24.-26.8.

24.8. Kilpa-ajoa praktiikalle

Jaska:

Aamulla tankattiin 43 litraa dieseliä, kun sattui  asema olemaan melkein vieressä. Tässäkin kohtaa tuli vastaan eräs hollantilaisten luonteenpiirre, eli pihiys. Dieseli oli hinnoiteltu puolen litran mukaan, joten pyöristyksistä ei tullut myyjälle isompia tappioita. (Toinen vastaavaa piirrettä viestinyt asia oli, että hienoihin vessoihin piti ottaa mukaan omat vessapaperit. Säästyypä siinäkin muutama euro vuoden mittaan…).  Ehkäpä tästä syystä holskuilla onkin sitten varaa pitää hienoja asuntoja kanavarannassa ja yleensä plus puolen miljoonan euron hintaisia kanavaveneitä.

Muutaman mailin ajettuamme edessä aukeni ”Sneekermeer”, jälleen yksi Tuusulanjärvi-luokan järvi. Tälläkin järvellä oli todellinen vilske kaikenkokoisista veneistä. Meneillään oli myös pienten purjeveneiden kilpailu, luokkaa en tiedä. Järven eteläpäässä ohitimme pari saarta, joiden rannat oli pengerretty vapaiksi kiinnittymispaikoiksi. Houkutuksesta huolimatta jatkoimme matkaa kohti Princess Margariet- tunnelia, joka oli taas tällainen moottoritien ja kanavan risteys, jossa veneet olivat päällimmäisinä.

Välillä ihmettelimme kanavarannan tuulimyllyrivistöjä – tällä kertaa niitä sähköä jauhavia nykyaikaisia. Nyt maanantaina kanavalla liikkui jo rahtialuksia, jotkut kanavan mittasuhteisiin nähden uskomattoman isoja – mutta syväystä niissä ei voinut olla juuri paria metriä enempää. Nämä kuitenkin ajelivat kanaviston leveämmillä osilla, joten ohittamisessa ei ollut ongelmia.

Ensimmäinen kanava-ajelujaksomme päättyi Princes Margriet – kanaaliin ja sen päässä olevaan sulkuun, jossa veden pinnan muutos oli tuskin havaittava. Ongelmaa aiheutti vain iso rahtialus, joka ajoi ensin sulkuun aiheuttaen sellaiset pyörteet, että Vesterviking törmäili betoniseiniin. Onneksi oli isot lepuuttajat ja ns. kanavalaudat välissä, ettei tullut päreitä.

Sulusta päästyämme ajoimme mailin Ijsselmeeriä lounaaseen ja sitten käännyimme takaisin itään kulkevalle reitille polderin (eli mereltä vallatun maa-alueen) laidassa poijuin merkittyä väylää Lemmerin satamaan. Jäimme ensimmäiseksi yöksi hieman kauempana keskustasta olevaan suureen ja steriiliin huvivenesatamaan. Myös täällä Hollannissa yksityiset yöpymissatamat vastaavat esim. Helsingin venekerhojen satamia siten, että kun veneenomistaja lähtee pitemmäksi aikaa pois venepaikastaan hän laittaa siihen vihreän lapun, josta vierailijat tietävät että paikka on käytettävissä. Mielestämme kiinnostavampia satamia ovat kunnalliset satamat, jotka usein sijaitsevat aivan kaupungin sydämessä ja joissa maksutasokin on huvivenesatamia alhaisempi. Täällä emme kuitenkaan vielä tullessamme olleet oikein selvillä kunnallisen sataman sijainnista.

Satamatoimistossa selvisi, että täälläkin oli sama Hotspot – wlan verkko satamassa, kuin se,  jota olimme hyödyntäneet runsain mitoin aiemmin Lauwersoogissa. Ero oli vain että täällä sai ostaa 45 minuuttia käyttöaikaa 5 eurolla. Kiitimme tarjouksesta ei.

Lähdettiin pyörillä etsimään ruokapaikkaa. Kaupungin keskusta ei sitten ollutkaan kovin kaukana ja ihastuttava paikkahan tämäkin oli. Löytyi mm. kirkontorni (vai lieneekö kaupungintalon torni), josta kellot soittelivat enemmän tai vähemmän tutun tuntuisia säveliä neljännestunnin välein. Erotimme mm. ”Greensleevesin” teeman. Päätimme jättää kulinaristiset elämykset tuonnemmaksi ja tyydyimme kahvilan Chiabattaan ja Uitsmijteriin.

Aikaisemmin mainitsemani iskias vaivasi edelleen aika lailla ja ajattelin selvittää, löytyisikö kaupungista kiropraktikkoa, joka hoitelisi selän kuntoon. Apteekista kyselemällä selvisi, että kiropraktikko löytyy, mutta vastaanotolle ei voi mennä suoraan, vaan pitää ensin hakea lähete lääkäriltä. Lääkärikin löytyi, mutta lopettaisi vastaanoton kello viideltä ja kello oli nyt kymmentä vaille. Osoitteen saatuamme etenimme fillareilla kiitolaukkaa annettuun suuntaan ja ehdimme kuin ehdimme saada jalan vastaanoton sulkeutuvan oven väliin. Ystävällinen lääkärisetä sitten tutki ja kertoi sen, minkä tietenkin jo tiesin, että välilevyhän se siellä pullistelee. Pyydettynä suostui kirjoittamaan lähetteen kiropraktikolle ja kun praktiikka oli juuri suljettu, lupautui ystävällinen vastaanottoapulainen opastamaan meidät kiropraktikolle ajamalla autolla edellä. Kertoi siinä sivussa olleensa pariin otteeseen lomailemassa Suomessa ja ostaneensa itsensä vararikkoon Iittalan lasia. Sillä lailla!

Paita hiestä märkänä (neiti vastaanottoapulainen ei ilmeisesti ymmärtänyt, että polkupyörä ei, erityisesti iskiasvaivaisen ajamana ole kilpailukykyinen auton kanssa) saavuttiin kiropraktiikkaan.

Aikoja ei kuulemma tänään enää löytyisi, tulkaapa huomenaamulla kymmeneltä. Samassa sivusta asiaani kuunnellut toinen asiakas ilmoitti, että hän voisi yhtä hyvin tulla huomenaamulla, tämä vaivainen veneilijä voisi käyttää hänen aikansa – tämän päivän viimeisen! Tällaisia nämä hollantilaiset ovat, joskus vähän turhankin paljon neuvomassa, mutta aina joka tapauksessa äärimmäisen auttavaisia ja ystävällisiä. Kiitin linkkuveitsenä (huono vertaus, linkkuveitsiasentoon pääsin vasta käsittelyn jälkeen) ja astelin käsittelyyn. Puolen tunnin kuluttua astelin sitten ulos huomattavasti terveempänä miehenä.

Palattiin veneelle ja loppuilta kului lueskellen Hollanin maanvalloituksen historiaa – siis sitä mistä sanotaan ”God made the world, but Dutch made their own country”.

Loki 9062,8 mpl, kt 820 t 25 min

25. 8. Pitkään odotettu ateria

Jaska:

Yö kului levottomasti, sillä kivut palasivat eikä nukkuminen tahtonut sujua. Aamulla tilasin uuden ajan kiropraktikolta ja sain sen puoli seitsemäksi illalla. Tulossa oli siis toinen Lemmer-päivä. Mikäpä siinä, kaupungissa varmasti riittäisi tutustuttavaa toiseksikin päiväksi. Sitä paitsi olimme nyt selvittäneet kunnallisen sataman sijainnin ja siirtäisimme veneen ensi töiksi sinne. Näin tehtiin, rantautuminen meni tosin kenkälusikkahommiksi, niin kapea oli vapaa tila kanavan vastakkaisilla rannoilla olevien paalupaikkojen välillä. Kun perän pujotti ensin vastapäiseen vapaaseen paikkaan, saattoi keulan saada aiotun venepaikan paalujen väliin ja ajaa sitten suoraan eteenpäin rantaan saakka. Vestervikingistä tosin jäi – kuten yleensä – kolmannes paalujen ulkopuolelle. Taas oli keskelle venettä sijoitetuilla klyysseillä käyttöä, että saatiin springit pitämään vene irti laiturista.(Kiitokset vaan Kotovuorille tästäkin neuvosta).

Seuraavat tunnit käytettiin kaupungilla holjailuun. Samaa olivat päättäneet tehdä monet muutkin, kanavavarren kahvilat ja ravintolat olivat nyt, hieman jälkeen puolen päivän, täynnä kiireetöntä väkeä. Ajattelimme juoda kahvit eräällä terassilla, mutta sitten huomasimme että paikka tarjoaisi erikoistarjouksena simpukkakeittoa. Tuo oli vielä tällä matkalla kokeilematta, joten nyt!

Istuimme pöytään, eikä mitään tapahtunut aikoihin. Lopulta viereisessä pöydässä kahvitellut tarjoilija vääntäytyi ylös ja suuntasi luoksemme. Kysyimme sopisiko paikassa aterioida. Tarjoilija vastasi, että kyllä sopii ja meni pois. Reilut viitisen minuuttia turhaan odotettuamme totesimme, että taisivat mosselsopat jäädä tältä erää syömättä ja siirryimme viereiseen kuppilaan ajatellen saavamme ravitsemusta sieltä. Tarjonta osoittautui frikadellivoittoiseksi, joten nielimme ylpeytemme ja palasimme anomaan simpukkakeittoa. Tällä kertaa tarjoilija oli vastaanottavaisempi ja lupasi toimittaa.

Iso pata valkoviini-persilja-sipuli-selleriliemessä höyryäviä simpukoita ranskanperunoiden ja valkosipulimajoneesin (kuinkas muuten) kanssa kannettiin pöytään ja ne nautittiin sormin, maiskutellen ja hyvällä halulla talon kuivakkaan viinilasillisen kera. Perinneruokaosasto oli taas täydentynyt yhdellä lajilla. Herkullinen ateria kruunattiin capuccinoilla.

Myöhemmin iltapäivällä, kun olimme täydentämässä provianttia paikallisessa valintamyymälässä, alkoi sataa. Johan tässä olikin saatu aurinkoa ylen määrin usean päivän aikana – varmasti Hollannin keskimääräistä enemmän. Sateen tihrutusta jatkui sitten iltaan asti (Vestervikingin myrskylasi oli jo pari päivää aikaisemmin ennustanut säätilan tulevan muutoksen).

Myöhemmin illalla kävellessäni sateessa kiropraktikon uusintakäsittelyyn pääsin kokeilemaan Simrishamnista ostamaani kokopitkää sadetakkia. Loistava ostos.

Kiropraktikon kanssa juteltiin mukavia ja niksautettiin, jälleen hyvin tuloksin. Avoimeksi kysymykseksi jäi, kuinka pitkään kestävin tuloksin?  Kiropraktikko itse oli sitä mieltä, että paraneminen on kyllä jo selvästi alkanut. Toivotaan samaa.

Illalla katselimme kun satamaan tuli pari nuorisopurjehduslaivaa kannellaan varmaan liki viisikymmentä murkkuikäistä kummallakin. Tosi taitavasti kipparit pyörittelivät laivoja ahtaassa satamassa potkurin kääntöä hyväksikäyttäen.

Huomenna olisi tiedossa Ijsselmeer-purjehdusta, mikäli tuuli on suotuisa. Nyt illalla ennuste oli vielä 5-6 beaufortia suoraan vastaista, mikä ei kyllä oikein purjehdustuulelta vaikuttanut. Mutta voisihan se vielä muuttua…

26.8. Kun kaikki menee kohdalleen…

Jaska:

Yöllä nukuttiin hyvin, pitkästä aikaa ja sateesta huolimatta. Iskias siis helpottaa, kyllä tämä tästä. Jouduttiin sitten käynnistämään lämmityslaite keskellä yötä, ensimmäisen kerran liki kuukauteen. Saa nähdä alkaako nyt kylmempi kausi.

Aamulla kuitenkin aurinko paistoi. Syötiin aamiainen avotilassa, tehtiin aamutoimet ja valmistauduttiin lähtöön. Meikäläinen kävi vielä kaupungilla etsimässä lisää latinkia prepaid-puhelimeemme. Paikka, mistä sitä sai, löytyikin aivan sataman vierestä. Kyllä taas kelpaa puhua halpoja Rebtel-puheluita Suomeen.

Säätiedotus oli kuin olikin muuttunut paremmaksi. Nyt luvattiin 4-5 beaufortia, max 6 ja sellaisesta suunnasta, että purjehtiminen voisi hyvinkin onnistua. Irrotettiin köydet ja suunnattiin kohti Ijsselmeerin aukkoa. Mietimme matkalla, mikä olisi kooltaan lähinnä Ijsselmeeriä oleva järvi. Olisikohan Laatokka? Silmämääräisesti kartalta arvioiden Ijsselmeerin suurin pituus pohjois- eteläsuunnassa on about 50 mpk ja leveys itä-länsisuunnassa puolet tästä.  Vettä on ranta-alueita ja yhtä matalikkoa lukuun ottamatta 3-6 metriä, joten hyvin purjehduskelpoista maisemaa tämä on.

Ajettiin ensin hetken lounaaseen koneella aivan vastatuuleen ja nostettiin purjeet. Sitten kokka kohti poijuja Stavorenin kaupungin eteläpuolella noin 15 mpk päässä luoteessa. Purjeina fokka ja iso, tuulta Tacktickin mukaan 8-10m/s. Hei, tämähän on kivaa! Loistava purjehdustuuli ihan hyvästä suunnasta, ei isoa aallokkoa, vauhtia 6-7 solmua. Ja parasta kaikesta, että saavutamme pariakin isompaa hollantilaista purjevenettä samalla halssilla (nimim. ”Eihän tänne kilpailemaan ole tultu”). Jossain vaiheessa tuuli laantui 6 m/s tasolle ja avattiin genoa fokan rinnalle. Tämä yhdistelmä etupurjeita toimii yllättävän hyvin nyt, kun olemme pikkuhiljaa oppineet jalustamaan purjeet oikein. Purjeiden väliin jäävä sola näyttää sittenkin olevan ihan riittävän leveä, että molemmat purjeet vetävät, vaikka purjeentekijän kanssa vähän toista ounasteltiin.

Stavorenia lähestyttäessä tuuli yhtäkkiä nousi nopeasti 12 m/s:iin ja tuli kiire vetää rullagenoa sisään. Jatkoimme siis fokalla ja isolla. Nyt Ijsselmeer alkoi näyttää toista luontoaan. Aallot kasvoivat nopeasti ja jyrkkenivät, lopulta ei ollut erotettavissa varsinaista aaltoa enää, ainoastaan jyrkkiä aaltokumpuja. Kunnollisia myrskyisän tuulen järviaaltoja siis! No, eihän Vestervikingillä tai meillä mitään hätää ollut, kuljettiin 30 astetta lintallaan kohti Enkhuizenia, jonka kohdalla vaihdettaisiin halssia ja lasketeltaisiin viimeiset vajaat 10 mailia  Enkhuizeniin.

Loppumatkalla jouduttiin vielä tekemään pari vendaa, kun reittimme meinasi osua keskelle Ijsselmeerin matalinta kohtaa, jossa vettä on alla 1 metri. Katselimme kuinka ne samaiset Lemmerin satamassa operoineet kolmimastoiset laivat purjehtivat hienosti täysin purjein. Mahtoi olla kokemus  murkkutytöille ja –pojille.

Enkhuiseniin tultaessa tiedustelin käsi VHF:llä satamakapteenilta mahtuuko kunnalliseen satamaan. Ilmoitti, että sinne vaan, kylkikiinnitykseen (käsi-VHF on muuten suositeltava hankinta näille vesille tultaessa – pystyy ohjailun ohessa hoitelemaan yhteyksiä ilman että täytyy ravata kajuutan ja ohjauspinnan väliä).

Satamaan sisään tullessamme ymmärsimme, että satamakapteenin kylkikiinnitys ei tarkoittanut kiinnittymistä sataman kylkeen, vaan neljänteen riviin veneenkylkikiinnitykseen. Mikäpä siinä, pääsimme mukavan hollantilaispariskunnan vähän vanhemman veneen viereen. Kertoivat nähneensä Vestervikingin jo Dokkumissa. Ja yhteys Suomeen löytyi heti, suomalaisen miniän Katin muodossa. Tyttö oli kuulemma kotoisin Keravalta. Häitä oli pidetty Porvoossa.

Enkhuizenin ”Buitenhaven” sijaitsee aivan kaupungin keskustan vieressä, joten kaikki palvelut ovat aivan äärellä. Tässäkin satamassa on oiva itsepalvelujärjestelmä maksujen suhteen. Automaatista saat satamakortin – lienee jonkinlainen sirukortti – johon voit ladata haluamasi summan rahaa. Täällä ei varsinaista satamamaksua ole ollenkaan, satama kerää tuottonsa sähkön, veden ja suihkujen käytöstä. Kaikissa näissä on kortinlukija, jonka edessä korttia vilauttamalla saa eurolla  kilowatin sähköä, 100 litraa vettä tai 6 minuutin edestä suihkuvettä.

Ryhdyimme illallisvalmisteluihin. Olimme ostaneet Lemmeristä mojovat turskafileet ja nyt piti katsoman, tulisiko turskasta itse valmistettuna yhtä herkullista kuin ravintoloissa. Ja tulihan siitä!

Fileiden mukana tullut mausteseos oli juuri oikea ja voin ja öljyn sekoituksessa paistetut fileet olivat taivaallisen hyviä, kuten muutkin tykötarpeet: parsakaali, porkkanat, perunat ja kyytipoikana nautittu Elsassin valkoviini. ( Niin, ja tässä kohdassa tuli myös nautittua viimeinen Suomesta asti säilynyt kossusnapsitilkkanen.)

Aterian jälkeen lähdettiin tutustumaan kaupunkiin, tällä kertaa jalkaisin. Vajaat sata metriä käveltyämme korviin kantautui mieskuorolaulua ja sävelet vaikuttivat tutuilta. Lähdimme etsimään laulun lähdettä, joka löytyikin  aivan sataman vieressä olevalta rautatieasemalta. Siellä asemaravintolan terassilla piti paikallinen hollantilaisiin ja kansainvälisiin merimieslauluihin erikoistunut kuoro harjoituksiaan kahden haitarin säestyksellä. Jäimme tietenkin seuraamaan esityksiä parimetrisen lasiseinän takaa (joka oli siis ylhäältä avoin). Sävelmistä osa oli tuttuja viime kesältä, jolloin kuulimme samantyyppisiä lauluja Brestissä Ranskassa sikäläisten mieskuorojen esittäminä klassisten veneiden festivaalissa.

Muutama muukin matkailija satamasta oli tullut kuuntelemaan esityksiä meidän lisäksemme ja joka laulun jälkeen annoimme raikuvat aplodit. Kun viimeinen laulu oli laulettu, ajattelin, että kyllä kuoron pitää saada ohjelmistoonsa suomalainenkin laulu ja kysyin lasiseinän takaa, saisinko kiitokseksi esittää yhden suomalaisen merimieslaulun. Ehdotus otettiin vastaan mielihyvin ja meidät kutsuttiin lasiseinän toiselle puolelle ravintolatilaan, joka oli jo muulta yleisöltä suljettu.

Vietimmepä mukavan iltapuhteen! Ensin meille tarjoiltiin Heinekenit käteen ja laulettuani ”Tuoll’ on iltatähti, sille laulan…” saimme vaatimuksen toimittaa nuotit ja sanat – joiden merkitystä olin etukäteen jo selvittänyt – kuorolle, jolla oli hieno nimi: ”Tussen jal en schip” eli ”Laivan ja laiturin välissä”, tai, kuten he itse sanoivat englanniksi, ”Between the rock and the hard place”.

Kuoro heittäytyi uudelleen esityksiin ja minä vastasin muutamalla muulla suomalaisella laululla. Näiden ”shantien”, joka on siis yleisnimitys Atlannin rantojen merimieslauluille, rakenne muodostuu esilaulajan ja kuoron vuoropuhelusta, kun taas useimmissa suomalaisissa merimieslauluissa tätä vuoropuhelua ei ole.  (Mutta se esiintyy kyllä monissa suomalaisissa ”junttalauluissa”.) Löytyipä kuitenkin suomalainen merimieslaulu, jossa suunnilleen tämä rakenne ilmenee: ”Olin neptunus-laivalla jungmannina…” Niinpä kuorolle pikaopetettiin ”heijallerii hei tuijalleraa”, ja niin sai ensiesityksensä laulun suomalais-hollantilainen versio.

Välillä ehdittiin jutustellakin. Kuoron basso, nelikymppinen mies kertoi opiskelleensa kapteeniksi, mutta valmistuttuaan merimiesammattikoulusta ei töitä löytynyt, kun Hollannistakin on laivoja ulosliputettu mukavuuslippumaihin. Niinpä mies oli muuttanut suuntaa ja jatko-opiskellut fysioterapeutiksi ja piti praktiikkaa Enkhuizenissa. Vaimonsa toimi kuoron harmonikka-säestäjänä.

Kuoro osasi myös hienon venäläisen merimieslaulun, jossa oli piirteitä Volgan lautturien laulusta.

Ja pitihän minun heittää lisää kansainvälisyyttä kehiin laulamalla eestiläinen ”Kalastajan laulu” tuo Georg Otsin tunnetuksi tekemä ”Minun venheeni ei ole linnunluust…”. Sanojen selittämisessä englanniksi olikin aika työ.

Yksi kuorolaisista piti puuveneisiin erikoistunutta venetelakkaa aivan Enkhuizenin kupeessa ja kun kerroimme millaisella kalustolla olemme matkalla, saimme ehdottoman kutsun tulla vierailulle telakalle. Ja mikäli talvisäilytystarvetta olisi, tilaa kyllä löytyisi. Mitä kaikkia ovia muutama laulu avaakaan! Tiedusteltiin myös voisimmeko jäädä Enkhuizeniin pitemmäksikin ajaksi, kuoron bassopuoli kaipasi kovasti vahvistusta ( oli kolme tenoria, mutta vain yksi basso, oikeastaan basso-baritoni).

Ilta alkoi olla jo pitkällä ja tarjottuani kuorolle kierroksen kiitimme ja aloimme hankkiutua veneelle. Kuoro halusi kuitenkin vielä laulaa yhden laulun läksiäisiksi. Riemu oli suuri, kun puolivälissä ensimmäistä kertosäettä suomalaiset vieraat yhtyivät lauluun ”hei juttele sinä vaan, kyllä sinut tunnetaan..” jne. Lupasimme toimittaa tämänkin nuotit ja sanat käännöksineen ja poistuimme suu korvissa veneelle. Loistavan päivän loistava ilta!

Loki 9089,9 mpk, kt 825 t 10 min

Advertisement

21.-23.8

21.8. Kanavien elämysmaailmassa

Jaska:

Aamulla ukkosmyrskytuuli oli laantunut kohtalaiseksi  8-10 m/s tasolle kun lähdimme Lauwersoogista. Suuntasimme Lauwersmeerin läpi kohti Staande Mastroutea. Vaikka nämä hollantilaisten sisävedet kantavatkin nimeä ”meer”, niin kyllä ne suomalaiseen mittapuuhun ovat korkeintaan keskikokoisia järviä, ehkä Ijsselmeeriä lukuun ottamatta. Tunnelma oli kuin Tuusulanjärvellä, vettä alla keskellä järveä parisen metriä ja rantoja lähestyttäessä alkoi loki jo näyttää metriä ja sen alle. Karilleajoahan täällä ei pahemmin tarvitse pelätä, jos väylältä erehtyy liiaksi sivuun, vauhti hidastuu, kun alus työntyy mutaan. Sitten vaan pakki päälle, kierroksia ja taas ollaan vapaassa vedessä. Reitti Lauwersmeerin läpi oli merkitty poijuin ja risuin. Ihan totta, täällä käytetään risuja virallisina väylänmerkkeinä. Villisti vapaana liehuva risu vastaa punaista reunamerkkiä ja risu, jossa oksat on käännetty alaspäin ja sidottu narulla yhteen, vastaa vihreää reunamerkkiä.

Lauwersmeer kapeni kanavaksi ja kaiku näytti 20 cm vettä kölin alla, sitten 10 cm ja sitten ei yhtään, mutta niin vaan liikuttiin eteenpäin. Ilmeisesti ajoimme hieman turhan sivuun, pian saimme taas turvalliset 20 cm kölin alle.

Ajelu kanavilla Hollannin maaseudulla on elämystä kaikille aisteille. Lannan ja sikatalouden tuoksut ovat välillä huumaavan muhevia – lehmät, hevoset ja lampaat laiduntavat kanavan vieressä ja monessa kohtaa metrin-pari kanavan pintaa alempana. Kun olimme liikkeellä lauantaina, ei kanavilla paljon kaupallista liikennettä, teollisuusproomuja yms. näkynyt, sen sijaan runsaasti hollantilaisia viikonlopunviettäjiä hienoissa teräsveneissään. Nämähän ovat kuin uivia olohuoneita, kaikilla elämisen mukavuuksilla varustettuja. Ja mikäs on varustellessa, kun aluksien suunnittelussa merikelpoisuusvaatimuksille ei tarvitse antaa paljon painoarvoa, kanavilla kun ei yleensä aallokkoa ole, eikä näillä Boaren- Sneekmeer- Pikmeer –ym kruisereilla yleensä Ijsselmeeriä isommille vesille lähdetä. (OK, Ijsselmeerillä kyllä nostaa isoakin aaltoa..)

Kanavilla on sallittu maksiminopeus yleensä 9 km/t, joissakin kohdissa 6 km/t, joten eteneminen on varsin rauhallista. Pian pääsimme tutustumaan myös siltojenavaamiskulttuuriin: lähestytään siltaa, jonka kyljessä palaa punainen valo. Siltavahti havaitsee aluksen lähestyvän. Hetken päästä kuuluu kellojen kalkatus, kun puomit laskeutuvat tielle ja punaisen valon alapuolelle syttyy vihreä valo. Silta alkaa nousta pystyyn ja kun se on täysin pystyssä, syttyy vihreä valo ilmoitukseksi että sopii ajaa lävitse. Yksinkertaista! Hetkeä ennen sillan aukkoa siltavahti ojentaa kopistaan veneen sivulle onkivavan, jossa narun päässä roikkuu puukenkä, mikäs muukaan. Tähän ohittava vene suorittaa parin euron siltamaksun. Maksu hoidetaan kerralla useampien siltojen avaamista varten.

Kaiken kaikkiaan tulee se vaikutelma, että veneet ovat täällä etuajo-oikeutettuja tieliikenteeseen nähden. Oli miten pieni mastolla varustettu alus tahansa ja vaikka kulkisi yksinäänkin, ei liikenteen pysäyttämistä ja sillan avaamista yleensä tarvitse odottaa viittä minuuttia kauempaa.

Eteneminen kanavia pitkin on kohtalaisen hidasta merellä etenemiseen verrattuna, kun kanavilla ei paljon hitaampia ohitella ja siltojen ohitukset hidastavat kuitenkin matkantekoa. Mutta eihän meillä ole kiire minnekään! Kohtuullinen päivämatka näyttäisi asettuvan 25 mpk tienoille.

Nelisen tuntia ajettuamme ja viisi siltaa ohitettuamme saavuimme Dokkumin kaupunkiin. Kanava kulki aivan kaupungin keskustan läpi, ja ennen keskussiltaa oli hyvä vierasvenelaituri, johon päätimme pysähtyä ja käydä tutustumassa kaupunkiin sekä tsekata sillan vieressä olevan ravintolan.  Kiinnittyessämme köysiä vastaanottamassa oli hollantilainen purjehtija, jonka kanssa olimme keskustelleet aiemmin Lauwersoogin satamassa. (Oli purjehtinut Atlantit, Välimeret, Pohjanmeret ja Itämeret ja piti ehdottomana suosikkinaan Itämerta ja Suomen saaristoa!)

Kehotti katselemaan kaupunkia tarkemmin. Oli kuulemma mukava paikka ja vaikka jäämään yöksi tähän vieraslaituriin. Lupasimme harkita asiaa. Kehui myös, kuten eräät muutkin hollantilaiset, joiden kanssa juttelimme, että Dokkum on yksi ”Elfsteden tochten”  kaupungeista. Tämä ”Elfsteden tochten” on se kuuluisa hollantilainen kanavaluistelukilpailu, jossa reitti kiertää yhdentoista kaupungin kautta. Tuntuu vastaavan tärkeydeltään hollantilaisille sitä, mitä Tour de France edustaa ranskalaisille. Kilpailuahan ei ole voitu järjestää kuin pari kertaa sitten 1980-luvun, kun ei ole ollut kanavilla jäätä. Sen sijaan sadat  luistelijat ovat lentäneet kilpailemaan sinne, missä jäätä on – eli suomeen. Kilpailuja on järjestetty ainakin Oulussa ja Lahden tienoilla.

Rantaravintolassa oli riistohinnat – wienerschnizeli 17 e, joten lähdimme etsimään murkinaa muualta. Päädyimme kauppakeskuksen kahvilaan, josta saimme hyvät lounasvoileivät. Hollantilaisethan yleensä kuittaavat lounaansa voileivällä tai täytetyllä patongilla tms. Ehdoton lounasruoka on Uijtsmijter (suomeksi kai ulosheittäjä – tarkoittaa siis nälän ulosheittäjää): isolla – siis todella isolla lämmitetyllä vehnäleivällä on päällysteenä juustoa ja kinkkua sekä kaiken koristeena 2-3 paistettua kananmunaa. Kyllä nälkä lähtee!

Matkalla ostoskeskukseen huomasimme Vodafonen myymälän ja päätimme nyt ostaa paikallisen prepaid-kortin ja käynnistää halpojen ulkomaanpuheluiden soittamisen Rebtelin kautta. Erilaisten telekommunikaatiokysymysten ratkomiseen kuluikin kaupassa seuraava tunti, ennen kuin saimme käyttöömme toimivan prepaidin. Palasimme veneelle ja ryhdyin selvittämään Rebtel-asetuksia. Inkku lähti ruokakauppaan. Tunnin kuluttua jouduin palaamaan Vodafone-liikkeeseen, kun heidän mainostamansa palvelu ei toiminutkaan luvatulla tavalla. Eipä saanut luvattuja palveluja aikaan myyjäkään, joka pystyi kyllä edelleen säilyttämään sympaattisen asenteensa. Väsyin sähläämiseen, kiitin, ja kerroin meneväni veneelle kokeilemaan vielä itse yhtä ja toista homman kuntoon saattamiseksi. Veneelle saavuttuani totesimme, että kello on jo niin paljon, että eiköhän sitten jäädä tähän yöksi. Vieraslaituri oli ns. kunnallinen laituri, josta havenmeister kävi keräämässä 8 euron yöpymismaksun. Suihku-ja toilettirakennuskin oli, mutta ei siisteydeltään edustanut matkamme aikana nähtyjen kärkipäätä.

Ilta meni edelleen telekommunikaation parissa. Lopulta taas soitto Pentti Kotiaholle Savantum Oy:n selvitti asian ja pääsimme suorittamaan ensimmäiset Rebtel-puhelut Suomeen. (Rebtelin kautta puhelu Suomeen maksaa paikallispuhelun hinnan plus 0,02 centtiä minuutti. Vrt. Elisan tuon tuosta SMS:llä mainostama soitto EU-maasta 0,5246 e/min! Kiinnostaisi myös tietää, tulevatko tuon SMS-mainonnan kustannukset vastaanottajan maksettavaksi, kuten yleensä SMS-viesteissä?)

Loki 9010,9; kt 808 t

22.8. Yösija lehvien alla

Jaska:

Kaunis aamu, auringonpaiste ja liikkeelle. Tavoitteena Leeuwaardenin vierassatama reilun parinkymmenen mailin ja kahdeksan sillan päässä. Välillä matka kulki peltomaisemassa, välillä kuljettiin pikku kaupunkien halki, joissa toinen toistaan hienompien talojen pihat ulottuivat kanavan rantaan asti. Kohtalaisen äveriästä omistaa talo omalla kanavarantaosuudella, johon voi vielä parkkeerata oman kanava – ajeluveneensä.

Erään pikkukaupungin sillalle tultaessa emme huomanneet etukäteen Staande Mastroute – kirjasesta katsoa, että siltamaksu perittäisiin tässä. Joten Inkulla ei ollutkaan kolikkoja varattuna, kun maksua odottava puukenkä leijaili ilmojen halki. Yritin pysäyttää venettä, mutta onnistumatta, koska olisi silloin kääntynyt poikittain tukkimaan koko silta-aukon. Jatkoimme sillasta läpi käsiämme levitellen siltavahdin moitteiden saattamana. Koska emme halunneet jättää siniristilippuveneestä huonoa kuvaa, yritin parkkeerata Vestervikingin kanavan reunaan heti sillan jälkeen, sillä seurauksella, että juutuimme mutapohjaan kiinni pääsemättä rantaan asti. Ei auttanut muuta kuin vedättää täysillä vene irti mudasta ja jatkaa parin sadan metrin päässä olevaa seuraavaa siltaa kohti. Tämän ohitettuamme onnistuimme lopultakin kiinnittymään rantapenkkaan (noin kahden metrin päähän lähimmästä ravintolapöydästä) ja kävelin takaisin nyt jo rauhoittuneen satamavahdin luo suorittamaan 2,50 euron maksun. Eipä jäänyt suomalaisista pahaa kerrottavaa näille tienoille.

Leeuwaardeniin kaupungin läpi kulkevalle kanavalle saavuttiin puoli viiden maissa. Jotta olisimme päässeet tavoitteeseemme, varsinaiseen venesatamaan, olisi vielä ollut neljä siltaa ohitettavana. Kun edellämme ajanut purjevene kiinnittyi rantapenkkaan ja pariskunta ilmoitti jäävänsä yöksi siihen, totesimme, että eihän meidänkään ollut pakko tänään jatkaa pidemmälle. Kanavan toisella sivustalla näytti olevan yksi vapaa Vestervikingin kokoinen venepaikka, joten pyörähdimme siihen – ja saimmekin aivan ihanteellisen yöpymispaikan puiston keskellä kulkevan kanavan rannasta, missä suuret puut ulottivat lehvästöjään veden yläpuolelle. Vettä, sähköä ja siistiä toilettia ja suihkua oli tarjolla ja parasta kaikesta, tietenkin hyvä ravintola 50 metrin päässä rantatöyräällä. Totesimme, että huonomminkin voisi yöpymispaikkansa valita.

Kävimme kahvilla ravintolassa, palasimme veneelle ja lähdimme vielä pyörillä tutustumaan kaupunkiin. Saimme ostettua kalakojusta herkullisen savuankeriaan iltapalaksi juuri ennen kojun sulkeutumista.

Jatkoimme pyöräretkeä ja ajauduimme aivan ihastuttavaan vanhaan kaupunginosaan, jossa pienet kanavat kulkivat Amsterdamin valokuvista tuttuun tyyliin talojen keskellä ja tila kanavan ja talojen välissä oli yhtä ravintoloiden tuoli- ja sohvamerta, missä leeuwaardenilaiset viettivät lauantai-iltaansa. Kaupunkihan oli todellinen helmi!

Illalla istuimme vielä hetken avotilan lämpimässä katsellen auringon laskua siltojen taakse.

loki 9042,4 mpk, kt 815t 55min

23.8.    Veneellä autojen yli!

Jaska:

Aamulla paistoi edelleen aurinko. keskityimme aamutoimiin sellaisella hartaudella, että totesimme yhtäkkiä olevamme lähes viimeinen vene paikalla – muut hollantilaisveneet, joita ranta oli ollut aivan täynnä, olivat jatkaneet matkaa etelään. Lähdimme perään, ja pian meille selvisi, miksi muilla oli ollut sellainen kiire. Sunnuntaina sillat olivat toiminnassa klo 9-12, sen jälkeen 13.15 -17.

Holskut tietysti halusivat päästä kaikista edessäolevista neljästä Leeuwardenin sillasta läpi ennen klo 12; me taas juutuimme 2.ja 3. sillan välille tunniksi. Odotuslaiturissa oli täällä suhteellisen harvinainen septitankin tyhjennysmahdollisuus ja ajattelimme hyödyntää odotteluajan tässä epäkiitollisessa puuhassa. Kun olimme saaneet esivalmistelut tehtyä ja piti ryhtyä pumppauspuuhiin, osoittautui että pumpun letkussa oli reikä, josta ruoansulatuskanavan tuotteet olisivat levinneet etukajuuttaamme. Onneksi huomasimme vaaran ajoissa, keskeytimme puuhan ja keskityimme kahvinkeittoon.

Dokkumissa oli eräs hollantilaisveneilijöistä opastanut meitä, että Staande Mastroute ei Leeuwardenin jälkeen kulkisikaan kirjaseen merkittyä reittiä, vaan että se oli siirretty kulkemaan ihan toista kautta. Olimme ymmällämme, koska sekä reittioppaamme, että ANWB atlas olivat molemmat uusimpia painoksia ja niissä reittiä ei oltu muutettu, mutta ajattelimme, että katsotaan asiaa sitten kun ollaan niillä tienoilla.

Nyt , kun tulimme  tähän kohtaan, oli kanavan varressa iso kyltti ”Staande mastroute” osoittamassa ihan muualle kuin mitä karttakirja näytti. Päätimme uskoa opasteita ja lähdimme uudelle reitille, joka kulki vielä osin rakennusvaiheessa olevan asutusalueen halki. Välillä katsoimme plotteria, joka näytti meidän matkaavan keskellä kuivinta peltoa – ilmeisesti plotterinkaan kartat eivät vastanneet tuoreimpia päivityksiä. Kun kuitenkin alla oli ensin vettä ja sitten multaa eikä vain multaa päätimme jälleen kerran uskoa maisemaa kartan sijasta.

Tällä uudella osuudella pääsimme myös kokemaan, millaista on ylittää moottoritie veneellä. Ajelu aveduktia pitkin autojen viilettäessä alta oli kyllä yksi erikoisimpia purjehdustuntemuksia aikoihin!

Saavuimme Pikmeerille, jälleen tuollaiselle Tuusulanjärveä vähän pienemmälle vesialueelle, jossa reitti oli hyvin poijuilla merkitty.  Ja tämän kokoiselle vesialueelle oli ahtautunut sunnuntai-veneilijöitä sellainen määrä, että tungos vastasi lähes sitä, mitä Helsingin edustalla on joskus nähty ilotulituksen suomenmestaruuskilpailujen aikana.

Yöpymispaikkaa olimme katselleet Jachthaven Boanstreamista samannimisestä paikasta. Yritimme ensin säästää menemällä ilmaiseen pysäköintipaikkaan kanavan varteen, mutta juutuimme taas mutaan ennen rantaan pääsyä. Pakki päälle ja maksamaan yksityisen venesataman palveluista ( 17 euroa).  Satama oli iso, siisti, mutta steriili ja meidän lisäksemme paikalla taisi olla kaksi muuta ”passanten” – kuten meitä matkalaisia  hollanniksi nimitetään. Kolmannella yrityksellä löytyi tarpeeksi syvä laiturikohta ja pääsimme maihin.

Teimme iltasapuskat, söimme, kävimme vielä kävelylenkillä satamassa ja päivä oli sitä myöten pulkassa.

Loki 9042,4 mpk, kt 815t 55 min

Nyt on sitten lisää kuvia galleriassa

Saimme lopultakin nyt 20.8.09 siirrettyä  kuvagalleriaan lisää kuvia matkaltamme, kiitos Lauwersoogin sataman toimivan w-lan yhteyden. Valitamme, että asettelussa emme ole vielä täysinoppineita ja kuvakokokin on aika pieni. Käy kuitenkin tsekkaamassa. Kun siirrät kursorin kuvan päälle, pitäisi aueta kuvan otsikkoteksti. (Kuvien järjestys on hieman muuttunut, koska onnistuin tuhoamaan koko sivuston ja jouduin siirtämään kaikki kuvat sinne uudestaan. Ensimmäistä kuvaa en onnistunut pyöräyttämään oikein päin joten käännä tietokone nurin, toivoo Jaska)

terkuin

Jaska ja Inkku

15-20.8

15 – 18.8. Nalkissa Norderneyssä

Jaska:

Nordeneyssä vierähtikin sitten viisi yötä, kun koko ajan sääennuste näytti 4-6 beaufortia länsi-luoteesta. Ja sitä tuulta todella riitti! Niihin tuuliin eivät edes paikalliset lähteneet, vaan pysyttelivät visusti suojaisessa satamassa. Oikeastaan olikin todella hyvä, että jouduimme viettämään useampia päiviä satamassa, sillä Norderney osoittautui varsin mielenkiintoiseksi paikaksi, kuten olimme toivoneetkin.

Jatkokohteemme määräisi tuulen suunta: jos puhaltaisi siedettäviä lukemia luoteesta, menisimme Hollannion Delfzijliin, jonne pääsisimme Borkumin saaren ohitettuamme laskettelemaan puolet 55 mailin matkasta myötätuuleen. Jos tuuli taas kääntyisi etelään tai itään, menisimme saman matkan Schiermonnikoog-saaren mantereen puolella olevaan Lauwersoogin satamaan. Molemmista paikoista voisimme aloittaa suunnitellun kanavapurjehduksen Hollannin läpi, mutta Lauwersoogiin menemällä voittaisimme pari-kolme yötä. Molempi parempi.

En ryhdy tässä nyt kuvailemaan jokaista viittä aamupuuroamme, vaan listaan mielenkiintoisimpia havaintoja ja tapahtumia koko Norderney -oleskelumme ajalta.

Edellisessä viestissä unohdin mainita satamaravintolan miestarjoilijan, joka parhaalla tavalla edusti saksalaista upseeriainesta. Aikaa pöytään istuutumisen ja tilauksen tekemisen välille annettiin 15 sekuntia, ennen kuin kuului komento ilmoittaa valinnasta. Kahvelit aseteltiin pöytään kantapäitä yhteen kopsauttaen ja muutenkin meno oli tosi jämptiä. Itse kyllä rankkasimme korkeammalle pari päivää myöhemmin italialaisravintolan empaattisen tarjoilijan, joka heittäytyi juttusille aiheena Suomi, joka kuulemma on kauhean kylmä maa.

Ja kun tässä nyt päästiin kyseisen kansan luonteenpiirteiden kuvausten äärelle, kerrottakoon pari muuta havaintoa: Inkku kävi jossakin vaiheessa pesemässä pyykkiä, vaan eipä onnistunut pyykkikone käynnistymään. Kun hän meni kysymään Herrn Hafenmeisterilta, miksiköhän kone ei käynnisty, oli ystävällinen vastaus: ”Because you did something wrong!” Älysi Herrn kuitenkin pyytää anteeksi tokaisuaan havaitessaan, että vika oli maksupolettikoneessa, johon poletit juuttuivat kiinni.

Eräänä iltapäivänä yritimme toilettiin, mutta havaitsimme oven olevan lukossa. Ovessa roikkui kyltti, joka empaattisesti ilmoitti: ”Koska joku ei ole osannut tehdä eroa saniteettirakennuksen ja sikolätin välillä, on RANGAISTUKSEKSI paikka suljettu klo 14-17 välisenä aikana.” Sillä lailla! Kun joku sotkee, kuuluu kaikkien vierasveneilijöiden pidätellä tarpeitaan kolmisen tuntia. Viereisen ravintolan väki ei liene ollut kauhean innostunut toilettinsa kasvaneesta kävijäfrekvenssistä, mikä eri millään tavalla korreloinut ravintolan myyntilukuihin.

Saksalaisen täsmällisyyden puolesta täytyy muistaa mainita, että jo ensimmäisestä päivästämme Norderneyssa liehui sataman lipputangossa Suomen lippu.

Friisien saaret olivat aikoinaan Saksan mantereen osa, mutta v.1362 valtava myrskytulva erotti ne saariksi nykyiseen muotoonsa. Saarten ja mantereen välille jäävä vesialue ”wadden” on matalaa vettä, jossa hiekkasärkät paljastuvat laskuveden aikaan. Sinne ei Vestervikingin kokoisella aluksella olisi paljonkaan asiaa laskuveden aikaan.

Nordeney on saksalaisten suosituimpia kotimaan-lomakohteita. Upeat, kilometrien pituiset pohjanmerelle aukeavat hiekkarannat ovat täynnänsä kahden istuttavia korituoleja, oikeastaan melkein pikku majoja, joissa lomaa viettävä kansa viihtyy kirjoineen, lehtineen ja viilentävine juomineen. Kun tuulta riitti, näimme rannalla paljon leijasurffaajia, jotka liitelivät vehkeillään aallonharjalta toiselle. Näimmepä yhden oikean surffaajankin, joka tosin sinä aikana, kun jaksoimme häntä seurata, onnistui laskettelemaan kokonaista kahden aallon harjalta alas ennen suistumistaan kuohuihin.

Ensimmäisenä iltana kiirehdimme vierasvenesatamasta saaren meren puoleiselle rannalle ehtiäksemme näkemään auringonlaskun mereen. Pyöräiltyämme hiki hatussa pari kilometriä, havaitsimme, että muutama muukin oli keksinyt saman idean. Ranta oli täynnänsä pareja ja perheitä, jotka raukein silmin tähystivät punaisen pallon häviämistä mereen (tai juuri ennen horisonttia pilveen, upeaa silti.)

Kävimme nautiskelemassa rannan korkeimman dyynin päälle rakennetussa konditoriakahvilassa kahvit elämämme suurimpien kermaleivosten kanssa (kuche mit sahne). Teimme myös pitkiä pyöräajeluita dyyneillä. Joka paikkaan oli rakennettu hienoja tiilipäällysteisiä pyöräteitä, joten paikka oli todellinen pyöräilijän paratiisi. Kaiken lisäksi, kun länsiluoteesta puhalsi 6 beaufortia, ei polkimiin juuri tarvinnut koskea sen parin – kolmen kilometrin aikana, jonka ajelimme saaren itäpäätä kohti.

Dyyneillä, ja niiden takana olevissa kosteikoissa elelevät miljoonat hanhet ja miljoonat kanit sulassa sovussa. Oli kiva seurata, miten kanit juuri ja juuri viime hetkellä välittivät siirtyä kohti kävelevän hanhen tieltä.

Vaikka emme varsinaisia ornitologeja olekaan, seurasimme myös mielenkiinnolla hanhien lentokäyttäytymistä. Parinkymmenen linnun parvi aterioi rauhassa nurmikolla, yhtäkkiä kaakatus voimistuu kovaksi ja muutaman kaakatussekunnin kuluttua, kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki linnut ponkaisevat ilmaan yhtaikaa ja muodostavat lentotehokkaan hanhiauran. Kukapa osaisi kääntää ihmiskielelle annetut lentoonvalmistautumiskäskyt!

Toisena päivänä näimme taas tutun hahmon kävelemässä laiturilla: ”Rythme”n kippari Wim tuli leveästi hymyillen vastaan. Jeska oli jo matkustanut maitse kotiin ja Wim oli viemässä venettä Lelystadtiin miesporukassa. Toivottelimme taas hyvät tuulet toisillemme.

Mainitun italialaisravintolan herkkujen (friteerattuja sardiineja, aivan kuin Savonlinnan friteerattuja muikkuja, pariloitua marinoitua munakoisoa parmesanjuustolla ja pastaa rapukastikkeella, espressot ja tietenkin päälle pieni grappa prosecco) lisäksi söimme pika -bierstubessa kävelykadun varrella. Matjes mit dippi sai aikaan molemmille tietyn turistitaudin, ei kuitenkaan sieltä vakavimmasta päästä. Terveydentilaraportoinnin puolelle kuuluu myös, että onnistuin jossakin käänteessä (todellakin!) saamaan selästäni välilevyn rikki niin, että tämäkin kirjoitus syntyy Buranan ja Neuro-ratiopharmin voimalla kajuutassa seisten, kun istuminen tuottaa epämiellyttäviä kolotuksia nilkoissa. Ilmeisesti selkä ei tykännyt horjahtamisesta istumalaatukkoon Pohjanmeren keikutuksessa. Välilevyongelmat hyvin tuntevana arvioin, että mistään kovin vakavasta ei pitäisi olla kysymys, koska refleksit pelaavat. Yleensä aika on hoidellut meikäläisellä tällaiset vaivat pois päiväjärjestyksestä muutamassa viikossa. Ja venettähän yleensä ajetaankin seisten!

Iltaisin vietimme aikaa käymällä oopperassa. TV:n välityksellä tosin. Onnistuin saamaan veneen läppäristä näkymään reilun tusinan saksalaiskanavia ja ihan hyvällä kuvan- ja äänenlaadulla kaiken lisäksi. Kanava kolmosella oli meneillään oopperasarja ja niinpä saimme seurata Topi Lehtipuun loisteliasta suoritusta Mozartin Cosi Fan Tuttessa Salzburgissa kuluvana vuonna ja toisena iltana Figaron häitä. Ja välipalaksi pääsimme seuraamaan miten miesten 100 metrin juoksun maailmanennätys siirrettiin uudelle sekunninkymmenysluvulle Berliinin maailmanmestaruuskilpailuissa.

Veneen auringon ja suolan polttamia lakkauksiakin ehdin korjailla. Näitä puuhia tuli tarkkailemaan pariskunta vanhemmanmallisesta teräspurjeveneestä, johon olimme kiinnittäneet huomiota jo Cuxhavenissa. (Mm sen takia, että veneessä oli puumasto ja myös siksi, että veneessä oli paljon samoja piirteitä kuin Vestervikingissä.) Mies totesi selvällä suomenkielellä: ”kaunis vene” Osoittautui, että hän oli pari vuosikymmentä sitten ollut Suomessa yliopiston Viikin yksikössä puoli vuotta opiskelemassa ja osasi jonkin verran suomea. Heidän teräsveneensä oli valmistunut 1960 ja se oli Maas-nimisen tunnetun suunnittelijan piirtämä ensimmäinen teräsvene. Sitä ennen Maas oli piirtänyt vain puuveneitä. Kun kerroin tapaamisesta Inkulle, hän kertoi, että pariskunta oli jo aikaisemmin katsellut venettämme ja hän oli kuullut toteamuksen ” If they are going around the world, they are a bit late”.

Tiistaina ilmoitustaululle ilmestynyt sääennuste kertoi tuulen suunnan muuttuvan keskiviikkona idän ja kaakon välille ja voiman laantuvan 3-4 beaufortiin. Ihanteellista Pohjanmeren rannikon purjehdustuulta siis ja veisi meidät Delfzijlin sijasta Lauwersoogiin.  Korkea vesi olisi keskiviikkona Nordeneyssä vasta 11.36, mutta voisimme hyvin lähteä jo tätä ennen, niin saisimme sitten loppumatkalle enemmän myötävirtaa. Aloitimme lähtövalmistelut käymällä iltapäivällä tankkaamassa tankin täyteen dieseliä satama-altaan toisella reunalla olevasta merkillisestä jakeluasemasta. Merkillisestä sen vuoksi, että asemanhoitaja istui pumpputornissa 4-5 metrin korkeudella, josta käsin hän sääteli pumppausta. Tornin korkeus selittynee sillä, että samasta asemasta kävivät hiukan isommatkin alukset tankillisella, joten maksuasiat oli helppo hoitaa suoraan samalla tasolla tornin ja komentosillan välillä.

Kiinnittymisessä tankkausasemalle avuksi tuli mies toisellakymmenellä olevan lapsilauman kanssa.. Avustaessaan kiinnittymisessä kertoi lapsikatraan olevan purjehduskoululaisia ja itsensä näiden opettaja. Purjehdusoppilailleen hän selitti ”Nämä tulevat kaukaa pohjoisesta”.

Illalla mentiin aikaisin nukkumaan ja nukuttiin kumpikin huonosti – liekö merellelähtöjännitystä liian monen satamapäivän jälkeen.

19.8.  Kaikuu vaan ei Kieu

Jaska:

Herätys oli klo 7, jolloin satamassa oli vielä aivan tyyntä (ja hiljaista). Varustauduimme lähtemään ennen yhdeksää ja onnistuimmekin, köydet irrotettiin 8.35. Kiersimme saaren länsipään kautta merelle tarkasti viitoitettua reittiä. Kun aiempina päivinä olimme nähneet aaltojen murtuvan hiekkasärkillä reitin molemmin puolin, ei todellakaan haluttanut lähteä oikaisemaan missään kohdin. Pian olimme viimeisen merkkipoijun kohdalla ja nostimme purjeet, ison ja genuan ja laitoimme tuuliperäsimen ohjaamaan. Tuulta oli nyt mukavasti, ihanteellisesta suunnasta ja matka eteni vastavirrasta huolimatta vajaan 6 solmun nopeudella. Aurinko paistoi. Katsoimme taaksemme ja havaitsimme aika monen muunkin todenneen, että nyt oli suotuisat olosuhteet lähtöön –takanamme näkyi ainakin parikymmentä venettä samaan suuntaan suuntaamassa kuin mekin.

Kolmatta tuntia matkattuamme alkoi virta kääntyä myötäiseksi ja pääsimme plotterin osoittamiin seitsemän ja puolen solmun nopeuksiin. Sivuutimme Borkumin sisääntuloväylälle sijoitetun reittipisteen. Jos olisimme menneet Delfzijliin, olisimme siis kääntyneet tästä kaakkoon, mutta nyt jatkoimme siis lounaaseen kohti Schiermonnikoog-saaren länsipäätä, josta pääsisimme pujahtamaan saaren ja mantereen väliselle waddenille kaivetulle turvalliselle reitille kohti Lauwersoogia.

Ryhdyimme vaihtamaan kohteliaisuuslippua Saksan lipusta Hollannin lippuun. Inkun ottaessa  valokuvaa saalinkiin nousevasta lipusta, totesimme, että Venäjän lippuhan se siellä terhakasti liehui. Kapteeni poistui nolona kajuuttaan etsimään sitä oikeaa Hollannin lippua, jota sitten ei ollutkaan. Olimme jossakin vaiheessa todenneet, että oikeat värit näyttävät olevan mukana, mutta emme tarkistaneet järjestystä. Hyvä kuitenkin, että me itse huomasimme asian, ettemme tarjonneet paikallisille mainiota aihetta viisasteluun.

Tuuli alkoi laantua ja jonkin ajan kuluttua oli täysin tyyntä. Ei auttanut muu kuin laskea purjeet ja käynnistää kone. Hetken päästä tuuli nousi uudelleen, mutta nyt täysin vastaisena. Onneksi tuulen voima pysyi alle 8 m/s, joten vasta-aalto ei tuottanut ongelmia.

Lauwersoogin sisääntulopoiju Schiermonnikoog’in pohjoispuolella löytyi helposti ja lähdimme seuraamaan viitoitettua (siis poijutettua) väylää saaren länsikärjen ympäri. Plotterista ei olisi ollut paljonkaan hyötyä, koska poijujen paikat tarkistetaan jatkuvasti hiekkasärkkien liikkeiden mukaan. Ajoimmekin plotterin mukaan varmaankin 50 metriä väylän ulkopuolella. Tästä väylästä Reed’s almanakka varoittaa, ettei siitä pitäisi yrittää sisään pohjoisenpuoleisilla tuulilla. Ei turhaan varoita, hiekkasärkkiä oli aivan vieressä ja kaiku näytti vettä kölin alla 1.3-1.5 metriä – varhaisesta lähdöstä ja nopeasti sujuneesta matkasta johtuen olimme sattuneet tähän kohtaan juuri matalan veden aikaan. Olimme toki tarkistaneet, että matalalla vedelläkin tästä pääsee läpi, mutta kaikuluotaimen lukemat eivät olleet kovin rauhoittavia. Yksin emme olleet liikkeellä, sillä samassa letkassa tuli kanssamme 5-6 paikallista purjevenettä.

Saaren länsikärjen jälkeen pohjoisesta tuleva väylä ja ajamamme idästä tuleva väylä yhdistyvät.

Viitoitus on tässä kohdassa hieman sekava ja kartassa näkyy lähelle risteyskohtaa rannasta ulottuva särkkä. Paikalliset veneet oikaisivat tässä kohdassa, niin siis mekin. Yhtäkkiä kaikuluotain alkoi näyttää 1,4 -1,3 – 1,2 ; koko ajan madaltuvaa vettä kölin alla. Heitin moottorin pois päältä, jotta ei ainakaan ajettaisi särkkään täydellä vauhdilla. Hiivimme eteenpäin – 1,1 -1,0 -0,9 metriä vettä kölin alla. Aallon korkeus ei ollut kovin suuri, mutta ei aivan mitätönkään – ainahan Pohjanmerellä on maininkia. Paikalliset eivät hidastelleet, mutta ehkäpä heidän veneensä kulkevatkin matalammassa vedessä. Lopulta kölin lukemat alkoivat taas kasvaa, ja nyt nopeasti. Pian vettä oli 5 metriä – olimme turvallisesti väylällä.

Loppumatka olikin tiukasti poijutettua syvää väylää, jonka vieressä  – nyt laskuveden ollessa suurimmillaan – särkät olivat vapaina vedestä. Noin tunnin ajon jälkeen yritimme puikahtaa Lauwersoogin esisatamaan. Samalla hetkellä näin erään satamarakennuksista lähtevän liikkeelle kohti sataman porttia. Talothan eivät liiku, joten kyseessä oli ilmeisesti laiva. Pyörähdimme tulosuuntaamme ja teimme tilaa satamasta ulos puskevalle Schiermonnikoogin lautalle. Lautan ohitettua meidät pääsimme lopulta satamaan ja ajoimme suoraan sululle, jonka kautta pääsisimme Pohjanmereltä Hollannin sisävesille.

Hetken odotettuamme pääsimme sulkuun kuuden muun veneen kanssa, sulku sulkeutui ja satamamestari huusi kovaäänisellä, että se Vesterviking voisi sitten siirtyä metrin eteenpäin ettei mesaani jää laskeutuvan moottoritien pätkän alle. Ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa.

Sulku avautui melkein saman tien – näin laskuvedellä ilmeisesti sisävesien pinta vastaa Pohjanmeren laskuveden korkeutta. Kaarsimme paapuuriin ja puikahdimme Lauwersoogin venesatamaan, josta pitkällisen etsimisen jälkeen onnistuimme löytämään paikan. Vestervikingin perä tosin jäi työntymään ulos 3-4 metriä kymmenmetrisille veneille tarkoitetun laiturin veneiden rivistöstä.

Hoitelimme rantautumisrutiinit, kävin maksamassa satamamaksun (vain 13e sisältäen ensimmäisen todella toimivan W-lan yhteyden – jokohan lopultakin saadaan kuvagalleriaamme lisää kuvia) ja aloimme valmistautua juhla-aterialle. Tasan kaksi kuukautta sitten lähdimme matkalle ja nyt olimme siirtyneet meriosuuksilta muutamaksi viikoksi kanava-ajeluun.

Avasimme kuohuviinipullon, kilistimme ja onnittelimme itseämme hyvästä tähänastisesta suorituksesta. Juhla-ateria koostui Serranon kinkusta melonin kanssa alkupaloiksi, kylmäsavulohesta ja hollantilaisista katkaravuista perunoiden ja salaatin kanssa pääruokana ja saksalaisista ja hollantilaisista juustoista asiaankuuluvin juomin.

(Perunoita on vihdoin päästy keittämään painekattilassa, joka on osoittautunut kelpo ostokseksi. Uusia perunoita siinä tosin ei voi keittää, vain kuoriperunoita, sanoo Inkku.)

Muistelimme kaikkea matkan varrella koettua, samoin kuin kolmekymmentä vuotta sitten Hollannissa viettämäämme aikaa. Illan hauskuusosuudesta vastasi näkemiemme suomalaisperäisten venenimien luettelointi – siis veneiden, jotka eivät olleet suomalaisveneitä: ”Sisu”, ”Akka”, ”Laiva”, ”Sama”, ”Kalle” , ”Otus” ja erityinen suosikkimme,  monimerkityksellinen ”Ummel”.

Loki: 8996,6 mpk: kt 803 t 33 min. Plotterin mukaan kuljettu matka tällä osuudella oli 52,17 mpk

Kahdessa kuukaudessa olemme siis matkanneet lokin mukaan 1129,9 mpk ja kone on käynyt 137 t 18 minuuttia.

20.8. Lahjontaa vai ei?

Jaska:

Aamu valkeni kuumana, päivästä oli ennusteen mukaan tulossa helteinen ja ukkosen mahdollisuus oli ilmassa. Kesken avotilassa nautitun aamiaisen paikalle saapasteli Hollannin tulli- ja maahanmuuttovirasto kolmen virkapuvun voimin. Halusivat nähdä laivan papereita ja passimme.

Meillä on veneessä niin sanottu ”Grab Bag”, vedenpitävä kassi, jossa pidetään kaikkia sellaisia tärkeimpiä tavaroita ja asiakirjoja, jotka pitää kaapata äkkiä mukaan, jos joudutaan siirtymään veneestä pelastuslauttaan. Erilaisissa veneoppaissa on luettelo kassin sisällöstä, johon kuuluu mm. miehistön passit ja jonkin verran käteistä rahaa. Passimme ovat siis yleensä tässä kassissa ja olen pitänyt passini välissä muutamaa sataa euroa viidenkympin seteleinä.

Nyt kun tiesin, että tällainen tarkastus oli tulossa, olin ottanut etukäteen passit pois Grab Bagista ja poistanut setelit passin välistä. Passit olivat siis nyt muiden tarkastuksessa tarvittavien papereiden mukana veneen asiakirjasalkussa.

Tarkastajat pyysivät alusilmoituksen ja passit. Ojensin ne heille. Nuorempi poliisiupseeri avasi passini ja kaivoi sivujen välistä sinne kuitenkin jääneen viidenkympin euron setelin. Hänen katseensa oli kieltämättä aika kysyvä. Kiljahdin ”It is not meant to be bribery” ja ryhdyin selittämään miksi seteli oli passin välissä. Poliiseilla tuntui olevan aika hauskaa asian tiimoilla, mukavia tyyppejä. Väiteltyämme vielä hetken aikaa, miksi 16 vuotta sitten yksityishenkilöltä ostetusta veneestä ei ole esittää ostolaskua, he tyytyivät Purjehtijaliiton omistustodistukseen ja uskoivat, että olemme veneen lailliset omistajat.

Kertoivat olevansa nyt valmiit ja nuorempi konstaapeli ilmoitti ilmeenkään värähtämättä: ”Tarkastus maksaa sitten viisikymmentä euroa”. Nyt oli minun vuoroni osoittaa hämmästynyttä ilmettä, kunnes kaikki kolme virkailijaa repesivät nauruun – niin mekin.

Aamupäivällä tutkin sataman ympäristöä. Löysin ruokakaupan lisäksi erittäin hyvin varustetun venevarusteliikkeen, josta Hollannin kohteliaisuuslipun lisäksi löytyi taas muutamia tarvikkeita, joita ehdottomasti veneessä tarvitaan, kuten uusi jakoavain.

Veneelle palattua pidimme hellettä – lämpöä oli liki 30 astetta. Jossain vaiheessa jaksoimme sentään käydä ruokaostoksilla ja laittaa lounasta. Eräs ulkomereltä sisemmille vesille saavuttaessa kohdattava riesa ovat kärpäset. Ne ovat täällä hyvin innokkaita ja niitä on paljon. Viime yökin osin meni näitä päiviltä päästellessä.

Koska päivä oli jo näin pitkällä, päätimme jatkaa matkaa kohti Dokkumia ja Leeuwaardenia vasta huomenna. Lähetin tekstiviestin Pertti Kotovuorelle kysellen vielä ohjeita kanavissa yöpymiseen. Kohta puhelimeni soi ja Perttipä se siellä halusi vaihtaa kuulumisia ja antaa neuvoja ihan suusta korvaan. Oikein kiva jutteluhetki meillä olikin matkamme ja Hollannin osuuden tiimoilta.

Myöhemmin iltapäivällä, tämän kirjoittamista aloittaessani alkoi tuulla, ilma viileni (mitä vastaan ei todellakaan ollut mitään) ja taivas synkkeni. Pian tuuli jo päälle 13 m/s ja salamat leimahtelivat taivaanrannassa. Oikein kunnon ukkonenhan vielä illaksi saatiinkin. Onneksi tulimme tänne jo eilen, sanoo Inkku!

14.8.

14. 8. Totuuden hetkiä

Jaska:

Aamulla oli satamassa vilskettä, kun suurin osa länteen päin lähtijöistä oli huomannut olosuhteiden olevan nyt otolliset ja monilla hollantilaisista ( joita veneistä oli valtaosa) oli kyseessä kesäloman viimeinen viikonloppu – pitäisi ehtiä maanantaiksi töihin. Viereisen laiturin päähän oli palannut iltamyöhällä hinattuna sama vieressämme ollut Hallberg-Rassy, josta mainitsin aikaisemmin.  Olivat ilmeisesti saaneet konevian eikä ennuste siis ensimmäiselle työpäivälle näyttänyt kovin hyvältä.

Pääsimme liikkeelle klo 7 pintaan, varttia jälkeen korkean veden.  Tuulta piti olla aluksi 4-5 beaufortia, mutta nopeasti laantuvaa 2-3 beaufortiin.  Matkaan lähtiessämme tuuli oli luoteesta tuulimittarin mukaan 6-7 m/s, (vastaa 4 beaufortia) eli ei siis liian paljon, mutta vastaista tietysti, joten koneajoksi meni.

Reilun tunnin ajettuamme tulimme kohtaan, jossa väylä kääntyy hieman enemmän kohti länttä ja  laivaväylän – jossa huvialukset eivät saa liikkua – ja rannan väli jää aika kapeaksi. Ja rannan puolella kuohuu matala nimeltä Scharhörn-Riff.  Pelasimme turhan paljonvarman päälle kunnioittaen laivaväylää (jossa ajelusta voi tosin saada 1.000 euron sakot!) ja ajoimme liian lähelle rantaa, jossa aallot kasvoivat kokoa ja muuttuivat hyvin jyrkiksi. Vallitseva tilanne oli juuri se, mistä erilaisissa oppaissa varoitellaan: virran suunta tuulen suuntaa vastaan matalassa vedessä. Yhtäkkiä huomasimme olevamme varsinaisessa hornankattilassa. Kaksi – kolmemetriset jyrkät aallot kaatuivat kannelle Vestervikingin keulan sukeltaessa aallon sisään. Ja kun keula sitten nousi aallon harjalle, seurasi aikamoinen rysäys aallon pohjaan. Tähänastisen purjehtijanuriemme aikana emme ole moiseen höykytykseen joutuneet. Lokin näyttö meni jokaisessa aaltoon törmäyksessä liki nollille. Todellisuudessa etenemisemme ei sentään kokonaan pysähtynyt, koska laskuvesi vei meitä eteenpäin parin solmun nopeudella.

Kytkimme tähän asti hyvin ohjanneen autopilotin pois päältä ja ryhdyin itse ohjaamaan alusta kauemmaksi rannasta päästäksemme pois kaatuvien aaltojen alta. Mieleen välähti ajatus, että jos koko matka Norderneyhin on tällaista, olisiko parempi kääntyä saman tien takaisin Cuxhaveniin ja odottaa parempaa keliä. Mutta toisaalta, nythän ei pitänyt olla mikään kova keli, joten jos nyt ei pystytä etenemään, kuinka sitten pystyttäisiin, jos olisi pakko olla liikkeellä kovemmassa kelissä?

Päätimme katsoa, millaiseksi tilanne muuttuu, kun päästään kauemmaksi rannasta. Hitaasti pääsimme ulommaksi ja aaltojen raivo alkoi laantua. Ja kun olimme ajaneet puolisen mailia lisää, alkoi tilanne kokonaisuudessaan rauhoittua. Sääennusteen mukaan tuulen piti laantua jo aamupäivän mittaan ja niin myös tapahtui. Huokaisimme helpotuksesta, kytkimme autopilotin taas päälle ja keitimme kahvit.

Tarkkailimme vilkasta Hampurin suuntaan kulkevaa laivaliikennettä ja länteen suuntaavien huvialusten määrää. Olimme olleet ensimmäisten matkaan lähteneiden joukossa, ja perässämme näkyi parisenkymmentä mastoa ilman purjeita ja yksi urhoollinen, joka oli päättänyt kryssiä tämänkin osuuden. Olin ollut hiukan huolissani, riittävätkö Vestervikingin 28 hevosvoimaa puskemaan 9 tonnin painoista ja kaksimastoisena aikamoisen tuulipinnan omaavaa venettä Pohjanmeren olosuhteissa. Hyvin kuitenkin etenimme purjehtijoiden (tai siis koneella ajajien) keskimääräistä vauhtia – jotkut veneet ajoivat hiukan nopeammin kuin me, jotkut vieläkin hitaammin. Ilmeisesti konetehostamme ei siis tulisi ongelmaa.

(Kiitokset muuten monista hyvistä neuvoista moottorin epätasaisen käynnin ratkaisemiseksi, samoin kuin kaikista muistakin kommenteista, joita otamme myös jatkossa mielellämme vastaan –vaikka olemmekin huonoja vastaamaan edelleen kommentteihin. Ajattelin selvittää tuon moottorin käyntiasian aikanaan, kun pääsemme talvisatamaamme – missä se sitten onkin, tällä hetkellä emme osaa vielä tarkemmin sanoa. Siihen asti mainitun, aika harvoin konkreettisdesti esiintyvän moottoriongelman kanssa voi kyllä elää.)

Ensimmäiset Saksalle kuuluvat Friisien saaret Wangerooge ja Spiekerooge alkoivat jo näkyä, kun tarkasti katsoi. Saaret eivät kokoa juurikaan merenpinnasta, joten niitä ei kauempaa ole helppo havaita, majakoista tietenkin näkee, että ympärillä on saarikin. Totesimme, että rantatyrskyjen höykytyksessä olimme unohtaneet tähyillä, näkyisikö Helgoland luoteessa. Se olisi saattanut juuri ja juuri olla nähtävissä tältä etäisyydeltä.

RÄISKIS, PAM! Yhtäkkiä ilman täytti mieletön jyrinä ja pauke. Inkku kyyristyi ja laittoi kädet korvilleen, samalla tajuten, että kyse ei voinutkaan olla ukkosesta. Saksan ilmavoimien kaksi hävittäjäkonetta yllätti meidät takaapäin matalalla korkeudella. Olivat pojat kai päättäneet tulla tervehtimään siniristilippua. Meidät ylitettyään koneet tekivät kaarron ja katosivat meluamaan taivaanrannan suuntaan.

Jossakin vaiheessa havaitsimme useamman veneen nostaneen keulapurjeen ja kokeilevan moottoripurjehdusta. Myös meidän tuulimittarimme osoitti moottoripurjehduksen olevan mahdollisuuksien rajoissa. Avasimme genoan ja vauhti (siis todellinen plotterista) nousi kuudesta solmusta seitsemään solmuun. Saimme siis nauttia hetken sekä myötävirrasta että tuulen avustuksesta. Arviolta puolen tunnin kuluttua se vähäinen tuuli oli taas aivan vastainen ja genoa rullattiin takaisin sisään.

Välillä söimme keittoa, leipiä, pähkinöitä, rusinoita, suklaata, aprikooseja ja omenoita eli siis kaikkea mikä ei edellyttänyt erityistä ruoanvalmistusta. Seitsemisen tuntia lähdöstämme vuorovesivirta kääntyi vastaiseksi ja alkoi hidastaa etenemistämme solmun verran.

Jossakin vaiheessa tuuli kuoli kokonaan ja meno muuttui rullaavaksi, mikä ei ollut erityisemmin mukavaa, mutta siedettävissä. Volvo Penta puski tasaisesti 2700 kierrosta taulussa. Ohitimme Langeroogen ja Baltrumin saaret ja aloimme lähestyä määränpäätämme Norderneytä.  Mereltä päin olisi saattanut ihmetellä tokko nämä saaret ovat ollenkaan asuttuja, kun taloja ei juuri näkynyt.  Myöhemmin meille paljastui, että asutusta oli kyllä vaikka kuinka, mutta talot sijaitsivat dyynien takana, joten niitä ei mereltä nähnyt.

Reittipisteemme plotterilla, Dovetiefin poiju Norderneyn sisäänajoväylän edessä ,oli styyrpuurissa klo 17.20, jokseenkin etukäteen arvioituna ajankohtana. Ensimmäinen matkasuunnitelma, jossa vuorovesivirrat piti ottaa huomioon meni siis jotakuinkin nappiin.

Jos näyttivät aikaisemmin ohittamamme saaret hiljaisilta, Norderneyssä rannat kihisivät elämää, eli saksalaisturisteja ja heitä varten rakennettuja monikerroksisia hotellirakennuksia. Ensivaikutelma oli siis että olimme ajautumassa turistirysään.

Sisäänajo saaren eteläpuolella sijaitsevaan suojaiseen satamaan oli hyvin poijuilla merkitty, mutta tarkkana sai olla, koska virtaukset pyrkivät viemään venettä milloin mihinkin suuntaan pois väylältä ja ajoittain veden madaltuessa aallokko muuttui taas jyrkäksi ja rajusti keikuttavaksi. Tätä kesti onneksi vain hetken ennen kuin pääsimme saaren länsikärjen taakse suojaan keikutukselta.

Norderneyn satamaan ajetaan oikealle kaartuvan parin sadan metrin mittaisen kanavan läpi, joten satama on hyvin suojassa merenkäynniltä. Havaitsimme ensimmäisen ponttoonilaiturin päässä kahden veneen välissä vapaan paikan ja ampaisimme siihen. Taas osoittautui, että valitsemamme rantautumisstrategia, eli hyökätään ensimmäiseen eteen tulevaan sopivaan paikkaan, vaikka kävelymatka palvelurakennukseen olisikin vähän pitempi, on oikea. Monet heti perässämme satamaan saapuneista joutuivat etsiskelemään pitkään vapaita paikkoja ja useat loppujen lopuksi joutuivat kylkikiinnitykseen toisten veneiden kanssa.

Satamassa vallitseva lipun väri oli puna-valko-sininen, eli hollantilaiset täälläkin enemmistönä, valtaosa purjeveneitä ja suuria sellaisia. Aika monia hienosti tehtyjä alumiiniveneitä, mm. vieressämme ollut 44-jalkainen, jonka kipparin kanssa ehdittiinkin myöhemmin vaihtaa ajatuksia alumiinin maalauksen hienouksista. Toisella puolellamme oli tyypillinen hollantilainen sivuköleillä varustettu reilu kymmenmetrinen perinnevene. Ihailimme todella taidokasta puutyötä, veneen täytyisi olla varmaankin viime vuosisadan puolesta välistä tai sitä aiemmin tehty. Ei muuten ollut, vaan rakennettu 1990. Puuveneen veistämisen taidot ovat siis täällä edelleenkin tallella, vaikka kuuluisampi Hollanti (juu tiedetään, että ollaan edelleen Saksassa, mutta  niin on touhu hollantilaistyyppistä ja -voittoista, että sallittakoon maantieteellinen poikkeama) onkin teräs- ja alumiiniveneiden osaamisestaan.

Venettä satamakuntoonn laitellessamme huomasimme, että joka paikka oli paksun suolakerroksen peitossa. Ihan kuin joku olisi ripotellut kannelle suolaa suoraan Maldon-paketista. Uusi ilmiö tähän asti Itämeren piirissä liikkuneille ja merkitsee ylimääräistä veneen pesutarvetta aina kovemmasta kelistä satamaan päästyä.

Ajatuksissa päällimmäisenä olikin sitten ruoka, eli siirryimme satamarakennuksen ravintolaan nauttimaan – jälleen kerran – herkulliseksi paistetusta turskasta sienikastikkeella. Silloin aikanaan 80-luvulla, kun turskaa sai Suomenlahdeltakin niin paljon kun jaksoi ottaa, ei lopulta paljoa jaksanut innostua turska-ateriasta. Pitkä turskaton kausi on siis ollut eduksi makutottumuksille.

Varustauduimme useamman päivän Norderney -oleskeluun, sillä tuuliennuste osoitti taas yli viikonlopun ulottuvaa 5- 6 beaufortin kestotuulta lännesta. Merelle ei siis olisi asiaa muutamaan päivään. Toivottavasti saaresta löytyisi mielenkiintoisia tutustumiskohteita.

Loki 8939,3 mpk, kt 799t 18 min

(Potkurilokin mukaan kuljettiin siis 69,5mpk, kun plotterin jälkipiirto osoittaa todelliseksi matkaksi 64,89 mpk. Lähtien siitä, että potkuriloki ei sinänsä valehtele, on tästä pääteltävissä, että matkalla olisi ollut enemmän vastavirtaa kuin myötävirtaa…)

9 (jatkoa)-13.8

9.8 (jatk.)  Jeska ja Jaska

Jaska:

Rendsburgin satamassa havaitsimme myös hollantilaisen veneen ”Rythme”, jonka kipparilta saimme aikaisemmin hänen Oxelösundin ulkopuolella ottamansa kuvan Vestervikingistä aallokossa ( se kuva, joka on toistaiseksi valitettavan köyhässä kuvagalleriassamme). Tarkemmin katsoen veneen styyrpuurin puolelta oli kolme mantookitolppaa poissa . He olivat väistäneet kahta kohtaavaa laivaa kohtaamispaikan reunatolppien luokse ja laivojen imuvirta oli heittänyt heidät päin tolppia. Tolpat olivat onneksi vain vääntyneet ja myöhemmin illalla mies paikallisesta verstaasta kävi oikaisemassa tolpat.

Rythmen isännät, Wimm ja Jeska, meitä hieman vanhempi nuori eläkeläispariskunta kutsuivat lasilliselle.  Aluksi tietysti veisteltiin Jeskasta ja Jaskasta. Vietimme mukavan jutusteluhetken, varsinkin, kun osoittautui, että kapteenikin oli laulumiehiä. Laulaa kotipaikkakuntansa kirkkokuorossa tenoria ja ilmoitti, että täytettyään 75 v hän lopettaa laulamisen. Väittelimme hetken moisen päätöksen mielekkyydestä.

Illalla satamavahti kävi rahastamassa ja ottamassa sämpylätilauksen aamuksi.

Loki 8822,4 mpk; kt 777t 30 min

10.8.  Taas juhlahumussa

Aikaisin aamulla satoi, mutta sitten kirkastui. Kävimme aamiaisen jälkeen tankkaamassa 78 litraa dieseliä tankkiin ja 4 litraa lämppäritankkiin. Tästä huomaa, että lämppäriä emme ole paljon käyttäneet. Tämä ei johdu siitä, että koko ajan olisi ollut erityisen lämmin, päinvastoin, vaan siitä, mettä Inkun keväällä hankkimat uudet erityisesti venekäyttöön tarkoitetut Thinsulate-peitot ovat todella lämpimät. Kylmänäkään yönä ei tule kylmä.

Puuduttava kanava-ajo jatkui auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Välillä nähtiin kanavan rannoilla joutsenkeskittymiä, useiden kymmenien joutsenten parvia muutaman neliömetrin alueella.

Brunsbuttelin odotussatamaan saavuttiin neljän maissa iltapäivällä ja ketkäpä muut olisivat laiturilla olleet vastaanottamassa köysiä kuin Win ja Jeska.

Satamassa oli kohtalainen kakofonia päällä, johtuen aivan venelaiturin viereen pystytetyistä huvipuistolaitteista. Oli paikallisen Volksfestin päivä ja riemua oli tiedossa pitkälle iltamyöhään.

Inkun järjestellessä veneellä tein tutustumiskierroksen juhla-alueelle, joka oli siis kaupungin pitkä kävelykatu. Löysin hyvän tuntuisen kiinalaisravintolan kävelymatkan päästä, ja palattuani veneelle Inkku vastaan sanomatta hyväksyi ehdotukseni venenakkien vaihtamisesta kiinalaisruokaan. Ruoka olikin erinomaista ja annokset valtavia. Hintataso hieman alle Suomen hintojen.

Juhlakansaa alkoi kerääntyä paikalle ja päätimme osallistua hetken juhlaan. Joko meillä on ollut tavallista parempi onni saapua satamiin silloin kun niissä pidetään kesäjuhlia tai on muuta ohjelmaa, tai sitten näitä juhlia on kesäaikaan harva se päivä. Tällä matkalla olemme toistaiseksi osuneet kesäjuhliin Maarianhaminassa, Oskarshamnissa, Simrishamnissa, Sassnizissa ja nyt siis Brunsbuttelissa.

Erilaisia herkkukojuja oli vieri vieressä, mutta vasta syödystä kiinalaisannoksesta ähkyyntyneenä vatsa venyi ainoastaan Gran marnier –crepin verran. ( Sallittakoon, sillä purjehdus laihduttaa –olen pystynyt ottamaan käyttöön useita 90-luvun alkuvuosien Dockerseja, joiden vyötärönnappi jäi vielä viime kesänä about kymmenen senttiä vajaaksi.)

Erityistä kansanhuvia aiheutti kieputuslaite, samanlainen kuin Linnanmäellä oleva, jossa ihmiset istuvat parissa istuinrivissä, parikymmentä rinnan ja jota pitkä varsi sitten pyörittää myötä- ja vastapäivään hullun lailla ympäri. Täällä erityisenä hauskuuden aikaansaajana oli, että jokaiselle annettiin puolillaan vettä oleva kertakäyttömuki, josta vedet sitten roiskuivat tai roiskutettiin naapurien ja katselijoiden päälle.

Illemmalla Wim ja Jeska tulivat vuorostaan Vestervikingiin kylään. Tarkistutin vuorovesilaskelmamme ja suunnitelmamme  näissä asioissa kokeneemmalla Wimillä, ja oikeinhan olimme laskeskelleet. Tosin Wim kävi hakemassa veneestään Saksan Hydrologisen instituutin julkaisemat valmiiksi lasketut vuorovesitaulukot Saksan Pohjanmeren rannikolle sekä rannikon vierauksia yksityiskohtaisesti osoittavan vihkosen. Molemmat voisimme ostaa Cuxhavenista. Näissä on vuorovesivirrat esitetty huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuin Reeds’in purjehtijan raamatussa, joka tältä osin on luvalla sanoen hiukan ylimalkainen.

Nyt, kun vuorovesiasiat alkavat tulla hieman enemmän tutuiksi, alkaa tuntua siltä, että suhtautumisemme ilmiöön on ollut ehkä turhankin kunnioittavaa. Eihän se mitään rakettitiedettä kuitenkaan ole ja monessa kohtaa tuntuu riittävän maalaisjärjellä tehty silmämääräinen arviointi sen sijaan että mestaroitaisiin millintarkkoja graafisia interpolointeja Reeds’in amiraalien menetelmillä.

llansuussa soitin tietoliikennekonsultillemme Savantum Oy:stä , kun prepaid-kännykortilla ei pääsy nettiin onnistunutkaan. PC pyysi tarkistamaan yhteysasetukset ja puhelin ilmoitti että pakettidata ei toimi. Liki tunnin selvittelyn ja parin uuden puhelun jälkeen tilanne oli se, että nettiyhteys ei onnistunut enää edes sillä Elisdan SIM-kortilla, jolla se oli kuitenkin aikaisemmin  pelittänyt.

Palasin puhelimeen ohjeiden mukaan tekemieni asetusmuutosten alkulähteille ja onnistuin kuin onnistuinkin itsenäisesti palauttamaan ainakin tuon Elisa-yhteyden toimivaksi. Prepaid –yhteyden toimivuutta pitäisi jatkossa selvitellä paikallisen Vodafone-dealerin kanssa. Enpä usko jaksavani, katsotaan sitten Hollannissa uuden prepaid-kortin kanssa. Saksassahan olemme enää muutamia päiviä, toivottavasti..

Olimme siis laskeneet, että Brunsbuttelista kannattaa lähteä High Water-aikaan, joka sattui klo 5.30. Aikaisin nukkumaan siis.

Loki 8860,2mpk, kt 785 t

11.8. Pohjanmerelle (tai ainakin Elbelle)

Jaska:

Ja aikaisin herättiin. Hämärää, sataa, sumuista. Ei todellakaan huvittaisi lähteä nyt ensimmäistä kertaa Itämereltä ulos. Missään muussa veneessä ei näkynyt liikettä, joten olimmeko jotenkin kuitenkin erehtyneet ajoituksemme kanssa? No, pikkuhiljaa alkoi satama herätä eloon ja seitsemän aikaan lähtivät ensimmäiset veneet odottelemaan sulkuporttien avautumista. Kysäisin laiturilla kävelevältä purjehtijapariskunnalta olivatko lähdössä, mihin aikaan ja mihin suuntaan. Lähtisivät tuossa tuokiossa ja Cuxhaveniin oli tavoite. Kiitin tiedosta ja ilmoitin että seuraisimme sitten heitä kuin hai laivaa.

Veneitä alkoi kerääntyä sulun eteen, ensimmäisenä iso öky-moottorivene Guernseystä, kantaen Venäjän lippua. Jotenkin veneen nimi ”Elegance” ei istunut ulkomuotoon, eikä myöhemmin sulusta ulos ajettaessa havaitsemaamme ohjailutapaan.

Sulku avautui kahdeksalta ja ajoimme sisään. Koko operaatio kesti vajaat puolisen tuntia, eikä veden korkeuseroa juurikaan edes havainnut. Tässä vaiheessa ilma oli jo kirkastunut ja sade loppunut. Klo 8.30 Vesterviking siirtyi avotilassa esitettyjen hurraahuutojen säestyksellä Pohjanmerelle. Kielin kanavaosuus oli 90 km pitkä ja koko kanavassa on vain kaski sulkua, yksi kummassakin päässä.

Useimmat sulusta tulleet veneet suuntasivat kohti Cuxhavenia, joten suunnistus ei tuottanut mitään ongelmia. Laskuveden virtausta Elbellä ei aluksi juuri huomannut muusta kuin järvimäisestä aallonmuodostuksesta, lyhyttä ja pystyä, johtuen siitä, että 7-8 m/s tuuli puhalsi  NW ja laskuvesi kulki samaan suuntaan (kurssilla aikanaan opittu suuntasääntö: ”Tuuli tuo, virta vie”).

Plotterin AIS näytti tarkasti vilkkaan rahtilaivaliikenteen ja sama näkyi hyvin tutkasta. Ensijännityksen jälkeen veneessä alkoi vallita mukava turvallisuuden tunne. Ainakaan tänään ei jouduttaisi taistelemaan Pohjanmeren olosuhteiden kanssa!

Puolisentoista tuntia ajettuamme koneella ja potkurilokin näyttäessä 4,5 solmua tarkistimme nopeutemme plotterista. Nopeus pohjan yli (SOG) olikin yli 8 solmua! Näin siis myös lokin matkalukemat ovat tästä eteenpäin epäluotettavia, täytyy ryhtyä ilmoittamaan plotterin jälkipiirrosta tarkastetut todelliset kuljetut matkat.

Sisäänajo Cuxhavenin satamaan 17 mailin ajon jälkeen oli mielenkiintoinen: sataman suuaukko  on arviolta 50 metriä leveä, joten siihen osumisessa ei sinänsä pitäisi olla ongelmaa. Voimakas rannan suuntaisesti kulkeva virta, jonka läpi piti ajaa satamaan, teki tehtävän hiukan haastavammaksi. Käytännössä venettä piti pitää kunnon ajokierroksilla 45% virtaa vastaan, jolloin eteneminen tapahtui virran poikki kohtisuoraan kohti sataman suuaukkoa. Ensimmäinen kunnon virtakokemus!

Sisällä satamassa olikin sitten rauhallista ja tilaakin löytyi mukavasti. Kaikki laiturit ovat ponttoonilaitureita ja alaveden aikaankin vettä on satamassa pitkälti kolmatta metriä. Vuorovettä ei juuri muusta huomaa, kuin jos pitää kaikuluotaimen päällä, niin luotain näyttää yhdellä hetkellä vettä kölin alla 2 metriä ja toisella 5,5 metriä. Ja tietenkin laiturilta maalle vievä kulkusilta vaihtaa asentoa aika ajoin.

Cuxhavenin satamaa on kovasti modernisoitu. Täällä maksut (jotka ovat kiskurihinnoissa) perustuvat älykortilla mitattavaan kulutukseen –laiturimaksua lukuun ottamatta, joka on vakio.

Hafenmeisterille ilmoittautuessaan saa älykortin, johon ladataan rahaa arvioitua kulutusta varten. Kortilla saa sitten juomavettä 100 l eurolla, suihkun käyttö velottaa kortista 0.40 e minuutilta ja sähkönkulutuskin rekisteröidään kortille, joka ennen lähtöä palautetaan jolloin kortilla olevan ylimääräisen saa palautuksena takaisin. (Toiletin käytöstä ei sentään veloiteta, mikähän mahtaisi olla veloitusperuste tässä kohtaa…)

Satamarakennuksessa on myös hieno ja edullinen ravintola, jossa kävimme tuota pikaa syömässä schnizelit. Sen jälkeen pyöräretkelle kaupungille tutustumaan paikkoihin. Vanhan sataman (nimeltään Alte Liebe) tienoilta löytyi venetarvikeliikkeiden rivistö, jossa sitten taas vierähtikin aikaa. Täältäkin löytyi taas jotain pientä, jota ei ollut tiennyt tarvitsevansa, kuten Westin epoksia + kovetinta desilitran pikkupulloissa. Suomesta ei tällaisia pikkukorjauksiin tarvittavia pienempiä määriä löytynyt mistään, olisi pitänyt ottaa mukaan litraisia pulloja ihan turhaan. Täältä löytyi myös Wimin suosittelema Bundesamt fur seeschiffahrt und hydrographie’n vuorovesiaikataulukko hintaan 2,5 euroa. (Ja Inkulle Jaskan väitteen mukaan 14. fleecepusero, vaikka niitä fleecejä on vasta 5! toim.huom.)

Käytiin myös Volvo Pentan huollossa ostamassa öljysuodatin ja öljyt – moottoria on käytetty lähtömme jälkeen reilut 120 tuntia ja öljyt pitäisi vaihtaa noin 100 tunnin välein. Pientä puuhaa illaksi tiedossa siis.

Veneelle palattuamme kävin maksamassa satamamaksun ja lunastamassa älykortin kuukasvoiselta Hafenmeisterilta. Satamamaksu on luokiteltu veneen pituuden mukaan, vaan mikäpä on veneen oikea pituus? Vestervikingin runkopituus on 11.95m, mutta jos otetaan mukaan kaikki ulokkeet, kuten keulapulpetti ja tuuliperäsinrakenteet, on pituus 12,85m. Tietenkin satamamaksut on porrastettu siten, että alle 12 m vene maksaa 13 euroa ja 12-15 m 20 euroa vuorokaudelta. Hafenmeisterin toimiston ovessa olevasta veneen pituuden laskuohjeesta havaitsin, että peli oli tältä erää menetetty  ja kaivoin 2 x20 euroa kupeesta – sääennuste näytti sellaiselta, että ainakin kaksi yötä joutuisimme täällä viettämään.

Ja kun iltapäivän työt oli tehty ja suihkussa käyty, oli juhlan aika: korkkasimme  veneessä cava-pullon Pohjanmeren piiriin siirtymisen kunniaksi. Ilta kuluikin rattoisasti veneessä jutustellen ja syötiin vielä myöhäinen silliateriakin niistä Cristiansöstä ostetuista herkullisista neilikalla maustetuista silleistä.

Yöllä purjehdustunnelmat jatkuivat reippaan kitapurjehduksen merkeissä.

Loki (epätarkka) 8869,8 mpk, kt. 787t 25 min

12.8 Myöhäinen, mutta herkullinen aamiainen

Jaska:

Aamulla nukuttiinkin sitten pitkään. Hakiessani puoli kymmeneltä satamaravintolasta sinne aamuksi tilaamiani sämpylöitä, ravintola oli täynnä aamiaista nauttivia germaaneja. Kun seisova aamiaispöytä näytti varsin runsaalta ja herkulliselta, kysäisin aamiaisen hintaa.  Seitsemällä eurolla saisi kuulemma syödä vatsan täydeltä. Palasin veneelle ilmoittaen Inkulle, että tänä aamuna puuro ja sämpylät vaihtuvat pekoniin, munakokkeliin, croissanteihin, silleihin, tartar-pihviin ja leikkeleisiin. Kuten arvata saattaa, vastalausetta ei kuulunut.

Seuraava tunti kuluikin sitten aamiaisella. Täälläkin oli havaittavissa eurooppalainen ikääntyminen – olimme asiakkaina nuorimmasta päästä. Ilmeisesti asiakaskunta koostui satamaa ylläpitävän purjehdusklubin ainaisjäsenistä – varsinaiset purjehtijat olivat tällä erää vähemmistönä.

Iltapäivän alussa, kun jaksoimme, lähdettiin hankkimaan provianttia. Ensin suunnistettiin kuitenkin merikarttakauppaan etsimään Wimin neuvomaa virtauskartta-kokoelmaa. Aivan samanlaista ei löytynyt, vaan löytyi vastaava kokoelma vuodelta 1983. Hetken mietittyämme totesimme, että vuorovesivirrat varmaankin noudattavat – ainakin ulompana rannasta –  samoja suuntia ja nopeuksia vuodesta toiseen, joten teimme ostopäätöksen ja maksoimme 24 euroa kartan julkaisuvuonna 70-vuotispäiviään viettäneelle kassaneitoselle.

Supermarketti löytyi parin korttelin päästä. Oli kooltaan parin jalkapallokentän kokoinen ja tavaravalikoima mieletön. Mitä tahansa einestä oli päälle viisikymmentä vaihtoehtoa, joista valita. Paniikkia pidätellen suoritimme ostokset. Jossakin vaiheessa olalle koputti saksalainen herrasmies ja  kohteliaasti kysyi että mitähän aion tehdä hänen ostoskärryillään, joita olin työnnellyt parin hyllyrivistön verran.  Luovutin kärryt anteeksipyydellen, Inkun hihitellessä sivummalla.

Ostosreput turvolleen pakattuina palattiin veneelle hoitelemaan päivittäisiä venerutiineja  – siivousta, järjestelyä, pikkukorjauksia.

Iltapäivän lopussa kävin ostamassa Hafenmeisteriltä  W-lan kortin sikahintaan: 1 päivä 7 euroa.

Eikä edes toiminut kunnolla, kun olimme satama-alueen reunimmaisessa laiturissa.

Illansuussa alkoi hollantilaisten purjehtijoiden virta satamaan. Suuria purjeveneitä toisensa jälkeen, joka toinen joku Hallberg-Rassyn malli. Jos on Bavaria onnistunut markkinoinnissaan Suomessa ja Ruotsissa, niin samaa voi sanoa Hallberg-Rassystä Hollannissa. Viereemme kiinnittyneen H-R:n hollantilainen pariskunta kertoi olevansa paluumatkalla purjehduslomalta Norjasta, jonne olivat purjehtineet Pohjanmereltä ulkokautta. Nyt oli kiire takaisin kotiin, työt alkaisivat maanantaina. Aikoivat lähteä huomisiltana ja purjehtia yön yli Amsterdamin tienolle.

Kokeneita purjehtijoita kaikki tyynni. Ainoa, mitä ihmettelen on hollantilaisten tapa ajaa laituriin kaasu pohjassa ja sitten kun ollaan tarpeeksi lähellä heitetään täydet taakse. Onnistuu se rantautuminen rauhallisemmallakin kaasuvivun käytöllä ja henkiset vauriot sekä viereisten veneiden omistajille että köysien kiinnitysten kanssa tuskaileville puolisoille ovat varmasti vähäisemmät.

Illalla teimme myöhään tarkkoja suunnitelmia seuraavalle etapille Nordeneyhin hankkimiemme uusien vuorovesi- ja virtataulukoiden perusteella. Koneajoa tiedossa perjantai-aamuna, vastatuulta 3-4 beaufortia. Kun lähtö tapahtuisi aamuvarhaisella, perillä oltaisiin reilun 60 mpk:n ajon jälkeen klo 17 maissa iltapäivällä.

5.-9.8.

5.8. Vähän isompi pyöriäinen

Jaska

Hyvin nukutun yön jälkeen kähdettiin Gedseristä paahatavassa auringonpaisteessa. Tuuli hyvästä suunnasta, eli koillisesta, mutta hyvin heikkoa. Päästyämme satamakanava-rännistä nostettiin kaikki purjeet ja kokeiltiin purjehtimista. Vauhtia saatiin 2-3 solmun välillä,. mutta eivätpä muutkaan samaan aikaan lähteneet juuri vilkkaammin liikkuneet. Jossakin vaiheessa juotiin perinteiset ”tuulennostatuskahvit”, tuloksetta. Mielenkiintoa piti yllä pyöriäisten tarkkailu. Yhtäkkiä nähtiinkin paapurin puolella valtavan pyöriäisen nousevan pintaan. Lähemmällä tarkastelulla se osoittautui Saksan laivaston sukellusveneeksi, joka oli  harjoittelemassa ”ubungsgebietillä”. Aika tarkkaan p0ojat saavat U-bootejansa ajaa, kun alueella veden korkeus ei juuri ylitä 20 metriä ja  aluksen korkeus torneineen on varmaankin lähelle 10 metriä, ellei ylikin.

Ohitimme tanskalaisten tuulimyllykenttää varmaankin kolmatta tuntia. Valtava määrä tuulivoimaloita viivasuorissa riveissä keskelle merta pystytettynä. Vettä tuolla kohdalla tosin oli tuskin paria metriä.

Fehmanin kärjen kohdalla kuvittelimme pääsevämme takatuulesta sivutuuleen, joka oli nyt hiukan voimistunut, mutta tuuli kääntyi ympäri saaren kärjen yhtä jalkaa etenemisemme kanssa. Päätin kokeilla tuuliperäsimen säätöjä löytääkseni ihanteelliset asetukset edelleen kluitenkin vielä heikonlaiselle takatuulelle. Osoittautui, että takatuulella  tuuliperäsin väistämättä hakee enemmän oikeaa suuntaa, vasrsinkin jos genoa ei koko ajan saa tasaisesti tuulta. Tällöin veneen tasapaino muuttuu , mihin tuuliperäsin heti reagoi. Ilmeisesti paras asetelma myötätuuleen ajettaessa olisi jalustaa genoa spinnupuomilla toiselle puolelle ja iso perventterin kanssa toiselle –tai sitten käyttää vain kahta keulapurjetta eri puolille viritettyinä. Tällöin veneen balanssi voisi säilyä paremmin koko ajan vakiona.

Oikeita säätöjä hakiessani onnistuin aiheuttamaan vahinkojiipinkin, tosin ylhäällä oli vain mesaani ja genoa ja tuuli siis edelleen heikohkoa, joten  päreitä ei aikaansaatu. Tai tiedä häntä, oliko vahionkojiipillä osuutta asiaan, mutta kun kävin lukitsemassa  tuuliperäsimen moottorilla ajo-asentoon havaitsin, että peräsimen seitsemänmillinen rosteri-lukitussokka oli katkennut. Suurempaa ongelmaa tästä ei aiheutunut, koska varasokkakin oli mukana, mutta jäin miettimään katkeamisen aiheuttajaa. Moottorilla ajettaessa  tuuliperäsimen peräsinakseli täristää koko ajan lukitussokkaa vasten  ja ilmeisesti olimme matkamme aikana jo ajaneet niin paljon koneella tuuliperäsin lukittuna, että tärinä oli väsyttänyt sokkatappi-metallin. Ohjeissakinn suositellaan, että jos  moottorilla ajetaan pitempiä aikoja, olisi parempi nostaa peräsin kokonaan pois vedestä.  Täytynee ryhtyä noudattamaan ohjeitta, vaikka se sitten aiheuttakin hiukan voimistelua tuuliperäsimen tukitankojen päällä vedenrajass peräsintä poistettaessa ja laitettaessa takaisin paikalleen. Ajoimme siis loppumatkan Heiligenhafeniin moottorilla, koska edessä  näkyi kasapäin verkkolippuja.

Heiligenhafenin sisäänajossa piti tietenkin kajauttaa ”In diesen heilgen Hafen” Mozartin oopperasta ”Taikaperäsin”.

Satama oli moderni, ja valtava. Kiinnittyminen tolppiin, jotka täällä ovat yleensä mustaa polyetyleeniputkea, joka on valettu täyteen betonia. Materiaali on siitä hyvää, ettei se pahemmin raavi veneen kylkeä. Kiinnityimme heti aallonmurtajan jälkeen ensimmäiseen laituriin, jossa oli useita vapaita paikkoja. Myöhemmin saimme tietää, erttä laituriin voi kyllä vierasveneet kiinnittyä maanantaista toirstaihin, mutta  perjantaista sunnuntaihin se on varattu charter-veneille, jotka tulevat paikalle miehistönvaihdoksiin. Näyttää tuo charter-venevuokraus olevan täälläpäin menestyvää liiketoimintaa.

Nostin tuuliperäsimen peräsimen ylös havaitakseni, että yllättävän paljon hyväkuntoisen näköistä merilevää siihen oli jo puolentoista kuukauden aikana ehtinyt kiinnittyä. Hyväkuntoinen tarkoittaa terveen vihreätä, sellaista jota Helsingin rantojenkinn kallioissa näkyi vielä 50-luvulle, eikä nykyistä vireänharmaata limamössöä. Kannattaisi jonkin liimatehtailijan tutkia, millä ihmeen entsyymeillä levät kiinnittyvät polyetyleeniin (peräsin on tästä samasta mustasta kestävästä muovista kuin täällä venetolpat), tuumin  kasvustoa laiturilla irti jynssätessäni.

Illalla syötiin Sassnizizta hankittuja paksuja wursteja ja paistiperunoita. Saksalaista terveysruokaa, nääs.

Loki 8768,3 mpk; kt 769t 55 min

6.8. Porsaanpunaista näköpiirissä

Jaska:

Aamulla kävin noutamasta satamakonttorista illalla tilaamamme sämpylät. Olivat ihanan rapeita, ehdottomasti parhaat matkallamme toistaiseksi saamamme aamusämpylät. Iloksemme huomasimme, että Herrn Hafenmeisterin kopin vieressä seisoviin lippusalkoihin oli nostettu myös Supomen lippu, jota eilen ei siinä vielä ollut näkynyt. Saksalaista tarkkaavaisuutta!

Päätimme pitää tuuletus-imurointi-veneenkunnostus-kaupassakäynti- kaupungillaholjailupäivän.Veneen kunnostus tarkoitti tässä yhteydessä auringon ja suolaveden koettelemien keulan lakkausten parantelua. Skarndäckin päällä kulkeva lista on tässä suhteessa pahimmalla koetuksella ja yllättävää kyllä, jo kahden kuukauden jälkeen alkaa paras italialainen öljylakka osoittaa vanhenemisen merkkejä. Pinta menee sameaksi ja siihen alkaa muodostua pientä halkeamaa. Sikli esiin, hilseilevä lakka pois, hionta ja yhden päivän aikana kaksi lakkakerrosta ja voila! Koko homma otti ehkä reilut puoli tuntia.

Matkalle lähtiessämme olin kyllä tietoinen, että lakattu puuvene asetettaisiin koville olosuhteille alttiiksi ja että joutuisin varmaankin tekemään kunnostustöitä matkan varrella. Näin siis myös tapahtuu, mutta kun kunnostukset ja paikkaukset malttaa tehdä heti tarpeen ilmennyttyä, uskon, että vene ei matkan aikana pääse kovin huonoon kuntoon. Eivätkä  kunnostushommat tuhottomasti aikaa vie, kuten edelläselostetusta voi havaita. Kylkienkin lakkaus on mahdollista tehdä rauhallisessa satamassa jollasta käsin hiontoineen puolessa päivässä, samoin mastojen lakkaus, joka tosin edellyttää kiipeämistä mastoon hiekkapaperin, tärpättipullon, rätin, lakkapensselin ja –purkin kanssa. Työskentelymaisemat ovat vastapainoksi sitten hienot.

Töistä selviydyttämme lähdimme  täydentämään provianttia paikallisessa marketissa, josta ei sinänsä sen enempää informoitavaa, kuin että marketit kaikkialla ovat näköjään suunnilleen samanlaisia. Suomalaisiin verrattuna erona tietenkin mittava Alko-osasto. On se kumma kun täällä voidaan hoitaa Alko-ostokset elintarvikemyymälästä, mutta Suomen kansa ei tällaiseen malliin näytä vielä tälläkään vuosisadalla kypsyvän.

Ruokaostosreissun  jälkeenlähdettiin etsimään ruokapaikkaa ja päädyimme sataman toisella sivulla sijaitsevan kalahallin yhteydessä olevaan ruokalaan. Täälläkin kalastus on iso elinkeino, ja ilmeisesti  toimii jonkinlaiselta osuuskuntapohjalta. Tässä kalahallin ravintolassa sitten kalastajien perheiden naispuoliset jäsenet ylläpitivät liiketoimintaa. Juustokuorrutteinen paistettu turska oli mainiota ja hintataso huomattacasti edullisempi  ( 8 e annos ) kuin  sataman turistiosan kalaravintoloissa.

Vatsat pullollaan lähdettiin jatkamaan ostoskierrosta. Kalsarikanta oli hiukan vähissä, joten rannan purjehdusvaateliikkeestä ostin elämäni kalleimmat bokserit hintaan 24 e. Mutta nämäpä ovatkin Jeantex-purjehduskalsarit, valmistettu keinokuitumateriaalista, joka pitää alakerran kuivana rankimmissakin purjehdustilanteissa(?).  Varustimme itsemme myös Ranskan kohteliaisuuslipulla ( ja tunsimme olevamme tosi kansainvälisiä valtameripurjehtijoita), kumitiivistenauhalla keulaluukun joskus tulevaisuudessa tulevaa tiivistystarvetta varten ja pienellä pakkauksella polyesterikittiä joskus tulevaisuudessa  vastaan tulevaa käyttötarvetta varten. Näillä perusteillahan purjehtijat yleensä perustelevat holtitonta rahankäyttöä venevarusteliikkeesä. Saatiin myös rannekellooni patteri, joten  askel takaisin kohti sivilisaatiota tuli otettua.

Heiligenhafen sijaitseen dyyniniemen takana,  ja lähdimme pyörillä tutusatumaan niemeen. Yhtäkkiä tiotesimme tulleemme Hollantiin! Dyynit olivat juuuri samanlaisia (mutta pienempiä) kuin ne joiden takanam Haagissa asuimme muutaman vuoden 70-ja 80 lukujen taitteessa. Dyynien päällä, näköalapaikalla merelle, oli rakennettu samanlaisia olkikattoisia taloja jotia näkee paljon Hollannissa, ja pihalla liehuivat Hollannin liput! Ihmettelimme. (Myöhemmin meille selvisi, että liput olivatkin Schlesvig-Holsteimnin lippuja, joissa värit ovat samat kuin Hollannin lipussa, mutta eri järjestyksessä).

Dyyniniemen takana, venesatamaan päin on iso luonnonsuojelualue, muutama kymmenen senttiä vedenpinnan yläpuolella, jossa lehmät laidunsiuvat ja lukemattomat paikalliset kosteikko- ja muut linnut pesivät. Hallitseva lintulaji oli honottava merihanhi, joita alueella eleli varmaan tuhansittain.

Kapusimme dyyneille luomaan katseen merelle. Meren lisäksi pupilliin piirtyi kuva saksalaisrouvan porsaanpunaiseksi palaneesta paljaasta ja runsaasta ahterista rouvan kävellessä rantahiekalta kohti merta. Inkku kätki nopeasti kameransa, jolla oli ajatellut ikuistaa merinäkymän. Sen verran tohdimme katsoa ympärillemme, että totesimme pujahtaneemme dyynin yli suoraan nudistiranmnan kohdalle. Vetyäydyimme häveliäästi pyörille, nyt ymmärtäen mitä  ”anfang FKK-strandgebiet” tarkoitti.

Ranta (siis se ihan normaali) kuitenkin veti puoleensa sen verran että lähdimme hakemaann uimapuvut veneeltä ja suoritimme kastautumisen Itämeren eteläosan kirkkaaseen rantaveteen. Kahlata tosin sai ensin satakunta metriä päästäkseen vyötärösyvyyteen.

Veneelle palatessamme näimme hellyttävän näyn. Jo aiemmin päivällä olimme havainneet Vestervikingin olevan  jostakin syystä paikallisten rantapääskyjen erityisessä suojeluksessa. Niitä istuskeli rivissä kiinnitysköysiemme päällä – olimme ainoa vene satamassa olevista, jonka köydet näyttivät näille kelpaavan. ( Kyyninen sellitys on tietenkin, että meillä oli ainoat niin roskaantuneet köydet, että säikeiden välistäsaattoi etsiä syötävää…)  No, tämä hellyttävä näky olivat kaksi pääskystä, jotka näyttivät nukkuvan toisiinsa kietoutuneina perä-kiinnitysköyden päällä. Inkku sai hyvän valokuvan näistä paaskyläisistä, toivottavastai saan sen jossakin vaiheessa tänne blogiin. Kuvien lataaminen tökkii edelleen…

Tähän kohtaan on pakko ottaa pieni lainaus Vestervikingin rakennuttajan Joachim Heldtin kuvauksesta Vesterviklingin vesillelaskusta v. 1957:

”Så kom då den efterlängtade dagen, då båten skulle sjösättas. Onsdagen den 19 juni samlades varvet en stor skara inbjuudna, konstruktören, den blivande skepparen med familj och medarbetere, nästan alla yrkesmän som deltagit i bygget under de gångna årets lopp, samt vänner och leverantörer. En frisk bris sopade bort de regnmoln som tidigare på eftermiddag hade täckt himlen, signalflaggorna och NJK:s flagga fladdrade muntert i solskenet over den eleganta, nylackerade skrovet, då den blivande kaptenskan krossade shampagneflaskan mot stäven och döpte båten till ”Vesterviking. I samma ögonblick, som champagnets gyllene skum yrde om bogen, flög en lyckobringande svala kvittrande alldeles lågt over forstäven. Sedan gled båten för första gången ned i sitt rätta element, på Viborgssundets lätt krusade böljor”

Jotain taikaa niissä pääskysissä on pakko olla…

Illalla tuuli nousi ja antoi meidän seurata mielenkiinnolla rantaan saapuvien charter-veneiden eritasoisia rantautumismanööverejä. Huuto oli välillä aikamoista. Noteerattiin myös viereen saapunut hollantilais-purjevene ja erityisesti sen kapteenska, liki 190-senttisen olemuksensa takia.

Loppuilta meni allekirjoittaneen osalta blogia kirjoitellessa, eräiden veneessä ilmaistujen kantojen mukaan liiankin myöhään.

7.8 Mielin Kieliin

Jaska:

Oli päätetty lähteä aikaisin kohti Kieliä, ilmassa hellepäivän ainekset. Tuuli takaviistosta 5 m/s, mutta ennuste oli voimistuvaa tuuulta aina 4 boforiin saakka. (Nyt on siirrytty boforikantaan). Päätettiin kokeilla hyväksi havaitsemaamme myötätuuliyhdistelmää: genoaa ja mesaania. Näin päästiin heti aluksi runsaan 4 solmun vauhtiin. Tälle noin 25 mailin legille ei viitsitty asentaa tuuliperäsintä, vaan nyt nautittiin perintyeisen purjehduksen riemuista. Aurinko porotti poilvettömältä taivaalta ja tuuli voimistui pikkuhiljaa. Odotettavissa oli siis ns. riemupurjehdusta.

Liikkeellä oli paljon purjeveneitä ja määrä vain lisääntyi Kielin lahtea lähestyttäessä. Välillä mietittiin mitä mahtoivat tarkoittaa merikartan ”Todendorf-gebiet” aluerajaukset, jotka oli merkkipoijuilla erotettu. Päätimme kuitenkin varmuuden vuoksi väistellä aluetta, vaikka olisikin voitu oikaista hieman, koska muutkin veneet tekivät niin. Kielin lahdelle tultaessa tuulta oli jo kohtalaisesti ja Vesterviking kiisi välillä päälle 7 solmun vauhtia. Lahdella olikin sitten varsinainen alusten baabeli – kaikenkokoisia ja nälköisiä aluksia 30 solmua kiitävistä purjelaudoista kanavaan suuntaaviin rahtiölaivoihin. Vastaan tuli tiukassa luovissa varmaan 45 astetta lintallaan kasiakin suurempi vanha hieno purjealus, purjeessaan numero 12. Täytynee selvittää minkä luokan alus oli kyseessä, raaseri joka tapauklsessa viime vuosisadan puolivälistä ainakin, mukanaan laidalla roikkuva kymmenhenkinen miehistö.

Satamakohteemme, Stickendorfin satama noin mailin päässä kanavan suulta löytyi helposti. Kiinnityimme vahvassa sivutuulessa aisapaikalle, mikä onnistui hyvin, kun annoin Vestervikingin nojata rauhassa  paapuurin puolella olevan veneen kylkeen. Siitä sitten hinasimme köysillä Vestervikingin tuulen yläpuolella olevan aisan viereen.

Kävin noutamassa Jorma Pulkkisen (s/y Xia SMK:sta) Hafenmeisterin koppiin jättämät kartat. Hafenmeister ei tosin aluksi ymmärtänyt yhtään mistä on kysymys (vaikkakin puhui saksalaisittain nhyvää englantia), mutta kun osoitin pöytänsa alla olevaa kassia, niin johan pääsi ”Ah so!”.

Hafenmeisterilta saimme myös suosituksen läheisestä rantaravintolasta, jonkas mielihyvin vastaanotimme. Sinne siis.

Hotelli-ravintolassa oli ison seurueen juhlat, joku ilmeisesti täytti vuosia ja puheita pidettiin, mutta löytyi meillekin pöytä. Nautimme saksalaisesta kalkkunasta ja possusta mielin määrin. Näillä annoksilla luulisi elävänsä seuraavan viikon.

Ilta meni uusiin karttoihin ja satamakirjoihin tutustuttaessa, yöllä oli veneessä havaittavissa ylensyömisen tuntemuksia.

Loki 8802,8 mpk; kt 771 t 5 min

8. 8. Takaisin koulun penkille

Lauantai-aamu valkeni helteisenä. Nautimme aamiaisen avotilassa ja ihastelimme sataman pysähtynyttä tunnelmaa. Merikin oli aivan tyyni.

Olimme päättäneet, että tämäpäivä vietetään Pohjanmerelle siirtymiseen valmistautuen, mikä tarkoittaa vuorovesi- ja virta –laskutaitojen päivittämiseen ja terästämiseen. Lisäksi satamassa oli hyvät pyykkäämismahdollisuudet, jotka päätettiin hyödyntää.

Kaivoimme  Rreedsin almanakan, tuon purjehtijan raamatun,  ja ruutupaperia esille ja aloitimme pähkäilyn. Olin aikanaan rannikkolaivuritutkinnon yhterydessä perehtynmyt vuorovesilaskuihin, joten homman piti olla suhteellisen helppo – ei ollut. Yritimme useamman tunnin yhdessä saada selkoa ns. sivusataman vuorovesitilanteen laskutavasta, pääsemättä oikein kärryille. Lopuksi teimme työnjaon, että Inkku laittaa ruokaa ja minä jatkan pähkäilyä, koska taisimme koko ajan vain sotkea toistemme ajatuksenjuoksua. Loppujen lopuksi, lähes epätoivon rajoilla käytyäni systeemi alkoi avautua. Se mitä joskus aikaisemmin marmatin täällä blogissa käyttöohjeista pätee siis myös vuorovesilasku-oppaan lähestymistapaan. Ainakin meikäläisen aivo toimii paremmin niin, että selvitetään ensin ”ulkoapäin” mikä on systeemin logiikka ja mennään sitten lillukanvarsien laskuesimerkkeihin. Reedsin amiraalit, joille systeemi on tuttu jo äidinmaidosta, halavat kuitenkin ensin briljeerata laskuesimerkeillä ja sitten sivulauseessa kertovat, missä tilanteessa näitä oikein käytetään.

Täydensin vielä iltapäivällä Heiligenhafenissa aloitettuja lakkaus-kunnostuksia. Nukkumaan mentiin sitten hyvin varustautuneina kanavaan siirtymiseen.

9.8. Saksalaista jonotusoppia

Jaska:

Aamulla satamassa oli niin tiheä sumu, että tuskin veneen keulaa erotti. Lahdelta kuului laivojen sumutorvien huutelu. Tuntui, kuin olisin palannut yhtäkkiä joihinkin 50-luvun satamamuistoihin Helsingin Salmisaaressa, jonka rannoilta seurattiin Allun, Raiskin ja Hanskin kanssa laivojen liikkeitä Lauttasaaren sillan molemmin puolin. Enpä muista enää aikoihin kuulleeni laivojen sumutorvien huutelua Helsingin rannoilla.

Kävin kysymässä Herrn Hafenmeisterilta, kauanko sumu mahtaa kestää, koska ei oikein kiinnostanut lähteä kohti kanavan suuta, vaikka meillä veneessä tutka onkin. Sanoi, että kahden tunnin kuluttua on kirkasta, mikä pitikin paikkansa.

Lähdimme satamasta kymmenen aikoihin ilman siis jo kirkastuttua ja siirryimme kanavan esisatamaan. Hafenmaeister oli kertonut, että saisimme vielä puuttuvat merikartat kanavan suulla, sen etelälaidalla sijatsevasta myymälästä. Siellä pitäiusi siis päästäkäymään, vaikka se sijaitsi esisatamaan nähden kanavan toisella rannalla. Kiinnityttyämme saimme neuvon, että toiselle rannallepääsisi 500 metrin päässä olevalla lossilla. Ehdotin pientä kävelylenkkiä, Inkku vaati suurta pyöräilymatkaa, ja oikeassa oli. Paikan etsimisessä sokkeloiselta satama-alueelta tuli pyöräiltyä useampi kilometri.

Lopulta myymälä löytyi tax-free-alueelta puomien takaa. Olimme varmoja, että se ei olisi edes auki näin sunnuntaina, mutta onneksi olimme väärässä. Saimme tarvitsemamme kartat ( joista yksi osoittautui turhaksi ostokseksi, kun ko. alueen kartta olikin jo saamissamme lainakartoissa). Kesken ostospuuhiemme paikalle pölähti sakasalaispurjehtija poikineen, joka suvereenisti aloitti kaupanteon meitä parhaillaan palvelevan paikan ainoan myyjän kanssa. Katsoimme touhua hiukan hitaasti, mutta kun itsemme piti vielä miettiä, mitä kaikkia karttoja tarvitsimme, ehdotimme sitten itse myyjälle, että palvelepas nyt välillä sitten tätä herrasmiestä jolla tuntuu olevan kovin kiire. Mistäs kansasta taas puhuttiinkaan herrakansana..?

Palasimme veneelle parahiksi, kun sululla alettiin varustautua seuraavan huvivene-erän sisäänpäästämiseen. Liityimme joukkoon. Sulutus sinänsä meni ilman sen ihmeellisempiä kommelluksia, tuttua touhua Saimaan-matkaajille. Ainoa ero oli, että Saimaan kanavan sulkujen korkeusero ilmaistaan metreissä, täällä desimetreissä. Taisi nousta vedenpinta 3 desimetriä. Kiinnittyminenn tapahtui sulun siivussaoleviin kapeisiin ponttoonilaitureihin, eikä kelluviin pollareihin, kuten Saimaan kanavassa.

Sitten ajettiin kuin pienen talon porsaat jonossa sulusta ulos, toistakymmentä huvivenettä, pääasiassa purjeveneitä  ja aloitettiin matka kohti Brunsbuttelia. Kanava-ajo on kieltämättä hiukan pitkästyttävää puuhaa, rantamaisemia voi tietysti seurailla, mutta samanlaista se pusikko on Saksassa kuin Suomen ja Venäjän rajallakin. No, parikymmentä kilometria edettyämme alkoi myös näkyä enemmän paikallista asutusta, tyypillisiä saksalaisia kahden perheen omakotitaloja.

Reilut kaksikymmentä kilometriä ajettuamme (kanavalla matka muuttuu kilometreiksi) saavuimme yöpymispaikallemme Rensburgin kanavasatamaan. Täältä saisimme myös aamulla tarvitsemaamme lisäpolttoainetta.

Loki 8822,4 mpk; kt 777 t 30min.

2.-4.8.

2.8. Villisian havainnoija

Jaska:

Inkku tuli 18.55 junalla. Oli nähnyt puolisen tuntia ennen asemaa junan ikkunasta kaksi isoa villisikaa ja kolme poikasta vilistämässä metsänrajassa. Myöhemmin, kun hän raportoi asiasta Mikolle, tuli tekstiviestivastaus: ”Näkyikö Obelixia?”

Käytiin syömässä hyvät pastat rannan italialaisravintolassa ja mentiin veneelle valmistautumaan aikaiseen lähtöön aamulla. Sääennuste oli lännestä, eli vastaista tuulta 4-5 beaufortia (Saksassa tuulet ilmoitetaan beauforteina), joten teimme strategisen ratkaisun: lähdettäisiin kiertämään Rugenin saarta myötäpäivään, etelän kautta, jolloin saataisiin alkumatkalle tuuli takaa ja vastatuuli tulisi sitten pääasiassa saaren yli, kun matkattaisiin kapeita rännejä, joissa tuskin pääsisi purjein etenemään. Tavoitteena Stralsundin satama noin 50 mailin päässä.

3.8. Rännissä

Jaska:

Herätys aamulla 5.30. Tuuli oli aika voimakasta, mietittiin, miten päästäisiin irti aallonmurtajasta, kun tuuli painoi koko ajan venettä sitä vastaan. Aamupuuron jälkeen purjehdushaalarit päälle ja purjepeitteitä riisumaan.

Hetken päästä paikalle pyyhälsivät kumiveneellään vielä Saksan rajavartijat tarkastamaan passit ja täyttämässä proopuskan. Mahtavat vesitse liikkujat olla lentomatkustajia huomattavasti epäilyttävämpää väkeä, kun lentokentällä tuubista kävellään Saksanmaalle Schengenin nimissä ilman sen kummempia tarkastuksia! Kysyivät aiommeko todella lähteä liikkeelle, kun lippukin on jo ylhäällä. Vastasimme, että kyllä aikomus olisi mennä Stralsundiin. Tulee aika ikävä keli, huomenna olisi parempi, sanoivat rajavartijat ja poistuivat rantaviivan suuntaan.

Siinä lähtöä touhutessani katsahdin itäiselle taivaalle ja havaitsin sen huomattavan tummanpuhuvaksi. Hetken päästä tuuli tyyntyi ja alkoi sataa, ensin tihuuttamalla, sitten ryöppyinä. Päätimme käyttää tyynen hetken hyväksi, irtauduimme laiturista ja jäimme satama-alueelle pyörimään ja odottamaan sateen loppumista. Irtautumistohinoissa pelastin veneemme vierestä aallonmurtajan päälle hieman aiemmin liikkeelle lähteneen saksalaisveneen lepuuttajan.

Nyt satoi jo todella rankasti. Aiemmin lähtenyt vene pyörsi takaisin satamaan ja kiinnittyi paikalle, josta olimme juuri lähteneet. Odottelin reaktiota, ja hetken päästä alkoi huitominen ensin menetetyksi luullun lepuuttajan suuntaan ja sitten kiitosmerkit satamassa pyöriskelevän Vestervikingin suuntaan. Päivän hyvä työ oli tullut tehdyksi.

RÄKS  – PAM: välähdys ja leimahdus aivan yhtäaikaisesti, ukkonen oli siis päällä. Totesimme, että nyt on tuumaustauon paikka ja kiinnityimme väliaikaisesti sataman kaupunginpuoleiseen kaijaan miettimään ukkosen poismenoa. Päätimme tehdä välttämättömyydestä hyveen ja kun kello oli jo ohittanut rantakauppojen avautumisajan, kävin ostamassa Rugenin saaren kiertämiseen tarvittavan karttakirjan. Kartathan meillä on kahdessakin plotterissa, mutta tälläkään reitillä ei olisi ilman paperikarttoja kovin hauskaa, jos ukkonen onnistuisi pimentämään sähköt veneestä. Venetarvikeliikkeen myyjä ei ollut kovin ihastunut myymälään jälkeeni jättämistä sadevesialtaista.

Totesimme että olisi kaffin paikka, mitä nautittiin hyvällä halulla seisoma-asennossa veneen doghousessa. Salonkia emme tohtineet vettä valuvissa haalareissamme kastella. Tuli vielä  toinenkin ukkonen samasta suunnasta ja meni yli samalla kaavalla. Tässä vaiheessa olimme jo suoriutuneet haalareista ja siirtyneet saloonkiin tappamaan aikaa lueskelemalla. Jossakin vaiheessa ihmeteltiin ulkoa kuuluvaa natinaa. Inkku katsoi ulos ja kiljaisi että ollaan irti laiturista, peräköysi oli päästänyt irti, keulaköysi edelleen kiinni laiturissa Ja meikäläinenhän sen väliaikaisen siansorkan oli väliaikaista kiinnittymistä varten peräpollariin sitonut. Kirosin. Onneksi mitään varsinaista vahinkoa ei ollut sattunut. Vai eikö?

Keulakulkuvalon sähköjohdon kuparit paistoivat kirkkaina esillä, vene oli kuitenkin päässyt hipaisemaan laiturin teräsputkea juuri tällä kohdalla. Keulakulkuvalo ei toiminut. Totesin, että ilman valojahan ei tuohon keliin lähdetä ja ryhdyin korjauspuuhiin.

Johtimet olivat kuitenkin ehjät –siis eivät poikki –  ja  valon palamattomuus korjaantui polttimoa kääntelemällä – hapettumisongelmia siis vain. Kuparinkiilto hoidettiin pois silmistä tilapäisesti Ditto erkalla, korjataan sitten paremmin kun on seuraava kuivempi hetki ( ei tarkoita kapteenia vaan säätä).

Pikkuhiljaa keli alkoi kuitenkin parantua ja puolelta päivin päästiin lopultakin matkaan. Ensimmäiset 15 mailia päästiin takatuulessa mukavasti purjein, mutta Rugenin kaakkoiskulman kierrettyämme suunta kääntyi länsilounaaseen ja samalla vesi madaltui niin, että kapean merkityn väylän ulkopuolella oli kohtia, joissa vettä oli 2 ja 3 metrin väliltä ja merkitty paljon kivikkoja. Totesimme, että maisema on kuin Saimaalta ja vedet kuin Vaasasta.

Tuuli yltyi – nyt puhalsi vastaan jo 11-12 metriä sekunnissa, mikä nostatti matalassa vedessä ikävän jyrkän vasta-aallon. Vauhti putosi kuudesta solmusta kolmeen solmuun. Vestervikingissä on 28 hevosvoiman moottori ja kaksilapainen kiinteä potkuri. Volvo Penta 2003 huippukierrokset ovat 3100 kierr/min ja ne kone ottaa tyhjäkäynnillä kevyesti. (En ole uskaltanut kokeilla paljonko enemmän lähtee…)   Kuormitettuna kone on tähän asti ottanut about vajaat 3000 kierrosta, joten potkuri on jotakuinkin oikean kokoinen ja -nousuinen, ehkä hiukan yläkanttiin. Ajamme normaalisti 2600 kierrosta/min, joka kevyessä kelissä vie 9 tonnin painoista Vestervikingiä 6,5 solmun vauhtia. Kovemmissa keleissä, vastatuuleen ajettaessa olen joutunut käyttämään 2900 kierrosta, ettei nopeus putoaisi aivan muutamaan solmuun. Mutta nyt, kun lisää tehoja tarvittiin, ei kone suostunut kiertämään kuin 2700 kierrosta minuutissa. Oliko meille kehittymässä koneongelma? Vai onko niin ( lainaus Georg Otsin laulusta ”muuttuvat päivät” ) että kun tuuli painaa kovaa vastaan ottaen kiinni ketsin kahteen mastoon ja kaikkiin staageihin, vantteihin ja nostimiin, niin kasvava kuorma vaikuttaa myös siihen, mitä moottori pystyy vispilää vedessä vääntämään? Eli kovemmassa kelissä ei niitä kierroksia saavuteta, mitä kevyemmässä kelissä saavutetaan. Asia saisi siis luonnollisen selityksensä.  (Tähän otetaan ilomielin vastaan asiantuntevia kommentteja asiantuntevilta tahoilta).

Välillä aallot olivat tosi jyrkkiä ja vettä lensi kunnolla kannelle (olin purjehdusosuudella käyttänyt aikaa ja energiaa pestäkseni Sassnizin hiekat kannelta..)

Näin jatkettiin, kuitenkin keskimäärin ihan hyvää 4,5 solmun nopeutta vastatuuleen. Pikkuhiljaa alkoi ranta tulla lähemmäksi ja nopeus kasvoi taas kuuteen solmuun ja yli. Välillä satoi, välillä ei.

Stralsundia lähestyttäessä ilta alkoi jo hämärtää. Vielä oli kuitenkin odotettava, että arvoisa siltavahti avaisi mantereen ja Rugenin saaren yhdistävän rautatiesillan klo 21.20. Tätä odottelimme puolisen tuntia sillan edessä, muistellen samanlaisia odottelu-pyörimisiä Olavinlinnan siltojen kohdalla Vestervikingillä viime kesinä. Odottelemassa oli toinen, 40-jalkainen purjevene, joka ajoi viereemme ja josta kerrottiin, että olivat selvittäneet satamamestarilta, missä kohtaa satamassa on vielä tähän aikaan vapaata tilaa, että heitä sopii seurata. Otimme tarjouksen kiitollisina vastaan

Rautatiesilta avautui ja suuntasimme peräkanaa kohti satamaa. Ihmettelimme, kun edellä ajanut vene ei jatkanutkaan huvivenesatamaa kohti, vaan kääntyi kohti tämän Hansakaupungin keskussatamaa. Siihen he kiinnittyivät, Helsingissä paikka vastaisi lähinnä Palacen edustaa. Me sitten perässä kiinnittymään kyljittäin sataman reunakaijaan kadun viereen, kadun, joka sijaitsi pitkälti toista metriä veneen kannen yläpuolella. Naapuriveneestä tulivat ystävällisesti auttamaan kiinnittymisessä.

Rantautumistouhussa moottori taas pääsi sammumaan. Oire on seuraava: kone käy muuten ihan OK, mutta jos on ajanut esim. viimeiset puoli tuntia maksimikierroksilla, on tyhjäkäynti tämän jälkeen epätasaista ( kone vaeltaa..) ja tuppaa joskus sammumaan. Ei suurempaa haittaa, koska käynnistyy välittömästi, mutta kiinnostaisipa kuitenkin tietää, mikä tämänkin aiheuttaa. Suodattimet on äskettäin vaihdettu, että niistä ei ainakaan pitäisi olla kysymys. Itse vähän epäilen ruiskutuspumppua.

Nautimme pikaiset keitot väsymyksestä ilkeyksiä toisillemme heitellen ja kaaduimme bunkkiin.

Inkku:

Tässä elokuisen kesäpäivän vaatetus eteläisellä Itämerellä: pitkät villahousut, lyhyet villahousut, verkkarit, pitkähihainen aluspaita, poolovillapaita, fleecetakki, purjehdushaalari, purjehdustakki jonka hupun alla pipo, paksut purjehdushanskat, samaa sorttia kuin talviset lasketteluhanskat tai moottoripyöräilijän hanskat. Eipä palellut enää! Moottorilla ajaminen sateessa vastatuuleen monta tuntia peräkkäin on yllättävän kylmää hommaa.

Loki 8674,7; kt 758 t 50 min

4.8. Pyöriäisiä näköpiirissä!

Jaska:

Aamulla usvapilviä.  Mietittiin, pidetäänkö Stralsund-päivä vai jatketaanko matkaa. Tuuliennuste oli pohjoisesta, joten suunta oli suosiollinen matkan jatkamiselle, vaikka lepopäiväkin olisi tehnyt hyvää. Päätettiin jatkaa kohti länttä, vaihtoehtoisina kohteina Varnemunde saksassa Rostockin suulla tai Gedser tanskassa Falsterin saaren kärjessä. Ensin kuitenkin pitäisi ajaa koneella 10 mailia ränniä avomerelle.

Tarkkana saikin olla, sillä ränni oli välillä tosi kapea, punaisten ja vihreiden poijujen väli varmaankin tuskin yli 30 metriä. Ja vastaan tulevaa liikennettä, pääasiassa tosin huviveneitä, riitti. Heti väylän ulkopuolella vesi madaltui alle metrin, sitten 0,5 metriin. Eli jos ajat sivuun väylältä , voitkin sitten kahlata pari kilometriä Rugeniin tai mantereelle hakemaan apua. Näkyi laajoja alueita, joilla matala vesi paistoi selvästi syvempää vettä vaaleampana ja joilla vesilintuparvet eivät uiskennelleet, vaan seisoivat pohjassa. Eräänlaista totuttelua tuleviin Hollannin kanava-ajoihin, vaikka kanavien reunat olivatkin täällä hieman vedenpinnan alapuolella.

Avoveden puolelle päästyämme piti vielä ajaa muutama maili suoraan pohjoiseen Hiddensee-saaren rannan suuntaisesti ja sitten voitiinkin jo kääntyä kohti länttä ja nostaa purjeet. Kun tuulen oli luvattu kääntyvän iltapäivällä enemmän kohti itää, päätimme tehdä päätöksen Varnemunden ja Gedserin välillä vasta Dasser Ort –majakan kohdalla, jossa länsi – itä suuntainen Saksan ranta kääntyy kohti lounasta  ja Rostockin kaupunkia.  Matkalla yritimme muistella missä kohtaa rannalla meni aikoinaan Itä- ja Länsi – Saksan raja, huonolla menestyksellä.

Pitkästä aikaa purjehduksen juhlaa! Nyt aurinko paistoi, tuuli oli 45 astetta takaviistosta, kaikki purjeet ylhäällä, Hydrovane ohjaamassa auringontarkasti ja mikä parasta, edellemme ehtineet isommat purjealukset tulossa perä edellä vastaan. Tuulta oli 6-7 m/s ja vauhtimme lähes samoissa solmulukemissa.

Dassert Ortin kohdalla päätimme , että tänään Tanska on houkuttelevampi maa ja jatkoimme samaan suuntaan, jotakuinkin suoraan länteen kohti Gedserin satamaa. Kaksi kolmannesta matkasta ajettuamme tuuli kuoli ja oli pakko siirtyä rautagenoa- kantaan. Olipa kuitenkin päästy taas maistamaan kunnon purjehdusta.

Muutaman kerran jouduttiin väistelemään Travemundesta tulevia ja sinne matkaavia matkustaja- ja rahtialuksia, Ei ongelmia, AIS toimi ja näkyvyys oli hyvä. Liikennekaistat ohitettuamme jatkettiin koneajoa automaatin –tällä kertaa Helmisen, eli Helmsman 2000:n ohjatessa. Meri alkoi olla täysin tyyni. Yhtäkkiä Inkku huudahti: ”Pyöriäinen näkyvissä”. Ryntäsin kajuutasta, jossa olin lukemassa Elisan lähettämää (ja ilmeisesti vastaanottajan maksettavaksi tulevaa) viidettätoista samansisältöistä tekstiviestiä matkapuhelujen uusista hinnoista Euroopassa. Niinpä pyöriäinen jäi minulta näkemättä. Todettiin, että nyt kannattaa pitää silmät auki jatkuvalla tähystyksellä, sillä myös pyöriäisillä voi uteliaina eläiminä olla taipumus seurata venettä.

Eikä aikaakaan kun runsaan  10 metrin päässä veneestä vilahti selvästi metrin verran selkää sekä kolmiomainen evä. Jos se oli lohi, sen täytyi sitten olla valtava. Teimme seuraavien parin kymmenen minuutin aikana puolentusinaa havaintoa, välillä näimme kaksi selkää ja selkäevää rinnakkain. Päätimme, että asiasta on kerrottava virallisille pyöriäistarkkailijoille, olimmehan ilmeisesti tehneet heidän päivän työnsä.

Gedseriin ajettiin taas samanlaista ruopattua ränniä myöten. Samaa ränniä kulkevat myös Rostockin ja Gedserin väliä ajavat autolautat, joita tuskin mahtuu kaksi kohtaamaan kapeimmissa kohdissa. merkityn väylän ulkopuolella vettä on sitten 1-2 metriä, joten pienemmälläkään aluksella ei ole syytä lähteä väylän ulkopuolelle seikkailemaan.

Gedserin satama sijaitsee lauttasatamasta puolisen mailia luoteeseen. Se on ikään kuin lomakylän satama, vaikuttaa samalla tavalla peltoon kaivetulta kuin Parattulan satama Kustavissa. Tilaa oli hyvin, suoritettiin onnistunut rantautumismanööveri ahtaasti aseteltujen laitureiden välissä.

Kun kello alkoi lähennellä puolta yhdeksää päätettiin yrittää vielä toiseen rannan ravintoloista. Siinä toisessa, joka tarjosi kalaruokaa olivat ovet jo kiinni, kun yritimme sisään, mutta toinen, liharuokiin keskittyvä oli näköjään vielä auki. Kyltissä ilmoitettiin, että keittiö sulkee klo 21. Asetuimme taloksi ja suomalaiseen käytäntöön tottuneena – eli että jos ehdit ravintolaan sisälle, niin että vielä ruokaa tarjoillaan, voit odottaa saavasi koko repertuaarin riippumatta siitä missä tahdissa suvaitset aterioida – huokaisimme helpotuksesta: tulisimme siis sittenkin ravituiksi.

Ravintola muistutti lasiakvaariota. Asiakkaita oli meidän lisäksemme yksi pieni pöytäseurue. Tarjoilijaneitonen otti tilaukset – tilasimme samat annokset – jotain lihaa, jonka koostumuksesta emme voineet olla varmoja. Jonkin ajan kuluttua saimme eteemme kunnon sipulipihvit. Tarjous ei mielestämme ihan vastannut sitä, mitä odotimme, mutta pihvi oli kyllä maittava ja riittoisa.  Aterioituamme odotimme 15 minuuttia että jotain tapahtuisi, sitten meni hermo ja kävin kolistelemassa keittiön ovella. Ovelle tuli pikkupoika, joka minut nähtyään kääntyi takaisin keittiön suuntaan huutaen jotain maksavista asiakkaista. Tarjoilijaneitonen tuli ovelle käsiään pyyheliinaan kuivaten ja selitti olevansa yksin paikalla. Kerroin huomanneemme, jos lapsityövoimaa ei oteta lukuun. Ilmoitin, että katsoisimme mielellämme jälkiruokalistaa, mihin tyttö nyökkäsi ja palasi hetken päästä pöytäämme lasku mukanaan. Ilmoitin, että emme nyt kuitenkaan ole vielä lopettaneet ja desserttilistaa haluttaisiin katsoa. Tyttö palasi listojen kanssa todeten niitä jakaessaan että keittiö on nyt kyllä sitten kiinni.

Tiedustelimme, että mitä se vaikutti saatavissa oleviin tarjoomuksiin. Kertoi voivansa tehdä Irish Coffeen ja lettuja ja jäätelöä, jotka myös tilasimme.

Jonkin ajan odottelu jälkeen annokset saapuivat. Irish Coffeesta päästyäni ilmoitin paikalle ilmaantuneelle tytölle ”bill, please, johon tämä ilahtuneena vastasi ”Yes, a bier” keittiötä kohti suunnistaen. Sain hänet pysäytettyä ja vakuuttuneeksi, että nyt ei todellakaan ollut enää oluen vaan laskun aika. Lasku saapui ja oli ihan kohtuullinen kahden hengen kahden ruokalajin ateriasta. Sitten ei taas mitään saapunutkaan. Nousimme laskun ja käteissumman kanssa ja saapastelimme keittiön ovelle. Keskenkasvuinen tuli taas informoimaan kädet saippuassa hääräilevää tarjoilijaamme, että maksua olisi saatavissa. Kiitimme ja poistuimme suupielissä nykien yöpuulle veneelle.

Loki 8729,7, kt. 764 t 20 min

31.7. (jatk)-2.8

31.7. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Jaska:

Saatettuani Inkunn banhofille palasin veneelle aloittelemaan työlistan yliviivaamista.

Kesken työnteon pärähti kaupungin palosireeni soimaan. Katsoin kelloa – ei ollut 15 päivä eikä klo 12, missä palaa?

Savua ei näkynyt missään, mutta kohta pitkin rantaa ajoi neljäm paloautoa pillit ulvoen, mutta ilman mitään ihmeempää kiirettä. Eikä savua näkynyt vieläkään. Kiersivät satamarakennuksen taakse ja meteli loppui. Jäin ihmettelemään. Myöhemmin illalla arvoitus ratkesi. Pitkin aallonmurtajaa – joka näyttää täällä vastaavan kaupungin keskustoria asemaltaan, ajoi vanha kukin koristeltu paloauto , jonka avolavalla istuivat ilmeisesti palopäällikkö ja hänen nuorikkonsa hääpuvussaan.  Ei taitaisi onnistua moinen hääpäivän vietto Helsingin palopäälliköltä..

Iltapäivällä töitä jatkaessani havahduin ulkoa kuuluvaan kovaan puolankieliseen huutoon. Ryntäsin katsomaan ja näin kuinka 45-jalkainen Gib’ Sea, kansi täynnänsä nuorta merimiestä oli kurvaamassa fokan vetämänä kovassa tuulessa Vestervikingin perän takana olevalle vapaalle paikalle. Huuto johtui siitä, että manööveri oli aloitettu liian myöhään, eikä vene ehtisi kääntyä pitkittäin (Vestervikingin suuntaiseksi) ennen kuin aallonmurtaja – ja Vesterviking tulisivat vastaan. Mielessäni välähtivät toissakesän tapahtumat,kun parikymmentätonninen katamaraani murjoi Vestervikingin peräpulpetin päästyään kapteenin käsistä kovassa tuulessa Suomenlinnan satamassa.

Ryntäsin peräpulpetin tuhdolle yrittämään lieventää odotettavissa olevaa törmäystä. Vene kääntyi ja kääntyi, kannella etsittiin (!) kuumeisesti lepuuttajia. Perä lähestyi Vestervikingin perää. Kun keulakylki törmäsi paukahtaen aallonmurtajaan heilahti perä 3 cm päästä Vestervikinginperävarustusten – eli tuuli/vesigeneraattorin ja tuuliperäsimen – ohi. Helpotuksen huokaus. Nousin laiturille tiedustelemaan, että ihan ensimmäistäkö kertaa sitä ollaan purjein liikkeellä. Kapteeni, meikäläisen ikäinen mies, levitteli nolona käsiään ja valitteli”motor kaputt”.  Kysyin, koska olivat aikoneet lähteä, olisin mielelläni todistamassa myös seuraavaa manööveria. Kolmen tunnin päästä lupasivat lähteä.

Myöhemmin aliuksen nuoret miehet, jotka puhuivat jokeseenkin hyvää englantia, tulivat lainaamaan letkua saadaksensa vettä veneeseen. Ilmeisesti heidän letkunsakin oli ”kaputt”. Lainasin litteän kasetti- kangasvesiletkumme ( paloletku pienoiskoossa) ihan nähdäkseni kuinka toimii. Hyvin pelitti. Myöhemmin kone oli saatu kuntoon ja vene poistui merelle ongelmitta.

Illalla kävin rantakapakassa kuuntelemassa paikallisen kitaratrubaduurin versioita 70-ja 80-lukujen parhaista. Taisi joukossa olla joku 50-luvulta, kuten aiheeseen sopiva ”Die Gitarre Und das Meer”, joka aikanaan levytti suomalaista kaimaansa kevytsarjalaisempi saksalaisbardi nimeltä ”Freddy”.

1.8. Molensoiree

Jaska:

Aamulla nukutti pitkään.  Jatkoin työlistan lyhentämistä, kävin kaupassa hakemassa priooviantit maanantai-aamun aikaista lähtöä – toivottavasti – silmälläpitäen.  Illalla oli sitten ”Molensoiree” -juhla, jolloin koko kaupunki tuntui muuttaneen aallonmurtajalle. Oli juoma- ja makkarakojuja, valoshowta ja ilotulitusta. Veneestä oli kiva seurailla paikallista juhlakansaa.  Saksalainen eläkepommi oli laajasti edustettuna.

2.8. Listan loppu

Työlista tuli sitten kuitattua. Vielä uudelleen provianttihankinnoilla. Yritin nostaa rahaa paikallisesta automaatista. Ei onnistunut -liekö jonkin spparbankenin automaatti joka ei ole yhteensopiva Nordean systeemeihin. menee jännittäväksi. Onneksi Inkku tuo mukanaan käteistä. Oletan kuitenkin, että toimiviakin automaatteja löytyy, niinhän Nordea kovasti vakuuttelee nettisivuillaan.

Inkku palaa 18.55 junalla. Sääennuste lupailee tuulta idänpuolelta, kunpa kestäisi nyt poari päivää.