5.-9.8.

5.8. Vähän isompi pyöriäinen

Jaska

Hyvin nukutun yön jälkeen kähdettiin Gedseristä paahatavassa auringonpaisteessa. Tuuli hyvästä suunnasta, eli koillisesta, mutta hyvin heikkoa. Päästyämme satamakanava-rännistä nostettiin kaikki purjeet ja kokeiltiin purjehtimista. Vauhtia saatiin 2-3 solmun välillä,. mutta eivätpä muutkaan samaan aikaan lähteneet juuri vilkkaammin liikkuneet. Jossakin vaiheessa juotiin perinteiset ”tuulennostatuskahvit”, tuloksetta. Mielenkiintoa piti yllä pyöriäisten tarkkailu. Yhtäkkiä nähtiinkin paapurin puolella valtavan pyöriäisen nousevan pintaan. Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui Saksan laivaston sukellusveneeksi, joka oli  harjoittelemassa ”ubungsgebietillä”. Aika tarkkaan p0ojat saavat U-bootejansa ajaa, kun alueella veden korkeus ei juuri ylitä 20 metriä ja  aluksen korkeus torneineen on varmaankin lähelle 10 metriä, ellei ylikin.

Ohitimme tanskalaisten tuulimyllykenttää varmaankin kolmatta tuntia. Valtava määrä tuulivoimaloita viivasuorissa riveissä keskelle merta pystytettynä. Vettä tuolla kohdalla tosin oli tuskin paria metriä.

Fehmanin kärjen kohdalla kuvittelimme pääsevämme takatuulesta sivutuuleen, joka oli nyt hiukan voimistunut, mutta tuuli kääntyi ympäri saaren kärjen yhtä jalkaa etenemisemme kanssa. Päätin kokeilla tuuliperäsimen säätöjä löytääkseni ihanteelliset asetukset edelleen kluitenkin vielä heikonlaiselle takatuulelle. Osoittautui, että takatuulella  tuuliperäsin väistämättä hakee enemmän oikeaa suuntaa, vasrsinkin jos genoa ei koko ajan saa tasaisesti tuulta. Tällöin veneen tasapaino muuttuu , mihin tuuliperäsin heti reagoi. Ilmeisesti paras asetelma myötätuuleen ajettaessa olisi jalustaa genoa spinnupuomilla toiselle puolelle ja iso perventterin kanssa toiselle –tai sitten käyttää vain kahta keulapurjetta eri puolille viritettyinä. Tällöin veneen balanssi voisi säilyä paremmin koko ajan vakiona.

Oikeita säätöjä hakiessani onnistuin aiheuttamaan vahinkojiipinkin, tosin ylhäällä oli vain mesaani ja genoa ja tuuli siis edelleen heikohkoa, joten  päreitä ei aikaansaatu. Tai tiedä häntä, oliko vahionkojiipillä osuutta asiaan, mutta kun kävin lukitsemassa  tuuliperäsimen moottorilla ajo-asentoon havaitsin, että peräsimen seitsemänmillinen rosteri-lukitussokka oli katkennut. Suurempaa ongelmaa tästä ei aiheutunut, koska varasokkakin oli mukana, mutta jäin miettimään katkeamisen aiheuttajaa. Moottorilla ajettaessa  tuuliperäsimen peräsinakseli täristää koko ajan lukitussokkaa vasten  ja ilmeisesti olimme matkamme aikana jo ajaneet niin paljon koneella tuuliperäsin lukittuna, että tärinä oli väsyttänyt sokkatappi-metallin. Ohjeissakinn suositellaan, että jos  moottorilla ajetaan pitempiä aikoja, olisi parempi nostaa peräsin kokonaan pois vedestä.  Täytynee ryhtyä noudattamaan ohjeitta, vaikka se sitten aiheuttakin hiukan voimistelua tuuliperäsimen tukitankojen päällä vedenrajass peräsintä poistettaessa ja laitettaessa takaisin paikalleen. Ajoimme siis loppumatkan Heiligenhafeniin moottorilla, koska edessä  näkyi kasapäin verkkolippuja.

Heiligenhafenin sisäänajossa piti tietenkin kajauttaa ”In diesen heilgen Hafen” Mozartin oopperasta ”Taikaperäsin”.

Satama oli moderni, ja valtava. Kiinnittyminen tolppiin, jotka täällä ovat yleensä mustaa polyetyleeniputkea, joka on valettu täyteen betonia. Materiaali on siitä hyvää, ettei se pahemmin raavi veneen kylkeä. Kiinnityimme heti aallonmurtajan jälkeen ensimmäiseen laituriin, jossa oli useita vapaita paikkoja. Myöhemmin saimme tietää, erttä laituriin voi kyllä vierasveneet kiinnittyä maanantaista toirstaihin, mutta  perjantaista sunnuntaihin se on varattu charter-veneille, jotka tulevat paikalle miehistönvaihdoksiin. Näyttää tuo charter-venevuokraus olevan täälläpäin menestyvää liiketoimintaa.

Nostin tuuliperäsimen peräsimen ylös havaitakseni, että yllättävän paljon hyväkuntoisen näköistä merilevää siihen oli jo puolentoista kuukauden aikana ehtinyt kiinnittyä. Hyväkuntoinen tarkoittaa terveen vihreätä, sellaista jota Helsingin rantojenkinn kallioissa näkyi vielä 50-luvulle, eikä nykyistä vireänharmaata limamössöä. Kannattaisi jonkin liimatehtailijan tutkia, millä ihmeen entsyymeillä levät kiinnittyvät polyetyleeniin (peräsin on tästä samasta mustasta kestävästä muovista kuin täällä venetolpat), tuumin  kasvustoa laiturilla irti jynssätessäni.

Illalla syötiin Sassnizizta hankittuja paksuja wursteja ja paistiperunoita. Saksalaista terveysruokaa, nääs.

Loki 8768,3 mpk; kt 769t 55 min

6.8. Porsaanpunaista näköpiirissä

Jaska:

Aamulla kävin noutamasta satamakonttorista illalla tilaamamme sämpylät. Olivat ihanan rapeita, ehdottomasti parhaat matkallamme toistaiseksi saamamme aamusämpylät. Iloksemme huomasimme, että Herrn Hafenmeisterin kopin vieressä seisoviin lippusalkoihin oli nostettu myös Supomen lippu, jota eilen ei siinä vielä ollut näkynyt. Saksalaista tarkkaavaisuutta!

Päätimme pitää tuuletus-imurointi-veneenkunnostus-kaupassakäynti- kaupungillaholjailupäivän.Veneen kunnostus tarkoitti tässä yhteydessä auringon ja suolaveden koettelemien keulan lakkausten parantelua. Skarndäckin päällä kulkeva lista on tässä suhteessa pahimmalla koetuksella ja yllättävää kyllä, jo kahden kuukauden jälkeen alkaa paras italialainen öljylakka osoittaa vanhenemisen merkkejä. Pinta menee sameaksi ja siihen alkaa muodostua pientä halkeamaa. Sikli esiin, hilseilevä lakka pois, hionta ja yhden päivän aikana kaksi lakkakerrosta ja voila! Koko homma otti ehkä reilut puoli tuntia.

Matkalle lähtiessämme olin kyllä tietoinen, että lakattu puuvene asetettaisiin koville olosuhteille alttiiksi ja että joutuisin varmaankin tekemään kunnostustöitä matkan varrella. Näin siis myös tapahtuu, mutta kun kunnostukset ja paikkaukset malttaa tehdä heti tarpeen ilmennyttyä, uskon, että vene ei matkan aikana pääse kovin huonoon kuntoon. Eivätkä  kunnostushommat tuhottomasti aikaa vie, kuten edelläselostetusta voi havaita. Kylkienkin lakkaus on mahdollista tehdä rauhallisessa satamassa jollasta käsin hiontoineen puolessa päivässä, samoin mastojen lakkaus, joka tosin edellyttää kiipeämistä mastoon hiekkapaperin, tärpättipullon, rätin, lakkapensselin ja –purkin kanssa. Työskentelymaisemat ovat vastapainoksi sitten hienot.

Töistä selviydyttämme lähdimme  täydentämään provianttia paikallisessa marketissa, josta ei sinänsä sen enempää informoitavaa, kuin että marketit kaikkialla ovat näköjään suunnilleen samanlaisia. Suomalaisiin verrattuna erona tietenkin mittava Alko-osasto. On se kumma kun täällä voidaan hoitaa Alko-ostokset elintarvikemyymälästä, mutta Suomen kansa ei tällaiseen malliin näytä vielä tälläkään vuosisadalla kypsyvän.

Ruokaostosreissun  jälkeenlähdettiin etsimään ruokapaikkaa ja päädyimme sataman toisella sivulla sijaitsevan kalahallin yhteydessä olevaan ruokalaan. Täälläkin kalastus on iso elinkeino, ja ilmeisesti  toimii jonkinlaiselta osuuskuntapohjalta. Tässä kalahallin ravintolassa sitten kalastajien perheiden naispuoliset jäsenet ylläpitivät liiketoimintaa. Juustokuorrutteinen paistettu turska oli mainiota ja hintataso huomattacasti edullisempi  ( 8 e annos ) kuin  sataman turistiosan kalaravintoloissa.

Vatsat pullollaan lähdettiin jatkamaan ostoskierrosta. Kalsarikanta oli hiukan vähissä, joten rannan purjehdusvaateliikkeestä ostin elämäni kalleimmat bokserit hintaan 24 e. Mutta nämäpä ovatkin Jeantex-purjehduskalsarit, valmistettu keinokuitumateriaalista, joka pitää alakerran kuivana rankimmissakin purjehdustilanteissa(?).  Varustimme itsemme myös Ranskan kohteliaisuuslipulla ( ja tunsimme olevamme tosi kansainvälisiä valtameripurjehtijoita), kumitiivistenauhalla keulaluukun joskus tulevaisuudessa tulevaa tiivistystarvetta varten ja pienellä pakkauksella polyesterikittiä joskus tulevaisuudessa  vastaan tulevaa käyttötarvetta varten. Näillä perusteillahan purjehtijat yleensä perustelevat holtitonta rahankäyttöä venevarusteliikkeesä. Saatiin myös rannekellooni patteri, joten  askel takaisin kohti sivilisaatiota tuli otettua.

Heiligenhafen sijaitseen dyyniniemen takana,  ja lähdimme pyörillä tutusatumaan niemeen. Yhtäkkiä tiotesimme tulleemme Hollantiin! Dyynit olivat juuuri samanlaisia (mutta pienempiä) kuin ne joiden takanam Haagissa asuimme muutaman vuoden 70-ja 80 lukujen taitteessa. Dyynien päällä, näköalapaikalla merelle, oli rakennettu samanlaisia olkikattoisia taloja jotia näkee paljon Hollannissa, ja pihalla liehuivat Hollannin liput! Ihmettelimme. (Myöhemmin meille selvisi, että liput olivatkin Schlesvig-Holsteimnin lippuja, joissa värit ovat samat kuin Hollannin lipussa, mutta eri järjestyksessä).

Dyyniniemen takana, venesatamaan päin on iso luonnonsuojelualue, muutama kymmenen senttiä vedenpinnan yläpuolella, jossa lehmät laidunsiuvat ja lukemattomat paikalliset kosteikko- ja muut linnut pesivät. Hallitseva lintulaji oli honottava merihanhi, joita alueella eleli varmaan tuhansittain.

Kapusimme dyyneille luomaan katseen merelle. Meren lisäksi pupilliin piirtyi kuva saksalaisrouvan porsaanpunaiseksi palaneesta paljaasta ja runsaasta ahterista rouvan kävellessä rantahiekalta kohti merta. Inkku kätki nopeasti kameransa, jolla oli ajatellut ikuistaa merinäkymän. Sen verran tohdimme katsoa ympärillemme, että totesimme pujahtaneemme dyynin yli suoraan nudistiranmnan kohdalle. Vetyäydyimme häveliäästi pyörille, nyt ymmärtäen mitä  ”anfang FKK-strandgebiet” tarkoitti.

Ranta (siis se ihan normaali) kuitenkin veti puoleensa sen verran että lähdimme hakemaann uimapuvut veneeltä ja suoritimme kastautumisen Itämeren eteläosan kirkkaaseen rantaveteen. Kahlata tosin sai ensin satakunta metriä päästäkseen vyötärösyvyyteen.

Veneelle palatessamme näimme hellyttävän näyn. Jo aiemmin päivällä olimme havainneet Vestervikingin olevan  jostakin syystä paikallisten rantapääskyjen erityisessä suojeluksessa. Niitä istuskeli rivissä kiinnitysköysiemme päällä – olimme ainoa vene satamassa olevista, jonka köydet näyttivät näille kelpaavan. ( Kyyninen sellitys on tietenkin, että meillä oli ainoat niin roskaantuneet köydet, että säikeiden välistäsaattoi etsiä syötävää…)  No, tämä hellyttävä näky olivat kaksi pääskystä, jotka näyttivät nukkuvan toisiinsa kietoutuneina perä-kiinnitysköyden päällä. Inkku sai hyvän valokuvan näistä paaskyläisistä, toivottavastai saan sen jossakin vaiheessa tänne blogiin. Kuvien lataaminen tökkii edelleen…

Tähän kohtaan on pakko ottaa pieni lainaus Vestervikingin rakennuttajan Joachim Heldtin kuvauksesta Vesterviklingin vesillelaskusta v. 1957:

”Så kom då den efterlängtade dagen, då båten skulle sjösättas. Onsdagen den 19 juni samlades varvet en stor skara inbjuudna, konstruktören, den blivande skepparen med familj och medarbetere, nästan alla yrkesmän som deltagit i bygget under de gångna årets lopp, samt vänner och leverantörer. En frisk bris sopade bort de regnmoln som tidigare på eftermiddag hade täckt himlen, signalflaggorna och NJK:s flagga fladdrade muntert i solskenet over den eleganta, nylackerade skrovet, då den blivande kaptenskan krossade shampagneflaskan mot stäven och döpte båten till ”Vesterviking. I samma ögonblick, som champagnets gyllene skum yrde om bogen, flög en lyckobringande svala kvittrande alldeles lågt over forstäven. Sedan gled båten för första gången ned i sitt rätta element, på Viborgssundets lätt krusade böljor”

Jotain taikaa niissä pääskysissä on pakko olla…

Illalla tuuli nousi ja antoi meidän seurata mielenkiinnolla rantaan saapuvien charter-veneiden eritasoisia rantautumismanööverejä. Huuto oli välillä aikamoista. Noteerattiin myös viereen saapunut hollantilais-purjevene ja erityisesti sen kapteenska, liki 190-senttisen olemuksensa takia.

Loppuilta meni allekirjoittaneen osalta blogia kirjoitellessa, eräiden veneessä ilmaistujen kantojen mukaan liiankin myöhään.

7.8 Mielin Kieliin

Jaska:

Oli päätetty lähteä aikaisin kohti Kieliä, ilmassa hellepäivän ainekset. Tuuli takaviistosta 5 m/s, mutta ennuste oli voimistuvaa tuuulta aina 4 boforiin saakka. (Nyt on siirrytty boforikantaan). Päätettiin kokeilla hyväksi havaitsemaamme myötätuuliyhdistelmää: genoaa ja mesaania. Näin päästiin heti aluksi runsaan 4 solmun vauhtiin. Tälle noin 25 mailin legille ei viitsitty asentaa tuuliperäsintä, vaan nyt nautittiin perintyeisen purjehduksen riemuista. Aurinko porotti poilvettömältä taivaalta ja tuuli voimistui pikkuhiljaa. Odotettavissa oli siis ns. riemupurjehdusta.

Liikkeellä oli paljon purjeveneitä ja määrä vain lisääntyi Kielin lahtea lähestyttäessä. Välillä mietittiin mitä mahtoivat tarkoittaa merikartan ”Todendorf-gebiet” aluerajaukset, jotka oli merkkipoijuilla erotettu. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi väistellä aluetta, vaikka olisikin voitu oikaista hieman, koska muutkin veneet tekivät niin. Kielin lahdelle tultaessa tuulta oli jo kohtalaisesti ja Vesterviking kiisi välillä päälle 7 solmun vauhtia. Lahdella olikin sitten varsinainen alusten baabeli – kaikenkokoisia ja nälköisiä aluksia 30 solmua kiitävistä purjelaudoista kanavaan suuntaaviin rahtiölaivoihin. Vastaan tuli tiukassa luovissa varmaan 45 astetta lintallaan kasiakin suurempi vanha hieno purjealus, purjeessaan numero 12. Täytynee selvittää minkä luokan alus oli kyseessä, raaseri joka tapauklsessa viime vuosisadan puolivälistä ainakin, mukanaan laidalla roikkuva kymmenhenkinen miehistö.

Satamakohteemme, Stickendorfin satama noin mailin päässä kanavan suulta löytyi helposti. Kiinnityimme vahvassa sivutuulessa aisapaikalle, mikä onnistui hyvin, kun annoin Vestervikingin nojata rauhassa  paapuurin puolella olevan veneen kylkeen. Siitä sitten hinasimme köysillä Vestervikingin tuulen yläpuolella olevan aisan viereen.

Kävin noutamassa Jorma Pulkkisen (s/y Xia SMK:sta) Hafenmeisterin koppiin jättämät kartat. Hafenmeister ei tosin aluksi ymmärtänyt yhtään mistä on kysymys (vaikkakin puhui saksalaisittain nhyvää englantia), mutta kun osoitin pöytänsa alla olevaa kassia, niin johan pääsi ”Ah so!”.

Hafenmeisterilta saimme myös suosituksen läheisestä rantaravintolasta, jonkas mielihyvin vastaanotimme. Sinne siis.

Hotelli-ravintolassa oli ison seurueen juhlat, joku ilmeisesti täytti vuosia ja puheita pidettiin, mutta löytyi meillekin pöytä. Nautimme saksalaisesta kalkkunasta ja possusta mielin määrin. Näillä annoksilla luulisi elävänsä seuraavan viikon.

Ilta meni uusiin karttoihin ja satamakirjoihin tutustuttaessa, yöllä oli veneessä havaittavissa ylensyömisen tuntemuksia.

Loki 8802,8 mpk; kt 771 t 5 min

8. 8. Takaisin koulun penkille

Lauantai-aamu valkeni helteisenä. Nautimme aamiaisen avotilassa ja ihastelimme sataman pysähtynyttä tunnelmaa. Merikin oli aivan tyyni.

Olimme päättäneet, että tämäpäivä vietetään Pohjanmerelle siirtymiseen valmistautuen, mikä tarkoittaa vuorovesi- ja virta –laskutaitojen päivittämiseen ja terästämiseen. Lisäksi satamassa oli hyvät pyykkäämismahdollisuudet, jotka päätettiin hyödyntää.

Kaivoimme  Rreedsin almanakan, tuon purjehtijan raamatun,  ja ruutupaperia esille ja aloitimme pähkäilyn. Olin aikanaan rannikkolaivuritutkinnon yhterydessä perehtynmyt vuorovesilaskuihin, joten homman piti olla suhteellisen helppo – ei ollut. Yritimme useamman tunnin yhdessä saada selkoa ns. sivusataman vuorovesitilanteen laskutavasta, pääsemättä oikein kärryille. Lopuksi teimme työnjaon, että Inkku laittaa ruokaa ja minä jatkan pähkäilyä, koska taisimme koko ajan vain sotkea toistemme ajatuksenjuoksua. Loppujen lopuksi, lähes epätoivon rajoilla käytyäni systeemi alkoi avautua. Se mitä joskus aikaisemmin marmatin täällä blogissa käyttöohjeista pätee siis myös vuorovesilasku-oppaan lähestymistapaan. Ainakin meikäläisen aivo toimii paremmin niin, että selvitetään ensin ”ulkoapäin” mikä on systeemin logiikka ja mennään sitten lillukanvarsien laskuesimerkkeihin. Reedsin amiraalit, joille systeemi on tuttu jo äidinmaidosta, halavat kuitenkin ensin briljeerata laskuesimerkeillä ja sitten sivulauseessa kertovat, missä tilanteessa näitä oikein käytetään.

Täydensin vielä iltapäivällä Heiligenhafenissa aloitettuja lakkaus-kunnostuksia. Nukkumaan mentiin sitten hyvin varustautuneina kanavaan siirtymiseen.

9.8. Saksalaista jonotusoppia

Jaska:

Aamulla satamassa oli niin tiheä sumu, että tuskin veneen keulaa erotti. Lahdelta kuului laivojen sumutorvien huutelu. Tuntui, kuin olisin palannut yhtäkkiä joihinkin 50-luvun satamamuistoihin Helsingin Salmisaaressa, jonka rannoilta seurattiin Allun, Raiskin ja Hanskin kanssa laivojen liikkeitä Lauttasaaren sillan molemmin puolin. Enpä muista enää aikoihin kuulleeni laivojen sumutorvien huutelua Helsingin rannoilla.

Kävin kysymässä Herrn Hafenmeisterilta, kauanko sumu mahtaa kestää, koska ei oikein kiinnostanut lähteä kohti kanavan suuta, vaikka meillä veneessä tutka onkin. Sanoi, että kahden tunnin kuluttua on kirkasta, mikä pitikin paikkansa.

Lähdimme satamasta kymmenen aikoihin ilman siis jo kirkastuttua ja siirryimme kanavan esisatamaan. Hafenmaeister oli kertonut, että saisimme vielä puuttuvat merikartat kanavan suulla, sen etelälaidalla sijatsevasta myymälästä. Siellä pitäiusi siis päästäkäymään, vaikka se sijaitsi esisatamaan nähden kanavan toisella rannalla. Kiinnityttyämme saimme neuvon, että toiselle rannallepääsisi 500 metrin päässä olevalla lossilla. Ehdotin pientä kävelylenkkiä, Inkku vaati suurta pyöräilymatkaa, ja oikeassa oli. Paikan etsimisessä sokkeloiselta satama-alueelta tuli pyöräiltyä useampi kilometri.

Lopulta myymälä löytyi tax-free-alueelta puomien takaa. Olimme varmoja, että se ei olisi edes auki näin sunnuntaina, mutta onneksi olimme väärässä. Saimme tarvitsemamme kartat ( joista yksi osoittautui turhaksi ostokseksi, kun ko. alueen kartta olikin jo saamissamme lainakartoissa). Kesken ostospuuhiemme paikalle pölähti sakasalaispurjehtija poikineen, joka suvereenisti aloitti kaupanteon meitä parhaillaan palvelevan paikan ainoan myyjän kanssa. Katsoimme touhua hiukan hitaasti, mutta kun itsemme piti vielä miettiä, mitä kaikkia karttoja tarvitsimme, ehdotimme sitten itse myyjälle, että palvelepas nyt välillä sitten tätä herrasmiestä jolla tuntuu olevan kovin kiire. Mistäs kansasta taas puhuttiinkaan herrakansana..?

Palasimme veneelle parahiksi, kun sululla alettiin varustautua seuraavan huvivene-erän sisäänpäästämiseen. Liityimme joukkoon. Sulutus sinänsä meni ilman sen ihmeellisempiä kommelluksia, tuttua touhua Saimaan-matkaajille. Ainoa ero oli, että Saimaan kanavan sulkujen korkeusero ilmaistaan metreissä, täällä desimetreissä. Taisi nousta vedenpinta 3 desimetriä. Kiinnittyminenn tapahtui sulun siivussaoleviin kapeisiin ponttoonilaitureihin, eikä kelluviin pollareihin, kuten Saimaan kanavassa.

Sitten ajettiin kuin pienen talon porsaat jonossa sulusta ulos, toistakymmentä huvivenettä, pääasiassa purjeveneitä  ja aloitettiin matka kohti Brunsbuttelia. Kanava-ajo on kieltämättä hiukan pitkästyttävää puuhaa, rantamaisemia voi tietysti seurailla, mutta samanlaista se pusikko on Saksassa kuin Suomen ja Venäjän rajallakin. No, parikymmentä kilometria edettyämme alkoi myös näkyä enemmän paikallista asutusta, tyypillisiä saksalaisia kahden perheen omakotitaloja.

Reilut kaksikymmentä kilometriä ajettuamme (kanavalla matka muuttuu kilometreiksi) saavuimme yöpymispaikallemme Rensburgin kanavasatamaan. Täältä saisimme myös aamulla tarvitsemaamme lisäpolttoainetta.

Loki 8822,4 mpk; kt 777 t 30min.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggaajaa tykkää tästä: