24.-26.8.

24.8. Kilpa-ajoa praktiikalle

Jaska:

Aamulla tankattiin 43 litraa dieseliä, kun sattui  asema olemaan melkein vieressä. Tässäkin kohtaa tuli vastaan eräs hollantilaisten luonteenpiirre, eli pihiys. Dieseli oli hinnoiteltu puolen litran mukaan, joten pyöristyksistä ei tullut myyjälle isompia tappioita. (Toinen vastaavaa piirrettä viestinyt asia oli, että hienoihin vessoihin piti ottaa mukaan omat vessapaperit. Säästyypä siinäkin muutama euro vuoden mittaan…).  Ehkäpä tästä syystä holskuilla onkin sitten varaa pitää hienoja asuntoja kanavarannassa ja yleensä plus puolen miljoonan euron hintaisia kanavaveneitä.

Muutaman mailin ajettuamme edessä aukeni ”Sneekermeer”, jälleen yksi Tuusulanjärvi-luokan järvi. Tälläkin järvellä oli todellinen vilske kaikenkokoisista veneistä. Meneillään oli myös pienten purjeveneiden kilpailu, luokkaa en tiedä. Järven eteläpäässä ohitimme pari saarta, joiden rannat oli pengerretty vapaiksi kiinnittymispaikoiksi. Houkutuksesta huolimatta jatkoimme matkaa kohti Princess Margariet- tunnelia, joka oli taas tällainen moottoritien ja kanavan risteys, jossa veneet olivat päällimmäisinä.

Välillä ihmettelimme kanavarannan tuulimyllyrivistöjä – tällä kertaa niitä sähköä jauhavia nykyaikaisia. Nyt maanantaina kanavalla liikkui jo rahtialuksia, jotkut kanavan mittasuhteisiin nähden uskomattoman isoja – mutta syväystä niissä ei voinut olla juuri paria metriä enempää. Nämä kuitenkin ajelivat kanaviston leveämmillä osilla, joten ohittamisessa ei ollut ongelmia.

Ensimmäinen kanava-ajelujaksomme päättyi Princes Margriet – kanaaliin ja sen päässä olevaan sulkuun, jossa veden pinnan muutos oli tuskin havaittava. Ongelmaa aiheutti vain iso rahtialus, joka ajoi ensin sulkuun aiheuttaen sellaiset pyörteet, että Vesterviking törmäili betoniseiniin. Onneksi oli isot lepuuttajat ja ns. kanavalaudat välissä, ettei tullut päreitä.

Sulusta päästyämme ajoimme mailin Ijsselmeeriä lounaaseen ja sitten käännyimme takaisin itään kulkevalle reitille polderin (eli mereltä vallatun maa-alueen) laidassa poijuin merkittyä väylää Lemmerin satamaan. Jäimme ensimmäiseksi yöksi hieman kauempana keskustasta olevaan suureen ja steriiliin huvivenesatamaan. Myös täällä Hollannissa yksityiset yöpymissatamat vastaavat esim. Helsingin venekerhojen satamia siten, että kun veneenomistaja lähtee pitemmäksi aikaa pois venepaikastaan hän laittaa siihen vihreän lapun, josta vierailijat tietävät että paikka on käytettävissä. Mielestämme kiinnostavampia satamia ovat kunnalliset satamat, jotka usein sijaitsevat aivan kaupungin sydämessä ja joissa maksutasokin on huvivenesatamia alhaisempi. Täällä emme kuitenkaan vielä tullessamme olleet oikein selvillä kunnallisen sataman sijainnista.

Satamatoimistossa selvisi, että täälläkin oli sama Hotspot – wlan verkko satamassa, kuin se,  jota olimme hyödyntäneet runsain mitoin aiemmin Lauwersoogissa. Ero oli vain että täällä sai ostaa 45 minuuttia käyttöaikaa 5 eurolla. Kiitimme tarjouksesta ei.

Lähdettiin pyörillä etsimään ruokapaikkaa. Kaupungin keskusta ei sitten ollutkaan kovin kaukana ja ihastuttava paikkahan tämäkin oli. Löytyi mm. kirkontorni (vai lieneekö kaupungintalon torni), josta kellot soittelivat enemmän tai vähemmän tutun tuntuisia säveliä neljännestunnin välein. Erotimme mm. ”Greensleevesin” teeman. Päätimme jättää kulinaristiset elämykset tuonnemmaksi ja tyydyimme kahvilan Chiabattaan ja Uitsmijteriin.

Aikaisemmin mainitsemani iskias vaivasi edelleen aika lailla ja ajattelin selvittää, löytyisikö kaupungista kiropraktikkoa, joka hoitelisi selän kuntoon. Apteekista kyselemällä selvisi, että kiropraktikko löytyy, mutta vastaanotolle ei voi mennä suoraan, vaan pitää ensin hakea lähete lääkäriltä. Lääkärikin löytyi, mutta lopettaisi vastaanoton kello viideltä ja kello oli nyt kymmentä vaille. Osoitteen saatuamme etenimme fillareilla kiitolaukkaa annettuun suuntaan ja ehdimme kuin ehdimme saada jalan vastaanoton sulkeutuvan oven väliin. Ystävällinen lääkärisetä sitten tutki ja kertoi sen, minkä tietenkin jo tiesin, että välilevyhän se siellä pullistelee. Pyydettynä suostui kirjoittamaan lähetteen kiropraktikolle ja kun praktiikka oli juuri suljettu, lupautui ystävällinen vastaanottoapulainen opastamaan meidät kiropraktikolle ajamalla autolla edellä. Kertoi siinä sivussa olleensa pariin otteeseen lomailemassa Suomessa ja ostaneensa itsensä vararikkoon Iittalan lasia. Sillä lailla!

Paita hiestä märkänä (neiti vastaanottoapulainen ei ilmeisesti ymmärtänyt, että polkupyörä ei, erityisesti iskiasvaivaisen ajamana ole kilpailukykyinen auton kanssa) saavuttiin kiropraktiikkaan.

Aikoja ei kuulemma tänään enää löytyisi, tulkaapa huomenaamulla kymmeneltä. Samassa sivusta asiaani kuunnellut toinen asiakas ilmoitti, että hän voisi yhtä hyvin tulla huomenaamulla, tämä vaivainen veneilijä voisi käyttää hänen aikansa – tämän päivän viimeisen! Tällaisia nämä hollantilaiset ovat, joskus vähän turhankin paljon neuvomassa, mutta aina joka tapauksessa äärimmäisen auttavaisia ja ystävällisiä. Kiitin linkkuveitsenä (huono vertaus, linkkuveitsiasentoon pääsin vasta käsittelyn jälkeen) ja astelin käsittelyyn. Puolen tunnin kuluttua astelin sitten ulos huomattavasti terveempänä miehenä.

Palattiin veneelle ja loppuilta kului lueskellen Hollanin maanvalloituksen historiaa – siis sitä mistä sanotaan ”God made the world, but Dutch made their own country”.

Loki 9062,8 mpl, kt 820 t 25 min

25. 8. Pitkään odotettu ateria

Jaska:

Yö kului levottomasti, sillä kivut palasivat eikä nukkuminen tahtonut sujua. Aamulla tilasin uuden ajan kiropraktikolta ja sain sen puoli seitsemäksi illalla. Tulossa oli siis toinen Lemmer-päivä. Mikäpä siinä, kaupungissa varmasti riittäisi tutustuttavaa toiseksikin päiväksi. Sitä paitsi olimme nyt selvittäneet kunnallisen sataman sijainnin ja siirtäisimme veneen ensi töiksi sinne. Näin tehtiin, rantautuminen meni tosin kenkälusikkahommiksi, niin kapea oli vapaa tila kanavan vastakkaisilla rannoilla olevien paalupaikkojen välillä. Kun perän pujotti ensin vastapäiseen vapaaseen paikkaan, saattoi keulan saada aiotun venepaikan paalujen väliin ja ajaa sitten suoraan eteenpäin rantaan saakka. Vestervikingistä tosin jäi – kuten yleensä – kolmannes paalujen ulkopuolelle. Taas oli keskelle venettä sijoitetuilla klyysseillä käyttöä, että saatiin springit pitämään vene irti laiturista.(Kiitokset vaan Kotovuorille tästäkin neuvosta).

Seuraavat tunnit käytettiin kaupungilla holjailuun. Samaa olivat päättäneet tehdä monet muutkin, kanavavarren kahvilat ja ravintolat olivat nyt, hieman jälkeen puolen päivän, täynnä kiireetöntä väkeä. Ajattelimme juoda kahvit eräällä terassilla, mutta sitten huomasimme että paikka tarjoaisi erikoistarjouksena simpukkakeittoa. Tuo oli vielä tällä matkalla kokeilematta, joten nyt!

Istuimme pöytään, eikä mitään tapahtunut aikoihin. Lopulta viereisessä pöydässä kahvitellut tarjoilija vääntäytyi ylös ja suuntasi luoksemme. Kysyimme sopisiko paikassa aterioida. Tarjoilija vastasi, että kyllä sopii ja meni pois. Reilut viitisen minuuttia turhaan odotettuamme totesimme, että taisivat mosselsopat jäädä tältä erää syömättä ja siirryimme viereiseen kuppilaan ajatellen saavamme ravitsemusta sieltä. Tarjonta osoittautui frikadellivoittoiseksi, joten nielimme ylpeytemme ja palasimme anomaan simpukkakeittoa. Tällä kertaa tarjoilija oli vastaanottavaisempi ja lupasi toimittaa.

Iso pata valkoviini-persilja-sipuli-selleriliemessä höyryäviä simpukoita ranskanperunoiden ja valkosipulimajoneesin (kuinkas muuten) kanssa kannettiin pöytään ja ne nautittiin sormin, maiskutellen ja hyvällä halulla talon kuivakkaan viinilasillisen kera. Perinneruokaosasto oli taas täydentynyt yhdellä lajilla. Herkullinen ateria kruunattiin capuccinoilla.

Myöhemmin iltapäivällä, kun olimme täydentämässä provianttia paikallisessa valintamyymälässä, alkoi sataa. Johan tässä olikin saatu aurinkoa ylen määrin usean päivän aikana – varmasti Hollannin keskimääräistä enemmän. Sateen tihrutusta jatkui sitten iltaan asti (Vestervikingin myrskylasi oli jo pari päivää aikaisemmin ennustanut säätilan tulevan muutoksen).

Myöhemmin illalla kävellessäni sateessa kiropraktikon uusintakäsittelyyn pääsin kokeilemaan Simrishamnista ostamaani kokopitkää sadetakkia. Loistava ostos.

Kiropraktikon kanssa juteltiin mukavia ja niksautettiin, jälleen hyvin tuloksin. Avoimeksi kysymykseksi jäi, kuinka pitkään kestävin tuloksin?  Kiropraktikko itse oli sitä mieltä, että paraneminen on kyllä jo selvästi alkanut. Toivotaan samaa.

Illalla katselimme kun satamaan tuli pari nuorisopurjehduslaivaa kannellaan varmaan liki viisikymmentä murkkuikäistä kummallakin. Tosi taitavasti kipparit pyörittelivät laivoja ahtaassa satamassa potkurin kääntöä hyväksikäyttäen.

Huomenna olisi tiedossa Ijsselmeer-purjehdusta, mikäli tuuli on suotuisa. Nyt illalla ennuste oli vielä 5-6 beaufortia suoraan vastaista, mikä ei kyllä oikein purjehdustuulelta vaikuttanut. Mutta voisihan se vielä muuttua…

26.8. Kun kaikki menee kohdalleen…

Jaska:

Yöllä nukuttiin hyvin, pitkästä aikaa ja sateesta huolimatta. Iskias siis helpottaa, kyllä tämä tästä. Jouduttiin sitten käynnistämään lämmityslaite keskellä yötä, ensimmäisen kerran liki kuukauteen. Saa nähdä alkaako nyt kylmempi kausi.

Aamulla kuitenkin aurinko paistoi. Syötiin aamiainen avotilassa, tehtiin aamutoimet ja valmistauduttiin lähtöön. Meikäläinen kävi vielä kaupungilla etsimässä lisää latinkia prepaid-puhelimeemme. Paikka, mistä sitä sai, löytyikin aivan sataman vierestä. Kyllä taas kelpaa puhua halpoja Rebtel-puheluita Suomeen.

Säätiedotus oli kuin olikin muuttunut paremmaksi. Nyt luvattiin 4-5 beaufortia, max 6 ja sellaisesta suunnasta, että purjehtiminen voisi hyvinkin onnistua. Irrotettiin köydet ja suunnattiin kohti Ijsselmeerin aukkoa. Mietimme matkalla, mikä olisi kooltaan lähinnä Ijsselmeeriä oleva järvi. Olisikohan Laatokka? Silmämääräisesti kartalta arvioiden Ijsselmeerin suurin pituus pohjois- eteläsuunnassa on about 50 mpk ja leveys itä-länsisuunnassa puolet tästä.  Vettä on ranta-alueita ja yhtä matalikkoa lukuun ottamatta 3-6 metriä, joten hyvin purjehduskelpoista maisemaa tämä on.

Ajettiin ensin hetken lounaaseen koneella aivan vastatuuleen ja nostettiin purjeet. Sitten kokka kohti poijuja Stavorenin kaupungin eteläpuolella noin 15 mpk päässä luoteessa. Purjeina fokka ja iso, tuulta Tacktickin mukaan 8-10m/s. Hei, tämähän on kivaa! Loistava purjehdustuuli ihan hyvästä suunnasta, ei isoa aallokkoa, vauhtia 6-7 solmua. Ja parasta kaikesta, että saavutamme pariakin isompaa hollantilaista purjevenettä samalla halssilla (nimim. ”Eihän tänne kilpailemaan ole tultu”). Jossain vaiheessa tuuli laantui 6 m/s tasolle ja avattiin genoa fokan rinnalle. Tämä yhdistelmä etupurjeita toimii yllättävän hyvin nyt, kun olemme pikkuhiljaa oppineet jalustamaan purjeet oikein. Purjeiden väliin jäävä sola näyttää sittenkin olevan ihan riittävän leveä, että molemmat purjeet vetävät, vaikka purjeentekijän kanssa vähän toista ounasteltiin.

Stavorenia lähestyttäessä tuuli yhtäkkiä nousi nopeasti 12 m/s:iin ja tuli kiire vetää rullagenoa sisään. Jatkoimme siis fokalla ja isolla. Nyt Ijsselmeer alkoi näyttää toista luontoaan. Aallot kasvoivat nopeasti ja jyrkkenivät, lopulta ei ollut erotettavissa varsinaista aaltoa enää, ainoastaan jyrkkiä aaltokumpuja. Kunnollisia myrskyisän tuulen järviaaltoja siis! No, eihän Vestervikingillä tai meillä mitään hätää ollut, kuljettiin 30 astetta lintallaan kohti Enkhuizenia, jonka kohdalla vaihdettaisiin halssia ja lasketeltaisiin viimeiset vajaat 10 mailia  Enkhuizeniin.

Loppumatkalla jouduttiin vielä tekemään pari vendaa, kun reittimme meinasi osua keskelle Ijsselmeerin matalinta kohtaa, jossa vettä on alla 1 metri. Katselimme kuinka ne samaiset Lemmerin satamassa operoineet kolmimastoiset laivat purjehtivat hienosti täysin purjein. Mahtoi olla kokemus  murkkutytöille ja –pojille.

Enkhuiseniin tultaessa tiedustelin käsi VHF:llä satamakapteenilta mahtuuko kunnalliseen satamaan. Ilmoitti, että sinne vaan, kylkikiinnitykseen (käsi-VHF on muuten suositeltava hankinta näille vesille tultaessa – pystyy ohjailun ohessa hoitelemaan yhteyksiä ilman että täytyy ravata kajuutan ja ohjauspinnan väliä).

Satamaan sisään tullessamme ymmärsimme, että satamakapteenin kylkikiinnitys ei tarkoittanut kiinnittymistä sataman kylkeen, vaan neljänteen riviin veneenkylkikiinnitykseen. Mikäpä siinä, pääsimme mukavan hollantilaispariskunnan vähän vanhemman veneen viereen. Kertoivat nähneensä Vestervikingin jo Dokkumissa. Ja yhteys Suomeen löytyi heti, suomalaisen miniän Katin muodossa. Tyttö oli kuulemma kotoisin Keravalta. Häitä oli pidetty Porvoossa.

Enkhuizenin ”Buitenhaven” sijaitsee aivan kaupungin keskustan vieressä, joten kaikki palvelut ovat aivan äärellä. Tässäkin satamassa on oiva itsepalvelujärjestelmä maksujen suhteen. Automaatista saat satamakortin – lienee jonkinlainen sirukortti – johon voit ladata haluamasi summan rahaa. Täällä ei varsinaista satamamaksua ole ollenkaan, satama kerää tuottonsa sähkön, veden ja suihkujen käytöstä. Kaikissa näissä on kortinlukija, jonka edessä korttia vilauttamalla saa eurolla  kilowatin sähköä, 100 litraa vettä tai 6 minuutin edestä suihkuvettä.

Ryhdyimme illallisvalmisteluihin. Olimme ostaneet Lemmeristä mojovat turskafileet ja nyt piti katsoman, tulisiko turskasta itse valmistettuna yhtä herkullista kuin ravintoloissa. Ja tulihan siitä!

Fileiden mukana tullut mausteseos oli juuri oikea ja voin ja öljyn sekoituksessa paistetut fileet olivat taivaallisen hyviä, kuten muutkin tykötarpeet: parsakaali, porkkanat, perunat ja kyytipoikana nautittu Elsassin valkoviini. ( Niin, ja tässä kohdassa tuli myös nautittua viimeinen Suomesta asti säilynyt kossusnapsitilkkanen.)

Aterian jälkeen lähdettiin tutustumaan kaupunkiin, tällä kertaa jalkaisin. Vajaat sata metriä käveltyämme korviin kantautui mieskuorolaulua ja sävelet vaikuttivat tutuilta. Lähdimme etsimään laulun lähdettä, joka löytyikin  aivan sataman vieressä olevalta rautatieasemalta. Siellä asemaravintolan terassilla piti paikallinen hollantilaisiin ja kansainvälisiin merimieslauluihin erikoistunut kuoro harjoituksiaan kahden haitarin säestyksellä. Jäimme tietenkin seuraamaan esityksiä parimetrisen lasiseinän takaa (joka oli siis ylhäältä avoin). Sävelmistä osa oli tuttuja viime kesältä, jolloin kuulimme samantyyppisiä lauluja Brestissä Ranskassa sikäläisten mieskuorojen esittäminä klassisten veneiden festivaalissa.

Muutama muukin matkailija satamasta oli tullut kuuntelemaan esityksiä meidän lisäksemme ja joka laulun jälkeen annoimme raikuvat aplodit. Kun viimeinen laulu oli laulettu, ajattelin, että kyllä kuoron pitää saada ohjelmistoonsa suomalainenkin laulu ja kysyin lasiseinän takaa, saisinko kiitokseksi esittää yhden suomalaisen merimieslaulun. Ehdotus otettiin vastaan mielihyvin ja meidät kutsuttiin lasiseinän toiselle puolelle ravintolatilaan, joka oli jo muulta yleisöltä suljettu.

Vietimmepä mukavan iltapuhteen! Ensin meille tarjoiltiin Heinekenit käteen ja laulettuani ”Tuoll’ on iltatähti, sille laulan…” saimme vaatimuksen toimittaa nuotit ja sanat – joiden merkitystä olin etukäteen jo selvittänyt – kuorolle, jolla oli hieno nimi: ”Tussen jal en schip” eli ”Laivan ja laiturin välissä”, tai, kuten he itse sanoivat englanniksi, ”Between the rock and the hard place”.

Kuoro heittäytyi uudelleen esityksiin ja minä vastasin muutamalla muulla suomalaisella laululla. Näiden ”shantien”, joka on siis yleisnimitys Atlannin rantojen merimieslauluille, rakenne muodostuu esilaulajan ja kuoron vuoropuhelusta, kun taas useimmissa suomalaisissa merimieslauluissa tätä vuoropuhelua ei ole.  (Mutta se esiintyy kyllä monissa suomalaisissa ”junttalauluissa”.) Löytyipä kuitenkin suomalainen merimieslaulu, jossa suunnilleen tämä rakenne ilmenee: ”Olin neptunus-laivalla jungmannina…” Niinpä kuorolle pikaopetettiin ”heijallerii hei tuijalleraa”, ja niin sai ensiesityksensä laulun suomalais-hollantilainen versio.

Välillä ehdittiin jutustellakin. Kuoron basso, nelikymppinen mies kertoi opiskelleensa kapteeniksi, mutta valmistuttuaan merimiesammattikoulusta ei töitä löytynyt, kun Hollannistakin on laivoja ulosliputettu mukavuuslippumaihin. Niinpä mies oli muuttanut suuntaa ja jatko-opiskellut fysioterapeutiksi ja piti praktiikkaa Enkhuizenissa. Vaimonsa toimi kuoron harmonikka-säestäjänä.

Kuoro osasi myös hienon venäläisen merimieslaulun, jossa oli piirteitä Volgan lautturien laulusta.

Ja pitihän minun heittää lisää kansainvälisyyttä kehiin laulamalla eestiläinen ”Kalastajan laulu” tuo Georg Otsin tunnetuksi tekemä ”Minun venheeni ei ole linnunluust…”. Sanojen selittämisessä englanniksi olikin aika työ.

Yksi kuorolaisista piti puuveneisiin erikoistunutta venetelakkaa aivan Enkhuizenin kupeessa ja kun kerroimme millaisella kalustolla olemme matkalla, saimme ehdottoman kutsun tulla vierailulle telakalle. Ja mikäli talvisäilytystarvetta olisi, tilaa kyllä löytyisi. Mitä kaikkia ovia muutama laulu avaakaan! Tiedusteltiin myös voisimmeko jäädä Enkhuizeniin pitemmäksikin ajaksi, kuoron bassopuoli kaipasi kovasti vahvistusta ( oli kolme tenoria, mutta vain yksi basso, oikeastaan basso-baritoni).

Ilta alkoi olla jo pitkällä ja tarjottuani kuorolle kierroksen kiitimme ja aloimme hankkiutua veneelle. Kuoro halusi kuitenkin vielä laulaa yhden laulun läksiäisiksi. Riemu oli suuri, kun puolivälissä ensimmäistä kertosäettä suomalaiset vieraat yhtyivät lauluun ”hei juttele sinä vaan, kyllä sinut tunnetaan..” jne. Lupasimme toimittaa tämänkin nuotit ja sanat käännöksineen ja poistuimme suu korvissa veneelle. Loistavan päivän loistava ilta!

Loki 9089,9 mpk, kt 825 t 10 min

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: