeä asia. Majoitustiloissa oli liikuntavammaisille suunnitellut pesutilat, joten paikka oli erinomainen, olihan kutsuvieraista monet pyörätuolilla liikkuvia. Ateriat tarjoiltiin myös tämän rakennuksen ruokasalissa: aamupala, lounas ja illallinen. Bussi kuljetti porukat sitten majapaikan ja juhlapaikan väliä, pyörätuoliväki kulki omilla autoillaan. Ilmapiiri oli lämmin ja iloinen, yhteisen kielen puute jonkin verran toki haittasi.  Juhlapaikka oli kaupungin iso kirjastorakennus ja sen pieni elokuvateatteri Kino Alternativa, sekä pihalle pystytetty juhlateltta. Teltan ohjelmia emme paljon jaksaneet seurata koska tulkkausta ei ollut, mutta elokuvissa oli monissa englanninkielinen tekstitys. Mikon ja Ilen elokuvan tekstitys oli Anniksen käsialaa ja se kyllä poikkesi tasoltaan edukseen monista muista, mitä kielen virheettömyyteen tulee. Ennen ”Hyvän tekosyyn” esitystä elokuva esiteltiin lyhyesti puolaksi ja Ileä ja minua haastateltiin: kysymykset esitettiin puolaksi, juryn puolaa taitava ranskalaisjäsen tulkitsi ne minulle ranskaksi, minä sitten Ilelle suomeksi ja vastaukset sitten toisinpäin… Viimeisenä iltanamme osallistuimme juhlatelttaan järjestettyyn illanviettoon, jossa musiikki raikasi, kansa tanssi ja paikalle oli katettu hienoin koskaan näkemäni juhlapöytä. Tilaisuudessa palkittiin festivaalin järjestelyihin osallistuneita vapaaehtoisia ym. väkeä, kaikesta ei saanut selvää – ja sitten Ile seuralaisineen (siis minä) kunniakirjoin ja enkelitauluin! Olimme hyvin otettuja.

Puolan reissu oli kokonaisuutenaan hyvin antoisa ja ajatuksia herättävä. Se ehdottomasti ansaitsi tulla tehdyksi!

Jaska ja Inkku:

Tähän loppuu myös Vestervikingin nettilokin pitäminen tältä erää. Laitamme nyt saman tien kuvagalleriaan viimeiset kuvat, osuudelta Gouda  – Numansdorp. Kuvat ovat taas siinä järjestyksessä, että alimpana ovat kuvat siirtymisestä Gpoudasta Numansdorpiin ja niiden yläpuolella Inkun tarinaan liittyvät kuvat, tuoreimmat ylimmäisinä. Ja otsikothan  edelleen löytyvät laittamalla kursori kuvan päälle.

Olemme siis tällä kaudella  matkanneet yhteensä 1356,8 meripeninkulmaa (lokilukema, joka sisältää pienen virheen vuorovesiosuuden aiheuttamana) ja kone on yhteensä 187 tuntia 25 minuuttia. Hollannin kanava-ajelun osuus on tästä 226,9 mpk ja 50 t 7 min.

Kunhan tämä iskiastilanne selkeytyy (sain ajan 28. syyskuuta Mehiläisen neurologilta) laitan tänne vielä epilogin, kuinka sitten kävikään.  Opiskelemme nyt ensimmäistä kertaa kahden eläkeläisen elämää kotimaassa puolisen vuotta, sitten on tarkoitus maalis-huhtikuun vaihteessa palata Numansdorpiin, tehdä veneen kevätkunnostukset ja jatkaa kohti Välimerta heti kun kelit antavat mahdollisuuden. Omalla kohdallani tämä Suomen-kausi menee jälleen laulun merkeissä – pääsin mukaan Tampereen oopperan maaliskuisen Lohengrin-esityksen kuoroon ja harjoitukset alkavat kohdallani heti lokakuun alusta.

Sitten maaliskuussa, kun ryhdymme valmistautumaan Hollantiin paluuta ja matkamme jatkamista kohti Välimerta blogimme herää taas eloon. Kiitokset kaikille teille, jotka olette jaksaneet seurata raportointiamme ja kommentoida. On ollut palkitsevaa kirjoittaa näitä juttuja, kun WordPressin ”kojelaudasta” olen voinut nähdä, että meillä on ollut päivittäin parhaimmillaan 100 hengen lukijayleisö!

Advertisement

Taas on uusia kuvia kuvagalleriassa!

Kuvagalleriassa on nyt kuvia väliltä Amsterdam-Gouda. Tuoreimmat kuvat ovat ylimpänä, eli jos haluat katsella kuvia aikajärjestyksessä matkamme etenemisen mukaan aloita niistä alimmista kuvista joita et muista aiemmin nähneesi. Muistathan, että siirtämällä kursorin kuvan päälle tulee esiin kuvan otsikkoteksti.

Terkuin Inkku ja Jaska (20.9.2009)

16-19.9.

16. 9.   Päivä takatuulessa

Jaska:

Aamulla oli ihan kiva keli, mutta kova tuuli. Tutkimme jatkoreittiä ja havaitsimme yllätykseksi, että ”Staande mastroute”- kirjasessa Leidenin keskustan kohdalla oli kahden sillan välissä merkitty syvyydeksi D12 eli 1,2 metriä! Sehän merkitsisi, että joutuisimme palaamaan noin 10 mpk ja tulemaan toista reittiä etelään  kohti Goudaa. Tuntui oudolta, koska muuten koko reitillä oli vettä yli 2 metriä. Soitin Leidenin kanavaviranomaisille, josta vastaus oli, että asia ei kuulunut heille! Seuraavaksi kysyin VHF:llä suoraan siltavahdeilta, pitäisikö tieto paikkansa ja vastaus tuli vakuuttavalla äänensävyllä, että kyllä pitäisi. En kuitenkaan uskonut tätäkään vaan lähdin selvittämään asiaa satamakapteenskalta, joka istui klubirakennuksen baarissa muutaman muun venekerholaisen kanssa. Täältä sain taas tiedon, että 1,2 metrin syvyys ei tietenkään pitänyt paikkaansa, rouva klubilainen sanoi, että heidän veneensä syväys on 1,80 ja ovat monta kertaa menneet ko. välin. Näyttivät vielä toisesta kartasta, että samassa kohdassa ei ollut mitään D12 merkintää. Kummallista. Lisäohjeena sain tiedon, että A4 moottoritien sillan avaamisesta olisi hyvä sopia etukäteen.

Näillä tiedoilla varustettuina lähdimme siis jatkamaan alkuperäisen reittisuunnitelmamme mukaan. Vene irtosi pohjamutapedistään helposti, vain voimakas takatuuli vaikeutti manöveerausta kapealla kanavalla. Pyysin käsi – VHF:llä siltavahtia avaamaan ensimmäisen sillan. Tiedusteli minne olimme suuntaamassa ja kun kerroin kohteemme sain vastauksen, että emme voisi mennä tätä reittiä. Syy ei ollut syväyksemme tai veden mataluus, vaan korjaustyöt, joiden takia siltoja ei voitu avata. (Myöhemmin kuulimme, että tästä oli ollut ilmoitustaulu kanavareittien haarautumiskohdassa, mutta sitä emme tietenkään olleet huomanneet.)

Siispä vene ympäri ja paluumatkalle kanavien risteykseen. Suurempaa vahinkoa tästä muutoksesta ei tullut, olisimme ehkä joka tapauksessa tulleet Leideniin asti, vaikka olisimme tienneetkin tukoksesta, sillä Leidenistä oli lyhyin matka Haagiin. Ajelimme siis 13 m/s vastatuulessa takaisin pohjoiseen t’Joppe ja Kaagerplassen -järvien läpi. t’Joppe vaikutti kovin tutun näköiseltä, saattaa olla, että juuri tällä järvellä opiskelin 30 vuotta sitten purjelautailun saloja. Kun meidän piti kääntyä Kaagerplassenilta itään menevälle kanavalle, onnistuin oikaisemaan mutkassa sen verran, että jäimme taas pohjaan kiinni. Pakki päälle ja täydet kierrokset koneeseen, lähtihän se siitä. Kun kanavareitti sitten kääntyi etelään Weterinburgin kohdalla, saimme ison rahtilaivan taaksemme. Kanavaosuudella se ajoi suunnilleen samaa 6 solmun nopeutta kuin mekin, mutta saavuttuamme Braassermeer -meerille iso alus alkoi tulla jo vähän turhan lähelle. Kanavassa oli sitten vähän väljempi kohta ja ajoimme varovasti sivuun ja päästimme laivan ohi. Samalla huomasimme, että hei, tämähän olikin hyvä juttu, nyt ei tarvinnut siltojen kohdalla odotella, koska rahtilaivoille ne avattiin ilman, että laivojen tarvitsi juurikaan hiljentää vauhtia. Riitti, kun pysyi tarpeeksi lähellä laivaa, niin pääsi samalla avauksella läpi.

Näin mentiin seuraavat 11 siltaa läpi hujauksessa. Näimme myös kokonaan uuden siltatyypin, paikallisella kielellä ”Hefbrug”, mikä tarkoittaa siltaa, jossa katuosa nostetaan molemmin puolin rantoja sijaitsevien korkeiden tornien vaijereilla liki 20 metrin korkeuteen. Ensimmäiselle tällaiselle sillalle tultaessa tsekkasin varmuuden vuoksi VHF:llä siltavahdilta, että korkeus riittää. Ilmoitin, että olemme tulossa läpi, maston huippu on 15,5 metriä vedenpinnasta. Vastauksesta paistoi tietty ammattiylpeys:  ”Joo, näen teidät, mahdutte hyvin läpi, olen tehnyt näitä hommia 25 vuotta. Se silta on 22 metrissä.”

Viimeinen silta ennen Goudaa oli kahden rautatiesillan yhdistelmä, ja niiden avaamisessa oli tarkka aikataulu, koska koko Goudaan menevä junaliikenne ylitti nämä sillat. Läpi pääsisi klo 16.12 ja sen jälkeen seuraavaksi klo 21.12. Edellämme ajava rahtialus olikin ilmeisesti mitoitettu näiden siltojen mukaan ja mahtui puikahtamaan siltojen ali, me emme. Mutta kun saavuimme siltojen ääreen klo 16, ei odotuksesta tullut pitkä. Nämä kaksi siltaa olivat myös samanlaisia ”Heftbrugeja”, rautatiesiltoina hieman järeämpää tekoa kuin aikaisemmat.

Näin olimmekin tulleet Goudan rajoille. Olimme valinneet yöpymiskohteeksi kaupallisen sataman, mutta kun sinne yritimme, havaitsimme kapean kanavan johtavan teollisuusalueen läpi eräänlaiseen pussinperään, jossa takatuulen painaessa olisi hyvin vaikea käsitellä Vestervikingiä. Lisäksi ympäristö oli kaikkea muuta kuin viehättävä. Joten satamakapteenin tervetuloviittilöinnistä huolimatta laitoimme pakit päälle ja tulimme pari-kolmesataa metriä peruuttamalla vastatuuleen väljemmille vesille.

Aikanaan Lauwersoogissa ja sittemmin Dokkumissa tapaamamme hollantilaismies oli kehottanut ajamaan niin lähelle kaupungin keskustaa kuin pääsee, joten päätimme nyt noudattaa tätä neuvoa. Goudan sillat avattaisiin klo 17 saakka, joten voisimme juuri ja juuri ehtiä läpi. Näin tapahtuikin, yksi silta ja yksi sillan ja sulun yhdistelmä – korkeuseroa taas se 10-20 cm –  ja niin olimme yhdellä keskustan kanavista.

Kiinnityimme karttaan merkittyyn vierailijaveneiden kiinnittymiskohtaan. Rantautumisessa tuli edessä olevasta isosta kunnostettavasta troolarista mies auttelemaan ja ryhtyi saman tien juttusille. Oli ammatiltaan veneenveistäjä, ja korjasi tuota troolaria omistajan toimeksiannosta. Hieno troolari olikin, rakennettu Saksassa 1960 irokosta tammikaarille, rst-levyillä jäävahvistettuna. Sanoi Vestervikingin kylkiä ihastellessaan, että jos vene on valmistettu Suomessa, Ruotsissa tai Tanskassa, voi yleensä olla varma, että käytetty puutavara on hyvää. Kun kyselin häneltä venelakoista, sanoi pitävänsä ehdottomasti parhaana saksalaista tuotetta nimeltä Bio-Pin. Netistä myöhemmin tsekkasin lakan ominaisuuksia, samaa Tung-puun öljyyn perustuvaa perustavaraa kuin muutkin klassiset venelakat, erona se että ohentimena on käytetty sitrusöljyä.

Kävimme vielä iltakävelyllä Goudan keskustassa, Inkku, Ile ja minä. Keskustorin kaupungintalo on todella vaikuttava ilmestys. Harvassa paikassa näkee, että kaupungintalo on rakennettu yksinään keskelle keskustoria, siten että joka puolella on vielä varmaankin yli sata metriä vapaata tilaa.  Pääsimme myös ihailemaan toista sataa metriä pitkän Januskirkon upeita lyijylasimaalauksia. Kirkossa oli jopa sisällä kaukoputki telineessä, jonka avulla saattoi ihailla maalausten yksityiskohtia.

Loki 9179,7 mpk; kt 844t 40 min

17.9.    Matkavarustelua

Jaska:

Aamu kanavan varressa valkeni kauniina. Heräsimme venepaikkamaksua keräävän satamakapteenin koputukseen. Tein pienen aamukävelyn, jonka yhteydessä tiedustelin satamakapteenilta, missähän mahdollisesti voisi käydä suihkussa. Hän osoitti kanavan toisella rannalla olevaa konttimaista rakennusta ja kertoi siellä olevien suihkujen, samoin kuin rannan sähkön ja vesienkin olevan ilmaiset. Kun lähes samanaikaisesti tuolta toiselta rannalta irtautui alus vapauttaen paikan, kiirehdin takaisin veneelle ja muutimme kanavan toiselle rannalle, josta oli tuleva kotipaikkamme muutamaksi päiväksi. Aamiaista sitten syödessämme päätin huvikseni tarkistaa olisiko satamassa w-lan käytössä, ja yllätyksekseni sehän oli, ja vieläpä vahva ja ilmainen yhteys. Satamamaksu kolmelta päivältä 12 e sisältäen vedet, suihkut, sähköt ja ilmaisen w-lan yhteyden – ei paha!

Havaitsimme kanavan toisella rannalla – sillä, josta olimme juuri siirtyneet – tutun veneen. Ruotsalaispariskunta Lennart ja Ulla Johanssonin ”Spray”-replika s/y Pintahan se sinne oli juuri kiinnittynyt. Vaihdoimme tervehdyksiä kanavan yli.

Iso osa päivää kului Inkun ja Ilen huomisen Suomeen paluun järjestelyissä (Inkkuhan palaisi sitten lauantaina veneelle.) Kävimme tekemässä koekävelyn rautatieasemalle, jotta matkalaiset osaisivat lähteä aamulla kohti Schipholin lentokenttää riittävän ajoissa. Lounasruokailu meni tällä erää balkanilaisissa merkeissä. Kun nälkä oli jo kova, emme jaksaneet sen enempää etsiä vaihtoehtoja, vaan tartuimme balkanilaisen ravintolan wienerschnizel -tarjoukseen, ranskalaisilla perunoilla majoneesin kanssa, totta kai. Ihan OK tarjous, nälkä lähti ja ateriointiympäristö oli todellakin kuin jostain Balkanilta Goudan torin laitaan kyörätty.

Ilta meni sitten tavaroiden pakkaamisessa ja mentiin aikaisin nukkumaan, herätys olisi myös aikaisin.

18.9. Hiukan mietittävää

Jaska:

Inkku ja Ile matkalaisina ja minä saattajana lähdimme kohti keskusasemaa yhdeksän maissa. Ilma  mitä parhain, lämpöä varmaan jo liki parikymmentä astetta. Asemalle ehdittiin ihan ajoissa, mutta meikäläiselle kävely ei ollut miellyttävä kokemus, huomasin nimittäin linkkaavani aika pahasti.

Matkalaiset lähtivät ja minä puolestani päätin, että nyt tämä iskiasongelma on selvitettävä oikein kunnolla. Tilanne oli nimittäin se, että noin kuukauden kestäneiden vaihtelevien kipujen jälkeen pari päivää sitten kivut olivat yhtäkkiä hellittäneet, mutta vasen jalka mennyt oli samalla tunnottomaksi. Nyt olivat myös jalkaterästä ponnistusvoimat kadonneet, mikä ei ollut ollenkaan mukava viesti.

Linkkasin ”huisartsin” vastaanotolle. Hollantilaisen terveydenhuoltojärjestelmän ydin on tämä huisarts-kotilääkäri, joka sitten antaa lähetteen erikoislääkärille jos tarvitaan. Niin kauan kuin asuu samalla paikkakunnalla on aina saman lääkärin potilaana. Ei hullumpi järjestelmä. Suomalaistyyppisiä terveyskeskuksia ei ole lainkaan.

Onnistuin saamaan vastaanottoajan iltapäiväksi. Minut sitten tutkittuaan lääkäri ilmoitti, että jos olisin hänen paikallinen potilaansa, hän ohjaisi neurologille ja saman tien aloitettaisiin fysioterapia, joka kestäisi ainakin kuukauden. No, tällaiseen järjestelyynhän meillä ei ole mahdollisuuksia, mutta kyllä tässä matkasuunnitelmien tarkistamisen paikka mahdollisesti on.  Onnistuin myös saamaan yhteyden selkääni vuosia Suomessa hoitaneeseen kiropraktikkoon, joka kuunteli kuvauksen ja oli puolestaan sitä mieltä, että ei isompaa syytä huoleen, vaivan pitäisi helpottaa parissa viikossa ja voimien palautua jalkaterään vähitellen.

Päätin pohtia tilannetta tukevan ravintola-hampurilaisen ja ison oluen äärellä, mikä olikin ihan hyvä veto.

Nyt on joka tapauksessa vahvistunut päätös, että emme etene tällä kaudella Hollantia pidemmälle, vaan jätämme veneen Jachtverf Numansdorpiin Willemstadin lähistölle Etelä-Hollantiin talvehtimaan.  Paikkaa suosittelivat Mona ja Jan Bjerker, heidän veneensä talvehti siellä.

Telakka on turvallinen, moderni ja paikallisesti ottaen, ja vaikkapa myös Suomen kaupallisten telakoiden hintatasoon verrattuna kohtuuhintainen:  kustannus sisältäen veneen noston, pohjan pesun, pukin vuokran ja vesillelaskun keväällä olisi ulkosäilytyksessä mastot pystyssä Vestervikingin kokoiselta veneeltä 13x3x27 euroa, eli  1053 e talvikaudelta lokakuu-huhtikuu.

Tämän kauden purjehduksemme on nyt siis toteutumassa lähtiessämme esittämäni arvion puitteissa: jos on paljon hyvää myötätuulta ja jos haluamme edetä nopeasti, saattaisimme olla syksyllä esim. Brestissä Ranskassa ja jättää veneen sinne. Jos on paljon vastatuulta ja jos haluamme tutustua paikkoihin perusteellisemmin, saatamme jättää veneen Etelä-Hollantiin talvehtimaan. No, matkamme on sujunut enemmänkin jälkimmäisen arvion mukaisesti ja eräät sinänsä mukavat yllätysmomentit, kuten Inkun ja Ilen Puolan reissu ovat myös vaikuttaneet etenemiseemme.

Paluumme Suomeen tapahtuu ehkä kuukautta suunniteltua aikaisemmin, mutta, kuten sanotaan ”first things first”.

Myöhemmin illalla sain kutsun Lennartin ja Ullan veneelle kahville. Vietimme mukavan keskusteluhetken, jota sitten vielä jatkettiin Inkun palattua lauantai-iltana heidän tullessaan vastavierailulle Vestervikingiin. Kahvihetken aikana naureskelimme matkasuunnittelulle, sillä myös heidän skenaarioissaan oli ollut heidän juhannukselta Tukholman tienoilta lähtiessään, että he viettäisivät talven Espanjan rannikolla. Nyt hekin etsivät talvehtimispaikkaa Etelä-Hollannista, aikoen tosin asua koko talven teräsveneessään.

Iltapäivä ja ilta meni loppukesän +25 asteen helteessä lähinnä ilmaista w-lania kaikin puolin hyödyntäessä. Pistäydyin vielä illansuussa katsomassa oliko keskustorin tienoilla minkäänlaista elämää – ei ollut.

19.9. Suunnitelmat selkiytyvät

Jaska:

Sama hellekeli jatkuu. Yön aikana oli taas alitajunta auttanut tekemään päätöksiä, joita sitten pohtisimme Inkun palattua.

Päätin tehdä veneen suursiivouksen, kun kerran vieraita oli tulossa illalla. Kun sitten päivän töissä hikoiltuani yritin kuuden pintaa suihkukonttiin, se olikin jo lukittu, joten siistiytyminen siirtyi veneeseen. Olipa mukava yllätys tuo lukitseminen. Ilmeisesti näin halutaan estää lauantai-illasta innostuneen nuorison suihkujen väärinkäyttö.

Inkku tuli ja sovimme sotasuunnitelmasta: vene turhia viivyttelemättä Neumansdorpiin, jätetään sinne joko veteen tai nostetaan maihin, päätös täytyy tehdä paikan päällä. Otetaan välttämättömät tavarat mukaan ja lennetään loppuviikosta toivon mukaan matkavakuutuksen kustantamana                  (Pohjola vastannee pitkään meiliini maanantaina)  Suomeen jatkotutkimuksiin ja tarvittaviin hoitoihin.  Kun vaivasta on päästy, toivottavasti joka tapauksessa ennen joulukuuta, palataan takaisin Neumansdorpiin autolla. Varustellaan veneen talvisäilytys ja lastataan auto täyteen kaikkea, mitä emme halua tai voi jättää talveksi veneeseen.

Saatamme näin olleen saapua Suomeen jo alkavan viikon lopulla.

Illalla Lennart ja Ulla tulivat siis veneelle. Tarjolla oli päivällä keskustorin markkinoilta hankittuja juustoja ja chileläistä punaviiniä. Paikallinen maalaisbrie oli valuvaisinta mitä olen ikinä nähnyt, mutta taivaallisen hyvää. Lennart ja Ulla ovat purjehtijoita koko ikänsä, purjehtivat 70-luvulla Vindö-veneellään Tukholmasta Ranskaan, sitten kanavien kautta Välimerelle (vaikka jäivätkin Lyonin tienoilla kuiville sulkuun useaksi viikoksi, kun vesi joessa ja kanavassa ehtyi).

Marseillesta sitten Majorcalle ja Ibizalle ja sieltä Gibraltarille. Kelit olivat koko ajan olleet kylmät, joten Gibraltarilla syntyi vastoin aiempia suunnitelmia päätös etsiä lämpimämpiä kelejä Karibialta. He olivat lähtiessään Ruotsista myyneet omaisuutensa niin, että pitempikin reissu oli mahdollinen. Lapsiakaan ei ollut, eikä lääkäreiden mukaan pitänyt olla tulossakaan, mutta yllättäen heidän Karibialla jo aikansa purjehdittuaan Ullan vatsavaivat osoittautuivatkin raskaudeksi. Ei muuta kuin vene myyntiin ja paluu Ruotsiin opettelemaan uutta elämänvaihetta.

Jossakin vaiheessa 80-luvulla Lennart kävi hitsauskurssin ja s/y Pintan, eli tämän nykyisen Spray-replican rakentaminen alkoi. Siinä välissä ehti perhe esikoistytön lisäksi kasvaa pojalla, jotka molemmat ovat nyt aikuisia ja vanhemmilla oli mahdollisuus lähteä jatkamaan aiemmin hyvästä syystä keskeytynyttä matkaansa. Olipa kiva turista veneen avotilassa öljylampun valossa lämpimän illan pimetessä!

10-15.9

10-13.9 Juhlahumussa

Jaska:

Kolmen päivän juhla, hollanniksi Spaarnse Vaardagen ( Spaarne oli se kolmen sillan väliin jäävä kanavan osa Haarlemin keskustassa, Vaardagen tarkoittanee lähinnä ”laivapäiviä”) potkaistiin juhlallisesti käyntiin perjantai-iltana. Olin juuri tullut kirjoittelemasta blogia Wroom&Dreesman (ei mitään tekemistä Dressmanin kanssa) tavaratalon kahvilasta, josta löytyi ilmainen w-lan ja astumassa veneeseen, kun hollantilaisrouva, jonka olimme tavanneet ensimmäisen kerran Cuxhavenissa, ja joka oli Haarlemissa asuvana käynyt jo aiemmin tervehtimässä, pyrähti veneelle. Nyt pitäisi ehdottomasti lähteä kaupungintalolle pormestarin vastaanotolle, hän järjestäisi pääsyn sisään. Niin meikäläistä taas vietiin kuin sitä kuuluisaa parhaat päivänsä nähnyttä kanalintua kohti kaupungintalon sisäpuutarhaa. Siellä oli juhlan järjestäjien avajaispippalo, tarjolla pormestarin puhe, kuorolaulua, viiniä ja juustonpaloja. Puheensa lopuksi pormestari kutsui kaikki Spaarnelle katsomaan, millä tempulla juhla virallisesti avattaisiin klo 20.

Siirryimme siis pikkuhiljaa takaisin kanavan varteen. Kanava oli tungokseen asti täynnä juhlakansaa veneissä, osa kiinnitettyinä 3-5 riviin kanavan reunoille, osa ajeli edestakaisin kanavassa. Meteli oli sanoinkuvaamaton kakofonia venetorvien töötätystä, discojytkettä veneiden kovaäänisistä ( joissakin kolmessa pinossa päällekkäin), kirkonkellojen kuminaa ja iloisia huutoja.

Tasan kello kahdeksan juhla-alueen toisesta päästä lähti liikkeelle hollantilainen iso perinnealus, jonka peräsimessä pormestari itse vilkutteli juhlakansalle. Sen sillan ali, jonka kupeessa Vesterviking oli, oli pingotettu ketju, muovia luultavasti. Pormestarin alus ajoi kohti siltaa ja parinkymmenen metrin päähän päästyä keulan tykki suunnattiin kohti ketjua. Ihme ja kumma, laukaus osui, ketju hajosi atomeiksi ja juhla oli näin muodoin avattu.

Kolmen päivän juhlan yksityiskohtia on vaikea pistää kovin tarkoin sanoiksi. Kun kuvittelee Taiteiden yön ja Rovaniemen markkinoiden risteytyksen, joka siirretty kolmeksi päiväksi kanavan varteen, ollaan aika lähellä oikeaa tunnelmaa. Paitsi tapahtumia kanavalla ja kanavan varrella, kuului juhlaan myös kuorofestivaali, jossa lukuisat eritasoiset harrastajakuorot esittelivät taitojaan, sekä paikallisen Jan Hertog -panimon sponsoroima keskiaikainen kylä, joka oli rakennettu keskustorille. Siellä sitten esitettiin keskiaikaista ruoanvalmistusta, aseiden tekoa, turnajaisia, tansseja, lauluja ja soittoa. Kaiken keskipisteenä tietenkin Hertogin keskiaikainen olutteltta, jossa juhlakansa viipyili janoaan sammuttamassa.

Sen havainnon hollantilaisten veneilystä pystyi tekemään, että ainakin niille heistä, jotka eivät asu meren rannalla, veneily on edestakaisin ajelua kanavilla pienissä tai vähän suuremmissa avoveneissä, hyvässä ja yleensä suuressa seurueessa ja koko ajan hyvistä ruoista ja juomista nauttien. Yleensä veneen keskellä, joko konekopan päällä tai omalla pöydällään on katettuna herkkua monenmoista, josta seurue sitten nauttii. (Suomalainen venepoliisi saisi kyllä halvauksen menoa katsellessa: varalaitaa veneessä parhaimmillaan vajaat 10 senttiä, kenelläkään ei pelastusliivejä ja koko seurue, kuski mukaan lukien hyvässä juhlakunnossa).  Kun kanavilla on yleinen 6 solmun nopeusrajoitus, ja kun tällaisessa tungoksessa nopeudet pidetään vielä murto-osassa tästä, ei törmäyksiä juurikaan nähty.

Inkku ja Ilkka tulivat onnistuneelta reissulta Puolasta lauantai-iltana ja ehdimme vielä testaamaan paikallisen pseudo-italialaisen ravintolan pizzat. Keskinkertaista laatua, good, not great.

Sunnuntai-aamuksi olimme saaneet kaikki kutsun kaupungin järjestämälle aamupalalle juhlatelttaan. Hyvät oli tarjoukset. Päivä kului sitten juhlamenoa ja -tapahtumia seuraillen. Nautittiin varsinainen belgialainen lounas: tötterölliset tuoreita ranskiksia majoneesivuoren kanssa. Hyviä olivat, mutta ei ihan heti tee mieli lisää. Sunnuntai-iltana oli sitten kaupungin illallinen juhlateltassa: makkarakeittoa, chili con carnea ja salaattia patongilla. Hyvää perus massajuhlaruokaa.

Sunnuntai-iltana kuuden aikaan sitten sillat avattiin ja juhlaan osallistuneet alukset pääsivät paluumatkalle. Mieletön kuhina, kun varmaankin toiselle sadalle nouseva alusten joukko alkoi samanaikaisesti liikehtiä kohti avautuvia siltoja. Pari läheltä-piti törmäystilannettakin nähtiin. Totesimme, että olipa hyvä, että päätimme jättää lähdön maanantai-aamuun, niin ei jouduttu tämän ruuhkan joukkoon.

14.9. Sähköllä ne sillatkin toimii…

Maanantai-aamuna varustauduttiin lähtöön kohti Leidenia. Aamiaiselta päästyä olin sisällä veneessä jotakin toimittamassa, kun veneeseen alkoi kuulua voimistuva ja tiuhentuva potkuriääni. Toisen veneen potkurin äänihän kuuluu veneeseen sisään selvänä sirinänä. Mietin, että nyt ei ole kaikki kohdallaan ja vilkaisin ulos. Ikkunasta näkyi vauhdilla ohi siirtyvää kanavarahtialuksen kylkeä aivan liian lähellä. Ryntäsin avotilaan nähdäkseni, kuinka varmaankin parikymmenmetrinen, rahtialuksesta huvialukseksi muutettu laiva liukui alle metrin päässä Vestervikingin kyljestä kohti sillan rantakaarta, aivan liian kovalla vauhdilla. Ohjaaja, vanhempi herrasmies, yritti epätoivoisesti pitää keulapotkurilla aluksen irti Vestervikingin kyljestä ja samalla jarruttaa vauhtia ennen siltaan törmäämistä. Vaimonsa etukannella päästeli suustaan meikäläiselle käsittämättömiä varoitushuutoja. Niin vaan aluksen keula työntyi sillan alle, lipputanko ja parimetrinen keulamasto katkesivat paukahtaen, mutta sen isompaa vahinkoa ei syntynyt ennen aluksen  pysähtymistä. Kun kapteeni heitti sitten pakit päälle saadakseen keulan selville vesille, liikkui keula vain kymmenen sentin päästä Vestervikingin jo aiemmin vaurioituneesta tuuli/vesigeneraattorista.

Myöhemmin kävin kysymässä mukavalta siltavahdilta, johon olimme jo ehtineet tutustua, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kaksi virhettä: sillan toisella puolella oli sillan avautuessa alus lähtenyt silta-aukkoon ilman lupaa, jolloin tämä törmäillyt alus, joka tuli vastakkaisesta suunnasta liian suurella nopeudella oli joutunut väistämään silta-aukosta rannan suuntaan, koska ei saanut alusta pysäytettyä ennen silta-aukkoa. Vähän liian läheltä-piti tilanne taas Vestervikingin mahonkikylkiä ajatellen.

Lähdimme liikkeelle ja juutuimme ensimmäisen sillan eteen. Siltavahti kävi rannalta huutelemassa jotakin, mistä emme ymmärtäneet ja näytti, että kannattaisi rantautua kanavan varteen. Jotakin ongelmia selvästi oli systeemeissä. Hetken kuluttua silta kuitenkin avautui ja pääsimme muutaman sata metriä seuraavalle sillalle, joka oli juuttunut puolittain auki. Liikenne ei kulkenut mihinkään suuntaan, ei vene- eikä autoliikenne.  Syykin selvisi: koko kaupunginosan kattava sähköhäiriö, ja milläs muulla kuin sähköllä ne sillatkin toimivat.

Jäimme taas odottelemaan kanavan varteen. Käytimme odotusajan hyödyksi, sillä rantauduimme juuri vesiletkun kohdalle, siispä tankit täyteen. Vajaan tunnin kuluttua sähköt palasivat ja päästiin lopultakin sillasta läpi.

Matka kohti Leidenia sujui vauraiden alueiden läpi, toinen toistaan hienompia olkikattoisia asumuksia kanavan varrella. Siltojen kohdalla oli hieman taiteilemista, sillä voimakas 11-13 m/s tuuli oli suoraan takaa ja pyrki heti kääntämään Vestervikingin poikittain kanavaan, jos sillan avautumista jouduttiin odottelemaan. Matka kohti Leidenia kulki myös muutaman järven läpi, taas näitä Tuusulanjärven kokoisia 2-4 metriä syviä.

Leideniin saavuttiin illan jo hämärtäessä etukäteen valitsemaamme satamaan. Vettä piti olla 1,80 joten sen piti riittää, mutta kuinkas ollakaan, pohjasta jäätiin kiinni puolen metrin päähän laiturin sivusta. Todettiin, että hyvä näinkin, mutapedissä voi kyllä yöpyä ja asetuttiin veneeksi (vrt. asettua taloksi).

Mukava pikku hiprakassa oleva opossumin näköinen satamakapteenska opasti satamakäytännöt, kertoi että kilometrin päässä on hyvä kiinalainen ravintola ja lupasi lainaksi sataman polkupyörät.

Ei kun lainakartta käteen ja polkemaan. Ravintola löytyi ja olikin ihan korkeatasoinen (ja hintainen!, annosten hinnat noin kaksinkertaiset Helsingin kiinalaisravintoloihin verrattuna).

Paluumatkalla olikin jo lähes sysipimeä, satama ja vene kuitenkin löytyivät.

Loki 9156,4; kt 839t 10 min

15.9. Toiviaiset toivioretkellä Haagissa

Jaska:

Niin koitti se suuri päivä, jolloin palaisimme kolmenkymmenen vuoden takaisille taistelutantereille. Meikäläinen oli nimittäin töissä Haagissa vuosina 1978-1981 ja asuimme Inkku, pikkuinen Ile, vielä pienempi Mikko ja minä, tuon ajan Haagin rannalla, heti dyynien takana sijaitsevassa talossa.

Kävelymatka Leidenin asemalle tihkusateessa oli pidempi kuin odotimme, kesti liki tunnin kävellä keskeneräisten tietöiden läpi. Itse junamatka Haagiin meni hujauksessa, olisikohan kestänyt parikymmentä minuuttia.

Haagissa kävimme ensi töiksi matkanteosta uupuneina Douwe Egberts -kahvilassa espressoilla ja syömässä tiiliskiven painoiset leivokset. Jatkoimme kohti kaupungin keskustaa turistitoimistoa etsien ja päädyimme ihmismuurin äärelle. Muurin toisella puolella, vahvan poliisiketjun takana äkseerasi kuningattaren kunniavartiosto hevosineen, varmaankin toista sataa eriväristä ratsua ja ratsastajaa. Oli ”Prinjesdag”, meikäläisiä valtiopäivien avajaisia arvossaan vastaava päivä, mm. sillä erotuksella, että tänä päivänä hallitus esittelee ensi vuoden budjetin kuningattarelle. Muodollisuus tai ei, puitteet olivat ainakin tosi komeat. Eräässä vaiheessa onnistuimme jopa näkemään vilauksen kuningattaren vaunujen kullatusta yläosasta hänen ajaessaan ”Binnenhofin ” eli sikäläisen parlamenttitalon ympäri.

Turistitoimistokin löytyi ja saimme sieltä opastusta ja kartan. Näin varustettuina lähdimme etsimään ”vanhoja paikkoja ja vanhoja ihmisiä”. Ensimmäiseksi suunnistimme Suomen suurlähetystöön, entiseen työpaikkaani, joka tosin oli muuttanut kolmenkymmenen vuoden takaisesta sijaintipaikastaan parin sadan metrin päähän. Soitimme ovikelloa ja pääsimme ns. turvaeriöön, emmekä sitten pidemmälle päässeetkään. Selvisi, että yhtään tuttua kolmenkymmenen vuoden takaa ei ollut enää töissä, mitä emme nyt suuresti ihmetelleetkään (emmehän mekään enää ole töissä ja olin tuolloin suurlähetystön henkilökunnasta nuorimmasta päästä).  Suurlähettiläskin oli joku alle viisikymppinen, jota tuskin olin aikanaan Ulkoministeriön-kaudellani tuntenut. Ei siis ollut asiaa kenenkään juttusille. Kiitimme kohteliaasti ja poistuimme ottamaan muutaman valokuvan siitä entisestä työpaikastani, upeasta huvilasta lammen äärellä, jossa suurlähetystö 80-luvun taitteessa sijaitsi. Kun aikanaan rakennusta kunnostettiin suurlähetystön kansliaksi, järjestimme suurlähettilään kanssa, että muiden töiden ohella ullakolle syntyi tyhjään varastotilaan soma salakapakka. Kapakan oveen teetettiin messinkinen nimikyltti ”Ylitöi”, jolloin saattoi työajan jälkeen soittaa kotiväelle kertoen olevansa ylitöissä, eikä juuri tarvinnut totuutta muunnella.

Hyppäsimme bussiin, joka vei meidät lähelle entistä asuinpaikkaamme. Kun yritin maksaa matkamme, kuljettaja vain vinkkasi siirtymään taaksepäin käytävällä. Bussissa oli lisäksemme vain muutama matkustaja.  Hollantilaisen pariskunnan kanssa syntyi heti juttua ja kun kuulivat minne olemme menossa, lupasivat opastaa koska pitää nousta bussista. Kävin vielä uudelleen kysymässä kuljettajalta, miten maksu suoritetaan, johon kuljettaja vain tokaisi, että tänään ei tarvitse maksaa ollenkaan. Ajattelimme että hieno tapa tasapainottaa tänään esiteltävää valtion siis varmaankin ylijäämäistä budjettia, emmekä enää tyrkyttäneet maksua.

Poistuimme bussista ja astelimme pitkin taannoista kotikatuamme Ooievaarlaania kohti taloa, jossa asuimme kolme vuotta – tai siis paritalon puolikasta. Katselimme ympäristöä ja totesimme alueen muuttuneen roskaisemmaksi kuin 30 vuotta sitten, varmaan sama kehitys kuin kaikkialla muuallakin. ”Kotitalon” luokse päästyämme näimme paikalla rakennustyömaan. Talo oli kyllä entisellä paikallaan, mutta se puolikas, jossa olimme asuneet, oli myyty ja uusi omistaja oli päättänyt tehdä viimeisen päälle remontin. Nyt oli menossa purkuvaihe , ulko-ovea ei ollut paikoillaan ja yläkerrasta kuului rakennusmiesten puolan- tai venäjänkielistä puhetta. Hiivimme alakertaan sisään, tunnistimme muutaman tutun asian, kuten eteisen jyrkät portaat yläkertaan, olohuoneen takan ja lähes umpeen kasvaneen puutarhapihan, ja hiivimme hiljaa ulos omituisen, haikeahkon tunteen vallatessa mielen. Tällaisissa yhteyksissä todella havaitsee vuosien vierimisen.

Kiersimme talon toiselle puolelle soittamaan entisten naapuriemme ovikelloa. Asunto oli pimeänä, eikä kukaan tullut avaamaan. Poistuimme kohti dyynejä ja niillä olevia Ilkan entisiä leikkipaikkoja ja minun lenkkipolkujani. Dyynit eivät onneksi olleet muuttuneet juurikaan ja monet tutu kohteet löytyivät ennallaan.  Laskeuduimme portaita dyyneiltä rantakaistaleelle ja näimme portaiden alapäähän , entisen ranskis- ja limsakojun paikalle nousseen ihan korkeatasoisen rantaravintolan. Totesimme, että johan tässä nälättääkin ja teimme voileipätilaukset. Vietimme mukavan ruokahetken merta ja rantaa katsellen ja menneitä muistellen.

Palasimme vielä kotitalolle ja tällä kertaa naapurin ovikellon soittaminen tuotti tulosta. Nuorehko hollantilaisrouva kertoi, että entiset naapurimme Roggeveenit olivat myyneet asunnon heille viisi vuotta takaperin ja muuttaneet Haagin keskustaan. Kyselimme muista naapureista ja kävi selväksi, että paikalla oli tapahtunut kattava sukupolvenvaihdos. Toivottelimme hyvät jatkot ja siirryimme eteisestä ulkopuolelle.

Seuraavaksi tutustumaan Scheveningenin satamaan, jossa tuli vietettyä paljon aikaa tuolloin laivoja ja veneitä seuraillen. Kun yritimme matkustaa raitiovaunussa Prinjesdagin kunniaksi ilmaiseksi, ilmoitti goottityylinen kuljettajatar, että ei onnistu. Selitimme, että tänäänhän on Prinjesdag, jolloin voi ajaa ilmaiseksi, näin sanoi edellinen  bussikuski. Kuljettajattarella oli hauskaa, kyllä tuo ilmaiskyyti olikin ollut vain edellisen kuskin yksityisyritteliäisyyttä. Tämäkin goottikuski oli oikein ystävällinen, opasti parhaan reitin ja ehtipä siinä välissä vielä kertoa äitinsä olevan ruotsalainen.

Scheveningen oli täysin muuttunut kolmenkymmenen vuoden takaisesta, kuten arvata saattoi. Tuolloin rantaa vielä reunustivat vuosisadan vaihteessa rakennetut hotellit ja yksityishuvilat. Nyt ranta oli täynnä mitä kammottavimpia moderneja rantahotelliluomuksia. Jos jossain oli vielä jäljellä aiempia taloja, ne oli tehokkaasti ympäröity uudisrakennuksilla, ettei varmasti mitään vanhasta paistanut rannalle eikä kadulle.

Kävelimme parisen kilometriä rantabulevardia pitkin kohti Scheveningenin kalastus- ja venesatamaa. Bulevardin rannan puolella oli maailman kaikkia maku- ja tyylisuuntauksia edustavia rantaravintoloita, joiden tämänhetkinen käyttöaste näytti olevan parin prosentin luokkaa. Mahtaa olla turhauttavaa touhua ylläpitää pitää rantaravintolaa sesongin ollessa jo käytännössä ohi – vaikka täällä Haagissa aurinko paistoikin vielä lämpimästi.

Saavuimme kalasatamaan, jossa sentään oli vielä jotain tuttua jäljellä, parhaimpana jo 1800-luvulta asti samassa paikassa toiminut kalaravintola, jossa minäkin aikoinaan tulin nauttineeksi asiakkaitteni kanssa monta herkullista kala-ateriaa. Entinen neonvalovalaistus ja ruokalatyyppiset pöydät olivat vaihtuneet hieman enemmän ravintolahenkisiksi, mutta tietty aitous paikassa oli vielä jäljellä. Päätimme muistojen kunniaksi tilata kalakeitot ja hyvät olivatkin – ei ollut taso pudonnut  sitten 80-luvun alun.

Jalkojen jo painaessa teimme vielä kävelyn huvivenesatamaan, joka on useimmille Hollannin Pohjanmeren puolelta ohittaville must-yöpymispaikka, ja valtamerikelpoisen näköisiä suurin osa veneistä olikin.

Kello kävi jo kuutta ja oli aika palata Leideniin ja veneelle. Kävelimme ensin puoleenväliin takaisin kohti hotellirantaa, sitten hyppäsimme ensin väärään ja sitten oikeaan raitiovaunuun ja pääsimme rautatieasemalle. Juna Leideniin lähtikin tuotapikaa. Mahdoimme olla hieno näky vääntäytyessämme vihdoin Leidenin asemalla junasta: Inkku varpaat liki 10 kilometrin kävelemisestä muhjuina linkaten, minä iskiassäryssä linkaten ja Ile tukitornina keskellämme.

Onnistuimme vielä ostamaan aseman kioskista aamiaistarpeet ja aamukävelystä viisastuneina hyppäsimme taksiin. Kuljettaja kuuli osoitteen, nyökkäsi ja alkoi ajaa omituiseen suuntaan. Välillä kyllä ikään kuin käännyttiin oikeaan suuntaan, mutta kun ylitimme sillan kanavan sille puolelle, jolla veneemme ei ollut, epäilykset todella heräsivät. Hetken kuluttua ihailimme venettämme kanavan väärältä puolelta. Kun ilmoitimme kuskille, että eihän täällä ole siltaa josta pääsisi toiselle puolelle, tulimme juuri veneellä sitä reittiä, kuului vastaus ”I don’t know”. Saimme siis ryhtyä kuskille oppaiksi ja löytyihän se venesatama lopulta. Eikä kuski kyllä yrittänytkään laskuttaa täyttä hintaa iltapimeän huviajelusta.

Hetken päästä meille ”aikamatkalaisille” uni jo maittoi.

4-9.9

Jaska:

Päivät  Haarlemissa  vilistävät sellaista vauhtia, että en enää yritäkään pitää ”päiväkirjaa” tapahtumista, vaan kirjoittelen erilaisia huomioita tältä ajanjaksolta.

Ensin pitää vielä palata tuohon yöpurjehdukseen Amsterdamin läpi, jota emme siis tehneet.

Inkku toi Suomesta mukanaan ”På Kryss” –lehden, jossa eräs pimeässä veneellä liikkumisen asiantuntija kertoili aiheesta. Mainitsi kaikkein vaikeimpana kokemanaan pimeäpurjehduksena olleen juuri tuon Amsterdamin lävistyksen yöaikaan, kun suuren alusjoukon valoista ei millään pystynyt selvittämään kuka oli menossa mihinkin suuntaan. Taisi siis olla meiltä todella oikea päätös jättää tuo kokemus väliin.

Vietimme useamman päivän saamassamme hyvässä venepaikassa, kierrellen päivisin kaupungilla tutustumassa paikkoihin.  Amsterdamin kohdalla mainitsin polkupyörien paljouden, sama linja jatkuu täällä, mutta näiden ohella on silmiinpistävää skootterien runsaus. Jotenkin hauskalta näyttää, kun liikemiehet ajelevat töihinsä tummissa puvuissaan, tietokonelaukut olkapäältä riippuen ja puvun takin helmat liehuen. Moottoripyöriä ei juuri näy.

Päätin sitten mennä päivänä testata saunan, josta aiemmin mainitsin. Olipa positiivinen yllätys! Se siis oli todellinen suomalainen sauna, Suomesta kokonaistoimituksena hankittu jatkuva(puu)lämmitteinen sellainen. Löylyhuone oli osa kylpylämaista tilaa, ei niin kovin suurta, mutta siihen oli saatu mahtumaan suihkutila, jääkylmävesi-allas, poreallas, turkkilainen sauna, rentoutumistila lavereineen, baari, josta sai myös voileipiä ja keittoja, ja kattoterassilla auringonottomahdollisuus. Ja meikäläinenhän nautti! Ensimmäinen saunassakäynti yli kahteen kuukauteen. Jääkylmävesi-allas teki lisäksi eetvarttia selälle. Täkäläiseen saunakulttuuriin kuuluu, että miehet ja naiset saunovat samanaikaisesti, kuka mitenkin verhoiltuna tai ilman. Tuntuu täällä olevan maailman luonnollisin asia. Näinhän se oli ymmärtääkseni meilläkin entisaikana ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Jossakin vaiheessa tietoon tuli, että tulevana viikonloppuna 11-13.9 on Haarlemissa suuri kesäjuhla, kolme päivää jatkuva ”Taiteiden yö”, johon liittyy myös vanhojen alusten kokoontuminen juuri siihen kanavanosaa, jossa venepaikkamme oli.  Kolme siltaa (joiden välissä olimme) suljettaisiin perjantai-puolestapäivästä sunnuntai-iltaan. Kysyimme tilannetta siltavahdeilta ja vastaus oli tyly: meidän pitää vapauttaa paikkamme perjantaihin puoleenpääivään mennessä ja etsiä itsellemme venepaikka juhla-alueen ulkopuolelta, koska antiikkiveneet valtaavat suljettavan kanava-alueen.

Tyydyimme kohtaloomme ja siirsimme kolmistaan – Inkku ja Ile olivat juuri palanneet Suomesta matkallaan Puolaan – veneen pari siltaa eteenpäin kanavan varteen. Enää ei ollut tarjolla ilmaista sähköä ja vettä, mutta ihan käypä paikka veneelle kylläkin.

Keskiviikkona, kun olin jo majaillut yksinäni paikassa toista päivää, kannelle koputettiin. Asialla oli koko juhlaviikon pääkoordinaattori, joka järjestäjien puolesta tuli esittämään kutusun, että jos tämä hieno suomalainen vene voisi tulla kunniavieraaksi juhla-alueelle! Kerroin että sieltä alueeltahan meitä kehotettiin siirtymään pois ja siksi nyt ollaan tässä. Kertoi olevansa tietoinen tilanteesta ja pahoillaan, ajatus kutsumusesta oli syntynyt järjestäjien keskuudessa  vasta kun olimme jo siirtyneet uuteen paikkaan.

Kiitin kutsusta, sanoin keskustelevani asiasta vaimoni kanssa ja palaavani asiaan. Inkku tekstiviestillä ilmoitti, että ilman muuta mennään kutsuvieraiksi, jos pystyn yksinäni siirtämään veneen juhlapaikalle ja minä vastasin että onnistuuhan se.

Keskiviikko-ilta ja suuri osa torstaita menikin sitten veneen siistimisessä juhlakuntoon, kansi piti pestä ja lakkauksia parannella muutamasta kohdin. Siinä touhussa iskiassärytkin unohtuivat.

Torstai-iltapuolella siirsin sitten Vestervikingin paraatipaikalle keskussillan kupeeseen, kaupungin vanhimman museon eteen. Viereen tuli, kuinka ollakaan, ruotsalainen teräs- replikapursi Slocumin ”Spray” –veneestä. Kävimme juttusille ja osoittautui, että tämä juuri eläköitynyt ruotsalaispariskunta oli veneellään matkalla Espanjaan. Tulisivat tosin viettämään talven veneessä Hollannissa.

Perjantai-iltana testasin sitten Haarlemin ravintoloiden tasoa. Odotusarvo oli, että Belgian korkeatasoinen ruokakulttuuri siis heijastuisi täälläkin. ( Eri puolilla näkyi mm. ranskanperunakojuja, jossa myytiin tätä Echte Flaamse – tavaraa.) Eikä tarvinnut pettyä. Alkupalaetanat olivat ihan hyviä, mutta hyviä etanoita on saatu muuallakin. Mutta pääruoaksi tilaamani currypasta oli paras pasta-annos mitä olen koskaan syönyt. Isot katkaravut, korianteri, parsa ja maukas pasta muodostivat aivan huikean kokonaisuuden. Jälkiruoaksi tarjottu Creme Brulee jäätelön kera kruunasi tämän makuelämyksen.  Juomina lasilliset talon Chardonnayta ja Shirazia, jotka nekin hilasivat mielikuvaa ”talon viineista” monta pykälää aiempaa ylemmäksi.

Perjantai-aamuna oli sitten tarjolla järjestäjien yllätys –pussillinen tuoreita croissanteja  veneen kaiteeseen kiinnitettynä tervehdyskirjeen kera. Ja vielä parempaa: kutsu kaupungin järjestämille illallisille perjantai-iltana. Mihinkähän tämä kaikki johtaakaan!

Inkulta on tullut tekstiviesteillä positiivisia raportteja Puolasta: Mikon ja Ilen elokuvasta pidettiin kovasti ja heitä on pidettykaikin tavoin  hyvänä. Inkku varmaankin kirjoittelee tänne blogiin sitten tarkemmin.

3-4.9

3.9.    Vauhtia ja vaarallisia tilanteita kanavalla

Jaska:

Aamu valkeni tuulisena. Kun paikka, johon olimme illalla kiinnittyneet oli aivan kadun vieressä, tuuli oli pöllyttänyt veneen kannen pieneksi saharaksi. Lähdin heti ensimmäiseksi etsimään josko lähistöltä löytyisi kaupan tuoreita sämpylöitä. Puolen tunnin kävelyn ja neljän neuvokyselyn jälkeen palasin veneelle uunilämpimien sämpylöiden ja leipien kanssa.

Söimme aamupalan ja katselimme ohiajavaa jokiliikennettä. Käsittämätöntä, kuinka nuo pitkät kanava/jokilaivat mahtuivat kääntyilemään kanavan tiukoissa mutkissa. Ohi ajoi myös peräkanaa joukko huviveneitä. Toisena tulevan, noin kymmenmetrisen lasikuitu-purjeveneen kyljessä oli aivan tuoreen näköinen A3 arkin kokoinen repeytynyt aukko vain hieman vesirajan yläpuolella muistuttamasta kanava-ajelun riskeissä. Oli saanut kunnolla siipeensä joko kauppa-aluksen kyljestä tai sillan reunapylväästä. Neljäntenä jonossa ajoi pitkälti toistakymmentä metriä pitkä purjevene, mielestämme turhankin kovaa vauhtia. Kaiken lisäksi juuri Vestervikingin kohdalla kapteeni keskittyi tarkkailemaan venettämme sillä seurauksella että oli ajaa vauhdilla edellään kulkevan pienemmän veneen päälle. Hurjalla älämölöllä ja heittämällä pakit päälle täydessä vauhdissa ja kääntämällä samalla keulapotkurilla keulaa sivuun tämän isomman veneen keula saatiin siirtymään sen verran sivuun, että lipui edellään ajavan sivulle eikä päälle.

Päivä meni pääasiassa Inkun Suomen-matkan  ja hänen ja Ilen Puolan-matkan järjestelyissä. Kävellessämme rautatieasemalle lippuostoksille löytyi matkan varrelta kaksi tutustumisen arvoista kohdetta: kiropraktikonn vastaanotto ja Sauna Center. Tietoisena, että näissä maissa on saunoja ja ”saunoja” arvioimme kohteen kuitenkin tarkastamisen arvoiseksi tulevina päivinä. Kiropraktikon vastaanotto sen sijaan tsekattiin heti ja onnistuinkin saamaan  käsittelyyn myöhemmin käsittelyajan heti seuraavaksi päiväksi.

4.9 Suihkussa akvaariossa

Jaska:

Tuulee ja sataa noita tyypillisiä viidentoista minuutin purskahduksia. Lähdin aamulla pienelle kävelylenkille – iskiaksen edelleen vaivaama jalka täytyy yön jälkeen totutella seuraavaan päivään kävelemällä.  Parikymmentä metriä käveltyäni havaitsin kanavan toisella puolella veneen irtautuvan tämänhetkistä kiinnityspaikkaamme paljon paremmasta laiturista. Nopeasti takaisin veneelle, kone käyntiin , köydet irti ja niin siirryimme sata metriä aivan ihanteelliselle paikalle kauempana kadun melusta. Kaiken lisäksi tässä paikassa oli ilmainen sähkö ja vesi! Kun joudumme viipymään Haarlemissa viikon päivät, on kiinnittymispaikalla merkitystä. Edellinen paikka olisi ollutkin näin pitkäksi ajaksi vähintäänkin kyseenalainen.

Aamiaisen jälkeen kiropraktikon käynti ei tuonut ihmeparantumista, vaikka vastaanoton seinällä olikin kilistettävä kello ja sen alapuolella kyltti ”Expect a miracle today…. We do”. Vaivan kanssa voi kyllä elää ja ajan kanssa nämä yleensä paranevat itsestäänkin. Kiropraktikko voi parhaassa tapauksessa nopeuttaa tämän tyyppisen vaivan parantumista.

Iltapäivällä keli parani ja lähdimme tutustumaan kaupunkiin tarkemmin. Olin jo aiemmin sanonut Inkulle, että minulla on kummallinen tunne, ikään kuin olisimme Belgiassa. En oikein osannut selvittää mistä tuo johtui. Saatuamme Haarlem – opaslehtisen käsiimme selvisi, että Haarlem on todellakin Hollannin belgialaistyylisin kaupunki. Tämä taas johtui siitä, että espanjalaisella valtakaudella 14.000 ihmistä oli paennut Flanderista espanjan alistamista nimenomaan Haarlemiin, mikä sittemmin oli monella tavoin vaikuttanut kaupungin kehitykseen ja vaurastumiseen. Hauskaa, kun oopperoiden kertomukset heräävät tällä tavalla eloon – kertoohan Verdin ooppera ”Don Carlo” juuri tuosta kaudesta, jolloin espanjalaiset kuninkaansa Filipin (en muista kuinka mones) johdolla alistivat flanderilaisia ja Posan markiisi ja Don Carlo heitä puolustivat.

Kävimme ihastelemassa valtavaa kirkkoa Grote Marktin vieressä. Valtavat olivat myös urut, joilla joku tuntemattomaksi jäänyt urkutaiteilija parhaillaan harjoitteli – hienoa kuultavaa.

Ulos kirkosta tultuamme huomiota herättivät osana kirkkorakennusta olevat puodit. Missä muualla kuin Hollannissa olisi jo keskiajalla rakennettu kirkon sivuseinälle tiloja erilaisille puodeille, joista tänä päivänä saa ostaa mm. taivaallisen tukanleikkuun tai taivaallista jäätelöä!

Ostoskeskuskin löytyi ihan kohtuullisen matkan päästä venepaikastamme ja jopa itsepalvelu/palvelupesula vajaan sadan metrin päästä kulman takaa.

Illansuussa kävimme vielä selvittämässä Havendienstistä, mistä löytyisi peseytymismahdollisuus. Sehän olikin melkein nenämme edessä, emme vain olleet sitä havainneet. Kanavasillan vieressä kadun varressa oli tiilinen koju, kooltaan ehkä 3×3 metriä,  josta lattiapinta-alasta puolet oli tyhjän, eli kanavan päällä. Havendienstistä sai ostaa euron hintaisia poletteja, joilla hökkeliin pääsi sisään.

Testasimme myöhemmin illalla paikan ja sieltähän löytyi erittäin siisti pieni yhden suihkun suihku, toiletti ja pieni pukeutumistilakin. Pukeutumistilan ikkunat avautuvat kanavalle ja sen toisella laidalla seisoviin taloihin, ja olivat vain puoleen väliin korkeudestaan himmennettyjä. Tuntui hieman oudolta suorittaa siinä riisumis- ja pukeutumisoperaatioita väen kävellessä parin metrin päässä sillan yli suoralla katsekontaktilla tähän pukeutumisakvaarioon.

Kun ilma iltaa kohden parani, haarlemilaiset tulivat joukolla esille koloistaan ja asettuivat viettämään terassielämää. Yhtäkkiä kaikki keskustan terassit olivat täynnä miellyttävää perjantai-iltaa hyvän ruoan ja juoman parissa viettäviä seurueita. Hollannissa on hyvä keskustelukulttuuri ja se näkyi ja kuului myös terassien olemuksessa ja puheensorinassa. Seurailimme menoa ja nautimme mekin terassilla iltajuomat.

27.8 – 2.9.

Kirjoittelen tätä Haarlemin kaupungin keskustassa, kanavan varressa tietty.  Autot ajavat viiden metrin päässä vierestä, sataa ja tuulee. Tänä aamuna oli täälläkin ensimmäistä kertaa syksyn tuntua ilmassa. Tässä tarinaa menneiltä päiviltä:

27.8. Vaatesuunnittelijan alkujen kanssa museossa

Jaska:

Aamulla heti herättyä havaitsimme kuinka sataman perällä yhdestä paalupaikasta lähti purjevene ulos. Nopeasti köydet irti ja ampaisimme täyttämään syntyneen aukon. Näin meillä oli hyvä venepaikka useammaksikin päiväksi jos tarvittaisiin, eikä tarvitsisi kylkikiinnityksessä kysellä rannan puoleisilta veneiltä lähtösuunnitelmia.

Kiinnitykseen tuli auttamaan hollantilainen herrasmies parin veneen päästä, aivan upeasta Sparkman – Stephensin suunnittelemasta, hieman Vestervikingiä isommasta mahonkiveneestä. Vaihdoimme myöhemmin illalla tietoja veneistämme. Kertoi mies omistaneensa aiemmin lasikuitu- ja teräspursia, mutta nyt jäätyään eläkkeelle hän oli halunnut hankkia todellisen veneen, kun aikaa sen hoitamiseen olisi. Kohde oli löytynyt internetin avulla Travemundestä. Veneessä oli päällekkäin kaksi 15 mm mahonkilautakerrosta, eräänlainen sandwich-rakenne siis. Erityisesti kiinnitti meikäläisen huomiota, että veneessä oli pronssiset keula- ja peräkaiteet sekä mantookitolpat. Ensimmäinen vene, jossa olen koskaan nähnyt näitä tästä materiaalista.

Päivä käytettiin Enkhuizenin museoihin tutustumiseen. Lähdimme etsimään mainostettua Zuiderzee – museota, josta piti löytymän kuvausta hollantilaisten maanvalloituksesta (ei siis maailmanvalloituksesta). Aikamme harhailtuamme näimme talon, jonka oviaukossa ko. nimi luki, ja lisäyksenä ”Land from the Sea”.  Sinne sisään: maksoimme 17 euron pääsymaksun ja astuimme näyttelyyn.

Ensimmäinen sali esitteli hollantilaisia kaakeliesineitä murskattuna noin neljän metrin korkuiseen pinoon. Tätä taideteosta ihasteli kolmikymmenpäinen joukko teini-ikäisiä, hyvin modernisti pukeutuneita tyttösiä, jotka piirtelivät luonnoslehtiöihinsä kuvaa läjästä  – eli siis taideteoksesta, kuten meille myöhemmin selvisi. Siirryimme kulmakarvat koholla seuraavaan saliin. Täällä samansuuruinen tyttölauma piirteli lehtiöihinsä mallinukkien päällä olevia vaate-taideteoksia. Yhtymäkohtana historiaan oli, että niiden aiheina oli käytetty vuosisadan vaihteen maalaishollantilaista pukeutumistyyliä. Suoritimme muodollisen ihailun ja poistuimme etsimään jotain aitoa. Sali salin jälkeen sama toistui. Vaatesuunnittelu-opiskelijat, ilmeisesti, tallentamassa eri alojen taiteilijoiden töitä. Pikkuhiljaa meille selvisi, että museossa oli erikoisnäyttely, jossa eri alojen tunnetut taiteilijat olivat tuoneet aiheita entisaikojen Hollannista nykypäivään. Aiheina olivat vaatteet, korut, pitsit, kasakelit jne. Myöntää täytyy, että jotkut teokset olivat kyllä aika vaikuttavia.

Lopulta päädyimme saliin, jossa oli jo jotain alkuperäisempää: toistakymmentä hollantilaistan perinnevenettä restauroituna – tosin niidenkin miehistönä oli mallinukkeja merkillisissä hepenissään. Keskityimme rekvisiitan – eli tässä tapauksessa veneiden, tutkimiseen.

Palasimme sisäänkäyntisaliin, jossa oli esillä design-kirjallisuutta ja -esineitä. Ja eikös silmiin sattunut heti Aalto-maljakot ja kirja Alvar Aallosta. Iittalan lasiakin oli esillä useampi eksemplaari.

Kysyimme museon edeskäyvältä missähän varsinainen museo on ja saimme ohjeen kävellä pari sataa metriä eteenpäin. Siellähän se varsinainen museo olikin, eli paikallinen Seurasaari.  Sisään pääsimme edellisessä käyntikohteessa lunastetuilla lipuilla, joten ei se niin turha investointi ollutkaan.

Kokonainen vuosisadan vaihteen kaupunki oli rakennettu vajaan neliökilometrin alueelle satamineen, taloineen, katuineen ja tehtaineen. Rakennukset olivat alkuperäisiä ja siirretty tänne suurella vaivalla eri puolilta Hollantia. Ihastelimme vuosisadan vaihteen parturi-interiööriä ja karkkikauppaa, josta edelleen sai ostaa ei-niin-herkullisia  hollantilaismakeisia. Katselimme, kuinka verkkoja ja purjeita kyllästettiin parkkihappopadoissa, vierailimme purjeentekijän pajassa ja katselimme köydenpunomista.

Museopäivän jälkeen oli aika etsiä ruokailupaikkaa. Päädyimme argentiinalaiseen ravintolaan, jota piti ystävällinen perhe Bangladeshista (!). Ei se mitään, palvelu oli erinomaista ja pihvit super- mureat ja maukkaat, parhaat pitkään aikaan nauttimamme. Mokkakahvit juotiin sitten päälle veneellä.

28.8. Maailman pisin purjeveneen puomi

Jaska:

Aamulla tuuli todella navakasti, ennusteessa oli 6-7 beaufortia. Mietimme, lähtisimmekö yrittämään tähän keliin kohti seuraavaa kohdetta, Vollendamia.  Olimme saaneet toissailtana kutsun yhdeltä merimieskuorolaisista tulla tutustumaan hänen puuveneveistämöönsä ja olimme mielihyvin ottaneet kutsun vastaan. Veistämö sijaitsisi matkan varrella Vollendamiin suunnattaessa. Päätimme tuulesta huolimatta lähteä, Markenmeerhan lienee vain pieni rapakko. Soitin veistäjälle ja saimme ajo-ohjeet, veistämön sataman piti tällä lounaistuulella olla kyllä ihan rauhaisa, mutta jos tuuli kääntyisi kaakkoon tulisi kuumat paikat. Jaaha.

Irrotimme köydet ja suuntasimme satama-aukolle. Heti ulos päästyämme puuska kallisti Vestervikingin liki 30 astetta kyljelleen, siis ilman purjeita huom. Tuulimitttari näytti 17 m/s. Pari minuuttia edettyämme asia oli selvä: tähän keliin emme siis lähtisi. Pyöräytimme veneen 180 astetta ja palasimme satamaan, jossa kukaan ei onneksi ollut vielä ehtinyt valtaamaan hyvää paalupaikkaamme. Venenaapurit nyökyttelivät, että ihan oikea ratkaisu.

Soitto veneveistämölle ja uudet ajo-ohjeet, tällä erää maata pitkin, pyörillä. Puskimme vastatuuleen parisen kilometriä ja löysimme veistämön. Omistaja Hans tuli vastaan esittelemään veistämöään. Ensiksi tutustuimme entisöitävänä olevaan kahdeksikkoon vuosisadan vaihteesta. Sen oli äveriäs omistaja hankkinut Yhdysvalloista ja rakennutti siitä nyt huippu-kilpavenettä itselleen. Köli ja steevit oli vaihdettu, samoin suurin osa kaarista ja laitalaudoista. Omistaja halusi veneestään mahdollisimman kevyen, siksi kansi oli tehty sitkakuusesta, jota yleensä käytetään vain mastoihin, kuten tässäkin veneessä. Naureskelimme, että sittenhän venettä pitää ajaa sukkasillaan, sitkakuusi on nimittäin paitsi kevyttä, suhteellisen pehmeää puuta.

Seuraavaksi ihailimme julmetun pitkää maston aihiota hallissa. Arvauksemme ei osunut ihan oikeaan, sillä Hans kertoi, että kyseessä ei ole masto vaan puomi! Läpimittaa oli parhaimmillaan varmaankin 40 senttiä. Oli tekeillä johonkin mielettömään espanjalaiseen klassikkoveneeseen.

Opin Hansilta myös, että mastojen tekemisessä ei ole olemassa yhtä universaaliliimaa, joka soveltuisi kaikille käytetyille puulajeille. Tämä jättiläispuomi oli liimattu melamiinilla, koska se soveltuu parhaiten sitkakuuselle. Toisaalla oli tekeillä hieman pienempi masto oregonin männystä, liimana resorsinoli, joka kuulemma taas sopi parhaiten tälle puulajille. Epoksia eivät kuulemma käyttäneet liimauksiin ollenkaan. En ryhtynyt kyselemään syitä, sillä vastauksen äänensävystä saattoi päätellä paljon.

Hans esitteli myös upeaa kirjakaappia, joka oli tekeillä hallissa. Se oli tehty puusta, jonka englanninkielinen nimi on ”elm”. Myöhemmin saimme tyttäremme Anniksen avustuksella selville, että elm tarkoittaa jalavaa. Tätä puuta he käyttävät mielellään myös veneiden sisustuksissa mahongin sijasta. Materiaalia he saavat kaupungin puisto-osastolta, jonka pitää kaataa jalava heti jos sen on havaittu saaneen tuholaistartunnan. He noutavat rungot tuhoon tuomituista puista ennen kuin toukat ovat ehtineet edetä latvuksista runkoon asti ja saavat näin edullisesti hyvää materiaalia työstettäväksi.

Toisessa hallissa oli veneitä säilytyksessä, myös Hansin oma, Ruotsista hankittu 10-metrinen Vindö-tyyppinen mahonkipurjevene, jolla hänellä kuulemma oli aivan liian vähän aikaa purjehtia. Oli myös aivan upea punainen Volvo-pienoiskuorma-auto 50-luvulta, jonka hän oli löytänyt internetin avulla Ruotsista ja käynyt ostamassa työsuhdeautokseen.

Puhuimme moneen otteeseen Hansin kanssa, miten tärkeä tunne-elementti on puuveneen omistajalle. Hän kertoi, että tuon työsuhdeauton hankintakin perustui samaan asiaan. Kun hän menee ulkomaisia asiakkaitaan vastaan lentokentälle tällä pienoiskuorma-autolla, ovat asiakkaat heti kättelyssä myytyjä. Kyllä hollantilaiset osaavat!

Käytimme tilaisuutta hyväksi ja kyselimme veneiden talvitelakoinnin hintoja. Sisällä kylmässä hallissa säilytys maksaisi heillä noin parituhatta euroa, ulkona hallin vieressä mastot pystyssä puolet tästä. Tieto antoi hyvää pohjaa jatkoselvityksille, joihin olisi tuota pikaa ryhdyttävä…

Kiitimme tuhannesti käynnistä ja kutsuimme Hansin vielä lasilliselle Vestervikingiin . Hän saapuikin työpäivän päätyttyä ja vietimme vielä mukavan jutteluhetken. Veneeseen tietysti tutustuttiin ja Hans ihasteli Vestervikingin rakenteiden vahvuutta ja hyvää kuntoa. Keskustelimme myös lakkauksesta ja lakoista. Vestervikingissä käyttämäni italialaisen Rylard -lakan pinta on alkanut jälleen hilseillä auringolle eniten alttiina olevista kohdista ja joudun harkitsemaan lakan vaihtoa. Hans, kuten useat muutkin hollantilaiset, joiden kanssa olen keskustellut aiheesta, suositteli Epifanes-lakkaa, jota itse käyttää. Sen kanssa ei ole mitään vastaavaa ongelmaa. Täytynee vaihtaa merkkiä seuraavan lakkauksen yhteydessä.

( Täytyypä ottaa tässä yhteydessä pieni takauma aiemmin tapahtuneeseen: Viime keväänä käyttäessäni Le Tonkinois lakkaa kajuutan katon mäntyrimoihin, lakka ei suostunut ollenkaan leviämään kunnolla, vaan teki ns. appelsiinipintaa. Olin käyttänyt puun puhdistukseen hionnan jälkeen pineenitärpättiä. Suomalaisessa käyttöohjeessa sanotaan, että lakkaa voidaan myös ohentaa puutärpätillä. Kun keskustelin ongelmasta maalien ja lakkojen hovihankkijani Remox’in kanssa, sieltä vakuutettiin, ettei ongelma voi ainakaan pineenitärpätistä johtua. Kuitenkin, muistaakseni Cuxhavenissa venetarvikeliikkeessä oli jokaisessa Le Tonkinois-purkissa jälkikäteen laitettu punainen varoitustarra, jossa kiellettiin ehdottomasti käyttämästä puutärpättiä lakan ohennukseen tai siveltimien puhdistukseen. Olivat siis tehtaalla tunnistaneet ja tunnustaneet ongelman, liian myöhään minun kannaltani, valitettavasti.)

Illalla kävimme vielä toisessa satamassa katsomassa valtavia perinnepurjealuksia. Satama olikin näiden charter-alusten kotisatama, josta käsin lomailevat hollantilaiset lähtevät Ijssel-ja Markermeerin lomapurjehduksilleen. Ikkunoista näimme, kuinka kristallit kimaltelivat laivojen salongeissa, kynttilät paloivat ja retkeilykansa oli juuri asettautumassa yhteiselle tulo- tai lähtöillalliselle.

Aiemmin olimme nähneet myös toisenlaista retkeilykansaa. Lemmerin satamassa oli valtavan pitkä ja matala moderni Saksan lipun alla purjehtiva alus. Pyöräillessämme aluksen ohi näimme kuinka tarjoilijat kattoivat lounasateriaa suureen ruokasaliin. Samassa paikalle alkoi saapua saksalaista keski-ikäistä väkeä, kaikki samanlaisilla polkupyörillä, jotka parkkeerattiin siistiin rivistöön laivan viereen. Kyseessä oli jälleen uusi lomanviettotapa. Saksalaiset tulevat laivalla Hollantiin risteilemään ja laivan puolesta on varattu kaikille polkupyörät, joilla tehdään johdettuja tutustumispyöräilyjä ympäristöön.

29.8. Rytinää kanavassa

Jaska:

Aamulla tuulta oli ennusteen mukaan 5-6 beaufortia. Oletimme siis ilman olevan laantumaan päin ja päätimme lähteä matkaan. Satamasta päästyä havaitsimme, että tuulta oli edelleenkin todella paljon, mutta päätimme yrittää eteenpäin. Ijsselmeerin ja Markenmeerin väliselle sululle oli vain mailin matka. Kiinnityimme sulun odotuslaituriin tuulen puolelle ja jo kiinnittyessämme ihmettelin, kuinkahan tästä päästään irti, kun tuuli painaa alusta täydellä voimaalla laituria vastaan, puuskissa tänäänkin 17 m/s. Jonkin aikaa odoteltuamme sulun valo vaihtui vihreäksi ja irrotimme köydet. Työnsin itse alusta ulos laiturista ja Inkku ohjasi sen hetken, ennen kuin ehdin hypätä laiturilta veneeseen ja ”puikkohin”. Jotenkin vain emme päässeet kunnolla irti laiturin kyljestä ja kun  moottoriin lisättiin kierroksia liukui vene eteenpäin laiturin kuvetta raapien, onneksi lepuuttajat välissä. Kun saimme keulaa sitten lopultakin hieman ulospäin laiturista, otti viime keväänä asentamani tuuligeneraattorin teline koko veneen painolla laituriin, kuului inhottava ”räks” ääni, ja tuuligeneraattorin varsi kallistui 30 asteen kulmaan!

Totesimme vahingon tapahtuneen, mutta laajuuden selvittely sai jäädä myöhemmäksi, nyt piti ehtiä sulkuun. Sulutus sujui ongelmitta ja porttien avautumista odotellessa saatoin todeta  tuuligeneraattoria pystyasennossa pitävän kiinnitysruuvin taipuneen mutkalle. Muita pelkäämiämme vahinkoja, erityisesti veneen rungolle tai peräpulpettirakenteille ei ollut havaittavissa.

Sulun ulkopuolella tuuli niin, että tukka meinasi päästä lähteä, ja ensi alkuun täysin vastaista. Aallokko ei tässä kohdassa vielä ollut suurempaa, joten koneella ajaen matka edistyi hyvää 6 solmun vauhtia.

Niemen suojasta päästyä aallokkokin kasvoi ja meno alkoi olla todella märkää. Peruin hiljaa mielessäni ajatukset Markermeeristä pahaisena ”rapakkona”. Vauhtikin putosi neljän solmun tienoille. Ajoimme runsaan tunnin koneella ja sitten havaitsimme tuulen kääntyneen sen verran että purjeillakin voisi päästä eteenpäin. Avasimme genoaa nenäliinan kokoiseksi ja Vesterviking tempautui jälleen 6 solmun vauhtiin. Meno muuttui huomattavasti miellyttävämmäksi, vaikka vettä lensi edelleen sprayhoodin yli avotilaan.

Parin tunnin purjehduksen jälkeen saavuttiin täpötäyteen Vollendamin satamaan ja päästiin satamakapteenin opastuksella kiinnittymään toiseen riviin suurehkon Bavarian kylkeen. Satamassa oli kaksi- ja kolmirunkoveneitä rinnakkain viidessä rivissä, ilmeisesti varustautumassa johonkin purjehduskilpailuun huomenna.

Kiinnittymispaikkamme vieressä oli sopivasti kalakauppa ja -savustamo, josta kävimme ostamassa kalaa, friteerattua turskaa, yllätys, yllätys, illalliseksi. Illallisen jälkeen tutkin tarkemmin lähtiessä syntyneitä vaurioita. Tuuligeneraattorin kiinnityksestä olikin murtunut palanen, joka piti generaattorin lukituksen paikoillaan. Hetken pohdiskelujen jälkeen löysin tavan korjata asia ja puolen tunnin ähellyksen jälkeen generaattori oli taas kunnossa.

Satama oli varsinainen turistisatama, täynnä ravintoloita aivan venepaikkojen äärellä. Oli lauantai-ilta ja meno sen mukaista. Tänne tulevat ilmeisesti viikonloppua viettämään monet muutkin kuin veneilijät, sen verran hienoissa asusteissa väki rantabulevardilla pasteeraili. Katselimme menoa aikamme ja palasimme veneelle elättäen toivetta nukkumiskelpoisesta yösijasta. Jotenkuten nukkuminen sujuikin, emme onneksi olleet äänekkäimpien ravintoloiden edustalla.

Loki 9106,3 mpk; kt 825t 50 min.

30. 9. Durgerdamin lautturi

Jaska:

Aamulla satamassa vallitsi sunnuntai-aamun rauha. Kirkonkello soitteli säveliään ja me irrotimme köydet aikaisin, sillä muuttunut ilma enteili purjehdusmahdollisuutta. Tuuli oli selvästi tyyntynyt, mutta edelleen hyvää purjehdittavaa. Aurinkokin paistoi.

Ulos satamasta tultuamme minulta jäi huomaamatta perämme takana purjeensa nostanut iso perinnevene, joka oli jo turhan lähellä, ennen kuin sen havaitsin. Kapteeni ei tainnut olla kovin tyytyväinen meriteiden sääntöjen tuntemukseeni, sillä vastausta iloiseen kädenheilautukseeni ei kuulunut, yrmeä katse vain.

Nostimme ison ja fokan ja suuntasimme kohti pientä Durgerdamin satamaa Amsterdamin sisäänajon suulla. Tämän pursiseuran sataman oli Hans neuvonut meille ja sanoi sen olevan paljon mukavampi kuin lähempänä Amsterdamia olevat kaupalliset satamat.

Aurinko paistoi ja nautimme purjehduksesta. Tuulta oli edelleen ihan kunnolla ja Vestervikingin sivukansi vieraili välillä vedessä. Emme aivan pystyneet nousemaan Durgerdamin suuntaan, mutta tilaahan kryssailuun Markermeeriltä löytyy. Ajoimme aivan vesialueen toiseen laitaan Amstelin suuntaan, teimme vendan ja saavuimme reittipisteeseen Durgerdamin kohdalla.

Satamassa satamakapteenitar osoitti meille kylkikiinnityspaikan vierasvenelaiturista. Sähköt ja juomavesi olivat aivan paikan äärellä. Kiinnityttyämme lähdin käymään satamakonttorissa. Jonkin aikaa laitureita käveltyäni tulin siihen johtopäätökseen, että olimmekin kiinnittyneet saareen ja arvelin kumijollallemme löytyvän käyttöä. Palatessani veneelle huomasin aiemmin ohittamani laiturinpätkän, josta vaijerivinssistä johti vaijeri mantereen puolelle. Vaijerin toisessa päässä oli käsin veivattava lossi – siis yhteys mantereelle. Tätähän piti heti kokeilla. Pätkää ”Volgan lauttureista” hyräillen hilasin lossin saaren puolelle, hyppäsi on kyytiin ja siirryin laulun voimalla  satamakonttorin puolelle. Inkku pääsi ottamaan hyvän valokuvan lautturista.

Yöpymisestä suoritettiin konekiväärinaurua päästelevälle mukavalle satamakapteenittarelle 13,75 euroa per yö, sisältäen sähkön, veden ja vapaan w-lan yhteyden käyttöoikeuden. Jess! Kaiken kaikkiaan tämä satama oli eräs parhaimmista ja ehdottomasti sympaattisin tähänastisista Hollannissa.  Satamassa näytti jatkuvasti oleskelevan klubin perusporukka, joka istuskeli pitkin päivää kahvitellen terassilla milloin mistäkin vilkkaasti keskustellen. Välillä osa porukasta hilautui ”saaren” puolelle ihailemaan kaunista suomalaisvenettä. Suihkut ja toiletit olivat tip-top siistit.

Satamakonttorissa kuulimme, että lähimmät kaupat olivat bussimatkan päässä Amsterdamin esikaupungissa. Durgerdamissa olisi kyllä hotelli ravintoloineen ja kiinalaista ruokaa saisi tilauksesta veneelle.

Lähdimme patikoiden tutustumaan paikkaan. Durgerdam on alun perin ollut menestyvä kalastajayhdyskunta, jonka toimeentuloedellytykset Ijsselmeerin ja Markermeerin sulkeminen on totaalisesti muuttanut. Nykyisin paikka elää lähinnä turismista. Vanhoista kalastajien asuntoriveistä patojen päällä on tullut urbaani-ihmisten koteja. Kävelimme pitkin kapeaa katua talojen editse ja totesimme, että Hollanti ei tarvitse mitään tosi-tv -ohjelmia. Riittää, kun asettaa tuolin jalkakäytävälle ja ryhtyy seuraamaan tosi-perhe-elämää verhottomasta ikkunasta.

(Hollantilaiseen kulttuuriin kuuluu, ettei ikkunoissa pidetä verhoja, ainakaan edessä. Tapa periytyy ajalta, jolloin verovoudit kiertelivät tarkkailemassa kaupunkilaisten varallisuutta ja ikkunan eteen vedetyt verhot merkitsivät, että kohteessa piiloteltiin jotakin, eli talo oli tarkastuskäynnin väärti.)

Pistimme nenämme myös paikan ainoan hotellin ravintolaan, joka osoittautui mukavan pittoreskiksi paikaksi. Hämyisessä salissa oli matot pöytäliinoina ja katosta roikkui koristeina kaikkea mahdollista ruokaan ja ruoanvalmistukseen liittyvää. Katuterassilla ja osin kadulla sen edessä lopetteli iloinen seurue tunnelmasta päätellen jo toissapäivänä alkanutta juhlahetkeä.

Kun nälkä oli jo päässyt yllättämään , tilasimme päivän keitot ja saimme eteemme isot kupilliset vallan herkullista sienikeittoa.

Veneelle palattua loppuilta meni veneellä sataman ilmaista w-lan yhteyttä täysipainoisesti hyödyntäen ja paikallisia tv-ohjelmia seuraten.

Loki 9122,6 mpk; kt 827t 30 min

31. 8.  Amsterdam ja ZZ TOP

Jaska:

Syyskuun viimeisestä tuli Amsterdam-päivämme. Keli tosin oli kylmähkö ja sataa tihrutteli, mutta lähdimme kuitenkin liikkeelle. Durgerdamista pääsimme bussilla lähimpään ostoskeskukseen muutaman kilometrin päässä ja sieltä toisella bussilla Amsterdamin rautatieasemalle.

Kun Amsterdamia ovat meikäläistä huomattavasti paremmat matkaoppaiden tekijät riittävästi kuvanneet, en tässä ryhdy toimittamaan kaupungin esittelyä, toteanpahan vain, että polkupyörien määrä on kyllä ihan käsittämätön. Ja 98 % pyöristä on vanhanmallisia mustaksi maalattuja  vaihteettomia naistenpyöriä, joilla sekä miehet että naiset ajavat selkä suorassa, polvet koukussa ja ohjaustangon siivet kylkiä viistäen. Millään 16-vaihteisilla maastopyörillä tänne on ihan turha tulla briljeeraamaan, varastetaan vaan alta aikayksikön.

Erikseen tulkoon mainituksi Ileä varten, että näimme Amsterdamin aseman rakennustyömaan aidassa (miksi joka paikassa tehdään aina rakennustöitä aseman edessä?) ZZ- TOP yhtyeen lokakuisen Amsterdamin-konsertin mainoksen.

Ruokapuolelta mainittakoon, että verestimme tuttavuutemme kolmen vuosikymmenen takaa indonesialaiseen keittiöön ja hyvää ja tulistahan se edelleen oli. Kävimme myös Rijksmuseumissa mykistelemässä Rembrantin taulujen äärellä. Uskomaton taitaja!

Palasimme takaisin veneelle illansuussa, helteiseksi muuttuneessa säässä, provianttikasseja kantaen, kaikkeen näkemäämme tyytyväisenä ja varpaat muhjuna varmaan toistakymmentä kilometriä käveltyämme.

1.9.    Hollantiin vai Ranskaan, siinäpä kysymys.

Jaska:

Päivä alkoi tuulisena ja sateisena. Pidimme strategiapalaverin, jonka tuloksena päätimme viettää toisen Durgerdam-päivän selvittäen Vestervikingin telakointimahdollisuuksia Etelä-Hollannissa ja Pohjois-Ranskassa. Hollannin tilanne selvisi aika nopeasti: ruotsalaisten ystäviemme Jan ja Mona Bjerkerin suosittelemalla telakalla olisi kaikki valmiina Vestervikingin vastaanottamista ja talvitelakointi varten, kustannus sisältäen nostot ja laskut, pohjan painepesun, telakointipukin ja säilytyksen mastot pystyssä ulkotilassa olisi koko talvikaudelta 27 euroa neliöltä, eli Vestervikingin kokoiselta alukselta vähän toista tuhatta euroa. Nyt meillä on siis ainakin yksi kohde, johon voimme veneen turvallisesti jättää kun se aika tulee. Tavoitteenamme olisi kuitenkin edetä jonkin verran pidemmälle, johonkin Pohjois – Ranskan kanaalin rannikon kaupungeista välillä Dunkerque – Cherbourg, jos aikataulut ja säät sallivat.

Kaivoimme Reedsin almanakasta satamien osoitteita ja Inkku yllätti paikallisia satamakapteeneita tiedustelemalla talvisäilytysmahdollisuuksia hyvällä ranskan kielellä. Osoittautui, että tarvitsemaamme ”avaimet-käteen” palvelua ei juuri ollut tarjolla, kunnes Cherbourgin kohdalla tärppäsi. Aries-nimiseltä telakalta erittäin palvelualtis mieshenkilö vastasi myöntävästi kaikkiin kysymyksiin, muistaen aina välillä ladella kohteliaisuuksia Inkun kielitaidosta. Asia jäi toistaiseksi siihen, että lähetämme sähköpostilla kuvauksen veneestä ja kaikista tarpeistamme ja hän panee laskukoneen hyrräämään. Odotamme jännityksellä vastausta lähettämäämme sähköpostiin.

Iltapäivän kuluessa selvisi myös loppukauden aikatauluihimme vaikuttava asia. Poikamme Mikon yhdessä veljensä Ilkan kanssa tekemä dokumenttifilmi Ilkasta, jolla on asperger-syndrooma, eräs autismin muoto, on valittu Puolassa pidettäville ”Integration you and me” -elokuvafestivaaleille. Järjestäjät olivat kutsuneet Mikon kustannuksellaan festivaalien vieraaksi, mutta Mikko on juuri samaan aikaan kiinni toisessa produktiossa Norjassa, eikä pääse paikalle. Sen sijaan häntä edustamaan festivaaleille lähtee pääosan esittäjä Ilkka, ja hänen matkatukihenkilökseen lähtee äitinsä Inkku. Merkitsee sitä, että Inkku lentää 7. syyskuuta Suomeen, josta palaa yhdessä Ilkan kanssa 8. syyskuuta tänne Hollantiin yhdeksi yöksi. Lentävät sitten 9. päivä Gdanskiin ja siitä Kotzalin -nimiseen kaupunkiin Itämeren etelärannalla, missä festivaali pidetään. Ovat siellä kolme päivää järjestäjien vieraina ja palaavat 12. syyskuuta Hollantiin veneelle. Minä puolestani vietän tämän ajan sopivan kaupungin (joksi on nyt osoittautunut Haarlem) kanavan varressa veneessä niitä näitä puuhaillen.

Ilkan ja Inkun saavuttua veneelle jatkamme kolmisin Hollannin kanavia etelään ja 18. syyskuuta Ile ja Inkku lähtevät Suomeen. Inkku palaa 19. syyskuuta veneelle. Suunnilleen tuolloin selviää, missä Vesterviking talvehtii. Olemme silloin arvion mukaan jo Vesterscheldern suistossa Hollannin ja Belgian rajan tienoilla, missä mainitsemani hollantilainen telakka sijaitsee. Jos kelit ovat edelleen hyvät ja olemme löytäneet hyvän telakkavaihtoehdon esim. tuosta Aries-telakasta, jatkamme Cherbourgiin asti. Kaiken kaikkiaan näyttäisi nyt siltä, että palaamme Suomeen talvikuukausiksi hieman suunnittelemaamme aikaisemmin, eli luultavasti lokakuun loppuun mennessä.

2.9.    Pimeäajoa Haarlemiin.

Jaska:

Aamulla oli tyypillistä hollantilaista säätä: 15 minuuttia saderyöppyä, 15 minuuttia auringonpaistetta. Tuuli oli edelleen aika voimakasta. Juuri kun olimme ottamassa köydet irti, nousi päälle ukkospilvi, joten keitimme kahvit ja odottelimme kelin parantumista. Hetken kuluttua sade hieman laantui, mutta mikä tärkeintä, tuli melkein tyyni hetki, joka piti heti käyttää hyväksi. Olimme nimittäin vieraslaiturin tuulenpuoleisella sivulla ja lähtömanööverit tuulen painaessa laituria vasten tulisivat olemaan parin päivän takaisten kokemustenkin perusteella epämiellyttävän haastavat. Nyt tyynessä, sadeasuihin laittautuneina puikahdimme vaivatta irti laiturista.

Amsterdamin ohittaminen ”Standing Mast Routea” pitkin voi tapahtua kahdella tapaa: yövaelluksena Amsterdamin läpi, jolloin kaikki kuljetukseen osallistuvat veneet kuljetetaan yhdellä kertaa aamuyön aikana kaupungin läpi. Matkalla joudutaan avaamaan toistakymmentä siltaa.

Toinen reitti ohittaa kaupungin pohjoispuolelta leveää Ij-jokea pitkin Amsterdamin ja Pohjanmeren yhdistävälle Nordzee-kanavalle ja sieltä sitten Amsterdamin länsipuolella sijaitsevaan Haarlemiin. Valitsimme jälkimmäisen, jossa selviäisi huomattavasti vähemmillä sillanavaamisilla eikä tarvitsisi seikkailla pimeässä ahtaissa kanavissa luultavasti parin-kolmenkymmenen muun veneen kanssa. Voi olla että eksotiikassa kärsimme, mutta vaivattomuudessa voitimme. Mieluummin sitä sitten tutustuisi Amsterdamiin yöaikaan jalkaisin kuin kanavasta käsin.

Ij-joki on yllättävän leveä, eikä liikennettä ollut paljon, joten ajelusta tuli aika helppoa. Suurten, laivaväyliä osoittavien punaisten ja vihreiden poijujen ulkopuolella on samanväriset valkealla raidalla merkityt pienemmät poijut, ja tämä alue välissä on varattu huviveneilijöitä varten (hollanniksi ”sportboot”, joten urheilumielellä ollaan liikkeellä).  Välillä vastaan tuli Amsterdamin ja esikaupunkien välillä pendelöiviä uskomattomalla vauhdilla liikkuvia kantosiipialuksia. Aivan samannäköisiä, kuin aiemmat Linda Linen venäläis-kantosiipialukset Helsingin ja Tallinnan välillä, mutta nämäpäs eivät pitäneet kuin juuri havaittavaa ääntä. Ehkä entiset Suomenlahden alukset on myyty tänne, maalattu ja vaiennettu.

Ajoimme satama-alueen ohi, jossa Nordzee -kanaalia pitkin Amsterdamin satamaan tulleet valtamerialukset tyhjensivät konttilastiaan uskomattomalla nopeudella ja tehokkuudella ja ihmettelimme täälläkin rantojen tuulimyllyjen määrää ja kokoa.  Hollannin globaalin kauppavallan historiasta kertoivat satamien nimet, kuten ”Afrikahaven” ja ”Amerikahaven”.

Schipholiin laskeutuvat lentokoneet alkoivat lennellä matalalla yli, olimme selvästi jo ohittaneet Amsterdamin. Käännyimme Nordzee-kanavalta Haarlemiin johtavalle pienemmälle kanavalle kohdassa, jossa Ijmuidenin satama ja Pohjanmeri olisi ollut noin 10 mpk päässä lännessä. Ijmuidenissa pistäytymiseenkin olisi ollut oiva syy, sillä eräs Euroopan suurimmista venenäyttelyistä, vuosittainen uiva HISWA -näyttely oli eilen avattu siellä. Emme vain jotenkin jaksaneet kiinnostua tarpeeksi.

Haarlemin kanavan alussa oli heti yksi silta ja sen takana venekerhon satama. Päätimme jäädä tähän odottelemaan, koska kello oli neljän tienoilla ja mailin päässä edessä oli moottoritien silta, joka avattaisiin vasta klo 19.30.

Inkun ryhtyessä ruoanlaittopuuhiin lähdin tutustumaan sataman fasiliteetteihin. Osoittautui, että satamassa oli toimiva satamaravintola, joten juoksujalkaa klenkaten (iskias ei ole vielä kokonaan parantunut) takaisin veneelle, ruoanlaitto seis ja mars syömään toisten laittamaa ruokaa.

Inkun tilaama hampurilaisleipä ja eteeni kannettu neljän kananmunan erikois -Uitsmijter  hoitelivat näläntunteen hetkessä.

Ehdittiin vielä ottamaan veneellä iltapäivätorkut ja lähdettiin eteenpäin. Tulimme etuaikaan sillalle, odottelimme puolisen tuntia ja sitten kuului sillan kovaäänisistä, että silta avattaisiinkin vasta kello kahdeksalta. Tämä ei ollut kiva uutinen, sillä tarkoituksemme oli ehtiä Haarlemin keskustaan yöksi ja välissä oli vielä yksi sulku ja neljä siltaa, joiden kaikkien avaaminen päättyisi klo 21.

Moottoritiesillasta päästyämme ajoimme neljän muun samaa matkaa tekevän veneen kanssa jo pimenevässä illassa ns. urku auki kohti sulkua, jossa jo vihreä valo meitä odotti, samoin kuin siltavahti puukenkä-onkensa kanssa 8,5 euron siltamaksuamme.  Sulku oli korjaustyön kohteena ja tilapäiset kiinnittymissysteemit sulussa vähintäänkin epäilyttävät. Jotenkin tästäkin selvittiin ilman vaurioita. Loppumatkalla jouduimme vielä kaikki neljä venettä ahtaaseen tilaan maantiesillan ja rautatiesillan väliin, kun piti odotella myöhässä olevaa junaa ennen rautatiesillan avaamista. Niistä ohjailumanöövereistä, millä estimme itseämme ja muita kolhiutumasta, olisi jo voinut jonkinlaisen diplomin saada.

Viittä vaille yhdeksän saavuimme viimeiselle sillalle ennen Haarlemin keskustaa ja ehdimme vielä ajoissa läpi tästäkin. Löysimme vapaan venepaikan heti sillan jälkeen ja kiinnityimme juuri Vestervikingin kokoiseen koloon kahden moottoriveneen väliin.

Ihastelimme hetken iltavalaistua kanava-kaupunkinäkymää, söimme herkulliset couscousit ja paneuduimme yöpuulle.

Loki 9139,4 mpk; kt 832t 20 min

Lisää kuvia 31.8.09

Laitoimme tänään lisää kuvia galleriaan. Viimeisimmät kuvat ovat siis Hollannin kanavamatkailun ajalta. Valitettavasti emme vieläkään ole keksineet miten saamme kuvat kunnolla aikajärjestykseen. Tämä erä on pääosin oikeassa järjestyksessä siten, että aikaisimmat kuvat ovat ensin ja uusimmat viimeisenä, paitsi muutama viimeinen kuva, jotka on otettu heti kanavamatkailun ensimmäisinä päivinä. Laittamalla kursorin kuvan päälle avautuu kuvateksti.

Lisää tekstiäkin tulossa tuotapikaa.

Terveisin Durgerdamista, Amsterdamin esikaupungista

Jaska ja Inkku